ja tämän asemiesten Tiurin miehelle aikomasta rangaistuksesta.
Kylmä oli hänen äänensä sointu, mutta kun Tiurin Kalevi hetkisen
kuluttua silmänsä avasi, näytti pajarin tytär joutuvan hämilleen ja
karttoi hänen katsettaan. Ei monta sanaa vaihdettu. Pajarin tytär
vain tiedusteli hänen haavojensa paranemista, enemmän Mishkalle
haasteli hänen yrttivoiteitaan kehuen. Mutta katonaukosta pujahtanut
auringonsäde koko ajan kisaili hänen tukassaan ja kypäripäähineensä
loistossa ja poloinen vanki katseli enemmän tuota kisailua kuin hänen
sanojaan kuuntelu. Tuo valonsäde hänelle kavalsi, että ei ollut niin
musta ja tyly mieleltään pajarin tytär kuin tahtoi näyttää. Uusi
pelastuksen toivo tästä vierailusta virisi vangin sydämeen.
Mutta levottomuus ahdisti pajarin tytärtä. Hänen isänsä palvelijat
jo suurella touhulla valmistivat herransa lupaamia juomapitoja eikä
vieläkään kuulunut mitään vihiä hänen orjapiikansa paluusta, vielä
vähemmän sen miehen saapumisesta, jota noutamaan hän oli orjansa
lähettänyt. Jo alkoi pajarin tyttärestä tuntua, että turhaa hänen oli
Tiurin linnasta apua odottaakaan. Hyvin luultavaa, että orjatyttö oli
perille pääsemättä uupunut tai jos oli päässytkin, niin ei ollut siellä
tavannutkaan etsimäänsä vanhusta.
Hataralle pohjalle, kovin hataralle Irinja neito huomaa kaiken toivon
rakentaneensa. Viimeiset päivät kuluvat, hän kulkee levotonna ja näkee
miten pajarin asemiehiä yhtenään lähtee matkalle ja toisia palaa.
Pitokutsuja ne kuljettavat kaukana Laatokan takaisessa Karjalassa
eläville Boris pajarin ystäville.
Vastenmielisyyttä tuntee Irinja neito näitä suurellisia
pitovalmistuksia nähdessään. Hänen mieltään murjoo sekin, että hän
näinä päivinä huomaa pajari Sergein entistä ahkerammin itseään
mielistelevän. Hän tiesi isänsä asemiesten kesken jo yleisesti
kuiskailtavan, että pajari Boris aikoi pian naittaa tyttärensä
Novgorodista saapuneelle apulaiselleen. Samaa vihjailtiin
keittiörakennuksessakin, jossa suuren orjalauman johtajana valtikoi
Marfa emännöitsijä, Irinja neidon imettäjä. Pajarin tyttären
kohdatessaan Marfa joka kerran tiedustelee liehitellen:
— No, Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, eikö ala jo mielesi olla
miehelään? Olemme suuren sulhon saaneet, eikö jo silmäsi hänen muhkeaan
muotoonsa ihastu.
— Kahta muhkeamman toivoisin muotonsa olevan, sanoo pajarin tytär.
— Toisen verran uljaammasta olen uroosta uneksinut. Eikä tuon sinun
suosimasi sulhon sukukaan liene kyllin suurta Boris pajarin tyttärelle.
— No no, tyttäreni, armas päivänsäteeni, älähän liian korkealle
kurkota, varoittelee Marfa. — Hyvää on sukua pajari Sergei, jos lienet
hyvää sinäkin. Ja muodoltaan toisen verran uljaampaa urosta et mistään
löytäne.
Orjapiiatkin puhuvat pajari Sergeistä. Näyttävät pitoruokia ja juomia
valmistaessaan jo kuvittelevan, että näistä juomapidoista tulikin
kihlajaiskemut.
