vastaukseksi. — Pajarin linnassa ei kukaan ole varuillaan, ken hyvänsä
teistä olisi minun sijastani sinne voinut pujahtaa.
— Emme tuosta rupea väittelemään, virkahtaa Tiurin Kalevi. —
Pelottomalle miehelle ei mikään matka ole vaarallinen. Mutta ojennahan
kuitenkin kätesi, niin puristan sitä kiitokseksi kaikkien Tiurin
miesten puolesta!
Hän haparoi pimeässä nuoren jousimiehen käden. Jos olisi ollut
valoisampi, olisi hän saanut nähdä miten veri tulvahti nuorukaisen
poskipäille. Pimeässäkin lienee hän jotakin huomannut, liekö voimakas
kätensä tuntenut nuorukaisen hennon käden värinän. Lämmin sointu
äänessään hän kuiskasi:
— Kun ei sinulle vain tänä yönä mitään tapahtuisi. Lieneekö sinulla
edes rautapaitaa suojanasi pajarin miesten nuolia vastaan?
— Hyvin on rakas taattoni minut pajarin miesten nuolia vastaan
varannut, virkahtaa nuorukainen reippaasti.
Mutta vielä oli Tiurin miesten uljas johtaja huolissaan jousimiehen
puolesta ja puheli Lari taatolle:
— Koetahan sinä taistelun tuoksinassa pysyä tämän nuoren auttajamme
rinnalla. Kun näet pajarin miesten häneen iskuja tähtäävän, niin älä
jätä häntä yksinään taistelemaan, sillä kuolemansa tuottaisi suuren
surun minulle ja varmaan meille kaikille.
Lari taatto vakuutti uskollisesti pysyvänsä nuoren ystävänsä rinnalla.
Samaa vakuutti uljas jousimies Ormakin, joka Lari taaton kehoituksesta
oli äsken toimittanut nuoren jousimiehen sisaren taistelun ajaksi
hyvään turvaan. Hänellepä nyt Hilppa nuorukainen haasteleekin:
— Jos minulle mitä tapahtuisi, niin lupaathan sisaruestani huolehtia.
Vie hänet mukanasi Tiurin linnaan, niin ehkäpä hän siellä pääsee muiden
Tiurin orjapiikojen joukkoon. Hän on hyvä ja uskollinen tyttö, pikku
sisarueni, ja toivoisin hänelle hyvin käyvän elämässä.
Moni muukin urho Tiurin Kalevin lautalla lienee tuntenut läheisen
kuoleman aavistusta. Niin he toistensa kera viimeisen kerran ystävän
kättä puristivat, toisilleen viimeisiä toivomuksiaan kuiskuttelivat.
Ken lähetti tervehdyksen vanhalle äidilleen, ken rakasta vaimoaan tai
nuorta morsiotaan muisteli. Vanha Lari taatto ei sanonut kenenkään
läheisen jäävän itseään suremaan ja niinpä hän lähtikin taisteluun
tyynenä ja ilomielin. Monta toveriaan oli hän ennenkin vaikeissa
kohtaloissa rohkaissut ja niin hän nyt jälleen haasteli kaikille
rohkaisevia sanoja.
Nuori Osma Kumoinen ei ollut tällä kertaa Tiurin Kalevin urhojen
joukossa. Vanha isänsä oli hänet ottanut omalle lautalleen. Tahtoi hän
nähdä poikansa rinnallaan taistelun tuoksinassa ja kenpä isä ei tuota
samaa tahtoisi. Nuori mieli pyrkii aina liiaksi vaaraa halveksimaan ja
hyvä on silloin nuorukaisen nähdä rinnallaan tyyni ja kokenut vanhus,
joka ei konsanaan menetä malttiaan.
Ritari Niilo muisteli taisteluun lähtiessään armasta Inkeri neitoa.
