Veljesten kesken.
Liinarihkamakauppias Carl Nicolaus Falk, edesmenneen
liinarihkamakauppiaan, yhden porvariston viidenkymmenen vanhimman
ja porvariston jalkaväen kapteenin, kirkkoneuvoston ja Tukholman
kaupungin palovakuutuskonttorin johtokunnan jäsenen herra Carl
Johan Falkin poika ja entisen ylimääräisen notarion, nyttemmin
kirjailija Arvid Falkin veli, piti liikettään tahi, kuten hänen
vihamiehensä sitä mieluummin kutsuivat, puotia Österlånggatanin
varrella; se oli niin vinottain Ferkenin kujaan, että puotipalvelija
nostaessaan silmänsä romaanista, jota piilotteli tiskin alla, voi
nähdä palasen höyrylaivaa, ratassuojan, kokka-puomin tai jotain
sinnepäin ja puunlatvan Skeppsholmalta sekä ylhäältä palasen ilmaa.
Puotipalvelija, joka totteli Anderssonin vähemmän harvinaista nimeä,
ja hän oppi tottelemaan, oli nyt aamulla avannut puodin, ripustanut
ulos pellavakuontalon, rysän, ankeriasmerran, kimpun onkivapoja ja
kopallisen riipimättömiä höyheniä. Sitten oli hän lakaissut puodin
ja ripottanut sahajauhoja lattialle ja istuutunut tiskin taa, jonne
oli tyhjästä kynttilälaatikosta laittanut itselleen jonkinlaisen
rotanpyydyksen, jonka oli virittänyt polakoukulla ja johon hän voi
pudottaa romaaninsa minä hetkenä hyvänsä, jos patruuna tai joku
tämän tuttavista sattuisi astumaan puotiin. Ostajia hän ei näkynyt
pelkäävän tulevaksi, osin sentähden, että oli niin varhain aamulla,
osin sentähden, ettei ollut tottunut niiden ylenpalttisuuteen. Liike
oli perustettu autuaan Fredrik kuninkaan aikana -- Carl Nicolaus Falk
oli perinyt tämän sanantavan, kuten kaiken muunkin, isältään, joka
taasen oli saanut sen suoraan alenevassa polvessa isoisältään, --
se oli kukoistanut ja antanut kelpo-lailla voittoakin ennen, kunnes
muutama vuosi sitten tuo onneton "eduskuntaehdotus" tuli ja lopetti
kaiken kaupan, hävitti kaikki toiveet, ehkäisi kaiken yritteliäisyyden
ja uhkasi saattaa porvariston perikatoon. Niin kertoi Falk itse, mutta
toiset arvelivat, ettei kauppaa hoidettu ja että vaarallinen kilpailija
oli ilmestynyt alemmaksi, Slussplanille. Falk ei sentään suotta puhunut
kaupan rappiotilasta ja hän oli kyllin viisas mies valitsemaan sekä
tilaisuuden että kuulijat sitä kieltä koskettaessaan. Kun joku hänen
vanhoista kauppatuttavistaan ystävällisesti ihmetteli vähentynyttä
liikettä, silloin hän sanoi harjottavansa enemmän tukkukauppaa
maaseudulla ja pitävänsä puotia vain kylttinä, ja he uskoivat häntä,
sillä hänellä oli pieni konttori puodin takana, jossa hän enimmäkseen
oleskeli, ellei ollut ulkona kaupungilla tai Pörssissä. Mutta kun
hänen tuttavansa -- se oli aivan toista --, notario ja maisteri,
ilmaisivat samaa ystävällistä levottomuutta -- silloin huonot,
eduskuntaehdotuksesta johtuvat ajat olivat syynä seisaukseen.
Mutta Andersson, jota muutamat pojat olivat häirinneet kysymällä
ovelta, paljonko onkivavat maksaisivat, oli sattumalta katsastanut
kadulle ja nähnyt nuoren herra Arvid Falkin. Koska hän oli saanut
kirjan lainaksi juuri häneltä, niin sai se jäädä tiskille, ja hän
tervehti entistä leikkitoveriaan tuttavallisella äänellä, kasvot
osottaen salaista ymmärtämystä, tämän astuessa puotiin.
-- Onko hän ylhäällä? kysyi Falk hieman levottomasti.
-- Juo paraikaa kahvia, vastasi Andersson ja viittasi kattoon. Samassa
kuului miten tuolia työnnettiin pitkin lattiaa aivan heidän päittensä
yläpuolella.
