Kustantajan luona.
Arvid Falk aikoi alkaa kokeensa mahtavan Smithin luona -- sen nimen
hän oli, ylenmäärin ihaellen kaikkea, mikä oli amerikkalaista,
ottanut nuorena käväistessään Lännen suuressa maassa, -- tuon pelätyn
tuhatkätisen turvin, joka voi tehdä kirjailijan kahdessatoista
kuukaudessa melko huonoistakin aineksista. Hänen menettelytapansa
oli tunnettu, mutta ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut käyttää
sitä hyväkseen, sillä siihen tarvittiin verraton määrä julkeutta.
Se kirjailija, jonka hän otti huostaansa, sai olla varma siitä,
että saavutti nimen itselleen, ja siksi Smithin luona juoksenteli
ääretön määrä "nimettömiä" kirjailijoita. Esimerkkinä siitä, kuinka
vastustamaton hän oli ja miten hän osasi työntää henkilönsä esille,
huolimatta yleisöstä ja arvostelusta, mainittiin tavallisesti seuraava.
Nuori poika, joka ei koskaan ennen ollut kirjottanut, oli tehnyt huonon
romaanin, jonka vei Smithille. Tämä sattuu mieltymään ensimmäiseen
lukuun -- enempää hän ei koskaan lukenut -- ja päättää, että maailman
tulee saada uusi kirjailija. Kirja ilmestyy, kansilehden takasivulla
luettiin: _"Veri ja miekka._ Romaani, kirjotti Gustaf Sjöholm.
Tämä nuoren ja lupaavan, jo kauan yleisesti tunnetun ja laajoissa
piireissä arvossa pidetyn kirjailijan esikoisteos j.n.e... Luonteitten
syvyys ... selvyys ... voima. Suositetaan mitä hartaimmin romaaneja
lukevalle yleisölle". Kirja ilmestyi 3 p. huhtikuuta. 4 p. huhtikuuta
oli laajalti luetussa pääkaupunkilaislehdessä _Harmaassaviitassa_, jossa
Smithillä oli viisikymmentä osaketta, arvostelu. Se päättyi: "Gustaf
Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa; ja me
suositamme tätä teosta, emme ainoastaan romaaneja lukevalle, vaan
myöskin romaaneja kirjottavalle yleisölle". 5 p. huhtikuuta ilmotettiin
kirjaa kaikissa pääkaupungin lehdissä ja ilmotuksissa oli seuraava ote:
"Gustaf Sjöholm on jo nimi; meidän ei tarvitse sitä hänelle antaa".
(Harmaaviitta.)
Samana iltana oli _Lahjomattomassa_ arvostelu, jota ei kukaan lukenut.
Siinä sanottiin kirjan olevan oikea viheliäisen kirjallisuuden
malliteos, ja arvostelija vannoi, että Gustaf Sjöholm (tahallinen
arvostelijan kirjotusvirhe) ei ollut lainkaan mikään nimi. Mutta koska
_Lahjomatonta_ ei luettu, niin ei vastustajien mielipide päässyt
kuuluviin. Toiset pääkaupunkilaislehdet, jotka arvosteluissaan eivät
tahtoneet asettua johtavaa ja kunnianarvoisaa Harmaataviittaa vastaan,
eivätkä Smithin vuoksi uskaltaneetkaan, olivat koko suopeita, mutta
eivät sen enempää. Ne uskoivat Gustaf Sjöholmin työllä ja ahkeruudella
tulevaisuudessa saavuttavan itselleen nimen.
Jonkun päivän oli hiljaista, mutta kaikissa lehdissä, _Lahjomattomassa_
lihavilla kirjaimilla, oli huutava ilmotus: "Gustaf Sjöholm on jo
nimi". Mutta sitten sukeltausi X-köpingin Kaikenlaisiin kirje, jossa
hyökättiin pääkaupungin sanomalehdistön nuorille kirjailijoille
osottamaa tylyyttä vastaan. Kiivasluontoinen kirjeenvaihtaja lopetti:
"Gustaf Sjöholm on yksinkertaisesti nero, huolimatta tieteileväisten
puupäitten vastaväitteistä".