Kun hän viimeisen kerran kohensi ja tunnusteli rintahaarniskaansa,
niin silloin myös kuiskasi kihlattunsa nimen ja uskoi henkensä pyhän
jumalanäidin suojelukseen.
Näin he kaikki valmistautuivat elon ja kuolon juhlaan. Ei Kiviniemen
väkevä Karhukaan nyt enää miehilleen tuimana ärähdellyt, vaan hyvän ja
lempeän isän tavoin jokaista asemiestään neuvoi ja opasti, miten heidän
pitäisi taistelun tuoksinassa käyttäytyä.
Mutta jopa olivat nyt linnavarustuksen alapuolelle kiertäneet urhot
kovassa ristiaallokossa taistellen saaneet lykätyksi roviolauttansa
ulkomuurin kupeelle. Siinä roviot sytytettiin palamaan ja myrskytuulen
kiihoittamat liekit löivät siinä tuokiossa korkealle muurin yli.
Jo heräsivät nyt muurilla torkkuvat vartijat, jo alkoivat pelästyneinä
puhaltaa torviaan ja päristää hätärumpuja. Jousimiesten tuvista ja
pajarin asehuoneesta tulvasi linnanpihalle miehiä. Kaikki ne ensin
suoraa päätä hyökkäsivät paloa kohti. Pajari Boris ja pajari Sergei
itse olivat heränneet siihen, että näkivät palon kumotuksen ikkunansa
läpi. Kun pajari Sergei tempasi ikkunaluukun, auki, löivät liekit
huoneeseen, sillä yksi roviolautta oli ajautunut juuri sen rakennuksen
alle. Niin he uskoivatkin kaikkien Tiurin miesten kiertäneen
alapuolelle ja ryhtyneen sieltä päin rynnäkköön.
Ovela Pipinä vouti oli aina, joka ei mennyt yhteisen virran mukana.
Tultuaan linnanpihalle ja nähtyään palon loimotuksen hän päätti ensin
käydä toisella puolen tarkastamassa ulkomuuria. Hän juoksi linnanpihan
yli ja hyppäsi yhdellä loikkauksella juomakellarin katolle. Siinä häntä
vastaan tulvasi vartiomiehiä, jotka olivat jättäneet vartiopaikkansa ja
mielivät kiiruhtaa paloa sammuttamaan.
— Hölmöt! karjui Pipinä vouti heille. — Katsokaa ensin eteenne,
ennenkuin täältä mihinkään lähdette!
Nyt vasta vartijat huomasivat tarkata pimeyteen ja näkivät tyrmistyen,
miten oudon näköiset kummitukset nopeasti lähenivät muuria.
— Ampukaa jousilla! huusi Pipinä raivostuneena. — Ampukaa jousilla ja
pitäkää peitsenne valmiina iskemään!
Tiurin Kalevin lautalta oli jo Pipinä vouti huomattu.
Tiurin Kalevi huusi miehilleen:
— Jousimiehet, tähdätkääpäs tuota lurjusta! Ja toiset miehet, melokaa
voimienne takaa! Pian me pääsemme kiinni muuriin eikä ole meillä monta
miestä vastassamme!
Monta teräsnuolta lensi Tiurin miesten lautalta Pipinä kuuluttajaa
kohti, mutta tämä oli jo jälleen hävinnyt pimeyteen. Hän juoksi
kuin riivattu pajari Sergein luo, joka oli ryhtynyt johtamaan palon
sammuttamista. Pipinä karjui hänelle jo pitkän matkan päästä:
— Täällä sinä, pajari, askartelet joutavassa hommassa ja tuolta selkäsi
takaa kirotut Tiurin miehet tunkeutuvat linnavarustukseen!
— Mitä sinä sanot? karjui hänelle vastaan pajari.
— Sitä minä sanon, että komenna miehesi tuonne! Siellä saamme pian
kaikki henkemme edestä taistella, mutta tänne jääköön vain vähäinen
joukko noita lemmon rovioita sammuttamaan!
