hälinä sekasortoisen markkinajoukon. Vireeseen vedetyt jouset jäivät
laukaisematta, iskuun kohotetut miekat ja peitset painuivat itsestään
alas. Niin oli kuin olisi outo lumous kaikki lamannut, peloissaan
pajarin miehet taaksepäin vetäytyvät Tiurin tietäjän tieltä, monet
silmiään ristivät ja siunauksia höpisevät. Itse pajari hievahtamatta
seisoo paikallaan, mutta jo tunsi mahtinsa menneen tämän mahtajan
edessä. Näki hän Suur-Tiurin saattojoukon, taajan jousimiesmetsän, joka
näytti kuin loihtien maasta kohonneen.
Ei ollut Suur-Tiuri pajaria näkevinään. Ei ollut näkevinään, että
hänen ympärillään miehet pitelivät vireeseen vedettyjä jousia. Ei
ollut näkevinään pajarin miesten välkkyviä peitsiä ja sotakirveitä.
Hyvää markkinarauhaa hän toivottaa kaikille, Karjalan miesten johtajia
kädestä pitäen tervehtää.
— Kas onhan täällä jo Tiurin väkeäkin, omaa väkeä! haastelee hän. —
Ja Lahdenpohjan miehiä näen ja Kurkijoen miehiä! Vanhan Ritaniemen
Lylynkin näen, uljaan Ritaniemen Lylyn! Monelta haaralta olette tulleet
ja hyvät lienevät markkinaenteet olleet?
— Hyvätkö lienevät markkinaenteet vai huonot, outo oli täällä
markkinaleikki alkamassa.
Näin Ritaniemen vanha Lyly vakavasti virkahtaa ja häntä Päiväkiven
Kuisma säestää:
— Outo oli markkinaleikki alkamassa, niinkuin Ritaniemen isäntä sanoo.
Pajari meiltä vapailta Karjalan miehiltä alamaisuutta vaatii ja jo oli
tuosta miekanmittelö syntymässä, miekanmittelö ja jousenviuhke.
Suur-Tiuri katselee ympärilleen, hämärtäviä silmiään kädellä varjostaa.
— Vai semmoista täällä, pajari rakastaa markkinaleikkejä. Kas täälläpä
hänet näenkin, tämäkö mies pajari lienee? Niin ovat vanhat silmäni
hämärtyneet, läheltä pitää tulla sinua tunnustelemaan.
Hän hitain askelin kulkee pajarin luo, hänen kauhtanansa reunustaa
vapisevin sormin tunnustelee ja näin haastelee:
— Tottapa pajari lienet, vaikka ei ole varsin hyvää työtä vaatetuksesi.
Jalompia olen nähnyt pajareja pitkän elämäni varrella, vaatetukseltaan
uljaampia ja muutenkin jalompia pajareja. Yhdeksänkymmentäyhdeksän
vuotta olen elänyt ja monta olen nähnyt Novgorodin parhainten pajarien
polvea. Vaan tottapa sinä lienet halvimpia pajareja, kun en ole sinua
konsanaan ennen nähnyt. Kapea onkin vielä kauhtanasi lieve, kovin kapea
ja köyhästi koristettu, niin jos lienevät sinut tänne lähettäneet
Karjalan miesten riistaveroilla rikastumaan.
Näin Tiurin taatto häpäisee kopeata pajaria kaiken markkinakansan
kuullen. Lumottuina tuijottavat pajarin asemiehet tuota mahtajaa, tuota
pelättyä tietäjävanhusta eikä kenenkään mieleen juolahda kohottaa
asettaan häntä vastaan, hänen herjaavaa kieltään suistaakseen.
Lumottuna pajarin tytärkin katselee Tiurin vanhusta, vuoroin uljasta
Tiurin Kalevia ja vuoroin Tiurin vanhusta. Hyvin tajusi pajarin tytär,
että hänen kopea isänsä oli halpa tämän suuren vanhuksen rinnalla.
