Herroja ja koiria.
Oli kulunut muutamia päiviä. Carl Nicolaus Falkin
kaksikymmentäkaksi-vuotias vaimo oli juuri lopettanut kahvinjuonnin
sängyssään, tavattoman suuressa mahonkisängyssä, avarassa
makuuhuoneessa. Kello oli vasta 10. Mies oli ollut ulkona jo kello
seitsemästä aamulla ja ostanut pellavia sillan luona, mutta ei suinkaan
siinä luulossa, ettei tämä tulisi kotiin, ottanut nuori rouva vapautta
nukkua näin kauan, vaikkakin se muuten oli vastoin talon totuttuja
tapoja. Pikemmin näytti häntä huvittavan saada rikkoa kaikkia talon
piintyneitä tapoja. Hän oli ollut naimisissa ainoastaan kaksi vuotta,
mutta silti oli hänellä ollut aikaa panna toimeen perinpohjaisia
uudistuksia vanhassa, vanhoillisessa porvaristalossa, missä kaikki oli
vanhaa, yksin palvelijatkin; ja tähän hän oli saanut vallan silloin,
kun mies teki rakkaudentunnustuksensa hänelle ja hän armollisesti
antoi suostumuksensa s.o. armossa vapautti itsensä vihaamastaan
kodista, jossa oli saanut nousta ylös aamusin kello kuudelta ja tehdä
työtä pitkän päivän. Kihlausaikansa hän oli käyttänyt hyvin; hän oli
nimittäin silloin koonnut takeet saadakseen omalta kohdaltaan viettää
vapaata ja riippumatonta elämää, miehen siihen sekaantumatta; nämä
takeet tosin olivat vain rakastuneen miehen antamia lupauksia, mutta
hän, ollen silloin täydessä tajussaan, painoi ne tarkoin muistiinsa.
Mies sitävastoin oli kaksivuotisen, lapsettoman avioliiton jälkeen
alkanut osottaa taipumusta unohtaa kaikki nämä sitoumukset, että rouva
saisi nukkua niin kauan kuin tahtoisi, juoda kahvia sängyssä y.m.;
olipa mies ollut niinkin epähieno, että oli hänelle muistuttanut
nostaneensa vaimonsa liejusta, pelastaneensa hänet helvetistä ja
että oli näin ollen uhrautunut mennessään epäsäätyiseen avioliittoon
-- vaimon isä oli näet nimipäällikkö laivastossa. Maatessaan hän
mietti nyt vastauksia näihin ja samantapaisiin syytöksiin, ja kosk'ei
hänen selvä järkensä koskaan heidän tuttavuutensa aikana ollut
tunnehuumausten sokaisemana, osasi hän vielä sitä käyttää täydellisesti
-- ja hän käyttikin. Siksi hän todellisella ilolla kuuli miehensä
aamiaiselle tulon oireita. Ruokasalin ovissa alkoi nimittäin paukkua
samalla kun kuului mahtavata karjuntaa, jolloin rouva pisti päänsä
peitteen alle salatakseen nauruaan. Askelia kuului vierashuoneen
matolla, ja makuuhuoneen ovessa näyttäytyi vihastunut mies, hattu
päässä. Rouva käänsi selkänsä sinnepäin ja mielisteli imelimmällä
äänellään:
-- Pieni pojanlyntyksenikö sieltä tulee? Astu sisään, astu sisään!
Pojanlyntys -- se oli hyväilynimi ja herrasväki käytti niitä sangen
eriskummallisia -- ei ollut halukas tulemaan, vaan pysähtyi ovelle ja
huusi:
-- Miksei aamiainen ole pöydässä? Häh?
-- Kysy piioilta, en minä ole ottanut toimekseni pöydänkattamista! Ja
ole niin hyvä ja ota hattu päästäsi, kun tulet sisälle, herra hyvä!
-- Mihin olet pannut lakkini sitten?
-- Poltin sen! Se oli niin rasvassa että hävetti.
-- Poltit! No, siitä puhumme sittemmin! Miksi makaat ja venyttelet
itseäsi koko aamun, sen sijaan että paimentaisit piikoja.
-- Siksi, että se huvittaa minua!
-- Luuletko minun naineen vaimon, joka ei tahdo talostaan huolehtia?
Häh?
-- Luulen kyllä! Ja miksi luulet minun menneen sinun kanssasi
naimisiin? Olen sen sinulle tuhat kertaa sanonut -- siksi, että
pääsisin tekemästä työtä, ja sen olet sinä luvannut minulle! Etkö
olekin luvannut? Voitko kunniasi kautta vannoa, ettet ole luvannut?
Näetkös nyt millainen mies sinä olet. Aina kuin muutkin sinä olet!
-- Niin, se oli siihen aikaan se!
-- Siihen aikaan! Mihin aikaan? Eivätkö lupaukset ole aina sitovia? Vai
pitääkö ne antaa jonakin erityisenä vuodenaikana?
Mies tunsi liiankin hyvin tuon järkähtämättömän johdonmukaisuuden, ja
vaimon hyvä tuuli teki saman vaikutuksen kuin kyyneleet tällaisessa
tapauksessa -- hän antautui.
-- Minä aion kutsua tänä iltana vieraita, selitti hän.
-- Vai niin, vai aiot kutsua. Herra-vieraita?
-- Tietysti! En kärsi naisia!
-- No, silloin kai olet jo tehnyt ostoksesi?
-- En ole, ne sinä saat tehdä!
-- Minä! En! Minulla ei ole rahaa vieraita varten! Minä en käytä
talousrahojani erikoiskestityksiin.
-- Et, sinä käytät ne pukuihisi ja muihin tarpeettomuuksiin.
-- Onko se tarpeetonta, kun ompelen sinulle? Onko tupakkamyssy ehkä
tarpeeton, ovatko tohvelit kenties tarpeettomia? Sano? Vastaa nyt
suoraan!
Vaimo osasi aina muodostaa kysymyksensä siten, että vastauksen täytyi
tulla musertavaksi vastaajalle. Hän oli käynyt miehensä koulua. Ja
tämän täytyi siis, kosk'ei tahtonut tulla muserretuksi, ehtimiseen
muuttaa puheenaiheita.
