pajarille. Mutta minä kysyn sinulta yhden asian: Jos susi tulee sinun
lammaslaumaasi, niin lähetätkö sinä ensin miehiä siltä harmaaturkilta
veijarilta kysymään, tahtooko se olla sinun lampaittesi ystävä? Etpäs
totisesti lähetäkään miehiäsi mokomalle asialle, vaan tempaat jousen
ja nuoliviinen seinältäsi ja niin menet täyttä kyytiä sutta laumastasi
pois häätämään. No niin, aivan samanlainen susi, harmaaturkki veijari,
on Novgorodin pajari. Hän on ollut jo verottamassa Laatokan takana
eläviä Karjalan miehiä, nyt hän aikoo pesiytyä näille maille, tämän
puolen karjalaisilta riistaveroa kärkkymään, mutta sinä olisit vielä
valmis hänelle ystävyyslahjojakin viemään.
Vanhan Äyrämöisen terävät sanat Käkisalmen pajarista herättivät suurta
mieltymystä lähellä istuvassa Tiurin Kalevissa. Myös Unnunkosken Pärtty
Ronka oli sitä mieltä, että tuskinpa kannatti pajarin luo lähettää
miehiä mitään kysymään. Viisainta olisi ollut lähettää vain yksi
luotettava vakooja ottamaan selvää paljonko pajarilla oli mukanaan
jousimiehiä ja peitsenkantajia ja sitten toimia sen mukaan.
— Hyvissä ajoin olisi mokomasta naapurista eroon päästävä, sanoo
hän. — Jos pajarin sallitaan rauhassa korjata Käkisalmen vanha,
Karjalan miesten itsensä laiminlyömä linnavarustus hyvään kuntoon,
niin pelkäänpä, että pajari alkaa näytellä meille Tiurin miehillekin
hampaitaan, muuttuu sudeksi, niinkuin vanha toverimme Äyrämöinen sanoo.
Ei vanha Kumoinenkaan pitänyt viisaana, että Laatokan karjalaiset ilman
muuta olivat sallineet pajarin asettua Käkisalmeen asumaan.
— Minkäs me hänelle mahdoimme, valittaa Lahdenpohjan Nirkko. —
Hajallaan ovat meidän miehet tällä puolen Laatokan ja tuolla puolen
taas on pajarilla ystäviä. Teillä Vuoksen miehillä on täällä luja
linnavarustus ja teillä on viisas ja kokenut heimovanhin, jonka
käskyjä kaikki miehet tottelevat. Hyvä teidän on täällä puhua pajarin
karkoittamisesta, mutta me emme siihen pysty.
Tiurin Kalevi on vaieten kuunnellut Laatokan karjalaisen valittelua.
Nyt hän ei enää voi itseänsä pidättää, vaan huudahtaa:
— Sinä sanoit Kumoinen, että Käkisalmen pajarin luo pitäisi lähettää
miehiä kysymään, tahtooko hän olla karjalaisten ystävä. Minun
mielestäni ei niitä miehiä pitäisi lähettää pajarin luo, vaan Laatokan
karjalaisten luo. Siellä näyttävät urokset unohtaneen jousen jänteen
kiristämisen. Meidän miestemme pitäisi mennä heille se taito uudestaan
opettamaan.
— Kas nepä sanat olivat minun mieleni mukaiset! huudahtaa Äyrämöinen
innostuneena. — Niistä sanoista helähti oikeata Tiurin terästä ja
haluisinpa kuuluttaa ne kaikille tässä pitopöydässä istuville. Naulan
päähän sanotut sanat kaikin puolin. On synti ja suuri häpeä, että
Karjalan miehet Laatokan puolella ovat unohtaneet jousen jänteen
kiristämisen, mutta Tiurin miesten pitää heille se taito jälleen
opettaa.
