pitkää tulevat Viipurin linnaan ritari Pietarin luo. Tiurin miehet ehkä
pian tarvitsevat lännen miesten ystävyyttä, siitä näkyy Käkisalmen
pöyhkeä pajari hyvän huolen pitävän.
Vanha Antero Äyrämöinen oli varsin tyytyväinen tällaiseen asioiden
käänteeseen. Siihen sijaan ritari Niilo kuunteli hajamielisenä
vanhan matkatoverinsa ennustuksia. Hänen ajatuksensa olivat vielä
Tiurin linnassa, hän muisteli kaunista Karjalan neitoa, jota hän
oli pyöritellyt kisakedolla ja jonka kanssa hänellä sen jälkeen
oli ollut monta salaista kohtausta Tiurin uhrilehdon tuuheiden
puiden kätkössä. Ritari Niilo tiesi tämän neidon tuolta jostakin
salaisesta kätköpaikasta viimeiseen asti tähyävän poismenoansa.
Ah, hän olisi tahtonut tähyäjälle vielä viimeisen kerran huutaa
pian takaisin palajavansa. Niin hän olisi tahtonut huutaa, mutta
tuossa hänen vierellään vanha Bartolomeus ja Kuparsaaren Antero
Äyrämöinen haastelivat hänelle Käkisalmen pajarista ja Tiurin miesten
lähettiläistä, joiden tuloa hänen muka pitäisi Viipurin linnanisännän
luona valmistaa. No tietysti hän tahtoi senkin tehdä, kun olisivat vain
sallineet hänen nyt hetkisen olla rauhassa omine salaisine ajatuksineen.
Tiurin linnassa Inkeri neito kenties yhtä paljon haki nyt rauhaa ja
yksinäisyyttä. Tämä kaikista Tiurin kaunoisista kassapäistä ennen
vallattomin oli nyt yhtäkkiä muuttunut kaikkia muita hiljaisemmaksi.
Yksinään hän harhaili Tiurin uhrilehdon siimeisiä polkuja ja tämän
tästä pysähtyi etäisimmän vallinsarven juurelle, josta oli hyvä näköala
kauas Kiviniemeen päin. Kun hän siinä rantakivellä istuen silmänsä
ummisti, voi hän joka kerran mielikuvituksessaan nähdä ritari Niilon
palajavan komealla laivallaan häntä noutamaan.
Toiset Tiurin neidot tiesivät kyllä Inkerin sydänsalaisuuden eikä
kukaan heistä nyt enää ivaillut vanhan Aslak tietäjän ennustuksia.
Inkeri neidolle luvattu vieraan maan ritari oli todella tullut, olisipa
yksi ja toinen heistä nyt tahtonut osansa Inkeri neidon osaan vaihtaa.
Raskaampia kuin Tiurin neitosten lemmenhuolet olivat Tiurin miesten
huolet. Tiurin taatto oli Visbyn lähettiläiden ja ritari Niilon
poistuttua pidättänyt luotetuimmat ystävänsä vielä luokseen ja
heillä oli monta pitkää neuvottelua Tiurin taaton asehuoneessa.
Siellä lepovuoteellaan lojuen sairas heimovanhin selvitti salaisia
suunnitelmiaan. Hänen käskynsä oli että heidän kaikkien piti
varustautua Käkisalmen riistamarkkinoille lähtemään.
— Mitä me sinne menisimme? murisee Kiviniemen Karhu yrmeästi. — Vai
pitäisikö meidän mennä pajarille hyviä lahjoja viemään ja alamaisuutta
osoittamaan?
— Kenties eivät lahjat ole tarpeellisia, virkahtaa Tiurin taatto, —
mutta miekan vyölle vyöttänette ja täyden joukon jousimiehiä mukaan
varannette, niinkuin riistamatkalle olisitte lähdössä.
