Isänmaa parka!
Muutamia päiviä tämän jälkeen löi Riddarholman kello 10, kun Falk
saapui valtiopäivätalolle avustaakseen Punahilkan selostajaa Toisessa
kamarissa. Hän kiiruhti askeliaan, sillä tässä laitoksessa, arveli hän,
jossa maksettiin kunnollisia palkkoja, ollaan kai täsmällisiä. Hän
meni sisälle valiokunnan tietä ja sieltä osotettiin hänelle tie Toisen
kamarin vasemmalle selostajaparvekkeelle. Hän astui juhlallinen tunne
mielessään niille harvoille lankuille, jotka olivat kuin kyyhkyslakka
ripustetut kattolistan alle ja jossa "vapaan sanan miehet saisivat
kuunnella, kuinka kansan arvokkaimmat jäsenet pohtivat maan pyhimpiä
asioita". Tämä oli Falkille aivan uutta, mutta hän ei menehtynyt
suurista vaikutelmista, katsoessaan alas hyllyltään ja nähdessään
allaan tyhjän salin, joka koko lailla muistutti Lancasterkoulua. Kello
oli viisi minuuttia yli kymmenen, mutta vielä ei ollut ketään muuta
elävää sielua läsnä paitsi hän. Muutaman minuutin vallitsi hiljaisuus,
joka muistutti maalaiskirkon äänettömyyttä ennen saarnaa; hiljainen
naperrus kuuluu halki salin. "Rotta", ajattelee hän; mutta samassa
huomaa hän avaruuden läpi, vastapäätä olevalla selostajalehterillä,
pienen, poljetun olennon, joka terottaa lyijykynää kaidepuuta vasten,
ja hän näkee miten lastut satavat alas laskeutuen alla oleville
pöydille. Paljoa ei ole, mihin hänen ympäri tyhjiä seiniä vaeltava
katseensa voisi asettua, mutta lopuksi pysähtyy se vanhaan seinäkelloon
Napoleon I:sen ajoilta, jonka keisarilliset, vastakullatut tunnusmerkit
ovat kuvaannollisesti esittävinään jotain uudestikeitettyä vanhaa.
Mutta viisarit, jotka osottavat 10 minuttia yli 10, esittävät myöskin
kuvaannollisesti -- ivallisesti -- jotain, kun ovet taustassa
paiskataan auki ja eräs mies astuu sisälle. Hän on vanha; hänen
hartiansa ovat alkaneet käyristyä yleisten toimien taakan alla, hänen
selkänsä oli painunut kunnallisten toimien kuormasta, kaulansa taipunut
pitkällisen olon aikana kosteissa virkahuoneissa, komiteasaleissa,
pankkiholveissa ja muissa sellaisissa; hänen intohimottomissa
askeleissaan on jotain eläkettä nauttivaa, kun hän astuu pitkin
kookosmattoa, joka johtaa kateederille. Tultuaan keskelle käytävää,
keisarillisen kellon kohdalle, pysähtyy hän -- hän näyttää olevan
tottunut pysähtymään puolitiehen ja katsomaan ympärilleen ja taaksekin
päin; mutta nyt hän pysähtyy ja vertaa pintelikelloaan seinäkelloon,
ja hän pudistaa tyytymättömänä vanhaa, paljon käytettyä päätään: liian
nopeasti! liian nopeasti! ja hänen kasvonsa osottavat ylimaailmallista
levollisuutta, levollisuutta siitä, ettei hänen kellonsa voi kulkea
liian hitaasti. Hän jatkaa kulkuaan käytävää pitkin samoilla askelilla
kuin jos kulkisi elämänsä päämäärää kohti, ja ankara kysymys olikin
siitä, eikö hän sitä ollut saavuttanutkin tuolla kunniakkaassa
nojatuolissa kateederilla.