Kun Irinja neito ajattelee, että hänen kihlajaisissaan suomittaisiin
vieraiden huviksi solmuruoskalla vapaiden Tiurin miesten uljainta
urosta, niin nousee hänen ylpeä uhmansa. Hyvä! Jos ei muualta apua
tullut, niin hänpä yksinään tekisi isänsä ja tämän asemiesten aikeet
tyhjäksi! Tiurin miestä ei solmuruoskalla suomittaisi, vaikka hänen
itsensä täytyisi ne solmuruoskan iskut vastaanottaa.
Jos isänsä oli väkivaltaisuudestaan pelätty pajari, niin hänpä oli
tämän pajarin tytär! Ei isä kenties vielä tuntenutkaan tytärtään, vaan
oppisipa nyt tuntemaan.
Ja pajari Sergei, pöyhkeilijä ja valehtelija! Kehuit Tiurin miehen
voittaneesi tasapäässä taistelussa, vaikka kavaluudella voitit. Ei
sinulle Irinja neito suosiotaan soisi, ennen ikänsä kaiken yksinään ja
orpona kulkisi urhon toisen verran uljaamman kuva sydämessään!
XII Luku.
PAJARIN PIDOT.
Boris pajarin juomapidot olivat jo pajarin Laatokan takaisessa
Karjalassa olinaikaan päässeet suureen maineeseen. Monta kertaa vuoteen
pajari näitä pitoja toimeenpani veronkantajilleen, kuuluttajilleen ja
muille hyville ystävilleen.
Laatokan takaa oli nytkin saapunut paras osa pajarin vieraista. Siellä
toimi edelleen Boris pajarin veronkantajia Impilahden, Uuksun ja
Tuleman miesten keskuudessa; Vain kauempana Syvärin ja Äänisen miehillä
oli oma pajari, vasta äskettäin sinne Novgorodista lähetetty Nikita
Iljanpoika, joka oli Käkisalmen pajarin hyvä ystävä.
Pajari Nikitakin oli saapunut toisten sieltä päin tulleiden vieraiden
mukana. Kaikki he olivat saapuneet nauttimaan Boris pajarin runsaasta
kestityksestä ja nähdäkseen omin silmin pajarin vangiksi joutuneen
Tiurin miehen häpäisemistä. Pajarin kuuluttajien ja veronkantajien
matkassa olivat myös pajaria hännystelevät Uuksun ja Syvärin
karjalaisten johtajat. Heidätkin oli pajari kutsunut, jotta he saisivat
nyt vuorostaan nauttia pajarin julmasta kostosta ja Tiurin miehen
alennuksesta.
Olipa Novgorodista asti vieraita. Muutama päivä takaperin oli sieltä
jälleen tullut ruhtinaan lähetti, pajari Aleksei Vasilinpoika, pajari
Sergein veli. Monen asemiehen ja seuralaisen kera oli pajari Aleksei
tullut Käkisalmeen linnan varustustöiden jouduttamista hoputtamaan.
Paitsi runsasta ruoka- ja juomakestitystä, oli pajari Boris varannut
vierailleen monenlaisia muitakin huvituksia. Käytiin haukalla ja
jousella metsästämässä pajarin haukankesyttäjäin ja taitavien
jousimiesten opastamina. Myös olivat pajarin asemiehet haalineet
monelta haaralta soittoniekkoja ja ilveilijöitä pajarin vieraille hupia
pitämään.
Varsinkin yksi ilveilijä pääsi heti pajarin linnaan ilmestyttyään
suureen suosioon. Tämä ukkeli oli omia aikojaan ilmestynyt pajarin
jousimiesten tupaan ja alkoi siellä näytellä konstejaan. Oudonnäköinen
kummitus oli tämä miekkonen, naamansa oli hän ruostevärillä töhertänyt
täyteen viiruja ja kirjauksia ja päässään oli tuohesta tekaistu korkea
piippolakki, jossa helisi tiukuja ja kulkusia. Selässään oli kuomalla
mahtava kyttyrä ja sen päällä kellui taikapussi, jossa hän kehui
kaikkien Tulilapin henkien ja mannun alaisten mahtien pitävän asuntoaan.