Vanha Kumoinen koettaa hiukan hillitä helposti tulistuvan Antero
Äyrämöisen innostusta ja haastelee:
— Kenties tulee kerran aika eteen, jolloin meidän täytyy tehdä nuoren
Kalevin sanojen mukaan ja ryhtyä opettamaan Laatokan karjalaisille
jousen virittämistä. Käkisalmen pajari saattaa meidät siihen pakottaa,
mutta mahtavasti sittenkin toimikaamme. Novgorodin ruhtinaat
ja posadnikat eivät saa päästä syyttämään meitä Tiurin miehiä
ystävyysliiton aiheettomasta rikkomisesta.
Pöydän yläpäässäkin, jossa istui Tiurin taatto ja hänen lähimpänä
naapurinaan Visbyn raadin lähettiläs, pyrki haastelu menemään
Käkisalmen pajariin. Vanha ja ovela Bartolomeus, vaikka olikin vasta
muutamia tiimoja ollut Tiurin linnassa, oli sentään ehtinyt ja onkia
tietoonsa yhtä ja toista Karjalan viimeisistä tapahtumista. Hän tiesi
jo tarpeeksi Käkisalmen pajaristakin ymmärtääkseen, että tämän miehen
hommat eivät voineet olla mieleen Tiurin karjalaisille. Niin koettaa
hän varsin varovaisesti tiedustella, mitä Tiurin miesten heimovanhin
ajattelee uudesta naapuristaan. Tiurin taatto kuitenkin vastaa vanhan
Bartolomeuksen tiedusteluun vältellen. Hän virkahtaa vain:
‒ Vasta vähän aikaa on pajari ollut meidän Tiurin miesten naapurina,
niin mistäpä hänen aikeitaan tietäisimme.
— Lienee hän kuitenkin käynyt herransa Novgorodin Ilja ruhtinaan
puolesta sinua tervehtimässä, niinkuin hyvä tapa vaatii?
Tämä kysymys ei näyttänyt Tiurin heimovanhinta miellyttävän, mutta hän
vastaa siihen näköjään aivan rauhallisena:
— Kun Novgorodin ruhtinaat milloin ovat lähettäneet pajarejaan Tiurin
linnaan, ovat ne olleet heidän parhaita pajarejaan tai sitten ne
ovat olleet kunnioitettavan raadin jäseniä. Tästä pajarista en ole
aikaisemmin mitään kuullut, mutta lienee hän vain ruhtinaan tai
raadin halvempia asemiehiä. »Pajarin lapsiksi! niitä sanotaan eikä
näitä miehiä sovi lähettää vierasta ruhtinasta tai heimovanhinta
tervehtimään, sillä se olisi suuri häväistys sille ruhtinaalle tai
heimovanhimmalle, jonka luo heidät lähetettäisiin.
Tämä karu vastaus osoitti varsin hyvin, mitä Tiurin heimovanhinkin
uudesta naapuristaan ajatteli. Viisas Bartolomeus varoi enää Käkisalmen
pajaria mainitsemasta, hän käänsi taitavasti haastelun muihin asioihin
ja alkaa vihdoin kehua Tiurin Imandra emännän laittamien pitoruokien ja
juomien oivallisuutta.
Pitopöydän runsaat antimet ansaitsivatkin kehumisen. Paitsi monenlaisia
keitettyjä ja paistettuja liharuokia, oli pöydässä myös lihavia ja
suuria Vuoksen lohia, joita saatiin Tiurin koskesta ja jotka jo
näihin aikoihinkin olivat hyvin laajalti tunnettuja. Niinpä monet
Novgorodin ruhtinaat pitivät niitä pitopöydissään parhaana herkkuna.
Palanpainimena oli vaahtoavaa olutta ja väkevää simaa. Olut kaadettiin
tavallisiin katajahaarikoihin, joita Tiurin neidot asettivat jokaisen
vieraan eteen. Kuohuva sima taas laskettiin suuriin juomasarviin, jotka
pöydän molemmilta kunniapaikoilta lähtien kiersivät miehestä mieheen,
kunnes tyhjentyivät. Helinä ja Päiväkiven Inkeri neito vaihtoivat aina
tyhjentyneet sarvet täysinäisiin. Helinä seisoi koko ajan Tiurin taaton
takana tarjoilua valvomassa, mutta pöydän alapäässä hoiti samanlaista
tehtävää Inkeri neito.