Tultuaan päämääräänsä hän pysähtyy, ottaa esiin nenäliinansa ja
niistää seisoallaan nenänsä; sitten antaa hän katseensa kulkea
loistavan kuulijakunnan, s.o. pöytien ja penkkien yli ja sanoo jotain
merkillepantavaa, esim. "Hyvät herrat, nyt minä niistin nenäni!" ja
sitten hän istuutuu ja vaipuu presidenttimäiseen lepoon, joka voisi
olla unta, ellei se olisi valvomista; ja yksin, kuten luulee, suuressa
huoneessa, yksin Jumalansa kanssa, valmistautuu hän kokoomaan voimia
päivän vastuksia varten, kun äänekäs naperrus vasemmalta, korkealta
katon rajasta, saa hänet hätkähtämään ja kääntämään kaulaansa, jotta
hän kolmeneljäsosa-silmäyksellä voi surmata sen rotan, joka uskalsi
hänen läsnäollessaan näpertää. Falk, joka ei ollut laskenut resonanssin
vahvuutta kyyhkyslakassaan, vastaanottaa kuoliniskun surmaavasta
katseesta, joka kuitenkin lievenee kulkiessaan alaspäin kattolistasta
ja ennättää kuiskata, sillä se ei uskalla sanoa sitä ääneen: "se oli
vain selostaja, pelkäsin, että se olisi rotta". Mutta sitten valtasi
murhaajan syvä katumus synnistä, jonka hänen silmänsä olivat tehneet,
ja hän kätkee kasvonsa käteensä -- ja itkee? -- Ei, hän hieroo
pois tahran, jonka iljettävän esineen näkeminen oli tehnyt hänen
silmäkalvoonsa.
Mutta ovissa aletaan käydä, edustajia saapuu ja seinäkellon viisarit
matelevat eteenpäin, eteenpäin. Puheenjohtaja jakaa lahjapalkkioita
nyökkäysten ja kädenlyönnin muodossa hyville sekä rankaisee huonoja
kääntämällä kasvonsa heistä pois, sillä hänen täytyy korkeimpana olla
oikeudenmukainen.
Nyt tulee Punahilkan selostaja, rumana, humalassa ja nukkumattomana;
siitä huolimatta näkyy hän mielellään antavan totuuden mukaisia
vastauksia vastatulleen kysymyksiin.
Ovissa käydään kerran vielä, ja sisään tulee henkilö varmoin askelin,
aivan kuin olisi kotonaan, apukamreeri Kansliasta Veronsäädäntöä varten
ja aktuaario Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten; hän menee
aina nojatuolin luo ja tervehtii tutusti puheenjohtajaa ja penkoo
papereita kuin olisivat ne hänen omiaan.
-- Kuka tuo on? kysyy Falk.
-- Hän on ylikirjuri, vastaa Punahilkalainen.
-- Mitä? Kirjotatteko te täällä myöskin!
-- Myöskin! Sen pian näet! Heillä on tuolla kokonainen kerros täynnä
kirjureita; vintit täynnä kirjureita, ja kohta hankkivat he kirjureita
kellariinkin!
Nyt alhaalla kuohuu kuin muurahaispesässä. Vasara putoo ja tulee
hiljaista. Ylikirjuri lukee pöytäkirjan edellisestä kokouksesta ja se
hyväksytään ilman vastustusta. Sitten sama mies lukee Jon Jonssonin,
Lerbakasta, pyynnön saada 14 päivää virkavapautta.
Myönnetään!
-- Onko teillä täällä virkavapauttakin! kysyy vastatullut kummastuneena.
-- On toki! Jon Jonsson menee kotiinsa panemaan perunoita Lerbakaan.
Nyt alkaa koroke tulla täyteen nuoria miehiä, kynällä ja
paperilla varustettuja. Pelkkiä vanhoja tuttavia entisiltä
ylimääräisenäolo-ajoilta. He istuutuvat pienten pöytien ympärille ikään
kuin muodostaakseen preferanssipiirejä.
-- Nuo ovat kirjureita, ilmottaa Punahilkka. -- Näyttävät tuntevan
sinut!
Ja sen he todella tekevät, sillä he asettavat kakkulat nenälleen ja
katselevat kaikki kyyhkyslakkaan päin, yhtä alentuvaisesti ylöspäin
kuin parkettipaikkalaiset teatterissa katsovat riveille. Nyt he
kuiskuttelevat keskenään ja vaihtavat mielipiteitä poissaolevasta,
jonka, kaikista merkeistä päättäen, täytyy olla sillä tuolilla, jolla
Falk istuu.
Falk tuntee itsensä niin syvästi liikutetuksi niin suuresta
huomaavaisuudesta, ettei tervehdi kovin ystävällisesti Struvea, joka
tulee kyyhkyslakkaan, umpimielisenä, ujostelemattomana, renttumaisena
ja vanhoillisena.
Ylikirjuri lukee pyynnön eli esityksen määrärahan myöntämisestä eteisen
uusiin köysimattoihin ja kalossihyllyjen messinkinumeroihin.