-- Nyt hän nousi pöydästä, herra Arvid.
He näyttivät molemmat aivan hyvin tuntevan tuon äänen ja sen
merkityksen. Sitten kuului jotensakin raskaita, narisevia askelia
kulkevan huoneessa ristiin rastiin ja kumea jyrinä tunki välikaton
lävitse nuorten kuuntelevien miesten korviin.
-- Oliko hän kotosalla eilen illalla? kysyi Falk.
-- Ei, hän oli ulkona.
-- Ystävienkö kanssa vaiko noiden tuttujen?
-- Tuttujen.
-- Ja tuli myöhään kotiin?
-- Koko myöhään.
-- Luuleeko Andersson hänen tulevan pian alas? En mene mielelläni ylös,
kälyni vuoksi.
-- Hän on pian täällä, päättäen askelista.
Samassa kuului, miten ovi ylhäällä paiskattiin kiinni, ja alhaalla
vaihdettiin merkitseviä silmäyksiä. Arvid teki liikkeen, kuin olisi
aikonut lähteä, mutta rohkasi itsensä. Hetken päästä alkoi konttorista
kuulua ääntä. Pahanlainen yskä tutisutti pientä huonetta ja sitten
kuuluivat tutut askeleet, jotka panivat: rapp -- rapp, rapp -- rapp!
Arvid meni tiskin sisäpuolelle ja koputti konttorin oveen.
-- Astukaa sisään!
Arvid seisoi veljensä edessä. Tämä näytti olevan nelikymmenvuotias ja
olikin niillä vaiheilla, sillä hän oli 15 vuotta vanhempi veljeään ja
sentähden ja muistakin syistä oli hän oppinut pitämään tätä poikana,
jolle hän oli isä. Hänellä oli vaaleahko tukka, vaaleat viikset,
vaaleat kulmakarvat ja ripset. Hän oli jotensakin lihava ja siksi osasi
hän niin hyvin narisuttaa saappaitaan, jotka parkuivat hänen tanakan
ruumiinsa painon alla.
-- Sinäkö se vain oletkin? kysyi hän hieman hyväntahtoisesti ja hieman
halveksivasti, molemmat hänessä toisistaan erottamattomia tunteita,
sillä hän ei ollut niille vihainen, jotka jossain suhteessa olivat
hänen alapuolellaan, ja hän halveksi heitä. Mutta nyt hän näyttikin
pettyneeltä, sillä hän oli odottanut kiitollisempaa esinettä, johon
purkaisi kiukkunsa, ja veli oli vaatimaton ja ujo luonne, joka ei
koskaan tarpeettomasti asettunut vastakynteen.
-- En kai häiritse sinua, veli Carl? kysyi Arvid, joka oli pysähtynyt
ovelle. Tällä nöyrällä kysymyksellä oli se vaikutus, että veli
päätti ilmaista hyväntahtoisuuttaan. Itse otti hän sikarin isosta,
ompeluksilla koristetusta nahkakotelostaan ja tarjosi sitten veljelle
laatikosta, jonka paikka oli kamiinin lähettyvillä, koska sikarit
-- "ystävien sikarit", joiksi hän niitä suoraan kutsui, ja hän
oli avonainen luonne -- olivat olleet mukana haaksirikossa, joka
teki ne hyvin mieltäkiinnittäviksi, vaikk'eikaan niin hyviksi, ja
rannikkohuutokaupassa, joka taas teki ne hyvin halvoiksi.
-- Noo, mitä sinulla on kerrottavaa? kysyi Carl Nicolaus,
sytyttäessään sikarinsa ja pistäen sitten tulitikkulaatikon taskuun
-- hajamielisyydestä, sillä hän ei voinut koota ajatuksiaan muuta
kuin yhteen paikkaan, piiriin, joka ei suinkaan ollut laaja; hänen
räätälinsä osasi tuuman päälle sanoa _kuinka_ laaja, ottaessaan mittaa
hänen vyötäisistään.
-- Ajattelin saada puhua meidän afääreistämme, vastasi Arvid
hypistellen sytyttämätöntä sikariaan.
-- Istu! komensi veli.
Hänen tapansa oli aina käskeä ne ihmiset istumaan, joita hän aikoi
ruveta löylyttämään, sillä silloin ne olivat alakynnessä, ja hän voi
helpommin musertaa heidät -- jos niin tarvittiin.