Jo alkavat Tiurin miehet aavistaa heimo vanhimman suunnitelmia, mutta
tämä heitä vielä neuvoo:
— Kun pajari tahtoo nähdä kaikki palvelijansa, niin pitäähän meidän
mennä hänen luokseen. Ja asemiehet kun mukana viemme, niin sitten
pajari ei voi sanoa kenenkään pois jääneen.
— Entäpä jos tulee taistelu? kysyy Unnunkosken Ronka.
— Tokko pajari taistelua halunnee, virkahtaa Tiurin taatto. — Menemme
vain hänen kanssansa riistaverosta ja lahjuksista neuvottelemaan. Ja
muistakaa, ajoissa on meidän oltava markkinapaikalla, jotta myöskin
Laatokan puolen miehet saisivat neuvottelussa mukana olla.
Näin Tiurin taatto suostuttelee kaikki Tiurin miehet pajarin
riistamarkkinoille lähtemään. Vanha Kumoinen kyllä olisi pitänyt
viisaampana valittujen miesten lähettämistä Novgorodiin ruhtinaan
puheille. Mutta Tiurin taatto arveli, ettei se matka paljon hyödyttäisi
Pajari nähtävästi toimi ruhtinaan käskyn mukaan, joten heidän oli ehkä
pian lähetettävä valittuja miehiä muualta ystäviä etsimään. Nyt oli
vain ensin huolehdittava, että kaikki Tiurin ja Vuoksen puolen miehet
kokoontuisivat pajarin luo vierailulle.
VI Luku.
PAJARIN TYTÄR METSÄSTÄÄ.
Pajari Boris Konstantininpojalla oli tytär, kaunis ja ylpeä Irinja
neito.
Jo pienenä tyttösenä oli tämä pajarin lapsi jäänyt äidittömäksi ja
saanut kasvaa Marfa imettäjänsä hoteissa. Hänen ainoana seuranaan oli
kasvinaikanaan ollut karjalainen orjatyttö Olga, mutta tämän lisäksi
osasi eloisa ja vallaton tyttönen hankkia yllin kyllin muutakin seuraa.
Pajarin ratsupalvelija Grishka oli hänen hyvä ystävänsä opettaen
Irinjan jo pienenä tytön tyllerönä ratsastamaan pajarin hevosilla
täyttä karkua. Vielä enemmän piti vallaton Irinja tyttönen isänsä
haukankesyttäjästä Mishkasta. Mishka oli taitava ammatissaan, hänellä
oli suuri parvi erinomaisen hyvin harjoitettuja metsästyshaukkoja,
joista hän suurimman osan oli itse pieninä untuvapeitteisinä poikasina
pyydystänyt ja opettanut.
Ei tiennyt Irinja tyttönen mitään mieluisampaa huvia kuin seurata
Mishkaa ja tämän kahta apulaista metsään, kun lentokyvyn saaneita
haukanpoikasia ryhdyttiin kasvattamaan jaloiksi metsästyshaukoiksi.
Marfa imettäjä koetti parhaan kykynsä mukaan hillitä nuoren kasvattinsa
metsästysintoa. Hänen käsityksensä mukaan nuoren ja kauniin
pajarittaren ei mitenkään sopinut mennä metsään muuten kuin korkeintaan
kasvattajansa ja orjatyttöjensä seurassa kukkasia poimimaan. Irinja
kuitenkin vähät välitti kukkasien poiminnasta Marfan kaitsevan silmän
alla. Hän yksinkertaisesti karkasi Marfan käsistä ja hiukan suuremmaksi
tultuaan hän muuttui niin omavaltaiseksi, että Marfa imettäjä ei
voinut muuta kuin silmiään ristien siunailla nuoren pajarittaren
päähänpistoille.
Niin oli pajarin kaunis tytär saanut kasvaa haukankesyttäjien seurassa.
