seisovat jousimiehet, haukankesyttäjä Trifon ja orjanainen hänen
ympärillään. Mutta tietäjänainen supisee loitsujaan, lähteen kylmällä
vedellä pyörtyneen Irinja neidon ohimoita valelee.
— Herää jo, herää jo, vieraan vallan tytär, puhelee hän loitsujensa
lomassa. — Kohtalosi nähdä halasit, kopeana luokseni tulit. No olen
sinulle näyttänyt, mitä haltijani halusi näyttää. Mitäpä tuosta niin
säikähdit, herää jo väsynyt!
Jo avaa silmänsä pajarin tytär, oudoksuen katselee ympärilleen.
Vierailta kaikki tuntuvat, hänen jousimiehensä ja haukankesyttäjänsä
ja orjapiikansa. Kaikki vierailta tuntuvat ja hänestä itsestään tuntuu
kuin olisi hän kauan, kauan maannut, kauan kummia unia uneksinut.
Väsyneenä hän kohoaa istualleen, nousee siitä seisalleen. Sitten
irroittaa hän vyöstään helmikoristeisen samettikukkaronsa ja pudottaa
sen tietäjänaisen jalkoihin.
— Pidä hyvänäsi, Tiurin tietäjä! sanoo hän. — Jos toiste luoksesi
tulen, niin tuntenet minun kerran ennen käyneen.
— Parempi jos et toiste luokseni tulisi, vieraan vallan tytär!
piipittää tietäjänainen keitoksensa kitkerästä savusta yskien. —
Parempi jos omillasi eläisit ja Karjalan tietäjät rauhaan jättäisit. Ei
hyvää sinun sukusi kantapäillä Karjalan maille tule, verta näin tulevan
ja tulenliekkejä. Kiroja näin tulevan ja lienetpä tuon itsekin nähnyt.
Jo on lähtenyt pajarin tytär haukankesyttäjä Trifonin taluttamana
veneeseensä horjumaan. Hänen perässään menevät jousimiehet ja
orjapiika Olga. Mutta yhtäkkiä tietäjänaisen terävä ääni pysähdyttää
viimeksimainitun.
— Orjanainen, otahan emäntäsi kukkaro! En huoli hänen hopeoistaan!
Kuin saastutusta peläten viskaa hän täysinäisen kukkaron poistuvien
jälkeen.
Näin päättyi pajarin tyttären ensimmäinen kohtaaminen Tiurin väen
kanssa. Uhmaten ja Tiurin tietäjiä ivaten hän oli matkaan lähtenyt,
mutta jopa ensimmäinen Karjalan tietäjänainen masensi hänen uhmansa.
Ei kuitenkaan vielä takaisin kääntynyt pajarin tytär. Vielä päivän
ja toisenkin retkeilee ja kun ei mitään sen kummempaa enää tiellään
kohdannut, niin jo alkavat vanhan tietäjänaisen ennustukset hänestä
tuntua joutavalta peloittelulta.
Muutamana kauniina iltapäivänä joutui matkue korkearantaiseen niemeen,
jonka jyrkänteille rannassa tavattu kalastaja sanoi hyvin näkyvän
Tiurin linnan harjojen. Kummaa uteliaisuutta palaen pajarin tytär kauan
tähystelee Karjalan miesten kuulua linnaa. Jousimiehet sillä aikaa
rantoja kierrellessään löysivät niemen toiselta puolen suuria veneitä
ja kiiruhtivat siitä pelästyneinä emännälleen ilmoittamaan.
— Pajarin tytär, jo nyt takaisin kääntynet, puhelee vanha Stepani
toisten puolesta. — Me olemme sinua tänne asti seuranneet, mutta elä
vaadi meitä enää kauemmaksi.
— En kauemmaksi vaadi, sanoo pajarin tytär, — mutta tässä niemessä
me laskemme metsästyshaukat vapauteen. Tähän vaaran laelle on laaja
näköala, joten tästä voimme hyvin seurata niiden uljasta riistanpyyntiä.