-- Minulla on tosiaan syytä, sanoi hän eräällä tavoin liikutettuna,
nähdä tänä iltana ihmisiä; vanha ystäväni Fritz Levin postista on
päässyt vakinaiseksi palveltuaan 19 vuotta ylimääräisenä -- se
oli eileniltaisessa Postilehdessä. Mutta koska se ei näytä sinua
miellyttävän, ja sinä tiedät, että aina teen tahtosi mukaan, niin en
välitä koko asiasta, vaan kutsun ainoastaan hänet ja maisteri Nyströmin
luokseni konttoriin.
-- Vai niin, vai on se Levin hulttio nyt päässyt vakinaiseksi; sepä
hyvä se. Nyt kenties saat takaisin kaikki rahat, jotka hän on sinulle
velkaa.
-- Kyllä niin -- olen sitäkin miettinyt!
-- Mutta sanoppas minulle, miksi seurustelet sellaisen hulttion kanssa
kuin hän on; ja tuo maisteri sitten --! Hehän ovat oikeita vetelyksiä,
joilla tuskin on vaatteita päällään.
-- Kuules eukkoseni, minä en sotkeudu sinun asioihisi; anna siis
minunkin itse hoitaa omat asiani.
-- Koska sinulla on konttorissasi vieraita, niin en käsitä, mikä
estäisi minua kutsumasta vieraita tänne ylös.
-- Ei mikään!
-- No, tule siis tänne, pikku lyntys, ja anna minulle vähän rahaa!
Lyntys, joka kaikin puolin oli tyytyväinen lopputulokseen, seurasi
ilolla käskyä.
-- Paljonko sinä tahdot? Minulla on rahan puute tänään.
-- Oo, viisikymmentä kruunua vain.
-- Oletko hassu?
-- Hassu! ole hyvä ja anna se, mitä pyydän; ei minun tarvitse nälkää
nähdä, silloin kun sinä käyt ravintoloissa herkuttelemassa.
Rauha oli tehty ja asianomaiset erosivat molemminpuoliseksi
tyytyväisyydeksi. Mies pääsi syömästä huonoa aamiaista kotonaan, hänen
täytyi syödä ulkona, pääsi syömästä laihaa illallista vaimonsa luona
ja kiusaantumasta naisten vuoksi, sillä hän oli ollut liian kauan
poikamiehenä, eikä hänellä tarvinnut olla omantunnonvaivojakaan, joita
hänellä oli ainoastaan siinä tapauksessa, että vaimo oli yksinään;
mutta nythän hänelläkin oli vieraita ja melkeinpä hän tahtoi miehestään
päästäkin -- ja se kyllä oli viidenkymmenen riksin arvoista se!
Kun mies oli mennyt, soitti rouva sisäkön luokseen, jonka takia hän
tänään oli alistanut makaamaan niin kauan, syystä että tämä oli
selittänyt tässä talossa olevan tapana nousta ylös kello 7. Sitten
käski hän tuoda paperia ja kynän ja kirjotti seuraavan kirjelapun
revisorin rouva Homanille, joka asui vastapäätä.
Hyvä Evelyn!
Tule luokseni juomaan teetä tänä iltana, niin saamme puhua tuon
yhdistyksen säännöistä "Naisen oikeuksien puolesta". Ehkä myyjäiset
tahi seuranäytelmä olisivat joksikin hyödyksi. Minä niin ikävöin
saada yhdistyksen syntymään; se on syvä tarve, kuten sinä niin
usein sanot, ja minäkin tunnen sen hyvin syvästi, jos asiaa
ajattelen. Uskotko, että hänen armonsa soisi minulle kunnian
samalla kertaa; ehkä minun ensin täytyy käydä hänen luonaan
visiitillä. Tule hakemaan minua kl. 12, niin menemme Bergille
juomaan suklaata. Mieheni on poissa.
_Sinun Eugeniesi_.
P. S. Mieheni on poissa.
Sitten nousi hän ylös ja pukeutui, ollakseen valmiina kl. 12.
* * * * *
Oli tullut saman päivän ilta. Österlånggatanilla oli jo hämärä, kun
kello Saksalaisessa löi 7; ainoastaan heikko valonsäde Ferkenin kujalta
paistoi vielä sisään Falkin liinarihkamakauppaan, jonka Andersson
silloin sulki. Sisäpuolella olevassa konttorissa olivat ikkunaluukut
suljetut ja kaasu sytytetty. Siellä oli lakaistu ja siistitty;
oven luona komeili kaksi korillista pulloja, joiden punalakalla ja
keltalakalla ja tinapaperilla, vieläpä ohuella silkkipaperillakin
ympäröityjä kauloja pisti esiin. Keskellä lattiaa oli valkoisella
liinalla katettu pöytä; sen päällä rehenteli itäintialainen malja ja
raskas, monihaarainen hopeinen kynttiläjalka. Ja lattialla käyskenteli
Carl Nicolaus Falk. Hän oli pukeutunut mustaan pitkääntakkiin ja
oli arvokkaan, mutta samalla iloisen näköinen. Hänellä oli oikeus
vaatia itselleen hupaisa ilta; itse hän sen kustansi ja itse hän sen
oli järjestänytkin; hän oli kotonaan naisten häiritsemättä häntä,
ja vieraansa olivat sitä lajia, ettei hänellä ollut oikeutta vaatia
ainoastaan huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, vaan vähän enempääkin.
Heitä tosin oli vain kaksi, mutta hän ei pitänyt paljosta ihmisistä;
nämä olivat hänen ystäviään, luotettavia, uskollisia kuin koirat,
alistuvaisia, miellyttäviä, aina täynnä mairittelua eikä heissä
koskaan ilmennyt taipumusta panna vastaan. Hän olisi kyllä rahoillaan
voinut hankkia parempaakin seuraa ja sellaista hänellä olikin kahdesti
vuodessa, jolloin hänen isänsä vanhat ystävät olivat kutsutut, mutta
hän oli, suoraan sanoen, liiaksi hirmuvaltias viihtyäkseen heidän
seurassaan.
Kello oli jo kuitenkin kolme minuuttia yli seitsemän eikä vieraita
kuulunut. Falk alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän oli tottunut siihen,
että kun hän kerran tilasi väkensä luokseen, tuli sen olla minuutilleen
saapuvilla. Ajatellessaan minkä lamauttavan vaikutuksen harvinaisen
häikäisevät valmistukset tekisivät, jaksoi hän sentään pysyä
kärsivällisenä sen minuutin ajan, joka kului, ennenkuin notario Fritz
Levin postista astui sisälle.
