luona suojeli, niin Lari taatto vain päätään pudisteli ja salaperäisenä
mutisi:
— Eipäs haastakaan Lari taatto kaikkia tietojaan. On nähkääs
salaisuuksia, joita ei sovi paljastaa ja vanha Lari taatto osaa kyllä
suunsa supussa pitää, ei puolta sanaa pukahda ystävistään. Ne ystävät
ovat Lari taaton ja Kalevi kaunoisemme yhteisiä ja ehkäpä vielä kerran
saatte niistä kuullakin, kunhan aikaa vähäisen kuluu.
Näin Lari taatto salaperäisenä haasteli mahtavista ystävistään. Toiset
hänen selkänsä takana silmää iskien virkahtivat:
— Höperöksi vei suru Kalevin kohtalosta ukko uutran. Noin nyt höpisee
ja kuvittelee Kalevin löytäneen pajarin luona suojelijoita. Sääli
rohkeata vanhusta, hänet olisi voinut ehkä lähettää pajarin linnaan
vakoilemaan, mutta tokkopa ukosta nyt enää lienee mihinkään.
Nuori jousimies Orma oli ainoa, joka ei Lari taaton puheita pilanaan
pitänyt. Usein nähtiin Orman ja Lari taaton yhtenä muurilla liikkuvan,
mistä lienevät pitäneet salaista neuvoa. Kun Ormalta kerran kysyttiin»
niin ilmoitti hän vastaukseksi:
— Olemme me Lari taaton kanssa jo kerran aikaisemminkin käväisseet
pajarin haukanpesässä. Ja tuotapa nyt mietimme, että lähdemme sinne
toisen kerran, jos eivät Tiurin miesten johtajat pian lähde Kalevi
kaunoistamme pelastamaan.
Eivät kuitenkaan Lari taatto ja Orma ennättäneet matkalleen. Sitä ennen
tuli outo vieras Tiurin miesten linnaan.
Kun vanha Kyyrö muutamana iltana oli suurella linnanportilla
yövartijoita tehtäviinsä määräämässä, niin huomasi hän Tiurin kosken
yli tuovalla lauttasillalla yksinäisen naispoloisen, joka pelokkaana
ympärilleen tähyillen linnanporttia läheni.
— Mitähän tuolla naiskulkijalla lienee mielessään, virkahtaa Kyyrö
vanhus ja lähettää vartiomiehen sillalle hänen luokseen.
Pahoin hätääntyi nainen, kun vartija tuli hänen luoksensa, hänen
asiaansa tiedustelemaan. Pahoin hätääntyi, mutta sai kuitenkin suustaan
änkytetyksi:
— Onkos täällä Tiurin linnassa jousimiestä, jota sanotaan Lari
taatoksi? Hänelle minulla olisi asiaa. Kaukaa olen yksin tullut ja
häntä minun pitäisi tavata.
Vartija toi naisen mukanaan ja Kyyrö vanhukselle virkahti:
— Lari taattoa tämä kaunis lintunen tahtoisi tavata. Kaukaa sanoo yksin
tulleensa ja Lari taatolle hokee itsellään asiaa olevan. No, no, älähän
tunge päätäsi noin huppuun, ei sinua täällä elävältä syödä!
— Kas onpa se tosiaan pelästynyt lintunen! naurahtaa Kyyrö vanhuskin,
mutta alkaa sitten tyttöstä rohkaista:
— Eipä tosiaankaan sinun huoli täällä jäniksen tavoin päätäsi
piiloittaa. Ja jos sinulla lienee Lari taattosellemme asiaa, niin
noudammehan Lari taaton tähän portille. Tuossa paikassa noudamme, jos
et minulle suostu asiaasi haastamaan.