Päivää jälkeen oli ilmotus taas kaikissa lehdissä: "Gustaf Sjöholm on
jo nimi" j.n.e. (Harmaaviitta). "Gustaf Sjöholm on nero!" (X-köpingin
Kaikenlaiset). Seuraavassa aikakauslehden _Maamme_ vihossa, jota Smith
julkaisi, oli päällyslehdessä seuraava ilmotus: "Meillä on ilo ilmottaa
monille lukijoillemme, _että suuressa arvossa pidetty_ kirjailija
Gustaf Sjöholm on _luvannut_ meille seuraavaan numeroon alkuperäisen
novellin", j.n.e. Ja sitten ilmotus sanomalehdissä! Jouluksi ilmestyi
vihdoin kalenteri _Kansamme_. Kirjailijoiden joukossa mainittiin
kansilehdellä: Orvar Odd, Talis Qualis, Gustaf Sjöholm y.m.m. Tosiasia
oli siis: Gustaf Sjöholm oli jo kahdeksannella kuukaudella nimi. Ja
yleisö, niin, se ei asiaa voinut auttaa; sen täytyi niellä se. Se ei
voinut pistäytyä kirjakaupassa katsomassa mitään kirjaa lukematta tätä
siitä, ei ottaa käteensä vanhaa sanomalehden palasta, jossa siitä ei
olisi ilmotettu, niin, ei ollut sellaista elämän olosuhdetta, jossa ei
olisi tavattu tätä nimeä paperipalaseen painettuna; rouvat saivat sen
torikoriinsa lauantaisin, piiat kantoivat sen kotiin ruokapuodista,
rengit lakasivat sen käsiinsä kaduilta ja herrat kantoivat sitä
yönutuntaskussa.
Tietäen tämän Smithin suuren vallan kiipesi nuori kirjailija hieman
ahdistunein mielin ylös hänen pimeitä rappusiaan Storkyrkobrinkenillä.
Hän sai kauan istua odottamassa ja olla mitä kiduttavimpien
ajatusten vallassa, kunnes ovi avataan ja nuori mies, toivottomuus
kasvoissa ja paperikäärö kainalossa, hyökkää ulos. Vavisten astui
Falk sisimpään huoneeseen, jossa tuo pelottava otti vastaan. Istuen
matalassa sohvassa, levollisena ja lempeänä kuin jumala, nyökkäsi
hän ystävällisesti harmaapartaista, sinilakkista päätään, poltellen
piippuaan rauhallisesti, aivan kuin hän ei äsken olisi musertanut erään
ihmisen toiveita tahi sysännyt onnetonta luotaan.
-- Hyvää päivää, hyvää päivää!
Ja hän tutki kahdella jumalaisella silmäyksellä tulijan vaatteita,
jotka huomasi siisteiksi, mutta ei silti käskenyt häntä istumaan.
-- Nimeni on ... Falk.
-- En ole kuullut sitä nimeä. -- Mikä herran isä on?
-- Isäni on kuollut.
-- Noo, hän on kuollut! Hyvä! Mitä voin tehdä herran hyväksi!
Herra veti povitaskustaan käsikirjotuksen ja ojensi sen Smithille; tämä
istuutui sen päälle katsomatta sitä.
-- Noo, ja tämä pitäisi minun painattaa? Se on runoa? Vai niin!
Tietääkö herra, mitä yhden arkin painatus maksaa? Ei, sitä hän ei tiedä!
Tässä hän pisti tietämätöntä piipun varrella rintaan.
-- Onko herralla nimeä? Ei! Onko herra jollain tavalla saattanut
itsensä huomatuksi!? Ei!
-- Olen näistä runoista saanut kiitoslauseen Akatemialta.
