Tukholma linnunsilmällä katsottuna.
Oli ilta toukokuun alkupuolella. Mosebackenin pieni puutarha ei
vielä ollut avattu yleisön käytettäväksi eivätkä kukkaispenkereet
vielä olleet kuokitut; lumipisarat olivat työntäytyneet esille
menneenvuotisten lehtikasojen alta ja olivat juuri lopettamaisillaan
lyhyen kukoistusaikansa, antaakseen tilaa aremmille saframikukille,
jotka olivat asettuneet hedelmättömän päärynäpuun suojaan; syreenit
odottivat etelätuulta puhjetakseen kukkaan, mutta lehmukset tarjosivat
vielä puhkeamattomissa ummuissaan rakkaussuojattimia peipoille,
jotka olivat alkaneet rakentaa jäkäläisiä pesiään rungon ja oksain
väliin; vielä ei ainoakaan ihmisjalka ollut astunut hiekkakäytäville
viimetalvisen lumen lähdettyä ja sen vuoksi elivät siellä niin eläimet
kuin kukatkin huoletonta elämää. Kotivarpuset kokoilivat roskia,
joita sitten piilottivat merikoulun kattotiilien alle; ne kiistelivät
rakettikoteloista, joita oli jäänyt viime syysilotulituksista, ne
noppivat oljet nuorista puista, jotka edellisenä vuonna olivat
päässeet Rosendalin taimitarhasta -- ja kaiken ne näkivät! Ne löysivät
baregilappuja lehtimajoista ja osasivat penkinjalkojen puusäröjen
välistä kiskoa esiin karvatukkoja, joita oli tarttunut viime vuoden
Josefiinan päivänä tappelevista koirista. Siellä oli elämää ja
taistelua.
Mutta aurinko paistoi Liljeholman ylitse ja heitti kokonaisia
sädekimppuja itäänpäin; ne tunkivat Bergsundista nousevan sauhun
läpi, riensivät yli Riddarfjärdin, kapusivat Riddarholman kirkon
ristiin asti, heittäysivät yli Saksalaisen kirkon jyrkälle katolle,
leikkivät satamassa olevien laivojen viireissä, pitivät ilotulitusta
ison Meritullin ikkunoissa, valaisivat Lidingön metsät ja häipyivät
rusottavaan pilveen kauas, kauas etäisyyteen, missä meri on. Ja sieltä
tuli tuuli ja se kulki samaa tietä takaisin läpi Vaxholman, linnotuksen
ohi, ohi Meritullin, pitkin Sicklaötä, puhalsi Hästholman taa, katseli
kesähuviloita; ja taas se jatkoi, tuli Danvikeniin, pelästyi ja ryntäsi
pitkin eteläistä rantaa, tunsi hiilen, tervan ja traanin hajua, syöksyi
vasten Stadsgårdia, riensi Mosebackenia ylös, sisälle puutarhaan ja
törmäsi siellä seinään. Samassa muuan piika, joka juuri oli ottanut
pois sisäikkunat, avasi seinän; hirveätä paistirasvan käryä, oluen
pärskettä, kuusenhavuja ja sahajauhoja lehahti ulos ja ne vei tuuli
kauas pois, ja samalla kun kyökkipiika veti keuhkoihinsa raitista
ilmaa, käytti tuuli tilaisuutta hyväkseen ja vei ikkunapumpulit, joille
oli ripoteltu paljettia ja happomarjoja sekä orjantappuraruusun lehtiä,
alkaen sitten piiritanssin pitkin käytäviä, johon kohta kotivarpuset ja
peipposet yhtyivät, nähdessään siten kodin perustamishuolten suureksi
osaksi hälvenneen.
Kyökkipiika kuitenkin jatkoi puuhaansa sisäikkunain otossa ja muutaman
minuutin kuluttua avautui ravintolasalista verannalle vievä ovi ja
puutarhaan astui yksinkertaisesti, mutta hienosti puettu nuori herra.
Hänen kasvonsa eivät osottaneet mitään erikoisempaa, mutta hänen
katseestaan kuvastui surua ja levottomuutta, joka kuitenkin katosi, kun
hän, tultuaan ulos ahtaasta ravintolahuoneesta, tapasi silmäinsä edessä
aavan näköpiirin. Hän kääntyi vasten tuulta, avasi päällystakkinsa
ja veti muutamia aimo hengenvetoja, jotka näyttivät keventävän hänen
rintakehäänsä ja mieltään. Sitten alkoi hän kulkea edestakaisin pitkin
aidan vierustaa, joka erottaa puutarhan järven puoleisista jyrkänteistä.
