joutui taisteluun Pärtty Rongan jousimiesjoukon kanssa ja siinäkin oli
pajari Sergeille jo tarpeeksi. Kuumassa ottelussa tuli hänen joukkonsa
perinpohjin lyödyksi, monta hänen parasta jousimiestään surmattiin,
toiset pääsivät nopeakulkuisilla veneillään hädintuskin pakenemaan.
Itse pajari Sergei koetti viimeiseen asti miestensä taisteluintoa
kiihoittaa, mutta kun hän oli saanut tarkoin tähdätystä teräsnuolesta
syvän haavan rintahaarniskansa olkataitteen kohdalle, ei hän enää
kyennyt miestensä pakoa hillitsemään. Verta vuotavana hän itsekin
tempautui pakenijain mukaan ja veneeseen päästyään hän käski miesten
soutaa viivyttelemättä Käkisalmea kohti.
Tässä taistelussa oli myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma pienoisen
jousimiesjoukon kanssa Unnunkosken miehiä avustamassa. Kun Karjalan
miesten voitosta oli lennätetty tieto Tiurin linnaan, olisivat monet
maltittomat Tiurin miehet jälleen tahtoneet viipymättä hyökätä pajarin
keskentekoista linnavarustusta hävittämään. Suur-Tiuri ei kuitenkaan
tätä sallinut, vaan oli sitä mieltä, että ensin piti Tiurin suurilla
heimokäräjillä tehdä päätös vieraan pajarin karkoittamisesta.
Näitä käräjiä oli siis nyt kaikkien tarmokkaasti valmistettava.
Tiurin miesten piti mennä pajarin ahdistamien Laatokan miesten luo
käräjäkutsua viemään ja epäröiviä rohkaisemaan.
Ei kiihkeä pajari Sergeikään Unnunkoskella kärsimänsä tappion jälkeen
enää uskaltanut Tiurin miesten linnan lähistölle yrittää. Ei ollut
muuta neuvoa kuin odottaa Käkisalmen linnavarustuksen valmistumista ja
vieläkin lisäväkeä Novgorodista. Tällä välin jatkui taistelu pienoisten
jousimiesparvien kahakoimisena.
Tiurin miehet retkeilivät rohkeasti kaikkialla Laatokan miesten
keskuudessa ja pajarin väki koetti parhaansa mukaan näitä retkeilijöitä
ahdistaa.
Rohkeammin kuin kukaan toinen Tiurin mies liikuskeli Tiurin Kalevi.
Useimmiten oli hänellä vain muutamia jousimiehiä mukanaan, peloton
Lari taatto ja pari kolme nuorempaa miestä. Näiden kera hän Laatokan
miehiä sotajalalle nostatti, ilmestyi usein sinne, missä pajarin väkeä
oli vasta äsken vieraillut, puhui voimakkaita sanoja vieraan pajarin
karkoittamisesta. Vanhoja miehiä ja sukujen johtajia hän innosti Tiurin
käräjille lähtemään, nuoret miehet hän liitti omaan jousimiesjoukkoonsa
ja lähetteli heitä saloteitä Tiurin linnaan pyrkimään, jos ei ketä
sillä kertaa ottanut mukaansa.
Jo hyvän aikaa oli Tiurin Kalevi näin rohkeasti Laatokan miesten
keskuudessa retkeillyt. Pajari Sergei ja Pipinä kuuluttaja ajoivat
häntä väsymättä takaa ja onnistuipa heidän vihdoin virittää ovela ansa
Tiurin Haukalle. Tämä oli uskaltautunut lähtemään kauas Taipaleen
miesten luo, jossa pajarin väkeä vilisi yhtenään! Siellä oli pajari
Sergei nytkin vaanimassa ja yllätti Tiurin Kalevin, kun tämä juuri
oli puhumassa kokoontuneille Karjalan miehille. Monet Tiurin Kalevin
miehistä olivat menneet Suvannon järven takana olevia Metsäpirtin
miehiä koolle kutsumaan. Siellä oli Lari taatto ja tämän uskollinen
toveri Orma, Tiurin Kalevin ympärillä oli vain muutamia tottumattomia
jousimiehiä, jotka vasta muutama päivä sitä ennen olivat liittyneet
hänen joukkoonsa. Näine miehineen hän kuitenkin asettui pajari Sergein
väkeä vastaan ja lähti taistellen vetäytymään Suvannon rantaan, jossa
olivat hänen veneensä ja jonne hän pian odotti Lari taaton matkaltaan
palaavan. Ovela Pipinä kuuluttaja ja kierosilmäinen Mikolka olivat
kuitenkin takaapäin hiipineet venerantaan ja irroittaneet siellä kaikki
Tiurin miesten veneet tuulen vietäviksi.