-- Miltä akatemialta? Kaunokirjallis-akatemialta! Aaa -- no! Siltä,
joka julkaisee niitä monia piikiviasioita. No!
-- Piikiviasioita!
-- No niin! Tietäähän herra, Kaunokirjallis-akatemian! No! Alhaalla
Strömmenin luona museossa, no!
-- Ei, herra Smith, Ruotsin akatemia, Pörssissä...
-- No niin! Se, jossa on steariinikynttilöitä! Yhtä kaikki. Kukaan
ihminen ei tiedä, mitä hyötyä siitä on! Ei, nähkääs, hyvä herra,
ihmisellä täytyy olla nimi; kuten Tegnellillä, Öhronschlegelillä,
tai -- niin! Meidän maallamme on monta suurta runoilijaa, joita
minä nyt en muista; mutta täytyy olla nimi. Herra Falk! Hm! Kuka
tuntee herra Falkin? En ainakaan minä, ja minä tunnen monta suurta
runoilijaa. Sanoin tässä muuanna päivänä ystävälleni Ibsenille: Kuules
Ibsen -- minä sinuttelen häntä -- kuules nyt, Ibsen, kirjotas jotain
aikakauslehteeni; minä maksan mitä tahansa! Hän kirjotti, minä maksoin
-- mutta sain myöskin maksun. No!
Musertunut nuori mies olisi tahtonut ryömiä lattian rakoihin ja
piilottautua sinne, huomatessaan seisovansa miehen edessä, joka sai
sinutella Ibseniä. Hän tahtoi ottaa käsikirjotuksensa takaisin ja
juosta tiehensä, kuten äsken tuo toinen, kauas pois, jonkin suuremman
vesistön luo. Smith huomasi sen kyllä.
-- No! Herra osaa kirjottaa ruotsiksi, sen kyllä uskon! Herra tuntee
myöskin kirjallisuutemme paremmin kuin minä. No! Hyvä! Olen saanut
ajatuksen. Olen kuullut, että oli suuria, kauniita hengellisiä
kirjailijoita ennen muinoin, Kustaa Eerikinpojan tai hänen tyttärensä
Kristinan aikoina; no, niin, yhtä hyvä! Muistan erään, jolla on suuri,
hyvin suuri nimi, ja joka on kirjottanut ison värsykirjan, Jumalan
luoduista teoista, luullakseni! Håkan on hän etunimeltään.
-- Haqvin Spegel, tarkottaa herra Smith! Jumalan työt ja lepo!
-- Vai niin! No! Olen aikonut julkaista sen. Kansamme kaipaa meidän
päivinämme uskontoa; olen sen huomannut; ja heille täytyy jotain antaa.
Ennen olen tosin antanut heille Herman Frankea ja Arndtia, mutta tuo
suuri laitos voi myydä helpommalla kuin minä, ja siksi tahdon minä
nyt julaista jotain hyvää, hyvästä hinnasta. Ottaako herra sen asian
huostaansa?
-- En tiedä, mitä minun toimekseni jää, kun kysymys on vain uudelleen
painattamisesta, vastasi Falk, joka ei uskaltanut kieltää,
-- No mutta, kuinka tietämätön te olette! Entä toimitus ja korrehturin
luku? Sovittu vai --? Herra julkaisee! Eikö niin? Kirjotammeko pienen
lapun? Teos ilmestyy vihkottain. Eikö niin? Pienen lapun! Antakaapa
minulle mustetta ja kynää, tuolta! -- No!
Falk totteli; hän ei voinut vastustaa. Smith kirjotti ja Falk piirsi
nimensä alle.
-- Kas niin! Se oli se asia! Nyt toinen! Antakaa minulle tuo pieni
kirja, joka on tuossa hyllyllä! Kolmas hylly! Kas noin! Katsokaa
tätä! Lentokirja! Nimi: _Der Schutzengel._ No, ja katsokaas
kansikuvaa! Enkeli, jolla on ankkuri ja laiva -- tasatankoinen
kuunari, luullakseni. Tiedetäänhän, mitä siunausta merivakuutuksesta
on yleisessä yhteiskunnallisessa elämässä. Kaikki ihmisethän ovat
joskus lähettäneet jotain, paljon tai vähän, laivalla meren poikki.