Myönnetään!
-- Missä istuu oppositsiooni, kysyy asioihin perehtymätön.
-- Niin, hitto tietköön, missä se istuu.
-- Hehän vastaavat kaikkeen "jaa."
-- Odotahan hieman myöhempään, niin saat kuulla.
-- Eivätkö he sitten vielä ole tulleet?
-- Täällä mennään ja tullaan, niinkuin hyväksi nähdään.
-- Tämähän on siis aivan kuin joku virasto konsanaan!
Vanhoillinen Struve, joka oli kuunnellut tuota kevytmielistä puhetta,
katsoo velvollisuudekseen puolustaa hallitusta.
-- Mitä se pikku Falk siellä sanoo? Ei pidä mukista.
Falk tarvitsee niin pitkän ajan valitakseen sopivan vastauksen, että
istunto alhaalla ennättää alkaa.
-- Elä sinä hänestä välitä, lohduttaa Punahilkka; hän on aina
vanhoillinen, kun hänellä on rahoja päivälliseksi, ja äsken lainasi hän
minulta viitosen!
Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 54 koskeva Ola
Hipssonin esitystä aitojen poistamisesta.
Puupatruuna Larsson Norrlannista vaatii ehdotonta hyväksymistä: "Miten
käy metsiemme?" sanoo hän, "tahdon vain kysyä: miten käy metsiemme!" ja
hän viskautuu läähättäen penkkiinsä. Tämä ytimekäs kaunopuheliaisuus
on joutunut muodista viimeisinä 20 vuotena ja kohtaus vastaanotetaan
tirskunnalla, jonka jälkeen kuolontyö norrlantilaisten penkissä
itsestään lakkaa.
Voionmaan edustaja ehdottaa hiekkakivimuureja; Skånen edustaja pitää
puksipuupensasaitoja parempina; norrbottenilaisen mielestä ovat aidat
tarpeettomia, kun ei ole peltojakaan, ja eräs puhuja Tukholman penkiltä
esittää, että asia lykättäisiin komiteaan, jossa on asiantuntijoita;
hän panee erikoista painoa asiantuntijoihin. Mutta silloin nousee
myrsky. Mieluummin kuolema kuin komitea! Pyydetään äänestystä. Ehdotus
hylätään ja aidat saavat jäädä paikoilleen kunnes itsestään kaatuvat.
Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 66 koskeva Carl
Jönssonin esitystä määrärahan lakkauttamiseksi Raamattukomissioonilta.
Kun tämän kunnianarvoisan satavuotisen laitoksen nimi lausutaan, sammuu
irvistys ja kunnioittava hiljaisuus syntyy saliin. Kuka uskaltaisi
hyökätä uskonnon perusmuurien kimppuun, kuka uskaltaisi antautua
alttiiksi yleiselle hylkimiselle! Ystadin piispa pyytää puheenvuoroa.
-- Kirjotanko minä? kysyy Falk.
-- Et, tuo ei liikuta meitä mitä hän sanoo.
Mutta vanhoillinen Struve kirjottaa seuraavan selostuksen:
"Isänmaan pyhim. edut. Uskonn. ja ihmisk:n yhdistetyt nim. vuon. 829.
vuon. 1632. Epäuskon sank. Uudistelija. Jumalan sana. Ihmis. san.
Satavuotta Ansgar. Harrast. Oik. muk. Puolueet. Taitav. Oppi. Ruots.
kirk. olemass. Ikivanha Ruotsin kunnia. Kustaa I. Kust. II. Lützenin
kummut. Europan silmät. Jälkimailman tuomio. Suru. Kunniattomuus.
Viheriä turve. Kätten pesu. Eivät ole tahtoneet".
Carl Jönsson pyytää puheenvuoroa.
-- Nyt me kirjotamme! sanoo Punahilkka.
Ja he kirjoittavat, sill'aikaa kun Struve kaunistelee piispan sanoja.
"Loruja! Suuria san. Kom. istunut 100 vuotta. Maksanut 100,000 riks.
9 arkkipiisp. 30 profess. Ups. yhteensä 500 vuotta. Palkkionsaajia.
Sihteer. Amanuens. Ei mitään tehty. Näytearkit. Huonoa työtä. Rahoja,
rahoja, rahoja! Joka asiaa sen omalla nimellä! Humb. Virkam. Nylk.
järjestelmä".
