Toiset jousimiehet rupesivat kuorossa utelemaan, milloin se oli
tapahtunut. Matalalla äänellä ja pelokkaana ympärilleen vilkuillen
vanha Stepani kertoi heidän matkastaan Tiurin vesille, Tiurin
tietäjänaisen tapaamisesta ja Tiurin velhojen lennättämästä
noidannuolesta, jonka suhinan ilmojen halki he kaikki olivat kuulleet.
Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen:
— Samanlaisia noidannuolia ne Tiurin tietäjät nytkin voivat ruveta
lennättelemään ja tuho meidät silloin perii. Tuho perii meidät ja
tuho perii pajari Sergeinkin, vaikka hän kerskailee Tiurin miehet
voittavansa.
Vanhan Stepanin kertomus oli herättänyt pelkoa monen taikauskoisen
jousimiehen mielessä. Jo alkoivat epäilijät saada kannattajia. Joku
rohkeni lausua:
— Lieneekö siitä apujoukostakaan mitään tietoa, vaikka pajari Sergei
uskottelee sen tuossa paikassa saapuvan.
— Entäs hääpidot, lisäsi toinen. — Jos ei vain pajari Sergei meistä
salaa valmistelisi pakomatkaa. Livahtaa vielä itse karkuun ja jättää
meidät kaikki Tiurin velhojen tuhottaviksi!
Näin suurta petosta ei sentään moni pitänyt uskottavana, sillä olihan
pajari Sergei monta kertaa pelottomasti taistellut heidän etunenässään.
Päätettiin lopulta lähettää nuori haukankesyttäjä Trifon itseltään
Irinja neidolta tiedustamaan, oliko perää pajari Sergein tiedossa
apujoukon pikaisesta saapumisesta ja valmistettiinko todellakin Irinja
neidon ja pajari Sergein hääpitoja.
Kun Trifon oli arastellen mennyt Irinja neidon luo ja tälle
kysymyksensä selvittänyt, nauroi Irinja neito pilkallisesti:
— Tottapa pajari Sergei pian saanee apuväkeä, kun on teille kerran niin
kehunut! Ja tottapa myös hääpidot pian joutunevat, odottakaa siis vain
hyvällä mielellä!
Ei Trifon oikein tietänyt, pitikö uskoa Irinja neidon sanoja vai pitikö
olla uskomatta. Mutta kun Marfa emännöitsijän orjapalvelijoiltakin
kuultiin hääpitojen valmistamisesta, niin häipyivät lopulta kaikki
epäilyt ja pajari Sergein vakuutuksia uskottiin nyt täytenä totena.
Siinäkin häntä uskottiin, ettei Tiurin miesten taholta enää tarvinnut
pelätä mitään vakavampaa rynnäkköä.
Kun tähän aikaan Tiurin miehet, salaisia valmistuksia tehdessään,
olivatkin tavallista hiljaisempia, niin lujittui luottamus pikaisen
voiton saamiseen sitäkin enemmän. Eivät vanhan Stepanin ja muiden
Tiurin miesten taikamahdin pelkääjäin varoitukset nyt enää saaneet
ketään säikähtämään. Jousimiehet ja peitsenkantajatkin alkoivat pajari
Sergein esimerkkiä seuraten halveksia Tiurin miehiä. Ei viitsitty edes
muurin vartioimisessa olla niin turhan valppaita. Mitäpä mokomista!
Pian Tiurin miehet livistäisivät pakoon ja päästäisiin helpolla saatua
voittoa juhlimaan!
Oli pajarin linnassa sentään yksi, jota pajari Sergein kuvittelut eivät
häikäisseet. Tämä epäilijä oli pajarin tytär, ylpeä Irinja neito.
Hyvin hän tiesi, mikä kuohuva vihanaalto oli Tiurin miehet sotajalalle
nostattanut ja hän oli varma, etteivät Tiurin pelottomat urhot niin
hevillä hänen isänsä linnavarustuksen ympäriltä tiehensä lähtisi.