Tyttö ei ruvennut millään neuvolla Kyyrö vanhukselle selvittämään
asiaansa. Mutta kun Lari taatto oli siihen portille noudettu, lankesi
vieras hänen eteensä polvilleen ja alkoi häntä pyydellä:
— Pelasta minut, urho uljas, minua suojele! Kaukaa olen tullut sinua
etsimään. Boris pajarin linnasta olen yksin taivaltanut, mutta nyt minä
olen uupumuksesta ja pelosta aivan näännyksissä.
Kun vieras tyttönen oli tämän ilmoittanut, niin jopa revähtivät
portille kokoontuneiden jousimiesten silmät suuriksi. Mutta Lari taatto
kerskailee touhuissaan:
— Tiesinhän minä, että minulle tulee pian viestintuoja pajarin
haukanpesästä! Kalevi kaunoisestamme varmaan tuo hyviä uutisia! Mutta
mitäs te siinä suu auki töllistelette, mokomat vetelykset! Tiehenne
siitä laputtakaa, kuulittehan, kenelle hänellä on asiaa, pelästyneellä
tyttö raukalla. No, no, nousehan jo tuosta, kaunis kultamuruseni,
älä yhtään pelkää! Minä sinut vien turvaan, sinulle ruokaa ja lepoa
toimitan! Tuossa paikassa sinulle kaikkea hyvää toimitan! Ja sittenpä
vasta minulle kerro asiasi. Tiedänhän minä sen olevan tärkeän asian,
Kalevi kaunoistamme varmaan koskee, mutta eipä sinun sittenkään huoli
menehtyä kerran perille päästyäsi. Ei huoli menehtyä, jaksan minä tuon
verran odottaa!
Näin Lari taatto pakisee touhussaan ja vierasta tyttöstä kainaloista
ylös auttaa. Niin vei hänet jousimiesten tupaan levähtämään ja sieltä
kaikki uteliaat jousimiehet karkoitti tiehensä.
Pian siellä tyttönen tointuukin pelästyksestään ja jo nyt hänen
kielensä kantimet laukeavat, kun näkee kahden kesken Lari taaton kanssa
olevansa. Irinja neidon, Boris pajarin tyttären lähettämänä hän sanoo
tulleensa.
— Olga on nimeni, orjapiika, ja kun armas Irinja neito ei muita voinut
lähettää sinun luoksesi, niin minut lähetti. Minulla on pajarin
tyttäreltä sinulle merkki, josta tiedät hänen minut lähettäneen.
Näin sanoen tyttönen penkoo ja kaivelee povellaan kantamaansa kääröä.
Sieltä ilmestyi vihdoin esille kuivuneesta verestä ruostunut, pitkä
teräsnuoli, jonka tyttönen pelosta vielä vapisten ojensi Lari taatolle.
— Kas tässä on Irinja neidon merkki! Sanoi hän sinun tämän nuolen hyvin
tuntevan, sanoi tämän olevan sen saman nuolen, jolla sinun herrasi
hänen parhaan haukkasensa surmasi.
Lari taatto nuolta tyystin tarkastelee ja ihastuneena huudahtelee:
— Tottapa tämän tuntenen, oman tekemäni nuolen! No jopa osasikin kaunis
emäntäsi oikean merkin lähettää. Jopa osasi lähettää! Vaan tietääpä
hän, hyviä olemme jo näet ystäviä, vaikkapa hän liekin siinä kirotussa
haukanpesässä kasvanut. Mutta sanohan jo, minkä viestin armas emäntäsi
sinun käski minulle kertomaan?
— Tämän tiedon käskee Irinja neito sinulle kertomaan, että elossa on
sinun herrasi, Tiurin nuori urho jonka pajari Sergei miehineen otti
vangikseen ja vei Boris pajarin linnaan. Elossa on herrasi ja hyvin
hänen haavojaan hoidellaan, mutta tarkoin vartioituna hän on pajarin
vankikellarissa.