Mitä mahtoivat pelästyneet jousimiehet hurjapäiselle emännälleen.
Trifonin täytyi kantaa kaikki haukanhäkkinsä alhaalta veneestä vaaran
laelle. Pajarin tytär itse avasi häkit ja laski linnut toisen toisensa
jälkeen lentoon. Tällä välin orjapiika Olga oli saanut kantaa veneestä
turkispeitteitä ja levittää niitä maahan ja kivisille istuimille, jotta
emäntänsä voi mukavasti katsella haukkojensa leikkiä.
Runsaasti olikin riistaa tarjolla, pian kohosi metsästä lentoon
pelästyneitä teiriä ja koppelolta ja alhaalta virrasta suuria
sorsaparvia. Haukat ajelivat niitä edellään rajusti saalista ahdistaen.
Kaikkein parasta jälkeä teki pajarin tyttären lempihaukka Ali. Tämä
jalo lintu kohosi tämän tästä korkealle, pakenevan vesilintuparven
yläpuolelle. Siellä se hetkisen leijaili ja sitten nuolena syöksähti
valitsemansa saaliin kimppuun.
Mielihyvissään pajarin tytär ja Trifon katselevat Alin lentoa, mutta
yh'äkkiä näkevät he haukan, juuri alassyöksyyn valmistautuessaan,
tekevän ilmassa kuperkeikan. Tämän jälkeen lähtee se vaivaloisesti
siipiään räpytellen laskeutumaan viistoon maata kohti. Kovin
hämmästyvät pajarin tytär ja Trifon Alin kummallisesta
käyttäytymisestä. Nyt se jälleen yrittää lennostaan pudota, pyörähtää
ympäri, mutta nähtävästi viimeiset voimansa ponnistaen pääsee vielä
kerran siivilleen ja lentää suoraan vaaran laella seisovaa pajarin
tytärtä kohti pudoten henkitoreissa tämän jalkoihin.
Alin siiven juuressa oli pitkä teräsnuoli, jonka varsi ja sulka
olivat taidokkaasti koristetut. Kun syvälle tunkeutunut nuoli saatiin
irroitetuksi, oli pajarin tyttären lempihaukkakin henkensä heittänyt.
Itkien Irinja neito kuollutta haukkastaan hyväilee, mutta hänen
ympärilleen kokoontuneet jousimiehet ovat kovin pelästyneitä. Stepani
vanhus silmiään ristien haastelee:
— Näittehän, jousimiehet, miten korkealla Ali haukkamme lensi, melkein
pilvien tasalla. Kukapa meikäläisistä olisi nuolensa sinne asti
lennättänyt!
— Olikohan tuo noidannuoli? kuuluu Aljosha jousimiehen pelästynyt
kysymys.
— Mikäpäs muu kuin noidannuoli, Tiurin tietomiesten noidannuoli!
puhelee Stepani vanhus jälleen silmiänsä ristien. — Tuolta Tiurin
linnasta tulla suhisti suoraan halki ilmojen ja niin tapasi Ali
haukkasemme, turman tuotti. Ettekös kuulleetkin sen tuolla korkealla
ilmassa suhahtavan, veljet oikeauskoiset? Minä ihan selvään kuulin ja
säikähtäen silmäni ristin, että jos oli jo minun poloisen pääni varalle
ammuttu.
— Kuulin minäkin sen suhahtavan! Ja minä! Ja minä, ihan selvään kuulin!
Näin säikähtyneet jousimiehet toinen toisensa jälkeen todistavat.
Pelästynyt on Trifon haukankesyttäjäkin. Hän kääntelee veristä nuolta
käsissään ja puhelee:
— Oikeassa lienette, jousimiehet, kyyhkyläiseni, ei näin raskasta
nuolta tavallisesta meikäläisen jousesta ammuta.
