tyttärensä, tälle virkahti lempeästi:
Tulehan jo, Inkeri armahaiseni, päivänsäteeni, minua tervehtimään! Ja
onpa täällä toinenkin, joka on sinua jo kauan ikävöinyt. Tulehan jo,
rakas tyttäreni, jotta hän saa sinut syliinsä sulkea!
Näin vei Päiväkiven isäntä armaan tyttärensä ritari Niilon eteen ja
tälle puhui:
— Omaksesi hänet ota, päivieni paras ilo! Ikuisen ystävyytemme panttina
olkoon, lujana siteenä sinut ja sinun miehesi Tiurin miehiin liittäköön!
Yllätys oli tämä kihlaus kaikille Tiurin miehille ja myöskin kaikille
ritari Niilon seuralaisille. Mutta kaikki jo nyt kiiruhtivat
kihlautuneita kilvan onnittelemaan. Reippaana Niilo ritari otti
onnittelut vastaan, mutta syvään punastuen Inkeri neito päänsä alas
painaa. Niin uusi ja outo oli hänen suuri onnensa, että ensi hetkenä ei
tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö vain ihanaa unta ritaristaan,
kauan ikävöimästään. Mutta jopa oli aika vieraiden lähteä myös sairasta
heimovanhinta tervehtimään ja hänelle ystävyyslahjojaan viemään. Ei
ollut tällä kertaa Tiurin taatto kyennyt lepovuoteeltaan nousemaan,
sinne piti Tiurin Kalevin saattaa vieraat hänen vuoteensa äärelle.
Vaivoin hän kohoaa istualleen, matkan kuulumisia kyselee ja näin
haastelee:
— Manan mahti minua nyt jo omaksensa riitelee, mutta kevein mielin jo
lähdenkin manan maille kulkemaan. Vielä ei Karjala kokonaan sortune,
kun olemme löytäneet luotettavia ystäviä ja kun Karjalan omat miehet
näyttävät joukolla nousevan vierasta pajaria vastaan.
— Paljon on miehiä Laatokan takaakin saapunut! ilmoittaa Tiurin Kalevi.
Ja häneen yhtyen Kiviniemen väkevä Karhu murahtelee tyytyväisenä:
— Soma aseleikki tästä nyt jo alkaa! Pajari mieli meille hyvät kepposet
tehdä, mutta nyt me lähdemme toisen kerran vieraiksi pajarin linnaan ja
puhdasta jälkeä siellä teemme!
Ritari Niilokin kiiruhtaa ilmoittamaan, että hänen herransa, Viipurin
linnanisäntä, oli luvannut vielä lisää apuväkeä Tiurin miehille.
Hän oli nyt vain ensimmäisen pienen joukon kera kiiruhtanut, mutta
useat muutkin uljaat Ruotsin miehet olivat halukkaat Karjalan miesten
liittolaisina Novgorodin pöyhkeätä pajaria vastaan taistelemaan.
Karjalan miesten nousu oli Ruotsin miehille mieluinen asia, sillä
itsekin he olivat sodassa Novgorodia vastaan.
Vielä antoi sairas heimovanhin muutamia määräyksiä.
— Sinä Kalevi kaunoiseni, hän haastaa, — ja sinä Kumoinen, vanha
ystäväni, te tänään markkinarauha julistakaa. Tänään ja huomenna
Karjalan miehet ja lännen meren takaa tulleet kauppiaat hyvällä
mielellä tehkööt vaihtokauppaa. Ylihuomenna on uhrijuhla ja
heimokäräjät. Jos taatto taivahinen voimia antanee, niin tulen
viimeisen kerran uhrijuhlaan käräjiemme päätöksille hyvää onnea
anelemaan. Siihen asti levätä tahdon.
Seuraavana päivänä olivat Inkeri ja Helinä neito Niilo ritarin seurassa
markkinapaikkaa kiertelemässä. Komea Niilo ritari mieli ostaa kihlat
Inkeri armaallensa ja tätäpä varten oli nyt lähdetty hansakestien
ylellisesti varustettujen markkinapöytien ääreen. Inkerin mieli oli
onnea tulvillaan kun hän siinä uljaan ritarinsa käsivarteen nojaten
asteli.
Mutta alakuloisena kulki Helinä neito hänen ja Niilo ritarin rinnalla.
Ei Helinä oikein itsekään ymmärtänyt tämän alakuloisuutensa syitä.
Iloita hänen olisi oikeastaan pitänyt, kun uljas mielitiettynsä, Tiurin
suvun valio, oli terveenä ja voimakkaana palannut pajarin vankilasta.
Eikä Helinä kuitenkaan voinut iloita, hän tunsi vaistomaisesti, että
entistään kylmemmäksi oli Kalevin mieli hänelle muuttunut. Jos vielä
hymyinkin hänelle Kalevi, niin viileältä tuo hymy tuntui, eikä monta
sanaa ollut Kalevi paluunsa jälkeen hänelle puhunut. No saattoihan
olla, että Kalevi kaunoisella oli nyt niin paljon muuta ajateltavaa. Ei
Helinä häntä mistään syyttänytkään, ah miten altis hän olikaan edelleen
sydämensä valittua, uljasta armastaan palvomaan. Mutta mieleensä
hiipivälle alakuloisuudelle ei hän mahtanut mitään.
Vaan mistäpä Inkeri neito onnensa huumassa olisi voinut ymmärtää
ystävättärensä mielialan. Herkeämättä hän nauroi ja lörpötteli ja
Helinä neitokin koetti hänen mielikseen iloita. Niin he kulkivat pöydän
äärestä toisen ääreen. Kaikki heille kunnioittaen tietä antoivat,
kaikki hansakestit heille kilvan näyttelivät parhaita tavaroitaan.
Vihdoin Niilo ritari löysi mieleisensä kihlat: komean otsarivan ja
kaulakäädyt sekä vielä hopeasolkivyön hän armaalleen osti. Ei näihin
aikoihin vielä tiedetty kihlasormuksesta, otsaripa oli yleisesti
käytännössä oleva kihlakoru. Rikas sulho siihen lisäksi osti muitakin
koruja ja niin teki ritari Niilokin. Harvinaisen arvokkaat olivat
Inkeri neidon saamat lahjat ja onnesta säteillen hän heti sovitti uuden
otsarivan kulmilleen.
Niin he edelleen kiertelivät markkinapaikalla, ilveilijäin ja
karhuntanssittajain temppuja katselivat. Muuan karhuntanssittaja oli
keksinyt sukkelan keinon. Hänellä oli mahtava mesikämmen, oikein
metsien valio ja »Pajariksi» oli hän tämän kuoman nimittänyt. Osasi
Pajari tehdä monenlaisia konsteja, mutta parhaan tempun kesyttäjä
aina säästi viimeiseksi. Silloin hän ruoskaansa ilmassa läiskytellen
tiuskasi:
— Noh, Pajari isä, kultakuomaseni, mitenkäs silloin tehdään, kun väkevä
Tiurin mies vastaan tulee? Katsos, minä olen väkevä Tiurin mies,
näytäpäs nyt mokoma mahtisi, Pajari isäseni!
Mesikämmen hänelle irvistelee, vihaisena mörisee. Mutta kun kesyttäjä
vain pelottomana läiskyttelee ruoskaansa, niin jo alkaa Pajari kuoman
rohkeus pettää. Kesyttäjä sille tiuskii:
— Vai niin sinä minulle mielit tehdä, vai suuhusi mielit syödä! Vaan
minäpä, väkevä Tiurin mies, sinulle opetan miten miehiä syödään!
Tanssitkos, senkin vietävä! Tanssitkos Tiurin miehen edessä, Pajari
kuoma!
Ruoska kuoman tuuheaa turkkia jo hipoo ja silloin Pajari nöyränä
maristen ja murahdellen alkaa tanssinsa. Kiertää löntystelee piirissä
ja joka puolelle kumartelee mahtavia etukäpäliään velttoina riiputtaen.
Paljon suosiota saavutti karhunkesyttäjä tällä sukkelalla
keksinnöllään. Yhtenään hänen kuomansa ympärillä väkeä tungeskeli ja
kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua, kun väkevä Tiurin mies Pajari
kuoman sisun lannisti.
Oli siinä muun markkinakansan joukossa myös muuan nuori jousimies
mielitiettynsä tai sisarensa kera. Kovin hentoselta tämä nuorukainen
vielä näytti ja poikamaisen kimeä oli äänensäkin, mutta uljaasti
hän kantoi suurta kypäripäähinettään, joka melkein painui hänen
olkapäillensä. Huolimattomasti teräsjousi heilahteli hänen olkapäällään
ja vyössään oli täysinäinen nuoliviini sekä sen rinnalla sirosti
koristeltu samettikukkaro, jossa näytti olevan aika runsaasti hopeata,
koskapa pullotti niin täyteläisenä.
Kun nyt Niilo ritari Inkeri armaansa ja Helinä neidon seurassa
saapui karhuntanssittajan luo, tarkasti nuori jousimies heitä varsin
uteliaana. Hänen mielitiettynsä, soma karjalaistyttönen, nykii häntä
kyynärpäästä ja kärttää jo muuanne lähtemään, mutta hento jousimies
ei ole hänestä tietääkseen. Töllistelee vain ritari Niiloa ja tämän
seuralaisia sekä vihdoin vierellään seisovalta vanhalta jousimieheltä
tiedustaa.
— Tunnetkos noita, taattoseni?
— Jopa minä en heitä tuntisi! nauraa jousimies. — Niilo ritari kuuluu
olevan tuo komea urho, Viipurin linnasta on Tiurin markkinoille
saapunut ja tuo toinen neitosista on hänen mielitiettynsä. Päiväkiven
Kuisman tytär hän on, kaunis Inkeri neito, mutta tottahan tuon toisen
neitosen sinäkin tuntenet? Tottahan tuntenet Tiurin linnan Helinä
neidon, Tiurin Kalevin mielitietyn?
— Tottahan hänet tunnen! mutisee hentonen jousimies.
Hänen äänensä värähti oudosti syvästä sisäisestä liikutuksesta. Hänen
soma mielitiettynsä jälleen häntä kyynärpäästä nykii ja kärttää:
— Emmekös tästä jo muuanne lähde? Johan olemme tuota Pajari kuomaa
tarpeeksi katsoneet!
Mutta nuorukainen hänelle tuiskahtaa:
— Oletkos siinä! Kun minua Pajarin temput miellyttävät, niin salli
minun niitä vielä katsoa!
Kun karhu oli ritari Niilolle ja tämän seuralaisille temppunsa tehnyt,
ryhtyi se kesyttäjänsä komennuksesta keräämään almua. Kiersi jokaisen
edessä vanhaa kypäripäähinettä ojennellen ja anovasti murahdellen.
Ritari Niilo pudotti kypäriin kiiltävän hopearahan ja tästäkös
kuoma mieliinsä tuli. Tunki turpean käpälänsä kypäriin, veti sieltä
kynsissään varovasti kirkkaan almun ja sitä mielihyvissään irvistellen
tirkisteli päivänkilossa. Katsojat nauraa hohottivat:
Kas Pajari isää, tunteepas mistä paras almu tipahtaa!
— Tottahan Pajari hopearahan tuntenee! nauraa kesyttäjä tyytyväisenä.
Hento nuorukainenkin pudotti kuoman kypäriin samanlaisen kiiltävän
kolikon ja jälleen uudisti opetettu karhu äskeisen temppunsa. Mutta
ritari Niilo tarkastelee uteliaana nuorta jousimiestä.
— Kas onpa siinä reipas poikanen, hän virkahtaa seuralaisilleen.
— Uljaasti jousensa kantaa, vaikka hentonen onkin vielä vartensa.
Nuorukainen väistyi kunnioittaen heidän tieltään, mutta ritari Niilo
pysähtyi ja taputti häntä olalle näin haastellen:
— Hei reipas poikaseni, kenenkäs jousimiehiä olet?
— Enpä ole vielä kenenkään, virkahtaa nuorukainen ujostellen. — Vasta
näillä markkinoilla mielin asemieheksi yrittää!
— No jos on niin asia, niin tule minulle asemieheksi! Mielihalulla otan
joukkooni muutamia noin uljaita Karjalan miehiä.
— Kiitän sinua, ritari Niilo, virkahtaa nyt nuorukainen syvään
punastuen. — Kiitän sinua ja mielelläni tulisin joukkoosi, vaan
taattoni neuvoi minun ensin pyrkimään Tiurin Kalevin joukkoon, Tiurin
valion asemieheksi.
— Se on toinen asia, jos Tiurin Kalevin mieheksi mielit pyrkiä, uljas
nuorukaiseni! Oikeaan on taattosi sinua neuvonut, uljaampaa urosta et
löytäisi palvellaksesi!
Mielihyvissään nyt Helinä neitokin nuorta jousimiestä tarkastelee.
Mutta mikä lie kumma ja käsittämätön epäluulo hänen povessaan herännyt.
Hänen teki mielensä Inkerille ja Niilo ritarille kuiskata, että
tuo uljas nuorukainen ei ollut se, miltä tahtoi näyttää. Samassa
hän kuitenkin jo häpesi epäluuloaan ja puraisi huultaan. Kuitenkin
kaikitenkin jäi tuo outo epäilys kytemään hänen mieleensä. Hän vielä
mennessään monta kertaa taakseen vilkaisee ja näkyipä nuorukainenkin
varsin uteliaana heidän menoaan seuraavan.
Markkinapaikalla oli runsaasti myös ennustajia ja arvanpanijoita.
Markkina-alueen reunaan metsänlaitaan nämä taikurit olivat asettuneet.
Siellä Suur-Tiurin lääkitsijäkin, vanha Aslak lappalainen pienen
nuotiotulen ääressä nokisena puuhasi. Kaikki taikavehkeensä oli hänellä
mukanaan ja runsaasti näkyi hänen tulisijansa äärellä pyörivänkin
neuvon kysyjiä, arvan panettajia.
Vielä suuremman suosion oli saavuttanut eräs vanha Tiurin
tietäjänainen, jolla oli tulisijansa vähän kauempana metsän reunassa.
Siinä oli vähäinen lähteensilmä ja sen partaalla tämä muori keitteli
taikajuomaansa. Vuoroin lähteen vedestä, vuoroin keitoksensa höyryistä
hän ennusti tulevia asioita.
Ihmeellisiä juttuja markkinakansan kesken kerrottiin tästä Tiurin
tietäjänaisesta ja hänenpä lähteensä äärelle Niilo ritarikin
seuralaisineen oli nyt joutunut matkallaan. Mutta kun tietäjänainen
vain kerran vilkaisi Niilo ritariin, niin virkahti:
— Kovin onnelliselta sinä näytät urhoni uljas, ei Taina muori sinulle
tiedä mitään parempaa ennustaa. Osaasi tyydy ja samoin sinä, kaunis
kassapääni! Mielitiettynsä lienet, kun uudenuutukainen otsaripa
välähtelee kulmillasi! Mutta sinulla tyttäreni, haastelee hän Helinä
neitoa tarkastellen, — sinulla asuu syvä suru silmissäsi. Sinulle Taina
muori tahtoo ennustaa, sillä Taina muori on itsekin surun tuttu.
Hän käskee Helinä neidon viereensä kyykistymään ja sitten kysyy,
tahtoiko tämä itse tulevaisuutensa nähdä vai uskoiko hänen näkemänään.
— Katso vain sinä, muori kulta, mielelläni uskon näkemääsi! virkahtaa
Helinä neito. Hän vilkaisi ylös ja silloin hän jälleen huomasi äsken
näkemänsä nuoren jousimiehen lähellä seisovan. Kumman utelias katse
silmissään nuorukainen häntä ja Taina muoria tarkasteli. Mutta muori
oli jo luisevin sormin tarttunut hänen ranteeseensa ja keitoksensa
höyryyn tuijottaen puheli:
— Kovinpa korkealle tähtäät, kaunis marjaseni!
Ah kuin korkealle tähtäät! Ylhäällä poutapilvissä näen uljaan
valkohaukan lentävän ja tuotapa sinun silmäsi tähyävät, tuon uljaan
lentäjän puoleen palaa mielesi. Mutta lintusesipa toisen lumoissa
kulkee, toista saalista mielii tavoittamaan. Vaan odotahan, nyt
selvemmin näen, nyt haukka liitelevä katosi ja nyt näen urhosi uljaan,
komean kypäripäähineisen. Merkillistä, Taina muori on hänet ennen
nähnyt, tuon saman urhon. Missä lienen nähnyt tuon jalon ja kookkaan
vartalon, tuon välkkyvän vaskikypäripäähineen. Ah nyt muistan, jo nyt
Taina muori muistaa... oman kotimökkini uhrilähteestä olen tuon urhon
kuvan nähnyt. Toisen kohtaloa silloin katsoin... vieraan vallan tytär
luokseni tuli ja hänellepä tuo urho näytettiin. Kas, kas, jälleen tuo
sama nainen, tuo sama vieraan vallan tytär seurailee sinun uljaan
urhosi askelia. Lähellä näen hänet, hyvin lähellä ja urhosi kulkee
hänen lumoissaan. Varo tuota naista, valiomarjaseni! Kaunein lienet
Tiurin tyttärien joukosta, mutta paljon on osallesi surua annettu. Yhä
vain näen toisaalle urhosi mielen menevän ja nyt näen suuren taistelun
syttyvän... verivirtoja näen ja tulen liekkejä. Ah kaikki häviää,
kaikki sammuu... en mitään enää näe. Ei enempää Taina muorille näytetty!
Tietäjänaisen luisevat sormet irtosivat Helinä neidon ranteesta,
keitoksensa kitkerästä savusta yskien ja läähättäen hän maahan vaipui,
siinä vielä käsittämättömiä sanoja soperteli. Mutta pelosta vapisten
Helinä neito kohosi kyykkysiltään. Hetkisen hän oli kuin unissakävijä,
ei näyttänyt tajuavan mitä tapahtui ympärillään. Hänen katseensa
vain näytti kiihkeästi jotakin hakevan ja hän kuiskaili hätäisesti,
puolittain itsekseen:
— Minne hän nyt hävisi, tuo outo vaaniskelija... tuo, tuo? Sanokaahan,
minne hän täältä meni? Äsken hän tuossa vielä seisoi, mutta nyt en
häntä enää näe missään!
Valittava, avuton sointu on hänen käheässä kuiskauksessaan. Mutta äkkiä
hän hätkähti ja heräsi lumouksestaan.
— Pois täältä lähtekäämme, puhuu hän kiihkeästi seuralaisilleen. —
Tarpeeksi Taina muori minulle näytti tulevia asioita.
— Ethän vain liene pahoin pelästynyt, Helinä armahaiseni? virkahtaa
Inkeri neito huolestuneena.
— Mitäpä olisin niin pahoin pelästynyt, sanoo Helinä surumielisesti
hymyten. — Ei Taina muori minulle mitään pahaa tarkoittanut. Sen vain
haastoi, mitä hänelle näytettiin.
Mutta kovin vähäpuheinen on Helinä neito heidän poistuessaan. Äskeinen
kummallinen mielijohteensa häntä nyt ahdisti entistä kiihkeämmin.
Toisista salaa hänen silmänsä hakevat tuota hentoa nuorukaista,
tuota outoa jousimiestä, jonka hän oli viimeiksi nähnyt Taina muorin
lähteen äärelle kyykistyessään. Mutta outo jousimies oli hävinnyt
markkinakansan joukkoon, ei Helinä hänestä enää nähnyt vilahdustakaan.
Kummissaan hän kyselee itseltään, mitä yhteyttä saattoi olla
tietäjänaisen sekavalla ennustuksella ja tuolla nuorukaisella, jonka
hän tänään oli ainoan kerran elämässään nähnyt ja josta hän ei
oikeastaan mitään tietänyt. Ja yhtäkaikki hän on vakuutettu, että joku
salaperäinen yhteys oli olemassa, että tuo outo nuorukainen oli kuin
olikin astunut hänen kohtalonsa tielle ja että he vielä myöhemmin
yhteen yhtyisivät. Kunpa vain Kalevi ei ottaisi häntä jousimiestensä
joukkoon!
Helinä neito tunsi, että tämä hänen pelkonsa oli naurettava. Mutta
minkä hän mahtoi salaperäisille aavistuksilleen.
XIV Luku.
HEIMOKÄRÄJÄT.
Tiurin linnan käräjäpihassa ja uhrilehdossa palaa runsaasti
tuohustulia. Samanlaisia tulia on sytytetty myös linnasaarta ympäröivän
ulkomuurin harjalle. Koko linnasaari on näitä valoja täynnänsä ja
niin näyttääkin tämä saari syksyn pimeässä yössä Vuoksen mahtavien
kuohujen saartamalta tarujen saarelta. On kuin ammoin kumpuihin menneet
Tiurin urhot olisivat jälleen kummuistaan ylös astuneet uhrijuhlaansa
viettämään, käräjillään Karjalan ja kaikkien muidenkin Pohjan kansain
kohtaloista päättämään.
Tarujen saari liekin Tiurin linnasaari, mutta eivät urhot
kuolinkummuistaan astuneet siellä nyt vietä uhrijuhlaansa, elävät
Tiurin urhot viettävät. Auringon, mailleen mentyä alkoi uhrijuhla.
Silloin tuohustulet käräjäpihassa ja uhripuistossa sekä linnanmuurilla
sytytettiin. Kaikki käräjäpihaan kokoontuneet sukujen vanhimmat ja
mainehikkaat pohjankävijät silloin uhrikulkueeksi järjestyivät ja iäkäs
heimovanhin etunenässä, pyhän taikarummun hiljaa päristessä, Tiurin
pyhälle uhrilähteelle läksivät. Nyt on jo runsas tiima kulunut tulien
sytyttämisestä, mutta yhä käräjäkansa viipyy uhrilehdossa. Viimeisen
kerran Suur-Tiuri sanoi käräjien päätöksille taaton taivahisen
siunausta anelevansa, niin hän suorimaakin nyt uhrimenot täydellisemmin
kuin niitä on suoritettu moniin vuosiin. Tuohustulet palavat tarujen
saarella ja yhä kuuluu uhrilehdon puiden siimeksestä uhrilukuja
säestävän taikarummun hiljainen pärinä.
Uhripuisto on käräjäkansaa täynnänsä. Lähinnä pyhän uhrilähteen
ympärillä ovat mainiot pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet,
mutta näiden takana on taajana joukkona heidän jousimiehiään. Näitä
viimemainittuja kuhisee myös linnanmuurilla.
Muu markkinakansa, joka ei ole ahtaalle linnasaarelle mahtunut, seuraa
uhrijuhlan menoa virran mantereen puoleiselta rannalta. Sinnekin on
tuohustulia sytytetty juhlatunnelmaa kohottamaan ja kärsivällisesti
näiden tulien lepattavassa valaistuksessa koko tuhantinen
markkinakansan paljous uhrijuhlan menoa seuraa. Vähän kuuluu mistään
puhelua, sekin hillityllä äänellä. Siihen sijaan monen tuohustulen
ääressä vanhat miehet hiljaisella äänellä lukevat uhrilukuja. Näitä
samoja pyhiä lukuja he tietävät Tiurin taaton linnasaaren uhrilähteen
äärellä lukevan ja täynnä hartautta he niitä toistelevat, jotta taatto
taivahinen tulisi pian alkavien käräjien päätöksille suopeammaksi.
Näin koko markkinakansa uhrihetkeä viettää. Käräjäkiven verkapeitteelle
ovat pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet uhrilehtoon lähtiessään
riisuneet miekkansa. Suuri röykkiö on siinä kaikenmittaisia kalpoja ja
joukossa joku sotakirveskin. Käräjäkiven äärellä seisoo kunniavartiona
pienoinen joukko Tiurin uljaimpia jousimiehiä. Rautapaitoihin puettuja
ovat nämä urhot ja päässä on heillä korkeat, rengassuojuksilla
varustetut vaskipäähineet. Äänettöminä he seisovat välkkyväteräisiin
sotakirveisiinsä nojaten, äänettöminä kuin paatiset patsaat tai urhot
vaskesta valetut.
Kunniavartion johtajana on nuori Osma Kumoinen. Hänen seurakseen
on jäänyt uljas Niilo ritari, jota vastoin vanha Bartolomeus ja
saksalainen herra Vilhelm ovat muun kulkueen mukana painuneet
uhrilehtoon.
Nuori ja maltiton Osma Kumoinen alkaa ikävystyä uhrimenojen pituuteen.
Hän virkahtaa puoliääneen Niilo ritarille:
— Jopa saisi Tiurin taatto uhrilukunsa lopettaa! Minun olisi tästä
vielä lähdettävä tarkastamaan kaukana virran varsilla olevia
vartiojoukkoja, mutta tähän olen nyt tuomittu miehineni ikuisesti
seisomaan.
— Tokkopa tänä yönä vartiot nukahtanevat, vaikka jäisivätkin
tarkastamatta! arvelee Niilo ritari.
— Siitä ei pelkoa, että vartiot tänä yönä nukahtaisivat! naurahtaa
nuori Osma. — He kyllä tänä yönä valvovat, mutta on muuta, jonka vuoksi
minun pitää soutaa alaspäin aivan kauimpana olevien vartijoiden luo.
Hän alentaa äänensä melkein kuiskaukseksi ja kertoo Niilo ritarille,
että jo aamupäivällä oli Unnunkoskelta saapunut uhkaava viesti. Pajarin
väkeä oli siellä nähty parveilevan ja saattoi olla, että ne olivat jo
hyökänneet Unnunkosken Rongan kotona olevien jousimiesten kimppuun.
Ronka itse samoin kuin hänen vanha naapurinsa Unnunkosken Taurukin
olivat täällä käräjillä. Heti turman viestin tultua he olivat mielineet
lähteä kotejansa puolustamaan, mutta toiset pohjankävijät olivat heidät
saaneet taivutetuksi käräjille jäämään. Siihen sijaan oli Unnunkoskelle
lähetetty uljaan Tiurin Tapparin johdolla valiojoukko Tiurin parhaita
jousimiehiä uhattujen avuksi kiiruhtamaan. Menneiden mukana oli
hänenkin paras miehensä Lari taatto, sama mies, joka oli pelastanut
Tiurin Kalevin pajarin vankilasta. Tämän apujoukon matkasta nyt joka
hetki odotettiin tietoja, ja sitä varten hänen olisi pitänyt joutua
viestintuojia vastaan lähtemään.
Kun Niilo ritari sai kuulla näin vakavia viestejä saapuneen, alkoi hän
nuorelta Osma Kumoiselta innokkaasti pyydellä, että tämä ottaisi hänet
mukaansa öiselle tarkastusmatkalleen. Mutta Osma teki estelyjään.
— Ei se mikään huvimatka ole, hän virkahtaa, — ja sitäpaitsi sinun
lähtemisesi voisi herättää huomiota. Eivät edes käräjille kokoontuneet
Tiurin miesten johtajatkaan tästä vielä tiedä mitään, vielä vähemmän
muu markkinakansa. Niinpä siis on parempi, että sinä, Niilo ritari,
jäät tänne. Sinulle ja hansakestien johtajille on tuonne Tiurin taaton
kunniaistuimen taa paikat varattu, josta voitte käräjien menoa seurata,
mutta minä lähden matkaan yksin, vain muutamia soutumiehiä mukanani.
Niilo ritari suostui jäämään, mutta vielä hän tiedusteli, eikö
ollut pelättävissä, että pajarin miehet koettaisivat koko vaarasta
aavistamattoman markkinakansan yllättää. Nuori Osma naurahti:
— Tokko mielinevät tänne asti yrittää. Luultavasti on jälleen
liikkeellä sama rosvoileva pajari, joka Tiurin Kalevin sieppasi
vangikseen. Hän on jo kerran käynyt Unnunkoskellakin, mutta sai.
silloin kunnon selkäsaunan. Jos mielinee nyt varkain hiipien kostaa
tuon kolahduksensa.
— Mikäs tuon pajarin nimi taas olikaan? utelee Niilo ritari. — Jos
lienen jo kerran tuon nimen kuullutkin, mutta olenpa jälleen unohtanut.
— Pajari Sergei hän on, ilmoittaa Osma. — Kuuluu aikovan tämä
Käkisalmen pajari hänelle tyttärensä naittaa ja vertaisensa
sukulaisenpa Boris pajari hänestä löytääkin. Yhtäläisiä rosvoja ovat
molemmat, rehellistä taistelua karttavat, kähisevien kyiden tavoin
urhojen jälkiä hiipivät.
— Tahtoisinpa minäkin kerran tuon pajarin kanssa joutua vastatusten!
mutisee Niilo ritari. — Opettaisin hänelle rehellisten lännen miesten
taistelutapoja.
— Samaa ovat kaikki Tiurin miehetkin vannoneet! naurahtaa nuori Osma. —
Jo on hänen päänsä menoksi moni urho teroittanut miekkansa, kuka hänet
sitten ensimmäisenä tavoittaneekin.
Näin nuori Osma ja ritari Niilo autiossa käräjäpihassa hiljaisella
äänellä haastelevat. Mutta nyt alkavat jousimiesten kantamat
tuohusvalot uhrilehdossa lepattavina liikkua. Jo on Tiurin taatto
lopettanut pitkät uhrilukunsa, viimeisen anelunsa taaton taivahisen
puoleen lähettänyt, ja kulkueeksi nyt jo järjestyy käräjäkansa.