Kaukana hänen allaan myllersi uudesti herännyt kaupunki; höyryvintturit
surisivat alhaalla Stadsgårdin satamassa, rautatangot rämisivät
rautavaa'assa, sulkuvahtien pillit vihelsivät, höyrylaivat Skeppsbron
luona höyrysivät, Kungsbacken omnibukset hyppivät kalisten pitkin
mukulaista katukivitystä; melua ja huutoja kuului kalastajakujalta,
purjeet ja liput liehuivat virralla, lokkien huudot, Skeppsholman
torventoitahdukset, komentohuudot Södermalmin torilta, työläisten
puukenkien kalina Lasitehtaankadulta, kaikki tuo teki elämän ja
liikkeen vaikutuksen, joka näytti valveuttavan nuoren herran tarmoa,
sillä nyt olivat hänen kasvonsa saaneet uhmaavan ja elämänhaluisen ja
päättävän leiman, ja hänen nojautuessaan kaidepuulle ja katsellessaan
jalkainsa alla olevaa kaupunkia tuntui hänestä kuin hän katselisi
vihollista. Hänen sieramensa laajentuivat, silmänsä säkenöivät ja hän
kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, kuin olisi hän tahtonut vaatia
kaupunkiraukan taisteluun kanssansa tai uhata sitä.
Nyt löi kello Katarinan kirkossa seitsemän ja Marian kirkko säesti sitä
kaihomielisellä diskantillaan; Suurikirkko ja Saksalainen täydensivät
niitä bassoillaan ja koko avaruus väreili pian kaupungin kaikkien
seitsenkellojen äänistä. Mutta kun ne olivat vaienneet, toinen toisensa
jälkeen, kuului vielä kaukaa viimeisen rauhallinen iltalaulu; se oli
korkeampiääninen, puhtaampisointuinen ja nopeampilyöntinen kuin toiset
-- sillä sellainen se on! Hän kuunteli, kokien saada selville mistä
ääni tuli, sillä se näytti herättävän hänessä muistoja. Silloin hänen
ilmeensä leppyi ja kasvoissa kuvastui tuska sellainen, jota tuntee
lapsi huomatessaan jääneensä yksin. Ja hän oli yksin, sillä hänen
isänsä ja äitinsä lepäsivät Klaran kirkkomaalla, josta kellon ääni
vielä kuului, ja lapsi hän oli, sillä hän uskoi vielä kaikkeen, niin
toteen kuin satuihinkin.
Klaran kello vaikeni ja askeleet santakäytävällä havauttivat hänet
ajatuksistaan. Verannalta tuli häntä vastaan pieni mies, jolla oli
suuri poskiparta, silmälasit, jotka enemmän näyttivät tarkotetun
suojaamaan katsetta kuin silmiä, häijy suu, joka aina sai ystävällisen,
jopa hyväntahtoisenkin ilmeen, puoliksi rutistunut hattu, siisti
päällystakki, josta nappeja puuttui, puolitankoon kiskotut housut,
käynti osottaen sekä varmuutta että arkuutta. Hänen epämääräisestä
ulkoasustaan oli mahdoton määritellä hänen yhteiskunnallista
asemaansa tai ikäänsä. Häntä voi yhtähyvin pitää käsityöläisenä kuin
virkamiehenäkin ja hän näytti olevan 29 ja 45 vuoden välillä. Nyt häntä
kuitenkin näytti mairittelevan sen henkilön seura, jota vastaan hän
meni, sillä hän nosti painunutta hattuaan harvinaisen korkealle ja
hymyili hyväntahtoisesti.
-- Tuomari ei kai ole odottanut?
-- En lainkaan; kello juuri herkesi lyömästä seitsemän. Kiitän teitä
hyväntahtoisuudestanne, kun tulitte; sillä minun täytyy myöntää, että
tällä kohtauksella on minulle hyvin suuri merkitys. Suoraan sanoen on
kysymys minun tulevaisuudestani, herra Struve.