Vaikka Suur-Tiuri olisi yksinään, ilman asemiehiään saapunut, niin
varmaan hän olisi silloinkin säilynyt koskemattomana. Ja tuota vanhusta
oli hänen isänsä lähettänyt kuuluttajansa häpäisemään ja olipa hän
itsekin tuon vanhuksen valtaa uhmaillen lähtenyt Tiurin vesille. Niin
oli hän lähtenyt, mutta jo näki hän nyt, että heidän mahtinsa oli kovin
vähäinen tuota miestä nöyryyttämään.
Pajari itse vapisi raivosta Tiurin tietäjän edessä, mutta sanoja ei
hän saanut suustaan. Niin kumma tenho hänenkin röyhkeytensä lamasi.
Hän oli uskonut yllätyksellä masentavansa Tiurin miesten vastarinnan,
mutta nyt Tiurin miesten iäkäs johtaja masensikin hänet, masensi
hänet oman keskentekoisen linnavarustuksensa näkyvissä, julkisella
markkinapaikalla. Mitä mahtoi hän, kun kaikki hänen miehensä vapisivat
tämän vanhuksen edessä. Itsekin hän tunsi käsivartensa herpaantuvan,
kullanvälkkeinen pajarin vasara oli yhä hänen kädessään, mutta iskuun
ei hän saanut sitä kohotetuksi.
Suur-Tiuri hänelle edelleen haastaa.
— Kas näenhän sinulla pajarin vasaran, mutta panehan tuo jo vyöhösi,
mokoma lastenlelu. Kun täällä on markkinat, niin tottahan täällä lienee
myös markkinarauha. Mitäpä silloin rupesit vasaraasi heiluttamaan,
pajari!
Nyt pajari vasta ensimmäisen kerran tointuu lumouksestaan. Hän kivahtaa
hampaitaan kiristellen:
— Sinun miehesi täällä markkinarauhan rikkoivat Hyvin tuntenet tuon
nuoren nulikan, kysy häneltä kuka on syypää siihen, että täällä aseet
paljastettiin.
Kun pajari osoittaa Tiurin Kalevia, kysyy Suur-Tiuri:
— Miten on, Kalevi kaunoiseni, pajari sinua syyttää markkinarauhan
rikkomisesta?
— Jos lienen hänen markkinarauhansa rikkonut, sanoo Kalevi. —
Pajari minulta alamaisuutta vaati, hänen kärtsä kuuluttajansa käski
kaikkien Karjalan miesten päänsä paljastamaan pajarin edessä, päänsä
paljastamaan ja aseensa riisumaan pajarin jalkojen juureen. Minä en
päätäni paljastanut, en miekkaani riisunut. Siitä pajari raivostui ja
ryhtyi asemiehiään usuttamaan minun kimppuuni. Tuomitse itse, suuri
taattoni, minäkö olen pajarin markkinarauhan rikkonut vai pajari itsekö
on sen tehnyt.
— Sinä menettelit oikein, pojanpoikani, sanoo Suur-Tiuri. — Jos niin on
kuin sinä olet kertonut, niin itse on pajari rikkonut markkinarauhansa.
— Niin on kuin Kalevi sanoo! todistavat useat Karjalan miehet kuorossa.
— Vielä tuota epäiletkään! murisee Kiviniemen Jäämä. — Vielä tuota
mokomaa vierasta pajaria kuunteletkaan, Suur-Tiuri! Itsesikin on
pajarin kärtsä kuuluttaja häväissyt omassa linnassasi, meidät kaikki
on pajari häväissyt! Sanohan sinä ja sanokaa te muut, olemmeko me enää
vapaita Karjalan miehiä, jos tuota vielä sietäisimme?
— Pois pajari meidän keskuudestamme menköön! kuuluu uhkaavia huutoja
Tiurin miesten joukosta.