-- Hyvää iltaa, veliseni -- ei! -- tässä hän pysähtyi päällystakin
riisunnassa, otti silmälasit nenältään ja teeskenteli hämmästystä
suurenmoisten valmistusten takia, kuin olisi tahtonut kaatua
selälleen pelkästä kummastuksesta. Seitsenhaarainen kynttiläjalka
ja tapernaakeli! Hyvänen aika, hyvänen aika! puhkesi hän sanomaan,
nähdessään pullokorit.
Hän, joka näiden tarkkaan opeteltujen hupaisuuksien aikana riisui
päällystakkia yltään, oli keski-ikäinen mies, kaksikymmentä vuotta
sitten muodikasta kuninkaallista sihteerityyppiä, viikset ja poskiparta
yhteen kasvaneet ja tukassa syrjäjakaus ja "tuulenpuuska". Hän oli
kalpea kuin ruumis, ohut kuin käärinliina, hienosti puettu, mutta
näytti siltä kuin palelisi hänen kaikkia niveliään ja kuin hän
salaisesti seurustelisi köyhyyden kanssa.
Falk lausui hänet tervetulleeksi raa'alla ja ylpeällä tavalla, joka
osotti, osaksi sitä, että hän halveksi mairittelua, etenkin siltä
taholta, osaksi sitä, että tulija nautti luottamusta hänen ystävänään.
Sopivaksi nimitysonnitteluksi katsoi hän voivansa puhua isänsä
kuninkaallisesta valtakirjasta porvarikaartin kapteenin virkaan.
-- No, tuntuu hyvältä, kun on kuninkaallinen valtakirja! Mitä? Minun
isälläni oli myöskin kuninkaallinen valtakirja...
-- Suo anteeksi, veliseni, minulla on vain konstitutoriaali.
-- No, konsistoriaali tai kuninkaallinen valtakirja on aivan samaa;
tahdotko sinä neuvoa minulle sitä, sinä! Isälläni oli myöskin
kuninkaallinen valtakirja...
-- Minä vakuutan veljelle!
-- Vakuutat! Mitä sinä vakuuttamisellasi tarkotat! Luuletko sinä, että
minä tässä seison valehtelemassa? Sano? Tarkotatko todellakin, että
minä valehtelen?
-- En suinkaan, elä nyt niin tulistu!
-- Sinä siis myönnät, etten minä valehtele, siis sinulla on
kuninkaallinen valtakirja. Miksi siis löpiset siinä roskaa! Minun
isänic --
Kalpea mies, jolla jo tullessaan konttoriin näytti olevan plutoona
raivottaria kintereillään, sillä kaikki hänen nivelensä tutisivat,
hyökkäsi nyt hyväntekijäänsä kohti, varmana päätöksessään panna juttu
menemään lyhyesti, ennenkuin kemut alkavat, jotta sitten saisi olla
rauhassa.
-- Auta minua, ähki hän kuin hukkuva, vetäen povitaskustaan esiin
vekselilomakkeen.
Falk istuutui sohvaan, huusi Anderssonia, käski hänet vetämään pullot
auki ja rupesi laittamaan boolia. Sitten vastasi hän kalpealle:
-- Auta? Enkö minä ole auttanut sinua? Etkö ole lainannut minulta
lukemattomia kertoja, maksamatta takaisin? Mitä? No, enkö ole sinua
auttanut? Mitä sinä siis tarkotat?
-- Rakas veliseni, tiedänhän minä, että sinä aina olet ollut minulle
hyvä!
-- No, niin, etkö nyt ole vakinainen virassasi? Olet! No siis!
Silloinhan kaikki piti olla hyvin! Kaikki velat piti maksettaman
ja uuden elämän piti alkaa. Tuota virttä minä nyt olen kuullut jo
kahdeksantoista vuotta. No, paljonko sinä nyt saat palkkaa?
-- Tuhat kaksisataa riksiä kahdeksansadan sijasta, jotka ennen sain;
mutta kuule! Valtakirja maksaa sata viisikolmatta, eläkekassa ottaa
viisikymmentä, yhteensä sata seitsemänkymmentä viisi; mistä minä ne
otan! Mutta nyt tulee kaikista pahin -- velkojani ovat pidättäneet
puolet palkastani, joten minulle nyt jää vain kuusisataa millä elää,
sen sijaan että ennen oli kahdeksan, ja tätä minä nyt olen odottanut
yhdeksäntoista vuotta. Tosiaankin hauskaa päästä vakinaiseksi!
-- Mutta miksi olet tehnyt velkoja? Ei saa tehdä velkoja; ei koskaan
saa tehdä velkoja; ei koskaan -- tehdä velkoja! --
-- Kun vuosikausia saa vain sata riksiä lahjapalkkiota.
-- Silloin ei ole siellä mitään tekemistä. Mutta nuo ovat asioita,
jotka eivät liikuta minua! -- eivät -- liikuta -- minua!
-- Etkö nyt tämän ainoan kerran kirjottaisi?
-- Sinä tunnet periaatteeni tällaisessa tapauksessa, minä en koskaan
kirjota. Lopeta nyt!
Levin näkyi olleen tottunut tällaisiin kieltoihin ja tyyntyi. Samassa
saapui maisteri Nyströmkin ja sai aikaan toivotun keskeytyksen
keskustelussa. Hän oli kuiva henkilö, salaperäinen ulkonäöltään
ja iältään; hänen toimensakin oli salaperäinen -- hänen sanottiin
olevan opettajana jossain koulussa etelässä, mutta missä, sitä ei
kukaan kysynyt, eikä hän itsekään ollut herkkä siitä puhumaan. Hänen
tehtävänsä Falkin seurassa oli ensinnäkin käydä arvoltaan maisterista,
silloin kun joku oli kuulemassa, toiseksi olla alamainen ja kohtelias,
kolmanneksi silloin tällöin tulla pyytämään lainaa, enintään viitosta,
sillä kuului Falkin henkisiin tarpeisiin, että käytiin pyytämässä
häneltä rahaa lainaksi, tietenkin hiukan vain, ja neljänneksi kirjottaa
runoja juhlallisiin tilaisuuksiin, mikä ei suinkaan ollut vähäksyttävin
puoli hänen tehtävässään.