Jo nyt pajari Sergei ja pajari Boriskin älysivät Tiurin miesten
sotajuonen. Miehiään kiihoittaen pajari Sergei jo juoksee linnanpihan
yli. Hän näki Tiurin miesten jo monelta lautalta tulvivan muurille.
Pipinän pidättämät vartijat olivat vetäytyneet pitkin muurin viertä
kiertävän varastorakennuksen ja vankiluolan katolle. Siinä he
viimeiseen asti koettivat puoliansa pitää, mutta Tiurin Kalevi ja hänen
urhonsa tunkivat heitä rajusti tieltään.
Viimeisellä hetkellä joutui pajari Sergei hätään. Jo lentää nyt
linnanpihalta kuurona teräsnuolia Tiurin miehiä vastaan, jo pajari
Sergei raivoten ja sadatellen paiskautuu taistelun telmeeseen. Kun
Tiurin Kalevi ensimmäisine miehineen hyppäsi juomakellarin katolta
maahan, oli siinä jo tiheä seinä peitsiä, sotakirveitä ja miekkoja
heitä vastassa. Käsirysyssä siinä juomakellarin seinämällä taisteltiin,
mutta toisia Tiurin urhoja työntyi yhtenään muurin yli ja kellarin
katolle päästyään he alkoivat ampua nuoliaan pajarin miesten joukkoon,
joita kuhisi koko linnanpiha täynnänsä. Lari taatto ja hänen rinnallaan
nuori jousimies Hilppa olivat kellarin katolla. Siinä he neuvoivat
Tiurin miehiä, miten jousilla piti ampua. Ei saanut ampua niihin omiin
miehiin, jotka jo olivat laskeutuneet maahan, vaan piti ampua heidän
ylitseen. Uljaasti Hilppa nuorukainen kaikkia rohkaisi, terävänä ja
kuuluvana hänen äänensä kaikui taistelun telmeessä ja ihaillen vanhat
urhot noudattivat hänen käskyjänsä.
Tiurin urhojen rinnalla tunkeutuivat samalla tavoin muurin yli
ritari Niilon ja Kiviniemen Karhun miehet. Heitä vastaan joutuivat
taistelemaan itse pajari Boris ja Pipinä kuuluttaja. Ikämies oli jo
pajari Boris, mutta pelätty taistelija hän yhä vielä oli. Vielä uskoi
hän rajulla rynnäköllä saavansa muurin yli tunkeutuneen vihollisen
takaisin työnnetyksi ja usutti vimmatusti miehiään päälle käymään.
Ritari Niilo joutui hänen edessään niin suureen ahdinkoon, että luuli
jo miehineen rutistuvansa kellarin seinämälle. Mutta silloin hänen
toiset miehensä kellarin katolta alkoivat sohia peitsillään hänen
olkapäidensä ylitse. Näistä peitsistä monta pajarin miestä kaatui ja
haavoittui ja sillä tavoin seinävierellä taistelevat saivat enemmän
tilaa. Pajarin miehet alkoivat peräytyä, itse pajari Boris joutui
kamppailuun ritari Niilon kanssa ja haavoittui siinä vaikeasti.
Ritari Niilon voimakas miekan isku rikkoi pajarin päähineen reunalta
riippuvan suojusverkon ja viilsi syvän haavan hänen kaulaansa. Verta
vuotaen horjui pajari taaksepäin, mutta hänen miehensä vielä jatkoivat
taistelua.
Jo oli haavoittunut Pipinä kuuluttajakin Kiviniemen Karhua ja hänen
miehiään vastaan taistellessaan. Karhu itse paiskautui kellarin katolta
suoraan pajarin miesten niskaan ja kun hänen miehensä seurasivat hänen
perässään, rutistui siinä heti monta pajarin miestä heidän allensa.