-- Oh -- hoo!
Herra Struve räpäytti silmäluomiaan, sillä hän oli ainoastaan odottanut
todinjuontia ja välitti hyvin vähän vakavasta keskustelusta, johon
hänellä kylläkin oli syynsä.
-- Jotta voisimme paremmin puhella, jatkoi tuomari, istumme ulkona,
ellei teillä ole mitään sitä vastaan, ja juomme lasin totia.
Herra Struve veti oikean poskipartansa suoraksi, painoi varovasti hatun
syvemmälle ja kiitti kutsusta, mutta oli levoton.
-- Ensiksikin, minun täytyy pyytää, ettette minua enää kutsu
tuomariksi, jatkoi nuori herra keskustelua, sillä se en koskaan ole
ollut, vaan ainoastaan ylimääräinen notario ja viime mainittunakin
olemasta olen tänä päivänä lakannut ja olen ainoastaan herra Falk.
-- Mitä?
Herra Struve näytti siltä kun olisi hän kadottanut hienon tuttavuuden,
mutta oli yhä edelleen hyväntahtoinen.
-- Te, joka olette mielipiteiltänne vapaamielinen mies...
Herra Struve koetti saada suunvuoroa selittääkseen asiaa, mutta Falk
jatkoi:
-- Koska olette vapaamielisen Punahilkan toimittajia, niin etsin minä
teidät käsiini.
-- Pyydän, minä olen vain kovin vähäpätöinen avustaja...
-- Olen lukenut teidän leimuavat kirjotuksenne työväenkysymyksestä ja
kaikista muistakin kysymyksistä, jotka ovat meille sydämen asioita. Me
kirjotamme nyt vuotemme III, roomalaisilla numeroilla, sillä nyt on
kolmas vuosi, jolloin uusi eduskuntamme kokoontuu ja me saamme kohta
nähdä toiveemme toteutuvan. Olen lukenut Talonpojan Ystävästä teidän
erinomaiset elämäkertanne johtavista valtiollisista miehistä, kansan
miehistä, jotka vihdoinkin ovat saaneet tuoda esille sen, mitä niin
kauan raskaasti ovat mielissään kantaneet te olette edistyksen mies ja
minä kunnioitan teitä!
Struve, jonka katse, sen sijaan että olisi syttynyt tulisesta puheesta,
oli sammunut, vastaanotti mielihyvällä ukkostajohtavan tarjouksen ja
tarttui innokkaasti puheeseen.
-- Minun täytyy sanoa, että todellisella ilolla kuulen tunnustusta
niin nuorelta, ja, minun täytyy se sanoa, erinomaiselta mieheltä, kuin
Te, herra tuomari, mutta toiselta puolen, miksi puhumme asioista,
jotka ovat aivan liian vakavia, etten sanoisi surullista luonnetta,
täällä, kun olemme ulkona luonnon helmassa, tänä kevään ensi päivänä,
jolloin kaikki on kukkaan puhkeamassa ja aurinko levittää lämpöään
koko luontoon; olkaamme suruttomia ja juokaamme rauhassa lasimme.
Suokaa anteeksi, mutta minä luulen olevani vanhempi ylioppilas -- ja --
uskallan -- kenties sentähden esittää...
Falk, joka kuin piikivi oli lähtenyt etsimään terästä, tunsi iskeneensä
puuhun. Hän suostui tarjoukseen erikoisesti lämpenemättä. Ja siinä nyt
uudet veljet istuivat eikä heillä ollut toisilleen mitään sanottavaa,
muuta kuin se pettymys, jonka heidän kasvonsa ilmaisivat.
-- Minä äsken mainitsin veljelle, alkoi Falk keskustelun, että tänään
olen tehnyt tilin entisyyteni kanssa jättämällä virkamiesuran; nyt
tahdon vain lisätä, että aion ruveta kirjailijaksi!
-- Kirjailijaksi! Mutta Herran nimessä minkä tähden? Sehän on synti.
-- Ei se ole synti, mutta nyt on minun kysyttävä, tietääkö veli minne
minä lähtisin etsimään työtä?
-- Hm! Sitä on todella vaikea sanoa. Joka puolelta virtaa paljon väkeä.
Mutta elä ajattele sitä. On todella vahinko, että sinä keskeytät urasi;
tämä kirjailijan toimi on vaikeata!