Nyt istui Carl Nicolaus Falk tuossa, keskellä nahkasohvaa, sillä ei
saanut unohtaa, että sohva oli hänen, ympärillään pääesikuntansa,
tai koiransa niinkuin myöskin saattoi sanoa. Levinin mielestä oli
kaikki suurenmoista, booli, lasit, kauha, sikarit (koko laatikko
kamiinin reunalta oli pantu esille), tulitikut, tuhkakupit, pullot,
korkit, rautalangat -- kaikki. Maisteri näytti tyytyväiseltä eikä
hänen tarvinnut puhua, sillä siitä pitivät toiset huolen; hänen tuli
ainoastaan olla läsnä, kun häntä tarvittaessa kutsuttiin todistajaksi.
Falk kohotti ensimmäisen lasinsa ja joi -- kenen kunniaksi, sitä
ei kukaan saanut tietää, mutta maisteri luuli päivän sankarin ja
veti senvuoksi esiin runonsa alkaen lukea: "Fritz Levinille, hänen
päästessään vakinaiseksi".
Falk sai silloin ankaran yskänpuuskan, joka haittasi lukemista ja
teki tyhjäksi sukkelimpien kohtien vaikutuksen; mutta Nyström, joka
oli viisas mies, oli jo ennakolta arvannut tämän ja sentähden pannut
väliin seuraavan yhtä kauniisti ajatellun kuin sanotunkin totuuden:
"mihin joutunutkaan ois Fritz Levin, jos ei Falk, Carl Nicolaus, olis'
ollut siin'." Tämä hieno viittaus niihin moniin taskulainoihin, joita
Falk oli antanut varsinaiselle ystävälleen, helpotti yskää, niin että
paremmin voitiin kuulla loppusäe, joka aivan paksunahkaisesti oli
omistettu Levinille, mikä erehdys taasenkin uhkasi häiritä sopusointua.
Falk kaatoi lasin sisällön itseensä, aivan kuin olisi tyhjentänyt
kalkin, joka oli reunoja myöten täynnä epäkiitollisuutta.
-- Et ollut tänään niin sukkela kuin tavallisesti, Nyström! sanoi hän.
-- Ei, hän oli paljoa sukkelampi sinun kahdeksantenaneljättä
syntymäpäivänäsi, auttoi Levin, tietäen mihin suuntaan asia nyt
kääntyisi.
Falk tutki katseellaan hänen sielunsa salaisimmat sopukat nähdäkseen,
piileskelikö siellä vilppiä -- ja ollen liian ylpeä näkemään ei hän
nähnyt mitään. Hän siis jatkoi:
-- Niin, sen ma uskon! Se oli hauskinta, mitä olen kuullut; se oli
niin sukkelaa, että sen voisi painattaa; sinun pitäisi painattaa
sepitelmäsi. Kuules Nyström, kai sinä muistat ne ulkoakin, etkös
muistakin?
Nyströmillä oli kovin huono muisti tai totta puhuaksemme olivat
he juoneet liian vähän, tehdäkseen niin törkeätä väkivaltaa
häveliäisyydelle ja hyville tavoille ja siksi hän pyysi lykkäystä;
mutta Falk, jota tuo hiljainen vastustus ärsytti, ja joka jo oli liian
pitkällä kääntyäkseen takaisin, vaati vaatimallakin. Uskoipa hän
vielä päälle päätteeksi, että hänellä oli jäljennös tuosta runosta
taskussaan; hän etsi lompakostaan ja, aivan niin, sieltä se löytyi.
Häveliäisyys esti häntä itseään lukemasta sitä, sillä senkin oli hän
usein tehnyt, mutta kuuluisi paremmalta, kun joku toinen sen tekisi. Ja
koira parka riisti ketjujaan, mutta ne kestivät. Hän oli hienotunteinen
luonne, tämä maisteri, mutta hänen täytyi olla raaka, jos mieli yhä
edelleen saada vallita elämän kallista lahjaa, ja hän oli ollut raaka
aika lailla. Kaikki elämän sisäisimmät suhteet oli paljastettu, kaikki,
mikä oli yhteydessä kahdeksanneljättävuotiaan syntymän, seurakuntaan
ottamisen, kasvatuksen ja hoidon kanssa, oli tehty naurettavaksi ja
sen olisi täytynyt tuntua asianomaisesta itsestäänkin iljettävältä,
jos se olisi koskenut jotain toista kuin häntä itseään, mutta nyt se
oli erinomainen senvuoksi, että se kosketteli hänen omaa persoonaansa.
Lukemisen jälkeen juotiin Falkin malja riemulla ja se juotiin moneen
kertaan, sillä itsekukin tunsi olevansa liiaksi selvä voidakseen pitää
oikeita tunteitaan aisoissa.
Sitten siivottiin pöytä ja sisään tuotiin mainio illallinen, osteria,
lintua ja muuta hyvää. Falk kulki haistellen asetteja, lähetti
jonkun pois, tarkasti, että englantilainen portteri oli jäähdytetty
ja itsekullakin viinilajilla oli mukaisensa lämpömäärä. Nyt hänen
koiriensa piti häntä palvella ja valmistaa hänelle mieluinen näytelmä.
Kun kaikki oli valmista, veti hän esiin kultakellonsa ja, pitäen sitä
kädessään, teki seuraavan leikillisen kysymyksen, johon vastaajat
olivat niin tottuneet:
-- Paljonko herrojen hopeakellot ovat?
Nämä vastasivat, kuten heidän velvollisuutensa oli, sopivalla tavalla
nauraen: heidän kellonsa olivat kellosepässä. Tämä sai Falkin
loistavalle tuulelle, joka puhkesi ilmi seuraavaan, ei suinkaan
odottamattomaan muotoon.
-- Elukat ruokitaan kello kahdeksan! -- Jonka jälkeen hän istuutui,
kaatoi kolme ryyppyä, otti itse yhden ja käski toisten tehdä samoin.
-- Minä alotan, minä, kosk'ette te tahdo! Tässä ei kursailla! Iskekää
kiinni, pojat!
Ja niin alkoi ruokkiminen. Carl Nikolaus Falkilla, joka ei ollut
erikoisen nälkäinen, oli hyvää aikaa nauttia toisten ruokahalusta,
ja lyönneillä ja iskuilla ja hävyttömyyksillä hän kehotti heitä
syömään. Tavattoman hyväntahtoinen hymy levisi hänen vaalean
auringonpaiste-naamansa yli, kun hän näki heidän intonsa, ja oli
vaikeata sanoa, kumpiko häntä huvitti enemmän: sekö, että he söivät
niin kiltisti, vaiko se, että olivat niin nälkäisiä. Hän istui kuin
kuski ja höpötti ja maiskutti heille huulillaan.