Pipinä vouti, joka suurta sotakirvestä heiluttaen hääri miestensä
etunenässä, yritti kolhaista Karhua kalloon, mutta silloinpa Karhun
miekka sivalsikin hänen teräksisen sotakintaansa halki. Samalla iskulla
halkesi Pipinän kämmenkin, sotakirves putosi hänen käsistään ja
välttääkseen varman kuoleman luikahti Pipinä piiloon miestensä joukkoon.
Tällä välin olivat Tiurin Kalevin vasemmalla puolen jo Kekri Kumoinen
ja Tiurin Tapparikin omine miehineen tunkeutuneet muurin yli.
Sillä puolen ei pajarin miehillä ollut niin urhokkaita johtajia ja
niinpä Kumoinen ja Tappari valtasivatkin helposti muurin vierellä
olevan jousimiesten tuvan katon sekä vihollista edellään tunkien
laskeutuivat maahan. Taistelun telmeessä joku hyökkääjistä viskasi
palavan tervassoihdun tuvan ikkunaluukusta sisään. Pian roihusi koko
jousimiesten pitkä tuparakennus liekeissä. Samalla puolen linnanpihaa,
lauttasillalle vievän portin toisella puolen olivat itsensä pajarin
asettivat ja vierashuoneet. Ne olivat syttyneet jo taistelun alussa
muurin alle ajautuneesta roviolautasta eikä paloa saatu sammumaan. Niin
riehuikin nyt jo koko tämä puoli linnavarustusta yhtenä tulimerenä.
Sitä pakoon täytyi sekä pajarin miesten että näitä ahdistavien Kekri
Kumoisen ja Tiurin Tapparin miesten pyrkiä keskelle linnanpihaa. Tänne
jo toiseltakin taholta Tiurin Kalevin, ritari Niilon ja Kiviniemen
Karhun miehet pajarin väkeä ahdistivat.
Vasta nyt pajari Sergei ja vaikeasti haavoittunut pajari Boris
huomasivat taistelun kokonaan menetetyksi. Tiurin urhot olivat jo
leveältä alalta tunkeutuneet muurin yli ja sen lisäksi olivat linnan
puiset päärakennukset tulessa, jonka voima väkevän myrskytuulen
lietsomana kiihtyi yhtenään. Toisella puolen heillä oli tulimeri,
toisella puolen Tiurin urhojen joukko, joka yhtenään muurin ylitse
tunkeutuvista uusista apuvoimista paisui ja taajeni, niin että pian
täytti puolen linnanpihaa.
Vain yhdellä puolen heillä oli vielä vapaata alaa, nimittäin
Laatokalle päin olevassa ulkomuurin kolkkauksessa. Siellä olivat Marfa
emännöitsijän ja orjapiikojen rakennus sekä sen yhteydessä monia muita
suojia, jotka olivat vielä palolta säästyneet, kun olivat tuulen
yläpuolella.
Tänne päin nyt linnanpihalla taistelevat pajarin miehet häätyivätkin
suojaa ja selkänojaa etsimään. Toiset menivät Marfa emännöitsijän
leipomoon ja keittiöön sekä ryhtyivät siellä ovista ja ikkunaluukuista
jousella ampumaan. Toiset kapusivat rakennusten katoille ja taistelivat
sieltä käsin ahdistajiaan vastaan. Pajari Sergei oli auttanut
haavastaan uupuneen Boris pajarinkin katolle ja tänne kokoontuivat
heidän ympärilleen parhaat valiomiehensä. Takanaan oli heillä
selkänojana linnanmuuri, jonka ylitse olisi pakotiekin ollut vielä
avoinna, jos vain muurin alla pajarin salaisessa venevalkamassa olisi
ollut riittävästi veneitä ja jos olisi ollut köysiä, joiden avulla
laskeutua muurin ylitse veneisiin.