Kun Tiurin Kalevi huomasi veneensä anastetuiksi, hyökkäsi hän rohkeasti
pajari Sergein väkeä vastaan ja huusi kuuluvalla äänellä:
— Salakyttänäkös kuljet, pajarin uusi asemies?
Nämä Tiurin Kalevin sanat kovin loukkasivat pöyhkeätä pajari Sergeitä.
Hän vastaan huusi:
— En ole kenenkään asemies, itse pajari olen enkä salakyttänä kulje!
— Niinpä siis käske jousimiestesi syrjään menemään, me mies miestä
vastaan taistelkaamme!
— Sinäpä sen sanoit, me mies miestä vastaan taistelkaamme! huusi pajari
Sergei, joka oli Novgorodin miesten kesken kuulu väkevyydestään. Hänen
olkahaavansa oli kyllä vielä hiukan kipeä, mutta siitä välittämättä
hän rohkeasti antautui taisteluun ja uskoi helposti voittavansa Tiurin
Kalevin.
Oli siinä korkea ja tasainen rantaäyräs ja siinäpä he nyt iskivät
yhteen. Mutta eivät miekat monta kertaa ennättäneet yhteen kalskahtaa,
kun pajari sai Tiurin Kalevin miekasta niin väkevän iskun, että
kyynärpään suojustimensa katkesi ja miekka viilsi syvän haavan hänen
suojattomaan käsivarteensa. Pajarin miekka putosi maahan, Tiurin Kalevi
polki sen päälle jalkansa ja huusi:
— Antaudu jo, vieras pajari, sinä olet aseesi menettänyt ja pian
henkesikin menetät, jos jatketaan taistelua!
— En vielä antaudu! huusi pajari hampaitaan kiristellen ja tempasi
vasemmalla kädellään vyöstään pajarinvasaran. Hän oli varsin taitava
silläkin taistelemaan ja silläpä hän nyt alkoi torjua tiheään satelevia
Tiurin Kalevin iskuja. Pian olisi kai kuitenkin pajarin vastarinta
päättynyt, mutta viuhahtipa nyt ilmassa taampaa ammuttu teräsnuoli,
viuhahti ja iski syvälle Tiurin Kalevin hartialihoihin. Mikolka
rummunlyöjä, Boris pajarin kierosilmäinen salakyttä, oli tämän nuolen
piilopaikastaan ampunut, kun näki pajari Sergein ahdinkoon joutuneen.
Tiurin Kalevi horjahti takaapäin ammutun nuolen tavoittamana, horjahti
ja jo polvilleen vaipui. Hyvin näki pajari Sergei kierosilmän Mikolkan
tekemän vääryyden, mutta ei ollut siitä tietääkseen, ahdisti vain
entistä kiihkeämmin vaikeasti haavoittunutta Tiurin urhoa. Jo mieli
hän antaa musertavan iskun raskaalla pajarinvasarallaan, mutta silloin
Tiurin Kalevi jälleen jaloilleen karkasi ja huusi:
— Ei sinusta näy olevan mies miestä vastaan taistelijaksi! Miehesi
herjat salakyttinä pensastoissa hiipivät, kähisevinä kyinä kulkevat.
Sieltä surmannuoliaan ampuvat.
