valtamiekan sileätä terää. Sittenhän, näköjään syviin ajatuksiin
vaipuneena, ottaa käsiinsä vanhan riimusauvan, jonka sivuihin oli
piirretty kaikkien Tiurin sukuun kuuluneiden heimovanhinten elämäkerran
tärkeimmät tiedot. Eivät hänen hämärtyneet silmänsä enää voineet
sauvaan piirrettyjä riimumerkkejä lukea, mutta sormin kopeloidenkin hän
niistä selvän sai. Kas tuossa oli juuri hänen vapisevien sormiensa alla
hänen mainehikkaan esi-isänsä Ilves-Tiurin riimukirjoitus. Omin käsin
oli kai Ilves-Tiuri sen piirtänyt: »Retkeilin monta kertaa läntisen
meren takana Svean kuninkaiden maassa ja monen varjaagien kuninkaan
maassa. Paljon saalista toin ja nimeäni kaikki läntisen meren takana
elävät kansat pelkäävät. Menin elävänä kumpuun kolmen uskollisen
asepalvelijani saattamana.»
Niin, siinä oli Ilves-Tiurin elämäntarina, levottoman retkeilijän
elämäntarina. Tunnetuksi oli hän tehnyt Karjalan miesten nimen,
mutta samalla pelätyksi. Oliko se kenties paikallaan niinä aikoina.
Läntisen meren takana elävät varjaagien heimopäällikötkin koettivat
hänen aikanaan tehdä samoin, mutta ei Ilves-Tiuri ollut yhtään heitä
huonompi. Ja heidän tapaansa noudattaen hän itse meni hautaansa, kun
tunsi aikansa joutuneen, kolme asepalvelijaa mukanaan... Kolme loppuun
asti uskollista miestä hänellä ainakin oli... seurasivat häntä manan
matkalle. Seuraisiko ehkä Kyyrö vanhus häntä, jos se tapa olisi vielä
käytännössä? Varmaan Kyyrö seuraisi... olisi hänelläkin yksi loppuun
asti uskollinen mies.
Hänen sormensa kopeloivat riimusauvan sivuja edelleen. Nyt löysivät
ne hänen isänsä Honka-Tiurin riimukirjoituksen. Heimokäräjillä se oli
tehty Honka-Tiurin kaaduttua Hämeen maassa. Hänet oli niillä käräjillä
valittu isänsä jälkeen heimovanhimmaksi ja sen vaalin tapahduttua oli
kirjoitus piirretty. Hän lukee sormin kopeloiden: »Honka-Tiuri oli
väkevämpi kaikkia muita Karjalan miehiä ja myöskin kaikkia Novgorodin
miehiä. Teki ikuisen ystävyysliiton Novgorodin viisaan Aleksanteri
ruhtinaan kanssa. Sotivat yhtenä Nevajoella Svean kuninkaan ja piispan
miehiä vastaan. Myös Visbyn kauppakestien kanssa teki ystävyysliiton
ja laski heidän laivansa tulemaan Tiurin markkinoille. Sitten jälleen
lähti sotimaan piispan miehiä vastaan ja kaatui Hämeen maassa. Siinä
sodassa olivat myös Pirkkalan miehet Karjalan miehiä vastaan.»
Kas siinä oli hänen isänsä elämäntarina. Ikuinen ystävyysliitto
Novgorodin ruhtinasten kanssa, mutta sen ystävyysliiton korvaukseksi
oli hänen isänsä monessa sodassa saanut taistella Novgorodin
ruhtinasten puolesta. Kirjoituksessa ei mainittu mitään papeista, jotka
Novgorodista lähetettiin hänen isänsä aikana Karjalan miehiä kastamaan.
No vähän ne papit olivat aikaansaaneet Vuoksen ja Tiurin Karjalassa,
vähän hänen isänsä aikana ja vähän sen jälkeen. Laatokan takana
taisivat olla jo asiat hiukan toisin, siellä kehuivat jo Novgorodin
papit kirkkoja rakentaneensa.