Novgorodista saattoi kuitenkin apujoukko olla tulossa eikä Irinja
neidonkaan mieleen juolahtanut, että tämä apujoukko voisi jo matkallaan
tuhoutua. Vavistuksella hän odotti tuon apujoukon tuloa. Silloin
syntyisi suuri taistelu, ja vaikka Irinja neito luottikin Tiurin
miesten sankaruuteen, niin kukapa tiesi, jos Novgorodin miehet paremmin
varustettuina kuitenkin voittaisivat.
Irinja neito oli jo monta päivää elänyt kuin kuumeessa. Hän odotteli
kiihkeästi Tiurin miesten rynnäköitä ja oli huolissaan, kun ratkaiseva
taistelu alkoi viipyä. Ei Irinja neito toivonut isänsä miehille
voittoa, kaikkein vähimmin hän toivoi pajari Sergein pääsevän Tiurin
miesten voittajaksi. Hän vihasi tuota pöyhkeätä ja typerää miestä.
Ensin oli hän häntä vain halveksinut, mutta kun pajari Sergei ahtoi
ahdistella häntä naimatarjouksillaan, rupesi hän häntä syvästi
vihaamaan. Taistelu pajari Sergein ja Tiurin miesten uljaimman uroon
välillä oli hänenkin taistelunsa, eikä pajarin tytär hetkeäkään
epäröinyt, kumman puolelle hän asettuisi. Ja jos hänen isänsä asettui
pajari Sergein puolelle, niin oma syynsä, jos isänkin kävi huonosti.
Usein oli Irinja neito huoneensa ikkunakomerosta tähystellyt Tiurin
miesten leiriin. Tästä tähystelystä yllättivät hänet eräänä päivänä
isänsä ja pajari Sergei, jotka Marfa emännöitsijän seuraamana tulivat
hänen huoneeseensa. Irinja neito huomasi heti, että jokin tärkeä asia
oli nyt tekeillä ja pianpa hän saikin tämän asian kuulla. Pajari Boris
haasteli:
— Armas tyttäreni, näenpä sinunkin kiihkeästi odottavan noiden
vihattujen Tiurin miesten tuhoa. Kaikki me heidän tuhoaan yhtä
kiihkeästi odotamme, kaikki me toivomme suuren voiton päivän pian
joutuvan. Ja sinullepa, Irinja armahaiseni, lieneekin kaikkein
mieluisinta sen päivän odottaminen. Tuon tässä sinun luoksesi rakkaan
pajari Sergeimme, hän sinulle nyt arvokkaat kihlat tarjoaa ja kysyy
sinun suostumustasi hääpitojen valmistamiseen.
Pahoin hämmästymättä pajarin tytär isäänsä ja noita toisia huoneeseen
tulleita katseli. Pajari Sergei pöyhkeine naamoineen näytti niin
typerän juhlalliselta, että Irinja neidon teki mieli nauruun
purskahtaa. Mutta hän tajusi, ettei nauraminen nyt ollut paikallaan.
Niinpä hän siis vain kysyi, ääni hiukan värähtäen:
— Lienee siis jo saapunut varma viesti Novgorodin miesten pikaisesta
tulosta, sillä ettehän mieline hääpitoja pitää, ennenkuin Tiurin miehet
on voitettu?
— Ei Tiurin miehistä enää pelkoa ole! kiiruhti pajari Sergei hänelle
vakuuttamaan. — Lienethän sinäkin, Irinja armahaiseni, jo huomannut,
että Tiurin miehet ovat taisteluun kyllästyneet ja eivätkö jo pian
itsestään tiehensä lähtene. Hääpitoja emme kuitenkaan pidä, ennenkuin
Novgorodin miehet saapuvat. On siellä tulijain joukossa monta
mielivierastamme, on rakas veljeni, pajari Aleksei, ja monta muutakin
ruhtinaan pajaria lienee lähtenyt meidän hääpitoihimme.