Kun vieraat olivat syöneet pitoruokia kylläkään ja simasarvet
alkoivat ahkerasti kiertää, koroitti Tiurin taatto äänensä ja haastoi
kunniapaikaltaan:
— On vanhojen tapojemme mukaista, että runontaitavat urohot nyt meitä
lauluillansa huvittavat. Tahdomme kuulla viimeisestä retkestänne
Pohjolan maille ja ken muistaa, laulakoon myös Tiurin miesten menneistä
vaiheista. Lauluissa urohot muinaiset, ammoin jo kumpuihin menneet,
tulevat jälleen meidän luoksemme ja ehkäpä näitä kaukaisen maan
vieraitakin heidän sankaritekonsa hiukan huvittavat.
Kahta kehoitusta eivät runontaitavat pohjankävijät odottaneet. Kun
oli tuotu esille vanha viisikielinen kantele, lauloi vanha Kekri
Kumoinen sillä sanojaan säestäen ensimmäisenä laulun viimeisestä
Pohjan matkasta. Ryhöpartaansa kerran kaksi pyyhkäisten hän ensin
hetkisen sormieli kantelon kieliä ja sointuja hyreksi. Sitten alkoivat
sanat säkeiksi sulaen hänen huuliltaan virrata. Kaiken hän lauloi,
urhojen Vaikean talvisen matkan Kainuun perukoille, Kainuun miesten
käräjillä käynnin ja riistaverokiihtelysten kannon talvisen taivaan
alla markkinanuotioiden äärellä. Vielä hän lauloi ahkiolla ajon Lapin
tundrojen tulipalopakkasessa, revontulten rätisevän loimun ja Tulilapin
velhojen vieraspidot urhoille etelän mailta tulleille.
Pitkä ja komea oli Kekri Kumoisen laulu, harvoin oli sen veroista
kuultu Pohjan matkalta palanneiden urosten pitopöydässä.
Mutta jopa oli toistenkin vuoro saada kantelo viisikielinen sormiensa
alle. Monta oli runontaitavaa miestä, muita etevämpiä siinä taidossa
kenties olivat vanha Antero Äyrämöinen ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma.
He nyt vuoron perään alkoivat laulaa Tiurin miesten vainomatkoista
menneinä aikoina. Antero Äyrämöinen lauloi Honka-Tiurin ja Novgorodin
Aleksanteri ruhtinaan yhteisistä sotaretkistä piispan miehiä vastaan,
mutta hän lopetti laulunsa sillä sanonnalla, että nyt olivat
Novgorodista kaikki viisaat ja hyvät ruhtinaat maan rakohon menneet ja
Karjalan miesten oli parasta etsiä muualta ystäviä.
Suurta mieltymystä herätti hänen laulunsa pitopöydässä, mutta vielä
mieluisammin kuunneltiin Yrjänä Kuisman pitkää laulua Ilves-Tiurin
monista retkistä Kainuun maahan ja vielä kauemmas Svean kuninkaiden ja
varjaagien maahan. Näin tämä pitkä sankarilaulu kuului:
»Ilves-Tiuri, uljas Tiuri
sotija ol' syntymästään,
rauhan toit' ei rakastanut,
miekan meluun mieli paloi.
Kainuun maahan kulki ensin,
kävi Kainuun käräjillä.
Miestä siell’ on monenmoista
riistamaiden mainioiden:
Siellä pirun pirkkalaiset,
rumat urhot Ruijan rannan,
viel’ on miestä miekallista
Vienan mailta matkannutta.
Taitajat on, tietomiehet
Tulilapin tundran takaa,
meren jäisen jänkämailta
velhot vii'en valtakunnan.
Umpiyön on yrkölöitä
revontulten roihumailta,
Perälapin perkeleitä,
tietäjiä mannun mahdin.