Eikö totta? No! Kaikki ihmiset tarvitsevat siis merivakuutusta. Eikö
totta? No! Tätä eivät kaikki ole oivaltaneet? Ei! Siksipä onkin
tietävän velvollisuus opettaa tietämätöntä? No! Me tiedämme, herra ja
minä tiedämme, siksi on meidän opetettava. Tämä kirja puhuu siitä,
että jokaisen ihmisen on vakuutettava tavaransa lähettäessään ne
meren poikki! Mutta tämä kirja on huonosti kirjotettu! No! Senvuoksi
me kirjotamme sen paremmin! Eikö niin? Herra tekee minulle novellin,
kymmenen sivua, aikakauslehteeni _Maamme,_ ja minä vaadin, että
herralla on ymmärrystä antaa nimen _Triton,_ senniminen on eräs uusi
yhtiö, jonka veljeni poika on perustanut, ja jota minä tahdon avustaa,
ja lähimmäistäänhän tulee auttaa, eikö niin? No! Nimen _Triton_ pitää
esiintyä kaksi kertaa, ei enempää, eikä vähempää; mutta niin, ettei
sitä huomaa! Ymmärtääkö herra?
Falk tunsi jotain vastenmielistä tässä tarjotussa kauppa-asiassa, mutta
vielä ei näissä ehdotuksissa ollut mitään epärehellistä ja hänhän sai
työtä tuolta vaikuttavalta mieheltä, ihan kädenkäänteessä vain, ilman
suurempia ponnistuksia. Hän siis kiitti ja otti vastaan.
-- Herrahan tuntee ko'on! Neljä työtuumaa sivua kohti tekee
neljäkymmentä työtuumaa, á kaksineljättä riviä. No! Me ehkä kirjotamme
pienen lapun.
Smith kirjotti lapun ja Falk piirsi nimensä alle.
-- Kas noin! Kuulkaas nyt, herrahan tuntee Ruotsin historian? Katsokaas
nyt, tuolla hyllyllä taas! Siellä on laatta, puupalanen! Oikealle! No!
Voiko herra sanoa, kuka se nainen on? Sen pitäisi olla joku kuningatar!
Falk, joka ei aluksi voinut nähdä muuta kuin mustan puupalasen, keksi
vihdoin muutamia ihmisellisiä piirteitä ja selitti luulevansa sen
olevan Ulrika Eleonora.
-- Enkö minä sitä sanonut! Hihihii! Tuota laattaa on käytetty Englannin
kuningatar Elisabethina ja se on ollut amerikkalaisessa kansanlehdessä,
ja nyt minä olen saanut sen halvalla hinnalla lukemattomain
muiden joukossa. Nyt minä annan sen mennä Ulrika Eleonorana
rahvaankirjastossani. Meidän rahvas on hyvää; se ostaa niin kiltisti
minun kirjojani. No niin! Tahtooko herra kirjottaa tekstin?
Falkin hienostunut omatunto ei voinut löytää tästä mitään varsinaisesti
väärää, vaikka hänessä oli herännyt epämieluisia tunteita.
-- No, siis kirjotamme pienen lapun! Kuusitoista sivua pientä oktaavia
á kolme työtuumaa, á neljäkolmatta riviä. Kas niin!
Ja sitten taas kirjotettiin! Koska Falk katsoi audienssin päättyneeksi,
yritteli hän saada takaisin käsikirjotuksensa, jonka päällä Smith oli
koko ajan istunut. Mutta tämä ei tahtonut päästää sitä käsistään, hän
kyllä sen lukisi, mutta se viipyisi jonkun aikaa, selitti hän.