Isäänsä ei hän milloinkaan erikoisemmin kiintynyt. Pajari Boris kyllä
rakasti omalla tavallaan ainokaista lastaan. Niinkuin susi pentuansa
rakastaa, niin pajarikin kaunista tytärtään rakasti, hänen hyväkseen
säälimättä veronalaisiaan riisti. Nuorelle pajarittarelle hankittiin
Novgorodin ja Visbyn kauppiailta hienoimmista kankaista tehtyjä pukuja,
joissa oli kallisarvoiset ja raskaat kultakirjo-päärmeet. Tuskin
sellaisia vaatekertoja Novgorodin ylhäisimmät pajarit kykenivät omille
tyttärilleen hankkimaan, pajari Boris tahtoi ainakin tässä suhteessa
olla heidän veroisensa, vaikka hänet olikin halpasäätyisten »pajarin
lasten» ammattiin antautuneena suljettu pois heidän keskuudestaan.
Irinja neito otti isältään tulevat lahjat vastaan luonnollisena asiana,
vaikka hän ei erikoisesti välittänytkään kultakirjopäärmeisistä
puvuistaan. Paljon mieluummin hän meni metsään lyhyeen hameeseen
pukeutuneena, jousi ja nuoliviini olallaan sekä päässä tavallinen
miesten kypäripäähine, jonka alta hänen runsas ja kaunis tukkansa
valtoinaan hulmusi.
Kun Pipinä kuuluttaja oli palannut matkaltaan Tiurin miesten luo, sai
Irinja neitokin pian kuulla, että siellä päin oli pajarin kuuluttajaa
julkisesti vastustettu.
Kumma kyllä, eivät nämä oudot uutiset säikähdyttäneet pajarin tytärtä,
niinkuin ne näkyivät monia Käkisalmen miehiäkin säikähdyttäneen. Siihen
sijaan ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan ja pajarin tytär päätti,
vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista välittämättä, lähteä
kerran omin silmin näkemään Tiurin puolen maita.
Niin päätti pajarin tytär ja niin hän nyt eräänä kauniina kesäpäivänä
on matkalla Vuoksen vesiä ylöspäin. Mukaansa on hän saanut
houkutelluksi nuoremman haukankesyttäjän Trifonin ja muutamia isänsä
parhaita jousimiehiä, jotka monesti ennenkin olivat seuranneet pajarin
kaunista tytärtä tämän rohkeilla metsästysmatkoilla.
Lähtiessä oli pajari Boris Konstantininpoika jyrkästi kieltänyt, että
he eivät saaneet matkata kauemmaksi kuin Hirvisaareen, joka oli pajarin
suosittu metsästysmaa tällä puolen. Hirvisaaren takapuolella olevia
rantamaita pidettiin jo Tiurin miesten alueeseen kuuluvina, mutta
juuri sinnepä pajarin tytär nyt mielikin retkeillä. Mitä välitti hän
isänsä kiellosta, mitä vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista.
Hurjapäätä Irinja neitoa houkutteli seikkailu oudossa seudussa, joka
oli aivan hänen isänsä linnan naapuruudessa, mutta josta jousimiehet
niin kummia tarinoita kertoilivat. Elelikö siellä tosiaan velhoja tai
muuten pajarin valtaa pelkäämättömiä miehiä? Sellaista jousimiehet
kertoivat, ja senpä hän halusi omin silmin nähdä ja kokea. Tulisipa
vain noita pelättyjä miehiä häntä, vastaan, niin nauraisi hän heille
suoraan vasten kasvoja ja kysyisi:
— Tekö olette niitä Tiurin velhoja? Jos olette, niin näyttäkääpäs
mokoma mahtinne!
Näin hän mielessään uhmailee, pajarin kaunis tytär, näin uhmaten hän
soutumiehiään hoputtaa. Jo on aikoja sitten jätetty Hirvisaari, jo on
sivuutettu toisiakin suuria saaria ja pajarin tyttären vene lähenee nyt
Särkisalon puoleisia rantamaita, josta alkaa itäinen Tiurin vesille
vetävä Ala-Vuoksen haara.