Ei ääntäkään kohoa vastaan, mutta äänestettäessä esitys hyväksytään.
Punahilkan tottuneella kädellä puhdistellessa Jönssonin hakkaavaa
esitystä ja pannessa siihen vahvan otsakkeen, levähtää Falk. Mutta kun
hänen katseensa sattumalta osuu kuulijaparvekkeelle, tapaa se sieltä
vanhan tuttavan pään, joka makaa kaiteen nojassa ja jonka omistaja
on Olle Montanus. Hän on tällä hetkeltä koiran näköinen, joka makaa
vahdaten luuta, ja eipä hän sitä tekemättäkään ollut, mutta sitä taas
ei Falk tiennyt, sillä Olle oli hyvin salaperäinen.
Nyt näyttäytyi oikean lehterin alla olevan penkin luona, juuri siinä,
johon tuo poljettu olento oli antanut lyijykynän jälkien sataa, muuan
herra sinisessä siviiliunivormussa, kolmikulmainen hattu kainalossa ja
kädessä paperikäärö.
Nuija paukahti, syntyi ivallinen, ilkeämielinen hiljaisuus.
-- Kirjota, sanoi Punahilkka, mutta vain numerot; minä otan muun.
-- Kuka se on?
-- Kuninkaallisia esityksiä.
Nyt luettiin paperikääröstä: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan
korottamisesta osastolle, joka tarkottaa kehittää aatelisia nuorukaisia
elävissä kielissä, otsakkeen kohdalla: kirjotusaineet ja tarverahat
50,000 riksistä 56,000 riksiin 37 äyriin."
-- Mitä ovat tarverahat? kysyy Falk.
-- Vesikarahviinejä, sateenvarjopitimiä, sylkylaatikoita, kaihtimia,
päivällisiä Hasselbackenilla, lahjapalkkioita ja muuta sellaista. Pidä
suus'; tulee lisää vielä!
Paperikäärö jatkaa: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan
myöntämisestä 60 uutta upseerinpaikkaa varten Vestgötan ratsuväessä."
-- Oliko se 60? kysyy Falk, jolle valtiomiesasiat olivat aivan vieraita.
-- Oli 60! Kirjota vaan!
Paperikäärö purkautui auki ja suureni suurenemistaan.
"Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan myöntämisestä viittä
uutta vakinaista kanslistin paikkaa varten Kollegiossa Virkamiesten
palkanmaksua varten".
Suurta liikettä preferanssipöytien ääressä; suurta liikettä Falkin
tuolilla.
Paperikäärö kääriysi taas kokoon, puheenjohtaja nousi ylös, kiitti
kumarruksella, joka kysyi "eikö haluta enempää?", ja paperikäärön
omistaja istuutui penkkiin ja alkoi puhallella pois lastuja, joita
poljettu oli pudottanut, mutta hänen kankea kullalla kirjailtu
kauluksensa esti häntä joutumasta samaan synnin kiusaukseen, johon
puheenjohtaja oli aamulla sortunut.
Asiain käsittelyä jatkui. Sven Svensson Torrlösasta pyytää puheenvuoroa
vaivashoitoasiassa. Kuin saatuaan määrätyn merkin nousevat kaikki
selostajat istumasta, haukottelevat ja ojentelevat jäseniään.
-- Nyt menemme alas syömään aamiaista, ilmottaa Punahilkka
suojatilleen. Meillä on aikaa tunti ja kymmenen minuuttia.
Mutta Sven Svensson puhuu.
Kamarin jäsenet alkavat liikuskella, jotkut menevät ulos. Puheenjohtaja
keskustelee muutamien hyvien jäsenten kanssa ja ilmaisee siten
hallituksen puolesta paheksumisensa siitä, mitä Sven Svensson tulee
sanomaan. Kaksi vanhempaa edustajaa tukholmalaisten penkeiltä vie
näöltään vastatulleen nuoren herran puhujan eteen näyttääkseen hänelle
tätä kuin ihmeotusta; he katselevat häntä muutaman silmänräpäyksen ajan
silmiin, huomaavat hänet naurettavaksi ja kääntävät selkänsä.