-- Meidän afääreistämme! Onko meilläkin asioita? alkoi hän. Ei minun
tietääkseni! Onko _sinulla_ asioita, _sinulla?_
-- Tarkotin vain, että haluaisin tietää, onko minulla vielä jotain
saatavaa.
-- Mitähän se mahtaisi olla, jos saan luvan kysyä? Rahojako ehkä? Häh?
laski Carl Nicolaus leikkiä antaen veljen nauttia hienon sikarinsa
hajusta. Koska ei saanut mitään vastausta, jota ei tahtonutkaan, täytyi
hänen itsensä puhua.
-- Saatavaa? Etkö jo ole nostanut kaiken saatavasi? Etkö itse ole
kuitannut laskun holhouslautakunnalle; enkö minä ole sen jälkeen
elättänyt ja vaatettanut sinua, tahtoo sanoa antanut sinulle etukäteen,
sillä sinun on maksettava se takaisin, jos joskus voit sen tehdä, kuten
itsekin olet pyytänyt. Olen kirjottanut kaikki muistiin, jotta sitten
tiedän, kun ansaitset leipäsi itse, ja sitä sinä et vielä ole tehnyt.
-- Sen juuri minä nyt aion tehdä ja siksi tulin tänne saadakseni
selville, onko minulla jotain saatavaa vai olenko jotain velkaa.
Veli heitti uhriinsa läpitunkevan silmäyksen, saadakseen selville,
oliko tällä joitain taka-ajatuksia. Sitten alkoi hän narisevilla
saappaillaan kävellä lattiaa lävistäjän suuntaan sylkilaatikosta
sateensuojapitimeen; kellonperien helyt helisivät ikäänkuin varottaen
ihmisiä tulemasta tielle ja tupakan savu kieri ylös uhkaaviksi ja
pysähtyi pitkiksi pilviksi uunin ja oven välille ikäänkuin ennustaen
ukkosta. Hän astui kiivaasti, pää kumarassa ja olkapäät eteenpäin
työnnettyinä, kuin olisi lukenut roolia. Kun hän näytti sen osaavan,
pysähtyi hän veljen eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin pitkällä,
merivihreällä, petollisella silmäyksellä, jonka piti sisältää
luottamusta ja tuskaa, ja äänellä, joka oli tarkotettu kuulumaan kuin
tulisi se perhehaudasta Klaran kirkkomaalta, hän sanoi:
-- Sinä et ole rehellinen Arvid! Sinä et ole re-hel-li-nen!
Kuka kuulija tahansa, paitsi Andersson, joka seisoi kuunnellen puodin
oven takana, olisi tuntenut tulevansa liikutetuksi näistä sanoista,
jotka veli sanoi veljelle syvällä, veljellisellä tuskalla. Arvid, jota
jo lapsuudesta asti oli totutettu uskomaan, että kaikki muut ihmiset
olivat erinomaisia ja hän itse huono, mietti tosiaankin silmänräpäyksen
ajan, onko hän rehellinen vaiko ei, ja kun hänen kasvattajansa olivat
sopivilla keinoilla hankkineet hänelle hyvin herkän omantunnon, huomasi
hän olleensa vähemmän rehellinen tai ainakin vähemmän suora, kun hän
äsken, vähemmän suoralla tavalla, oli esittänyt kysymyksen siitä, onko
hänen veljensä roisto.
-- Olen tullut siihen tulokseen, sanoi hän, että sinä olet petkuttanut
minulta osan perinnöstäni. Olen laskenut, että olet ottanut liian
suuren maksun huonosta ruuastasi ja käytetyistä vaatteistasi; tiedän,
ettei omaisuuteni ole voinut kulua hirveisiin opinnoihini, ja luulen,
että sinä olet minulle velkaa koko suuren summan, jonka minä nyt
tarvitsen, ja jonka nyt haluan -- saada.
Hymy valaisi veljen vaaleat kasvot ja ilme niin levollisena, elje niin
varmana, kuin olisi hän harjotellut sitä useita vuosia, ollakseen
valmis astumaan esiin niin pian kuin repliikki sanottiin, pisti hän
käden housuntaskuun, helisti avainkimppuaan ennen kuin veti sen esille,
antoi sen tehdä keikahduksen ilmassa ja meni hartaudella kassakaapin
luo. Hän avasi sen nopeammin kuin oli aikonut ja paikan pyhyys ehkä
olisi sallinut, otti esille paperin, joka myöskin oli ollut valmiina ja
odottanut repliikkiä. Hän ojensi sen veljelle.