— Oikeassa on Kiviniemen Jaama, virkahtaa Suur-Tiuri, — oikeassa
on Jaama, kun sanoo pajarin jo meitä kaikkia tarpeeksi häväisseen.
Varkain on pajari tullut herransa, Novgorodin ruhtinaan nimessä meitä
hallitsemaan. Varkain on hän tullut keskuuteemme ja anastanut tämän
vanhan Karjalan miesten kauppapaikan omaksi elinsijakseen. Ja miten
on pajari ryhtynyt meitä hallitsemaan? Niin on hän ryhtynyt meitä
hallitsemaan kuin olisimme me vapaat Karjalan miehet hänen halpoja
orjiaan, joita hän saa sylkeä ja tallata oman mielensä mukaan.
— Niinpä siis käskekin jo meidän antaa hyvä kyyti tälle vieraalle
pajarille, huudahtaa Kiviniemen Karhu ja lähenee uhkaavasti pajaria. —
Mitäs me tässä liikoja kursailemme, kaikki jousimiehemme ovat halukkaat
peittoamaan näitä pajarin miehiä ja minä itse pidän tästä pajarista
hyvän huolen. Hän on ylentänyt karhukuvatuksensa tätä markkinapaikkaa
häpäisemään, mutta minuapa myös Karhuksi sanotaan enkä minä suvaitse
hänen karhujansa. Kyytiä annan mokomille ja kyytiä annan pajarille
itselleen!
Läheltä piti, ettei Kiviniemen kiukustunut isäntä jo iskenyt
karhunkäpäliään pajarin kaulukseen. Tiurin jousimiehetkin jo lähenevät
uhkaavasti pajarin miehiä, jotka neuvottomina alkavat peräytyä. Vanha
Lari taatto toisia innostaa ja kerskailee:
— Pajari miehineen tässä äsken pöyhisteli, mutta nyt näytämme me
heille! Kaikki heidät pehmitämme ja tuon linna varustuksen, mokoman
keskentekoisen haukanpesän, me poroksi poltamme! Eikös niin pojat,
poroksi pajarin linnavarustuksen panemme?
— Poroksi menköön pajarin haukanpesä! Poroksi pajarin linnavarustus!
Kohuna tämä huuto markkinapaikan täyttää. Jo on nyt toinen leikki
alkamassa kuin äsken, Tiurin miehet nyt voitonvarmoina valmistautuvat
pajarin väestä selvää tekemään. Mutta Suur-Tiuri hillitsee miestensä
kiihkoa ja jälleen haastaa:
— Antakaa olla pajarin väen rauhassa! Ja sinä, Kiviniemen isäntä, jätä
pajari rauhaan! Me olemme Novgorodin miesten kanssa ystävyysliitossa
ja me emme ensimmäisinä ryhdy rikkomaan tätä ystävyysliittoa! Tosin
tämä pajari, Novgorodin ruhtinaan käskyläinen, on jo antanut tarpeeksi
siihen aihetta, mutta me, vapaat Karjalan miehet, emme vieläkään ryhdy
väkivaltaan, niinkuin pajari äsken mieli ryhtyä. Antakaa siis olla
jousenne virittämättä, Tiurin miehet! Ja sinä Jaama, vanha ystäväni,
anna miekkasi olla huotrassaan!
Vastenmielisesti Tiurin jousimiehet tottelevat Suur-Tiurin sanoja.
Kiviniemen Karhu murisee tyytymättömänä:
— Jopa nyt turhia tässä kitsastelemaan! Olisi annettu pajarille ja
hänen miehilleen mitä ovat ansainneet, kyyti olisi mokomille annettu
Karjalan miesten keskuudesta.
Näin Kiviniemen isäntä murisee, mutta Suur-Tiuri ei ole hänen
tyytymättömiä sanojaan kuulevinaan, vaan jälleen kääntyy pajarin
puoleen ja tälle haastaa.