Ilves-Tiuri, uljas Tiuri
kaikki haastoi kalpaleikkiin,
syntyi tuosta tuima taisto,
miekan melske, jousen viuhke
Kaikki voitti Tiurin urho,
kaikki voitti, kaikki kaatoi.
Miekoin sääti riistarajat,
velhokansan verot kantoi.
Ajoi tuolta ahkioilla,
ajoi urho miehinensä.
Miehet mielin haastelevat,
mutta Ilves-Tiuri lauloi:
»Hämeen maassa mainiossa
riistaa on ja rikkautta,
läkkä, urhot, sieltä kautta,
verot nuokin kantanemme!»
Näin hän haastoi, näin hän lauloi
talviöiden nuotioilla.
Urhot tuosta innostuivat,
syttyi uusi sodanpalo.
Vihurina Ilves-Tiuri
tuli pohjan tuiskun tietä,
tuli pyryn pyörtehinä
Hämeen maahan mainiohon.
Riistamaita matkoavi,
kaikki ryösti, kaikki raastoi,
ajoi saaliin ahkioihin,
miehet miekalliset kaatoi.
Näinpä kulki kuulu urho
Tiurin maille mairehille.
Tiurin naiset naurumiellä
urhoansa uottelevat.
Mutt' ei Ilves-Tiurin mieli
vielä naisten nauratteluun,
toisa paloi urhon mieli,
suurempahan sodan meluun.
Niin hän nosti urhot uljaat,
Tiurin miehet mainioimmat.
Vaskikeulat varustettiin,
kilvan purjepuita vuoltiin.
Viisitoista vaskikeulaa
laskettihin lainehille,
näillä Ilves-Tiuri lähti
lännen merta kyntämähän.
»Urhot, olkaa mielissänne»,
näin hän haastoi, »ylhä Odin
tahi taatto taivahinen
Svean miesten maata vainoo.
Svean miesten kuninkaille
kuolon arpaa kohta lyömme,
tasapäässä taistelossa
voiton heistä helpon viemme!»
Näin hän lauloi lakkapäillä,
miehiänsä rohkaisevi,
kunis joutui taiston hetki,
taiston hetki, miekan melske.
Paljon kansaa silloin kaatui,
Svean miehet mainioimmat
kumpuun luotiin urhot uljaat,
jaarlit jalot, valituimmat.
Koston vasamana kulkee
Ilves-Tiuri lännen maita,
ryösti, poltti kaupunkeja,
laivat saalihilla täytti.
Kulki tuosta tuonnemmaksi
Götan maahan, Juutin maahan,
ikimeren äärtä kiersi
vii'en vuonon, vuorten maahan.
Tuli tunturien alle,
jossa asui miehet maineen,
varjaagien heimokunta,
monta merta kulkenehet.
Kauan tuolla Ilves-Tiuri
viipyi mielivierahana
Yngve jaarlin, kuulun kuoman,
laati veljesliiton lujan.
Antoi jaarli tyttärensä
Ilves-Tiurin puolisoksi.
Viikon häitä vietettihin,
syötiin, juotiin kuuta kolme.
Sumu saartoi ikimerta,
vuonon suulla seinä seisoi.
Vaan kun kevään päivä koitti,
silloin Ilves-Tiuri lauloi:
»Gunhildani kaunoiseni,
marjaseni, maireheni,
nyt on lähtö Tiurin maille,
Tiurin linnan valtiaaksi!»
Kauan eli Karjalassa
marja maalta vierahalta;
Kauan eli Ilves-Tiuri
Tiurin suvun suuri urho.
Vielä miesnä vanhenneena
astui kerran vaskikeulaan,
alkoi uuden vainomatkan,
Svean maahan taasen kulki.
Oli Svean ristikansa
Karjalata ahdistanut,
tuon nyt kosti Ilves-Tiuri,
kirkot poltti, piispan linnat.
Sigtunassa Svean jaarlit
piti pitkää neuvoansa,
kunis iski Tiurin ilves
tuonen tuiman laulun laulain.