— Vieläkös sitä käsissäsi pidät, loihdittua! huudahtaa Stepani vanhus
pelästyneenä. — Heitä jo metsään, heitä sukkelaan, Trifon veikkoseni,
ja silmäsi risti!
— Hölmöt! huudahtaa pajarin tytär ja tempaa verisen nuolen Trifonin
käsistä.
Hän oli nyt kyllikseen itkenyt lempihaukkastaan ja raivo täytti hänen
sydämensä. Kostaa hän tahtoi, kostaa Ali haukkansa kuoleman. Hän
sähisee toistamiseen:
— Hölmöjä te olette, mokomat! Itse olette sanoneet metsän tuolla olevan
täynnä Tiurin jousimiehiä, mutta nyt vain noidannuolista jaarittelette!
Tuolta muka lensi suoraan ilmojen halki ja nyt ei muuta kuin pelosta
vapisten silmiänsä ristitään. Mutta minä tahdon kostaa Ali haukkaseni
kuoleman, itse kostan, kun ei teistä miekkosista kostajata ole. Saman
surmannuolen ammun suoraan syyllisen syänlihoihin!
Hän on temmannut maasta jousensa ja lähtee kiukusta kiehuen metsään
kiiruhtamaan. Stepani vanhus pelästyneenä hänen jälkeensä huutelee:
— Oletko mieletön, pajarin tytär, armahaisemme, kyyhkyläisemme! Suoraan
surman suuhun lennät meidät jousimiehesi suruun saatat! Mitä me heille
mahdamme, mokomille! Et sinä mahda, emmekä me mitään mahda. Parasta kun
vikkelään tästä lähdemme omille vesille painumaan.
— Painukaa vain ja paetkaa, kaikin mokomin paetkaa, urhoni uljaat!
huutaa pajarin tytär taakseen katsomatta ja juoksee edelleen.
Mikäpäs muu auttoi, vasten tahtoaan täytyi pelosta vapisevien
jousimiestenkin seurata raivostunutta emäntäänsä. Notkeasti kuin
nuori saalistaan ajava naaraspantteri juoksi pajarin tytär sakeassa
metsässä, hyppeli kiveltä kivelle, taitavasti väisteli tielleen tulevia
ryteikköjä. Verinen surmannuoli oli hänellä kädessään ja toisessa
kädessä teräsjännejousensa. Niin hän nopeasti eteenpäin tunkeutui
taakseen katsomatta, seuralaisistaan välittämättä.
Jo oli hän päässyt myötärinteen pahimmasta ryteiköstä ja joutui
nyt alavaan kuusi- ja honkametsään, jossa siellä täällä oli pieniä
aukeamia. Muutamaa tällaista aukeamaa lähetessään hän huomaa puiden
lomasta oudon vaskihelapäähineen vilahtelevan. Hän painautuu kuusen
suojaan ja leimuavin silmin lähenevää tulijaa tarkastaa. Mies kumarassa
kyykkii, näyttää jotakin etsivän, ja salamana silloin pajarin
tyttären päässä välähtää ajatus, että siinäpä olikin syyllinen, hänen
haukkasensa ampuja, ja nyt se oli haeskelemassa ampumaansa saalista.
Raivosta vapisten pajarin tytär vetää teräsjännejousensa vireeseen ja
asettaa verisen nuolen kohdallensa. Kauan hän tähtää piilopaikastaan,
mutta hänen kätensä vapisevat niin ankarasti, että hän pelkää ohi
ampuvansa.
Nyt kohotti etsiskelijä päänsä ylös, näyttää jotakin kuulostavan.
Pajarin tytär tuijottaa häneen kuin kummituksen edessään näkisi: siinä
seisoi ilmielävänä sama mies, jonka hän oli karjalaisen tietäjänaisen
lähteestä nähnyt. Sama oli tuo koko, sama uljas ryhti, sama
vaskikypäripäähine. Jokos hän jälleen hourekuvia rupesi näkemään, mutta
hänpäs ei antanutkaan mokomien hourekuvien itseänsä säikyttää. Vaikka
päätä huimaa ja kumma pelko mieltä ahdistaa, puree hän hampaitaan ja
laskee surmannuolen menemään.
