mutta kuitenkin vielä hetkisen suomii ja Tiurin Kaleville selittää,
että antoi vain terveydeksi nämä viimeiset sivallukset, jotta jäisi
pajarin asemiehelle hyvä muisto Tiurin urhojen vierailusta. Vihdoin hän
verisen solmuruoskan uhrinsa päälle nakkaa näin virkahtaen:
— Kas siinä on mieliaseesi! Mainio oli, mutta pidä kuitenkin omasi,
herja heittiö! Ja nyt täältä jo vapauteen lähtekäämme!
Kiireesti he haparoivat pimeän kellarin kautta, kiireesti pimeän pihan
yli kulkivat Olgan kantapäillä seuraten. Kuului juopuneiden juorotusta
jousimiesten tuvasta, kuului pajarin pitohuoneestakin. Toisaalta
keittiörakennuksen puolelta näkyi orjapalvelijain tuohusvaloja, mutta
noista välittämättä he edelleen kiiruhtivat. Edellä mennessään Olga
puheli Lari taatolle:
— Liian uskaliasta on lauttasillan kautta yrittää. Minä teidät vien
tätä tietä, pajarin salaiseen venevalkamaan johdatan!
Pian he olivatkin siellä, linnan päärakennusten nurkkauksen alla,
jossa jyrkät paasiportaat laskeutuivat suoraan alas veteen. Siinä oli
ulkomuurin ja rantakallion muodostama tyyni poukama, jossa kellui
useampia veneitä valmiina lähtöön.
— Noista mieleisenne ottakaa! neuvoo Olga tyttönen. — Viistoon alaspäin
kun tuonne rantaan pyritte, niin ei vihainen virta venettä kaada!
— Emmeköhän hyvin selvinne, puhelee Lari taatto Tiurin Kalevia ja Orava
poikasta veneeseen hoputtaessaan. — Vahinko vain, etten voinut jäädä
pajari isän auliisti lupaamasta kestityksestä nauttimaan ja hänen
vieraitaan hyvällä taidollani huvittamaan. Niin sovimme pajari isän
kanssa, mutta nyt toiset asiat meitä hoputtavat.
— Tulehan jo tuosta veneeseen! kiirehtii Kalevi maltitonna.
— Jo tulenkin! jo joudunkin! haastelee Lari taatto venettä
irroittaessaan. — Minä tässä vain pajari isälle lähetin terveisiä,
käskin tämän Olga tyttösemme, kullannuppusemme, häntä puolestamme
kestityksestä ja kaikesta hyvästä kiittelemään!
Siihen jäi Olga tyttönen porraspaadelle seisomaan, kun vene katosi
pimeyteen. Mutta hänen päänsä yläpuolella oli raottunut akkunaluukku
ja siellä seisoi toinen naisolento pimeässä huoneessa. Siellä seisoi
Irinja neito katsellen poistuvien jälkeen. Kun vene oli mennyt
menojaan, kohosi raskas huokaus hänen rinnastaan. Mutta sitten hän
hiljaa sulki akkunaluukun ja kiiruhti nopeasti takaisin pitohuoneeseen.
Täällä olivat vieraat jo tarpeekseen saaneet orjatyttöjen tanssista
ja muista huvituksista. Pajarien juopuneet asemiehet pöydän alapäässä
alkavat äänekkäästi vaatia, että Tiurin mies oli tuotava pajarin eteen
ja suljettava ahtaaseen vankilaansa.
Juopunut on Boris pajarikin. Hän leveällä kunniaistuimellaan nauraa
hohottaa ja puhelee:
— Vai jo saitte kyliänne kauniiden orjatyttöjen kisailusta. No jospa
sitten antaisin teille toista hupia! Jospa sitten jo käskisin tuoda
haukanhäkin tänne! Vai mitä arvelet sinä, pajari Sergei, ja sinä
tyttäreni, armas aurinkoiseni? Jokos antaisimme noiden maltittomain
poikain aloittaa mieleisensä huvittelun?