Näin hän huusi, mutta pajari Sergei hänelle nauroi röyhkeästi:
— Samapa -tuo miten sinut tuhoan, Tiurin velhojen sikiön! Hei mieheni,
päälle käykää, hänet nujertakaa! Kas niin, iskekää häntä säälimättä,
velhon sikiötä, mitä hänestä säästämään!
Vielä hetkisen taisteli verenvuodosta uupunut Tiurin Kalevi. Vielä
kaatoi miekallaan kaksi pajarin miestä, mutta hänen tottumattomat
miehensä olivat paenneet ja yksinään jääneenä hän vihdoin sortui monen
iskun kolhimana. Pajarin miehet riistivät hänen miekkansa ja sitoivat
hänen kätensä, kun hän vielä maassa maatenkin teki vastarintaa.
Epärehellisyydellä oli pajari Sergei hänet voittanut, mutta eipä hän
paljon tuosta välittänyt, millä tavoin oli voittonsa saavuttanut. Omia
vertavuotavia haavojaan pidellen hän kehuu miehilleen:
— Jopa saimmekin oivan saaliin, itsensä Tiurin tietäjän sikiön
tavoitimme! Ihastuupa nyt totisesti pajari Boris, kun tämän Tiurin
ilveksen penikan hänelle viemme!
— Tiurin Haukaksi häntä omat miehensä nimittävät, oikaisee kierosilmä
Mikolka hyvillä mielin irvistäen.
— No samapa tuo, olkoon sitten haukan poikanen! nauraa pajari raakaa
nauruaan. — Mutta sitokaahan hänet kyllin lujasti, mene tiedä jos
yrittelee vielä siipiään pyristelemään. Olikin tuo lurjus aika poika
puremaan, mutta jopa on nyt meidän vallassamme. Jo nyt Boris pajarin
luo lähtekäämme kiiruhtamaan, hänelle oivaa saalistamme näyttämään!
Kun vanha Lari taatto hetkisen kuluttua ennätti taistelupaikalle, oli
pajari Sergei miehineen ja saaliineen mennyt tiehensä. Muuan vanha
kylän mies kertoi hänelle taistelun kulun ja Tiurin Kalevin vangiksi
joutumisen. Itki vanha Lari taatto, itki surusta ja enemmän raivosta
itki, kun oli matkallaan liian kauan viivytellyt. Mutta mitäpä auttoi
vanhan urhon itku ja mitä auttoi nuorten, Tiurin Kalevin suojaksi
jääneiden jousimiesten kovistelu. Eivät nämä nuoret nulikat muuta
voineet kuin noloina tunnustaa, että olivat pakoon pötkineet, kun
näkivät pajarin miesten joukolla ryhtyvän ahdistamaan Tiurin urhoa.
Takaa-ajo oli hyödytön, sillä pajari miehineen oli kiiruhtanut Laatokan
rantaan. Siellä olivat hänen sotapurtensa ja luultavasti oli hän jo
ennättänyt niiden turviin. Siellä hän keinui vankineen Lari taaton
saavuttamattomissa, keinui Laatokan laineilla kiidättäen riemun viestiä
Käkisalmen pajarille.
Mutta murheen viesti heidän oli vietävä Tiurin linnaan. Jo siellä
nyt sortuisi suruun vanha Karjalan tietäjä, kun saisi tietää uljaan
pojanpoikansa, Tiurin miesten toivon joutuneen vieraan pajarin
vangiksi. Jo sortuisi suruun suuri vanhus ja yhtä syvästi muutkin
Tiurin urhot surisivat Tiurin Kalevin katoamista. Itkisi myös armas
äiti poikoansa, itkisi Imandra äiti ja itkisi nuori Helinä neito.
Ah, miten raskas oli heidän vietävä surusanoma Tiurin linnaan.
* * * * *
Koko yön pajari Sergein sotapurret soutivat levähtämättä, ja kun aamun
aurinko nousi, niin jo perille ennättivät, lauttasillan päähän laskivat
valkamaan.