Pian kuitenkin Tiurin miesten sotapursia alkoi kihistä muurin alla
tälläkin puolen ja nyt ei voinut enää pakoa ajatellakaan. Mutta
miehuullisesti pajari Sergein ja Boris pajarin johtamat peitsenkantajat
ja jousimiehet viimeiseen asti taistelivat. Kun pajari Boris ei enää
pysynyt jaloillaan, ryhtyi hän turvepeitteisellä katolla maaten
jousella ampumaan ja monta urheata Tiurin miestä haavoittui vaikeasti
hänen nuolistaan. Tiurin miehet koettivat joka suunnalta kavuta pajarin
miesten viimeiseen turvapaikkaan, mutta aina heidät tungettiin takaisin.
Palavien rakennusten loimu valaisi taistelutannerta. Vanha
haukankesyttäjä Mishka oli, pelastaakseen kasvattinsa tulelta, avannut
kaikki haukanhäkit ja päästänyt linnut vapauteen. Kirkuen nämä
lentelivät linnanpihan yläpuolella ja yksi toisensa jälkeen putosi
niistä liekkeihin, kun pimeänsokeina lensivät liian lähelle tulta.
Pajarin metsästyskoirat ulvoivat ja raivosivat kopeissaan, jotka olivat
muurin vierellä aivan lähellä palavaa rakennusta. Jo mieli Lari taaton
rinnalla taisteleva nuori jousimies muista salaa hiipiä näitäkin
eläimiä vapauttamaan, mutta silloin hän sai muuta tekemistä.
Lari taatto oli kiivennyt korkealle kivelle, josta käsin hän johti
Tiurin miesten taistelua katoilla olevaa pajarin väkeä vastaan.
Mutta innoissaan hän oli liian varomaton ja silloinpa lensi katolta
ammuttu teräsnuoli ja tunkeutui syvälle hänen kylkeensä rautapaidan
suojaamattomaan paikkaan.
Vanha jousimies horjahti, tapasi kylkeään ja yritti laskeutua kiveltä
alas. Nuori Hilppa mieli ottaa hänet vastaan, mutta hänkin menetti
tasapainonsa ja hänen kypärilakkinsa putosi maahan. Sen alle kätketty
runsas tukka hulvahti valloilleen ja tuulenpuuska alkoi pelmuutella
sitä. Lari taatto sopersi hätäisesti:
‒ Painaudu sukkelaan tähän minun viereeni, muuten sinut pian tunnetaan
ja pajarin miehet katolta ampuvat sinuun surmannuolen!
Mutta nuori taistelija ei hänen neuvoansa noudattanut. Saatuaan
ystävänsä suojaan hyppäsi hän itse kivelle ja huusi kuuluvalla äänellä:
Tiurin urhot, kuulkaa! Pajarin miehet ovat haavoittaneet parhaan
jousimiehemme, Lari taaton. Niinpä siis kostakaa hänen puolestaan!
Joka puolelta ahdistakaa pajarin miehiä! Keihäitä heittäkää ja nuolia
ampukaa! Mutta toiset viskokoot ikkunoihin palavia soihtuja! Tuleen
ja savuun menehtyköön pajari Sergei viimeisine miehineen! Menehtyköön
lemmon rosvo, joka on niin paljon Karjalan miehille onnettomuutta
tuottanut!
Näin hän huusi, runsas tukka tuulessa hulmuten. Oudoksuen monet Tiurin
miehet tuota rajua taistelijaa katselivat. Moni huomasi hänet nyt vasta
ensi kerran koko taistelun aikana, mutta kun nuori taistelija kiihoitti
Lari taaton puolesta kostamaan, niin kaikki mielellään hänen sanojaan
tottelivat. Katolle alkoi nyt tuiskunaan sataa keihäitä ja nuolia.
Toiset viskoivat ikkunoihin palavia tervassoihtuja. Pian alkoi pajarin
miesten viimeinen turvapaikka peittyä tuleen ja savuun.