Itse pajarin tytär ohjaa pitkää ja sutjakkatekoista jokivenettään.
Keskituhdolla istuu joutilaana haukankesyttäjä Trifon ja hänellä on
vieressään monta haukanhäkkiä, joissa kussakin on yksi hänen parhaimpia
hoidokkejaan. Vain yksi, Irinja neidon lempihaukka Ali, on häkistään
vapaana. Enimmät ajat tämä jalorotuinen, kaukaa syrjäänien maasta
tuotu lintu istuskelee emäntänsä olkapäällä. Siinä se helistelee
pieniä hopeaisia kaulatiukujaan, siinä se kallistelee ja pudistelee
uljasta päätään, johon on kudottu pieni kulta- ja hopeakirjomyssy.
Irinja neito leikittelee lintunsa kanssa, välistä hän usuttaa Alin
ahdistamaan matalalla ohi lentäviä sorsaparvia. Silloin Ali nuolena
lentoon syöksähtää ja ennenkuin on ennätetty oikein huomatakaan, putoaa
jo ensimmäinen kiinni tavoitettu sorsa henkitoreissa lennostaan veteen.
Hätääntyneenä kirkuen sorsaparvi hajoaa kaikkiin suuntiin, Ali hyökkää
sinne ja hyökkää tänne, lintuja putoilee veteen. Toiset häkkeihinsä
suljetut haukat, kun ne kuulevat metsästyksen melun, kynsivät ja
takovat kiihtyneinä häkkinsä puolaimia, kirkuvat ja marisevat vapauteen
päästäkseen. Mutta kerran kun vain pajarin tytär ilmassa vilauttaa
punaista kutsuvaatettaan, niin silloin Ali tottelevaisena jättää
sorsaparven ahdistamisen ja lentää takaisin emäntänsä olkapäälle,
hankaa päätänsä hänen pehmeään, kypäripäähineen alta valtoinaan
hulmuavaan tukkaansa ja kirahtelee pehmeästi hyvittelyä kerjäten.
Ihastuneena katselee Trifon jaloa hoidokkiaan ja kaunista pajarin
tytärtä, katselee vuoroin kumpaistakin ja alkaa haastella:
— Mitäs tekisit, kaunis pajarin tytär, jos tuo Ali haukkasesi tuhon
omaksi joutuisi?
— Mitäkö silloin tekisin? kertaa pajarin tytär ja sivelee hyväillen
lempihaukkansa pehmeätä höyhenpeitettä. — Mitäkö minä tekisin, jos tämä
kultalintuseni katoaisi turman tielle, tuhon omaksi joutuisi? Mitäkö
tekisin? Itkisin minä orpo pajarin tytär armasta haukkastani, itkisin
ylen katkerasti. Viikon kaksi kyynel vesiä vuodattaisin, surussa itse
kulkisin ja kaksi kymmentä paastopäivää orjapiioilleni määräisin. Niin
minä surisin omaa kaunoistani, hopearintaistani, orpo pajarin tytär.
— Vaan entäpä jos turman tuottaja olisi joku kademieli metsänkävijä,
mitäs silloin tekisit, pajarin tytär!
— Mitäkö silloin? — Uhkaava vihan salama välähtää pajarin tyttären
silmissä. — Silloin minä vaanisin turman tuottajaa, vaikka viikon
vaanisin, jos en ennen tavoittaisi. Ja tällä teräsjännejousellani
koston vasaman lennättäisin suoraan syyllisen syänlihoihin. Sinä
tiedät, että minä osaan hyvin ampua, niin silloinpa myös tietänet, että
sitä nuolta en ohi ampuisi. Täyden hyvityksen saisi pajarin tyttären
lempilintu, hopearinta armahainen.
Näin haastelee pajarin tytär Ali haukkastansa hyvitellen. Vene
kiitää nopeasti eteenpäin myötäisessä tuulessa. Nyt jo rantavaarojen
metsiä vasemmalta ja oikealta näkyy, vene painuu salmivesiin, väylä
ahtaammaksi puristuu ja hyvin jo tuntuu vastaan tulevan virran paine.