Matkalla oli Tiurin Kalevi verenvuodosta mennyt tajuttomaksi, mutta
eipä sittenkään hänen siteitään irroitettu. Niine hyvineen, verta
vuotavat haavat avoimina, pajarin miehet hänet veneestä nostivat
peitsenvarsista kyhätyille paareille ja niin lähtivät häntä
lauttasillan yli linnasaarelle kantamaan.
Tulipa silloin heitä vastaan pajarin tytär, ylpeä Irinja neito. Hän oli
mielinyt lähteä aamuvarhain metsään samoilemaan, mutta kun näki pajari
Sergein miesten raskaita kantopaareja veneestä maihin tuovan, niin
lauttasillan päähän pysähtyi ja tiedusteli:
— No, pajari Sergei, jokos parhaan miehistäsi Tiurin tietäjien
noidannuoli tavoitti?
— Eipäs olekaan nuoli meidän miestä tavoittanut! sanoo pajari Sergei
kerskaillen. — Tokko arvannetkaan, ihana Irinja neito, kuka on kuulu
urho paareillamme?
— Enpä tuosta paljon välitä, kuka lieneekin paareillanne, sanoo pajarin
tytär, mutta pysähtyy kuitenkin paarien ohi kulkiessa katsomaan. Pajari
Sergei hänelle kohotti paareja kattavan vaatteen lievettä ja haasteli
mielistellen:
— Jospa kuitenkin vähän välittänet, ihana aurinkoiseni! Jos kuitenkin
hiukan ilostunet, kaunis pajarin tytär, kun saat tietää kuka on tämä
saaliini!
Hätkähti pajarin tytär, kun näki kuka paareilla lepäsi. Kovin
hätkähti ja valkeiksi valahtivat poskensa. Mutta eipä tuota huomannut
saaliistaan riemuitseva Sergei, hän edelleen kerskailee pajarin tytärtä
mielistellen:
— Jo tavoitimme hänet, Tiurin Haukkasen, kalliin kultalintusen!
Tasapäässä taistelussa voitimme hänen jousimiehensä, mutta omin käsin
hänet itsensä maahan sorrin, säilän hänen kädestään löin, hänet otin
vangiksi! Sitkeästi hän teki vastarintaa, mutta mikäpä auttoi, kun oli
aseensa menettänyt ja kun häntä vielä kolhaisin pajarinvasarallani. Jo
silloin kätensä herposivat ja mieheni hänet sitoivat.
Näin pajari Sergei kerskailee, mutta Irinja neito katselee paareilla
makaavan Tiurin urhon sidottuja käsiä, sormin hivelee hänen poskeaan.
Kun hän kohotti katseensa pajariin, niin ylenkatse välähti silmissään,
mutta itsensä hilliten hän virkahtaa vain kylmästi:
— Hyvinpä ovatkin miehesi hänen kätensä sitoneet. Lienee ollut Tiurin
mies väkevä taistelemaan? Ja mitäpä näen: hartioistakin on häneltä
verta vuotanut. Eiväthän vain urhosi utalat liene häntä takaapäin
tavoittaneet nuolillaan, piilopaikasta ampuneet? Vai pakoonko yritti
Tiurin mies?
Viiltävä iva soinnahti pajarin tyttären sanoista, mutta Mikolka herja
virnisteli hyvillään. Pajari Sergei siihen sijaan, valheistaan kiinni
joutuneena, hiukan hämmentyy sanoissaan, mutta sitten röyhkeästi
nauraen haastaa:
— Minkäs mahdoimme, kun oli niin sitkeä taistelemaan, mokoma velhon
sikiö. Minä häntä edestä päin peittosin, mutta kun ei mielinyt
kepertyä, niin tämä Mikolka takaapäin vähän auttoi, nuolen ampui.
Irinja neito on koko ajan tarkastellut paareilla makaavan urhon
haavoja. Nyt hän ottaa vyöstään metsästysveitsen ja sivaltaa sillä
hänen käsiensä siteet poikki. Pajarin miehet säikähtävät, urhot uljaat,
mutta Irinja neito heille nauraa ivallisesti ja pajaria kylmästi neuvoo:
— Elävänä pajari isäni tahtoo tämän kultalintusen käsiinsä, jotta voisi
miettiä hänelle mieleisensä rangaistuksen. Niinpä siis toimita hänet
sukkelaan linnan vankikellariin ja siellä vanha haukankesyttäjä Mishka,
taitava haavuri, häntä hoidelkoon. Mutta kun tämä on tehty, niin sitten
jo nopeasti kiiruhda asehuoneeseen ilmoittamaan isälle vangistasi.