— Sinä näet, vieras pajari, että äsken aloittamasi markkinaleikki
voisi sinulle ja sinun miehillesi päättyä hyvin huonosti. Minä en
kuitenkaan ole tullut tänne markkinaleikkejä leikkimään, minä olen
tullut riistaveroista ja lahjoista haastelemaan. Sinun palvelijasi on
käynyt minua ja minun miehiäni luoksesi käskemässä, no hyvä, minä olen
noudattanut käskyäsi. Mutta tiedä, vieras pajari, minä en maksa sinulle
vaatimaasi riistaveroa enkä myöskään ole tuonut sinulle mitään hyviä
lahjoja. En ole tuonut sinulle näädännahkoja, en soopelinnahkoja enkä
tulirevonnahkoja, niinkuin palvelijasi käski tuomaan. Ja tokkopa nämä
toisetkaan Tiurin miehet lienevät sinulle mitään hyviä lahjoja tuoneet.
Vai onko ken pajarille lahjoja tuonut?
Tiurin miesten joukosta kuuluu naurua. Kiviniemen isäntä ärähtää:
— Vai lahjoja me mokomalle!
— Vaan ovatkos Laatokan puolen miehet pajarille lahjoja tuoneet? kysyy
Suur-Tiuri vanhan Ritaniemen Lylyn puoleen kääntyen.
— Me Kurkijoen ja Lahdenpohjan miehet olemme tehneet sinun käskysi
mukaan, Suur-Tiuri, ilmoittaa Ritaniemen Lyly. — Emme mekään tahdo
riistaveroilla ja lahjuksilla vierasta pajaria rikastuttaa, mutta on
täällä pajarin ystäviäkin, Laatokan täkäläisiä. Tuolla pajarin miesten
joukossa näkyvät piileskelevän Uuksun vanha Semi ja Syvärin miesten
heimovanhin Makari.
Kun Ritaniemen Lyly oli tämän ilmoittanut, puhkesi kuvaamaton melu
Tiurin miesten joukossa. Kuului huutoja:
— Kavaltajat! Petturit! Vieraan vallan ystävät! Pajarin kätyrit! Esiin
piilostaan astukoot!
Tiurin raivostuneet jousimiehet, Kiviniemen Karhu etunenässä, vetivät
piileskelijät esille. Syntyneessä kahakassa sateli iskuja myös pajarin
miehille, jotka koettivat auttaa ahdistettuja turvaan. Suur-Tiuri ja
vanha Kekri Kumoinen koettivat myös raivostuneita miehiä hillitä, mutta
heidänkään sanojaan ei tällä kertaa toteltu. Vanha Lari taatto kiskoi
monen toverin auttamana Uuksun miesten johtajaa rinnuksista, mutta
Syvärin miesten heimovanhin oli joutunut Kiviniemen Karhun väkeviin
käpäliin. Säälimättä hän rutisteli uhriaan ja ärisi hammasta purren:
— Kas tässä, Karjalan miehet, näette kavaltajan! Oli tämä mies aikanaan
meidän joukossamme, näitte hänet suuria sanoja haastelevana Karjalan
miesten yhteisissä neuvotteluissa, mutta kun tämä lurjus ei päässyt
Suur-Tiurin yläpuolelle, on hän sukunsa ja heimonsa pettänyt, mennyt
vieraan pajarin puolelle Karjalan miesten hautaa kaivamaan!
— Heitä hänet pois luotasi, Kiviniemen isäntä, käskee Suur-Tiuri
lujalla äänellä. — Heitä valapatto kavaltaja ystäviensä joukkoon, älä
saastuta hänestä rehellisiä käsiäsi!
— Jo heitänkin hänet! karjaisee Kiviniemen Karhu ja viskaa
puolitajuttomaksi rutistamansa Syvärin miesten heimovanhimman
kouristaan pajarin eteen.
