Lill-Jansin uutisasukkaat.
Kello oli 8 ja 9 välillä sinä kauniina toukokuun aamuna, kun Arvid,
veljensä luona sattuneen kohtauksen jälkeen, käyskenteli pitkin katuja,
tyytymättömänä itseensä, tyytymättömänä veljeensä ja tyytymättömänä
kaikkeen. Hän toivoi, että taivas olisi ollut pilvessä ja että hänellä
olisi ollut huonoa seuraa. Että hän oli roisto, sitä hän ei täysin
uskonut, mutta hän ei ollut tyytyväinen itseensä, hän oli tottunut
asettamaan itselleen suuria vaatimuksia ja hän oli opetettu veljessään
näkemään jonkinlaisen isäpuolen, jota hän piti suuressa arvossa,
melkeinpä kunnioitti. Mutta toisiakin ajatuksia sukeltausi esiin ja
ne saivat hänet huolestuneeksi. Hän oli ilman rahaa ja ilman tointa.
Viimemainittu oli kenties pahinta, sillä toimettomuus oli hänen paha
vihollisensa, hänelle kun oli suotu väsymätön mielikuvitus.
Hautoen koko lailla epämieluisia mietteitä oli hän tullut Lilla
Trädgårdsgatanille; hän kulki pitkin vasenta katukäytävää ohi
Dramaatisen teatterin ja oli piankin Norrlandsgatanilla; hän
käyskenteli ilman päämäärää ja kulki suoraan eteenpäin; katukivitys
alkoi käydä epätasaiseksi, kivitalojen jälkeen seurasi puuhökkeleitä,
huonosti vaatetetut ihmiset heittivät epäluuloisia silmäyksiä siististi
puettuun henkilöön, joka niin aikaisin kävi heidän korttelissaan,
ja nälkäiset koirat murisivat vihaisesti vieraalle. Tykkiväki-,
työläis-, panimorenki-, pesuakka-, ja oppipoikajoukkueiden lomitse
kiiruhti hän viime askeleitaan Norrlandsgatanilla ja tuli Stora
Humlegårdsgatanille. Hän meni Humlegårdiin. Pääkenttäkangasmestarin
lehmät olivat jo ottaneet karjalaitumensa käytäntöön, vanhat, kaljut
omenapuut yrittivät kukkia, lehmukset seisoivat vehreinä ja oravat
leikkivät ylhäällä latvoissa. Hän meni karusellin ohitse, teatteriin
vievälle lehtokujalle. Siellä istui poikia, jotka olivat jääneet
pois koulusta, pelaten nappikuoppaa. Etäämpänä makasi maalari-poika
selällään ruohikossa katsellen pilviin korkeiden lehtiholvien lävitse
ja vihelteli suruttomasti, ikäänkuin ei mestari eivätkä kisällit häntä
odottaisi, kärpästen ja muiden lentäväisten päistikkaa hukkuessa hänen
maalipönttöihinsä.
Falk tuli ankkalammen luona olevalle kummulle; hän pysähtyi sinne
tutkistelemaan sammakoiden kehitysasteita, katselemaan hevos-iilimatoja
ja ottamaan kiinni vesikiitäjiä. Sitten rupesi hän viskelemään kiviä.
Tämä pani hänen verensä kiertämään ja hän tunsi itsensä nuortuneeksi,
tunsi itsensä laiskottelevaksi koulupojaksi, vapaaksi, uhmaavan
vapaaksi; sillä tämän vapauden oli hän jotensakin suurilla uhrauksilla
itselleen vallannut. Ajatellessaan, että saisi vapaasti ja mielin
määrin seurustella luonnon kanssa, jota hän paremmin ymmärsi kuin
ihmisiä, jotka vain olivat kohdelleet häntä pahoin ja koettaneet tehdä
hänet huonoksi, tuli hän iloiseksi, ja levottomuus hänen mielestään
häipyi; ja hän nousi jatkaakseen matkaansa kauemmaksi ulkopuolelle
kaupungin. Hän kulki ristin läpi ja oli Norra Humlegårdsgatanilla. Hän
näki, että lauta-aidasta, vastapäätä, puuttui moniaita lautoja ja että
toiselle puolelle oli polettu polku. Hän ryömi aidan läpi ja pelästytti
vanhan akan, joka poimi nokkosia; kulki suurten tupakkamaiden läpi,
siitä, jossa nyt on Huvilakaupunki, ja seisoi pian Lill-Jansin portilla.