— No arvasinhan minä, hänellä on armaita ystäviä pajarin kirotussa
haukanpesässä! Ystäviä parhaita, jotka hänestä huolehtivat ja minuakin,
vanhaa Lari taattoa muistavat! No jopa toitkin hyvän uutisen, jopa
viestin toit, Olga tyttöseni, kullannuppuseni! Höperöksi minut ilosta
saatoit, kyynelehtimään saatoit vanhan miehen. Vaan ajattelehan tuota,
minä Kalevi kaunoisemme mukana olin ja silloin tuo lemmon rosvo, tuo
teidän pajari Sergeinne piilopaikastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa,
Kalevi kaunoisemme sieppasi melkein minun kynsistäni. Ajattelehan
tuota, niin jopa sinäkin ymmärrät iloni syyn, Olga tyttöseni,
kullannuppuseni!
Näin Lari taatto vuoroin itkien ja vuoroin nauraen lörpöttelee. Rajussa
iloninnossaan hän suuta suikkasi kauniille orjapiikaselle ja sitten
jälleen alkaa tältä tiedustella, mitä muuta pajarin tytär oli käskenyt
hänelle kertomaan.
Silloin orjapiika vilkaisee arasti ympärilleen ja sitten äänensä
melkein kuiskaukseksi alentaen ilmoittaa:
— Vielä käski emäntäni, armas aurinkoiseni, tämän sinulle sanomaan:
On suuressa vaarassa sinun herrasi, Tiurin nuori urho. Pajari Boris
mielii hänelle kostaa kärsimänsä häväistyksen ja julman koston on
pajari miettinyt herrallesi. Niinpä siis Irinja neito nyt muistuttaa
sinua lupauksestasi, jonka olet hänelle kerran antanut. Sinun pitää
viipymättä lähteä pajarin linnaan, niin siellä sitten saat nähdä,
voidaanko herrasi vielä pelastaa.
Vakavana on Lari taatto näitä orjapiian sanoja kuunnellut. Hänen
hampaansa kirahtelevat.
— Vai niin, Boris pajari on Kalevi kaunoisellemme julman koston
miettinyt. Vaan etpäs, kirottu pajari, tuota muistanutkaan, että on
maailmassa höperö vanhus, jota Lari taatoksi sanotaan, joka on jo
kerran ennen sinulle tehnyt hyvät kepposet. Odotahan, pajari, minä
tulen, minä tulen toisen kerran sinun haukanpesääsi. Vai ei Lari
taatto lupaustaan muistaisi! Hyvin muistaa mitä on luvannut pajarin
tyttärelle. Jo tänä yönä lähden matkalle pajarin linnaan, jo tänä yönä
Lari taatto lähtee!
Vielä orjapiika Olga häntä neuvoi:
— Näin pajarin tytär sanoo, että yksinäsi on sinun tällä kertaa
tultava. Vaikka soittoniekkana, maankiertäjänä tulet. Tai keksi mitä
muuta hyväksi näet, jotta pajarin jousimiehet eivät vain sinua tuntisi.
— No siitä ei huolta mitään! nauraa Lari taatto. — Ei minua siellä
kukaan tunne. Niin muotoni muutan, että tuntemattomana astun itsensä
Irinja neidon eteen. Saatpa nähdä, Olga tyttöseni, kullannuppuseni,
tuntemattomana Lari taatto astuu pajarin tyttären eteen! Mutta tässäpä
nyt aikaa haaskaamme joutavaan lörpöttelyyn, kun meidän pitäisi jo
olla matkalla! Mutta levähdähän hiukan, Olga tyttöseni, levähdä ja
nauti virkistykseksesi, mitä sinulle käyn hankkimassa. Minä sillä aikaa
lähden tekemään varustelujani ja sitten kun valmis olen, tulen sinua
noutamaan.
Tuossa tuokiossa Lari taatto hommasi vieraalle sanantuojalle syötävää.