-- Syö, Nyström; et tiedä, koska taasen saat! Aja itseesi, notario;
näytät siltä kuin tarvitsisit lihaa luittesi päälle. Irvisteletkö
ostereille -- eivätkö ne kenties tuollaiselle kelpaa? -- Häh! Ota vielä
palanen! Ota vaan! Et jaksa? Mitä loruja se sellainen on! Kas niin!
Nyt otamme "halvan"! Juokaa olutta, pojat! Enemmän lohta, sinä siellä!
Sinun pitää lempo soikoon, ottaa vielä palanen lohta! Syö, hitto
vieköön! Saman se maksaa!
Kun lintu oli leikattu, täytti Carl Nicolaus erikoisella
juhlallisuudella punaviinilasit, jolloin vieraat, odottaen puhetta,
hetkeksi lakkasivat. Isäntä kohotti lasinsa, haisteli sitä ja sanoi
syvällä vakavuudella seuraavan tervehdyksen:
-- Morjesta, siat!
Nyström vastasi kiitollisena maljaan kohottamalla lasiaan ja juomalla,
mutta Levin ei koskenut omaansa, vaan näytti siltä kuin olisi hän
hionut veistä taskussaan.
Kun illalliset olivat päättyneet ja Levin tunsi vahvistuneensa ruuasta
ja juomasta ja kun viinin höyryt kohosivat hänelle päähän, alkoi hän
tuntea jonkinlaista tavatonta riippumattomuuden tunnetta, ja voimakas
vapaudenhalu heräsi hänessä. Äänensä tuli sointuisammaksi, sanoista
kaikui suurempaa varmuutta ja hän liikkui esteettömästi.
-- Anna sikari tänne, komensi hän, hyvä sikari! Ei nurkantakaista!
Carl Nikolaus, joka luuli tätä hyvin onnistuneeksi pilaksi, totteli.
-- En näe veljeäsi täällä tänä iltana! sanoi Levin ylimielisesti.
Hänen äänessään oli jotain pahaenteistä ja uhkaavaa ja sen tunsi Falk,
sillä hän tuli heti huonolle tuulelle.
-- Et! vastasi hän lyhyesti, mutta epämääräisesti.
Levin viivytteli, ennenkuin antoi seuraavan iskun. Hänen tuottavimpia
toimiaan oli ottaa selko ihmisten asioista, niinkuin sanotaan, ja
hän kuljetti juoruja edes takaisin perheiden välillä, kylvi sinne
tänne pienen eripuraisuuden siemenen, päästäkseen sitten välittäjän
kiitolliseen asemaan. Täten hän hankki itselleen pelottavan
vaikutusvallan ja voi, milloin tahtoi, taluttaa ihmisiä kuin nukkia.
Falk tunsi myöskin tämän epämieluisan vaikutusvallan ja tahtoi siitä
vapautua, mutta ei voinut, sillä Levin ymmärsi niin hyvin tempuilla
ärsyttää hänen uteliaisuuttaan; ja ollen tietävinään enemmän kuin mitä
itse asiassa tiesi, uteli hän ihmisiltä kaikki heidän salaisuutensa.
Mutta nyt oli Levin piiskanvarressa ja hän vannoi suomivansa
sortajaansa. Tosin hän vielä vain läjähytteli ilmassa tyhjää,
mutta Falk odotti selkäsaunaa. Hän koetti muuttaa puheenaihetta.
Kehotti ryyppäämään, ja ryypättiin! Levin tuli yhä valkoisemmaksi ja
kylmemmäksi, mutta humala kohosi! Hän leikki uhrinsa kanssa!
-- Rouvallasi on tänä iltana vieraita, sanoi hän välinpitämättömästi.
-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi Falk ällistyen.
-- Minä tiedän kaikki, vastasi Levin näyttäen hampaitaan. Ja sen hän
melkein tekikin. Hänen laajat raha-asiansa pakottivat hänet käymään
niin useassa julkisessa paikassa kuin mahdollista, ja niissä hän sai
kuulla paljon sellaista, jota puhuttiin sekä hänen että muiden seurassa.
Falk rupesi todella pelkäämään, hän ei itsekään tiennyt miksi, ja
näki hyväksi torjua lähenevää vaaraa. Hän muuttui kohteliaaksi, jopa
nöyräksikin, mutta Levin kävi yhä rohkeammaksi. Lopuksi ei isännälle
jäänyt muuta neuvoksi kuin pitää puhe, muistuttaa sitä todellista
syytä, jonka vuoksi ruokaa ja viiniä näin paljottain nautittiin,
sanalla sanoen antaa tunnustus päivän sankarille. Muuta neuvoa ei ollut
--; hän tosin ei ollut mikään puhuja, mutta nyt sen täytyi tapahtua!
Hän kilisti boolimaljan laitaan, täytti lasit ja muistellen vanhaa
puhetta, jonka hänen isänsä hänelle piti hänen tullessaan itsenäiseksi,
hän nousi ja alkoi hyvin hitaasti.
-- Hyvät herrat! Olen nyt ollut oma herrani kahdeksan vuotta; en
silloin ollut kuin kolmekymmenvuotias.
Asennon muutos hiljaa istumisesta seisomaan sai aikaan äkillisen
verennousun päähän, niin että hän hämmentyi, johon vielä Levinin
ivalliset katseetkin vaikuttivat. Hän joutui niin pois tolalta, että
luku kolmekymmentä tuntui hänestä niin ihmeellisen suurelta, että hän
ällistyi --
-- Sanoinko kolmekymmentä? Minä en -- sitä tarkottanut! Mutta
kuitenkin, olin silloin palvellut isälläni -- monta vuotta, en muista
nyt -- ihan täsmälleen, kuinka monta. Mja! Kävisi liian pitkäksi
kertoa, mitä kaikkea näinä vuosina sain kokea ja nähdä, sillä se on
ihmisen kohtalo! Teidän mielestänne olen kenties itsekäs...
-- Kuulkaa! ähkyi Nyström, joka oli kallistanut raskaan päänsä pöydälle.
Levin puhalteli sauhuja puhujaa kohden, ikäänkuin olisi sylkenyt hänen
päällensä.