Sieltä tulen ja savun seasta pajarin miehet katselivat tuota kivellä
raivoavaa taistelijaa kuni kummitusta. Kenpä heistä ei olisi häntä
tuntenut, mutta eihän moni tahtonut silmiään uskoa, vaan luuli Tiurin
velhonaiseksi tuota outoa näkyä. Pajarin tyttären hahmossa hän oli
tullut heidän tuhoaan vaatimaan.
Katolla kykkivät rinnatusten saman kilven suojassa haavoittunut Pipinä
kuuluttaja ja kierosilmäinen pajarin rummunlyöjä. Nämä kumpainenkin
olivat jo kauan pajarin tyttären juonia vainunneet ja niinpä nyt
Mikolka herja epäilynsä sanoiksi puki. Ilkeästi virnistäen hän pajari
Sergeille haasteli:
— Katsohan nyt, jalo pajari, kuka on meidän tuhomme valmistanut!
Pajarin tytär, Tiurin miesten salainen ystävä, on opastanut tänne
vihollisen ja tuon olemme me, minä ja Pipinä, jo kauan sitten
aavistaneet!
Hölmistynyt oli pajari Sergei. Ei hänkään mielinyt omia silmiään
uskoa, mutta pakko oli uskoa, kun kihlattu morsiamensa hänelle tuolta
korkealta kiveltä nauroi ilkkuen ja usutti yhä Tiurin miehiä heitä
ahdistamaan.
Pajari Boris makasi savuavalla turvekatolla. Puolitajuton hän oli jo
monista haavoistaan, samentuvin silmin hän tähysteli tytärtään. Ei
hän varmaan tiennyt näkikö aaveen vai näkikö tosiaan oman tyttärensä.
Mutta Mikolka herjan viiltävät ivasanat herättivät hänet horroksestaan.
Viimeisillä voimillaan hän veti teräsjännejousen vireeseen ja asetti
nuolen kohdallensa. Hänen ampumansa nuoli tapasi kuitenkin vain kivellä
seisovan taistelijan tuulessa hulmuavaan tukkaan ja takertui siihen
kiinni.
Mutta samassa tuokiossa viuhahti toinenkin teräsnuoli, jonka oli
ampunut kierosilmäinen rummunlyöjä, pajarin vanha salakyttä. Tämä
nuoli sattui paremmin. Pajarin tytär horjui ja vierähti kiveltä maahan
pudoten vanhan jousimiehen viereen.
Samalla hetkellä sortui palavan rakennuksen katto alas. Tulta ja
kipinöitä lensi korkealle, pajarin viimeiset taistelijat olivat
hautansa löytäneet.
* * * * *
Rinnatusten makaavat vanha Lari taatto ja hänen nuori suojattinsa
Tiurin miesten johtajan lautalla. Hitaasti etääntyy lautta palavasta
linnasaaresta, mutta vielä näkyy hyvin palon loimu. Pajarin tytär
tuijottaa tuohon loimuun, ja sopertelee:
— Tiurin tietäjänainen, mitä näytit minulle? Tulta vain näen ja
verta... tulenliekkejä joka puolella. Ah, minä en pääse unelmieni urhon
luo... en pääse... kaikki katoaa... kaikki hukkuu tulimereen!
Pelästynyt on hänen tuijottava katseensa. Mutta nyt hän havahtui ja
kun hän huomasi Tiurin Kalevin ylitseen kumartuneena, hävisi pelästys
tuokiossa hänen silmistään. Hän hymyilee ja puhuu nyt aivan selvästi:
— Anna anteeksi, uljas Tiurin urho! Anteeksi anna orvolle pajarin
tyttärelle! Ensi näkemästäni olen sinua rakastanut, sinä olit unelmieni
ainoa urho. Ja kun en elämässä voinut päästä sinun rinnallesi, tahdoin
kuolla sinun urhojesi joukossa, Tiurin vapaiden miesten joukossa! Petin
isäni heimon ja sinun luoksesi tulin!