Täällä oli kevät toden teolla puhjennut pienen sievän maatilan ylle,
jonka kolme rakennusta oli kuin haudattu kukkivien syreenien ja
omenapuiden suojaan, ja jota kuusimetsä maantien toisella puolen
suojeli pohjatuulilta. Tänne oli sukeutunut täydellinen idylli.
Kukko kiekui, istuen rankkitynnyrin aisan päällä, kahlekoira makasi
auringonpaisteessa näykkien kärpäsiä, mehiläiset ympäröivät pilvenä
pesiään, puutarhuri oli polvillaan taimilavan ääressä, harvennellen
retiisiä, pajukertut ja leppälinnut lauloivat karviaismarjapensaissa,
puoliksi puetut lapset ajoivat kanoja, jotka halusivat tutkia muutamien
vastakylvettyjen kukkassiementen itäväisyyttä. Ja tämän kaiken yllä
kohosi heleän sininen taivas ja takana musta metsä.
Taimilavan luona, lauta-aidan suojassa, istui kaksi miestä.
Toisella oli päässään musta korkea hattu ja yllään kuluneet mustat
vaatteet, hänen kasvonsa olivat pitkät, kalpeat ja kapeat ja hän
näytti pappismieheltä. Toinen oli sivistynyt talonpoikaistyyppi,
ruumis murtunut, mutta lihavahko, silmäluomet riippuvat, viikset
mongolilaiset. Hän oli hyvin huonosti puettu ja näytti miltä tahansa
-- hampuusilta, käsityöläiseltä tahi taiteilijalta -- hän näytti
erikoisella tavalla rappeutuneelta.
Laiha, jota tuntui palelevan, huolimatta siitä, että aurinko paistoi
suoraan hänen päällensä, luki lihavalle, joka näytti siltä, kuin olisi
hän koetellut maapallon kaikkia ilmanaloja ja voisi hyvin sietää niitä
kaikkia, ääneen erästä kirjaa.
Kun Falk meni veräjästä isolle maantielle päin, kuuli hän selvästi
lauta-aidan läpi lukevan sanat ja hän katsoi voivansa pysähtyä
kuuntelemaan, varastamatta silti mitään salaisuuksia.
Laiha luki kuivalla, yksitoikkoisella äänellä, josta puuttui kaikki
sointu, ja lihava osotti silloin tällöin mieltymystään myhisemällä,
joka väliin muuttui röhkimiseksi ja lopulta sylkemiseksi, silloin kun
kuulemansa viisauden sanat menivät tavallisen ihmisjärjen yläpuolelle.
Pitkä luki:
-- "Korkeimpia periaatteita on, kuten sanottu, kolme: yksi
absoluuttisesti ehdoton ja kaksi relatiivisesti ehdotonta. Pro
primo: absoluuttisesti ensimmäisen, puhtaasti ehdottoman periaatteen
tulee ilmaista sitä tekoa, joka on kaiken tietoisuuden perusteena
ja joka yksinomaan tekee tämän mahdolliseksi. Tämä periaate on
Identiteetti, A = A. Tämä jää jälelle eikä sitä mitenkään voi ajatella
pois, kun erotetaan kaikki tietoisuuden empiiriset määritelmät. Se
on tietoisuuden alkuperäinen tosiasia ja se siis ehdottomasti on
tunnustettava; eikä se sitäpaitsi ole, kuten jokainen muu empiirinen
tosiasia, mitään ehdollista, vaan vapaan teon seurauksena ja sisältönä
on se aivan ehdoton."
-- Ymmärrätkös, Olle? keskeytti lukija.
-- Oi, ymmärrän, se on suloista! -- "Se ei ole, kuten jokainen muu
empiirinen tosiasia, mitään ehdollista." -- Oi, millainen mies!
Enemmän, enemmän!
-- "Kun vaaditaan", jatkoi lukija, "että tämä lause on tosi ilman
mitään muita perusteita --"
-- Kuules millainen veijari -- "tosi ilman mitään muita perusteita",
alkoi kiitollinen kuulija, joka siten tahtoi ravistaa yltään kaikki
epäluulot siitä, etteikö hän ymmärtäisi, "ilman mitään _muita_
perusteita"; miten hienosti, miten hienosti, sen sijaan että vain olisi
sanonut "ilman _mitään_ perusteita".