-- Oletko sinä kirjottanut tämän? -- Vastaa! Oletko kirjottanut tämän?
-- Olen!
Arvid nousi lähteäkseen.
-- Ei, istu! -- Istu, istu!
Jos huoneessa olisi ollut koira, olisi se heti istunut.
-- No, miten siinä sanotaan? Lue? -- "Minä, Arvid Falk, tunnustan ja
vakuutan saaneeni -- veljeltäni -- määrätyltä holhoojaltani -- Carl
Nicolaus Falkilta -- täyden perintöosani -- suuruudeltaan j.n.e."
Hän häpesi mainita summaa.
-- Sinä olet siis tuossa tunnustanut ja todistanut asian, jota et
ole uskonut! Saanko luvan kysyä, onko se rehellistä? Ei, vastaa
kysymykseeni! Onko se rehellistä? Ei! Siis olet antanut väärän
todistuksen. Sinä olet siis roisto! Niin, se sinä olet! Enkö ole
oikeassa?
Kohtaus oli liian kiitollinen ja riemu liian suuri, jotta siitä olisi
voinut nauttia ilman kuulijoita. Syyttömästi syytetyllä täytyi olla
todistajia; hän avasi puotiin vievän oven.
-- Andersson! huusi hän. Vastaappa minulle erääseen kysymykseen: kuule
tarkoin! Jos minä kirjotan väärän todistuksen, olenko minä silloin
roisto vaiko en?
-- Patruuna on tietysti roisto! vastasi Andersson hetkeäkään
arvelematta ja lämmöllä.
-- Kuulitko, hän sanoi, että minä olen roisto -- jos allekirjotan
väärän kuitin. No, mitäs minä äsken sanoin? Sinä et ole rehellinen,
Arvid; sinä et ole rehellinen! Sitäpä minä aina olenkin sinusta
sanonut! Sävyisät ihmiset ovat useimmiten roistoja; sinä olet aina
ollut sävyisä, ja myöntyväinen, mutta minä olen huomannut, että sinä
salassa olet hautonut toisellaisia ajatuksia; sinä olet roisto! Niin
sanoi isäsikin, minä sanon "sanoi", sillä hän sanoi aina sen, mitä
ajatteli, ja hän oli suora mies, Arvid, mutta sinä -- et -- ole!
Ja ole varma siitä, jos hän nyt eläisi, niin hän sanoisi tuskalla
ja mieliharmilla: Sinä et ole rehellinen, Arvid! Sinä et -- ole --
rehellinen!
Hän käveli taas muutamia kertoja lattian poikki ja kuulusti aivan
siltä kuin hän olisi jaloillaan osottanut kohtaukselle suosiotaan
ja hän soitteli avainkimpulla ikäänkuin antaen esiripulle merkkiä.
Loppurepliikki oli niin pyöristelty, että pieninkin lisäys olisi
tärvellyt kokonaisuuden. Huolimatta raskaasta syytöksestä, jota hän
tosiaankin jo useita vuosia oli odottanut, sillä hän uskoi aina,
että veljellä oli petollinen sydän, oli hän sangen tyytyväinen,
että kaikki nyt oli ohi ja niin onnellisesti ohi, ja niin hyvin tai
niin näppärästi ohi, että hän miltei tunsi itsensä iloiseksi, jopa
hieman kiitolliseksikin. Sitäpaitsi, olihan hän saanut niin mainion
tilaisuuden purkaa mieltään, kun häntä ensin tuolla ylhäällä perheen
keskuudessa oli ärsytetty, ja sisun purkaminen Anderssoniin oli vuosien
vieriessä kadottanut viehätyksensä -- purkaa sisuansa tuolla ylhäällä
-- siihen hän oli kadottanut halun.
Arvid oli mykistynyt; hän oli tuommoinen kasvatuksen pelästyttämä
luonne ja luuli aina menettelevänsä väärin; hän oli aina lapsuudesta
asti kuullut nuo hirmuiset suuret sanat: oikeudentuntoinen, rehellinen,
suora, totuudenmukainen lausuttavan joka päivä ja joka hetki, joten
ne olivat hänelle ikäänkuin tuomareita, jotka aina sanoivat hänelle:
syyllinen! Sekunnin ajan hän uskoi erehtyneensä arveluissaan ja että
veli oli syytön ja hän itse todellakin roisto. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä näki hän veljessään petkuttajan, joka halpamaisella
asioimisellaan oli soaissut hänet, ja hän tahtoi paeta, jottei joutuisi
riitaan, paeta sanomatta hänelle toista asiaansa, nimittäin että aikoi
vaihtaa uraa.
Äänettömyys tuli pitemmäksi kuin mitä aiottu oli. Carl Nicolauksella
oli siten aikaa muistissaan läpikäydä äskeiset voittonsa. Kieltä
hiveli, kun sai lausua tuon pienen sanan "roisto", se maistui yhtä
hyvältä kuin jos sai antaa potkun. Ja oven avaaminen, Anderssonin
vastaus ja paperin esilleotto, kaikki oli mennyt niin hyvin;
avainkimppu ei ollut unohtunut yöpöydälle, lukko oli toiminut
moitteettomasti, todistelu ollut sitova kuin lanka, johtopäätös oli
juossut kuin haukiuistin kelalta ja ollut kietova. Hän oli tullut
hyvälle tuulelle; hän oli antanut anteeksi, ei, hän oli unohtanut,
unohtanut kaikki, ja kun hän paiskasi kassakaapin oven kiinni, niin hän
sulki ainiaaksi lukkoon tuon epämieluisan asian. Mutta hän ei tahtonut
erota veljestään; hänen oli tarvis puhua tämän kanssa jostain muusta,
viskata pari lapiollista lorupuhetta tuon epämieluisan aiheen päälle,
nähdä hänet jokapäiväisissä oloissa, esimerkiksi istuvan pöydän ääressä
ja vaikkapa syömässä ja juomassa. Ihmiset näyttävät aina tyytyväisiltä
syödessään ja juodessaan, ja hänkin tahtoi nähdä veljensä tyytyväisenä
ja hyvällä mielin; tahtoi nähdä hänen kasvonsa rauhallisina ja kuulla
hänen äänensä värisevän vähemmän ja siksi päätti hän pyytää veljen
aamiaiselle. Oli vaikeata keksiä, miten siirtyä toiseen aiheeseen,
löytää sopiva silta, jonka työntäisi äkkisyvän poikki. Hän etsi
päästään, mutt'ei löytänyt, hän etsi taskustaan ja onnistui -- löysi
tulitikkulaatikon.
-- Hitossa, ethän sinä ole sytyttänyt sikariasi poika! sanoi hän
todellisella, ei teeskennellyllä lämmöllä.
Mutta poika oli hypistellyt keskustelun aikana sikarinsa rikki, eikä se
voinut enää palaa.
-- Kas tässä, ota uusi!
Hän sai esille suuren nahkakotelonsa:
-- Kas tuossa! Otahan pois! Ne ovat hyviä sikareja!
Veli, joka oli kyllä niin onneton, ett'ei voinut ketään loukata, otti
vastaan tarjouksen, kiitollisesti kuin sovinnoksi tarjotun käden.
-- No niin, poikaseni, jatkoi Carl Nicolaus, ruveten puhumaan säyseällä
seurusteluäänellä, jota hän niin hyvin osasi käyttää; tulehan nyt, niin
menemme Rigaan haukkaamaan palan aamiaiseksi! Tule!
Arvid, joka ei ollut tottunut ystävällisyyteen, tuli tästä niin
liikutetuksi, että nopeasti puristi veljensä kättä ja riensi ulos, läpi
puodin, hyvästelemättä Anderssonia, ja juoksi ulos kadulle.
Veli seisoi hämmästyneenä; tuota hän ei voinut käsittää; mitä se
merkitsi? Juosta tiehensä saadessaan aamiaiskutsun? Juosta tiehensä,
eikä hän edes ollut kiukuissaan? Juosta! Niin ei koirakaan olisi
tehnyt, jos sille olisi heittänyt lihapalasen!
-- Hän on niin eriskummallinen! mutisi hän, astuskellessaan pitkin
lattiapalkkeja. Sitten meni hän pulpettinsa ääreen, kiersi tuolin niin
korkealle kuin se meni ja kapusi istumaan. Tältä ylhäiseltä paikalta
oli hänen tapana katsella ihmisiä ja oloja ikäänkuin korkeammalta
kannalta ja hän huomasi ne tavallisesti pieniksi, ei kuitenkaan niin
pieniksi, ettei hän voinut niitä tarkotuksiinsa käyttää.