Näinpä eli Ilves-Tiuri,
vaan kun vanhuus voimat voitti,
kansan kutsui katajille,
vielä viime kerran haastoi:
»Itse kuljen kumpuhuni,
itse matkaan manan maihin,
itkijää en ikävöitsc,
murhevirren vierittäjää!
Kauan elin maailmassa,
Kauan elin, kohta katoon,
vaan te urhot, Tiurin urhot,
minun laiva polttakaatte!»
Näin hän viime virren lauloi,
kulki kuolinkumpuhunsa.
Näin hän eli, näin hän meni.
Poltettu on vaskikeula.»
Tämä oli Päiväkiven Yrjänä Kuisman laulu Ilves-Tiurin elämästä ja
kuolemasta. Vielä taisi hän monta muutakin laulua Tiurin miesten
menneistä vaiheista.
Jos kaikki Karjalan miehetkin hänen laulujaan suurella mieltymyksellä
kuuntelivat, niin vielä ihastuneempia olivat muukalaiset vieraat,
Visbyn hansakestien lähettiläs vanha Bartolomeus, saksalainen herra
Vilhelm ja Niilo ritari. Jo nyt Karjalan miesten oloja epäilevä Vilhelm
herrakin sai nähdä, että Karjalan miehet olivat monessa asiassa täysin
lännen miesten veroisia, vaikka eivät kaikki liene vielä ristiä ja
madonnaa kumartaneetkaan.
Niilo ritari oli jo aikaisemmin kuullut paljon kertomuksia Karjalan
miesten mainetöistä, mutta vasta nyt kuulemistaan Yrjänä Kuisman
lauluista hän oppi tuntemaan, että Tiurin linna oli jo hyvin vanha,
paljon vanhempi kuin monet vanhimmatkin linnat ja kaupungit hänen
omassa kotimaassaan. Ja koko ajan, hämärästä menneisyydestä lähtien,
olivat nykyisen Tiurin heimovanhimman esi-isät tätä linnaa hallinneet
ja olleet Karjalan miesten johtajina. Mitä olikaan hänen oma herransa
ja käskijänsä, Viipurin linnanisäntä Pietari Jooninpoika tämän
harmaantuneen Tiurin uroksen rinnalla. Tuskin Svean maan kuninkaitakaan
voi asettaa arvossa hänen rinnalleen. Kun hänen vieressään istuva
Päiväkiven Yrjänä Kuisma on laulunsa lopettanut, sanoo hän tämän
ajatuksensa pöytätoverilleen. Tähän vastineeksi Yrjänä Kuisma naurahtaa.
— Suur-Tiuri voisi yhtä hyvin olla meidän kuninkaamme kuin Birger
kuningas on teidän ja koko Svean maan kuningas. Karjalan miehille on
kuitenkin se nimi vieras. Meillä on vain heimovanhin, joka valitaan
Tiurin käräjillä, niinkuin teidän maassanne kuningas Moran kiven luona
pidetyillä käräjillä valitaan.
Kun ritari Niilo oli tarpeekseen Karjalan menneistä oloista kuullut,
alkoi hän kysellä nykyisistäkin. Hän tiedusteli Päiväkiven isännältä,
oliko varmaa, että nuori Tiuri tuli suuren taattonsa jälkeen valituksi
Tiurin miesten heimovanhimmaksi.
— Hänen vaalinsa on yhtä varma kuin jos se olisi jo tapahtunut,
vakuuttaa Päiväkiven isäntä. — Ei tule Tiurin heimokäräjillä kenenkään
muun valitseminen kysymykseen kuin Tiurien suureen sukuun kuuluvan
miehen. He ovat niin paljon meidän kaikkien muiden yläpuolella,
vaikka ovatkin täysin meidän veroisiamme niin hyvin pitopöydässä kuin
vaivaloisilla pohjanmatkoillakin.
— Tulevalle heimovanhimmalle lienee jo puolisokin valmiiksi katsottu?
virkahtaa nyt ritari Niilo leikkiä laskien.