— Kas siinä makaa, pajarin palvelija! Suutele hänen vaatteensa
lievettä, niinkuin kuuluit kerran Syvärin miesten käräjillä suudelleen!
Halaa hänen polviaan, ryömi ja matele maassa, vieraan pajarin koira!
Mutta toista kertaa älä enää tule rehellisten Karjalan miesten
joukkoon! Älä herrasi pajarin turvissakaan tule, sillä näethän, että
pajari ei kykene sinua suojelemaan!
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin raju kiihtymys asettui ja Tiurin miesten
iäkäs johtaja sai äänensä kuuluviin. Silloin hän puhui pajarille:
— Sinä näet, pajari, että tällä puolen Laatokan ei sinulla ole
ystäviä! Varkain olet tullut meidän joukkoomme, varkain olet anastanut
itsellesi tuon Laatokan miesten rappeutuneen linnavarustuksen ja
sitä asuinsijanasi pitäen olet mielinyt tämänkin puolen miehistä
tehdä ruhtinaasi orjia, niinkuin olet Laatokan täkäläisistä tehnyt.
Mutta täällä elää vielä vapaita Karjalan miehiä. Me voisimme sinut
ja sinun miehesi tällä hetkellä tuhota ja maan tasalle voisimme
tuon keskentekoisen haukanpesäsi tasoittaa. Sitä emme kuitenkaan
vielä tee, sillä me olemme vanhastaan ystävyysliitossa Novgorodin
ruhtinasten kanssa. Minun isäni sen ystävyysliiton solmisi jalon ja
viisaan Aleksanteri ruhtinaan kanssa ja minä itse, kaikkien Tiurin
ja Laatokan miesten puolesta, olen saman ystävyysliiton uudistanut.
Minulla on Tiurin linnassa tallella pergamenttikäärö, johon on siitä
asiasta riimukoukerot kirjoitettu ja sinun herrasi Ilja ruhtinaskin
varmaan tietää sen sopimuskirjan olemassaolon. Siinä sanotaan, että
mitään riistaveroa ei Karjalan vapaiden miesten tarvitse Novgorodin
ruhtinaille suorittaa, ystävyyslahjoja he vain hyville ruhtinaille
lähettäkööt, mutta silloin tuokoot myös ruhtinaiden lähettämät pajarit
samanlaisia ystävyyslahjoja Karjalan vapaiden miesten heimovanhimmalle.
Me olemme aikanaan ystävyyslahjamme Ilja ruhtinaalle lähettäneet,
mutta hän ei ole minulle, Tiurin miesten johtajalle, mitään lahjoja
lähettänyt. Hän on lähettänyt tänne meidän luoksemme vain sinut, kopean
pajarinsa, omaa nimeään häpäisemään. Vanha ystävyyssopimuksemme sinua
suojelkoon, mutta mistään asiasta me Tiurin miehet emme tahdo sinun
kanssasi neuvotella. Jos herrasi ruhtinas haluaa neuvotella, niin
lähettäköön oman miehensä Tiurin suurille elonajan heimokäräjille.
Mutta viisaamman pajarin lähettäköön luoksemme! Nämä ovat minun sanani
sinulle ja nyt mene tiehesi täältä kaikkine miehinesi, mene tuonne
haukanpesääsi! Mutta tällä Karjalan miesten vanhalla markkinapaikalla
ei kenenkään tarvitse sinulle ja sinun kärtsäkoirillesi riistaveroa
suorittaa! Tiurin nuoret jousimiehet, maahan repikää pajarin
veropöydät, tulella pajarin riista-aitta polttakaa! Mutta joilla on
riistaa mukanaan, he tehkööt hyvässä rauhassa vaihtokauppaa Novgorodin
kauppamiesten kanssa! Sinä pojanpoikani, Kalevi kaunoiseni ja te
muut Tiurin miesten johtajat, te huolehtikaa siitä, että kukaan ei
markkinarauhaa häiritse!
Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi.
Vanhan asemiehensä Kyyrön ja vanhan Kekri Kumoisen saattamana hän lähti
veneidensä luo levähtämään. Monet muutkin Tiurin ja Laatokan miehet
sinne menivät, ja kaikki ylistivät Suur-Tiurin viisaita ja voimakkaita
sanoja, jotka hän oli puhunut pöyhkeälle pajarille.
Mutta markkinapaikalle jäivät nuori Kalevi ja Kiviniemen isäntä sekä
muutamia muita jousimiesten johtajia. Rivakasti jousimiehet täyttivät
Suur-Tiurin käskyn, hajoittivat maahan pajarin veropöydän, jonka Pipinä
kuuluttaja ja rummunlyöjä Mikolka olivat valmiiksi varustaneet. Pajarin
riista-aitan polttaminen jätettiin kuitenkin markkinoiden loppuun,
sillä siitä lentelevät kipinät olisivat voineet aiheuttaa paljon
muuta hävitystä myymäpöytiä, telttoja ja kojuja täyteen ahdetulla
markkinapaikalla.
Kun maahan asti nöyryytetty pajari miehineen oli mennyt linnaansa,
jäi pajarin tytär vielä markkinapaikalle. Ketään pajarin väestä ei
jäänyt hänen seuraansa, yksinään hän harhaili Tiurin vanhuksen voitosta
riemuitsevan markkinakansan joukossa. Hänenkin jälkeensä singottiin
ivasanoja, mutta ei ylpeä pajarin tytär ollut niitä kuulevinaan. Muuta
liikkui hänen mielessään, hän muisteli äsken näkemäänsä ja kuulemaansa,
muisteli Tiurin vanhuksen voimakkaita sanoja, muisteli nuoren Tiurin
urhon pelotonta esiintymistä isänsä edessä. Vihasiko hän näitä miehiä
vai ihaili? Vihata hänen olisi heitä pitänyt, tietysti vihata, sillä
hepä juuri olivat hänen isänsä nöyryyttäneet. Eikä pajarin tytär
kuitenkaan voinut näitä miehiä vihata, vaan syvää ihailua hän tunsi
heitä kohtaan. Koko elämänsä ajan hän oli nähnyt vain nöyriä, isänsä
solmuruoskaa pelkääviä miehiä, lahjoja tuovia miehiä orjamaista
liehittelyä, mutta nämä Tiurin miehet olivat toista maata. Nämä miehet
olivat pelottomia ja ylpeitä, ah jospa hän olisi nähnyt vielä vaikka
vilahduksenkin Tiurin nuoresta urhosta.
Vähän myöhemmin pajarin tytär kohtasi markkinakansan joukossa vanhat
tuttavansa Lari taaton ja tämän toverin nuoren jousimies Orman. Muitta
mutkitta Lari taatto lyöttäytyi pajarin tyttären seuraan ja alkoi
haastella:
— No pajarin tytär, kaunis kyyhkyläiseni, täälläpä jälleen tavattiin!
Viimein kun täällä liikuskelimme tämän Orma poikaseni kera, piti olla
vähän vieraita olevinaan, mutta näetkös, solmuruoska on solmuruoska.
Kukapa tuota herkkua tahallaan maistaisi! Kiitos vain sinulle,
pajarin tytär, kun et jättänyt silloin meitä Pipinä kuuluttajan
suomittaviksi! Usko pois, pajarin tytär, me muistamme sen palveluksen,
minä ja tämä nuori Orma, ikuisesti muistamme. Jos niinkuin tarvitset
rehellisten miesten palvelusta tuolla kirotussa haukanpesässä. No,
no, älä pane pahaksesi, mutta niin tuota keskentekoista rähjää kaikki
meikäläiset nimittävät. Niin, jos niinkuin sattuisit rehellisiä miehiä
tarvitsemaan, niin sana vain meille lähetä, pajarin tytär. Sinua kyllä
autamme, mutta isästäsi pajarista älä mitään virka! Äläkä liioin tuosta
Pipinä lurjuksesta, hänet vielä kerran pehmitämme. Mutta sinuun emme
pikkusormellakaan kajoa, sillä Kalevi kaunoisemmekin sinua suojelee.