Irinja neidon veri kuohahti, kun hän huomasi, että Novgorodiin asti
oli jo kuulutettu heidän hääpidoistaan. Hän katsoi kuitenkin väittelyn
hyödyttömäksi ja virkahti.
— Näytähän siis, pajari, millaiset ovat tarjoamasi kihlat! Tietänet,
että minun äitivainajani oli kuuluisan Aleksanteri ruhtinaan
jälkeläisiä. Niinpä minulle ei sovikaan tarjota samanlaisia kihloja
kuin Novgorodin tavallisten pajarien tyttärille.
Tahallaan Irinja neito puhui kerskaten äitivainajansa suuresta suvusta.
Hän tiesi hyvin isänsä katkerasti vihaavan kaikkia äitivainajansa
sukulaisia, kun nämä eivät suvainneet Boris pajaria rinnalleen
Novgorodissa elämään. Niinpä Irinja neidon sanat olivatkin tarkoitetut
yhtä paljon isälle kuin pajari Sergeille. Sinipunervaksi Boris pajari
jo muuttui kasvoiltaan, mutta eihän typerä pajari Sergei mitään
huomannut, vaan alkoi kehuen ja kerskuen tuoda esille komeita kihlojaan.
Hyvin kannattikin niitä näytellä: Oli pajari Sergeillä taidokkaasti
somistetussa lippaassa raskaat kaulakäädyt, oli rannekoristeita, oli
korvahelyjä ja otsaripoja. Mutta kaikkein arvokkain oli pajarittaren
hiippapäähineen koristeeksi aiottu sidenauha. Siinä välkkyi suuria
timantteja ja verenpunaisia rubiineja, siinä oli itämailta tuotuja
sinikiviä ja puhtaita helmiä taiturin kädellä loistaviksi tähdiksi
sovitettuina ja ommeltuina. Ei pajari Sergein olisi tarvinnut sanaakaan
puhua tätä koristetta näyttäessään, mutta laajasti hän selitteli,
miten suurta vaivaa sen hankkiminen oli hänelle tuottanut, miten monta
tuhatta Novgorodin hopeamarkkaa hän oli saanut uhrata, ennenkuin
Novgorodin hansakestien hovissa olevat maan mainiot jalokivisepät
suostuivat sen hänen mielensä mukaan valmistamaan.
Ei Irinja neito pajari Sergein kehumisia kuunnellut. Mutta veri kohosi
hänen poskipäilleen, kun hän tuota verratonta koristetta kädessään
piteli ja tarkasteli. Sitten hän kylmästi virkkoi pajari Sergeille:
— Jos lienevät tarjoamasi kihlat kyllin arvokkaat, tahdon tänään näillä
koetteeksi itseni koristaa! Marfa äitini tuokoon tänne hiippapäähineen,
jonka hänen hankkimansa ompelijat ovat valmistaneet ja tuokoon myös
muun häävaatetukseni. Itse tahdon ensin nähdä, tuleeko minusta kyllin
arvokas pajaritar hääpidoissani monille vieraille näyttäytymään!
Kielevänä ja kerkeänä kiiruhti Marfa emännöitsijä Irinja neidon käskyä
täyttämään. Pajari Boris ja pajan Sergei poistuivat tyytyväisinä.
Hetkisen kuluttua hääräsi jo suuri lauma orjapiikoja Irinja neidon
ympärillä. Siinä puettiin hänen ylleen kulta- ja hopeaompeluksista
raskasta häävaatetusta, siinä hänen upeata tukkaansa palmikoitiin ja
soviteltiin hänen kulmilleen korkeata hiippapäähinettä, joka oli naidun
pajarittaren tunnusmerkki. Kun päähine oli vihdoin saatu paikalleen ja
kun sen ympäri oli vielä sovitettu pajari Sergein lahjoittama sidevyö,
jäivät kaikki orjatytöt henkeään pidättäen matkan päästä Irinja neitoa
tarkastelemaan. Vielä Irinja neito itse hiukan kohensi päähinettään
hiotun metallikuvastimen edessä. Sitten hän kohotti ylpeänä päänsä ja
puhui:
— No olenkos nyt mieleisenne? Sanohan sinä, Marfa imettäjäni, ja
sanokaahan tekin, orjapiikaset, olenko mielestänne kyllin arvokas
pajari Sergein vierelle?