Vuolas veri virta tulvahtaa hänen suustaan, mutta kun se on mennyt ohi,
kirkastuu jälleen hänen katseensa ja hän kuiskaa:
— Hänen luoksensa mene, urhoni uljas... kauniin mielitiettysi luo!
Mutta pahoin älä orpoa pajarin tytärtä muistele!
Lari taatto hapuilee hänen kättänsä ja kun saa sen omaansa, puristaa
sitä ja hymyten haastelee:
Jo näen tuonen tiemme kirkastuvan... soihtuja palaa! Matkaan
lähtekäämme, vanha Lari taatto sinua opastaa! Hyvästi, Tiurin urhot!
Näin he yhtenä lähtivät manan matkalle, vanha Tiurin jousimies ja
vieraan pajarin tytär.
Hitaasti kulkevat soihduin valaistut lautat eteenpäin. Ja vielä näkyi
alhaalta sammuvan palon viimeinen kajastus.
XVIII Luku.
URHOJEN KUMMUT.
Kun Tiurin urhot palasivat voittoretkeltään, ei Suur-Tiuri ollut enää
elävien joukossa.
Heti viimeisten heimokäräjien jälkeen, kun muut olivat lähteneet
sotatielle, vetäytyi iäkäs heimovanhin täydelliseen yksinäisyyteen.
Uskollinen asemiehensä Kyyrö oli ainoana seuranaan. Yhtenä he
muistelivat nuoruutensa kultaisia päiviä ja miehuutensa monia
taisteluita. Usein kuultiin Tiurin taaton asehuoneesta vanhan
viisikielisen kantelon soittoa. Sen säestyksellä iäkkäät asekumppanit
hyreksivät sankarilaulujaan.
Kun Tiurin taatto tunsi loppunsa lähestyvän, käski hän Kyyrön avaamaan
isiensä hautakummun ja muutti sinne manan matkalle valmistumaan. Turhia
olivat Imandra emännän rukoukset, turhia Tiurin neitojen maanittelut,
ei suostunut tietäjävanhus enää elävien asuntoihin muuttamaan. Sinne
sai Kyyrö kuljettaa ne aseet, jotka hän tahtoi mukaansa ottaa. Sinne
sai Kyyrö tuoda myös sen vähäisen ravinnon, minkä vanhat asekumppanit
vielä tarvitsivat.
Vain yhden ainoan kerran Suur-Tiuri vielä kiintyi tämän elämän
tapahtumiin. Tiurin Kalevi oli lähettänyt nuoren Osma Kumoisen
sotaleiristään viestintuojana Tiurin linnaan. Silloin oli jo pajarin
linnavarustus piiritetty ja pajarin avuksi yrittänyt Novgorodin miesten
laivasto tuhottu.
Kumpunsa kynnyksellä istuen Suur-Tiuri kyseli nuorelta viestintuojalta
tarkoin kaikista tapahtumista, myös Laatokan takaisesta kansannoususta
ja Karjalan miesten säälimättömästä kostosta kaikille pajarin
ystäville. Kun nuori Kumoinen oli kertonut Novgorodin kirkon pyhättöjen
ja erakkomajojen polttamisesta sekä pappien vainosta, näyttivät
Suur-Tiurin kuivettuneet poskilihakset vavahtavan. Kauan hän istui
vaieten kumpunsa kynnyksellä, mutta sitten hän kysyi viestintuojalta:
— Lienevätkö Valamon saaressakin erakkomajat tuhotut?
— Tuhotut ovat kaikki, ilmoitti nuori Kumoinen.
Jälleen vanhus hätkähti ja virkkoi sitten hitaasti:
— Ne olisi voinut säästää, mutta vainon aikana lienee vaikea eroittaa
syytöntä syyllisestä. Sano näin Tiurin Kaleville: Hyvin ovat Karjalan
miehet tehtävänsä tehneet. Pajarin miehille ja ystäville kostettakoon
niin, säälimättä, että Novgorodin miehet kauan tämän sodan muistavat!