Niin, niin, hänen isänsä oli tehnyt ikuisen ystävyysliiton Novgorodin
ruhtinasten kanssa, mutta oli samalla myös suosinut Visbyn
hansakestejä. Hän puolestaan oli kulkenut isänsä jälkiä, eivät voineet
Novgorodin ruhtinaat häntäkään syyttää ystävyysliiton rikkomisesta,
mutta kenties hän sittenkin oli enemmän suosinut läntisen meren
takaa tulleita kauppamiehiä. Ja Pirkkalan miesten kanssa hän oli
myös selvittänyt Kainuun maassa riistarajat, niistä oli nyt tarkat
sopimukset. Siitä olikin seurauksena, että Tiurin markkinoilla oli
siitä lähtien ollut paljon enemmän riistasaalista kuin aikaisemmin.
Karjalan miesten asiat olisivat tosiaan olleet kaikin puolin hyvin,
kun eivät vain Svean kuninkaan miehet viime vuosina olisi aiheuttaneet
paljon häiriöitä.
Myös Novgorodista päin oli alkanut kuulua ikäviä viestejä, kenties
vielä ikävämpiä kuin Svean miesten taholta. Novgorodin ruhtinasten
lähettämät pajarit veroittivat jo Äänisen ja Syvärin karjalaisia. Nyt
kuului muuan näitä ylpeitä pajareja tulleen myös Laatokan karjalaisten
luo ja kuului aikovan asettua Käkisalmeen asumaan. Käkisalmessa oli
vanha Karjalan ja Novgorodin miesten markkinapaikka, mutta viime
aikoina oli se jäänyt pois käytännöstä. Sinne nyt pajari muutamien
Karjalan miesten avustamana kuului ryhtyneen rakentamaan itselleen
linnavarustusta. Myös kerrottiin pajarin lähettäneen kuuluttajan
kaikkien Laatokan karjalaisten luo, että heidän pitäisi tuoda
riistaveroa pajarille ja lähettää päivätyöläisiä hänen avukseen linnaa
rakentamaan.
Pajarin kuuluttaja ei ollut vielä käynyt Vuoksen Karjalassa, mutta
yhtäkaikki tämän Novgorodin ruhtinaan ja posadnikan lähettämän
miehen hommat ovat antaneet Tiurin taatolle paljon ajattelemisen
aihetta sairautensa yksinäisinä hetkinä. Novgorodissa olivat nykyään
hallitsemassa vallanhimoiset ruhtinaat, jotka hyvin vähän näyttivät
välittävän vanhoista, viisaan Aleksanteri ruhtinaan ja Karjalan
miesten solmiamista liittosopimuksista. Niissä liittosopimuksissa oli
puhetta vain ystävyyslahjoista, joita Karjalan miesten piti Novgorodin
ruhtinaille lähettää. Mutta nyt ruhtinasten lähettämät pajarit eivät
enää tyytyneet ystävyyslahjoihin, vaan vaativat riistaveroa ja hyviä
lahjoja ja mitä kaikkea lienevät vaatineetkaan.
Tiurin taatto on ajatellut, että jos hän olisi nuorempi mies, niin
hän nostattaisi kaikki Karjalan miehet, myöskin Laatokan karjalaiset
vastustamaan Novgorodin pajarien vaatimuksia. Parasta olisi lähettää
lähettiläitä Novgorodiin sanomaan ruhtinaalle, että Karjalan miehet
eivät tahtoneet mitään pajareja luonaan suvaita. Jos ruhtinas tyytyi
ystävyyslahjoihin, niin niitä he voivat ilman pajarejakin lähettää.
Jos taas ruhtinas vaati veroa, niin siitä piti ensin Karjalan kaikkien
heimojen yhteisillä käräjillä päätettämän.