Orjatyttöjen joukosta kuului ihastuneita huudahduksia, mutta
äänekkäästi julisti Marfa emännöitsijä, että hän oli kauniimpi kuin
ainoakaan toinen Novgorodin pajarien tyttäristä. Siinä tuokiossa tahtoi
Marfa kiiruhtaa noutamaan pajari Sergeitä, jotta tämäkin saisi nähdä
ihanaisen aarteensa. Hän oli jo ovella menossa, mutta Irinja neito
epäsi hänet jyrkästi.
— Pajari Sergei vielä odottakoon! hän puhui. — Vasta hääpidoissa hän
saa minut nähdä lahjoittamansa korut ylläni. Nyt tahdon olla rauhassa,
vain Olga tyttöseni jääköön luokseni, mutta sinä, Marfa äitini, saat
viedä kaikki toiset mukanasi. En enää apuanne tarvitse!
Näin hän säälimättä karkoitti heidät huoneestaan. Sen jälkeen hän hyvän
aikaa tarkasteli itseään kuvastimen edessä, antoi vielä Olga tyttösen
kohennella vaatetustaan ja hänelle siinä haasteli:
— Sanoitan minulle, Olga tyttöseni, sanohan vilpittömästi, onko sinun
mielestäsi pajari Sergei kyllin arvokas ja uljas minun rinnalleni?
— Kenpä toinen olisi uljaampi urho kuin pajari Sergei! huudahti Olga. —
En muista nähneeni ketään toista urhoa hänen veroistaan!
— Vai et muista nähneesi ketään toista urhoa pajari Sergein veroista.
Eikö esimerkiksi Tiurin miesten nuori johtaja ole pajari Sergein
veroinen? Eikö hän ole uljaampikin muodoltaan kuin pajari Sergei?
Irinja neito nauroi huolettomasti, mutta hänen äänensä hiukan
vavahteli. Ei lapsellinen Olga tyttönen tuota kuitenkaan huomannut,
vaan lörpötteli innoissaan:
— Mitenkäs sinä, armas aurinkoiseni, häneen voisit mielistyä? Isäsi
vihollinen hän on ja kaikkien muidenkin Novgorodin miesten vihollinen.
Ja tokkopa tuo urho lienee edes kastettu! Sanovat hänen taattonsa,
tai isoisäkö lienee, olevan suuren tietäjän. Velhon pojanpoika on tuo
Tiurin urho ja mitenkäs hänet siis voisi asettaa oikeauskoisen pajari
Sergein rinnalle!
— Niinpä niin, eihän häntä tietenkään voi asettaa oikeauskoisen pajari
Sergein rinnalle!
Jälleen nauroi pajarin tytär äänekkäästi, mutta kyyneleitä tulvahti
hänen silmiinsä. Hän sysäsi rajusti Olga tyttösen luotaan ja huusi
hänelle:
— Mene sinäkin Marfa emännöitsijän ja hänen toisten orjapiikojensa
joukkoon! Tietysti sinä puhut samaa kuin kaikki toisetkin, vaikka itse
lienet Karjalan miehen tytär. Tietysti on asia niinkuin te sanotte:
Ei ole pajarin tyttären lupa mielistyä isänsä ja Novgorodin miesten
viholliseen. Ja varsinkin, jos tämä urho on vielä kastamaton, jos hän
on vain Tiurin tietäjien sukua, niin ei ole lupa häntä milloinkaan
asettaa Novgorodin oikeauskoisen pajarin rinnalle! Mutta jospa
sittenkin sattuisi tuollaiseen urhoon mielistymään... tuollaiseen
kastamattomaan... isänsä heimon viholliseen. Mitäs silloin sanoisit,
Olga tyttöseni, kullannuppuseni? Jo taitaisit silloin hylätä Irinja
emäntäsi, jo taitaisit juosta Marfa emännöitsijälle kielittelemään,
että on pajarin tytär isänsä heimon pettänyt!