Hetkinen tämän jälkeen haukankesyttäjä Mishka jo hoiteli Tiurin Kalevin
haavoja linnan vankikellarissa. Pajarin tytär seisoi hänen vierellään
ja tiedusteli, vieläkö vangista tulisi eläjää. Mishka vanhus hieroo
vangin kangistuneita jäseniä ja välistä hänen valtimoaan tunnustelee.
Sitä tehdessään hän mutisee puoliääneen:
— Jopa kolhivat, jopa kolhivat kovin Tiurin miestä. Silloin viipymättä
olisi hänen haavansa pitänyt sitoa, mutta jos kuitenkin pakeneva
elämä vielä säätänee vangituksi. Mutta kahleita älä käske, pajarin
tytär, hänen käsiinsä ja jalkoihinsa nyt panemaan. Jos kahleihin hänet
panemme, niin silloin ei vanha Mishka mistään mene takaamaan.
— Rauhoitu, Mishka kuomaseni, häntä hoida niinkuin hyväksi näet.
Pääasia on, että hän jääpi elämään, jotta voimme hänelle keksiä
mieleisemme rangaistuksen.
Näin haastellen pajarin tytär ohimennen tarkastelee vankikomeron
seiniä, niitä lyhyen metsästysmiekkansa kahvalla koputtelee. Mishka
hänelle naurahtaa:
— Hyvin nämä seinät kestävät, ole hyvässä rauhassa, pajarin tytär!
Tuolla on tosin linnan juomakellari, mutta siinä välissä on vahva
teräsovi. Tokko Tiurin miehestä olisi sitä murtamaan, vaikka voimansa
tallella olisivatkin!
Pajarin tytär hajamielisenä koputtelee neuvottua ovea ja hänelle
muistuu mieleen muuan vanha Tiurin mies, Lari taatto, jonka hän oli
viimeksi nähnyt riistamarkkinoilla ja joka oli luvannut tulia häntä
palvelemaan, milloin vain kutsun lähettäisi. Pajarin tytär itsekseen
nauraa, kun tuo väkevähartiainen Tiurin vanhus hänelle muistuu mieleen.
Ei hän kuitenkaan mitään puhunut, varoitti vain vielä lähtiessään, että
vankia piti huolellisesti hoidella.
Tällä välin pajari Boris mietiskelee asehuoneessaan, minkä
rangaistuksen hän vangiksi saamalleen Tiurin urholle keksisi.
Kierosilmäinen Mikolka häntä neuvoi:
— Mitäpä tuossa miettimistä, pajari! Tiurin Haukaksi häntä omat
miehensä sanovat, no hyvä, käske seppiesi tekemään suuri haukanhäkki ja
siihen suljettuna lähetä hänet lahjaksi Novgorodin Ilja ruhtinaalle.
Mutta jos se on mieleesi, pajari isäseni, niin me, Pipinä palvelijasi
ja minä, häntä hiukan kesytämme, ennenkuin hänet lähetät ruhtinaan luo.
Mikolka virnisteli merkitsevästi, mutta pajari Boris hykerteli
ihastuneena käsiään.
— Jopa keksitkin, Mikolka poikaseni, jopa keksit hänelle oikean
rangaistuksen! hän hokee kävellen innoissaan edestakaisin. —
Haukanhäkkiin! haukanhäkkiin! Sinäpä sen sanoit, Mikolka, haukanhäkkiin
hänet panemme! Ja sitten häntä hiukkasen kesytämme, ennenkuin
lähetämme hänet Novgorodin ruhtinaalle. Mitäpä lähettäisimme villistä
haukanpoikasesta ruhtinaalle, kesytetyn sen pitää olla. Me hänet
kesytämme, niin totta kuin nimeni on pajari Boris! Hyvin hänet
kesytämme, mutta ei vanhasta Mishkasta siihen virkaan ole. Sinä Mikolka
ja sinä Pipinä, te saatte hänet kesyttää!