— Käske vain tuomaan Tiurin mies eteesi! sanoo Irinja neito kylmästi.
— Haukanhäkki tuotakoon tänne! komentaa pajari Boris kuuluvalla
äänellä. — Ja Mikolka palvelijani, hän miehineen noutakoon Tiurin
miehen vankilasta!
Pian olivat juopuneet asemiehet raahanneet suuren teräshäkin
pitohuoneeseen. Mutta Mikolka rummunlyöjää ei löytynyt mistään.
Hälisten ja meluten häntä huudeltiin ja etsittiin. Vihdoin Pipinä
kuuluttaja, joka muisteli hänet viimeiksi nähneensä, arveli hänen
yksinään pujahtaneen vankilaan, hiukan etukäteen huvittelemaan.
— Vai niin se Mikolka! nauraa hohottaa pajari Boris. — Vai yksinään
meni, mutta kiiruhtakaahan nyt jo hänen perässään! Muuten hän
kultalintustamme siellä liiaksi hyvittelee!
Kuvaamaton oli Pipinän ja toisten pajarin asemiesten säikähdys, kun
Mikolka löydettiin vankikomerosta yksinään ja melkein hengettömäksi
suomittuna. Vasta pitkällisen virvoittelun jälkeen hän sen verran
tointui, että kykeni sopertamaan yhden ainoan sanan:
— Ilveilijä!
Pajari Boris raivosi mielettömänä. Pajari Sergei ryhtyi touhussaan
järjestämään karkulaisten takaa-ajoa, mutta silloin huomattiin, että
kaikki jousimiehet asemiesten tuvassa olivat tukkihumalassa. Mahdoton
oli saada heitä hoputetuksi karkulaisten jälkeen. Koko juopuneen
vierasjoukon valtasi neuvottomuus ja kuvaamaton hämminki.
Pajarin tytär yksin pysyi kylmänä ja rauhallisena ja nyt hän haastoi
isällensä:
— Sanohan isäni, kenen on syy, että ilveilijä pääsi tänne sinun
linnaasi pujahtamaan? Sanohan, kenen on huolehdittava, että jousimiehet
pysyvät valppaina tehtävissään? Eiköhän tämän Pipinä palvelijasi olisi
tuosta huolehdittava, mutta miten hän on siitä huolehtinut? Niin hän
on huolehtinut, että kaikki asemiehesi ovat nyt juovuksissa! Jos nyt
Tiurin miehet sinun linnaasi hyökkäisivät, niin kenenkähän saisit
lauttasiltaa puolustamaan? Tuskin ketään saisit, niin on tämä Pipinä
palvelijasi laiminlyönyt velvollisuutensa. Eiköhän liene kohtuullista,
että hänkin kerran saa kuritusta?
Julmistunut pajari teki tyttärensä neuvon mukaan. Pipinä kuuluttaja
siepattiin viipymättä kiinni ja kaikkien pajarien asemiehet saivat
häntä jokainen vuoronsa perään solmuruoskalla suomia, niinkuin olivat
valmistautuneet Tiurin miestä suomimaan.
Tähän päättyivät pajarin juomapidot. Ei kellään ollut enää halua
pitoruokien ja juomien maistamiseen tai muuhun hupailuun. Pajari Boris
ja pajari Sergei kiristelivät hampaitaan, mutta voimaton oli heidän
raivonsa. Pois oli mennyt Tiurin mies heidän käsistään ja he tiesivät,
että nyt vasta olikin taistelu alkamassa.
Toisessa huoneessa makasivat rinnatusten samalle vuoteelle viskattuina
Pipinä kuuluttaja ja Mikolka herja. Kukaan ei muistanut heidän
kirveltäviä ruoskanjälkiään lääkitä, oman onnensa nojaan unohdettuina
he saivat olkivuoteellaan vääntelehtiä ja vaikeroida. Vaikea oli sanoa,
kumpainen näistä pajarin palvelijoista oli saanut perinpohjaisemman
löylytyksen, mutta hyvän he olivat saaneet kumpainenkin. Jos Lari
taatto oli hyvin Mikolkan pehmittänyt, niin olivatpa juopuneet
asemiehetkin Pipinän selän sukineet.
Näin he rinnatusten makaavat. Pipinä kuuluttaja kiristelee hampaitaan
ja tuskiaan vaikeroiden sähisee:
— Tiedän minä, kenelle tämän kurituksen kerran maksan!
— Luulenpa minäkin tietäväni, kenelle maksan! voihkii Mikolka herja. —
Ja luulenpa tuonkin tietäväni, kuka Tiurin miehen karkuun avitti, kuka
tänne hommasi tuon kirotun ilveilijän, tuon Tiurin velhon!
— Pajarin tytär! ähkii Pipinä hampaidensa lomasta. — Pajarin tytär!
voihkaisee Mikolka herja.
Näin he rinnatusten voihkivat ja vaikeroivat, kaksi hyvän löylytyksen
saanutta pajarin herjapalvelijaa. Näin he pajarin tyttären pään menoksi
kostoa vannovat.
XIII Luku.
TIURIN MARKKINAT.
Tiurin suuret riistamarkkinat pidettiin elonajan päättyessä, toisen
syksyisen täysikuun aikaan.
Jos tavallisinakin aikoina näille markkinoille tuli runsaasti Karjalan
miehiä, niin nyt väkeä tulvasi aivan tavattomasti. Kaukaisimmiltakin
Karjalan perukoilta olivat miehet kyläkunnittain lähteneet liikkeelle.
Monet olivat sen lisäksi ottaneet mukaan miltei koko perheensä,
vain matkantekoon kykenemättömät vanhukset ja lapset oli jätetty
kotimiehiksi, tulisijan vartijoiksi. Toiset olivat vainolaista peläten
kuljettaneet kotimiehet huhtaraateiden ja takamaiden piilopirtteihin.
Varsinkin Laatokan puoleisessa Karjalassa, jonne pajarin miehet nyt
tekivät yhtenään julmia vainomatkoja, oli näin menetelty. Kaikki
arvokkaampi omaisuuskin oli kotimiesten mukana piilopirtteihin viety,
vakinaiset elinsijat olivat jääneet aivan autioiksi. Vähän sieltä
vainolainen löysi mitään ryöstettävää, Jos ryhtyikin markkinoiden
aikana tekemään hävitysretkiään.
Paljon oli riistasaalistakin markkinoille tuleviin Karjalan miehillä.
Mainio riistavuosi oli viime talvena ollut ja kesälläkin oli vielä
saatu runsaasti majavia. Oli jokaisella turkisnahkoja suuret niput
hansakesteille tuotavaksi, köyhimmilläkin oli kymmeniä kiihtelyksiä
oravia ja kärppiä sekä siihen vielä lisäksi jalompien metsänotusten
turkisnahkoja.
Mutta ehkä enemmän kuin riistasaaliin runsaus oli väkeä saanut
jalkeille Karjalan miesten yhteinen ahdinkotila. Jo olivat
kaukaisimmillekin syrjäseuduille ennättäneet viestit Käkisalmeen
pesiytyneen Novgorodin pajarin väkivaltaisuuksista. Jo syvimmässäkin
salonsopessa tiedettiin pajarin uhkaavan orjuudella vapaita Karjalan
miehiä. Sen vuoksi oli nyt miehissä liikkeelle lähdetty. Tiurin
markkinoilla ja heimokäräjillä piti neuvoteltaman puolustuskeinoista
vierasta pajaria vastaan, ja kenpä Karjalan mies ei näissä
neuvotteluissa olisi tahtonut mukana olla.
Useat pitempien taipalien takaa tulleet olivatkin jo markkinoille
lähtiessään varustautuneet aivan kuin vainomatkalle. Jokaisella
miehellä oli teräsjännejousensa ja täysinäinen nuoliviinensä, mutta
monessa veneessä näkyi näiden lisäksi röykkiöittäin muitakin aseita.
Oli raskastekoisia keihäitä ja sotakirveitä. Karhun kaadantaan
rauhan aikoina käytettiin näitä aseita, mutta nyt ne oli puhdistettu
ja teräviksi hiottu toisenlaisen otuksen pään menoksi. Kilpiä oli
myös jokaisessa veneessä, oli suuria hirvennahalla päällystettyjä
kilpiä, jotka asetettiin eteen maahan jousella ammuttaessa, mutta
olipa myös pienempiä pyöreitä ja sirotekoisia kilpiä. Ne kelpasivat
suojaamaan pääasiallisesti vain miekan mittelössä. Harvinaisempia
olivat kirkkaiksi kiilloitetut rintahaarniskat ja rautapaidat sekä
vaskiset ja rautaiset kypäripäähineet. Moni Karjalan mies oli jo viime
aikoina vainomatkat mielestään jättänyt, ja niinpä asevarustuksetkin
sen mukaisesti olivat kirjavia ja puutteellisia. Mutta jokainen mies
oli ottanut mukaansa sen aseen, mikä hänellä oli ja kaikkien katseista
kuvastui yhtäläinen urhomieli. Oltiin valmiita viimeiseen hengenvetoon
asti taistelemaan isiltä perityn vapauden puolesta heimon asuinsijoja
uhkaavaa vierasta tungettelijaa vastaan.
Varsin runsaasti oli Tiurin markkinoille saapunut pajarin asemiesten
vainoamia miehiä myös Laatokan takaisesta Karjalasta. Tästä näki
hyvin, etteivät sielläkään kaikki olleet pajarin valtaan tyytyväisiä.
Kapinanhenki kyti tuhan alla ja Tiurin miesten markkinakutsu oli nyt
nämä pajaria vihaavat miehet houkutellut tälle puolen Laatokan. Monia
vaaroja he olivat saaneet matkallaan välttää, pajarin asemiehet,
joita vilisi siellä päin kaikkialla, olivat jo hiiviskelleet usean
kantapäillä. Mutta oveluudella, välistä väkivalloinkin oli nämä
vaanijat karistettu kantapäiltä ja niin oli pienillä veneillä Laatokan
myrskyisät ulapat viiletetty. Kurkijoen ja Lahdenpohjan sokkeloisiin
saaristoihin olivat Laatokan täkäläiset ensin tulleet ja sieltä oli
sitten yhtenä näiden seutujen miesten kanssa metsäteitä Tiurin maille
taivallettu.
Hyvin Laatokan täkäläiset kyllä tiesivät, että tämän markkinamatkan
jälkeen ei heidän ollut enää hyvä palata kotiseudulleen. Mutta monipa
ei heistä ajatellutkaan kotiseudulleen palaamista, vaan Tiurin miesten
riveissä taisteluun astumista. Varmana pidettiin, että nyt tulisi
Tiurin käräjillä yksimieliseksi päätökseksi aseellinen nousu vierasta
pajaria vastaan. No hyvä, silloinpa samaa kyytiä jo lähdettäisiinkin
sotapolulle.
Ensin oli pajarin miesten yllätyksiä peläten mielitty markkinat pitää
Tiurin linnasaarella, mutta pianpa tästä aikeesta täytyi luopua, kun
väkeä tulvasi niin tavattomasti. Mihinpä ahtaalla linnasaarella olisi
kaikki tämä kansanpaljous majoitettu, hyvä kun harvinaisemmillekin
vieraille linnan vierastuvissa riitti majapaikkoja. Lauttasillan
mantereen puoleisessa päässä, rauhanvuosina syntyneen suuremmat
markkinapaikan ympärillä oli kuitenkin monta uudempaa ja varsin tilavaa
vierastupaa ja nämäpä nyt kaikki suurella kiireellä puhdistettiin ja
laitettiin kuntoon.
Mutta eivät vielä niissäkään kaikki markkinoille saapuneet saaneet
kattoa päänsä päälle. Niin ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin
rakennella markkinapaikan naapuruuteen havumajoja ja viritellä
nuotiotulia. Tämä tuossa tuokiossa kyhätty markkinaleiri levisi pian
varsin laajalle pitkin Vuoksen rantaa sekä markkinapaikan ylä- että
alapuolelle. Ylävällä rantaäyräällä, jossa kasvoi komeata honka- ja
tammimetsää sekä koivikkoa, kohosi teltta teltan, maja majan vieressä.
Kun illan pimetessä sytytettiin tuohusvaloja ja nuotiotulet kirkkaina
loimottivat, näytti koko komea metsä muuttuneen sotaleiriksi tai
Tapiolan valtojen muhkeaksi pitosaliksi.
Vielä kauempanakin paloi pitkin Vuoksen, rantoja suuria nuotiotulia.
Tänne oli majoitettu tuhkatiheään vankkoja jousimiesvartioita, joiden
tuli pitää tarkoin silmällä virran veneliikennettä. Varsinkin alaspäin
oli vartiointi huolellista, sieltä näet saattoi odottaa pajarin väen
yrittävän vastavierailulle Tiurin miesten markkinoille.
Pajarin vankilasta karkuun päässyt Tiurin Kalevi johti tarmokkaasti
kaikkia markkinavalmistuksia. Parahiksi hän olikin joutunut, Tiurin
miesten uljas urho, jo hänen paluunsa jälkeisinä päivinä olivat
kaukaisimmat Karjalan miesten joukot alkaneet saapua. Kun tällöin
Tiurin miesten kokeneet johtajat kokoontuivat vanhan Tiurin taaton
asehuoneeseen neuvoa pitämään markkinavalmistuksista, jätti Suur-Tiuri
kaikkien asioiden johdon nuoren pojanpoikansa käsiin. Näin hän haastoi
kokoontuneille pohjankävijöille:
— Kun taatto taivahinen antoi meille takaisin Kalevi kaunoisemme, jo
menetetyksi luulemamme Tiurin miesten toivon, niin hänenpä puoleensa
nyt kaikessa kääntykää! Minä olen jo vanha ja väsynyt, mutta Kalevi
kaunoisemme on nuori. Tosin pajari on häntä kiduttanut vankityrmässään
ja pajarin asemiehet ovat häneen haavojaan iskeneet, mutta hyvinpä hän
on kaikista näistä vammoistaan tointunut. Hän on minun sammuneiden
silmieni valo ja hänpä nyt siis kaikkia johtakoon, niinkuin hyväksi
näkee. Johtakoon siihen asti, kun käräjillä varsinaisen johtajan vaali
tapahtuu!
Mielellään kaikki pohjankävijät suostuivat näihin Suur-Tiurin sanoihin.
Tiurin Kalevi oli nyt jo kaikkien mielestä kokeneen urhon veroinen,
kenpä ei olisi ollut altis tekemään hänen käskyjensä mukaan.
Muita innokkaampana touhusi markkinavalmistuksissa nuori Osma Kumoinen.
Tiurin Kalevi oli hänet nyt ottanut nuorten asemiestensä joukosta
lähimmäksi uskotukseen ja tämäpä suuri kunnia kannusti nuorta Osma
Kumoista kaiken parhaansa panemaan. Väsymättä hän omalla kevyellä
vaskikeulallaan liikuskeli Tiurin linnan alapuolella jousimiesvartioita
järjestelemässä ja näiden toimintaa valvomassa. Ah miten uljaaksi
nyt nuori Osma tunsikaan itsensä, kun oli saanut oman vaskikeulan,
uudenuutukaisen kypäripäähineen ja kirkasteräisen miekan vyöllensä.
Vielä suurempaa iloa tuotti hänelle se, kun Kalevi oli antanut hänen
jousimiestensä joukkoon vanhan Lari taaton, sankarin uljaimman, jonka
nimi oli nyt kaikkien huulilla. Mitäpä tuon enempää olisi tarvittu,
jokaisella jousimiesten nuotiotulella nyt Lari taaton rinnalla
annettiin suuri arvo myös venekunnan johtajalle, vaikkapa tämä olikin
vielä nuori poikanen. Urhot harmaapäisetkin hänen sanojaan kunnioittaen
kuuntelivat ja kaikki tekivät mielellään hänen käskyjensä mukaan.
Vanha Lari taatto itse ei näyttänyt herättämästään huomiosta paljon
välittävän. Nuoret jousimiehet kaikkialla pyrkivät häneltä kilvan
utelemaan lähempiä tietoja hänen matkastaan pajarin pelättyyn
haukanpesään, mutta eipä Lari taatto monesti viitsinyt heidän
uteliaisuuttaan tyydyttää. Naurahti vain ja virkkoi.
— Eipä tuo niin merkillinen matka ollut! Kävin Kalevi kaunoisemme pois
omille maille noutamassa ja yksin tein pajarin vieraille vähän taitoani
näytin. Siinä kaikki, jopa tuosta nyt joutavia kerskailemaan!
Jousimiesten ja muidenkin markkinoille saapuneiden Karjalan miesten
mielestä hänen salaperäinen ja sankarillinen matkansa pajarin linnaan
oli kuitenkin enemmän arvoinen. Monen nuotiotulen ääressä tästä
matkasta jo sankarilauluja lauleltiin. Näissä lauluissa oli muistettu
myös Lari taaton ja Tiurin Kalevin salaperäisiä auttajia, vaikka kukaan
ei oikeastaan tietänytkään, ketä nämä auttajat olivat.
Koetettiin tätä asiaa udella nuorelta Orava poikaseltakin, joka oli
ollut Lari taaton matkassa. Mutta tämäpä naskali vasta osasikin olla
miehevää miestä olevinaan. Kädet puuskaan pannen hän leveästi kertoili
pajarin upeista vieraspidoista ja siitä, miten suuressa kunniassa häntä
ja Lari taattoa siellä pidettiin, miten heitä hopeaisista astioista
syötettiin ja juotettiin. Tätä hän kyllä mielellään kertoili, mutta
muutapa ei paljon hänenkään huuliltaan herunut. Kun kysyttiin, kuka
heitä siellä auttoi ja opasti Tiurin Kalevin vankiluolaan pääsemään,
niin otti Orava poikanen salaperäisen muodon päällensä ja virkahti:
— Vieläkös siihen opastajia tai muita auttajia olisi tarvittu! Lari
taatto on sellainen tietäjä, että hän löytää tiensä ilman auttajia! Ja
vaikkapa Lari taatolla lieneekin omia ystäviään ja avustajiaan, niin
niistä tämä poika ei puolta sanaa pukahda!
Tähän saatiin tyytyä, ei ollut runontaitavilla sankarilaulujen
sepustajilla muuta neuvoa kuin täytellä puuttuvat aukkopaikat oman
vilkkaan mielikuvituksensa tuotteilla. Niin tulikin näihin lauluihin
totta ja tarua sekaisin, mutta yhtä innostuneina niitä silti kaikilla
markkinamiesten nuotioilla kuunneltiin. Ja kun vielä tämän tästä
nähtiin laulujen sankarejakin, kun nähtiin Lari taatto veitikkaa ja
kun nähtiin itseään uljasta Tiurin Kalevia, niin pysyi innostus sitä
korkeammalla. Kenpä Karjalan mies ei olisi nyt ollut halukas itsekin
pajarin vieraspitoihin lähtemään, pajarin miesten kera kalpaleikkiin
käymään!
Suuri merkkitapaus oli myös hansakestien markkinoille saapuminen.
Monella uljaalla laivalla näitä lännen meren takaisia kauppamiehiä
tuli, kauniin syyspäivän aamuna laskivat syvällä uivat laivansa Tiurin
markkinarantaan. Sadoin ja tuhansittain oli markkinakansaa heidän
tuloaan katsomassa, Tiurin linnan muureilla ja vastapäisen rannan
korkealla äyräällä kuhisi uteliaita kuin muurahaisia. Ihailtiin noiden
kaukaisen maan laivojen uljasta rakennetta, arvioitiin tuulessa
lepattavien valkopurjeiden vetokykyä. Silmät tahtoi häikäistyä,
kun syksyn kuulas päivänkilo leikitteli parraspuilla ja korkealle
käyristyvillä kokkakaarilla, joiden vaskipienat ja koristeet oli
hangattu välkkyvän kirkkaiksi.
Ja mitäpä tuolta parin eellimmäisenä saapuvan laivan parraspuilta
näkyikään? Kirkkaita rintahaarniskoita sieltä välähteli, uljaita
lännen ritareja ja näiden asemiehiä siellä näkyi olevan suuri joukko.
Näiden seurassa huomattiin omaa väkeäkin: vanha Kekri Kumoinen siellä
seisoi ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma ja vielä kolmantena Kuparsaaren
vanha Antero Äyrämöinen, joiden tiedettiin Tiurin miesten lähetteinä
matkustaneen Viipurin linnaan. Hansakestien laivoilla nämä lähetit
nyt takaisin matkaltaan palasivat ja komeatapa heillä näkyi olevankin
saattojoukkoa seuranaan.
Tiurin Kalevi ja monta muuta Tiurin miesten johtajaa oli lauttasillalla
tulijoita vastassa. Siinä tervehdyksiä vaihdettiin, siinä kuulumisia
kyseltiin. Hansakestien johtajina olivat vanhat tuttavamme, raadin
jäsen Bartolomeus ja saksalainen herra Vilhelm. Ja olipa kolmaskin
vanha tuttavamme, ritari Niilo Pentinpoika, tulijoiden joukossa.
Kaikki vieraat ja samoin matkaltaan palanneet Tiurin miehetkin olivat
iloisesta yllätyksestä kovin hämmästyneitä. He olivat odottaneet
tapaavansa Tiurin linnan ja koko markkinoille kokoontuneen Karjalan
kansan surun ja murheen murtamana Tiurin Kalevin katoamisen vuoksi,
mutta nytpä kadonneeksi uskottu urho olikin ilmielävänä ja reippaana
heitä vastassa. Ihmetellen kaikki kilpaa hänen pelastumisestaan
tiedustelivat ja häntä onnittelivat. Ritari Niilo puheli nauraen:
— No jopa näen kokonaan myöhästyneeni! Herrani ritari Pietarin käskystä
minä näine miehineni kiiruhdin tänne ollakseni Tiurin urhojen mukana
sinun pelastuksestasi taistelemassa. Mutta nähtävästi onkin jo vieraan
pajarin mahti murrettu ja minä joudan miehineni tyhjin toimin takaisin
palaamaan.
— Ei ole vielä vieraan pajarin mahti murrettu! naurahtaa hänelle
vastaan Tiurin Kalevi. — Suopeat kohtalottaret minut pajarin vankilasta
karkuun avittivat, mutta yhä pajari uhkaa Karjalan miesten vapautta.
Vielä saamme miekoin ja jousin häntä vastaan taistella ja jos sinä,
ritari Niilo, olet tullut herrasi käskystä meitä Tiurin miehiä
auttamaan, niin kiitollisina me apusi vastaanotamme.
Toistamiseen hän puristi lämpimästi ritari Niilon miehekästä kättä ja
toivotti tämän asemiehetkin tervetulleiksi Tiurin linnaan.
Mutta muita sukkelampana pujahteli miesjoukossa pieni ja jaloiltaan
ketterä Antero Äyrämöinen. Nyt hän jo Tiurin jousimiehiä hoputtaa,
että nämä kiiruhtaisivat avustamaan hansakestien laivamiehiä
raskaiden tavara-arkkujen maihin kuljettamisessa ja markkinapöytien
rakentamisessa. Joutuisa olikin nuori Osma Kumoinen vanhan Anteron
toivomusta täyttämään. Mukanaan vanha Lari taatto ja uljas Orma sekä
joukko muita jousimiehiä hän kiiruhti hansakestien laivoihin.
Täällä miehet jo hinasivat kalliita tavara-arkkujaan parraspuiden
äärelle Siinä hääri kokonainen liuta lännen ahavoituneita miehiä yhden
tavara-arkun kimpussa, koettivat sitä saada parraspuulle nostetuksi.
Hymyten Lari taatto meni heidän joukkoonsa ja virkahti:
— Sallikaahan, veljet veikkoset, sallikaahan vanhan ukkelinkin tuon
arkun painoa hiukan tunnustella!
Ennenkuin hölmistynyt miesjoukko ehti ajatellakaan, keikahti raskas
tavara-arkku kevyesti vanhan jättiläisen leveille hartioille.
Ruskivat porraspuut hänen jalkojensa alla, mutta horjumatta nousi
Lari taatto laiturille, asteli vielä hyvän matkaa ja siellä, mihin
toiset jousimiehet olivat alkaneet markkinapöytää rakentaa, taakkansa
varovasti maahan laski.
Yhdellä iskulla oli Lari taatto näin voittanut lännen miestenkin
ihailun ja suosion. Kilvan nämä hänen ympärillään tungeskelivat,
hänen käsivarsiensa voimaa tunnustelivat. Lari taatto leikkien heidän
käsiänsä puristelee, miestä toisensa jälkeen naureskellen ilmaan
keikauttaa ja haastelee:
— Ka keveitäpä olette, samaa maata kuin pajarin miehetkin! Mutta kun
ystävinä olette tulleet, niin jos kuitenkin illan jouduttua hiukan
maljoja maistaisimme.
Kilvan miehet lupasivat hänelle tarjota kuohuvaa olutta. Sillä oli luja
ystävyysliitto solmittu Tiurin jousimiesten ja hansakestien asemiesten
kesken.
Tällä välin olivat hansakestien johtajat ja ritari Niilo
vastaanottajineen jo painuneet lauttasillalta käräjäpihaan. Täällä
olivat heitä vastassa Tiurin linnan ehtoisa Imandra emäntä ja
Tiurin neidot. Kuohuvia tervetulijaismaljoja täällä kaukaisen maan
vieraille ja ritari Niilolle tarjottiin. Ritari Niilon katse haki
neitojen joukosta omaa mielitiettyään, mutta tätäpä ei näkynytkään
ensi hetkellä. Oli näet Inkeri neito voimakasta mielenliikutusta
peittääkseen paennut jousimiesten tupaan, siellä hän simasarvia
täytteli ja niitä toisille neitosille ojensi vieraille vietäväksi.
Mutta läikkymään pyrki täysinäinen simasarvi hänen käsissään. Helinä
neito hänelle nauroi:
— Johan sinä nyt, Inkeri ystäväni, johan sinä kovin vajanaisia
simasarvia meille toimitat. Eiköhän liene parasta, kun itse lähdet
tuota sarvea Niilo ritarille kantamaan. Silloin Niilo ritari ja muutkin
vieraat näkevät, kuka on kuohuvan juoman maahan läikytellyt!