Näin olisi Tiurin taaton mielestä pitänyt tehdä. Mutta hän oli nyt
haudan partaalla hoippuva vanhus ja kykenisikö hänen nuori ja maltiton
pojanpoikansa oikealla tavalla Karjalan miesten asiaa ajamaan. Oli
hänellä ollut poikakin, rohkea ja taitava mies, jota oli nimitetty
Majava-Tiuriksi, koska hän järjesti majavan pyynnin kaikilla Karjalan
miesten omilla riista-alueilla. Tämä poika jos olisi elänyt, niin
hänen käsiinsä Tiurin taatto olisi luottamuksella jättänyt Tiurin
heimovanhimman valtamerkit. Majava-Tiuri oli kuitenkin mennyt tuonen
tuville miehuutensa parhaina päivinä ja nyt saattoi Tiurien mainehikas
suku asettaa heimovanhimman vaaliin vain kypsymättömän nuorukaisen.
Tiurin taatto on vapisevin sormin kopeloiden kysynyt neuvoa esi-isiensä
riimukirjoitukselta. Ah, miksi olikin taatto taivahinen häneltä
jo riistänyt silmiensä valonkin. Jos olisi edes ollut näkevä,
olisi kenties vielä muutaman vuoden eteenpäin voinut lykätä uuden
heimovanhimman vaalin. Nyt sitä oli mahdoton enää lykätä tuonnemmaksi;
ensi eloajan käräjillä, jolloin samalla pidettiin Tiurin suuret
riistamarkkinat, täytyi vaalin peruuttamattomasti tapahtua. Kunpa vain
Tiurin Kalevi olisi koetusmatkansa hyvin suorittanut.
Tiurin taaton mietelmät keskeyttää muurin sakaralta kuuluva vaskitorven
pitkä toitotus. Vuokselle tähystelevät jousimiehet olivat nähneet
pohjankävijäin ensimmäiset vaskikeulat. Seuraavassa tuokiossa ryntää
neitosten parvi uhripuistosta käräjäpihaan. Helinä neito hokee
hengästyneenä:
— Rakas taatto, äiti, Kyyrö, nyt ne tulevat, kauan vuotetut!
Myötävirtaan hyvää kyytiä laskevat!
Innoissaan hän rientää syleilemään Tiurin taattoa ja kysyy häneltä,
saisivatko he jousimiesten mukana kiiruhtaa tulijoita vastaan
lauttasillalle.
— Menkää vain, rakkaat lapsukaiset, menkää urhoja kauan vuotettuja
vastaan, haastelee Tiurin taatto. — Mutta sallihan, rakas tyttäreni,
minun ensin tarkastaa, onko otsaripa hyvin kulmillasi ja ovatko silmäsi
sirkeät mielitiettyäsi vastaanottamaan.
Hän hivelee hyväillen eteensä painuneen Helinä neidon tuuheata tukkaa
ja sen koristeena olevaa otsaripaa. Hivelee ja sitä tehdessään
haastelee:
— Tuskin hämärtyneet silmäni enää voivat erottaa muotosi ihanuutta,
rakas tyttäreni. Mutta tiedän sinun olevan kyllin kauniin ja hyvän
Tiurin suvun jälkeläiselle. Parempaa tuskin olisimme voineet löytää
Karjalan tyttärien joukosta.
Toiset neidot ovat jo kärsimättöminä odottaneet Helinää, ja nyt
kaikki pyrynä kiiruhtavat jousimiesten perässä lauttasillalle. Siellä
jo raikuvin riemuhuudoin tulijoita tervehditään. Tiurin Kalevi on
ensimmäisenä laskenut vaskikeulansa mantereen puoleiseen laituriin.
Uljas on hän muodoltaan, päivettynyt ja kevätviimojen karaisema
retkeilijä. Taisi yksi ja toinen Tiurin kaunoisista kassapäistä
kadehtia Helinä neitoa, kun tämä vahvasti punastuen ensimmäisenä
toivottaa uljaan Kalevin tervetulleeksi. Helinä tunsi tällä hetkellä
niin määrättömän onnenaallon hulvahtavan ylitseen, että olisi
mielellään tahtonut heittäytyä kauan odotetun mielitiettynsä kaulaan,
mutta ujous esti hänet sitä tekemästä. Tuskin hän saattoi kestää Tiurin
Kalevin reipasta katsetta ja voimakasta kädenpuristusta.
Mutta seuraavana hetkenä joutui jo vanha isänsäkin häntä tervehtimään
ja niin voitti Helinä neito ensi hetken ujostelun. Reippaina lähtevät
retkeilijät vastaanottajineen lauttasillan yli käräjäpihaan, jossa
itse Suur-Tiuri vanhan asepalvelijansa ja Imandra emännän seurassa
pohjankävijät tervetulleiksi toivottaa. Kädestä pitäen Tiurin taatto
jokaista tulijaa vuoronsa perään tervehtii ja kehoittaa sitten heitä
maistamaan kuohuvista simasarvista, joita Imandra emäntä ja neidot jo
jousimiesten tuvasta kantavat käräjäpihaan.
— Hyvin lienette matkanne tehneet? haastelee Tiurin taatto. Olisi kai
viesti jo aikaisemmin tullut, jos suuremmat vastoinkäymiset olisivat
vaikeuksia tuottaneet?
— Lienee vähän vastoinkäymisiäkin ollut, mutta hyvin olemme niistä
selvinneet ja varppeita myöten on täydet riistaveneemme, ilmoittaa ukko
Kumoinen.
— Saat olla ylpeä pojanpojastasi, Tiurin taatto. Nuoruudestaan
huolimatta on hän kokeneen urhon lailla riistaretkemme johtanut.
— Niin on johtanut, niin on johtanut, kuuluu myönnytyksiä toisten
retkeläisten joukosta. Ja Kiviniemen Jaama, muulloin vähäpuheinen,
murahtaa nyt:
— Karhuksi minua sanotaan ja tottapa lienenkin kömpelö karhu vain.
Mutta mikä lie minun käpälissäni voimaa, on se altis milloin hyvänsä
iskemään, kun vain saamme nuoren Haukka-Tiurin johtajanamme pitää.
Tämä voimakas ylistyspuhe sai kaikkien retkeläisten innokkaan
hyväksymisen, mutta Tiurin Kalevi naurahti ja sanoi:
— Parhaani olen koettanut tehdä, mutta tokkopa vain retkemme olisi näin
hyvin onnistunut, jollei Kumoista ja kaikkia näitä toisia kokeneita
miehiä olisi ollut ainaisina neuvonantajina ja avustajina. Heitä saat,
suuri taatto, enemmän kiittää kuin minua.
— Tiedän, tiedän, rakas pojanpoikani. Sinulla on ollut rohkeat ja
taitavat miehet johdettavina ja vielä uudestaan teille kaikille
lausun kiitokseni. Nyt simaa ja ohrajuomaa maistakaa. Illalla sitten,
kun riistasaalis on vanhojen tapojemme mukaan jaettu, lähtekäämme
tuonne uhrilehtoon taivaan taatolle kaikista hyvistä antimista osansa
antamaan. Ja sen jälkeen on tuolla minun vierastuvassani juhlapidot,
joissa saatte ravita itseänne ruualla ja juomalla. Mutta asemiehillenne
valmistetaan pidot tänne jousimiesten tupaan. Ruuan ja juoman ei pidä
Tiurin linnassa tänä iltana keneltäkään puuttuman. Siitä on Imandra
tyttäreni etukäteen huolen pitänyt.
Ennenkuin pohjankävijät lähtivät riistasaalista jakamaan, ilmoitti
Tiurin Kalevi taatollensa Visbyn lähettilästen ja ritari Niilon
matkalla olosta Tiurin linnaan. Sairas heimovanhin näytti suuresti
ilostuvan tästä tiedosta, mutta ei hän mielihyväänsä mitenkään sanoin
ilmaissut. Käski vain Imandra emännän laittaa Tiurin linnan parhaat
vierashuoneet kuntoon tulijoita varten. Sitten hän Kyyrö vanhuksen
käsivarteen nojaten lähti sisäpihan puolella oleviin huoneisiinsa
levähtääkseen siellä ennen uhritoimituksen ja illan juhlapitojen
alkamista.
IV Luku.
UHRIJUHLA JA JUOMAPIDOT.
Kesäpäivän laskuaan lähetessä valmistutaan Tiurin linnassa suureen
uhrijuhlaan. Jälleen kokoontuvat pohjankävijät jousimiehineen
käräjäpihaan, josta sitten, heimovanhin etunenässä ja pyhän taikarummun
päristessä, lähdetään juhlallisena kulkueena uhrilehtoon.
Jo ovat kaikki pohjankävijäin mainehikkaat päälliköt täyteen sotisopaan
ja kiiltäviin kypäripäähineisiin pukeutuneina paikallaan. Joukossa
nähdään myös useita kotona olleita sukuvanhimpia, jotka retkeläisten
tulosta tiedon saatuaan ovat kiiruhtaneet Tiurin linnaan ollakseen
läsnä edes tässä retkeläisten kunniaksi toimeenpantavassa uhri- ja
juomajuhlassa, jossa Tiurin linnan ehtoisan Imandra emännän parhaiden
antimien tiedetään vuolaana vuotavan vieraiden kestitykseksi.
Muita ketterämpänä puikkelehtii uhrijuhlan alkamista odottelevien
joukossa Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen. Hän on onnellisesti
saattanut harvinaiset vieraansa Tiurin taaton luo ja nämä ovat jo
antaneet arvokkaat lahjansakin Karjalan miesten heimovanhimmalle.
Näistä lahjoista ja vieraiden matkan tarkoituksesta nyt kiivas
lännen miesten ystävä kaikille juhlavierasten joukossa tapaamilleen
riittäville selkoa tekee. On joutunut mukaan pari Laatokan
karjalaistakin, jotka ovat jo joutuneet tekemisiin Käkisalmeen
pesiytyneen Novgorodin pajarin kanssa. Näitä Antero Äyrämöinen
säälimättä kaikkien kuullen ivailee, kun eivät ole sen tiensä
karkoittaneet pajaria luotaan.
Toinen Laatokan karjalaisista, Lahdenpohjan miesten heimopäällikkö
Nirkko selittää:
— Harvat meistä pajaria suosivat, melkein varkain hän on tullut
luoksemme. Laatokan täkäläisiä sillä kuuluu olevan ystävinään, Uuksun
vanha Sermi ja Syvärin miesten kuulu heimovanhin Makari, jotka
kumpainenkin kuuluvat jo pyhätön Novgorodin papeille rakentaneen.
— No miksi eivät pidä myös pajaria siellä pyhättöjensä luona, vaan
lähettävät tälle puolen Laatokan: kivahtaa Antero Äyrämöinen.
— Meidän pitäisi antaa pajarille hyvä lähtö naapuruudestamme, murisee
Kiviniemen väkevä Karhu, joka on aina tottunut enemmän luottamaan
käpäliinsä voimaan kuin viisaan pään harkintaan.
— Liekö pajarilla paljon jousimiehiä mukanaan? tiedustelee Unnunkosken
Ronka, jonka mielestä Kiviniemen Karhun suorasukainen ehdotus oli
kaikin puolin harkitsemisen arvoinen.
— Kuka hänen jousimiehensä on käynyt tutkimassa? sanoo Nirkko. —
mutta pajarin kuuluttaja ja hänen rummunlyöjänsä kuuluvat olevan
kärtsäkoirien veroisia ahmatteja. Missä ovat kulkeneet, aina ovat
tarvitsemansa viljan ja karjan ryöstäneet ja kuka on vastaan pannut,
sen ovat solmuruoskalla suomineet.
— No niin se pajari kärtsäkoirineen teitä hallitkoonkin, niin opitte
kerran tietämään, millaista on se kehuttu Novgorodin ruhtinasten
ystävyys, ilkastelee Antero Äyrämöinen. — Minä olen tuonut tänä
päivänä Tiurin linnaan Visbyn hansakestien ja Viipurin linnanisännän
lähettiläät. Hyviä lahjoja oli heillä mukanaan Tiurin heimovanhimmalle,
mutta Novgorodin ruhtinaan lähettämä pajari teitä solmuruoskalla
kurittaa. Siinä ovat hänen hyvät lahjansa.
Joukosta kuuluu uhkaavaa murinaa, kiihtymys kutsumattomana
tungettelijana Tiurin karjalaisten naapuruuteen saapunutta Novgorodin
pajaria kohtaan on nousemassa. Ei olisi paljon tarvittu, kun nämä
vapauttaan rakastavat miehet olisivat olleet Kiviniemen Jaaman
ehdottamalla tavalla valmiit pajaria vastaan lähtemään.
Mutta kiihtyvä keskustelu nyt itsestään taukoaa, sillä sisäpihalta
tuovasta vaskiovesta tulee käräjäpihaan Tiurin taatto, Kyyrö vanhuksen
ja Kekri Kumoisen sekä pojanpoikansa Tiurin Kalevin saattamana.
Täydessä heimovanhimman juhla-asussa on tällä kertaa Suur-Tiuri;
uumenillaan välähtelee sateenkaarikirjauksin kudottu ussakka,
hartioillaan on kärpännahkaviitta ja päähineenä kallisarvoisesti
koristeltu lapinlakki, tietäjän päähine. Käräjäkiven äärellä
Kekri Kumoinen, pohjankävijäin vanhimpana miehenä, sitoo hänen
vyölleen heimovanhimman valtamiekan käskien samalla kaikkien muiden
sukuvanhinten ja pohjankävijäin riisua aseensa. Näin hän sanoo:
— Karjalan miehet, Tiurin pyhään uhrilehtoon lähdemme, taivaan taatolle
maan ja veden antimia viemään, häneltä siunausta anelemaan. Jotta
uhrimme hyvä ja mieluinen olisi, tähän käräjäkivelle, urhot, siksi
aikaa säilänne riisukaa. Vain yksi valittu joukostamme saapi uhrimiekan
kantaa!
— Vain yksi valittu joukostamme saapi uhrimiekan kantaa, kertaa
vanha Antero Äyrämöinen laskiessaan oman miekkansa käräjäkiven
verkapeitteelle.
Samalla tavalla kertaavat kaikki muut sukuvanhimmat ja pohjankävijät
riisuessaan kukin vuoronsa perään käräjäkivelle aseensa.
Nyt tuodaan uhrilahjat esille; pyhiksi vihittyihin juomasarviin
laskettua simaa ja olutta sekä niinikään Tiurin pyhässä lähteessä
vihittyyn kylvökoppaan pantua ohraviljaa. Teurasuhria käytettiin
näihin aikoihin enää harvoin, korkeintaan syksyisessä kekrijuhlassa.
Muulloin tyydyttiin uhraamaan vain maan antimia. Tiurin Kalevi ja
muutamat vanhimmat miehet joukosta saavat kantaakseen uhrilahjat ja
niin lähdetään liikkeelle. Edellä kulkee Kekri Kumoinen harvakseen
pyhää taikarumpua päristäen. Hänen jäljessään astelee Tiurin taatto
vanhan asepalveluansa Kyyrön tukemana. Muut vanhimmat ja pohjankävijät
seuraavat parittain ikänsä ja arvonsa mukaisessa järjestyksessä.
Kulkueen päättävät jousimiehet ja viimeisinä naiset, jotka myös saavat
mukana olla, vaikka vain kauempaa uhritoimitusta katsellen.
Uhripaikalla, Tiurin pyhän lähteen äärellä toimittaa Tiurin taatto
tavanmukaiset uhrimenot, kiittää taattoa taivahista Karjalan miehille
osoitetusta suopeudesta ja anelee, että edelleenkin maan vilja hyvin
menestyisi, vesissä ja riistamailla olisi runsaasti antimia ja että
Karjalan kaunis maa saisi olla rauhassa vainolaisen hävityksiltä.