Hän kuivasi tulvivia kyyneleitään, mutta Olga tyttönen ryömi hänen
edessään, hänen polviansa halaten ja itkunsa lomassa soperrellen:
— Anna anteeksi, armas aurinkoiseni! Enhän minä, tuhma tyttö raukka,
näitä asioita ymmärrä. Sitä puhuin, mitä muiden olen kuullut puhuvan.
Mutta älä suutu sanoistani, älä minua työnnä pois luotasi! Uskollisesti
tahdon sinua palvella. Mitä ikinä tapahtuneekin, niin sinua, Irinja
armahaiseni, ei Olga tyttönen milloinkaan jätä!
Näin hän, pelästynyt tyttö raukka, Irinja neidon suosiota kerjäsi. Ja
jo heltyi pajarin tyttären mieli, lempeästi hän puheli:
— Nousehan jo tuosta, Olga tyttöseni! En sinua enää mistään moiti enkä
tahdo sinua luotani karkoittaa. Sinä olet ainoa ihminen isäni kodissa,
johon olen aina luottanut ja luotan edelleenkin!
Kauan viipyi huoneessaan pajarin tytär, seuranaan ainoa uskottunsa,
pieni orjapiikansa. Vielä hän tarkasteli itseään metallikuvastimestaan,
vielä hän sormin hypisteli ja sovitteli yllään olevia koruja. Tuli
hämärä, mutta yhä hän istui surumielisesti hymyillen ylpeä pajarin
tytär.
Ja ihanan kuvitelman hän mielessään kuvitteli: morsiameksi hän itsensä
kuvitteli, näihin samoihin koruihin vaatetettuna, mutta ei ollut
rinnallaan pajari Sergei, vaan uljaampi uros... unelmiensa ainoa
urho. Kuumia kyyneleitä valui Irinja neidon poskipäille, voi miten
polttavasti hän tällä hetkellä tunsi janoavansa elämää. Mutta ah,
toinen oli hänen unelmiensa urhon mielitietty, tokko lienee ikävöimänsä
urho hänelle, orvolle pajarin tyttärelle, omistanut ainoatakaan
ajatusta. Ja hän oli sentään jo niin paljon uhrannut.
Näitä ajattelee pajarin tytär ja kuumia kyyneleitä valuu poskilleen.
Hämärä sakenee pimeydeksi, Olga tyttönen on hiljaa hiiviskellen
sytyttänyt tuohusvalot.
Silloin havahtui pajarin tytär ja kysyi hiljaa:
— Muistatko vielä, Olga tyttöseni, kun ensimmäisen kerran olimme Tiurin
vesillä... kun siellä tapasimme tuon Tiurin tietäjänaisen?
— Hyvin muistan hänet! puhui Olga melkein kuiskaten.
— Hän näytti minulle tulevaisuuteni! kertoo pajarin tytär
puoliksi itsekseen. — Hän näytti minulle kaikki nämä korut, tämän
häävaatetuksen. Ah miten raskaalta se tuntui silloin minun kantaa,
luulin tukehtuvan! Ja nyt, tiedätkö, Olga, nyt tunnen tämän yhtä
raskaaksi. Autahan minua, Olga, niin riisun pois tämän yltäni. Jo
lienen tarpeekseni tätä kantanut!
Hitaasti hän riisui häävaatetuksensa. Hitaasti hän irroitti koristeen
toisensa jälkeen ja pani ne takaisin koristeltuun lippaaseen, niinkuin
pajari Sergei oli ne hänelle antanut.