— Onpa niinkin! nauraa Päiväkiven Kuisma. — Tuo nuori neito, jonka näet
Suur-Tiurin kunniaistuimen takana hänen simasarvestaan huolehtimassa,
on Tiurin Kalevin mielitietty. Hän on, kuten ehkä jo tietänetkin,
vanhan Kekri Kumoisen tytär, ja varmaan paras Karjalan tyttärien
joukossa. Hyvä emäntä hänestä kerran tulee Tiurin linnaan, täysin
ehtoisan Imandra emännän veroinen.
Ritari Niilo myöntää, että Tiurin tulevalle heimovanhimmalle oli
tosiaan katsottu täysin arvonsa mukainen puoliso. Mutta sitten hän
tiedustaa:
— Entä tuo toinen kaunis Karjalan neito, joka tuolla pöydän alapäässä
vanhan Kumoisen simasarvesta huolehtii, eihän hän liene saman miehen
tyttäriä?
— Ei olekaan! nauraa Päiväkiven isäntä. — Minun kanatarhassani hän on
kasvanut. On minulle armas puolisoni lahjoittanut monta kaunokaista
kassapäätä ja tämä Inkeri tyttäreni on niistä vanhin. Poikia ei minulla
olekaan sukuni jatkajiksi, mutta tyytyväinen osaani olen.
Leikkipuhetta laskien Päiväkiven isäntä ritari Niilolle kertoo kaiken,
mitä tämä tahtoi hänen tyttäristään ja kotioloistaan tietää. Mutta
koko ajan ritari Niilon katse salavihkaa tarkastelee pöydän alapäässä
simatarjoilusta huolehtivaa Inkeri neitoa. Hän panee merkille tämän
Karjalan kaunoisen kassapään harvinaisen reippauden ja nokkelan
huomaavaisuuden. Saivat partasuut urohot hänelle pilapuheitaan
lasketella, ei hän niistä näyttänyt pahoin hämilleen joutuvan. Mutta
arvokkuutensa ja naisellisen viehkeytensä hän kuitenkin koko ajan
säilytti, ei ritari Niilo muistanut konsanaan nähneensä nuorta neitoa,
joka olisi häntä näin paljon miellyttänyt. Olihan kyllä Viipurin
linnassakin kauniita neitoja, mutta voiton tämä Karjalan tytär heistä
vei, voiton vei itsestään Pietari Jooninpojan Ingrid tyttärestäkin,
jota monet ritarit koettivat kilpaa miellyttää.
Puoliyön jälkeen sytytettiin Tiurin uhripuistossa jousimiesten
rakentama suuri kokkotuli. Vanhan tavan mukaan silloin Tiurin taatto
pitovierailleen ilmoitti, että oli aika lähteä kokkovalkean luo
kisakedolle. Nuoret miehet ja ne vanhemmistakin, joiden jalka vielä
kevyesti nousi, saivat valita Tiurin neitojen ja muiden kisakedolle
saapuneiden Karjalan kassapäiden joukosta itselleen kisatoverin. Ne
vieraat taasen, jotka tahtoivat juomapitoja keskeyttämättä jatkaa,
siirtyivät käräjäpihaan ja jousimiesten tupaan, jossa Tiurin linnan
orjatytöt koko ajan tarjoilivat kuohuvaa simaa ja olutta.
Jo on Tiurin Kalevi valinnut Helinä neidon kisatoverikseen. Jo ovat
useat muutkin oman mielitiettynsä valinneet. Nyt nousee myöskin ritari
Niilo pöydästä ja sanoo kunnioittaen Päiväkiven isännälle:
— Sallinetko, että minä vieraan maan ritari menen pyytämään tytärtäsi,
Inkeri neitoa kisatoverikseni?
— Miksi en tuota sallisi, jos ei Inkeri tyttäreni liene jo ennättänyt
toiselle lupautua.