Struve näytti siltä, kuin se olisi hänen mielestään ollut vahinko,
mutta ei voinut salata jonkillaista tyytyväisyyttä saadessaan
onnettomuustoverin itselleen.
-- Mutta sanohan, jatkoi hän, minulle syy, miksi jätät uran, jolla
saisit sekä kunniaa että valtaa.
-- Kunniaa niille, jotka ovat anastaneet itselleen vallan, ja valtaa
niille, jotka ovat häikäilemättömiä.
-- Laskettelet loruja! Ei kai se niin hullusti ole.
-- Etteikö ole? No -- yhtähyvin kuin puhumme jostain muusta, niin.
Kuvailen sinulle vain yhden niistä kuudesta virastosta, joihin
kirjottausin. Viisi ensimmäistä jätin siitä luonnollisesta syystä,
ettei niissä ollut mitään työtä. Joka kerran kun tulin virastoon ja
kysyin, oliko mitään tehtävää, vastattiin aina: Ei! enkä minä myöskään
nähnyt koskaan kenenkään mitään tekevän. Ja tämä kaikki huolimatta
siitä, että olin niin työteliäissä virastoissa kuin _Kollegio
Viinanpolttoa varten, Kanslia veronsäädäntöä varten_ ja _Virkamiesten
eläkkeiden Pääjohtokunta._ Mutta kun näin tuon virkamiesten paljouden,
jotka matelivat toistensa päällä, pälkähti päähäni ajatus, että
siinä virastossa, jonka piti maksaa näiden kaikkien paikat, toki
lienee jotain tehtävää. Kirjottausin siis _Kollegioon Virkamiesten
palkanmaksua varten._
-- Olitko siinä virastossa? kysyi Struve, jonka mieltä asia alkoi
kiinnittää.
-- Olin. En koskaan unohda sitä vaikutusta, jonka tulo tähän
täydelliseen ja hyvin järjestettyyn virastoon minuun teki. Saavuin
sinne klo 11 e.p.p., koska virasto siihen aikaan piti avattaman.
Vahtimestarihuoneessa makasi pöydällä käsivarsiensa nojassa kaksi
nuorta vahtimestaria, lukien Isänmaata.
-- Isänmaata?
Struve, joka edellisen aikana oli viskellyt sokeria varpusille, höristi
korviaan.
-- Niin! Sanoin hyvää huomenta! Heikko, käärmemäinen liike pitkin
herrojen selkiä osotti, että tervehdykseni vastaanotettiin ilman
erikoista vastenmielisyyttä; tekipä toinen liikkeenkin oikealla
kengänkorollaan, joka kai merkitsi kädenlyöntiä. Kysyin, oliko
jommallakummalla herralla aikaa näyttää minulle huoneistoa. He
selittivät olevansa estetyt; heillä oli määräys pysyä vahtihuoneessa.
Kysyin, eikö ole useampia vahtimestareita. Oli, kyllä oli useampia.
Mutta ylivahtimestarilla oli virkalomaa, ensimmäisellä vahtimestarilla
oli virkavapautta, toinen vahtimestari oli lomalla, kolmas oli
postissa, neljäs sairaana, viides hakemassa juomavettä, kuudes oli
pihalla ja "siellä hän on koko päivän"; sitäpaitsi "ei kellään
virkamiehellä ollut tapana tulla ennen kuin vasta klo yhden korvissa".
Samalla sain viittauksen sopimattomasta, varhaisesta ja häiritsevästä
käynnistäni ja huomautuksen siitä, että vahtimestaritkin olivat
virkamiehiä.
Mutta selitettyäni päättäneeni katsella virkahuoneita, saadakseni siten
käsityksen työn jaosta näin peräti tärkeässä ja laajassa virastossa,
sain nuoremman heistä seuraamaan itseäni. Suuremmoinen näky kohtasi
minua, kun hän avasi oven ja kuusitoista huonetta, suurempaa ja
pienempää, yhdessä jonossa oli edessäni. Täällä mahtanee olla työtä,
ajattelin ja tunsin, että olin saanut onnellisen päähänpiston. Äänet
kuudestatoista koivutulesta, jotka loimusivat kuudessatoista uunissa,
hajottivat miellyttävästi paikan herättämää yksinäisyyden tunnetta.