Hommasi sekä ruuan puolta että virkistävää katajanmarjajuomaa. Vielä
hän varoitti nuorta ystäväänsä jousimies Ormaa, että tämä pelästynyttä
vierasta suojelisi jousimiesten tungettelulta.
Itse Lari taatto pujahti Tiurin taaton asehuoneeseen, jossa monta
Tiurin miesten johtajaa oli paraikaa koolla. Paljon ei Lari taatolta
siellä saatu tietää, sen verran vain, että Tiurin Kalevilla ei ollut
pajarin linnassa mitään hätää.
— Kuka tämän sinun sanantuojasi sieltä lähettää? utelevat urhot
kuorossa.
— Huomenna sen sanon! virkahtaa Lari taatto varsin auliisti. —
Näettekös, nyt on hän täällä minun vieraanani, mutta huomenna, kun hän
on mennyt täältä matkoihinsa, niin mikäpä sitten enää estäisi minua
sanomasta.
Tähän selitykseen saivat uteliaat urhot tyytyä.
Seuraavana yönä hävisi Lari taatto Tiurin linnasta. Vain nuori
jousimies Orma tiesi hänen lähdöstään. Pienellä kevyellä jokiveneellä
lähti rohkea vanhus vaaralliselle retkelleen. Tuskin muurilla kiertävä
vartijakaan huomasi pienen purren lähtöä Tiurin uhripuiston lehtevien
koivujen siimeksestä. Nämä koivut levittivät paikotellen suojaavat
lehvänsä niin kauas vedestä kohoavien muurien yli, että siellä suojassa
voi tosiaan pieni venonen aivan piilossa liikkua.
Orma sai sylissään kantaa unen maille uupuneen pajarin tyttären
orjapiian veneen luo. Hellävaroen hän kurkotti muurinharjalta taakkansa
Lari taatolle, joka veneessään seisoen otti sen vastaan ja laski yhtä
hellävaroen veneen pohjalle valmistamalleen vuoteelle.
— Siinä nukkukoon rauhassa tyttö riepu, kyllältään nukkukoon! haastelee
hän.
— Hyvinpä nukkuukin, virkahtaa Orma. — Lienee hän saanut väsymykseen
asti valvoa tänne tullessaan.
— Hän on rohkea tyttönen, vaikka näyttääkin niin pelkurilta ja
mitättömältä. Emäntänsä lähettämänä vaikka mörköjen pesään päänsä
pistää.
Viime hetkessä sukelsi puitten siimeksestä muurille pieni asepoika
Orava ja alkoi pyydellä:
— Lari taatto, Lari taattoseni, minut mukaasi ota! En minä paljon paina
ja voinenpa olla matkallasi sinulle joksikin hyödyksi.
— Tiedätkö sinä edes, Orava poikaseni, minne minä lähden?
— Etköhän lähtene jälleen sinne vieraan pajarin linnaan.
— Vai niin, sinä tiedät, minne lähden ja kuitenkin pyrit mukaani!
Orava poikasen posket hehkuivat innostuksesta. Jousimies Orma silloin
virkahti:
— Mitäpä jos ottaisitkin tämän Oravan mukaasi. Hänestä voi tosiaan olla
matkallasi sinulle hyötyä!
— No kapua sitten sukkelaan alas veneeseen!
Niin lähti Lari taatto vaaralliselle matkalleen. Nopeasti eteni
pienoinen vene muurin kyljestä. Pian se hävisi vinhan virran
pyörteisiin, jotka sitä hyvää kyytiä kiidättivät tuntemattomia
kohtaloita kohden.
Kaikki nukkuivat Tiurin linnassa. Nukkuivat urhot uljaat ja nukkuivat
Tiurin neidot. Olivat he saaneet pienen valonpilkahduksen raskaaseen
suruunsa. Olivat saaneet lyhyen viestin, että vielä oli elossa Tiurin
miesten toivo, Tiurin neitojen unelma. Niin nyt kaikki nukkuivat,
tuosta urhosta uusia unia näkivät.
Mutta Vuoksen kuohuvia laineita kiitää yksinäinen vene. Kiitää kiikkerä
venonen läpi yön, kuohujen halki. Hyvin vihainen virta vetää, ei huoli
yksinäisen venemiehen paljon airoillaan autella. On hänellä hyvää aikaa
tehtäväänsä mietiskellä, on aikaa tuota aprikoida, miten parhaiden
pääsisi vihatun pajarin haukanpesään pujahtamaan.
Kuuhut valaisee yksinäisen urhon taivallusta. Ja kokassa kyyröttää
pieni asepoika. Väliin hän Lari taatolta kyselee pajarin linnan oloja,
väliin pientä pelon väristystä tuntien katselee kuutamon kumotusta.
Nuori on hän vielä ja häntä kutsuu ensimmäisen kerran suuren seikkailun
houkutus.
XI Luku.
PAJARIN VANKI.
Jo pari viikkoa oli Tiurin Kalevi virunut pajarin maanalaisessa
vankiluolassa.
Keskentekoinen oli tämä pajarin vankila vielä, niinkuin kaikki
muukin hänen linnassaan oli vielä keskentekoista. Kivisen ulkomuurin
viereen, aivan muuria vasten oli ryhdytty rakentamaan suuria
varastohuonekellareja, mutta kesken työn olikin pajari muuttanut
mieltään ja erottanut osan tästä varastoholvista vankilaksi. Siinä
oli vain matala maanalainen käytävä ja sen sivuilla pieniä kivestä
muurattuja komeroita, joihin sekä katosta että seinistä tihkui
runsaasti kosteutta. Ulkomuurin läpi kuului komeroihin hiukkasen
vaimentuneena Vuoksen vihaisten aaltojen loiskahtelu, kun ne
herkeämättä pieksivät muuria vasten.
Se komero, jossa Tiurin Kalevia säilytettiin, oli maanalaisen käytävän
päässä kaikkein viimeisenä. Se oli toisia paljon suurempi ja oli
nähtävästi aiottukin useampien vankien säilytyspaikaksi, mutta pajarin
tyttären toimesta pantiin Tiurin Kalevi yksinään tähän suojaan. Siihen
tuli hiukkasen valoakin katossa olevasta reiästä, keskipäivällä
kurkisti päivänsäde ja komeron kosteaan kiviseinään taittuen väreili
hetkisen poloisen vangin ilona.
Alussa oli Kalevi maannut monta päivää ensin verenvuodosta tajuttomana
ja sitten ankarassa haavakuumeessa hourien. Hämärästi hän muisti
silloin usein nähneensä kivistä kyhätyn vuodekorokkeensa vieressä
seisovan pienikokoisen vanhuksen ja tämän rinnalla solakkavartaloisen
nuoren naisen, jonka tukka valtoinaan aaltoili omituisen päähineen
alta. Siitä houreissaan makaava vanki tämän seikan merkille pani, kun
keskipäivän auringonsäde hänen komeroonsa kurkistaessaan joka kerran
sattui suoraan tuohon hänen vuoteensa vieressä seisovan naisolennon
päähineeseen ja tukkaan pannen ne kultasäteinä kisailemaan hänen
silmissään. Oli mieluisaa avata raukeat silmänsä ja tarkastella tuota
kisailua.
Sen jälkeen kun Kalevi houreistaan selvisi, oli kuitenkin nuori
nainen hävinnyt ja vanhus tuli yksinään hoitelemaan hänen haavojansa.
Oikeastaan ei Kalevi ollut varma, oliko nainen siinä milloinkaan
seisonutkaan. Saattoi olla vain hänen hourekuviaan tuo mieluisa näky,
tuo kullanvälkkeinen tukka ja päivänsäteiden kisailu siinä sekä
kypäripäähineessä, joka ei ollut mikään naisen päähine, vaan aivan
tavallinen miesten vaskilakki. Kalevi muisti vain yhdellä naisella
nähneensä tuollaisen miesten päähineen, nimittäin pajarin tyttärellä.
Niin hän kuvittelikin pajarin tyttären seisoneen vuoteensa ääressä.
Ja vaikka hän jo nyt tiesikin tuon kuvitelmansa turhaksi, niin odotti
hän yhä samaa mieluisaa näkyä joka kerran, kun kuuli komeronsa
raskasta rautaovea kolisteltavan ja arvasi sieltä olevan tulossa hänen
haavurinsa, tuon hyväntahtoisen vanhuksen. Silloin hän sulki silmänsä
ja oli nukkuvinaan. Vasta kun hän tunsi vanhuksen seisovan vieressään
ja kopeloivan valtimoaan, tavoitti hän tuota näkyä avaten aivan kuin
varkain silmänsä. Mutta mitäpä olemattomassa oli tavoittamista.
Vanhus puheli mielellään kaikista asioista, mutta pajarin tyttärestä
ei Kalevi häneltä mitään kysynyt. Siihen sijaan hän muutamana päivänä
kysyi, oliko se kavala rosvo, mikä hänet oli vanginnut, jo parantunut
omista haavoistaan.
— Pajari Sergeitäkö tarkoitat, Tiurin mies? oikaisi vanhus hymähtäen.
— No olkoonpa vaikka pajarikin, mutta rosvo hän on minun mielestäni
eikä rehellinen taistelija.
— Jo hänen haavansa arpeutuu, vaikka käsivarsi onkin vielä siteessä,
ilmoitti vanhus.
— Lieneekö saanut uusia uhreja satimeensa houkutelluksi?
— Paljon, paljon on otettu uusia vankeja, joka päivä tuovat pajari
Sergei ja Pipinä kuuluttaja. Kaikki komerot tässä luolassa ovat jo
täpötäynnä ja toisia vievät suoraan tuonne kivilouhoksille orjantyöhön.
Kahleet vain jalkaan takovat ja sitten ajavat orjana raatamaan
solmuruoskalla hoputtaen.
Veitsenä viilsi Kalevin mieltä tämä vanhuksen tiedonanto. Tosin hän
ei uskonut pajarin väen ikävien kokemustensa jälkeen uskaltavan
Tiurin maille retkeillä, mutta Laatokan miehet olivat nyt nähtävästi
perin ahtaalle joutuneet. Pajarin asemiehet kostivat näille verisesti
Tiurin miesten suosimisen ja kukapa oli nyt näitä ahdinkoon joutuneita
rohkaisemassa. No, saattoihan Päiväkiven Kuisma, Kiviniemen Jaama ja
vielä joku muukin lähteä Laatokan miehiä sotapolulle nostattamaan,
mutta vähän heitä oli, ah liian vähän. Olisipa hän ollut vapaana,
niin kaikki Tiurin miesten johtajat hän olisi pakoittanut Laatokan
karjalaisten luo lähtemään. Pajarin mahtia vastaan olisi pitänyt
nostattaa leppymätön taistelu yhtaikaa joka paikassa. Piilopirtteihin
naiset ja lapset kaikista Laatokan puolen kylistä, mutta miehet olisi
pitänyt johtaa ase kädessä pajarin väkeä vaanimaan. Ei nyt ollut enää
aikaa käräjien päätöstä odotella, mutta ah, hänen suuri taattonsa ei
tahtonut ennen sitä ryhtyä mihinkään. Ja nyt polo vanhus varmaan suruun
sortui hänen kohtaloaan murehtiessaan.
Kiihkeinä kulkevat vangin ajatukset, kuumeisina ne hänen muutenkin
vielä kuumeisia aivojaan kuluttavat. Niin hitaasti hetket vierivät
piinallisessa toimettomuudessa, kerran vuorokaudessa vain päivänsäde
unohdettuun komeroon pilkahtaa, mutta sekin pois pakenee mitään toivoa
mukanaan tuomatta.
Kun haavakuume oli vihdoin kokonaan hävinnyt, taottiin vangin jalkoihin
rautaiset kahleet, jotka kiinnitettiin seinässä olevaan renkaaseen.
Tätä tehdessään kierosilmä Mikolka herja virnisteli:
— Pajari isältä tuomme nämä lahjat sinulle, jotta pysyt kauniisti
hyväntekijäsi luona.
Mikolka tarkastelee komeron seiniä, tempaa yhdeltä mukanaan tulleista
asemiehistä sotakirveen ja tunkee sen terävän kasan perällä olevan
ruostuneen rautaoven rakoon ja sitä longottelee huudahtellen:
— Näettekös miehet, on tämä vankila olevinaan! Tuulenpuuska tämänkin
oven voisi auki puhaltaa, mutta pajarin tytär tietysti tahtoisi pitää
tämän lintusen ilman kahleita. Onneksi sain pajari isältä tingityksi
edes tuon mitättömän kytkyen.
Hän palaa jälleen vangin luo ja tältä pilkaten kyselee:
— Taitaa jo ikävä ollakin tässä hatarassa asunnossa? Tekisi mieli pois
livahtamaan pajari isälle edes kiitosta sanomatta! Mutta odotahan
vielä muutama päivä, niin silloin saavatkin jo pajarin sepät sinun
oikean asuntosi valmiiksi. Siihen kun sinut panemme ja vielä käsiin ja
jalkoihin helyt taomme, niin jopa unohdat mielestäsi Tiurin luvatut
maat. Jo unohdat, veitikka, vaikka lienetkin väkevä voimiltasi!
Tiurin Kalevi kääntää inhoten hänestä katseensa ja sanoo miehille, että
nopeasti takoisivat kiinni kahleen ja menisivät tiehensä. Mutta tästäpä
Mikolka kimmastuu ja ärhentelee:
— Vai minun miehiäni täällä rupeat komentelemaan! Jokos rupesi
solmuruoskaa mielesi tekemään? No vielä sitäkin saat, haukkasemme!
Tarpeeksesi saat solmuruoskaa ja kaikkea muutakin hyvää, kun aika
joutuu. Pajari isämme on sinulle ja sinun taatollesi hyvin paljon
velkaa, niinkuin itse hyvin tietänet, ja sinulle ne velat kaikki
maksetaan. Ja korotkin maksetaan, älä yhtään huolehdi ja ennen aikojaan
niitä hoputa! Mutta minulla on myös oma velkani, minulta sinun miehesi
puhkaisivat rummun päällysnahan, kun kävimme Pipinä kuuluttajan kanssa
Tiurin miehille markkinakutsua tuomassa.
— Taisivat muutenkin sinua kolhia, virkahtaa Tiurin Kalevi häneen
katsahtamatta.
— No siitä muusta kolhimisesta otan aikanaan maksun miehiltäsi. Siitä
ei sinun tarvitse huolehtia, mutta sen on pajari luvannut, että
rumpuuni saan ottaa uuden päällysnahan sinun selästäsi.
Hän näyttää solmuruoskan varrella ja ilkastelee:
— Jos et pahaksesi pane, urhoni uljas, valiohaukkaseni, niin tuosta
minä sen otan! Sitten siitä vasta tuleekin maan mainio taikarumpu
Tiurin miehiä tanssittamaan! Mutta ensin sitä vähän solmuruoskalla
pehmitämme ja sitten minä sen vasta nyljen itsensä pajari isän ja
monen hänen vieraansa läsnäollessa. Näetkös, pajari suuret juomapidot
pitää, kutsutkin on jo valituille vieraille lähetetty, ja näidenpä
juomapitojen aikana me vieraita hiukan huvitamme, minä ja Pipinä
kuuluttaja vuoron perään! Niinpä siis tietänet, urhoni uljas, mitä
hyvää saat odottaa!
Vielä ovessa mennessään pajarin herja palvelija virnistelee ilkkuen,
mutta halveksien Tiurin Kalevi katseli hänen pois menoaan. Ei hän
pelännyt tuon kierosilmän käärmeen lupaamia kidutuksia, mutta
masentavaa oli kuitenkin ajatella kidutuksiin nääntymistä, kun mieli
paloi miekan mittelöön, jousen viuhketta nostattamaan.
Niinpä hän siis nyt ensimmäisen kerran huomaakin ryhtyä vankikomeroaan
tyystin tarkastelemaan ja hänen mieltään sykähdyttää vapauden toivo.
Tuo ruostunut ovi, jonka saranoita pajarin palvelija oli longotellut
kirveellään, näytti tosiaan aivan kuin kutsuvan vapauteen. Kunpa hän
vain pian saisi takaisin entiset voimansa, niin huokeasti katkeaisi
pajarin miesten takoma kahle ja aukenisi tuo ovi.
Ei muistanut ensi innoissaan poloinen vanki, että tuon oven takana oli
linnanpiha, oli linnasaarta kiertävä muuri, sen takana vuolas Vuoksi
ja monia muita vaaroja. Kaikki nämä vaarat unohtaen hän jo kuumeissaan
sormin tunnustelee kahleensa kestävyyttä ja ajatuksensa lentävät kauas
Tiurin maille, vapaiden miesten syntymäsijoille.
Ihana vapauden toivo, pitikö tuon täyttymättä sammua, pitikö Tiurin
suvun valion nuorena nääntyä vieraan pajarin kidutuskammioihin.
Seuraavana päivänä vanki jälleen kuuli, ettei vanha haavuri tullut
yksinään. Vanhus kuului oven takana puhelevan jollekin sillä aikaa, kun
avainta soviteltiin ruostuneeseen lukkoon. Kalevi arveli, että jospa
pajarin herja palvelija tuli toistamiseen häntä kiusaamaan ja niin
kääntyi hän vuoteellaan seinään päin ollen nukkuvinaan.
Tulija ei kuitenkaan ollut Mikolka herja, vaan pajarin tytär. Kun vanki
kuuli vuoteensa vierestä hänen äänensä, raotti hän varkain toista
silmäänsä ja silloin hän jälleen näki tuon mieluisan hourenäkynsä,
komeroonsa eksyneen päivänsäteen kisailun kullanvälkkeisessä tukassa ja
kiiltävässä kypäripäähineessä.
Pajarin tytär tiedusteli ihmeissään vanhukselta, milloin vanki oli
pantu kahleisiin.
— Eilen panivat, selvittää Mishka. — Lienee rummunlyöjä Mikolka
valittanut taatollesi tämän komeron kehnoutta. Mikolka pelkää, että jos
vanki karkuun yrittäisi ja niin panivat kahleisiin.
— Kas kun isäni ei tästä minulle mitään puhunut.
Mishka vanhus aprikoi, herättäisikö jo vangin vain vieläkö pajarin
tyttärelle kertoisi Mikolkan uhkauksista. Hän luuli pajarin tyttären
olevan isänsä ja tämän asemiesten aikeista tietämättömän ja niinpä hän
siis ilmoittaa kaiken mitä oli kuullut. Pajarin tytär sanoo hillityllä
äänellä:
— Tiedän kaiken tuon. Tiurin mies Novgorodiin lähetetään, mutta ensin
isäni ja hänen miehensä mielivät häntä solmuruoskalla kiduttaa.
Tiedäthän, isäni ja hänen asemiehensä rakastavat välistä semmoisia
huvitteluja ja tämä Tiurin mies on heidän mielestään ansainnut
säälimättömän kohtelun.