Merkillinen olikin tämä taikapussonen. Se oli kurottu kokoon kirjavista
tilkkusista, siitä riippui jos minkä värisiä ja kokoisia riekaleita ja
turkisnahkan suilakkeita, siinä helisi tiukuja ja kulkusia ja yhtenään
se pussonen elehti ja potkieli, niinkuin mikä elukka olisi siellä
sisällä ponnistellut vapauteen päästäkseen. Temppujen tekijä oli näet
pussoseensa sovittanut pienen palkeen, jota hän pussosensa hihnoja
pitelevällä kädellään taitavasti käytteli. Samalla hän mestarillisesti
jäljitteli kaikkien eläinten ääniä. Milloin hän oli pussistaan
nitistävinään surkeasti vinkuvan porsaan, milloin sähisevän kissan tai
kaakattavan kanan, mutta yhä piisasi siellä vain potkivia ja vikiseviä
elukoita.
Ukkelilla oli mukanaan pieni poikanen, jota hän nimitti Petriksi
ja joka myös osasi monenlaisia temppuja tehdä. Osasi tämä poikanen
heittää ilmassa kuperkeikkoja, osasi hänkin jo matkia vinkuvia
hiiriä, kurnuttavia sammakoita ja sähiseviä kyitä. Vatsaansa pidellen
jousimiehet nauraa hohottivat näiden ilveilijäin tempuille, ei
ollut pajarin linnassa pitkiin aikoihin nähty näin maan mainioita
konstintekijöitä.
Kun pajarin tytär sai kuulla tästä Tulilapin taikurista, pistäysi
hänkin jousimiesten tupaan hänen konstejaan katsomaan. Taikuri oli
parhaallaan toimessa ja kulki touhussaan edestakaisin miesjoukossa.
Siinä kulkiessaan meni hän myös pajarin tyttären ohi ja silloin tämä
tunsi vyötänsä kosketettavan. Kun hän vilkaisi vyöhönsä, oli siihen
pistetty pitkä, kuivuneesta verestä ruostunut teräsnuoli.
Pajarin tytär hätkähti tämän tutun merkin nähdessään. Ihmeissään hän
taikuria tarkasteli, mutta sitten jo tunsi hänet ja riemu täytti tytön
sydämen. Mutta kylmästi hän taikurille haasteli:
— Tulehan, kuomaseni, tänä iltana myös pajari isää ja hänen vieraitaan
huvittamaan.
— Mielelläni tulen pajari isän ja hänen vieraidensa luo! puheli ukkeli.
— Olen kuullut tätä pajaria hyväksi sanottavan, niin mielelläni häntä
ja hänen vieraitaan huvitan taidollani!
Hän iski merkitsevästi silmää pajarin tyttärelle. Mutta pajarin tytär
kiiruhti nopeasti orjapiikansa Olgan luo.
Tämä oli jo edellisenä päivänä matkaltaan saapunut, mutta ei hän vielä
tiennyt mitään Tiurin miehen tulosta. He olivat lähellä pajarin linnaa
eronneet toisistaan ja Lari taatto oli luvannut tulla yksinään. Kun
nyt pajarin tytär iloissaan kertoi, että Tiurin mies jo oli saapunut,
joutui orjapiika Olga ihmeisiinsä. Jo hänkin oli jousimiesten tuvassa
taikurin nähnyt, mutta ei ollut hänen mieleensä edes juolahtanut, että
siinä hänen matkatoverinsa teki temppujaan.
Pajarin tytär neuvoi orjapiikaansa:
— Kun tulee otollinen hetki, niin sinun pitää silloin taikuria opastaa!
Vie hänet juomakellariin, niin sitä tietä hän pääsee vankina istuvan
Tiurin miehen luo. Siellä on tosin esteenä rautainen ovi, mutta sen
pienat ovat ruostuneet. Helposti väkevä Tiurin mies kykenee ne auki
murtamaan.
Orjapiika lupasi tehdä emäntänsä neuvon mukaan ja hyvillä mielin
läksi pajarin tytär pitohuoneeseen, jonne kaikki hänen isänsä vieraat
jo olivat kokoontuneet. Ohimennessään Irinja neito kuitenkin vielä
opasti Marfa emännöitsijän orjapalvelijoita, että heidän piti kantaa
runsaasti väkeviä juomia myös jousimiesten tupaan. Näin ovelasti teki
pajarin tytär, hän huolehti siitä, että kaikki hänen isänsä jousimiehet
olisivat tänä yönä juopuneita eivätkä kykenisi Tiurin miesten pakoa
ehkäisemään.
Pitopöydässä istui pajari Boris ylimmällä kunniapaikalla, mutta hänen
lähimpinä naapureinaan istuivat pajari Aleksei ja Syvärin miesten
pajari Nikita. Irinja neito asettui istumaan pajari Sergein viereen
ja tästäpä pajari Sergei tuli kovin hyvilleen. Hän luuli jo pajarin
tyttären tulleen itselleen suopeammaksi ja tälle haasteli mielissään:
— No Irinja armahaiseni, päivänsäteeni, jokos pian hääpitoja ryhdymme
hankkimaan?
Pajarin tytär nauroi hänelle ärsyttävästi:
— Sitten hääpitoja hankkinemme, kunhan olet voittanut kaikki Tiurin
miehet.
— No siihen ei nyt enää kulu pitkää aikaa! nauraa pajari Sergei
ylimielisesti. — Tänä iltana suljemme haukanhäkkiin väkevimmän Tiurin
urhon ja sitten pian jo Tiurin miesten linnankin valloitamme.
— Hyvää onnea vain yrityksillesi, urhoni uljas, naljailee Irinja neito
pilkallisesti. Mutta pajari Sergei ei tätä ivaa ymmärtänyt, vaan luuli
pajarin tyttären tosissaan häntä onnittelevan Tiurin miehiä voittamaan.
Pitopöydän alapäässä oli Boris pajarin veronkantajia ja kuuluttajia
sekä kaikkien pajarien valittuja seuralaisia ja asemiehiä. Muita
mahtavampina rehentelivät asemiesten joukossa Pipinä kuuluttaja ja
rummunlyöjä Mikolka. Mikolka herjalla oli vyössään suuri kimppu
avaimia sen merkkinä, että pajari Boris oli korottanut hänet ylimmäksi
vanginvartijakseen. Kademielin Laatokan takaa tulleet pajarin
veronkantajat ja kuuluttajat Mikolkaa katselivat, mutta Mikolka heitä
lohdutteli hyvillä mielin virnistellen:
— Ei huolta mitään, tänä iltana saatte kaikki tarpeeksenne huvia.
Vankinamme istuva Tiurin mies on väkevä jättiläinen, niin että hän
kyllä kestää solmuruoskaa. Kaikki saatte mielenne mukaan häntä suomia,
kunhan pajari isämme käskee tuoda hänet eteensä!
Mutta Boris pajari tahtoi ensin muulla tavoin huvittaa vieraitaan. Kun
oli aluksi monenlaisia pitoruokia ja väkevillä yrteillä maustettuja
juomia maisteltu, kutsuttiin esille soittoniekat ja ilveilijät. Paljon
olikin näitä taikureja, mutta kaikkein enimmän heistä saavutti suosiota
sama vanha vekkuli, joka jo aikaisemmin päivällä oli huvittanut pajarin
jousimiehiä. Kun hän pienen apulaispoikansa kera teki temppujaan,
nauraa hohottivat pajarin vieraat täyttä kurkkua. Kovin mielissään oli
pajari Boris itsekin. Hän haasteli ilveilijälle:
— Oletpa sinä mokoma taikuri temppuja tekemään! Mistä asti olet tänne
minun linnaani taivaltanut?