Syvään punastuen painaa Inkeri neito päänsä alas, kun reipas ja
komea Niilo ritari hänelle esittää pyyntönsä. Oli Inkeri neitokin jo
salavihkaa tarkastellut tätä vieraan maan urosta ja liekö muistellut
myös Aslak lappalaisen ennustusta, kun nyt yhtäkkiä menetti kokonaan
reippaan varmuutensa ja joutui niin kovin hämilleen. Melkein
käsittämättä, mitä tapahtuu, hän ojentaa kätensä Niilo ritarille ja
niin kulkevat he toisten kisaparien joukossa ulos kauniiseen kesäyöhön.
Siellä tasaiseksi tallatun kisakentän vierellä paloi jo komea
kokkovalkea, jonka liekit kesäyön hämyssä näkyvät kauas ympäristöön.
Kokkotulen loimotuksen valossa käy vilkas karkelo, jossa vuoroin
neidot, vuoroin nuoret miehet ovat viejinä laulaen samalla tahdissa
kisalauluaan. Pian Inkeri neitokin unohti ensi hetken ujoutensa ja
heleänä hänen äänensä nyt kaikuu kilpaa Helinä neidon äänen kanssa,
kun he yhtenä johtavat neitosten parvea seppeltanssiin. Tämän tanssin
alussa piti jokaisen neidon ojentaa kisatoverilleen Tiurin uhrilehdon
kukista punottu seppele, jota sitten kisatoveri kantoi koko tanssin
ajan kulmillaan. Ojentaessaan kaunokeista ja päivänkukista tehdyn
seppeleensä Niilo ritarille virkahtaa Inkeri neito:
— Vieraan maan uljas ritari, koruttomia ovat nämä Tiurin kukat, vaan
jos kuitenkin yhden lyhyen karkelon ajan näitä kulmillasi kantaisit.
— Eivätpäs olekaan niin koruttomia Tiurin kukat, sanoo Niilo ritari
asettaessaan seppelettä kulmilleen. — On löytänyt vieraan maan ritari
Tiurin lehdosta yhden kukan, jonka vertaista hän ei tiedä missään
muualla kasvavan. Sen kukan hän halajaisi viedä mukanaan kauas merien
taa, mutta ei tiedä vielä vieraan maan ritari, uskaltaako hän sen
kaunokaisen Karjalan kukan poimia.
Jälleen punastuu Inkeri neito hiusmartoaan myöten näistä ritari
Niilon sanoista ja kenties yhtä paljon ritarin syvästä katseesta.
Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo kiitää karkeloon ritari Niilon
voimakkaalla käsivarrella. Kuni unessa hän kulkee ja hänestä tuntuu,
että saisi vieraan maan ritari häntä sillä tavoin kuljettaa kauas...
kauas... minne vain haluaisi.
Mutta sillä aikaa, kun kisakentällä käy nuorten karkelo, jatkuvat
jousimiesten tuvassa juomapidot. Sinne on vähitellen siirtynyt
kisakentältä suuri joukko vanhempia pohjankävijöitä ja remuisa on
nyt riemu jousimiesten ja heidän johtajiensa joukossa. On täälläkin
laulettu Tiurin menneiden urosten mainetöistä, Ilves-Tiurin
vainomatkoista, Honka-Tiurin retkistä piispan miehiä vastaan ja
pohjanmatkoilla koetuista vaivoista. Tapansa mukaan on Kiviniemen
Karhu unohtanut kaikki uhkauksensa, suuret simasarvet ovat ahkerasti
miehestä mieheen kiertäneet ja runontaitajain lauluesitysten lomassa
on ahkerasti kilvoiteltu käsivarren väännännässä, joka oli Kiviniemen
Karhun mieliurheilua. Se mies, joka hänen käsivartensa kykeni
oikaisemaan, sai istahtaa hänen naapuriksensa, kunniaistuinta lähinnä
olevalle tuolille. Täydellistä voittoa ei ole tänä iltana ainoakaan
jousimies saavuttanut, vain Tiurin Musakan vanha Lari taatto kykeni
vasemmuksellaan voittamaan Kiviniemen Karhun vasemmuksen, mutta
oikean käsivarren väännännässä Lari taattokin kauniisti hävisi. Hän
sai kuitenkin toisen kunniapaikan, kun ei muita löytynyt hänenkään
veroisiaan.