Jälleen hän vaikeni hetkisen, mutta sitten sanat säkeiksi sulivat
hänen huulillaan. Sointuja hyreksittyään hän lauloi vapisevalla, mutta
haltioitumiseen kohoavalla äänellä:
»Tämä virka viestin viejä.
Tiurin miesten tiettäväksi:
Ei sovi samoille maille
Tiurin ja pajarin heimo.
Tiurin heimo heljä heimo
heimo on vapaiden miesten.
Toinen on pajarin heimo
outo heimo, herja heimo.
Tullut tänne turmioksi,
ruoskavallan vaalijaksi!»
Nämä olivat satavuotisen heimovanhimman viimeiset sanat pojanpoikansa
lähetille. Tämän jälkeen hän vetäytyi takaisin Kumpuun, jossa vain
uskollinen Kyyrö ja isiensä henget olivat hänen seuranaan.
Pian tämän jälkeen hän rauhallisesti nukkui ikuiseen uneen. Kuoli iäkäs
Karjalan tietäjä, lähti manan matkalle Tiurin suvun suuri vanhus,
joka loppuun asti oli pysynyt isiensä uskossa ja Karjalan miesten
ikivanhoissa heimotavoissa.
Imandra emäntä ja nuoret Tiurin neidot koristivat kuolonuneen nukkuneen
kivisen leposijan tuoreilla havunlehvillä ja toivat kumpuun pyhäksi
vihityn tuohustulen. Sen lepattavassa valossa Kyyrö vanhus hyreksi
murhevirsiään, kunnes muutama päivä myöhemmin hänkin sai seurata
herraansa manan matkaile.
Kumpu oli vielä sulkematta, kun taistelun voittaneet urhot kylmänä ja
kirkkaana marraskuun päivänä palasivat Tiurin linnaan. Ensi töikseen
menivät kaikki osoittamaan viimeistä kunnioitustaan kuolleelle
heimovanhimmalle. Tiurin miesten johtajat asettivat jokainen oman
tuohustulensa vainajan leposijan ympärille. Tämän jälkeen kuolinkumpu
Tiurin Kalevin käskystä suljettiin ja sen päälle kasattiin katteeksi
tuoreita havunlehviä.
Viereen luotiin kaksi muuta kumpua. Niistä suurempaan haudattiin
kaikki muut pajarin linnan valloituksessa kaatuneet urhot, mutta
Lari taatto ja pajarin tytär haudattiin pienempään, toisista hiukan
erilleen kaivettuun kumpuun. Kun Tiurin paras jousimies ja hänen
salainen auttajansa olivat yhtenä manan matkalle lähteneet, niin oli
kohtuullista, että he saivat rinnatusten myös ikuista untaan uinua.
Kaunis ja viihtyisä olikin heidän viimeinen leposijansa. Aivan
lähellä Tiurin pyhää uhrilähdettä se oli, vanhat jättiläiskuuset
sitä kunniavartiona ympäröivät, mutta kummun pääpuolella kasvoi pyhä
pihlajapuu. Heloittavin punamarjoin tämä pyhä puu nyt koreili, mutta
uuden kesän tultua se karistaisi valkean kukkakatteen Tiurin vapaiden
miesten joukossa nukkuvan vieraan vallan tyttären haudalle.
Kun tämä viimeinen kumpu oli luotu umpeen, oli marraskuun ilta jo
pimentynyt. Lepattavia tuohustulia paloi uhripuistossa ja pilveen
vetäytynyt taivas pudotteli suuria lumihiutaleita. Onnellinen enne
oli tämä jälkeenjääneille, kun taatto taivahinen antoi suopeasti
valkokatteensa rakkaille vainajille.
Tiurin Kalevi puhui kumpujen ympärillä seisoville urhoilleen: