miekkansa käräjäkiveltä valikoivat ja niitä vyötellen paikoilleen
asettuivat, jokainen ikänsä ja arvonsa mukaiseen järjestykseen. Lähinnä
käräjäkiveä olivat pohjankävijäin mainehikkaiden johtajien ja muiden
Tiurin heimon vanhimpien sukujen päämiesten paikat. Kauempana piirissä
saivat istua muut Tiurin heimoon kuuluvat sukujen vanhimmat ja Laatokan
puolen miehet. Tavattoman runsaasti olikin Karjalan miehiä tällä
kertaa kokoontunut, ainoatakaan ilvesnahalla peitettyä istuinkiveä ei
koko tilavassa käräjäpihassa jäänyt tyhjäksi. Ja istujain takana oli
jousimiesten sankka muuri, joka taampana hävisi lepattavia tuohustulia
täynnä olevaan uhrilehtoon. Jokainen vapaa jousimieskin, vaikka lie
ollutkin toista palvelemassa, sai käräjillä sananvuoroa pyytää, mutta
tärkeistä asioista päätettäessä äänestivät ainoastaan sukujen vanhimmat
ja mainehikkaat pohjankävijät.
Kunniaistuimelleen asettunut Suur-Tiuri näytti kovin uupuneelta.
Nähtävästi oli pitkällisten uhrimenojen suoritus vienyt hänen voimansa.
Mutta kun kaikki olivat paikoilleen asettuneet, näytti hän jälleen
uupumuksestaan havahtuvan, koroitti äänensä ja puhui.
— Karjalan vapaat miehet! Tiurin heimon vanhojen tapojen mukaan olemme
käräjäuhrin Taivaan taatolle uhranneet ja nyt saavat kaikki tänne
kokoontuneet miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan, tuoda julki sen
asian, josta ovat mielineet näillä käräjillä neuvoa pitää. On kuitenkin
kohtuullista, että ennen sitä ilmoitan, mihin toimiin muutamien
viisaiden Tiurin miesten neuvosta olen ryhtynyt. Viipurin linnaan,
jota Svean kuninkaan mies, mainehikas ritari Pietari Jooninpoika
hallitsee, olen lähettänyt lähettiläitä. Nämä miehet ovat matkansa
hyvin tehneet, ritari Pietarin kanssa he ovat lujan ystävyysliiton
solminneet ja sen vahvistukseksi hyvät ystävyyslahjat vaihtaneet.
Ritari Pietarin lähettämänä näette nyt täällä joukossamme uljaan ritari
Niilon, monta asemiestä mukanaan hän on tullut tänne meidän luoksemme
ollakseen herransa puolesta läsnä meidän käräjillämme. Hänen rinnallaan
näette myös kaukaisen Visbyn kaupungin kauppiaiden valitut miehet,
jotka samoin ovat tuoneet meille hyviä ystävyyslahjoja. Niinpä eivät
siis lännen puolella asuvat miehet meidän vapauttamme uhkaa ja nyt on
teidän pidettävä neuvoa, millä tavoin toisella suunnalla Karjalan asia
saataisiin turvatuksi.
Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, nousivat ensin Laatokan takaa tulleet
miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan puhumaan. Kaikilla heillä
oli sama asia, kaikki he valittivat Boris pajarin veronkantajien
ja asemiesten röyhkeyttä. Paljon olivat pajarin miehet heidän
keskuudessaan jo tehneet tihujaan, monta vuotta heitä sortaneet ja
solmuruoskalla kurittaneet ja tästä he nyt olivat tulleet pajarille
kostoa vaatimaan.
Samaa puhuivat myös Laatokan pohjoispään miehet. Muita voimakkaammin
näistä miehistä haastoi Kurkijoen miesten johtaja, Ritaniemen vanha
Lyly. Ääni harmista vapisten tämä uljas vanhus kertoi kärsimyksistään,
pitkän ja leveän miekkansa kahvaa puristaen loihe lausumaan:
— Minulla ei ole enää muuta jälellä kuin tämä hyvä miekkani,
kaiken muun ovat pajarin ahnaat miehet ryöstäneet tai polttaneet.
Piilopirtissä vanhuuttaan sairas vaimoni elää vieraiden almuilla.
Siellä on myös muutamia vanhoja palvelijoitani, mutta jousimieheni
melkein kaikki kaatuivat taistelussa. Korkea lie kotini ollut ja monen
Karjalan miehen kunnioittama, mutta pajarin verohurtta ei jättänyt
siitä kiveä kiven päälle. Siellä kotini raunioissa olisin itsekin
toivonut viimeisen lepopaikan löytäväni, mutta poikani uljas minut
puoliväkisin johdatti pois taistelusta. Pajarin miehet kantapäillään
hän nyt nostattaa sotatielle Kurkijoen ja muita Laatokan pohjoispään
miehiä, mutta minä olen tullut tänne käräjille. Minä kysyn nyt teiltä,
Tiurin uljaat miehet, lähdettekö meidän avuksemme pajaria vastaan vai
saammeko vähälukuisina sortua ja ikiajoiksi vieraan vallan orjuuteen
vaipua?
Voimakkaan kohun nämä Ritaniemen Lylyn sanat nostattivat. Moni uljas
Tiurin mies mieli jo hypätä paikaltaan ja paljastaa miekkansa, joka
oli sen merkki, että käräjien päätökseksi tuli taistelu. Vielä sentään
kiihkoilijat malttoivat mielensä, sillä ikivanha tapa vaati, että
vanhimmat miehet ensin saivat sanoa mitä he ajattelivat.
Niinpä siis vanha ja malttava Kekri Kumoinen nousi nyt puhumaan ja
kaikki hänen sanojaan tarkoin kuuntelivat. Hän kertoi itse olleensa
lähetystön johtajana Viipurin linnassa, lännen miesten apua pyytämässä
vihattua pajaria vastaan. Mutta yhtäkaikki hän tahtoi Karjalan miehille
muistuttaa, että oltiin vanhastaan ystävyysliitossa Novgorodin vapaiden
miesten neuvoston ja tämän valitsemien ruhtinaiden kanssa. Jos siis
noustiin pajaria vastaan taisteluun, niin samalla piti tehdä toinenkin
asia: piti lähettää valittuja miehiä Novgorodiin sanomaan neuvostolle
ja ruhtinaalle, että Karjalan miehet vihasivat vain tätä pajaria, mutta
eivät muita Novgorodin miehiä. Niinpä siis lähetettyjen miesten pitäisi
pyytää, että Novgorodin vapaiden kauppamiesten neuvosto valitseisi
keskuudestaan viisaita miehiä, jotka tulisivat Tiurin miesten luo
kaikista asioista sovussa ja ystävyydessä neuvoa pitämään. Oli tarpeen
tyyni harkinta, ennenkuin Karjalan miehet sytyttivät sodanpalon, sillä
Novgorodin miesten valta oli suuri ja mahtava naapuri.
Syvä hiljaisuus seurasi näitä Kekri Kumoisen sanoja. Mutta sitten jo
muutamat muutkin vanhat miehet nousivat häntä kannattamaan. Arastellen
he puhuivat ja haparoiden, mutta hyvin näki heidän kaikkien pelkäävän
Novgorodin suurta mahtia ja pitävän viisaampana viimeiseen asti
sovinnon hieromista tämän naapurin kanssa.
Suur-Tiuri antoi kaikkien näiden sovintoa haastavien miesten puhua
loppuun asti. Käräjäkivellä hänen edessään oli nahkakäärö, johon
Novgorodin ruhtinasten ja Tiurin miesten vanha ystävyyssopimus oli
riimukoukeroin piirretty. Tätä kallista kääröä iäkkään heimovanhimman
vapisevat sormet hivelevät. Kun muutamat vanhemmat miehet pyytävät
hänen lukemaan mitä tuossa käärössä Tiurin miesten oikeuksista ja
velvollisuuksista sanottiin, naurahtaa vanhus väsyneesti:
— Eivät minun hämärtyneet silmäni voi enää tätä kääröä lukea. Luulen
kyllä muistavani mitä siihen on kirjoitettu, vaan jos kuitenkin joku
näkevä mies lukisi mitä Novgorodin entiset viisaat ja hyvät ruhtinaat
ovat meille Tiurin miehille luvanneet.
Kekri Kumoinen sai avata käärön ja lukea. Hitaasti, sana sanalta hän
luki Novgorodin Aleksanteri ruhtinaan ja Tiurin miesten sen aikuisen
johtajan Honka-Tiurin laatiman ystävyyssopimuksen, joka oli Tiurin
käräjillä ja Novgorodin vapaiden miesten kokouksessa vahvistettu ja
jonka alle sekä Aleksanteri ruhtinas että Honka-Tiuri olivat oman
riimumerkkinsä piirtäneet. Ikuisiksi ajoiksi tässä asiakirjassa
luvattiin Tiurin miehille kaikkien Pohjan kansojen verotusoikeus,
paitsi niiden, jotka asuivat Vienan rannikon puolella ja jotka
kuuluivat Syvärin miehille. Tiurin miehet puolestaan lupasivat
ruhtinaalle ystävyyslahjoja, jotka piti annettaman Tiurin markkinoiden
aikana itselleen ruhtinaalle, jos hän oli saapuvilla. Mutta jos
ruhtinas itse oli poissa Tiurin miesten markkinoilta ja käräjiltä, niin
piti ystävyyslahjat annettaman hänen lähettämälleen valitulle miehelle.
Edelleen sanottiin asiakirjassa: »Mutta riistaveroa älköön ruhtinas
Tiurin miehiltä vaatiko. Veroa maksakoot ruhtinaalle vain hänen omat
miehensä tai ne, jotka vanhastaan ovat olleet Novgorodin ruhtinaiden
veronalaisia. Mutta Tiurin miehet ovat ikuisista ajoista olleet vapaita
ja Novgorodin miesten kanssa tasa-arvoisia ja niinpä älkööt he siis
veroa maksako, sillä se olisi vapaiden miesten kesken häpeällistä.»
Näin jyrkästi kiellettiin sopimuksessa riistaveron vaatiminen Tiurin
miehiltä ja heihin yhtyneiltä Laatokan miehiltä. Kun Kumoinen oli
lopettanut lukemisensa, kuului käräjäkiven ympäriltä kiihtyneitä
huutoja:
— Siinä kuulitte, Karjalan miehet! Siinä kuulitte, onko pajarilla
oikeus meitä verottaa! Kirottu verohurtta! Ja kuka on hänet tänne
meidän luoksemme lähettänyt?
— Kukako on pajarin tänne lähettänyt? kiljaisi vanha Antero Äyrämöinen
hypäten lyhyille jaloilleen. — Te kysytte, Karjalan miehet, kuka
on pajarin tänne lähettänyt? Häijy ruhtinas ja hänen ahnaat
neuvonantajansa ovat hänet lähettäneet! Vai luuletteko Novgorodin
vapaiden miesten hänet tänne lähettäneen? Minäpä sanon teille yhden
asian: Novgorodissa ei ole enää vapaita miehiä, tai jos lieneekin
muutamia, niin heidän äänensä on vaiennut. Hyödytöntä on meidän
lähettää valittuja miehiä Novgorodiin, niinkuin vanha ystäväni
Kumoinen ja hänen jälkeensä monet muutkin ovat neuvoneet. Turhaan
valitut miehemme kolkuttaisivat Novgorodin nykyisten mahtimiesten
oville, turhaan he nykyisen ruhtinaan luona vetoaisivat tuohon vanhaan
sopimuskirjaan. Ikuisiksi ajoiksi ovat siinä meidän oikeutemme taatut.
Juhlallisen lupauksen ovat siinä Novgorodin vapaat miehet ja heidän
hyvät ruhtinaansa meille antaneet. Mutta ne vapaat miehet ja hyvät
ruhtinaat ovat kuolleet ja nyt ei Novgorodissa enää meitä tunnusteta
tasa-arvoisiksi vapaiksi miehiksi!
Näin puhui kiivas lännen miesten ystävä ja häntä nousi heti säestämään
Kiviniemen väkevä Karhu. Kiukustuneena hän katseli ympärilleen ja
ärähteli:
— Mitäs me tässä enää turhia jaarittelemaan! Suur-Tiuri, sinä olet
meidän vanha johtajamme, niinpä siis paljasta miekkasi sen merkiksi,
että tämän vieraan pajarin asiasta on jo tarpeeksi suuta soitettu!
Mutta Suur-Tiuri ei vielä paljastanut valtamiekkaansa vaan haastoi
väsyneesti:
— Totta on mitä vanha ystäväni Äyrämöinen sanoo. Hyödytöntä lienee
valittujen miesten lähettäminen Novgorodiin, sillä tuskinpa siellä
tasavertaisen ystävän ovi meille enää aukenee. Tasavertaisuuden aika on
ollut ja mennyt, pöyhkeät pajarit nyt Novgorodissa isännöivät. Mutta
on paikallaan, että Tiurin miehet ja muutkin Karjalan miehet tietävät
tämän asian: Mahtava on edelleen Novgorod, vaikka vapaat miehet sieltä
ovatkin hävinneet. Niinpä siis meillä on edessä raskas taistelu ja
pitkällinen taistelu. Jos tämän yhden ahnaan pajarin Karjalan mailta
karkoitamme, niin tulee hänen jälkeensä pian toinen pajari tai tulee
vielä monta pajaria samalla kertaa. Novgorodin nykyiset valtiaat eivät
voi sietää vapaita miehiä naapuruudessaan, vaan kaikkien kansojen ja
heimojen pitäisi olla heidän veronalaisiaan. Tämä on teidän mieleenne
painettava, Karjalan miehet!
Hän vaikeni, kuin sanottavansa olisi ollut hänelle ylivoimaisen raskas.
Mutta hetkisen kuluttua hän jatkoi vielä väsyneemmin:
— Ja vielä minun pitää sanoa teille toinen asia: Novgorodin pajareilla
on taistelussaan mahtava liittolainen. Heidän mukanaan tulee Karjalan
miesten keskuuteen Novgorodin kirkon pappeja ja pyhiä miehiä, jotka
tekevät omaa kylvöään. Me Tiurin miehet emme ole näitä pyhiä miehiä
ahdistaneet, koska heidän kylvönsä hedelmät meidän keskuudessamme ovat
näihin saakka olleet kovin vähäiset. Mutta Laatokan takana ja Syvärin
miesten keskuudessa se kylvö on saanut jo aikaan hajaannusta. Siellä jo
monet Karjalan miehet ovat isiensä uskon uuteen uskoon vaihtaneet ja
useat heistä ajattelevat näin: Uusi usko vaatii myös pajarien vallan
tunnustamista, vaikka tämä valta olisikin raskas ja vapaiden miesten
häpeällinen kantaa. Varmaan nuo Novgorodin kirkon pyhät miehet niin
neuvovat ja siitäpä juuri ajan oloon tulee turmamme. Pajarit saavat
isiensä uskosta luopuneita Karjalan miehiä puolelleen. Hitaasti hiipien
noiden pyhien miesten kylvö sammuttaa heimoustunteen, vapaat miehet
unohtavat olleensa vapaita ja taipuvat pajarien veronalaisiksi. Näette
siis, Karjalan miehet, että meillä on edessä vaikea taistelu.
Näin puhui Suur-Tiuri. Hitaasti, aivan kuin ponnistellen sanat hänen
huuliltaan tulivat, mutta jokainen sana sattui kuin raskas moukarin
isku käräjäkiven ympärillä istuvien Karjalan miesten sydämiin. Kaikki
käsittivät nyt, että oli kysymyksessä paljon enemmän kuin yhden vihatun
pajarin karkoittaminen Karjalan mailta. Karjalan tulevat kohtalot
olivat vaakalaudalle joutuneet ja niistä heidän piti nyt päättää.
Todeksi käsitettiin Suur-Tiurin ennustus Novgorodin kirkon pappien
vaikutuksesta. Monet Tiurin miehetkin olivat näitä pyhiä miehiä
kohdelleet suopeasti, mutta säikähtyen nyt herättiin huomaamaan, että
näiden miesten kylvö voi koitua Karjalan miesten vapauden haudaksi.
Syvä hiljaisuus käräjäpihassa vallitsi Suur-Tiurin puheen jälkeen.
Mutta vihdoin tämän hiljaisuuden rikkoi lauttasillalta päin
käräjäpihaan tunkeutuvan miehen ääni. Vanha jousimies Lari taatto
sieltä tuli hengästyneenä ja vaatien kaikkia tieltään väistymään.
— Minä tuon tärkeän viestin! huusi hän päästyään vihdoin jousimiesten
sankan seinän läpi käräjäkiven ympärillä istuvien miesten joukkoon.
— Kerro, mikä on viestisi? käski Suur-Tiuri.
— Raskas surusanoma lienee viestini muutamille täällä istuville Tiurin
miehille: Pajarin miehet ovat hyökänneet Unnunkoskelle. Pärtty Rongan
ja hänen naapurinsa Taurun jousimiehet on lyöty, heidän talonsa
ovat ryöstetyt ja maan tasalle hävitetyt. Me apuun riensimme, mutta
myöhästyimme, löysimme vain savuavat rauniot ja niiden ääressä muutamia
itkeviä ihmispoloisia, mutta paljon väkeä olivat pajarin miehet vieneet
orjikseen.
Kun Lari taatto oli murheviestinsä kertonut, puhkesi vanha Tauru syviin
valituksiin. Mutta miehen tavoin hänen naapurinsa Ronka kesti kohtalon
kovan iskun. Kalpeana hän nousi paikaltaan ja ryhtyi hiljaisella
äänellä, näköjään aivan tyynenä, kyselemään Lari taatolta lähempiä
tietoja pajarin miesten tekemästä hävityksestä. Mutta kiihkomielinen
Tiurin Kalevi ei enää mieltänsä malttanut, vaan hypähti istuimeltaan ja
puhui kauas kuuluvalla äänellä:
— Lari taatto, sinä tulit viestinesi oikeaan aikaan! Oikealla hetkellä
sinä tulit minut pajarin vankityrmästä pelastamaan ja nyt jälleen sinä
jouduit turmanviestinesi oikealla hetkellä! Me kenties olisimme tässä
vielä kauankin neuvoa pitäneet ja kalliita hetkiä haaskanneet, mutta
helppoa meidän lienee nyt päästä yksimieliseen päätökseen. Ei ole
meillä muuta valittavana kuin Novgorodin ahnaiden pajarien orjuus ja
solmuruoska tai vapaiden miesten epätoivoinen taistelu. Niinpä siis
valitkaamme taistelu! Minä paljastan säiläni!
— Tässä minun säiläni! karjui Kiviniemen väkevä Karhu hypäten hänen
rinnalleen. — Tässä säiläni tuliteräinen ja vannonpa, että se listii
monta pajarin miestä, ennenkuin tämä niska taipuu orjaniestä kantamaani.
Kiihtyneenä kuin ärsytetty kaimansa, metsien vihainen kontio, hän
hypähteli käräjäkiven ääressä ja jopa nyt hänen esimerkkinsä tarttui
toisiinkin. Pieni, mutta terhakka Antero Äyrämöinen huitoi pitkää
miekkaansa ja huusi minkä kurkusta läksi:
Hyväksi hiottu minunkin säiläni lienee! Ja vielä minä mukaan yritän,
vaikka nuoremmat minua jo romukaluna pitänevät!
Päiväkiven Kuisma ja Marjaniemen Kirves puhuivat yhteen ääneen:
— Tarpeeksi on jo neuvoteltu! Suur-Tiuri, tee mikä on velvollisuutesi!
Näin he kaikki huusivat kilpaa, kova äänten kohu täytti käräjäpihan.
Kunniavieraina istuvat Visbyn lähettiläät ja ritari Niilo nousivat
paikoiltaan. Taampana seisovat jousimiehet alkoivat tungeskella
johtajiensa ympärille huutaen kostoa pajarille ja vaatien
taistelumerkin antamista kauempana odottavalle markkinakansalle.
Hitaasti kohosi Suur-Tiuri yleisen melun keskellä heimovanhimman
kunniaistuimelta, ja kun hänen valtamiekkansa paljastui, tuli yhtäkkiä
syvä hiljaisuus. Hän puhui vapisevalla, mutta kuuluvalla äänellä:
— Heimokäräjille kokoontuneet Tiurin miehet ja heihin yhtyneet Laatokan
miehet ovat tehneet päätöksensä. Niinpä siis alkakoon taistelu!
Leppymätön taistelu alkakoon vierasta pajaria ja kaikkia hänen julkisia
tai salaisia ystäviään vastaan. Tiurin pelottomat miehet viekööt
vainoviestin Karjalan kaukaisimmille perukoille asti! Yhtärinnan
Tiurin mailla ja Laatokan takana sodanpalo syttyköön! Karjalan
miesten vapaus on uhattu, vieras mahti, pajarien ruoskamahti meille
takaa orjankahleita. Kirottu mahti, verivirtoihin ja tulenliekkeihin
se hukkukoon ja tuhoutukoon! Ja nyt Tiurin jousimiehet sytyttäkööt
uhripuiston korkeimmalle kummulle rinnatusten kaksi kokkotulta,
jotta ulkopuolella odottava markkinakansa tietäisi mitä käräjät ovat
päättäneet!
Nopeasti kiiruhtivat jousimiehet täyttämään Suur-Tiurin käskyä. Mutta
käräjäpihassa vielä jatkettiin neuvottelua. Kun kaikki olivat jälleen
paikoilleen asettuneet, pyysi Suur-Tiuri, että hänet silmiensä valon
menettäneenä ja muutenkin alkavan taistelun johtoon kykenemättömänä
jo vapautettaisiin heimovanhimman huolista ja käräjät luovuttaisivat
heimovanhimman valtamerkit nuorempiin käsiin.
Tästä asiasta nyt neuvoa pidettiin. Toinen toisensa jälkeen nousivat
heimon vanhimmat miehet selvittämään, että heimovanhimman valtamerkkejä
ei niiden entisen haltijan eläessä voitu toiselle luovuttaa.
Suur-Tiurin oli siis ne kuolemaansa asti hallussaan pidettävä. Mutta
vainoajan sattuessa voitiin käräjillä valita heimovanhimman rinnalle
apulainen, jonka velvollisuutena oli heimon sotakuntoisten miesten
johtaminen, jollei heimovanhin itse, korkean ikänsä tai sairauden
vuoksi siihen pystynyt.
Niinpä nyt Suur-Tiurin rinnalle valittiin hänen pojanpoikansa Tiurin
Kalevi. Vaali oli aivan yksimielinen. Vielä valittiin muitakin miehiä,
joiden piti hyvillä ja viisailla neuvoilla avustaa nuorta Tiurin
Kalevia Karjalan miesten nostattamisessa ja taistelun johtamisessa.
Tällä välin olivat jousimiehet saaneet kokkotulet rakennetuiksi Tiurin
uhripuiston pyhälle kummulle. Jos käräjien päätökseksi tuli rauha,
sytytettiin yksi tuli, mutta vainoajan alkamista merkitsi kaksi
rinnatusten palavaa tulta. Näin tästä asiasta Tiurin miesten ikivanha
heimotapa määräsi:
»Yks on viesti rauhan viesti,
kaksin vainovalkeoita!»
Kokkotulten rakentamistouhussa oli myös sama hentonen jousimies, joka
edellisenä päivänä oli markkinapaikalla kohdannut Helinä neidon ja
tämän seuralaiset.
Kun vanha Lari taatto huomasi tämän nuorukaisen, pysähtyi hän kesken
työnsä ihmetellen häntä tarkastelemaan. Lari taatto oli varma, että oli
aikaisemminkin tavannut tuon hentosen, mutta niin uljaalta näyttävän
nuorukaisen. Mutta missä ja milloin, sitäpä hän ei voinut muistaa.
Lopulta hän meni nuorukaisen luo ja alkoi tältä tiedustella:
— Kuulehan, poikaseni, missäs olenkaan sinut ennen nähnyt?
Nuorukainen tuli hiukan hämilleen, mutta sitten naurahti:
— Tokkopa lienet minua nähnyt tätä ennen. Laatokan täkäläisiä olen ja
ensi kertaa elämässäni näillä mailla.
— No lempoko sinussa sitten lienee, mutta niin tuttavalta näytät!
— Voihan olla, että minä muistutan jotakin toista näkemääsi henkilöä!
nauroi nuorukainen nyt jo paljon rohkeammin.
— Voisin vannoa, että sinä olet hyvin yhdennäköinen kuin eräs toinen
näkemäni henkilö, mutta enpä nyt saa päähäni, kuka se toinen on.
— Mutta minäpä olen sinut ensi näkemästäni hyvin tuntenut, virkahti
nuorukainen reippaasti. — Ja kenpä ei sinua tuntisikaan, kun jokaisella
askeleella kuulee sinun mainetöitäsi ylistettävän!
— Joutavia mainetöitä! murahti Lari taatto. — Mutta sanohan, poikaseni,
mikä on nimesi ja kenen jousimies joukkoon kuulut? Laatokan takaa
sanoit tulleesi, niin tottapa lienet täällä jo johonkin Tiurin mieheen
liittynyt?
— Enpä ole vielä kehenkään liittynyt, puhui nuorukainen nyt jälleen
ujous äänessään. — Hilppa on nimeni ja näin taattoni neuvoi kotoa
lähtiessäni: »Pyri poikueni Tiurin Kalevin valiojoukkoon!» Mutta enhän
tiedä, jos tällainen tuntematon kulkija niin hevillä sinunlaistesi
urhojen pariin pääsee!
Lari taatto löi nuorukaista olalle ja nauroi rohkaisevasti:
— Sinä miellytät minua, Hilppa poikaseni, turkasesti miellytät! Otanpa
ja puhun sinun puolestasi uljaalle Tiurin Kaleville ja haastelen myös
hieman nuorelle Osma Kumoiselle. Saadaanpa sitten nähdä, kuunnellaanko
vanhan Lari taaton suosituksia. Hyvällä mielellä kuitenkin varustaudu
joukkoomme astumaan!
Kättä paiskaten tämä sopimus vahvistettiin. Hilppa nuorukainen kertoi,
että hänen piti vielä saattaa turvaan nuori sisarensa, jonka hän oli
tuonut mukanaan pajarin miesten vainoa pakoon. Näillä mailla olikin
muuan heidän sukulaisensa ja tämän luo hän saattaisi sisarensa, mutta
sitten hän itse kiiruhtaisi viipymättä Tiurin miesten valiojoukkoon
yhtymään.
— Kiirettä saatkin pitää, Hilppa poikaseni! virkahti Lari taatto. —
Usko minua, uljas Tiurin Kalevi ei pajarin pidoista myöhästy! Mutta
katsohan tuonne Kiviniemeen päin, eivätkös veitikat jo sielläkin
ole vainovalkeita sytyttäneet. Jopas on Tiurin tulet huomattu, onpa
totisesti huomattu!
Innoissaan he toisten jousimiesten kera alkoivat tähystellä öiseen
etäisyyteen. Pian sieltä näkyi runsaasti samanlaisia kokkotulia,
kaksittain niitä syttyi joka paikassa, ensin lähempänä, sitten yhä
ja yhä kauempana olevilla rantavaaroilla. Muita juhlallisemmin
loimotti kaukana etelässä kaksi kokkotulta ja Lari taatto tiesi heti
silmättyään, mistä ne näkyivät.
— Voisinpa vannoa niiden näkyvän Kiviniemestä! hän nauroi. — Varmaan
Kiviniemen kuoma on käskenyt jousimiestensä rakentamaan mahtavat kokot
valmiiksi, ja nyt ne siellä on sytytetty!
Yhä ja yhä runsaammin syttyi vainovalkeoita joka suunnalle. Lari taatto
tarttui rinnallaan seisovan Hilppa nuorukaisen käteen ja tälle haasteli:
— Näetkös, nuori ystäväni! Näillä mailla ei silmäsi löydä ainoatakaan
rantavaaraa, jonka laella ei tänä yönä vainovalkeat syttyisi. Viesti
käräjien päätöksestä leviää nopeasti Ala-Vuoksen vesien yli. Turmaa
se viesti tietää pajarin miehille ja hänen ystävilleen. Enpä neuvoisi
sen lemmon pajari Sergeinkään tämän jälkeen varsin kauas retkeilylle
yrittävän!
Nuoren jousimiehen käsi vapisi ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet.
Lari taatto tarkasteli häntä sivulta ja silloin hän yhtäkkiä tunsi,
kuka seisoi rinnallaan. Hymyili vanhus itsekseen, mutta ei mitään
puhunut. Vasta kun erosivat ja nuorukainen sanoi lähtevänsä sisartaan
etsimään, sanoi hän:
— Milloin hyvänsä Tiurin miesten leiriin tulet, kysy vain Lari
taattoa! Minun rinnallani on sinun paikkasi ja luulenpa sinusta hyvän
jousimiehen kasvattavan!!
XV Luku.
KARJALAN MIESTEN NOUSU.
Näin olivat Tiurin ja Laatokan miehet käräjillään tehneet kohtalokkaan
päätöksen, näin alkoi Karjalan ensimmäinen vapaustaistelu.
Novgorodin vanhan kronikan kirjoittajat syyttelevät Ruotsin miehiä
Karjalan miesten yllyttämisestä. Kuitenkin tuossa samassa vanhassa
kronikassa myönnetään, että pajari Boris Konstantininpoika oli
väkivaltainen ja häikäilemätön mies sortaen kovin veronalaisiaan.
Niin olikin todella asia. Ja Novgorodin vanhat historioitsijat olisivat
yksin tein voineet sanoa koko totuuden, nimittäin senkin, että pajari
Boris oli ensimmäinen Laatokan miesten verottaja.
Vapaustaisteluun siis hänen kiusaamansa Karjalan miehet nousivat,
ensimmäiseen vapaustaisteluunsa idän ruoskamahtia vastaan. Myöhemmin
ovat Karjalan miehet monta kertaa nousseet samalta suunnalta uhkaavaa
vihollista vastaan, mutta tämä ensimmäinen nousu oli kenties rajumpi ja
väkivaltaisempi kuin ainoakaan myöhempi.
Niinkuin Tiurin iäkäs heimovanhin oli käräjillä julistanut, alkoi
taistelu yhtärinnan sekä Tiurin mailla että kaikkialla muuallakin
ympäri Laatokan. Pajari Boris teki taistelun alkaessa suuren
erehdyksen. Hän oli vasta saanut valmiiksi Käkisalmen linnavarustuksen
ja niinpä hän tahtoi ennen muuta tätä varustustaan puolustaa.
Sitä varten hän kokosi kiireesti hajallaan Laatokan ympäri olevat
jousimiehensä Käkisalmeen.