Kuului heikko helähdys, mies tapailee kädellä ohimoaan,
kypäripäähineensä reunasuojusta ja huutaa jotakin taakseen metsään
päin. Sieltä juoksee hänen luokseen toisia miehiä samanlaisissa
päähineissä. Mies heille näyttää kädessään olevaa esinettä,
veristä teräsnuolta, jonka hän on kiskaissut irti päähineensä
reunasuojustimesta.
— Katsokaahan, veikkoset, niin lensi tämä kuin olisi pilvistä lentänyt.
Vähältä piti, etten saanut ohimooni.
— Näytähän tuota, Kalevi kaunoisemme! sanoo juuri paikalle joutunut
vanha jousimies. Näytähän kun Lari taattokin tuota vähän tarkastaa!
Pitkä vihellys pääsi vanhukselta, kun oli nuolen nähnyt. Hän pitelee
sitä hyppysissään kaikkien nähtävänä.
— Näettekös, pojat, oman nuolensa on Kalevi kaunoisemme takaisin
saanut. Hyvin minä nämä nuolet tunnen, kun olen itse mokomat takonut ja
koristanut. Siinä sait, Kalevi kaunoisemme, saman vasaman, minkä hetki
sitten tuonne pilviin lähetit. Ja näkyypä tavanneen saaliinsa, kun on
noin veressä yltäänsä. Hyvin näkyy tavanneen, vaikka me hölmöt tuota
epäilimme!
— Mutta kuka sen nyt takaisin ampui? ihmettelevät toiset kuorossa.
— Siinäpä se, kuka tämän takaisin lähetti? Mutta pianpa tuosta selvän
saanemme, Hei, lähtekäähän, pojat, jo liikkeelle, tuota metsää vähän
tarkastamme. Ehkäpä sieltä ampujankin löydämme!
Pajarin tytär oli koko ajan piilopaikastaan tuijottanut miesjoukkoa.
Mutta nyt kohosi hän seisalleen ja astui ylpeästi niskojaan nakaten
miesten eteen.
— Etsimättä minä tulen, mokomat Tiurin urhot! En yhtään teitä pelkää!
Ali haukkaseni surmasitte, parhaan hopearintaseni tuhositte. Siitä
kostoksi päätin lennättää saman surmannuolen syylliseen, mutta enpä
ihan paikalleen osannut.
— Lähelle osasit, kuka lienetkin, outo ampuja, virkahtaa Tiurin Kalevi.
— Kukako olen, outo ampuja? En syntyäni keneltäkään salaa: Käkisalmen
pajarin tytär olen, kaikkien Karjalan miesten pajarin tytär.
— Pajarin tytär! Käkisalmen pajarin tytär! kuuluu hämmästyneitä
huudahduksia miesjoukosta.
— Niinpä juuri, kaikkien Karjalan miesten pajari on isäni, teidänkin
pajarinne ja käskijänne. Mutta sanohan jo, kuka sinä olet, Ali
haukkaseni surmaaja? Sanohan jo, mistä tiedän toiste hyvitystä tulla
hakemaan?
— Kopeapa olet, pajarin tytär, virkahtaa Tiurin Kalevi naurahtaen. —
Yhtä kopea olet kuin isäsi palvelijakin, joka kävi Tiurin linnassa.
Sanon kuitenkin sinulle sukuni: Tiurin heimovanhimman sukua olen,
Suur-Tiurin pojanpoika ja Tiurin Haukaksi minua kutsutaan. Voi isäsi
sanoa olevansa kaikkien Karjalan miesten pajari, mutta sinun kuitenkin
neuvoisin toiste metsästyshaukkasi omilla maillasi pitämään. Tiurin
Haukka ei suvaitse toisia haukkoja näillä mailla mairehilla.