— Kaukaa olen taivaltanut, pajari isäni, ylen kaukaa! pakisi ilveilijä
vekkuli silmää iskien. — Moskovat olen käynyt ja Kiovan pyhät
kaupungit. Sieltä asti olen taitojani hankkinut ja vielä kauempaa
pakanakaanin valtakunnasta asti, joka on suuren Volga emon takana.
— No jopa oletkin taipalia tehnyt, kuomaseni! ihmettelee pajari. — Ja
mistä päähäsi pisti lähteä myös näille maille kulkemaan?
— Kuulinpahan täällä mainion pajarin elävän, niin päätin lähteä
katsomaan! Jälleen vanhus veitikka iski silmää. Mutta mielissään oli
pajari tästä imartelusta, hän kehoittelee vanhusta:
— Jää tänne minun luokseni lepäilemään vaivoistasi! Hyvänä sinua
pidämme, saat kyllältäsi ruokaa ja juomaa, mutta milloin hyväksi näen,
niin sinut jälleen kutsun eteeni itseäni ja vieraitani huvittamaan.
— Mielelläni jään sinun luoksesi, pajari isä! haastelee ilveilijä. —
Mielelläni hyvää pajaria palvelen taidollani. Vaan käskehän nyt jo
opastamaan minut orjapalvelijaisi huoneeseen, jotta saisin siellä
nauttia sinun suomaasi kestitystä.
Kun pajarin tytär tämän kuuli, kutsui hän orjapiikansa Olgan luokseen
ja tälle sanoi:
— Vie tämä taituri mukanasi, hänelle ruokaa ja juomaa toimita!
Terveydekseen nauttikoon pajari isämme antimia!
Niin lähti taikuri orjapiika Olgan opastamana pitohuoneesta. Tämän
jälkeen tuotiin pitopöytään uusia herkkuja: Tuotiin mahtavan suuria
Laatokan lohia, joita pajarin omat kalastajat olivat pyydystäneet.
Mutta vieläkin suurempia kuin lohet olivat säkiät ja sampikalat,
jotka nekin olivat näihin aikoihin Laatokan vesistössä aivan yleisiä.
Kokonaisina olivat nämä jättiläiskalat keitetyt ja kannettiin ne
pitopöytään suurissa hopeakaukaloissa. Neljä Marfa emännöitsijän
orjapiikaa piti olla jokaista tällaista hopeaista astiaa reunoissa
olevista renkaista kantamassa. Jättiläiskalojen vatsat oli täytetty
munavoilla ja kaikenlaisilla muilla mausteilla ja uivat ne kaukalon
kastikkeessa voimakasta ruokahalua herättäen. Jokaisen kalan selkään
oli valmiiksi pistetty lyhyviä miekkoja ja leveitä metsästysveitsiä,
joilla vieraat itse saattoivat mieleisiään herkkupaloja leikata.
Mutta pitoateria oli vasta alussaan. Kalojen jälkeen kantoivat
orjapiiat vieraiden maistettaviksi hautomalla paistettuja teiriä ja
metsoja. Edelleen tuotiin täytettyjä jäniksiä, tuotiin villihanhea
ja joutsenia sekä lihotettuja kalkkunakukkoja, joita oli hankittu
Novgorodin maustekauppiailta. Sitten ilmestyi pöytään kokonaisia
porsaita ja lihavia lampaanvuonia. Pajarin vieraat alkoivat runsaasta
maustettujen juomain latkimisesta päihtyä.