Mutta kun kolme airoparia on soudussa, niin eipä siitä vauhti paljon
vähene. Hyvämielisenä pajarin kaunis tytär miehilleen haastelee:
— No nyt jo Tiurin velhojen vesiä soutelemme. Jokos urhojani uljaita
peloittaaman rupeaa?
— Eipä vielä pahoin peloita, virkahtaa vanha jousimies Stepani, joka
keskiteljolla soutaa.
— Eihän tätä Stepani urhoamme peloita, nauraa haukankesyttäjä Trifon.
- On tämä itsensä hyvin varannut Tiurin velhojen vehkeitä vastaan.
Taikapussonen kaulassaan riippuu pyhän ristin rinnalla. Siinä
taikapussosessa sillä on hienonnettua konnanruohoa ja vesihiiden vihoja
ja uhrilähteen silmästä kaivetun vaskinahan vuoltua hometta ja mitä
lie vielä hiiden petran hikeä. Niin tämä Stepani urhomme kerskailee,
että näkymättömäksi taikapussosensa hänet tekee, kun Tiurin velhojen
noidannuolet alkavat ilmassa suhahdella.
Nauraa pajarin tytär.
— Oikeinko sinulla Stepani on sellainen taikapussonen kuin tämä Trifon
kielittelee?
— Mitä vielä minulla olisi, väittää vanha Stepani. — En minä mokomista,
silmäni vain ristin, kun noidannuolia alkaa ilmassa suhista. Kolme
kertaa silmäni ristin ja kolme kertaa siunauksen luen, niin silloin ei
noidannuoli minuun tehoa.
— On sillä taikapussonenkin, inttää yhä Trifon veitikka. — Käskisitpä,
pajarin tytär, Stepani urhomme karvaisen rintansa paljastamaan, niin
nähtäisiin, enkö minä totta haastanut.
Mutta ei käskenyt pajarin tytär, sanoi uskovansa vanhan Stepanin
sanoja, vaikka liekin mielessään epäillyt. Olihan moni muu pajarin
jousimiehistä Tiurin velhojen naapuruudesta pahoin pelästynyt, niin
mitäpä tuossa, jos vanha Stepanikin olisi vähän pelästynyt ja itseään
vastataioilla varannut. Kokassa joutilaana istuva Irinja neidon
orjapiika Olga, joka oli tuotu Syvärin Karjalasta, ilmoittaakin nyt
arkailematta:
— Minä hirveästi pelkään näitä tämän puolen ihmisiä ja oloja. Kolmena
iltana perätysten olen pyhiä rukoillut, että minua tällä matkalla
suojelisivat. Ja tiedänpä minä hyvin, että kaikki nämä toisetkin
pelkäävät, vaikka toista haastanevat. Pelkää vanha Stepani ja pelkää
tämä jousimies Aljosha ja pelkää se tuo sinun Trifonisikin, vaikka on
mokoma rohkeata poikaa olevinaan.
— Elä usko, pajarin tytär, elä usko houkon orjapiikasi sanoja! rupeavat
jousimiehet ja Trifon kuorossa väittämään.
Pajarin tytär nauraa ylimielisesti:
— Mitä minä tuosta välitän, vaikka kaikki Tiurin velhoja pelkäisitte,
mokomia tietomiehiä! Väkisin minä teidät vien Tiurin vesille, siellä
onnekseni metsästelen ja Tiurin mahtimiehiä jos tielleni sattuu, niin
heidät käsken kauas katoamaan, sillä isäni on heidän herransa ja
pajarinsa, niinkuin hän on kaikkien muidenkin Karjalan miesten pajari.
Uhmaten kopea Irinja neito niskojaan nakkaa ja jo tuosta airoja
hoitelevat jousimiehetkin salaista pelkoaan häpeävät, kun näkevät
kauniin käskijänsä noin uljaana ja pelottomana Tiurin vesillä venostaan
ohjaavan. Jospa liekin pajarin tytär ollut oikeassa, jos lienevät
Pipinä kuuluttajan jousimiehet vain turhia taruja kertoneet Tiurin
miesten mahtikeinoista.
Matkue mieli yöpyä muutamaan kauniiseen virran poukamaan, mutta kun
rantaan soutivat, niin näkivät siinä olevankin eläjiä. Rannalla
oli venevalkama ja verkkokierimet ja vähän ylempää näkyi suurien
puiden siimeksestä matala kalastajasauna. Kierimien ääressä hommaili
kalanpyydyksiään kuivumaan asetellen pieni äijän käppyrä, joka näytti
olevan melkein tukkikuuro. Vasta vieraan venosen rantaan törmättyä hän
havahtui puuhastaan ja jäi suu auki ihmettelemään outoja tulijoita.
Pajarin tytär oli jo rantahiekalle hypännyt ja huusi hänelle:
— Oletkos sinä niitä Tiurin velhoja, mokomia mahtimiehiä?
— Häh, tietäjiäkö haet? kuulustaa äijä pannen kätensä korvalleen.
— Niitäpä juuri haen, Tiurin tietäjiä, Tiurin velhoja. Tuotapa juuri
kyselen, että jos sinäkin niitä lienet?
— Ei minusta tietäjäksi, taitajaksi, virkahtaa kalastaja vanhus
vapisevaa päätään pudistaen. — Ei minusta itsestäni, vaan jos tuolle
Taina muorilleni asiasi haastanet. Hän välistä yrttivoiteita keittelee,
arpoja panee, niin jos sinullekin voisi kohtalosi sanoa.
— Mitä sinä täällä höpiset, ukko uutra! kuuluu nyt kimeä ääni puiden
suojasta ja sieltä ilmestyy näkyviin vanha nainen. Ryppyinen hän on
ja kumarainen, suu hampaaton, ja käyräpäiseen sauvaan hän käydessään
nojaa. Mutta kumman terävä on katseensa, kun hän kädellä silmiään
varjostaen nyt outoja vieraita tiukasti tarkastelee ja jälleen
kimeällä, piipittävällä äänellä tuiskahtaa:
— Vai minun luokseni sinä neuvot mokomia kulkijoita. Mitä lienevätkään
vieraan vallan väkeä, omilta tietäjiltään kohtalonsa kysynevät.
— Vai et sinä tietojasi minulle mielisi haastaa, väkäleuka Tiurin
velho! kivahtaa pajarin tytär ja astuu aivan muorin eteen. — Mutta
minäpä sanon sinulle, että jos käsken, niin tuossa tuokiossa mieheni
sinut solmuruoskalla suomivat, mokoman tietäjän, taitajan — Nuoko sinun
miehesi minut solmuruoskalla suomisivat! nauraa vanha tietäjänainen
hampaattomia ikeniään irvistäen. — Vai nuo urhot uljaat minua
kurittaisivat! Näen minä heidän lävitsensä, hyvin näen miten miehesi,
miekkosesi pelosta vapisevat Tiurin maille tultuansa. Parempi olisi
ollut, kun olisit kotona pysynyt, vieraan vallan kopea tytär.
Tuimistunut tietäjänainen sylkäisee halveksivasti pajarin tyttären
seuralaisiin päin, vähältä piti, ettei suoraan sylkenyt itseään pajarin
tytärtä kasvoihin. Sieti hyvän aikaa lepytellä, ennenkuin hänen
kiukkunsa asettui ja hän suostui pajarin tyttärelle taikojansa tekemään.