Tätä pajari innoissaan hokee tyttärelleenkin, kun tämä tuli
tiedustamaan, minkä rangaistuksen hän määräisi vangilleen. Tyrmistyi
Irinja neito kierosilmän Mikolkan keksinnön kuullessaan. Sanattomaksi
ensin tyrmistyi, mutta sitten jo kylmästi naurahtaa.
— Ehkäpä oletkin oikeassa, isäni, haukanhäkkiin hänet pantakoon! Mutta
varoitahan tätä Mikolkaa, jotta ei ennen aikojaan ryhtyisi haukkastamme
kesyttämään. Näetkös, pajari Sergein miehet, mokomat hölmöt, mielivät
jo matkalla haukkasemme hengettömäksi kiduttaa. Ja mitäpä, jos tämä
Mikolka vielä ennen aikojaan alkaisi häntä kesyttää solmuruoskallaan.
Kuolleen haukan silloin hyvä ruhtinaamme sinulta saisi lahjaksi ja
tottahan tahtonet elävän kultalintusen hänelle lähettää.
— Olet oikeassa, tyttäreni! nauraa pajari. — Tämä Mikolka on tosiaan
liian kerkeä solmuruoskaansa käyttämään. Sinä Irinja armahaiseni,
päivänsäteeni, saatkin tuosta huolehtia, jotta Tiurin Haukkaa ei ennen
aikojaan hengettömäksi kiduteta. Elävän haukan tahdomme me ruhtinaalle
lähettää!
Näin sai Irinja neito huolekseen vangiksi joutuneen Tiurin miehen
hoitelemisen. Pahoin kierosilmäinen Mikolka herja virnisteli, mutta
pajarin määräys oli jyrkkä ja peruuttamaton. Mikolkan täytyi vankia
vartioidessaan tehdä pajarin tyttären käskyn mukaan.
X Luku.
LARI TAATTO SAA SALAPERÄISEN VIESTIN.
Lähellä olivat jo Tiurin suuret riistamarkkinat ja heimokäräjät,
mutta eipä niitä nyt kukaan iloisin mielin odottanut. Raskas suru ja
mielten masennus asui Tiurin linnassa. Alakuloisina Tiurin vanhat ja
monia myrskyjä kokeneet jousimiehet neuvoa pitivät Tiurin Kalevin
vangiksi joutumisesta, alakuloisina, matalin äänin tuosta tapahtumasta
haastelivat linnanmuurilla vartiota pitäessään ja yhtä masentunut oli
mieliala, kun illoin kokoonnuttiin jousimiesten tupaan oluthaarikoita
maistelemaan.
Tiurin naiset surussa kulkivat. Ihanaista Helinä neitoa oli vaikea enää
entisekseen tuntea. Yksinään hän harhaili päivät ja pitkät kesäillat
Tiurin uhrilehdon varjoisilla käytävillä. Yksinään harhaili, tämän
tästä istahti tuuhean puun varjoon, siinä arpaa pani, palaisiko vielä
mielitiettynsä vai joko iäksi katoaisi kaunis urho, Tiurin suvun valio.
Ei Helinä neito tahtonut muiden rohkaisevia neuvoja kuunnella. Ainoa
uskottunsa syvässä surussaan oli Päiväniemen Inkeri, jolla myös oli
ikävänsä vieraan maan sulhoa odottaessaan. Inkeri neito oli saanut
reippaalta Niilo ritarilta lahjaksi pienen madonnankuvan ja kultaisen
ristin. Näitä pyhiä esineitä nyt Inkeri ja Helinä neito muilta
salassa palvoivat. Vuoroin he Tiurin lähteellä taivaan taatolle
uhrasivat, vuoroin pyhää madonnaa rukoilivat, eikä heidän mieleensä
edes juolahtanut, että tuossa olisi mitään sopimatonta. Myös toimitti
Helinä neito salaa lahjuksia Tiurin mailla kiertelevälle Novgorodin
oikeauskoisen kirkon erakkomunkille, isä Nikodemukselle, jotta tämä
lukisi esirukouksia hänen mielitiettynsä pelastuksen puolesta.