Silloinpa ilmestyi pitohuoneeseen uusia orjapiikoja, jotka olivat
puetut kirjavanvärisiin Novgorodin kansallispukuihin ja joiden
päähineet helisivät täynnään hopeakoruja. Veikistellen nämä kauniit
orjatytöt liikkuivat vieraiden joukossa ja pajarin käskystä ryhtyivät
he huvittamaan vieraita tanssillaan. Jokaisen tanssijatytön kaulassa
oli koristeltu hopeainen rengas ja siitä riippui toisesta päästään
vyöhön kiinnitetty hopeainen ketju. Tämä oli sitä varten, että pajarin
vieraat tästä pitimestä saattoivat ottaa kiinni sen orjatytön, joka
kutakin miellytti, ja vaatia häntä istuimensa takana pitopöydässä
palvelemaan. Kilvan pajarin vieraat tätä oikeuttaan käyttivätkin,
jopa muutamat ryhtyivät kaikkien nähden suutelemaankin kauniita
orjatyttöjä. Raikuva naurunhohotus palkitsi jokaista tällaista tekoa,
pajarin vieraat saivat hupailla mielensä mukaan. Pöydän alapäässä,
jossa kaikkien pajarien asemiehet istuivat, olivat jo monet vahvasti
päihtyneitä. Siellä yksi ja toinen hyppäsi tavoittamaan tanssivia
orjatyttöjä kesken tanssin kiinni, mutta kukaan ei noista kepposista
sen enempää lukua pitänyt tai pahakseen, pannut.
Kesken tanssimisen ja ilonpidon oli kuitenkin kierosilmäinen Mikolka
hävinnyt pitohuoneesta. Mitä lienee ollut Mikolka herjalla mielessään,
kun niin salaa lähti.
Kun pajarin tytär huomasi hänen poistumisensa, katseli hän
huolestuneena ympärilleen. Nähtyään luotetun orjapiikansa Olgan, kutsui
hän tämän luokseen ja kysyi häneltä hiljaa, joko hän oli taikurin
saattanut sinne, mihin hänen piti tämä saattaa. Orjapiika Olga sanoi
merkitsevästi naurahtaen:
— Käskysi ja pajari isäsi käskyn mukaan olen hänet saattanut
terveydekseen ruokaa ja juomaa nauttimaan.
— Hyvä on, virkkoi pajarin tytär, — mutta nyt mene katsomaan, mihin
Mikolka palvelijamme lähti. Pidä hänen hommiaan silmällä ja tee sen
mukaan kuin hyväksi näet!
Nopeasti lähti orjapiika Olga emäntänsä käskyä täyttämään. Hän oli
jo oppinut rohkeasti toimimaan ja kun hän nyt arvasi Mikolkan ehkä
emäntänsä auttajasta jotakin vainuavan, päätti hän ajoissa tätä
varoittaa. Niin hän siis kiiruhti pimeälle linnanpihalle ja tähyli
siellä seinävierelle painautuen ympärilleen.
Silloin hän huomasi Mikolkan hiipivän varjon tavoin ohitsensa ja
painuvan vankiluolalle päin. Hyvän aikaa Mikolka siinä kuulosteli,
näkyi kauhtanansa liepeen alla olevaa sarvilyhtyä tarkastavan ja sitten
kuuli orjapiika hänen alkavan sovitella avainta oven lukkoon. Mikolka
mieli siis mennä yksinään vankilaansa tarkastamaan.
Mutta eipä Olgakaan joutunut neuvottomaksi. Hän odotti, kunnes
kierosilmä oli hävinnyt vankiluolan ensimmäisen oven taa. Sitten hän
nopeasti juoksi pihan yli, mutta ohi vankiluolan oven toiselle ovelle,
jonne hän oli opastanut Tiurin miehen. Hätäisesti hän tätä ovea koputti.
Oven sisäpuolelta kuiskasi Orava poikasen ääni:
— Ken siellä kolkuttaa?
— Minä täällä olen, Olga! Laskehan sisään minut, laske sukkelaan!
Päästyään kellariin hän hätäisesti tiedusteli, minne Lari taatto oli
hävinnyt. Poika viittasi kellarin pimeyteen.
— Tuonne hän meni! Kuulin hänen siellä ovea vääntävän, mutta sitten hän
hävisi ja minä seison täällä vartioimassa!
Olga hapuili eteenpäin pimeässä. Vihdoin löysi hän oven ja huomasi sen
auki murretuksi. Hän kurkisti vankikomeroon ja sieltä häntä tervehti
Lari taaton iloinen ääni:
— Kas siinähän on Olga piikasemmekin, auttajamme! Tätä tyttöä, Kalevi
kaunoiseni, tätä tyttöä ja hänen emäntäänsä pajarin tytärtä saamme
kiittää, että nyt on kahleesi murrettu ja voimme lähteä täältä
vapauteen pyrkimään!
Mutta kun Olga oli hätäisesti kuiskaten kertonut Mikolka herjan olevan
yksinään tulossa vankilaan, muutti Lari taatto nopeasti mielensä ja
sopotti Tiurin Kaleville:
— Ei, nyt emme voi mihinkään täältä lähteä! Mikolka veijari hälyttäisi
pian kaikki pajarin asemiehet jalkeille, kun huomaisi linnun tiehensä
lentäneen. Joutuisimme koreasti kiinni, ennenkuin olisimme kunnolla
tästä luolasta ulos ehtineet.
— Mitä meidän on siis tehtävä? kysyy Tiurin Kalevi neuvotonna. Hän
oli juuri saanut Lari taaton avulla kahleensa murretuksi, mutta nytpä
näyttikin vapauden tie päättyvän hyvin lyhyeen.
Lari taatto hänelle kuitenkin rohkaisevasti naurahtaa:
— Ei hätää mitään, kun Mikolka poikasemme on tulossa yksinään. Sinä
tuonne juomakellariin piiloon painaudu, siellä suuren simatynnyrin
takana hiiren hiljaa istukaa! Minä täällä Mikolkan kera hiukan neuvoa
pidän, asioista haastelemme kahdenkesken! Mutta joutukaahan nyt
sukkelaan piiloon, hyvin minä täällä yksinäni toimeen tulen!
Jo olikin aika Lari taaton sopotuksensa lopettaa ja toisten piiloon
pujahtaa. Mikolkan avain jo tunnusteli vankikomeron ruostunutta lukkoa.
Nopeasti Lari taatto painautui vangin vuodealustalle, siinä peitteen
korvilleen vetäisi jo etukäteen tulossa olevasta kohtauksesta itsekseen
nauraa hihittäen. Hiukan kolahtaen ovi aukeni ja kissan askelin Mikolka
pujahti vankikomeroon vääntäen oven sisäpuolelta lukkoon.
— Kas nytpä olen vihdoin täällä yksinäni! puhelee hän itsekseen ilosta
hytisten. — Pajari isämme siellä vieraitaan kestitsee, mutta minäpä
täällä yksin hommailen, kallista lintustamme vartioitsen! Jo säikähdin
tuota mokomaa ilveilijää, mutta eipä ollutkaan sen vaarallisempi. No
sama tuo, kun olen tänne tullut, niin kesyttelenpä hiukan lintustamme.
Omaksi huvikseni kesyttelen!
Hän nauraa hihittää häijyä nauruaan. Sitten hän solmuruoskansa varrella
peitteen alla makaavaa miestä tönäisee näin virkahtaen:
— Hei nousehan tuosta jo, urhoni uljas, kyyhkyläiseni! Nousehan jo,
niin sinulle tarjoan pajari isämme lähettämiä tuomisia. Yksin olet
saanut täällä värjötellä, niin varmaan ne sinulle hyvää tekevät.
Mieliksesi jo varmaan kuuntelet, kun minä selkääsi hiukan hivelen
solmuruoskalla!
Sukkelaan tällä kertaa heräsi peitteen alla makaava mies, tokko lie
Mikolka odottanutkaan niin sukkelaan heräävän. Tuskin oli vielä saanut
sanottavaansa loppuun, kun jo Lari taatto kavahti hänen rinnuksiinsa,
häntä kurkusta kuristi.
— Vai tuomisia sinä läksit tuomaan, Mikolka ystäväni! hän sähisee
hampaidensa raosta. — Vai tuomisia sinä, pajari isämme uskollinen
palvelija! Vaan taisipa nyt sattuakin toinen mies eteesi, et
päässytkään rauhassa solmuruoskaasi heiluttamaan! Pian minä sinut
nujerran, sama jos et yritäkään vastaan potkia, näin sinut rutistan ja
huutamisen saat jättää kokonaan mielestäsi. Ei tässä mitään huutamista,
meillä on nyt kahden kesken hiukan asioita, mitäpä tänne syrjäisiä
huutamaan!
Yritteli Mikolka vastaan taistella, mutta pian hänen vastarintansa
herposi, kun Lari taatto kerran kaksi hänen kalloaan kolhaisi
kiviseinään. Sukkelaan nyt Lari taatto uhrinsa sovittaa vangin
vuoteelle ja kahleen hänen jalkaansa kiinni vääntää. Vielä hän repäisi
Mikolkan leveästä kauhtanasta suilakkeen ja sillä hänen suunsa tiukasti
kiinni sitoi. Tätä tehdessään hän haastelee:
— Kas niin, jopa nyt pysytkin siinä koreasti, niin kauan kuin tulevat
tänne Kalevi kaunoistamme noutamaan. Ja nyt, otanpa oman solmuruoskasi
ja sinulle hiukan maksan velkojani!
Mikolka on jo pökerryksistään tointumassa ja alkaa ponnistella ja
riuhtoa irti päästäkseen. Mutta Lari taatto häntä sarvilyhdyllä
valaisten ruoskaansa vinhasti heiluttaa.
— Kas tästä saat, Mikolka ystäväni, pajari isän uskollinen palvelija!
haastelee hän lyöntiensä lomassa. — Tästä saat Kalevi kaunoisemme
puolesta, saat salakytän nuolestasi ja kaikesta muustakin saat! Vai
hyvin sinä osaat pensastoissa piileskellen rehellisiä miehiä vaania,
kierosilmäinen käärme, mutta jopa nyt jouduitkin tilinteolle. Kas
niin, potki vain, potki mieliksesi! Oma on kahleesi ja hyvin se
kestää sinun potkimisesi! Ja omasipa on tämäkin, tämä solmuruoskasi.
Tällä sinä, herja salakyttä, mielit pehmittää Kalevi kaunoisemme ja
tuostapa mieliteostasi nyt sinulle palkan maksan! Kaiken maksan Kalevi
kaunoisemme puolesta ja annanpa vähän omasta puolestanikin. Ei herrasi
pajarin huoli valitella, että hänen ilveilijänsä on sinua kitsastellen
kestittänyt. Täyden kestityksen saat, niin ettäs muistat elämäsi
loppuun asti kerran saaneesi omasta solmuruoskastasi!
Jo on Mikolka herja heittänyt potkimisen, hiukan vain tuskissaan
vääntelehtii ja ähkii. Mutta säälimätön oli Lari taatto, yhä hänen
selkäänsä herkeämättä pehmittää ja edelleen haastelee:
— No mitäs nyt, näinkö pian jo heititkin potkimisen? No kuuntele
sitten mieliksesi, aulis minä olen miekkonen velkojani maksamaan.
Vahinko vain, ettei herrasi pajari ja kaikki hänen vieraansa ole täällä
näkemässä! Ilveilijä ukkeli heitä vielä kerran huvittaisi ja tämäpä
varmaan olisikin heidän mielestään parasta huvitusta! Sinä herja
mielitkin näin pajari isää huvittaa, mutta satuitpa pistämään oman
pääsi ansaan. Kas tästä saat ja tästä vieläkin, pajarin rummunlyöjä!
Saat tästä sen varalta, jotta et enää himoitseisi Kalevi kaunoisemme
selkänahkaa rumpusi päällystäksi. Vai vieläkö himoitset? Sanohan, jos
vielä mielesi tekee! Virkahan jo, pajarin kärtsä koira, kierosilmäinen
käärme, herja heittiö, kavala salakyttä!
Komeron ovelta Tiurin Kalevi hoputtaa:
— Lopeta jo, Lari taattoseni! Älä häntä aivan hengettömäksi suomi,
mokomaa!