-- Jatkanko minä, vai aiotko sinä keskeyttää minut useammin? kysyi
vääryyttä kärsinyt opettaja.
-- En keskeytä, jatka vain, jatka vain!
-- "Niin", tässä seuraa johtopäätös (mainio tosiaankin): "omaksutaan
itselleen taito asettaa jotakin".
Olle myhähti.
-- "Siten ei aseteta A" (iso A) "vaan ainoastaan, että A on A, jos
ja siinä määrin kuin A ylipäänsä on olemassa. Ei ole kysymys lauseen
sisällöstä, vaan ainoastaan sen muodosta. Lause A = A on siis
sisällöltään ehdollinen (hypoteettinen) ja ainoastaan muodoltaan
ehdoton."
-- Huomasitko niiden olevan isoja A:ta?
Falk oli kuullut tarpeeksi. Polacksbackenin peljättävän syvällinen
filosofia oli eksynyt aina tänne asti kukistamaan raakaa
pääkaupunkilaisluontoa; hän tarkasti, eivätkö kanat olleet pudonneet
orsiltaan ja eikö persilja ollut lakannut itämästä, kuullessaan
syvällisintä, mitä kielillä koskaan oli Lill-Jansissa puhuttu. Hän
ihmetteli, että taivas oli vielä paikoillaan, huolimatta että se oli
ollut todistajana sellaisessa ihmishengen voimannäytteessä, samalla kun
hänen inhimillinen alempi luontonsa esitti oikeuksiaan ja hän tunsi
kurkkuansa pahasti kuivaavan, jonka vuoksi hän päätti mennä sisälle
johonkin tupaan pyytämään lasillisen vettä.
Hän siis käänsi kulkunsa ja tallusti siihen tupaan, joka on oikealla
puolen kaupungista tulevaa tietä. Ovi isosta entisestä leipomotuvasta
oli auki eteiseen, joka ei ollut matka-arkkua suurempi. Huoneessa oli
ainoastaan kaappisänky, rikkinäinen tuoli, maalaustelineet ja kaksi
henkilöä; toinen heistä seisoi telineitten edessä puettuna paitaan ja
housuihin, joita kannatti nälkävyö. Hän näytti sälliltä, mutta oli
taiteilija, koskapa maalasi alttaritaulun luonnosta. Toinen oli nuori
mies, hienonnäköinen, ja, katsoen paikan varallisuuteen ja asemaan,
todella hienoissa vaatteissa. Hän oli ottanut takin päältään, käärinyt
paidan alas ja palveli tällä kertaa maalaria komealla rinnallaan.
Hänen kauniissa, jalopiirteisissä kasvoissaan näkyi edellisen yön
irstailun jälkiä ja hän nyökäytti tämän tästä päätään, saaden silloin
ylimääräisen ojennuksen mestariltaan, joka näytti ottaneen hänet
suojelukseensa. Loppusanat tuollaisesta nuhtelusta sai Falk sattumalta
kuulla, astuessaan eteiseen.
-- Että oletkin sellainen sika, että menet juomaan tuon hutiluksen
Sellenin kanssa. Nyt olet täällä ja kulutat hukkaan aamupäiväsi, sen
sijaan että olisit Kauppaopistossa -- kohota hieman oikeata olkapäätä
-- kas noin! Tuhlasitko tosiaankin kaikki vuokrarahasi, niin että et
uskalla mennä kotiin. Eikö sinulla ole mitään jälellä? Eikö rahtuakaan?
-- O-ja, on minulla vähän, vaikkei se pitkälle riitä. Nuori mies otti
housuntaskusta esiin paperitukon ja kääri sen auki, jolloin näkyviin
tuli kaksi riksin seteliä.
-- Anna nuo minulle, niin minä säilytän ne sinua varten, neuvoi mestari
ja otti isällisesti setelit haltuunsa.