Näin sanoo Tiurin Kalevi kopealle pajarin tyttärelle. Hetkisen he
toisiaan tiukasti tarkastelevat. Sitten pajarin tytär virkahtaa:
— Vai et sinä minun isäni mahtia pelkää, vaan käsket minun pois näiltä
mailta lähtemään. Ali haukkaseni surmasit ja nyt käsket minun kotiin
lähtemään. No jos pitänee lähteäni, mutta tuon verisen nuolen kuitenkin
käskenet miehesi minulle antamaan.
— Sitäkö varten sen tahdot, että toiste tavatessamme jälleen minua
sillä tähtäisit?
Ei pajarin tytär enää häneen niin kopeasti katsonut ja veri kohoaa
hänen poskipäihinsä, kun hän hiljaa sanoo:
— En toiste enää sinua nuolella tähtää. Isäni jousimiehet jos
tähdännevät, minun nuoliltani saat rauhassa kulkea. Muuten vain
tuon verisen nuolen muistona pitäisin armaasta Ali haukkasestani,
hopearintaisestani.
— Lari taatto, anna nuoli pajarin tyttärelle! käskee Tiurin Kalevi.
— Ja vielä lienee kohtuullista, että lähetän miehiäni sinua Tiurin
vesiltä saattamaan. Jos toiset Tiurin metsänkävijät sinut sattumalta
kohtaisivat, niin lienee parempi, että on sinulla saattajia.
— En huoli saattajistasi, ilman niitä tänne tulin, ilman myös lähden!
Ja onpahan minulla omaa väkeä, vaikka lienevätkin pelkureja näillä
mailla liikkuessaan. Hei mieheni, urhot uljaat, tulkaahan jo näkyviin
piilopaikastanne! Ei täällä teitä elävältä syödä!
Noloina tulevat metsästä esiin pajarin tyttären jousimiehet. Lari
taatto heitä tarkastelee ja nauraa:
— Vai pelkäsitte, urhot uljaat! Taisivat toverinne täältä kummia
kertoa. No menkää te vain rauhassa matkaanne tällä kertaa, mutta ehkäpä
pian tulemme Käkisalmeen teitä tervehtimään. Vuoroin vieraissa käydään
ja te olette nyt jo toista kertaa täällä päin, niin jospa meidänkin
jo pian pitänee tulla teidän luoksenne. Näkemiin vain, hyvän huolen
kauniista pajarin tyttärestä pitänette!
Niin lähti pajarin tytär miehineen Tiurin vesiltä. Uhmaten ja kopeana
hän oli sinne tullut, jos lie vähemmän kopeana kotiin päin palannut.
Menettänyt hän oli Ali haukkasensa, hopearintaisensa ja kostamatta on
sen surma jäänyt. Vain verisen surmannuolen sai muistoksi tihutyön
tekijältä.
Jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon kotimatkalla paljon haastelevat
Tiurin vesillä kokemistaan ja näkemistään. Haastelevat he nuotiotulien
ääressä keskenään kuiskutellen karjalaisesta tietäjänaisesta ja
haastelevat he Tiurin uljaasta urhosta, jonka nuoli Ali haukan
korkealta pilvistä tavoitti. Haastelevat jousimiehet keskenään, mutta
ei pajarin kaunis tytär näy heidän haastelustaan välittävän.
Mitä lienee pajarin tyttärellä ollut omia ajatuksissaan.
VII Luku.
PAJARI TEKEE MARKKINA VALMISTUKSIA.
Kiihkeästi Käkisalmen pajari Petrin praasnikan lähetessä hoputti
linnavarustuksensa valmistumista.