Suostui hän kuitenkin lopuksi. Vuoroin itsekseen höpisten, vuoroin
kimeällä äänellä piipittäen hän käskee pajarin tyttären seuraamaan
perässään ja mennä köpittää matalan kalastajasaunan takana olevan
lähteen äärelle. Siinä paloi kivistä kyhätyllä tulisijalla valkea
ja sen hohteessa kiehui vaskikattila, jossa oli väkevältä lemuava
yrttikeitos valmistumassa. Taina muori hämmenteli pataansa, supisi
siihen loitsujaan hetkiseksi kokonaan unohtaen vieraiden näkijäin
läsnäolon. Pajarin tytär kävi pilkaten kyselemään:
— Tuostako kiehuvasta keitoksesta sinä minulle tulevia asioita mielit
ennustaa?
— Ei ole tämä keitos sinun varallesi, mutisee Taina muori katsettaan
kohottamatta. — On tämä niiden varalle, jotka Taina tietäjä tuntee
ystävikseen. Kopeana sinä luokseni tulet, vaan jos kuitenkin tuosta
lähteestä hiukan kohtaloasi katsonemme. Heitähän siihen uhrirahasi!
Pajarin tytär irroittaa vyöstään helmi- ja hopeakirjoin koristetun
samettikukkaron, valikoi sieltä Novgorodin kirkkaan hopeamarkan ja
heittää sen lähteeseen.
— No nyt hämmennä vettä tällä minun sauvallani!
Pajarin tytär kyykistyy lähteen ääreen ja tekee Taina muorin käskyn
mukaan. Kaikki jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon ja orjapiika Olga
ovat myös arastellen tunkeutuneet lähemmäksi ja koettavat toistensa
olkapäiden ylitse kurkistella lähteeseen. Mutta vanha tietäjänainen
ei välitä heistä, vaan tarttuu lujasti pajarin tyttären ranteeseen ja
supisee puoliääneen:
»Minun uskoni sinun uskosi!
Minun tietoni sinun tietosi!
Minun näköni sinun näkösi!»
— No nyt yhtenä katsonemme, vaikkapa synnyinsijasi ensin katsonemme!
Näetkös mitään, vieraan vallan kopea tytär?
Pajarin tytär tuntee oudon väristyksen läpitsensä kulkevan.
Lähteensilmässä näkyy kiehumista ja poreilua, sitten alkaa
samentuneesta vedestä outoja kuvia erottua. Hän näkee Novgorodin
pajarien hääsaattueen, paljon raskaisiin kultakirjopäärmeisiin pukuihin
ja korkeisiin hiippapäähineisiin puettuja pajarittaria. Ne liikkuvat,
liikkuvat näädännahkakauhtanaisten pajarien taluttamina. Ensimmäisenä
kulkee muita ylellisemmin vaatetettu pajaritar, helmikoristeita riippuu
rypäleinä hänen päähineestään ja korvistaan. Häntä taluttaa pyhää
tuohusta kantava igumeni, mutta pajarinainen näyttää itkevän vihille
vietäessä. Kuni unessa muistelee pajarin tytär tuon naisen kerran
nähneensä, noin itkevänä muistelee nähneensä, mutta surupukuun puettuna
ja toisenlaisessa kulkueessa, kuolinkulkueessa. Taina muori supisee:
— Vieraan vallan kopea tytär, tuntenetko tuon naisen? Kauniin
kantajasi tuntenetko, isoansa itkevän, omaa kovaa kohtaloaan ja sinun
syntymistäsi surevan? Lienetkö hänet ennen nähnyt?
— Jos lienen hänet kerran nähnyt, jos lienen pienenä lapsosena nähnyt!
läähättää pajarin tytär tukehtumaisillaan. — Jos lienee hän äitini
armas, kaunis kantajani, jo lapsena kadottamani!
— Niinpä niin, nyt olet hänet toisen kerran nähnyt, syntymistäsi
surevana, kohtaloasi itkevänä. Tahtonet itsekin nähdä kohtalosi,
vieraan vallan kopea tytär. Niinpä siis hämmennä jälleen tällä
sauvallani lähteen silmää ja sitten tarkoin katsonemme, mitä haltijani
sinulle näyttää!