Falk, joka turhaan oli koettanut tehdä itsensä huomatuksi, katsoi
nyt hyväksi lähteä tiehensä yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin. Hän
meni siis vielä lantakasan ja molempien filosofien sivu ja läksi
kulkemaan vasemmalle, kuningatar Kristinan tielle päin. Hän ei ollut
kulkenut kauas, ennenkuin näki nuoren miehen, joka oli pystyttänyt
maalaustelineensä pienen, leppiä kasvavan järven rannalle, siihen,
missä metsä alkaa. Miehellä oli hieno, solakka, miltei siro vartalo,
kasvot hieman terävät ja tummahkot. Pulpahteleva elämä tulvi koko hänen
olennostaan, kun hän siinä seisoi työskennellen kauniin taulun ääressä.
Hän oli riisunut päältään hatun ja takin ja näytti olevan erinomaisen
terve ja mitä parhaimmalla tuulella. Hän vuoroin vihelteli, lauleskeli
ja jutteli.
Tultuaan tieltä kylliksi kauas, jotta sai nähdä hänet sivulta, Falk
kääntyi:
-- Sellén! Terve, vanha toveri!
-- Falk! Vanhoja tuttuja, täällä metsässä! Mitä Herran nimessä tämä
merkitsee! Etkö sinä ole virastossasi tähän aikaan päivästä?
-- En. Mutta asutko sinä täällä?
-- Asun, muutin tänne muutamien toverien kanssa ensimmäisenä päivänä
huhtikuuta; kaupungissa asuminen tuli liian kalliiksi -- isännätkin
ovat niin turhantarkkoja!
Viekas hymy leikki toisessa suupielessä ja ruskeat silmät kiiluivat.
-- Vai niin, jatkoi Falk, silloin sinä ehkä tunnet nuo elävät, jotka
istuvat taimilavojen luona lukien?
-- Filosofitko? Kyllä! Se pitkä on ylimääräisenä huutokauppakamarissa,
saa 80 riksiä vuodessa ja sen lyhyen, Olle Montanuksen, pitäisi
oikeastaan istua kotona ja olla kuvanveistäjä, mutta sen jälkeen
kun hän yhdessä Ygbergin kanssa rupesi tutkimaan filosofiaa, on hän
lakannut tekemästä työtä ja menee nyt taaksepäin aika vauhtia. Hän on
keksinyt, että taide on aistillista!
-- No, mutta millä hän elää?
-- Ei juuri millään! Joskus on hän käytännöllisen Lundellin mallina
ja saa silloin palasen palttuleipää, jolla hän sitten elää päivän tai
pari, ja talvisin saa hän maata Lundellin huoneen lattialla, sillä
"aina hän vähän lämmittää", sanoo Lundell, kun halotkin ovat niin
kalliita; ja täällä oli aika kylmä huhtikuussa.
-- Miten hän malliksi kelpaa, joka on näöltään kuin mikäkin Quasimodo?
-- Kyllä kelpaa; hän esittää ristiltä alasottamisessa toista ryöväriä,
jonka luut jo ovat murskatut, ja sillä miespahasella on ollut
lonkkatauti, joten hänestä tulee koko hyvä, kun hän asettuu makaamaan
tuolin selkänojan päälle. Toisinaan saa hän kääntyä selin ja silloin
esittää hän toista ryöväriä.
-- Miksei hän itse tee jotakin; eikö ole kykyä?
-- Olle Montanus, hyvä veli, on nero, mutta hän ei tahdo tehdä työtä,
hän on filosofi ja hänestä olisi kyllä tullut suurmies, jos olisi
saanut opiskella. On todella ihmeellistä kuulla hänen ja Ygbergin
puhuvan; tosin Ygberg kyllä on lukenut enemmän, mutta Montanuksella on
niin terävä pää, että hän joskus näpäyttää toista sormille ja silloin
Ygberg menee tiehensä ja lukee päähänsä jonkun paikan lisää; mutta
Montanus ei koskaan saa lainata hänen kirjaansa.
-- Vai pidätte te Ygbergin filosofiasta? kysyi Falk.
-- Oi, se on niin hienoa, niin hienoa! Kai sinä pidät Fichtestä? Oi,
oi, oi, millainen mies!
-- No, keskeytti Falk, joka ei pitänyt Fichtestä, keitä nuo kaksi
tuvassa-olijaa olivat?
-- Vai olet sinä nähnyt heidätkin? Toinen heistä oli käytännöllinen
Lundell, muotokuva- tai oikeammin kirkkomaalari ja toinen oli ystäväni
Rehnhjelm.