Jo oli saatu valmiiksi linnan asuin- ja varastorakennuksia ympäröivä
puinen muurikehä, nyt korjattiin pitkin linnasaaren rantaa kiertävää
kivistä ulkomuuria. Tämä muuri oli Karjalan miesten vanhaa perua,
mutta aikojen kuluessa se oli monesta paikasta alas vierinyt. Pyöreitä
muurikiviä oli raunioina rannalla, niitä oli mennyt virran vietäväksi.
Toiset hiukan näkyivät syvältä jyrkkärantaisesta vedestä, toiset olivat
kuulumattomiin kadonneet. Korjaustyössä tarvittavia uusia muurikiviä
täytyi kerätä ja louhia läheisten rantavaarojen kallioista ja suurella
lautalla väkevän virran yli linnasaarelle kuljettaa.
Rakennusmiehinä oli pajarilla sekä Novgorodista kuljetettuja
kivenmuuraajia että ympäristöstä haalittuja Karjalan miehiä.
Viimeksimainitut olivat väkipakolla tuotuja ja niinpä pajarin
jousimiesten täytyi alituisesti valvoa heidän työtänsä. Yhtenään
läjähteli Pipinä Martiskan solmuruoska kivilouhimolla, jossa Karjalan
miehet työskentelivät.
Muutamana päivänä ilmestyi rakennusmiesten joukkoon kaksi kulkijaa,
jotka kertoivat jalkaisin taivaltaneensa kaukaa Inkerinmaan
karjalaisten luota. Toinen näistä kulkureista oli pitkä ja hartiakas
vanhus, toinen tanakka nuorukainen. Molemmat olivat puheliaita
veitikoita, huolettomia mieronkiertäjiä, ja kun Pipinä vouti alkoi
kovistaa heitä työhön ryhtymään, niin virkahti vanhempi miehistä:
— Ka mikäs tuossa, voimmehan kiviä vääntää siinä missä toisetkin
miehesi. Leivän antanet purtavaksemme, tuosta solmuruoskastasi särpimen
saanemme. Mitäpä muuta kaipaisimme hyvää pajariasi palvellessa.
Vanhuksen sanat miellyttivät suuresti Pipinä voutia, hän taputti
kämmenellään tämän leveitä hartioita ja nauraen haasteli:
— Oletpa, taattoseni, oikeassa. Hyvää pajariamme pitää mielisuosiolla
palvella, mutta luuletkos näiden tämän puolen miesten niin tekevän.
Vielä mitä, laiskottelevat ja nurisevat, pajari on muka tullut heidän
sortajakseen. Mutta ruhtinashan on pajarin lähettänyt heidän luokseen.
— Niinpä tietenkin, kaikki me olemme Novgorodin hyvän ruhtinaan miehiä,
niin hyvät kuin huonotkin. Sinä esimerkiksi olet pajarin asemies
ja solmuruoskan heiluttaja, minä tämmöinen omissa oloissani eläjä,
maantien kulkija. Mutta kumpainenkin me olemme ruhtinaan miehiä.
Nämä kulkijan sanat vielä enemmän miellyttivät Pipinä voutia. Hän luuli
löytäneensä tästä vanhuksesta mieleisensä miehen niskoittelijoita
suostuttelemaan. Hyvillä mielin hän jättää kulkijat kivilouhokselle ja
neuvoo vanhusta ahkerasti toisille miehille haastelemaan.
— Ole rauhassa, pajarin asemies, pakisee vanhus silmiänsä vilkuttaen. —
Minä heidät opetan mielisuosiolla kiviä vääntämään. Kunhan päivän kaksi
olemme täällä oleilleet, niin naulaan saat jo ripustaa solmuruoskasi.
Niin jäävät kulkijamiehet kivilouhokselle työskentelemään. Pipinä
voudin paikalla käydessä he tämän mieliksi haastelevat, mutta kun vouti
on solmuruoskineen mennyt muuanne, silloin jo muutakin pakisevat.
Hartiakas vanhus kivelle istahtaa ja haastelee miehille:
— Levähtäkäämme hiukan, veljet veikkoset, niin kerron teille sadun
hyvästä ja pahasta pajarista.
— Osannetko mitään satua kertoa? epäilevät miehet.
— Vai en osaisi teille satua kertoa. Kysykääpäs, tältä nuoremmalta
veikoltani, niin hän teille sanoo osaanko vai en.
— Osaa hän teille kertoa sadun hyvästä ja pahasta pajarista, vakuuttaa
nuorempi kulkija. — Nähkääs, veljet veikkoset, me olemme juuri tulossa
sen hyvän pajarin luota, mutta te palvelette täällä pahaa pajaria.
— Osaisittekos te tien neuvoa sinne hyvän pajarin luo? utelevat miehet
kuorossa.
— Tottapa sinne tien osannemme, kun olemme lähteneet juuri teitä sinne
noutamaan! nauraa vanhus huolettomasti. — Nähkääs, hyvä pajarikin
tarvitsee nyt väkeä, mutta ei teitä panna siellä kiviä vääntämään.
— Hst veikkoseni, pajarin väkeä on tulossa! varoittaa nuorempi kulkija.
— Niinpä näkyy olevan, virkahtaa vanhus huolettomasti. — No toisen
kerran teille lisää kertonen hyvästä pajarista. Nyt, veljet veikkoset,
kilpaa kiviä vääntäkäämme!
Pipinä kuuluttajan saapuessa työ sujui sellaisella vauhdilla, että tämä
ei silmiänsä mielinyt uskoa. Hän luki tämän muutoksen kulkijamiesten
ansioksi ja taputti jälleen vanhusta hyvillä mielin olkapäälle. Taputti
ja haasteli:
— No jopa olet saanut nämä niskoittelijat mielisuosiolla pajariamme
palvelemaan.
— Huomenna vasta varsin kehunet, pajarin asemies! sanoo vanhus
merkitsevästi silmää iskien. — Tänään vasta vähän olen näitä neuvonut,
mutta saatpa nähdä, että huomenna mieliksesi jo kiviä vääntävät.
Tulipa iltapäivällä myös pajari tyttärensä seurassa kivilouhokselle
katsomaan miesten työskentelyä. Heillekin Pipinä kehuu, mitä mainioita
miehiä jumala oli lähettänyt heidän luokseen.
— Katsohan, pajari, tuota hartiakasta vanhusta, haastelee hän. — On
siinä mies mieleisemme kiviä kiskomaan ja toisetkin suostuttelee sinua
mielisuosiolla palvelemaan.
Pajarin tytär katselee tarkoin vanhusta ja äkkiä hän hätkähtää. Mutta
vanhus on painaltanut huuppapäähineensä syvälle korvilleen ja miehille
ärisee:
— Siinäkös nyt rupesitte vetelehtimään, kun jumala lähetti pajari isän,
oman aurinkomme, meitä katsomaan.
Mielissään on pajari, taputtelee vanhusta olkapäälle tätä kiittelee
ja kehuu. Mutta pajarin tytär jättäytyy isästään ja Pipinä voudista
jälkeen, menee sitten nopeasti vanhuksen luo ja sanoo tälle tiukasti:
— No Tiurin mies, kultakuoma, jokos nyt olet tullut vuorostasi
vieraaksi meidän luo? Lupasit pian tulevasi, kun siellä herrasi
seurassa meidät tapasit. Muistanethan minut, Ali haukkaseni surmasitte
ja sitten miehiäni ivasit, urhoja mokomia?
Mutta vanhus katselee häntä suu ammollaan. Siristelee silmiään,
katselee ja sitten alkaa ihmetellä:
— Jopa sinä kummia puhut, pajarin tytär, ihmeitä haastat vanhalle
kulkijamiehelle, mierolaiselle. Haukkasestasi puhut ja Tiurin miehistä,
mutta enhän minä, armas aurinkoiseni, niistä mitään tiedä. Paljon olen
maita kulkenut, monia olen kansoja nähnyt, mutta Tiurin miesten luo ei
oikeauskoisten jumala ole vielä konsanaan minua lähettänyt. En tunne
heitä, mitä lienevätkään kastamattomia, mokomat!