Jo tuntee ylpeä pajarin tytär kätensä vapisevan, mutta tahtomattaan
hän tottelee vanhan tietäjänaisen käskyä, hämmentää sauvalla vettä ja
sitten silmän rävähtämättä alkaa siihen tuijottaa. Taina muorin luiset
sormet hänen rannettaan puristavat, kuin kalmanpihdit ne puristavat,
mutta kuuma tulivirta tuntuu kulkevan hänen läpitsensä. Hän värisee,
tuntee päätään huimaavan, hän tahtoisi riistää kätensä irralleen ja
paeta kauas velhonaisen lähteen ääreltä, mutta kumma voima hänet siihen
kahlehtii. Ei mahtanut enää mitään uhmaileva pajarin tytär, vaan
henkeään pidättäen kiehuvaan lähteensilmään tuijottaa.
Nyt alkaa poreileva vesi seestyä, kummia kuvia siitä erottuu. Pajarin
tytär näkee isänsä väkeä, näkee Novgorodin pajareja ja jousimiehiä
ja peitsenkantajia. Hän näkee myös pajarinaisia, näkee itsensä
heidän joukossaan. Suuria juhlapitoja hän näkee valmistettavan,
hänen isänsä palvelijoita kulkee, kulkee edestakaisin, pitoruokia
pöytään kannetaan. Hän istuu orjanaistensa ympäröimänä, hänen yllensä
puetaan raskasta kultakirjovaatetusta. Hän tuntee tukehtuvansa tuon
vaatetuksen painosta, mutta orjanaiset vain kilvan hänen eteensä
kantavat korujaan, hänen päähänsä asetetaan korkea hiippapäähine, jonka
helmipäärmeet lankeavat raskaina hänen olkapäilleen. Mutta yhtäkkiä
samentuu vesi ja kun se hetken kuluttua alkaa jälleen seestyä, ei
äskeisistä kuvista näy enää mitään. Hävinneet ovat Novgorodin pajarit
ja pitopöytää valmistavat palvelijat, hävinneet ovat orjanaiset ja
hänen juhlavaatetuksensa. Uusia kuvia hän näkee, outoja miehiä, joilla
on vaskiset kypäripäähineet ja jouset ja nuoliviinet. Eivät ole nämä
miehet hänen isänsä väkeä, mitä lienevät vierasta väkeä ja uljaan
miehen hän näkee heidän johtajanaan, päätä pitempänä kaikkia muita hän
kulkee ja vyöstään välähtelee leveä miekka, jonka kirkas terä tuntuu
palavan tulenliekkinä. Läähättäen hän tietäjänaiselta kysyy:
— Kuka on tuo uljas urho ja ketä ovat nuo hänen miehensä? Eivät ole
isäni väkeä, en ole konsanaan heitä nähnyt. Mitä lienevät vierasta
väkeä, urhoja olemattomia?
— Minulta elä mitään kysele! supisee tietäjänainen — Elä kysele, vaan
katso kohtaloasi, vieraan vallan tytär.
Pajarin tytär tuntee pian tajuntansa katoavan, mutta lumottuna
hän tuijottaa urhon uljaan johtamaa joukkoa. Se liikkuu, liikkuu
nopeasti. Ja nyt näkee hän jälleen myös isänsä väkeä, urhot iskevät
yhteen. Säilät salamoina sävähtelevät, teräsjännejouset laulavat
kuolonlauluaan. Ja hän näkee itsensä taistelevien joukossa, hänen
ympärillään urhoja kaatuu, mutta mistään välittämättä hän pyrkii
eteenpäin kuin kumma tenho häntä ajaisi tuonne vieraan väen joukkoon.
Mutta hän ei sinne pääse, hänen jälkeensä tulisia nuolia ammutaan
ja nyt syttyy kaikki palamaan. Hän näkee vain liekkejä, liekkejä
ympärillään. Taistelevien urhojen joukot häviävät hänen silmistään
tulimereen...