Näin Lari taatto lörpöttelee herkeämättä. Pajarin tytär tunsi veren
poskilleen kohoavan hänen viimeiset sanansa kuullessaan. Oliko
siis Tiurin nuori urho nämä miehet lähettänyt hänen seuraansa,
häntä suojelemaan. Hän aikoi jo harmia ja suuttumusta teeskennellen
tiuskaista, että saivat mokomat suojelijat mennä menojaan. Mutta
silloinpa juuri kansanjoukosta kuului ivallinen huudahdus:
— Katsokaahan pajarin sikiötä! Emmekös lähetä häntä tuonne isänsä
kirottuun pesään, mitä hänellä on täällä tekemistä!
Jo alkaa pajarin tyttären ympärille keräytyä kiukustuneita jousimiehiä.
Uhkauksia satelee hänelle, mutta silloin Lari taatto kimmastuneena
miesjoukolle ärjyy:
— Kuka täällä pajarin tytärtä uhkailee? Olettekos te miehiä, mokomat,
yksinäisen naisen kimppuun kävisitte! Mutta minäpä sanon teille, että
pajarin tytär ei olekaan yksinään. Minä sen miekkosen pehmitän, joka
pajarin tytärtä mielii ahdistaa!
— Kukas sinä olet, ukko rähjä, pajarin tyttären suojelija?
— Kas tästä saat! Ja tästä vielä lisää, ukko rähjän kourista! Vieläkös
kuka sanoo minua ukko rähjäksi?
Ivailija oli lentänyt pitkän matkan päähän Lari taaton peloittavien
nyrkiniskujen tavoittamana. Toiset väistyivät nopeasti hänen käsiensä
ulottuvilta, mutta Lari taatto heille vielä tuohtuneena kivahtelee:
— Olen kuin olenkin minä pajarin tyttären suojelija, vaikka lienenkin
Tiurin Kalevin rehellinen jousimies. Mutta onpa pajarin tytärkin minua
kerran suojellut Pipinä voudin solmuruoskalta eikä Lari taatto koskaan
sellaista palvelusta unohda! Ja jos haastaisin teille kaiken, niin
saisitte tietää, että on muitakin, jotka pajarin tytärtä suojelevat.
Mutta mitäpä mokomille kaikkea menisin puhumaan! Kas niin, pajarin
tytär, astele vain edelleen. Jo näkyvät nyt meille hyvällä suosiolla
tietä antavan.
Näin Lari taatto miehekkäästi suojeli pajarin tytärtä. Kun tämä vihdoin
huojuvaa lauttasiltaa myöten meni isänsä linnavarustukseen, pysähtyi
hän vielä monesti kulussaan ja silmäili virtaa ylöspäin. Sieltä
näkyivät kaukaa virran mutkasta kotiinlähtöä tekevät Tiurin miesten
veneet. Siellä oli Tiurin miesten iäkäs johtaja ja siellä varmaan oli
oman veneensä lähtöä valmistamassa myös Tiurin nuori urho, joka oli
hänen ja hänen isänsä leppymätön vihollinen.
Ah, miten orvoksi tunsikaan nyt olonsa kopea pajarin tytär. Miten
orvoksi ja yksinäiseksi! Mutta tuolla tekivät kotiinlähtöä vapaat
Karjalan miehet, jotka olivat hänen isänsä ruoskamahdin maahan asti
nöyryyttäneet ja masentaneet. Miksi ei hänkin ollut syntynyt maailmaan
noiden vapaiden ja ylpeiden miesten luona? Miksi oli hän vihatun
pajarin heimoa?