Falk, joka nyt oli aivan humalassa, jatkoi ja hänen silmänsä etsivät
kaukaista päämäärää, jota hän ei voinut tavottaa.
-- Ihminen on itsekäs, senhän me kaikki tiedämme. Mja! Isäni, joka piti
minulle puheen, tullessani omaksi isännäkseni, kuten äsken mainitsin...
Tässä puhuja otti esiin kultakellonsa ja irrotti sen vitjoista.
Molemmat kuulijat pyöristivät silmiään. Antaisiko hän Levinille
kunnialahjan?
-- Antoi minulle silloin seuraavan kultakellon, jonka hän oli saanut
isältään vuonna --
Taaskin nuo kauhistuttavat numerot, ja hän pelästyi!
-- Tämän kultakellon, hyvät herrat, olen minä saanut, enkä koskaan --
liikutuksetta -- muistele sitä hetkeä -- jolloin minä sen sain. Olen
teidän mielestänne ehkä itsekäs, hyvät herrat? Mutta minä en ole! Tosin
ei ole kaunista puhua itsestään, mutta, tilaisuudessa sellaisessa
kuin tämä, on aivan luonnollista, että luo silmäyksen taaksepäin --
menneisyyteen. Tahdon vain kertoa yhden ainoan pienen seikan.
Hän oli unohtanut Levinin, unohtanut päivän merkityksen ja luuli nyt
vietettävän hänen poikamiehen kekkereitään. Mutta samassa leijaili
hänen muistoonsa veljen tapaaminen aamulla ja hänen silloin saavuttama
voittonsa. Epäselvästi tunsi hän tarpeen puhua tästä voitostaan,
mutta ei voinut muistaa yksityiskohdista muita kuin sen, että oli
todistanut veljensä roistoksi; koko todisteluketju oli häipynyt hänen
muistostaan ja jäljellä oli ainoastaan kaksi tosiasiaa: veli ja
roisto; hän koetti liittää niitä, mutta ne pysyivät erillään. -- Hänen
aivonsa työskentelivät työskentelemistään, ja uusia kuvia vieri esiin.
Hän tunsi, että hänen täytyi puhua jostain elämänsä jalomielisestä
piirteestä; muisti antaneensa aamulla vaimolleen rahaa, muisti, että
vaimo saa maata niin kauan kuin tahtoo ja juoda sängyssä aamukahvinsa;
mutta nuo eivät tähän tilaisuuteen sopineet; hän oli sangen tukalassa
asemassa ja heräsi tietoisuuteen pelästyessään syntynyttä hiljaisuutta
ja niitä neljää terävää silmää, jotka herkeämättä tarkastivat häntä.
Hän huomasi seisovansa kello kädessä. Kello? Mistä se oli ilmaantunut!
Miksi istuivat toiset täällä pimeässä ja hän seisoi! Ahaa, niinhän se
olikin, hän puhui heille kellosta ja he odottivat jatkoa.
-- Tämä kello, hyvät herrat, ei tosin ole mikään ihmeellinen kello. Se
on vain Ranskan kultaa.
Hopeakellojen entiset omistajat höristivät korviaan. Se oli heille
uutta!
-- Ja minä luulen, että siinä vain on seitsemän rubiinia -- se ei
ollenkaan ole mikään ihmeellinen kello -- pikemmin se on huono kello!
Jostain salaisesta syystä, jota tuskin hänen aivonsakaan tiesivät,
suuttui hän ja hänen täytyi purkaa johonkin vihaansa. Hän koputti
kelloa pöytään ja huusi:
-- Tämä on pirun huono kello, sanon minä. Kuulkaa, kun minä puhun!
Etkö sinä usko minua, Fritz? Vastaa! Istut siinä kavalan näköisenä.
Sinä et usko, mitä minä sanon! Näen sinun silmistäsi, ettet usko,
mitä minä sanon. Minä, näes, olen ihmistuntija ja voin kyllä vielä
kerran mennä sinulle takuuseen! -- Joko valehtelet sinä tai valehtelen
minä. Kuulkaa, nyt minä todistan, että sinä olet roisto. Mja! Kuules,
Nyström! Jos -- minä -- kirjotan väärän todistuksen -- olenko minä
silloin roisto?
-- Totta helvetissä sinä roisto olet! vastasi Nyström heti paikalla.
-- Niin! -- Mja!
Turhaan hän koetti johdattaa mieleensä, että Levin olisi kirjottanut
jonkun väärän todistuksen tahi ylimalkaan todistuksen -- ja niin asia
raukesi. Levin oli väsynyt ja pelkäsi uhrinsa menettävän tajunsa, niin
ettei sillä enää olisi voimia nauttimaan aiotusta iskusta. Hän siis
katkaisi tilaisuuden kokkapuheella Falkin omaan tapaan.
-- Maljasi, vanha roisto!
Ja sitten antoi hän piiskan vinkua. Hän nimittäin otti esille
sanomalehden ja kysyi Falkilta kylmällä ja murhaavalla äänellä:
-- Oletko lukenut Kansan Lippua?
Falk tuijotti roskalehteä, mutta vaikeni. Välttämättömyyden piti nyt
tuleman.
-- Siinä on lystikäs kirjotus "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua
varten".
Falk tuli valkoiseksi kasvoiltaan.
-- Sanotaan, että veljesi on sen kirjottanut!
-- Se on vale! Veljeni ei ole mikään roskakirjuri! Ei _minun_ veljeni,
mies!
-- Valitettavasti hän siitä kuitenkin saa vastata! Hänet on taidettu
ajaa pois virastostakin.
-- Sen sinä valehtelet!
-- Enpä! Näin hänet tässä muuanna päivänä erään lurjuksen kanssa
Tinanapissa! Sääli poikaa!
Tämä tosiaankin oli pahinta, mitä Carl Nicolaus Falkille voi sattua.
Hän oli häväisty. Hänen nimensä ja hänen isänsä nimi -- kaikki, mitä
nuo vanhat porvarit olivat saaneet aikaan, oli nyt tehty tyhjäksi. Jos
joku olisi tullut kertomaan, että hänen vaimonsa oli kuollut -- se
asia olisi ollut autettavissa, samoin rahavahinkokin. Jos joku olisi
kertonut, että hänen ystävänsä Levin tai Nyström olivat joutuneet
kiinni väärennyksestä, silloin hän aivan yksinkertaisesti olisi
kieltänyt tunteneensa heidät, sillä hän ei koskaan näyttäytynyt heidän
seurassaan ulkona. Mutta sukulaisuutta veljensä kanssa hän ei voinut
kieltää. Veljensä oli tehnyt hänet kunniattomaksi; se oli nyt tosiasia!