— Vai et sinä sano heitä tuntevasi, virkahtaa pajarin tytär uhkaavasti.
— Eikös Lari taatto ollut sinun nimesikin ja sinäpä juuri miehiäni
ivasit, mutta nyt et sano Tiurin miehiä tuntevasi. Vaan jospa minä
lähettänen Pipinä kuuluttajan luoksesi, jos hän solmuruoskalla sinua
suomii, niin ehkäpä siitä jo muistisi virkistyy. Jos sitten jo Tiurin
miehet muistanet ja jos minutkin muistanet, taattoseni, kyyhkyläiseni!
— Ka mikäs tuossa, lähetä vain Pipinä vouti luokseni, jos lienen
mielesi vihoittanut, haastelee vanhus silmiään siristellen ja
huolettomasti naureskellen. — Kestäähän kulkijamiehen miekkosen selkä
vähän solmuruoskaakin hyvän pajarin luona. On ennenkin solmuruoskaa
maistettu maita mantereita kulkiessa, on maistettu sitä, jos lie
muutakin maistettu.
Huolettomasti vihellellen vanhus ryhtyy kiveä vääntämään. Silmiään
vielä pajarin tyttärelle vilkuttaa ja sitten vääntää, niin että
hartialuut ruskavat. Mutta pajarin tytär häntä vielä tarkoin katselee,
häntä ja samoin hänen nuorta toveriaan, jonka hän myös muistelee Tiurin
miesten joukossa nähneensä.
Ei kuitenkaan mennyt pajarin tytär Pipinä kuuluttajalle huomioitaan
haastamaan. Vaikka uhkasi, niin ei mennyt, vaan omana tietonaan piti
huomionsa. Mitä lieneekin mielessään liikkunut. Vihaavansa pajarin
tytär uskoi Tiurin miesten nuorta päällikköä ja samoin kaikkia tämän
miehiä, jotka olivat häntä ja hänen seuralaisiaan ivanneet. Vihaavansa
hän uskoi heitä kaikkia, mutta mikä lienee ollut, kun ei Pipinä
kuuluttajaa lähettänyt kostajakseen.
Seuraavana yönä molemmat kulkijamiehet hävisivät pajarin
linnarakennukselta. Mutta kahdeltaan eivät hävinneet, heidän mukanaan
hävisi suuri joukko muitakin kivilouhoksella raatavia Karjalan miehiä.
Lähtiessään olivat karkulaiset myös irroittaneet suuren lautan,
jolla kuljetettiin kiviä mantereelta linnasaarelle. Väkevä virta ja
myötätuuli olivat vieneet lautan minne lienevät vieneetkään Laatokan
rannattomille ulapoille.
Pajari ja Pipinä kuuluttaja olivat tästä kepposesta raivoissaan.
Hyvin he aavistivat, että Tiurin miehet olivat nämä ovelat kulkijat
lähettäneet heidän rakennusmiehiään yllyttämään.
Mutta ei tällä hyvä, myös Novgorodista tulleet kivenmuuraajat rupesivat
napisemaan ja vihdoin karkasivat tiehensä. Näin linnavarustus jäi
kuin jäikin Petrin päivän praasnikan joutuessa kesken valmistumisen.
Hädintuskin saatiin kuntoon puinen sisämuuri ja linnasaarta
mantereeseen yhdistävä lauttasilta. Kivisessä ulkomuurissa oli monessa
paikassa suuria aukkoja, helppo olisi vainolaisen ollut myötävirtaan
veneillä tunkeutua linnasaarelle ja sytyttää pajarian keskentekoinen
linnavarustus palamaan.