Viimeiset sanat koetti hän lausua hyvin välinpitämättömällä äänellä,
jotta vaikutus olisi sitä voimakkaampi.
-- Rehnhjelm?
-- Niin, oikein kunnon poika.
-- Hän seisoi mallina.
-- Vai niin? Niin, se Lundell, hän osaa käyttää ihmisiä hyväkseen; hän
on ihmeteltävän käytännöllinen mies. Mutta tule mukaan, niin menemme
sisälle härnäämään häntä, se on hupaisinta, mitä minulla täällä on
tarjottavana; silloin kenties samalla saat kuulla Montanuksen puhuvan
ja se on toden teolla hauskaa.
Ei niin paljon sen houkuttelemana, että saisi kuulla Montanuksen
puhuvan, vaan pikemmin siitä syystä, että saisi lasillisen vettä,
seurasi Falk Selléniä, auttaen häntä kantamaan telineitä ja
maalilaatikkoa.
Tuvassa oli kohtaus sen verran muuttunut, että malli oli saanut
istuutua rikkonaiselle tuolille ja että Montanus ja Ygberg olivat
asettuneet kaappisänkyyn. Lundell seisoi telineitten ääressä poltellen
rätisevää puista nysää köyhien toveriensa edessä, jotka iloitsivat
pelkästä piipun läsnäolostakin.
Kun tuomari Falk oli esitetty, otti Lundell hänet heti huostaansa,
tahtoen kuulla hänen mielipiteensä taulusta. Huomattiin, että taulu
muistutti Rubensia, ainakin aiheensa, joskaan ei värien ja piirustuksen
puolesta. Sitten Lundell purki mieltään taiteilijoille epäsuotuisista
ajoista, repi alas akatemian ja sätti hallitusta, joka ei tehnyt
mitään kotimaisen taiteen hyväksi. Hän maalasi paraikaa alttaritaulun
luonnosta Träskålan kirkkoon, mutta oli aivan varma siitä, ettei sitä
hyväksytä, sillä ilman juonitteluja ja suosituksia ei saavuteta mitään.
Tätä sanoessaan heitti hän tutkivan silmäyksen Falkin vaatteisiin,
nähdäkseen, kelpaisiko tämä suosittajaksi.
Toisellaisen vaikutuksen oli Falkin tulo tehnyt molempiin filosofeihin.
He olivat hänessä heti keksineet "oppineen" ja he vihasivat häntä,
sillä hän voisi anastaa heiltä heidän maineensa tässä pienessä
yhteiskunnassa. He vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, jotka Sellen heti
käsitti ja joka sentähden joutui kiusaukseen esittää nämä ystävänsä
loistossaan ja jos mahdollista saada aikaan sanasodan. Pian keksi hän
eripuraisuuden omenan, tähtäsi, heitti ja se osui.
-- Mitä sanoo Ygberg Lundellin taulusta?
Ygberg, joka ei ollut niin pian odottanut saavansa sananvuoroa,
ajatteli muutamia sekunteja. Sitten vastasi hän painokkaalla äänellä
seuraavasti, Ollen hieroessa hänen selkäänsä, jotta se pysyisi jäykkänä:
-- Taideteos voidaan minun mielestäni erittää kahteen luokkaan:
sisällykseen ja muotoon. Mitä tämän taideteoksen sisällykseen tulee,
on sisältö syvällinen ja yleisinhimillinen, aihe on hedelmällinen,
sellaisenaan ja sinänsä, sekä sisältää kaikki ne käsitemääritelmät ja
potenssit, jotka voivat tulla kysymykseen taiteellisessa tuotannossa;
mitä taasen muotoon tulee, jonka itsessään de facto on ilmaistava
käsite, tahtoo sanoa absoluuttinen identiteetti, oleminen, minuus --
niin ei voi olla huomaamatta sitä vähemmän adekvaatiksi.
Arvostelu mairitteli Lundellia, Olle hymyili autuaallisesti, aivan kuin
olisi nähnyt taivaalliset sotajoukot, malli nukkui ja Sellen huomasi,
että Ygberg oli saavuttanut loistavan menestyksen. Nyt kääntyivät
kaikkien katseet Falkiin, jonka oli nostettava maasta viskattu
taisteluhansikas, sillä että se oli hansikas, siitä olivat kaikki
yksimielisiä.