Tiurin miesten johtajat olivat heti onnettomuudesta tiedon saatuaan
kokoontuneet Suur-Tiurin luo neuvoa pitämään. Entisten tultaviemme
lisäksi oli nyt saapunut useita muitakin: Oli Päiväkiven Kuisman
naapuri Marjaniemen Kirves, uljas ja peloton retkeilijä, sekä
Unnunkosken Rongan naapuri, vanha Tauru, joka oli ollut Rongan miesten
mukana pajari Sergeitä vastaan taistelemassa. Laatokan miesten
johtajia oli myös useita. Niin olivat saapuneet Kurkijoen miesten
johtaja Ritaniemen Lyly ja Lahdenpohjan Nirkko pajarin miesten vainoa
pakoon. Ritaniemen Lylyn uljaan kartanon oli pajarin verovouti
poroksi polttanut, hädintuskin hän oli saanut perheensä pelastetuksi
piilopirttiin. Sama tuho voi milloin hyvänsä uhata muitakin Laatokan
miesten johtajia, jotka olivat julkisesti asettuneet Tiurin miesten
puolelle.
Paljon oli siis uljaita miehiä kokoontunut Suur-Tiurin luo neuvoa
pitämään. Useat tahtoivat, että oli viipymättä hyökättävä vieraan
pajarin keskentekoista linnavarustusta vastaan, niin sillä tavoin
ehkä saataisiin myös nuori Tiurin Kalevi vielä pelastetuksi. Jos
pajari saataisiin ahtaalle, niin ehkä hän antautuisi neuvotteluihin ja
vapauttaisi vankinsa oman päänsä päästimiksi.
Näin neuvoivat varsinkin Laatokan miehet, joita pajarin vaino oli
raskaimmin kohdannut. Samaa mieltä olivat Kiviniemen Jaama ja
Marjaniemen Kirves, vieläpä Unnunkosken Ronkakin. Suur-Tiuri ei
kuitenkaan tahtonut kuulla mitään taistelun aloittamisesta ennen
käräjien päätöstä. Näytti kuin pojanpoikansa vangiksi joutuminen olisi
kokonaan masentanut hänen rohkeutensa. Kun Kiviniemen isäntä hänelle
muistutti, miten hän oli markkinoilla pajarin nöyryyttänyt ja miten
helppo siis olisi mokomaa vastaan taistella, virkkoi Tiurin taatto:
— Silloin vieraan pajarin mahtia halveksin ja siitäpä nyt onkin taaton
taivahisen rangaistus meitä kohdannut. Jos nyt vielä hätiköiden
taisteluun heittäydymme, niin pajari meidän väkemme voittaa tasapäässä
taistelussa.
— Ei voita pajari meidän väkeä tasapäässä taistelussa! kivahtaa
Kiviniemen Karhu. — Nähtiin tuo miten kävi Unnunkoskella, vaikka siellä
oli vain tämä Ronka miehineen ja Päiväkiven Kuisma sekä muutamia
muita.
— Kukapa miehiämme taistelussa johtaisi, sanoi Tiurin taatto
alakuloisesti. — Minusta ei enää teidän johtajaksi ole, näköni
menettäneestä ikälopusta. Niinpä siis ei ole muuta neuvoa kuin
käräjillä saatte uuden johtajan valita. Se sitten menetelköön miten
hyväksi näkee. Minä syrjään vetäydyn, on aika minun tuonen tuville
lähteäni ja siihenpä myös sukuni sammunee. Pojanpoikani on vieraan
pajarin käsissä ja sieltä hän ei varmaan enää elävänä palaja meidän
luoksemme.