-- No, herra on järkevä mies, joka tietää minkä arvoista on aika.
Täällä oli äsken muuan nuori mies, myöskin runoja mukanaan, iso
runoteos, jota minä en voi käyttää. No, tarjosin hänelle samaa kuin nyt
herralle; tietääkö herra, mitä hän sanoi? Hän käski minun tehdä jotain
sellaista, jota en voi sanoa. Niin! niin hän sanoi ja juoksi sitten
tiehensä. Se mies ei elä kauan! Hyvästi! Hyvästi! Herrahan hankkii
Håkan Spegelin! No. -- Hyvästi, hyvästi!
Smith viittasi piipun varrella ovea kohti ja Falk poistui.
Mutta kevein askelin ei hän mennyt. Puunpalanen hänen takintaskussaan
oli raskas, se veti häntä maata kohti, nyki häntä takaisin. Hän
ajatteli kalpeata nuorta miestä käsikirjotuksineen, joka oli uskaltanut
sanoa sellaista Smithille, ja hänessä syntyi ylpeitä ajatuksia. Mutta
sitten muistui mieleen vanhoja isällisiä kehotuksia ja neuvoja, ja
silloin tuli tuo vanha valhe taas esiin, että kaikki työ on yhtä
kunnioitettavaa, ja se soimasi hänen ylpeyttään, ja niin tarttui hän
järjen päästä kiinni ja meni kotiin kirjottamaan kahdeksaaviidettä
työtuumaa Ulrika Eleonoraa.
Koska oli ollut hyvissä ajoin liikkeellä, istui hän jo kello yhdeksän
kirjotuspöytänsä ääressä. Hän pani tupakkaa isoon piippuun, käänsi
kaksi arkkia paperia, pyyhki teräskynänsä ja koetti muistella, mitä
tietäisi Ulrika Eleonorasta. Hän katsoi Ekelundista ja Fryxellistä.
Niissä oli paljon Ulrika Eleonora otsakkeen alla, mutta hänestä
itsestään tuskin mitään.
Kello puoli kymmenen hän oli tyhjentänyt aiheen; hän oli kirjottanut
muistiin, milloin kuningatar oli syntynyt, milloin hän kuoli, milloin
tuli hallitukseen, milloin siitä erosi, mitkä olivat vanhempien
nimet ja kenen kanssa hän oli naimisissa. Se oli suoranainen ote
kirkonkirjasta -- eikä täyttänyt kuin kolme sivua -- jäljellä siis oli
ainoastaan kolmetoista. Hän poltti muutamia piipullisia. Hän kaivoi
kynällä mustetolppoaan, ikäänkuin olisi onkinut sanoja, mutta sieltä
ei mitään tullut. Hänen täytyi puhua kuningattaren persoonasta, kuvata
hänen luonnettaan; tunsi, että hänen oli lausuttava hänestä arvostelu.
Pitäisikö hänen kiittää vaiko moittia? Koska hän oli kysymyksen suhteen
horjuvalla kannalla, ei hän voinut päättää kumpaakaan, ennenkuin
kello oli yksitoista. Hän moitti kuningatarta, ja oli neljännen sivun
lopussa -- jäljellä oli kaksitoista. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita!