Falkia sekä huvitti että suututti ja hän etsi muistinsa vanhoista
romusäiliöistä joitakin filosofisia ilmapyssyjä, kun hänen katseensa
osui Olle Montanukseen, joka lopulta oli saanut kasvoihinsa
kouristuksia, jotka merkitsivät, että hän aikoi puhua. Falk tähtäsi
umpimähkään, latasi Aristoteleella ja laukasi.
-- Mitä notario tarkottaa sanalla adekvaatti? Aristoteles ei
muistaakseni käytä sitä sanaa metafysikassaan.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa ja saattoi tuntea, että tässä
oli taistelu Lill-Jansin ja kustavilaisuuden välillä. Äänettömyys tuli
pitemmäksi kuin oli toivottu, sillä Ygberg ei tuntenut Aristotelesta
ja olisi ennemmin kuollut kuin myöntänyt sen. Ollen hidas tekemään
johtopäätöksiä, ei hän huomannut sitä aukkoa, jonka Falk oli jättänyt,
mutta sen huomasi Olle ja hän sieppasi lauaistun Aristoteleen, tarttui
siihen molemmin käsin ja viskasi sen takaisin vastustajaansa.
-- Vaikka olen oppimaton, uskallan minä kuitenkin ihmetellä, tokko
tuomari on kumonnut vastustajansa todisteet. Luulen, että sanan
adekvaatti voi asettaa määräykseksi loogillisessa päätelmässä ja että
se sinä voi ollakin, huolimatta, siitä ettei, Aristoteles mainitse
tuota sanaa metafysikassaan. Olenko oikeassa, hyvät herrat? En tiedä!
Minä olen oppimaton mies, ja tuomari on näitä asioita tutkinut.
Hän oli puhunut silmät puoleksi ummessa; nyt hän sulki ne kokonaan ja
näytti hävyttömän vaatimattomalta.
-- Olle on oikeassa, mutistiin joka puolelta.
Falk tunsi, että tässä on tartuttava asiaan rautakourin, jos mieli
pelastaa Upsala-kunnia; hän teki filosofisella korttipakalla tempun, ja
sai esille ässän.
-- Herra Montanus on kieltänyt ylälauseen eli aivan yksikertaisesti
sanonut _nego majorem!_ Hyvä! Minä selitän taasenkin, että hän on
tehnyt itsensä syypääksi _posterius priukseen;_ hän on, kun hänen piti
tehdä sarvipäätelmä, eksynyt ja tehnyt päätelmän _ferioquen_ mukaan,
sen sijaan että olisi tehnyt _barbaran_; hän on unohtanut kultaisen
säännön: _Caesare Camestres festino barocco secundo_ ja siksi hänen
päätelmästään tuli _limitatiivinen_! Enkö ole oikeassa, hyvät herrat!
-- Aivan oikeassa, aivan oikeassa, vastasivat kaikki muut, paitsi
molemmat filosofit, jotka eivät koskaan olleet pidelleet käsissään
logikkaa.
Ygberg näytti siltä, kuin olisi puraissut hampaansa naulaan, ja Olle
irvisteli aivankuin olisi saanut nuuskaa silmiinsä; mutta ollen
ovela mies, oli hän huomannut vastustajansa menettelytavan. Hän siis
nopeasti päätti olla vastaamatta kysymykseen ja puhua jostain muusta.
Hän siis etsi muististaan esiin kaiken, mitä oli oppinut ja kuullut,
alkaen selostamalla Fichten tiedeoppia, jota Falk äsken oli kuunnellut
lauta-aidan läpi, ja se kesti suuren osan aamupäivää.
Sill'aikaa maalaili Lundell, kärisyttäen märkää puupiippuaan. Malli oli
nukahtanut rikkonaiselle tuolille ja hänen päänsä painui yhä alemma
ja alemma, kunnes se kahdentoista aikaan riippui polvien välissä,
joten matematikko olisi voinut laskea, milloin se joutuisi maan
keskipisteeseen.
Sellén istui avoimessa ikkunassa nauttien, ja Falk parka, joka oli
uneksinut saavansa loppumaan tuon onnettoman filosofian, oli pakotettu
viskaamaan vastustajiensa silmille kokonaisia kourallisia filosofista
nuuskaa. Kidutus olisi ollut rajaton, ellei mallin painopiste
vähitellen olisi siirtynyt tuolin arimmalle puolelle, niin että tuoli
meni rytisten rikki ja parooni putosi lattialle, jolloin Lundell sai
tilaisuuden purkaa sappeaan juoppouden synnistä ja sen surkeista
seurauksista sekä itselle että muille, joilla jälkimmäisillä hän
tarkotti itseään.
Falk, joka halusi pelastaa hämille joutuneen nuorukaisen pulasta,
kiirehti tekemään kysymyksen, joka saattoi vetää puoleensa mitä
yleisintä mielenkiintoa.
-- Missä herrat aikovat syödä päivällistä tänään?
Syntyi sellainen hiljaisuus, että kuuli kärpästen surinan; Falk ei
tiennyt polkeneensa viidelle liikavarpaalle yht'aikaa. Lundell katkaisi
äänettömyyden. Hän ja Rehnhjelm söisivät Padassa, kuten tavallista,
sillä siellä oli heillä luottoa; Sellen ei tahtonut siellä syödä,
koska ei ollut tyytyväinen ruokaan, eikä hän vielä ollut päättänyt
missä syödä, jota valhetta sanoessaan hän heitti kysyvän, huolestuneen
katseen malliin. Ygbergillä ja Montanuksella "oli paljon työtä",
joten eivät tahtoneet "tärvellä päiväänsä pukeutumalla ja menemällä
kaupunkiin", vaan aikoivat hankkia täältä itselleen jotakin; mitä se
olisi, sitä he eivät sanoneet.
Sitten alkoi pukeutuminen, johon pääasiallisesti kuului peseytyminen
ulkona vanhan puutarhakaivon luona. Sellen, aina kuitenkin keikari,
oli kaappisängyn alle piilottanut sanomalehtipaperin, josta hän
otti esille paperisia kauluksia, kalvostimia ja edustoja, sitten
könötti hän pitkän aikaa polvillaan kaivon aukon edessä, nähdäkseen
solmita ruskeanviheriäisen silkkinauhan, jonka oli saanut joltakin
tytöltä, ja laittaakseen tukkansa erikoisella tavalla; kun hän
sitten oli hangannut kenkiään takkiaisen lehdellä, harjannut hatun
takkinsa hihalla, pistänyt hyasintin napinreikään ja ottanut esille
kaneliruokonsa, oli hän valmis. Hänen kysymykseensä, tulisiko Rehnhjelm
pian, vastasi Lundell, ettei hänellä ole vielä muutamaan tuntiin aikaa,
hänen piti auttaa häntä, Lundellia, piirustamisessa ja Lundellin
oli tapana aina piirustaa kello kahdentoista ja kahden välillä.
Rehnhjelm oli alistuvainen ja totteli, vaikka hänen oli vaikeata erota
ystävästään Sellénistä, josta hän piti, jota vastoin tunsi ehdotonta
vastenmielisyyttä Lundellia kohtaan.
-- Joka tapauksessa illalla tavataan Punaisessa Huoneessa? sanoi Sellén
lohduttavasti, ja siitä kaikki olivat yhtä mieltä, filosofitkin ja
siveellinen Lundell.
Kaupunkimatkalla kertoi Sellén ystävälleen Falkille kaikellaisia
läheisiä seikkoja, mitkä koskivat Lill-Jansin uutisasukkaita ja joista
kävi selville, että hän itse oli rikkonut välit akatemian kanssa,
koska oli eri mielipidettä taiteesta; hän tiesi itsellään olevan
taipumuksia ja onnistuisi, vaikka siihen ehkä menisi jonkun aikaa ja
vaikka oli tavattoman vaikeata saavuttaa nimeä, ennenkuin oli saanut
kuninkaallisen mitalin. Luonnollisiakin esteitä oli hänen tiellään;
hän oli syntynyt Hallannin metsättömällä rannikolla, oli oppinut
rakastamaan sen luonnon suuruutta ja yksinkertaisuutta; yleisö ja
arvostelu pitivät nykyään yksityiskohdista, pikkuseikoista, ja siksi
hän ei saanut myydyksi hänhän kyllä voisi maalata kuten nuo toisetkin,
mutta sitä hän ei tahtonut.