Masentavia olivat nämä vanhan Suur-Tiurin sanat kokoontuneille heimon
johtajille. Tiurin suku oli niin kauan heidän etunenässään kulkenut,
että tuntui luonnonvastaiselta tämän suvun miesten menettäminen. Mihin
he joutuisivat ilman Suur-Tiurin kokemusta ja ilman hänen pojanpoikansa
sytyttävää uljuutta. Niin he joutuisivat ajelehtimaan poloiset
kuin lastut lainehilla, silloin vieras pajari heidät varmaan pian
nujertaisi, heidän vapautensa hävittäisi.
Neuvotteluissa ei päästy mihinkään tuloksiin. Sen vain vanha Kekri
Kumoinen sai aikaan, että Viipurin linnanisännän ritari Pietari
Jooninpojan luo päätettiin lähettää lähettiläitä ystävyysliitosta
neuvottelemaan. Suur-Tiuri oli kyllä sitä mieltä, että tämäkin matka
oli nyt vaarallinen. Kun hädän hetkellä lähdettiin sieltä päin apua
etsimään, niin saattoi apu ja ystävyys tulla Tiurin miehille kovin
kalliiksi.
Viipuriin lähtivät lähettiläinä vanha Kumoinen ja Päiväkiven Yrjänä
Kuisma. Matkalla piti heidän ottaa kolmanneksi mieheksi Kuparsaaren
vanha Antero Äyrämöinen, jolla jo entuudestaan oli Viipurin linnassa
monta ystävää sekä hansakestien että myöskin Ruotsin miesten joukossa.
Kun Inkeri neito sai kuulla isänsä Viipuriin lähdöstä, ei hänen
riemastuksellaan ollut mitään rajoja. Oitis hän tämän ilosanoman
toimitti myös syviä sydänsurujaan hautovan Helinä neidon tietoon ja
häntä rohkaisi pikaisen avun toivolla. Näin hän haasteli:
— Saatpa nähdä, että ritari Niilo nyt pian saapuu Tiurin linnaan.
Kun hän saa kuulla uljaan Tiurin Kalevin vangiksi joutumisesta, niin
nopeasti hän kiiruhtaa Tiurin miesten avuksi. Nopeasti hän itse
kiiruhtaa ja tuo mukanaan myös muita uljaita Ruotsin miehiä Novgorodin
pajaria vastaan taistelemaan!
— Voinemmeko luottaa enää mistään päin tulevaan apuun! huokaa Helinä
neito masentuneena. — Imandra äitikin on aivan toivoton, kun käräjät
lähestyvät eikä mitään viestejä ole saatu Kalevi armaani kohtalosta.
Imandra äidillä on siitä suurin huoli, kun toinen nyt joutuu Kalevin
sijasta heimovanhimmaksi. Minä tuosta mokomasta kunniasta en
välittäisi, kun vain saisimme Kalevin elävänä takaisin.
— Ole hyvässä rauhassa, kyllä hän vielä sinun luokseni palajaa!
lohduttelee Inkeri neito. — Minun uljas Niilo ritarini Kalevi
kaunoisemme pelastaa, vaikka Novgorodiin asti olisivat hänet
vankityrmään vieneet!
Ah paljon luotti Inkeri neito uljaan Niilo ritarinsa saavan aikaan.
Mutta olipa Tiurin linnassa toinenkin, joka ei vielä heittäytynyt
epätoivoon Tiurin Kalevin kohtalosta. Tämä toinen onnetarten suopeuteen
luottava oli vanha Lari taatto. Alussa hän oli ollut kaikkein
lohduttomin, kun katsoi oman huolimattomuutensa olevan syynä Kalevin
vangiksi joutumiseen. Läheltä piti, ettei Lari taatto aivan höperöksi
itseään surrut.
Mutta nyt oli hän jo suremisen heittänyt ja haasteli kaikille
toivehikkaana:
— Ei huolta mitään, Kalevi kaunoisellamme on pajarin luona mahtava
ystävä. Ah jospa Lari taatto kaikki tietonsa julki haastaisi, niin
näkisitte, näkisittepä totisesti Kalevi kaunoisemme olevan pajarin
luona hyvässä turvassa.