Punahilkka katsoo kohteliaisuuden vaativan häntä ilmottamaan Falkille,
että puhuja on kamarin "vitsaus". Hän ei ole kylmä eikä lämmin, mikään
puolue ei voi häntä käyttää, minkään asian hyväksi häntä ei voida
voittaa, mutta hän puhuu, puhuu. Mutta mistä hän puhuu -- sitä ei
kukaan voi sanoa, sillä mikään lehti ei ole koskaan hänen puheitaan
selostanut, eikä kukaan ole viitsinyt katsoa pöytäkirjoista, mutta
kirjurit pöytien ääressä ovat vannoneet, että kun kerran saavat vallan,
niin antavat hänen vuokseen muuttaa perustuslait.
Mutta Falk, jolla on jonkunlainen heikkous kaikkea sitä kohtaan, mikä
jää huomaamattomaksi, jää paikalleen ja saa kuulla sellaista, mitä
ei ole kuullut pitkään aikaan: kunnian miehen, joka tietään kulkee
moitteettomasti ja joka esittää sorrettujen ja huonostikohdeltujen
valituksen -- jota ei kukaan kuuntele.
Struve on maamiehen nähdessään tehnyt päätöksensä ja mennyt
ravintolaan, jonne nyt toisetkin seuraavat ja jossa he tapaavat puolet
kamaria.
Syötyään ja tultuaan jonkun verran humalaan, menevät he takaisin
jälleen ja istuutuvat orrelleen, ja saavat vielä jonkun aikaa kuulla
Sven Svenssonin tai oikeammin nähdä hänen puhuvan, sillä nyt aamiaisen
jälkeen on juttelu niin vilkasta, että ei kuule sanaakaan puhujan
puheesta.
Mutta kerran se kuitenkin päättyy. Kellään ei ole mitään sen johdosta
sanottavaa, puhe ei johda mihinkään toimenpiteisiin, on, niinkuin sitä
ei koskaan olisi pidettykään.
Ylikirjuri, joka sill'aikaa on ennättänyt juosta kollegioissaan,
katsastanut postilehtiänsä ja kohentanut tulta pesissä, on taasen
paikallaan ja lukee:
"Valtiovarainvaliokunnan memoriaali n:o 72 Per Ilssonin Träskålasta
esityksen johdosta 10,000 riksin suuruisen määrärahan myöntämisestä
vanhojen kuvanveistosten korjaamiseksi Träskålan kirkossa."
Koiranpää kuulijaparvekkeen kaidepuun päällä näytti uhkaavalta, kuin
tahtoen varjella luutaan.
-- Tunnetko tuon epäsikiön tuolla lehterillä? kysyi Punahilkka.
-- Olle Montanuksen, luulisinpa.
-- Tiedätkö, että hän on träskålalaisia? O o, hän on viisas mies!
Katsopas tuota puhuvaa päätä, nyt kun Träskåla astuu esille.
Per Ilssonilla on puheenvuoro.
Struve kääntää halveksuen puhujalle selkänsä ja leikkaa palasen
tupakkaa, mutta Falk ja Punahilkka asettavat kynänsä toimintakuntoon.
-- Ota sinä sananparret, sanoo Punahilkka, niin minä otan asiat!
Falkin paperi oli neljännestunnin kuluttua peitetty seuraavilla
kirjaimilla:
"Isänm. valist. aikakirj. Taloudell. edut. Syyt. materialm. Fichten
muk. mater. Isänm. siv. ei mater. Ergo syyt. heit. tak. Kunnianarv.
templ. Aamuauringon loisteessa. Jonka viiri kohti korkeutta. Pakanuuden
ajoilta. Filos. ei uneksinut. Kansakunn. pyh. oikeudet. Pyhimm. edut.
Isänm. val. Kirj. hist. ja muin. muist. akademia."
Tämä sekamelska, joka osaksi herätti hauskuutta, varsinkin kun kuollut
Fichte kaivettiin esille, sai kuitenkin aikaan vastauksen pääkaupungin
penkiltä ja Upsalan penkiltä.
Edellinen sanoi: että vaikkakaan ei tuntenut Träskålan kirkkoa eikä
Fichteä ja vaikkakaan ei tiennyt, olivatko vanhat kipsiukot sen
arvoisia, että niihin voisi uhrata 10,000 riksiä, niin katsoi hän
kuitenkin, edistääkseen kaunista tekoa kamarissa, koska hän nyt ensi
kerran oli kuullut jonkun enemmistön joukosta pyytävän määrärahaa
jotain muutakin kuin siltoja, aitoja, kansakouluja j.m.s. varten,
velvollisuudekseen kannattaa ehdotusta.