Lundell sitävastoin, hän on käytännöllinen mies -- Sellén lausui aina
sanan käytännöllinen vissillä halveksumisella. -- Hän maalasi kansan
maun ja toivomusten mukaan; häntä ei koskaan vaivannut haluttomuus;
hän oli tosin jättänyt akatemian, mutta salaisista, käytännöllisistä
syistä eikä hän ollut rikkonut välejään sen kanssa, vaikka hän
komeili kertomalla siitä. Hän elätti itseään aika hyvin piirustamalla
kuvalehtiin ja onnistuisi varmasti vielä joskus, huolimatta vähäisistä
lahjoistaan, suositusten ja varsinkin juonien avulla, joita oppi
Montanukselta, joka jo oli tehnyt muutamia suunnitelmia, joita Lundell
menestyksellä oli käyttänyt hyväkseen -- ja Montanus -- hän oli nero,
vaikka oli niin hirveän epäkäytännöllinen.
Rehnhjelm oli muinoin varallisuudestaan kuuluisan miehen poika
Norrlannista. Isä oli omistanut suuren maatilan, joka lopulta oli
joutunut pois häneltä, hoitajan käsiin. Nyt tuo vanha ylimys oli
jotensakin köyhä ja hänen toivomuksensa oli, että poika ottaisi hänen
entisyydestään oppia ja rupeamalla pehtoriksi hankkisi huonekunnalle
sen omaisuuden takaisin, ja siksi poika nyt kävi Kauppaopistoa,
oppiakseen maatalouskirjanpitoa, jota hän inhosi. Hän oli kiltti poika,
mutta vähän heikko ja antoi Lundellin johtaa itseään, tämän, joka ei
vähäksynyt ottaa siveellisyyssaarnoistaan ja suojeluksestaan korvausta
luonnossa.
Sillä aikaa olivat Lundell ja parooni ryhtyneet työhön, jota tehtiin
siten, että parooni piirusti ja mestari makasi kaappisängyssä valvoen
työtä, s.o. tupakoi.
-- Jos nyt olet ahkera, niin saat tulla kanssani syömään päivällistä
_Tinanappiin,_ lupasi Lundell, joka mielestään oli rikas, kun oli
pelastanut nuo kaksi riksiä häviöstä.
Ygberg ja Olle olivat vetäytyneet metsänrintaan mäelle nukkumaan yli
päivällisajan. Olle oli säkenöivällä tuulella voittojensa jälkeen,
mutta Ygberg oli synkkä; oppilas oli voittanut mestarinsa. Sitäpaitsi
olivat hänen jalkansa käyneet kylmiksi ja hän oli tavattomasti
nälissään, sillä vilkas keskustelu syömisestä oli herättänyt uinuvat
tunteet, jotka eivät kokonaiseen vuoteen olleet saaneet tyydytystä. He
paneutuivat kuusen alle maata, Ygberg kätki kallisarvoisen kirjansa,
jota ei koskaan tahtonut lainata Ollelle, hyvin paperiin käärittynä
päänsä alle ja oikaisihe suoraksi täyteen pituuteensa. Hän oli kalpea
kuin ruumis, kylmä ja tyyni kuin ruumis, joka on jättänyt kaikki
ylösnousemuksen toiveet sikseen. Hän näki, miten pikkulinnut söivät
kuusensiemeniä hänen päänsä päällä, pudotellen kuoret hänen päälleen,
näki, miten täyteläinen lehmä kulki syöden lepikossa, ja näki savun
nousevan puutarhurin kyökinpiipusta.
-- Onko sinulla nälkä, Olle? kysyi hän laimealla äänellä.
-- Ei, sanoi Olle nälkäisesti silmäellen ihmeellistä kirjaa.
-- Jospa edes olisin lehmä! huokasi Ygberg, risti kätensä rinnan päälle
ja uskoi sielunsa kaikkiarmahtavan unen huomaan.
Kun hänen heikko hengityksensä oli käynyt kyllin säännölliseksi,
veti valvova ystävä viekkaasti esille kirjan, niin varovasti, ettei
nukkuva häiriintyisi; sitten heittäysi hän mahalleen ja alkoi ahmia
kallisarvoista sisällystä, unohtaen sekä Tinanapin että Padan.