Falkin olisi pitänyt puhua hänen hallituksestaan, mutta koska hän
ei ollut hallinnut, niin ei siitä ollut mitään sanottavaakaan. Falk
kirjotti neuvostosta -- yhden sivun -- jäljellä siis yksitoista; hän
pelasti Görtzin kunnian -- sivu -- jäljellä kymmenen. Hän ei ollut
edes puolivälissä! Kuinka hän vihasi tuota naista! Uusia piipullisia,
uusia teräskyniä! Hän meni ajassa taaksepäin, loi jälkikatsauksen,
ja myrryksissään hän kolhi vanhaa ihannettaan, Kaarle XII:tta, mutta
se kävi niin pian, että siitä vain tuli yksi sivu lisää. Jäännös
yhdeksän! Hän kulki ajassa eteenpäin ja nuiji Fredrik I:stä. Puoli
sivua. Hän katseli kaihoavin silmäyksin paperia, näki, missä oli
puolitie, mutta ei voinut sinne asti koskaan päästä. Hän oli sentään
kirjottanut puolikahdeksatta pientä sivua siitä, mistä Ekelundilla
vain oli puolitoista. Hän viskasi puupalasen lattialle, potkaisi sen
piirongin alle, ryömi hakemaan sitä taas, pyyhki tomun ja pani sen
pöydälle! Mitä tuskia! Hän tunsi sielussaan itsensä niin kuivaksi
kuin puksipuutukki, hän koetti päästä omaksumaan mielipiteitä,
joita hänellä ei ollut, yritti herättää itsessään joitakin tunteita
kuollutta kuningatarta kohtaan, mutta hänen ikävät puuhun kaiverretut
piirteensä tekivät häneen saman vaikutuksen kuin puupalanenkin.
Silloin huomasi hän mahdottomuutensa ja tunsi olevansa epätoivoinen,
alentunut! Ja tämän uran hän oli valinnut tuon toisen sijaan! Hän
tarttui taaskin järjen päästä kiinni ja siirtyi suojelusenkeliin.
Alkuperältään oli se kirjotettu saksalaista yhtiötä varten, jonka nimi
oli _Nereus,_ ja sisälsi lyhykäisyydessä seuraavaa: Herra ja rouva
Schloss olivat siirtolaisina lähteneet Amerikkaan ja siellä hankkineet
laajoja maatiloja, jotka he, jotta kertomus olisi mahdollinen,
epäkäytännöllisesti kylläkin, olivat muuttaneet kallisarvoiseksi
irtaimistoksi ja koristeiksi, ja, jotta nämä varmemmin häviäisivät
eikä mitään voitaisi pelastaa, lähettäneet ne edeltäkäsin eräässä ensi
luokan höyrylaivassa, nimeltä Washington, n:ro 326 Veritaksesta, joka
oli vuorattu kuparilla, varustettu vedenpitävillä laipioilla sekä
vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä _Nereuksessa_
400,000 taalarista. No! Herra ja rouva Schloss lähtevät lapsineen
parhaimmassa White-Star-Linjan höyrylaivassa Bolivarissa, joka oli
vakuutettu suuressa saksalaisessa merivakuutusyhtiössä _Nereuksessa,_
jolla oli 10,000,000 dollarin pohjarahasto, ja saapuivat Liverpooliin.
Matkaa jatkettiin. He olivat tulleet Skagenin niemen kohdalle. Ilma oli
tietenkin ollut kaunis ja taivas koko matkan säteilevän kirkas, mutta
juuri kun he tulivat Skagenin vaarallisen niemen luo, nousi tietystikin
myrsky; laiva joutui hylyksi, vanhemmat, jotka olivat henkivakuutetut,
hukkuivat ja siten jättivät pelastetuille lapsilleen 1,500 puntaa
sterlinkiä. Lapset tietysti tulivat tästä sangen iloisiksi ja saapuivat
hyvillä mielin Hampuriin ottaakseen haltuunsa sekä henkivakuutusrahat
että vanhempainsa perinnön. Kuvitelkaa heidän hämmästystään, kun he
siellä saivat kuulla, että Washington, neljätoista päivää varemmin,
oli ajautunut maihin Doggersin matalikolla ja että koko heidän
omaisuutensa oli vakuuttamattomana mennyt meren pohjaan. Jäljellä siis
oli ainoastaan henkivakuutusrahat. He kiiruhtivat yhtiön asioimistoon,
mutta kuvitelkaa heidän kauhistustaan, kun saivat kuulla, että
vanhemmat olivat jättäneet maksamatta viimeisen vakuutusmaksun, joka
oli langennut suoritettavaksi päivää ennen -- mikä kohtalon oikku! --
Juuri samana päivänä, jona he hukkuivat! Lapset tulivat tästä hyvin
pahoilleen ja surivat katkerasti vanhempiaan, jotka olivat niin kelpo
tavalla tehneet työtä heitä varten. Itkien vaipuivat he toistensa
syliin ja vannoivat tästä lähtien aina vakuuttavansa tavaransa
merivahingon varalta ja etteivät koskaan unohtaisi maksaa ajoissa
henkivakuutusmaksujaan.