Upsalan penkiltä puhuvan mielestä (Struven muistiinpanojen mukaan)
oli: esityksentekijä a priori oikeassa; hänen peruslauseensa,
että isänmaallista sivistystyötä tuli pitää arvossa, oikea;
johtopäätöksensä, että 10,000 riksiä oli myönnettävä, sitova;
tarkotuksensa, tarkotusperänsä, suuntansa kaunis, kiitettävä,
isänmaallinen, mutta tässä oli tehty virhe. Kuka sen oli tehnyt?
Isänmaa? Valtio? Kirkko? Ei! Esityksentekijä! Järjen mukaisesti
katsottuna oli esityksentekijä oikeassa, ja siksi ei puhuja voinut,
hän pyysi saada toistaa sen, muuta kuin kiittää tarkotusta,
tarkotusperäisyyttä ja suuntaa ja hän oli seuraava esityksen vaiheita
lämpimällä myötätuntoisuudella, ja hän kehotti kamaria isänmaan nimessä
ja sivistyksen nimessä ja taiteen nimessä antamaan sille äänensä; itse
täytyi hänen, koska katsoi esityksen, käsitteen mukaisesti katsottuna
vääräksi, perustelemattomaksi, epävarsinaiseksi, koska sen tarkotus
oli sovelluttaa seudun käsite valtio-käsitteen alaiseksi, vaatia sen
hylkäämistä.
Pää kuulijaparvekkeella pyöritti silmiään ja liikutti huuliaan
kouristuksentapaisesti sillä aikaa, kun äänestystä kesti, mutta kun
se oli toimitettu ja määräraha myönnetty, räjähti pää ja katosi
tyytymättömän ja tuupitun kuulijakunnan läpi.
Falk näytti ymmärtäneen yhteyden Per Ilssonin esityksen ja Ollen
läsnäolon ja katoomisen välillä. Struve, joka aamiaisen jälkeen oli
tullut vielä vanhoillisemmaksi ja äänekkäämmäksi, lausui peittelemättä
mielipiteensä yhdestä ja toisesta. Punahilkka oli levollinen ja
välinpitämätön; hän oli lakannut kummastumasta.
Mutta mustan ihmispilven läpi, johon Olle oli tehnyt railon, sukelsi
nyt esiin selkeät ja vaaleat kasvot, kiiltävät kuin aurinko, ja
Arvid Falkin, jonka katseet olivat suunnatut sinnepäin, täytyi luoda
silmänsä alas ja kääntyä poispäin -- siinä oli hänen veljensä,
perheen pää, nimen kunnia, joka kerran oli tekevä sen suureksi ja
loistavaksi. Nicolaus Falkin olkapään takaa näkyi puolet mustista
kasvoista, joiden lempeät, epärehelliset piirteet näyttivät kuiskaavan
salaisuuksia vaalean selkään. Falk ei ennättänyt enempää kuin
kummastua veljen läsnäoloa tässä huoneessa, koska hyvin tunsi tämän
vastenmielisyyden uutta valtiomuotoa vastaan, kun puheenjohtaja
antoi Anders Anderssonille oikeuden jättää anomuksen, jota oikeutta
tämä suurella levollisuudella käytti hyväkseen ja luki: "Kylliksi
pätevien syiden nojalla saan minä täten anoa, että Valtiopäivät
puolestaan päättäisivät, että Kunink. Majest. tehtäisiin yhteisesti
vastuunalaiseksi kaikkien niiden yhtiöiden kanssa, joitten säännöt se
on hyväksynyt."
Aurinko kadotti valonsa kuulijaparvekkeella ja salissa syntyi
hirmumyrsky!
Kreivi von Splintilla on puheenvuoro:
-- Quousque tandem Catilina! Niin pitkälle piti sen menemän! Unohdetaan
itsensä aina siihen saakka, että uskalletaan moittia hallitusta!
Kuulitteko sen, hyvät herrat! Moititaan hallitusta, tahi, mikä on
vielä pahempaa, se saatetaan alttiiksi leikinlaskulle, raa'alle
leikinlaskulle, sillä muuta kai ei voida otaksua tämän anomuksen
olevan. Leikin, sanon minä, ei, murhayrityksen, petoksen! Voi
isänmaatani! Sinun epäkelvot poikasi ovat unohtaneet, mitä ovat sinulle
velkapäät! Mutta miten voisi toisin ollakaan, kun olet menettänyt
ritarivahtisi, kilpesi, turvasi! Minä pyydän, että tuo mies Per
Andersson, tai mikä hänen nimensä lienee, ottaa takaisin anomuksensa,
tai, kautta Jumalan, on hän näkevä, että kuninkaalla ja isänmaalla
vielä on uskollisia puolustajia, jotka voivat nostaa kiven ja heittää
sillä petollisuuden monipäistä lohikäärmettä päähän!