Levin oli nauttinut saadessaan tuoda esille tämän jutun; sillä Falk,
joka ei koskaan sanonut kehottavaa sanaa veljestään, silloin kun
tämä itse oli läsnä, tapasi sitä vastoin aina ystävilleen kehuskella
veljeään ja tämän ansioita.
"Veljeni, tuomari! Hm! Sillä se vasta pää on! Hän pääsee vielä
pitkälle, saattepa nähdä!" Näiden epäsuorien moitteiden alinomainen
kuuleminen oli suututtanut Leviniä, sitä enemmän, kun Carl Nicolaus
veti määrätyn, ylitsepääsemättömän rajan notarioiden ja tuomareiden
välille, vaikkakaan hän ei sitä sanoilla voinut tarkoin määritellä.
Levin oli, tarvitsematta nostaa kättänsäkään, saanut loistavasti
kostetuksi ja niin hyvällä hinnalla, että katsoi voivansa olla
jalomielinen ja esiintyä lohduttajana.
-- No, elä siitä nyt niin kiivastu! Voihan sitä olla ihminen, vaikka on
sanomalehtikirjailijakin, ja mitä häväistykseen tulee, niin ei se ole
niin vaarallista. Kun ei hyökkää yksityisten henkilöiden kimppuun, niin
eihän se silloin ole häväisemistä; sitäpaitsi on kirjotus hyvin hauska
esitykseltään, hyvin sukkela ja koko kaupunki lukee sitä.
Nämä viimeiset lohdutuksen pillerit olivat saada Falkin aivan
raivoihinsa.
-- Hän on varastanut minun hyvän nimeni, minun nimeni! Miten minä
uskallan näyttäytyä pörssissä huomenna. Ja mitä sanovat ihmiset!
Ihmisillä hän oikeastaan tarkotti vaimoaan, joka tulisi tapauksesta
hyvin iloiseksi, sillä se tekisi epäsäätyisen avioliiton vähemmän
tuntuvaksi. Hänen vaimostaan tulisi hänen vertaisensa -- tämä ajatus
sai hänet raivoon! Hänet valtasi sammuttamaton ihmisviha! Hän toivoi
olevansa tuon epaton isä, silloin hän ainakin olisi voinut pestä
kätensä ja käyttämällä isällistä etuusoikeutta kirota poikansa ja
olisi ollut siten vapaa, mutta veljellisestä kirouksesta, siitä hän ei
koskaan ollut kuullut puhuttavankaan!
Ehkä hän itsekin oli osaksi ollut syypää häväistykseensä; eikö hän
ollut tahtonut väkisin määrätä veljensä elämänuran valintaa, vai
oliko hän ehkä aamullisella käytöksellään saanut aikaan tämän, vai
taloudellisella ahdinkotilalla, johon oli veljensä saattanut? Hän!
Olisiko hän tämän kaiken saanut aikaan? Ei! Hän ei koskaan ollut
menetellyt alhaisesti; hän oli puhdas, nautti kunnioitusta ja arvoa,
hän ei ollut häväistyskirjottaja, häntä ei oltu ajettu pois; olihan
hänellä taskussaan todistus siitä, että oli mitä parahin ystävä,
jolla oli hyvä sydän, olihan maisteri sen äsken lukenut ääneen. Olipa
tietenkin! Ja hän rupesi juomaan määrättömästi -- ei tukahduttaakseen
omaatuntoaan, sillä sitä ei hänen tarvinnut, koska ei ollut ketään
kohtaan menetellyt väärin, vaan ainoastaan tukahduttaakseen vihaansa.
Mutta se ei auttanut, kiukku kuohui yli äyräittensä, ja ne, jotka
istuivat lähinnä, korventuivat.
-- Juokaa, senkin raukat! Tuossa tuo elukka nukkuu! Nämä muka ovat
ystäviä! Herätä hänet, Levin! Sinä! Sinä!
-- Kenelle sinä huudat? kysyi loukattu Levin, äkäisellä äänellä.
-- Sinullepa tietenkin!
Pöydän yli vaihdettiin silmäyksiä, jotka eivät hyvää ennustaneet. Falk,
joka oli tullut paremmalle tuulelle, nähdessään toisen kiukustuvan,
otti kauhallisen boolia ja kaatoi sen maisterin päähän, viini valui
paidan kauluksen alle.
-- Elä tee tuota enää toista kertaa, sanoi Levin varmasti ja uhkaavasti.
-- Kuka estää?
-- Minä! -- Niin, juuri minä! En salli tuollaista ruokottomuutta, että
tärvelet hänen vaatteensa!
-- _Hänen_ vaatteensa! nauroi Falk. _Hänen_ vaatteensa! Eikö tuo ole
minun takkini, eikö hän ole saanut sitä minulta?
-- Tämä menee jo liian pitkälle -- sanoi Levin ja nousi lähteäkseen.
-- Vai niin, sinä menet nyt! Olet syönyt tarpeeksi, et jaksa enää
juoda, et tarvitse minua enää tänä iltana; etkö halua lainata viitosta?
Häh? Saanko minä kunnian lainata sinulle vähän rahaa? Tai pitääkö minun
taata? Taata!
Falkin sanoessa "taata", höristi Levin korviaan. Aatteles, jos voisi
yllättää hänet tällaisessa kiihtyneessä mielentilassa. Hän tunsi
heltyvänsä sitä ajatellessaan.