Näin pajarin tytär katkerana omaa kohtaloaan ajattelee. Mutta hänen
isänsä synkeitä kostonajatuksia Tiurin miesten päänmenoksi hautoo.
Näin päättyivät pajarin laihat riistamarkkinat. Mutta kotiin mennessään
Tiurin miehet aavistivat, että nyt oli pian alkava taistelu Karjalan
kohtalosta.
IX Luku.
TIURIN HAUKKA LENTÄÄ SATIMEEN.
Kun Novgorodin Ilja ruhtinas oli saanut tiedon Tiurin miesten
röyhkeydestä ja pajarin riistamarkkinain epäonnistumisesta, lähetti
hän viipymättä Käkisalmeen uusia linnanrakentajia ja suuren joukon
uusia jousimiehiä. Ei ollut Karjalan miehillä enää Novgorodissa ystäviä
tai jos lienee ollutkin, niin nämä ystävät eivät mitään mahtaneet.
Ruhtinaan neuvonantajina oli vain kopeita ja häikäilemättömiä pajareja,
jotka neuvoivat häntä sotaan Tiurin miehiä vastaan.
Käkisalmeen lähetettyjen uusien jousimiesten päällikkönä oli pajari
Sergei Vasilinpoika. Monet muutkin ruhtinaan pajarit olisivat
mielellään lähteneet, sillä Tiurin miesten suurista hopea-aarteista
tiedettiin Novgorodissa kertoa jos miten paljon tarinoita. Kenpä ei
olisi halukkaasti lähtenyt noita hopea-aarteita itselleen ryöstämään.
Pajari Sergei oli kuitenkin muita paremmassa maineessa. Hän oli
viimeksi ollut syrjäänien nostamaa kapinaa kukistamassa ja osoittanut
siellä sekä häikäilemätöntä rohkeutta että säälimättömyyttä. Hän oli
kaikin puolin ruhtinaan mieleinen mies ja hänetpä nyt pajari Boris sai
apulaisekseen Tiurin miehiä nujertamaan.
Kun apujoukot olivat saapuneet, alkoi Käkisalmessa kuumeinen työ.
Nyt ei linnanrakentajia säästetty, ei säästetty Novgorodista tuotuja
kivenmuuraajia, vielä vähemmän säästettiin pakolla työhön haalittuja
Karjalan miehiä. Solmuruoska läjähteli työmaalla herkeämättä, välistä
rautaisilla kahleillakin raskaan työn näännyttämiä miehiä kuritettiin.
Pipinä vouti riehui kuin mieletön kalliolouhoksilla ja yhtä
mielettömänä riehui pajari Boris itse muurinrakentajien joukossa. Mutta
kaikkein paras mestari linnanrakentajia kiusaamaan oli kierosilmäinen
Mikolka, pajarin rummunlyöjä. Vaikka koetti tehdä hänen mielensä
mukaan, ei silloinkaan säästynyt hänen solmuruoskaltaan.
Mutta kiihkomielinen pajari Sergei ei malttanut odottaa
linnavarustuksen valmistumista. Hänen mielensä paloi Tiurin miesten
suuria hopea-aarteita ryöstämään ja niin ryhtyi hän heti Käkisalmeen
tultuaan tekemään hävitysretkiä Karjalan miesten asuma-aloille. Hän
ryösti ja poltti monta Tiurin miesten taloa, anasti paljon karjaa ja
vei monta ihmistä vangikseen. Kun hän suurine jousimiesjoukkoineen
oli jo monessa kahakassa voittanut Tiurin miesten pienemmät
jousimiesjoukot, paisui hänen uhkamielinen rohkeutensa niin suuresti,
että hän alkoi jo suunnitella hyökkäystä itseään Tiurin miesten linnaa
vastaan.