Olga kysyi hiljaa, oliko Tiurin tietäjänainen enemmänkin hänen
tulevaisuudestaan näyttänyt.
— Näytti hän hiukan enemmänkin, virkahtaa pajarin tytär. — Näytti
hän, mihin tieni kulkee. Ja jopa nyt liekin aika lähteäni tuota tietä
kulkemaan. Noudahan Olga ystäväni, se käärö, jonka olen sinun neuvonut
hyvin tallettamaan. Sitä nyt tarvitsen!
Vaieten meni orjapiika huoneesta, vaieten hän hetkisen kuluttua palasi
jälleen. Hänellä oli mukanaan käärö, josta tuli esille karjalaisen
jousimiehen asepuku, sotapolulle lähteneiden Tiurin miesten käyttämä
vaatetus.
Nopeasti puki pajarin tytär sen ylleen. Olga tahtoi häntä auttaa, mutta
vuolas kyynelvirta sokaisi hänen silmänsä. Ei hänestä raukasta ollut
paljon auttajaksi.
Mutta ei itkenyt enää pajarin tytär. Reippaasti ja rohkaisevasti hän
pukeutuessaan haasteli:
— Kas näin, nyt on paulakengät sidottu ja asetakki yllä. Ja nyt
kypäripäähine! Noin se pitää asettaa, hiukan kallelleen, niin urho
näyttää uljaammalta. Ja sitten vielä jousi ja nuoliviini olalle.
Hyvästi nyt, kadonnut pajarin tytär, hääpitojasi sureksiva! Ja tässäpä
näet, Olga tyttöseni, veliveikkosesi, uljaan Tiurin jousimiehen.
Hilppa tämä poika on nimeltään ja sinunpa, pikku sisaruensa vuoksi,
reipas Hilppa nuorukainen on tullut pajarin haukanpesään. Sinua hän on
saapunut pajarin orjapiikojen parvesta pois pelastamaan!
Hän otti Olga tyttösen pään käsiensä väliin ja suuteli häntä puhellen
edelleen:
— Hei, reipastuhan jo tuosta, pikku sisarueni, sillä meidän on aika
joutua. Tiurin miesten leirissä on muuan vanha urho, Lari taatto
nimeltään, joka lienee jo ikäväkseen odotellut Hilppa nuorukaista.
Niinpä niin, Lari taatto, uskollinen ystäväni, jo nyt Hilppa luoksesi
kiiruhtaa. Nyt on oikea hetki joutunut!
Rivakasti hän liikkui huoneessa. Kääräisi juhlallisen häävaatetuksen
jotenkin kovakouraisesti myttyyn ja viskasi nurkkaan. Pajari Sergein
lahjoittamat kihlakorut hän mieli nakata samaa tien, mutta muutti
sitten mielensä ja otti koristellun lippaan kainaloonsa. Hän naurahti
itsekseen:
— Parasta lienee viedä tämä varmaan säilöön, kadonneen pajarin tyttären
hääpitoja odottamaan!
Ulos pimeään syysyöhön tultuaan he hiipivät seinävierustaa pitkin
pajarin salaiselle venevalkamalle päin. Sielläkin oli nyt ulkomuuri
rakennettu umpeen, mutta syvällä muurin alla olevassa kalliomutkassa
oli sentään pari venettä kalliossa oleviin renkaisiin sidottuina.
Veneiden luo päästäkseen täytyi ensin kavuta muurin harjalle ja siitä
sitten laskeutua köyden avulla alas.
Reippaasti keikautti nuori jousimies itsensä muurin harjalle ja auttoi
ensin Olga tyttösen alas veneeseen.
Itse hän muurin harjalla istuen heitti vielä viimeisen vakoilevan
silmäyksen pajarin linnavarustuksen yli. Sillä puolen, jossa hän
istui, ei muurin harjalla näkynyt ainoatakaan tuohustulta eikä
liioin jousimiehiäkään. Vastapäisellä puolella, josta Tiurin miesten
rynnäköltä saattoi odottaa, paloi muurilla muutama tuohustuli, mutta
kovin vähän näkyi sielläkin pajarin asemiehiä liikuskelevan. Pajarin
väki ei näyttänyt enää odottavan Tiurin miesten puolelta mitään
yllätyksiä. Varovasti nuori jousimies laskeutui alas veneeseen.
Kun kiikkerä venonen oli irtautunut muurin alta, odottivat he sen
lähtevän vihaisen virran vetämänä alaspäin kiitämään. Mutta tapahtuikin
ihme: vene kulki pikemmin ylöspäin vastavirtaan! Laatokan ulapalta
kuului nousevan myrskyn kohina ja tämä myrsky ajoi suuria aaltoja
suoraan linnansalmeen. Myrskyn voimasta oli vesi salmessa kohonnut jo
niin paljon, että virran veto linnan kohdalla oli pysähtynyt Nuori
jousimies nauroi itsekseen:
— Tämäpä lienee taaton taivahisen apu Tiurin miehille! Mutta heidän
leirinsä on siksi ylhäällä, että he tästä tuskin vielä mitään tietävät.
Vastapäiseltä rannalta näkyi sieltä täältä Tiurin miesten sytyttämiä
nuotioita ja niiden vaiheilla liikuskeli yksinäisiä vartijoita. Paljon
ylempää näkyivät leiritulet ja sinne päin lähti nyt pieni venonen
virran ja tuulen ristiaallokossa pyrkimään. Aalloista kohoava jylhä
linnavarustus hävisi nopeasti pimeyteen, vain muutamien tuohustulien
vaiheilta eroitti hiukan muurin hahmopiirteitä.
Hetkisen voimakkaasti soudettuaan muisti nuori jousimies vieressään
tuhdolla olevan lippaan, jossa olivat pajari Sergein kalliit
kihlakorut. Hän otti lippaan käsiinsä ja virkahti naurahtaen takanaan
kyyröttävälle Olga tyttöselle:
— Tuolla aaltojen alla lienee varmin kätköpaikka pajari Sergein
kihlakoruille. Sielläpä kadonneen pajarin tyttären hääpitoja odottakoot!
Hän solutti lippaan veneen laidalta syvyyteen.
Pieni orjapiika nyyhki hiljaa. Mutta rohkeasti ohjasi nuori jousimies
purtensa suoraan Tiurin miesten leiriin.
XVII Luku.
ÖINEN TAISTELU.
Tiurin miesten leiritulien vaiheilla on äkkiä syntynyt outoa liikettä.
Nuoren jousimiehen leiriin saapuessa oltiin jo makuulle asettumassa,
monen nuotion äärellä jousimiehet jo makeata unta uinailivat. Mutta nyt
johtajat kulkevat kiireesti miehiänsä herättelemässä. Tuolla jo Tiurin
Kalevin suurta hyökkäyslauttaa rannasta irroitetaan ja pian se alkaa
lipua pimeyteen. Vanha Kekri Kumoinen ja ritari Niilo sekä uljas Tiurin
Tappari omine lauttoineen kiiruhtavat hänen jälkeensä. Kiviniemen
väkevä Karhukin pitää tulista kiirettä. Jo yritti hän ärähdellä
miehilleen, kun jättiläislautta ei Karhun mielen mukaan matkalle
joutunut.
Miehestä mieheen kuuluu kuiskuttelua ja supinaa. Tiedettiin erään
nuoren jousimiehen, Lari taaton hyvän ystävän, käyneen pajarin linnassa
vakoilemassa. Niin oli tämä jousimies Lari taatolle kertonut, että
pajarin miehet tänä yönä nukkuivat huolettomina. Vielä oli vakoilija
huomannut Laatokalta tulevan myrskytuulen pysähdyttäneen väkevän virran
linnansalmessa.
Niin nyt ankkuripelit ja pitkät köydet onkin kasattu lautoille. Vain
vankkatekoisilla meloilla lauttojen vauhtia alkumatkasta hidastutetaan
ja niitä ohjataan oikeaan suuntaan.