Struve, joka yhä tarkkaavammin oli kuunnellut, etsi liivin kankaan
ja vuorin välistä esille lyijykynää ja kirjotti 16 vasempaan
kalvostimeensa.
"Tämä on ylimääräisten huone", ilmotti vahtimestari.
"Vai niin! Onko tässä virastossa monta ylimääräistä"? kysyin minä.
"Ojaa -- kyllä niitä riittää."
"Mitä ne tekevät?"
"Kirjottavat tietenkin, vähäsen..." -- Tätä sanoessaan näytti hän
niin tuttavalliselta, että katsoin parhaaksi keskeyttää hänet.
Kuljettuamme kopistien, notarioiden, kanslistien, reviisorien,
revisioonisihteerin, tarkastajan, tarkastussihteerin, kanneviskaalin,
apukamreerin, arkistonhoitajan ja kirjastonhoitajan, kamreerin,
rahastonhoitajan, asiamiehen, protonotarion, protokollasihteerin,
aktuaarion, reistraattorin, toimitussihteerin, virastopäällikön ja
toimituspäällikön huoneitten läpi, pysähdyimme vihdoin oven luo, jossa
kullatuilla kirjaimilla oli: PRESIDENTTI. Minä aioin avata oven ja
astua sisälle, mutta siitä esti minut kunnioituksella vahtimestari,
joka todella levottomana tarttui käsivarteeni kuiskaten: "Hiljaa!" --
"Nukkuuko hän?" en malttanut olla kysymättä, ajatellen erästä vanhaa
kaskua. -- "Luojan tähden, elkää puhuko mitään; tänne ei kukaan saa
mennä, ennenkuin presidentti soittaa." "Soittaako presidentti usein?"
-- "Ei, en minä ole kuullut hänen soittavan tänä vuonna, jonka täällä
olen ollut." -- Me näyimme taaskin tulleen tuttavalliselle alalle,
jonka vuoksi minä keskeytin.
Kun kello läheni kahtatoista alkoivat ylimääräiset virkamiehet saapua,
ja minä hämmästyin koko lailla tavatessani yksinomaan vanhoja tuttavia
Virkamiesten eläkkeiden pääjohtokunnasta ja Kollegiosta viinan polttoa
varten. Mutta vielä enemmän hämmästyin nähdessäni apukamreerin
Veronsäädäntö-virastosta kävelevän sisään ja sitten istuutuvan
aktuaarion huoneeseen nahkatuoliin sekä olevan täällä yhtä kotonaan
kuin edellisessäkin paikassa.
Vein erään nuorista herroista syrjään ja kysyin häneltä, eikö hänen
mielestään ollut sopivinta mennä tervehtimään presidenttiä. "Hiljaa!"
oli hänen salaperäinen vastauksensa, viedessään minua kahdeksanteen
huoneeseen! Taaskin tuo salaperäinen "hiljaa"!
Huone, jossa nyt olimme, oli yhtä pimeä, mutta likaisempi kuin muut.
Jouhitöyhtöjä pisti esiin huonekalujen päällysnahkojen lomista;
kirjotuspöydällä, jota peitti paksu tomu, oli kuivettunut mustepullo,
käyttämätön lakkatanko, johon entinen omistaja oli kaivertanut
nimensä anglosaksilaisilla kirjaimilla, paperisakset, joiden terät
ruoste oli syövyttänyt lukkoon, päivämääränosottaja, joka oli
pysähtynyt juhannuspäivään viisi vuotta takaperin, viisi vuotta vanha
valtiokalenteri ja arkki harmaata paperia, jolle oli kirjotettu vuoroin
Julius Caesar, Julius Caesar, Julius Caesar ainakin sata kertaa ja
vuoroin Ukko Noa, Ukko Noa, yhtä monta kertaa.
"Tämä on arkistonhoitajan huone, täällä saamme olla rauhassa", sanoi
seuralaiseni.
"Eikö arkistonhoitaja tule tänne?" kysyin minä.
"Hän ei viiteen vuoteen ole ollut täällä, ja nyt kai hän häpeää
ilmaantua tänne!"
"Mutta kuka hänen virkaansa hoitaa?"
"Kirjastonhoitaja."
"Mitä työtä heillä sitten on tällaisessa virastossa kuin Kollegio
virkamiesten palkanmaksua varten?"
"Työ on siinä, että vahtimestarit järjestävät kuitit kronologisesti
ja kirjaimellisesti ja lähettävät ne kirjan sitojalle, jonka jälkeen
kirjastonhoitaja pitää huolta niiden asettamisesta sopiville hyllyille."
Struve näytti jo nauttivan keskustelusta ja piirsi silloin tällöin
jonkun sanan kalvostimeensa ja Falkin keskeyttäessä katsoi hän
velvollisuudekseen sanoa jotain tärkeätä ja painavaa.
-- Mutta miten arkistonhoitaja nosti palkkansa?
-- Se lähetettiin hänelle kotiin! Eikö se ole yksinkertaista. Nuori
toverini neuvoi nyt minua kuitenkin kaikitenkin tekemään kumarrusmatkan
aktuaarion luo ja pyytämään, että hän esittäisi minut toisille
virkamiehille, jotka nyt alkoivat saapua kohentamaan valkeata uunissaan
ja nauttiakseen hehkuvien hiilten viime säteistä. Aktuaario oli hyvin
mahtava ja samalla hyvänsuopa henkilö, kertoi ystäväni, ja piti siitä,
että hänelle oltiin huomaavaisia.
Minulla, joka tunsin aktuaarion apukamreerina, oli tosin ollut hänestä
aivan toinen käsitys, mutta minä uskoin toveriani ja menin hänen
luokseen.
Tuo pelättävä istui leveässä karmituolissa uunin edessä ja ojenteli
jalkojaan poronnahalla. Hän oli ankarassa työssä: poltteli tupakkaa
oikealla merivahaimukkeella, jonka ympäri oli ommellut hansikasnahkaa.
Jottei olisi toimetonna oli hän ottanut luettavakseen eilispäivän
Postilehden, saadakseen välttämättömiä tietoja hallituksen toiveista.
Tuloni näytti tekevän hänet huolestuneeksi; hän kohotti silmälasejaan
ja asetti ne kaljulle päälaelleen; oikean silmänsä piilotti hän lehden
reunan taa ja laukaisi vasemmasta minuun oikean suippokuulan. Esitin
asiani. Hän otti imukkeen oikeaan käteensä ja katsoi, miten pitkälle
oli sauhuttanut. Hirmuinen äänettömyys, joka nyt seurasi, osotti kaikki
epäilykseni oikeiksi. Hän karisti kurkkuaan ja sai sitten aikaan
pitkällisen jätinän hehkussa. Sitten muisti hän sanomalehden ja jatkoi
lukemistaan. Katsoin velvollisuudekseni toistaa sanottavani vähän
eri sanoilla. Silloin hän ei kauempaa kestänyt. "Mitä perhanaa herra
meinaa? Mitä pirua herra minun huoneestani tahtoo? Enkö minä saa olla
rauhassa omassa huoneessani? Häh! Ulos, ulos, ulos, herra! Mitä pirua,
eikö herra näe, että minulla ei ole aikaa! Puhutelkaa protonotariota,
jos jotakin haluatte! Älkää minua!" -- Menin protonotarion luo.
Siellä pidettiin suurta tarveaineneuvottelua, jota jo oli kestänyt
kolme viikkoa. Protonotario istui puheenjohtajana ja kolme kanslistia
hoiti pöytäkirjaa. Hankkijoiden lähettämät näytteet olivat levitetyt
pitkin pöytiä, joiden ääressä kaikki vapaat kanslistit, kopistit
ja notariot istuivat. Oli, huolimatta suuresta mielipiteitten
eroavaisuudesta, päätetty tilata kaksi paalua Lessebon paperia ja
monien koeleikkelemisien jälkeen otettu 48 sakset Grätorpin palkittua
tekoa (jossa tehtaassa aktuaariolla oli 25 osaketta); koekirjottaminen
teräskynillä oli vienyt aikaa kokonaisen viikon ja siitä laadittu
pöytäkirja oli niellyt kaksi riisiä paperia; nyt oli päästy
kynäveitsiin, ja kollegio istui juuri koettelemassa veitsiä mustiin
pöytälautoihin.
"Ehdotan Sheffieldin kaksiteräisiä N:o 4, ilman korkkiruuvia", sanoi
protonotario ja vuolasi pöydästä niin suuren sälön, että sillä olisi
voinut sytyttää tulen. "Mitä sanoo ensimmäinen notario?"
Tämä, joka koevuolemisessa oli sattunut viiltämään liian syvälle
ja siten satuttanut veitsensä naulaan ja tärvellyt kolmiteräisen
Eskilstunan N:o 2, ehdotti tätä lajia.
Kun kaikki olivat käyttäneet puheenvuoroja ja ankarasti perustelleet
mielipidettään käytännöllisillä kokeillakin, esitti puheenjohtaja, että
otettaisiin 2 grossia Sheffieldiä.
Ensimmäinen notario pani vastalauseensa tätä vastaan pitemmässä
puheessa, joka otettiin pöytäkirjaan, sitten sitä kopioitiin kaksi
kappaletta, jotka rekisteröitiin, lajiteltiin (aakkosellisesti ja
kronoloogisesti), sidottiin ja vahtimestarit kirjastonhoitajien
valvonnan alaisina asettivat sopivalle hyllylle. Vastalauseesta
huokui lämmin isänmaallinen tunne ja pyrittiin siinä pääasiallisesti
osottamaan, miten välttämätöntä on, että valtio kannattaa kotimaista
teollisuutta. Koska tämä lausunto sisälsi syytöksen hallitusta vastaan,
se kun sattui yhteen hallituksen virkamieheen, täytyi protonotarion
puolustaa hallitusta. Hän alkoi tavaradiskonton synnystä ("diskonttoa"
mainitessa höristivät kaikki ylimääräiset korviaan), loi katsauksen
maan taloudelliseen kehitykseen viime 20 vuotena, jolloin hän niin
syventyi yksityisseikkoihin, ettei ehtinyt itse aineeseen, ennenkuin
Riddarholman kello löi kaksi. Onnettoman kellonlyönnin kajahtaessa
ryntäsivät kaikki virkamiehet istuimiltaan kuin olisi tuli ollut irti.
Kysyessäni eräältä nuorelta toveriltani, mitä tämä merkitsi, vastasi
vanha notario, joka oli kuullut kysymykseni: "Virkamiehen ensimmäinen
velvollisuus on olla täsmällinen, hyvä herra!" Kaksi minuuttia yli
kahden ei ollut niin sieluakaan noissa monissa huoneissa! "Huomenna
saamme kuuman päivän", kuiskasi muuan toveri minulle rappusissa. "Mitä
herran nimessä silloin on?" kysyin levottomana. "Lyijykynät!" vastasi
hän.
Ja kuumia niistä päivistä tulikin! Lakkatangot, kirjekotelot,
paperiveitset, imupaperi, seililanka. Mutta mukiin se meni,
sillä kaikilla oli tointa. Mutta oli tuleva päivä, jolloin tämä
kaikki loppui. Minä silloin rohkasin itseni ja pyysin jotain
tehtävää. Antoivat minulle seitsemän riisiä paperia kotona
puhtaaksikirjotettavaksi, hankkiakseni itselleni "virka-ansioita".
Tein tämän työn hyvin lyhyessä ajassa, mutta sen sijaan, että olisin
saanut tunnustusta ja kehotusta työstäni, kohdeltiin minua epäluulolla,
sillä ahkerista ihmisistä ei pidetty. Sen jälkeen en saanut koskaan
enää mitään työtä. Säästän sinua kuulemasta ikävää selvitystä siitä
vuodesta, täynnä nöyryytyksiä, lukemattomia pistosanoja ja rajatonta
katkeruutta. Kaikkea, jota pidin naurettavana ja pikkumaisena,
kohdeltiin juhlallisella vakavuudella ja kaikkea, jota kunnioitin
suurena ja kiitettävänä, sätittiin. Kansaa nimitettiin roskajoukoksi,
joka oli olemassa ainoastaan sotaväkeä varten, ja jota tarvittaessa
voitiin ammuskella. Julkisesti häväistiin uutta valtiomuotoa ja
talonpoikia kutsuttuun pettureiksi. [Tämä kuvaus ei enää ole
todenmukainen, kun virastojen suuri uudestijärjestely on tapahtunut.]