-- Elä ole väärämielinen, hyvä veli, alkoi hän taas keskustelun. En
minä ole kiittämätön, minä osaan antaa arvon sinun hyvyydellesi; minä
olen köyhä, niin köyhä, ettet sinä ole niin köyhä koskaan ollut etkä
koskaan voi tullakaan; olen kärsinyt nöyryytyksiä, joita sinä et
todeksi uskoisikaan, mutta sinua olen aina pitänyt ystävänä. Kun _minä_
lausun sanan ystävä -- niin tarkotan minä myöskin sitä. Olet juonut
tänä iltana ja tullut pahalle päälle ja siksi sinä olet kohtuuton,
mutta minä vakuutan teille, hyvät herrat, parempaa sydäntä, kuin
sinulla, Carl Nicolaus, ei ole! Enkä minä tätä sano ensi kertaa. Kiitän
sinua huomaavaisuudestasi tänä iltana, jos nimittäin voin katsoa tämän
kestityksen, jota täällä tänään on tarjottu, ja niiden viinien, jotka
täällä ovat vuotaneet, tarkottaneen minua. Kiitän sinua, hyvä veli, ja
juon sinun maljasi. Maljasi, veli Carl Nicolaus! Kiitos, sydämellinen
kiitos! Et ole tätä turhaan tehnyt. Muista se!
Tämä, joka sanottiin liikutuksesta (mielenliikutuksesta) väreilevällä
äänellä, oli, ihmeellistä kyllä, tehnyt Falkiin vaikutuksen. Hän tunsi
itsensä hyväksi; olihan hänelle taas toistettu, että hänellä oli hyvä
sydän. Hän uskoi sen. Humala tuli nyt sentimentaaliin asteeseen.
Tultiin toisiaan lähemmä, puhuttiin vuorotellen toistensa hyvistä
puolista, maailman pahuudesta, siitä, miten lämpimästi tunnettiin ja
miten hyvää tahdottiin tehdä; puristeltiin toistensa käsiä. Falk puhui
vaimostaan, kuinka hyvä hän tälle oli; puhui, kuinka hänen toimestaan
puuttui henkistä sisältöä, kuinka syvästi hän tunsi sivistyksen
kaipuuta, miten hänen elämänsä oli harhautunutta; ja juotuaan
kymmenennen likörinsä, uskoi hän Levinille, että hän oikeastaan olisi
tahtonut antautua hengelliselle alalle, ruveta lähetyssaarnaajaksi.
Tultiin yhä hengellisemmiksi ja hengellisemmiksi. Levin puhui
äiti-vainajastaan, hänen kuolemastaan ja hautauksestaan, hylätystä
rakkaudesta ja lopuksi uskonnollisista mielipiteistään, "joista hän ei
puhunut kenen kanssa tahansa"; ja niin oltiin uskonnon alalla. Kello
tuli yksi ja kaksi ja yhä jatkettiin, Nyströmin uskollisesti nukkuessa
pää ja käsivarret pöydällä. Konttori oli hämäränä tupakansavusta,
joka himmensi kaasuliekkien loistetta; seitsenhaaraisen kynttiläjalan
seitsemän kynttilää oli palanut loppuun ja pöytä oli surkean
näköinen. Yksi ja toinen lasi oli menettänyt kantansa, sikarintuhkaa
oli putoellut tahratulle pöytäliinalle, tulitikkuja oli heitelty
hujan hajan lattialle. Ikkunaluukkujen reijistä tunki sisälle
päivänvaloa puhkaisten pitkinä säteinä tupakkapilvet ja muodostaen
pöytäliinalle salaopillisen kuvion molempien uskonsankareiden
välille, jotka innoissaan parast'aikaa korjailivat Augsburgilaista
uskontunnustusta uuteen asuun. He puhuivat nyt sähisevällä äänellä,
heidän aivonsa olivat tylsistyneet, sanat tulivat yhä kuivemmin, mutta
huolimatta ahkerasta lämmittämisestä pieneni jännitys, koetettiin
vielä nostaa innostuksen liekkiä, mutta se vain lekutti, henki
pakeni pois, merkityksettömiä sanoja saatiin vielä sanotuksi, mutta
pian viimeinenkin kipinä sammui; huumautuneet aivot, jotka olivat
työskennelleet kuin ruoskitut hyrrät, hiljensivät vauhtiaan ja
kaatuivat auttamattomasti. Yksi ajatus vain oli selvä -- täytyi lähteä
nukkumaan, tahi muuten alkaisi seura iljettää, tahdottiin olla yksin.
Nyström herätettiin. Levin syleili Carl Nicolausta ja pisti kolme
sikaria taskuunsa. Oli noustu liian korkealle eikä voitu niin pian taas
astua alas, jotta olisi voitu puhua vekselistä. Sanottiin hyvästit,
isäntä päästi vieraat ulos -- ja oli yksin! Hän avasi luukut ja
päivänvalo virtasi sisään -- hän avasi ikkunan, ja raitis ilmavirta
Skeppsbrolta päin tunki esiin pitkin ahdasta kujaa, jonka toista
taloriviä nouseva aurinko valaisi. Kello löi neljä, nuo ihmeelliset
pienet lyönnit, jotka ainoastaan huolien tai taudin unettomalla
vuoteella viruja, aamua kaihoten odottava raukka saa kuulla.
Österlånggatan, paheiden, loan, tappelujen katu, oli autio, yksinäinen,
puhdas. Falk tunsi olevansa syvästi onneton. Hän oli häväisty ja hän
oli yksin! Hän sulki ikkunan ja luukut ja kääntyessään ympäri ja
nähdessään hävityksen, hän alkoi siistitä; poimi kaikki sikarinpätkät
ja heitti ne uuniin, raivasi pöydän, lakaisi, tomuutti, asetti joka
esineen paikalleen. Hän pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi tukkansa;
poliisi olisi luullut häntä murhamieheksi, joka oli poistamassa
työnsä jälkiä. Mutta tämän kaiken ohessa hän ajatteli -- selvästi ja
varmasti. Ja saatuaan huoneen ja itsensä järjestykseen oli hän jo
tehnyt päätöksen, jota hän oli kyllä kauan valmistellut ja joka nyt oli
pantava täytäntöön. Hän aikoi poistaa perin juurin sen häpeän, jonka
hän oli perheessään kärsinyt, hän aikoi kohota, hänestä oli tuleva
mainittu, mahtava mies; hän alkaisi uuden elämän; hänellä oli nimi
ylläpidettävänään ja hän oli sen korottava. Hän tunsi tarvitsevansa
suurta intohimoa pysyäkseen pystyssä sen iskun jälkeen, jonka hän tänä
iltana oli saanut; kunnianhimo oli kauan hänessä kytenyt, nyt se oli
herätetty ja nyt hän oli valmis.
Hän oli nyt täydellisesti selvinnyt humalastaan, sytytti sikarin, otti
ryypyn konjakkia ja meni huoneeseensa, hiljaa ja varovasti, ettei
herättäisi vaimoaan.