Ja tämä tuli nyt paikallistuttaa ja sovittaa ruotsalaisiin oloihin,
kirjottaa luettavaan kuntoon, novelliksi, joka oli oleva hänen ensi
askeleensa kirjallisuuden alalla. Taas heräsi hänessä ylpeyden piru ja
kuiskasi, että hän on rahjus, jos ryhtyy tuollaisiin asioihin, mutta
tämän äänen vaimensi toinen, joka tuntui tulevan vatsan seutuvilta ja
jota seurasi omituisia imeviä ja pistäviä tunteita. Hän joi lasin vettä
ja poltti piipullisen, mutta vastenmielisyys yltyi; hänen ajatuksensa
synkkenivät; hän huomasi huoneensa ikäväksi, aika tuntui pitkältä ja
yksitoikkoiselta; hän tunsi olevansa väsynyt ja masentunut; kaikki
näkyi nousseen häntä vastaan; hänen ajatuksensa olivat typeriä eivätkä
koskeneet mitään tahi ainoastaan epämiellyttäviä asioita, samalla
kun hänen ruumiillinen haluttomuutensa eneni! Hän varoi, että hänen
oli nälkä! Kello oli yksi eikä hänellä ollut tapana syödä ennenkuin
kolmelta! Hän tarkasti levottomana rahansa. Viisineljättä äyriä! Siis
ei päivällistä! Se tapahtui hänen elämässään ensi kerran! Hän ei
koskaan ennen ollut tuntenut sellaisia huolia! Mutta viisineljättä
äyriä taskussa ei tarvitse nähdä nälkää. Voihan hän lähettää ostamaan
leipää ja olutta. Ei, ei sitä voi, sillä se ei käy laatuun, se ei sovi,
ja mennä itse maitokauppaan? Ei! Tai mennä lainaamaan? Mahdotonta!
Ei ollut ketään, jolta hän olisi tahtonut lainata! Ollen varma tästä
raivosi hänessä nälkä kuin irtipäästetty petoeläin ja repi häntä ja
raastoi ja ajoi ympäri huonetta. Hän poltti piipullisen toisensa
jälkeen, huumatakseen pedon, mutta se ei auttanut. Nyt kuului rummun
pärinää kasarmin pihalta ja hän näki, miten kaartilaiset marssivat,
kuparipulloineen päivälliselle; kaikista savupiipuista, jotka hän
näki, nousi savua, päivälliskello soi Skeppsholmenissa, naapurin,
poliisikonstaapelin, kyökissä kärisi ja paistin höyry tunkihe ulos
avonaisesta eteisen ovesta hänen luokseen; hän kuuli veitsien
ja lautasten kalinaa viereisestä huoneesta ja lapsien lukevan
ruokarukouksensa, kadunkiveäjät nukkuivat kadulla, kylläisinä,
päivällisuntaan, tyhjien ruokapussien päällä; hän oli vakuutettu siitä,
että koko kaupunki tällä hetkellä söi päivällistä, kaikki paitsi hän
yksin! Ja hän suuttui Jumalalle. Silloin leimahti kirkas ajatus hänen
aivoihinsa! Hän otti Ulrika Eleonoran ja suojelusenkelin, kääri ne
paperiin, kirjotti sitten Smithin nimen ja osotteen ja antoi lähetille
viisineljättä äyriään. Silloin hengitti hän keveämmin ja paneusi maata
sohvalleen ja näki nälkää, ylpeys mielessään.