Tätä kaikkea minä kuuntelin seitsemän kuukautta; minua alettiin
epäillä, kun en ottanut nauruun osaa ja minua ärsytettiin. Seuraavan
kerran, kun käytiin "oppositsionikoirien" kimppuun, sisuni purkautui
ja pidin selittävän puheen, jonka seuraus oli, että tiedettiin, mitä
miehiä minä olin, ja minusta tuli mahdoton. Ja nyt teen minä samoin
kuin monet muutkin haaksirikkoiset: syöksyn kirjallisuuden helmoihin!
Struve, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen typistettyyn loppuun,
pisti lyijykynän pois, joi totinsa loppuun ja näytti hajamieliseltä.
Kuitenkin katsoi hän velvollisuudekseen puhua.
-- Rakas veli, sinä et vielä ole oppinut elämän taitoa; saatpa nähdä,
miten vaikeata on ansaita leipäänsä, ja näet, miten siitä vähitellen
tulee pääasia elämässä. Tehdään työtä, saadakseen leipää, ja leipää
syödään, voidakseen ansaita vielä enemmän leipää, voidakseen tehdä
työtä! Usko minua, minulla on vaimo ja lapsia ja minä tiedän, mitä se
tahtoo sanoa. Täytyy mukautua olosuhteisiin, näetkös. Täytyy mukautua!
Ja sinä et tiedä millainen kirjailijan asema on. Kirjailija on
ulkopuolella yhteiskuntaa!
-- Olkoon, se on rangaistus siitä, kun hän tahtoo asettua yläpuolelle
yhteiskuntaa! Muuten, minä inhoan yhteiskuntaa, sillä se ei perustu
vapaaseen sopimukseen, se on valheista kudottu kangas -- ja minä
pakenen ilolla siitä!
-- Tulee jo kylmä, huomautti Struve.
-- Niin tulee, joko menemme?
-- Ehkä menemme.
Keskustelun liekki oli sammunut.
Sill'aikaa oli aurinko laskenut, puolikuu oli noussut taivaanrannalle
ja paistoi nyt yli Ladugårdsgärdetin, yksi ja toinen tähti taisteli
päivänvalon kanssa, jota vielä oli avaruudessa, kaasulyhdyt sytytettiin
alhaalla kaupungissa, jossa melu alkoi vaieta.
Falk ja Struve kulkivat yhdessä pohjoista kohti, keskustellen
kaupasta, merenkulusta, elinkeinoista ja kaikesta siitä, joka ei heitä
huvittanut, jonka jälkeen he erosivat molemminpuoliseksi helpotukseksi.
Uusien ajatusten itäessä kulki Falk Strömgatania alaspäin
Skeppsholmalle päin. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli lentänyt
ikkunaruutua vasten ja nyt makaa loukkaantuneena, luullessaan
levittäneensä siipensä ja lentäneensä vapaaseen avaruuteen. Hän
istuutui rannan penkille ja kuunteli aaltojen loiskunaa. Vieno
tuulenhenki suhisi kukkivain vaahterien läpi ja puolikuu loisti
heikosti mustan veden päällä. Pari-, kolmekymmentä venettä oli
kiinnitetty laituriin ja ne tempoivat ketjujaan ja nostivat kokkiaan
toinen toistaan ylemmäs, silmänräpäykseksi vain, taasen sukeltaakseen
alas. Tuuli ja aallot näyttivät niitä ajavan eteenpäin ja ne
hyökkäilivät siltaa vasten kuin usutettu koiralauma, mutta ketju nykäsi
ne takaisin ja silloin ne näykkivät ja jyskyttivät kuin olisivat
tahtoneet toinen toisensa repiä.
Siihen jäi hän istumaan puoliyöhön; silloin tuuli nukahti, aallot
paneutuivat levolle, vangitut veneet eivät enää ketjujaan kiskoneet,
vaahterat eivät enää suhisseet ja kaste lankesi maahan.
Silloin hän nousi ja kulki uneksien kotiin yksinäiseen vinttikamariinsa
kauas Ladugårdslandetiin.
Näin teki nuori Falk, mutta vanha Struve, joka samana päivänä oli
liittynyt vanhoillisen Harmaanviitan toimitukseen, saatuaan potkut
Punahilkasta, meni kotiinsa ja kirjotti epäiltyyn Kansan lippuun
artikkelin "Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten", neljä
palstaa á viisi kruunua palsta.