Hyväksymistä kuulijaparvekkeelta, paheksumista salissa.
-- Haa, luuletteko te, että minä pelkään!
Puhuja heittelee käsivarsiaan kuin viskaisi kiviä, mutta lohikäärme
hymyilee satoine kasvoineen. Puhuja etsii uutta lohikäärmettä, joka ei
hymyile, ja hän tapaa selostajalehterin.
-- Tuolla, tuolla! -- Hän viittaa kyyhkyslakkaa kohti ja heittää
silmäyksiä kuin näkisi hän pohjattoman kuilun avautuvan seinässä.
Tuolla on korppien pesä! Minä kuulen niiden rääkyvän, mutta ne eivät
pelota minua! Ylös, Ruotsin miehet, ja hakatkaa puu maahan, sahatkaa
palkit poikki, repikää alas lankut, potkikaa rikki tuolit, sälöiksi
pulpetit, lastuiksi, niin pieniksi kuin tämä --
(Hän mittaa jonkun verran pikkusormeaan) -- ja polttakaa sitten
roju miehineen päivineen, niin olette näkevä, että valtio kukoistaa
levossa ja sen yrtit vuotavat rieskaa. Niin puhuu ruotsalainen ylimys!
Muistakaa se, talonpojat!
Tämä puhe, joka kolme vuotta takaperin olisi otettu vastaan
Ritaritalon torilla hyvä huudoilla ja merkitty pöytäkirjoihin
sana sanalta, sittemmin erikseen painettavaksi ja jaettavaksi
valtakunnan kansakouluihin ja muihin julkisiin armeliaisuuslaitoksiin,
vastaanotettiin kuin ajankuluksi, sitä muodosteltiin pöytäkirjoissa
aika lailla ja selostettiin, merkittävää kylläkin, ainoastaan
vastustuspuolueen lehdissä, jotka muuten eivät mielellään sellaista
painattaneet.
Sitten Upsalan penkki pyysi puheenvuoroa. Se yhtyi asiallisesti
täydelleen edelliseen puhujaan ja oli hienotajuisella korvallaan
käsittänyt esitelmässä jotain muinaista miekankalskahdusta; nyt tahtoi
se itse puolestaan puhua jotain yhtiöaatteesta, aatteena, mutta
pyysi saada selittää, että yhtiö ei ollut keräymä rahoja, ei joukko
henkilöitä, vaan yhtiö oli siveellinen persoonallisuus ja sellaisenaan
syyntakeeton --
Nyt syntyi sellainen nauru ja puhelu salissa, että selostaja ei voinut
saada sen enempää selkoa esitelmästä, joka päättyi siihen, että
isänmaan edut olivat kyseessä, käsitteen mukaisesti katsottuna, ja
että, ellei anomusta hylätä, isänmaan etuja lyötäisiin laimin ja valtio
siten joutuisi vaaraan.
Sitten esitti kuusi puhujaa päivällisiin asti otteita Ruotsin
virallisesta tilastosta, Naumannin perustuslaeista, lakitieteellisestä
käsikirjasta ja Gööteporin Handelstidningistä, josta oli aina
seurauksena, että isänmaa joutuisi vaaraan, jos Kun. Maj.
selitettäisiin puolestaan vastuunalaiseksi kaikista yhtiöistä, joiden
säännöt se oli hyväksynyt, ja että isänmaan edut olivat alttiina. Joku
oli kyllin rohkea väittämään, että isänmaan edut olivat arpanappulan
varassa, mutta toiset katsoivat niiden olevan yhden ainoan kortin
varassa, muutamain mielestä ne riippuivat yhdestä hiuskarvasta, mutta
viimeinen puhuja esitti, että ne riippuivat yhdestä langasta.
Kun päivällistunti tuli, evättiin anomukselta lähete valiokuntaan;
s.t.s.: isänmaa pääsi kulkemasta valiokuntamyllyn, kansliasihdin,
valtion silppuarkun, klubilihdan ja sanomalehtiloukun läpi. Isänmaa oli
pelastettu! Isänmaa parka!