Leiritulet on jätetty palamaan. Kauempaa katsoen näyttää kaikki siellä
olevan ennallaan ja säkkipimeä syysyö peittää leveän virran Tiurin
miesten nuotioiden ja linnan välillä. Mutta siellä pimeyden peitossa
lipuu äänettöminä eteenpäin kömpelötekoisia jättiläiskummituksia.
Koko leveä virta näyttää nyt jo olevan noita oudon näköisiä
kummituskyöpelejä täynnänsä, ne leviävät laajaksi rintamaksi ja lomissa
vilisee toisia varjoja, äänettömästi liikkuvia veneitä.
Näin painutaan eteenpäin. Vain aaltojen hiljaista loiskahtelua
kuuluu lauttojen reunoilta, mutta melat liikkuvat miesten käsissä
äänettömästi. Jo alkavat lähetä linnanmuurilta näkyvät tuohusvalot.
Sadat silmäparit lautoilta niitä tähystelevät, mutta vähänpä näkyy
tuohusvalojen vaiheilla liikettä: siellä täällä torkahtelee vain
joku yksinäinen vartija, torkahtelee pitkän peitsen varteen nojaten.
Lieneekö puoliunisena tarkastellut tuolta ylhäältä näkyviä Tiurin
miesten leiritulia.
Nyt erosi lauttojen joukosta, tuolta aivan läheltä rantaa,
muutamia. Toisia joutuisammin ne läksivät solumaan eteenpäin, ohi
linnavarustuksen. Näillä lautoilla oli suuria rovioita ja vanha
Äyrämöinen sekä Päiväkiven Kuisma miehineen niitä veneistä käsin
ohjaavat. Niiden piti pyrkiä linna varustuksen alapuolelle, jossa uivat
roviot ohjattaisiin linnanmuuria vasten ja sytytettäisiin palamaan.
Näin aiheutettaisiin makeasta unestaan heräävien pajarin miesten
joukossa suuri hämminki.
Onnistuukohan Tiurin miesten ovela sotajuoni? Eikö ainoakaan muurilla
torkkuva vartija huomaa noiden pimennon peitossa linnavarustuksen ohi
lipuvien kummitusten kulkua? Vielä mitä huomaisivat, nyt katosivat jo
kummitukset kuulumattomiin.
Toisten lauttojen kulku on pysähtynyt, niillä odotetaan rovioiden
tuleen leimahtamista. Se oli oleva merkkinä yleisen rynnistyksen
alkamiseen, mutta sitä ennen ei sopinut laskea lauttoja muurilla
lepattavien tuohustulien valopiiriin.
Aivan rintaman keskellä on uljaan Tiurin miesten johtajan suuri
hyökkäyslautta, jolla ovat hänen parhaat valiomiehensä. Lähinnä hänen
lauttaansa vasemmalla ovat vanhan Kekri Kumoisen ja Tiurin Tapparin
ohjaamat lautat, mutta oikealla puolen on ritari Niilon lautta ja sen
rinnalla Kiviniemen väkevän Karhun jättiläislautta.
Tiurin Kalevin lautalla seisoivat rinnatusten vanha Lari taatto
ja nuori jousimies Hilppa. Itse Tiurin Kalevi seisoi aivan heidän
edessään hyökkäysportaiden juurella, toinen jalka jo valmiina
portaiden ensimmäisellä astuimella. Sysipimeässä eivät miehet voineet
toisiaan eroittaa, mutta Lari taatto piteli nuoren jousimiehen kättä
omassaan ja puheli tälle kuiskutellen.
Nyt kääntyi Tiurin Kalevikin heidän puoleensa ja virkahti hiljaa:
— Sinä, Hilppa poikaseni, lienet rohkea nuorukainen. Näyttää siltä,
että olet vakoilumatkasi hyvin suorittanut ja tuonut Lari taatolle
oikeita tietoja.