Nyt on käsivarren väännäntä unohtunut ja jälleen kilvoitellaan vanhojen
sankarilaulujen taidannassa. Parhaita laulajia olivat jousimiesten
joukossa Tiurin Musakka ja Lari taatto, jotka hyvin kykenivät
kilpasille Päiväkiven Yrjänä Kuisman kanssa. Kilpalaulanta kuitenkin
keskeytyy, kun joukosta alkaa kuulua äänekkäitä vaatimuksia, että
myöskin Tiurin Kalevin pitäisi kisailunsa lomassa tulla hetkiseksi
jousimiesten joukkoon.
— Ka mikäs tuossa, kun ikävöitte häntä, pojat, niin lähdenpä Tiurin
nuorta Haukkaa noutamaan, virkahtaa Lari taatto ja alkaa vääntäytyä
ovea kohti.
— Ja tuokoon myös kauniin mielitiettynsä mukanaan! Tuokoon myös Helinä
neidon, josta kerran tulee ehtoisa emäntämme!
Näin huudellaan jousimiesten joukosta Lari taatolle. Mutta Kiviniemen
Karhu koroittaa myös äänensä ja varoittaa:
— Mutta muistakin Lari kuomaseni, että pyydät kauniisti Haukka-Tiuria
tänne joukkoomme. Ja varsinkin Helinä neitoa muista hyvin kauniisti
pyytää! Muuten minä mies poloinen saan hävetä sinun kömpelyytesi tähden
Haukka-Tiurin ja hänen kauniin mielitiettynsä edessä!
— Hyvin, minä nämä asiat olen tottunut hoitamaan! kerskailee Lari
taatto ovessa mennessään. Näin hän kerskailee pitkiä ja leveälapaisia
käsiänsä levitellen, vaikka hänen kömpelö ulkonäkönsä ja huojuva
käyntinsä eivät herättäneet erityistä luottamusta.
Kuitenkin hän hetkisen kuluttua ilmestyy tuvan kynnykselle ja hänen
takanaan näkyvät pitkäkasvuinen Tiurin Kalevi ja tämän rinnalla kaunis
Helinä neito. Innostuneita tervehdyksiä satelee heille joka puolelta,
mutta Lari taatto ohjaa vieraansa mistään välittämättä kunniaistuinta
lähinnä oleville paikoille. Touhussaan hän haastelee:
— Kas tähän minun viereeni saat sinä, Helinä marjaseni, istahtaa ja
sinulle, Kalevi kaunoiseni, on paikka tuolla pöydän toisella puolen.
Mutta ensin pyytäisin sinun koettamaan voimiasi tämän Kiviniemen kuoman
kanssa. Näetkös, hän on jo kaikki meidät muut nujertanut, niin jos sinä
vielä yrittäisit.
— Mitä joutavia sinä hulluttelet, Lari taattoseni! mörisee Kiviniemen
Karhu.
— En minä mitään hulluttele, puolustautuu Lari taatto. — Pieni koetus
vain, vai mitä arvelette pojat, eikös pitäisi Tiurin Haukan myös
koettaa?
Lari taaton keksimä kilvoitus hyväksytään myrskyisillä huudoilla. Joka
puolelta kuuluu ääniä:
— Voimankoetus, voimankoetus! Tahdomme nähdä, eikö Tiurin Haukasta ole
Kiviniemen Karhun voittajaksi!
Jousimiehet nousevat paikoiltaan ja alkavat tungeksia pöydänpäätä
kohti. Helinä neito, joka ei tällaisiin ole tottunut, hätääntyy, mutta
Lari taatto häntä rauhoittaa:
— Ei tässä mitään sen kummempaa, kaunis marjaseni! Pieni koetus vain ja
minä uskon varmasti, että Kalevi kaunoisemme voittaa tämän Kiviniemen
kuoman, vaikka me muut emme hänelle mitään mahtaneet.