Uhrimenoja lukiessaan hän vuoronsa perään kustakin astiasta tiputtaa
pyhään lähteeseen uhriantimia. Rumpu pärisee koko ajan hiljaisessa
tahdissa. Voimakkaasti vaikuttavat urosten mieliin Tiurin taaton
uhriluvut. Melkein sokea hän on ja vanhuudesta kuihtuneet kätensä
vapisevat, mutta syvästä rinnasta kohoava äänensä kaikuu vielä
voimakkaana ja selkeänä. Tuntuu kuin illan tyvenessä uhrilehdon pyhät
puutkin hänen sanojaan hartaina kuuntelisivat ja metsän lintuset ovat
vaienneet, jotta iäkkään heimovanhimman anelu yksinään kantautuisi
taaton taivahisen kuuluviin. Ja kun Tiurin taatto anelussaan kohottaa
vapisevat käsivartensa taivaan puoleen, niin kohoavat itsestään
kaikkien muidenkin käsivarret ja useat vanhemmista miehistä toistavat
puoliääneen heimovanhimman uhrilukuja.
Pyhän lähteen partaalla on pieni uhrihuone, johon tämän yleisen
uhritoimituksen jälkeen useat vievät uhrilahjojaan. Kuka uhraa pyhän
lähteen suojelushengelle kiiltävän hopearahan, kuka otsarivan tai
muun riistamarkkinoilta ostamansa korukapineen. Varmaan joku nainen
on salaa tuonut uhrihuoneen seinälle hopeaisen kaularistinkin, jonka
hän on kai saanut joltakin kiertelevältä, Novgorodin oikeauskoisen
kirkon esirukouksia ja pyhiä esineitä kaupittelevalta erakkomunkilta.
Näiden pyhien miesten sallittiin Vuoksen Karjalassakin yleensä vapaasti
liikuskella. Siellä täällä olivat he vanhojen uhrihuoneiden rinnalle
saaneet rakentaa vinoristillä varustettuja kirkon pikkupyhättöjäkin.
Mutta näissä pyhätöissä käydessäänkin Karjalan miehet ja naiset pitivät
sitkeästi kiinni vanhoista uhrimenoistaan. Jos kirkon pyhättöön
uhrilahjoja viedään, niin samalla kertaa ja kenties vielä auliimmalla
kädellä niitä viedään vanhaan, esivanhempien aikuiseen uhrihuoneeseen.
Mutta jopa on uhrimenot loppuun suoritettu, jo on uhrikulkue palannut
takaisin käräjäpihaan. Samassa järjestyksessä tapahtui palaaminen kuin
lähtökin ja nyt jo sukuvanhimmat ja pohjankävijät miekkoja vyöllensä
vyöttelevät. Nyt alkavat Tiurin taaton ja Tiurin linnan ehtoisan
Imandra emännän juhlapidot, joissa on runsaasti sekä ruokaa että juomaa.
Yltäkylläinen pitopöytä on järjestetty sekä jousimiesten suureen
tupaan että sisäpihan puolella olevaan Tiurin taaton vierastupaan.
Aikaisempina vuosina Tiurin taatto kestitsi sekä pohjankävijöitä että
heidän jousimiehiään samassa pitopöydässä, mutta kun pitovierasten luku
on vuosi vuodelta karttunut yhä suuremmaksi, on tästä vanhasta tavasta
täytynyt luopua. Joku mainehikkaimpia pohjankävijöitä jää kuitenkin
aina jousimiesten tupaan ja asettuu pitopöydän päähän varatulle
kunniaistuimelle pitojen isäntää edustamaan.
Tavallisesti on viime vuosina ollut jousimiesten pöydässä isännyyttä
hoitelemassa Kiviniemen Karhu, joka hyvänä syömärinä ja vielä parempana
urosten juoman latkijana olikin kaikin puolin vanhempien jousimiesten
mielen mukainen mies heidän pöydässään kunniapaikalla istumaan. Tällä
kertaa vanha Kekri Kumoinen kuitenkin ehdottaa, että Karhu tulisi
vaihteen vuoksi heimovanhimman pöytään ja Päiväkiven Kuisma jäisi
jousimiesten isännäksi. Ehdotus ei kuitenkaan miellytä jousimiehiä,
heidän joukostaan alkaa kuulua äänekästä nurinaa ja vastalauseita.
Viimein eräs Tiurin Musakan jousimiesjoukkoon kuuluva, Lari taaton
nimellä tunnettu jättiläinen vääntäikse joukosta esille ja sanoo:
— Elä pane pahaksi, vanha Kekri kuomaseni, eläkä sinäkään, Päiväkiven
isäntä, pahaksesi pane, mutta Kiviniemen Karhun me tahtoisimme pitää.
Joukosta kuuluu innokkaita ääniä:
— Kiviniemen Karhu on meidän mies! Kiviniemen Karhu on meidän mies!
Hänestä emme luovu!
— Siinä sen kuulette, sanoo Lari taatto ja asettuu sääret hajallaan
Kekri Kumoisen ja Päiväkiven Kuisman eteen.
— No minkäpäs sille sitten mahtaa, nauraa Päiväkiven Kuisma. — En minä
väkisin joukkoonne tule!
— Eipä siltä, saat sinäkin kernaasti tulla, mutta kyllä nämä pojat
tahtoisivat myös Kiviniemen isännän luonaan pitää.
— Tunnen minä teidät, veitikat, murahtaa Kiviniemen Karhu. — Kilpaa
taas mielisitte simasarvia tyhjentää ja sitten kaikkea muuta hullutusta
tehdä, mutta minäpäs pidänkin nyt teidät kauniisti ohjaksissa. Ei
liikoja latkitakaan tällä kertaa, sen saatte nähdä!
Näin uhkaillen hän jousimiesten sankassa joukossa työntyy tuvan ovesta
sisään ja istahtaa yleisen tyytyväisyyden vallitessa pöydän yläpäähän
leveälle kunniapaikalleen. Vanhat jousimiehet eivät hänen uhkauksiaan
ollenkaan todesta ottaneet, he tiesivät varsin hyvin entisestä
kokemuksesta, että kun suuri simasarvi oli muutamia kierroksia tehnyt,
ei Kiviniemen Karhu enää uhkauksiaan muistanut ja silloin oli hän niin
mainio pitopöydän isäntä, ettei jousimiesten mielestä parempaa olisi
hakemallakaan löytänyt.
Itsensä Tiurin taaton pitopöydässä oli lähinnä kunniaistuinta paikat
Visbyn lähettiläillä ja ritari Niilolla. Pöydän alapäässä oli
toinen kunniaistuin, joka kuului ukko Kumoiselle, tämänvuotisten
pohjankävijäin vanhimmalle miehelle. Lähimmiksi seuralaisikseen oli
Kumoinen saanut vanhan Antero Äyrämöisen ja Lahdenpohjan Nirkon.
Tästä olikin seurauksena, että vanha Äyrämöinen jälleen alkoi haastella
mieliaiheestaan, Käkisalmen pajarista, jonka ansioiden maalaaminen
aikaisemmin käräjäpihassa oli hänen mielestään jäänyt vallan
keskeneräiseksi. Ukko Kumoinenkin oli jo saanut kuulla pajarin hommista
Laatokan karjalaisten luona, mutta malttavana miehenä ei hän niin
päätä pahkaa tahtonut lähteä pajaria aseiden voimalla karkoittamaan.
Hänen mielestään olisi pajarin luo pitänyt lähettää miehiä kysymään,
tahtoiko hän olla Karjalan miesten ystävänä ja kunnioittaa vanhoja
liittosopimuksia. Jos hän sen lupaisi, niin silloin hänelle kenties
voitaisiin lähettää ystävyyslahjojakin, vaikka nämä lahjat oikeastaan
kuuluivatkin vain kauppamiesten raadin valitsemille Novgorodin
ruhtinaille.
Antero Äyrämöinen piti kerrassaan tarpeettomana lähettiläiden
lähettämistä pajarin luo. Hän tuiskahti Kumoiselle: