Tiurin linnan käräjäpiha, joka on linnasaarella suoraan lauttasillan
kohdalla. Sillalta käräjäpihaan vievä raskas vaskiportti on nyt
selkoselällään ja tämän portin kautta muutamat nuoremmat jousimiehet ja
orjatytöt kuljettavat käräjäpihaan sylikantamuksittain katajanlehviä
ja hyvältä tuoksahtavia suokanervia, joista sidotaan seppeleitä sillan
ja suuren portin koristeiksi. Sitomistyössä on toisia piikatyttöjä
ja linnan neitoja, jotka työnsä ohella pitävät hilpeätä iloa nuorten
jousimiesten ja asepoikien kera.
Välistä kuitenkin vallattomien piikatyttöjen ja nuorten neitosten
ilonpito aivan kuin näkymättömästä merkistä vaikenee ja kaikki silmät
tähyilevät odottavina linnan sisäpihalle vievään vaskioveen päin. Pian
se ovi kokonaan avautuu, mutta jos tulija on Kyyrö vanhus, Tiurin
jousimiesten harmaantunut päällikkö, niin sataa hänelle neitosten
parvesta keskeytymätön kuuro leikkipuheita ja jos jonkinlaisia
kysymyksiä. Ei hyväntahtoista Kyyrö vanhusta nuorten neitosten
tarvinnut arastella, tämä Tiurin taaton uskotuin asepalvelija kuuntelee
mielellään neitosten iloista lörpöttelyä ja saattaa itsekin lasketella
vallatonta pilaa. Toista on, jos tulija sattuu olemaan Tiurin linnan
Imandra emäntä. Silloin Kyyrö vanhus silmää iskien ja sormellaan
heristäen jo hyvissä ajoin varoittaa neitosten parvea. Ja kun tulija
sitten itsetietoisena ja käskemään tottuneena astelee käräjäpihaan,
niin painuvat kaikki palmikkopäät työn puoleen, vain salavihkaa
uskalletaan toisiinsa ja Kyyrö vanhukseen vilkuilla, ja vikkelät sormet
ne liikkuvat niin joutuisaan kuin ei koko aikana olisi muuta ajateltu
kuin näiden seppeleiden pikaista valmiiksi jouduttamista.
Imandra emäntä, Tiurin Kalevin äiti, oli tosiaan tarmokas ja
taitava linnanrouva ja hänen valpas silmänsä se valvoi kaikkia
juhlavalmistuksia. Väliin hän ryhtyi komentamaan jousimiehiäkin, jotka
hänen mielestään enimmäkseen vetelehtivät joutilaina ja häiritsevät
vain neitosten ja piikatyttöjen työskentelyä. Niin hän nytkin määrää
muutamat jousimiehet asettamaan valmistunutta seppelettä paikalleen ja
Helinä neito, vanhan Kekri Kumoisen tytär, saa käskyn valvoa tämän työn
suoritusta.
Naisia oli Imandra emännällä apunaan suuri joukko. Paitsi Helinä
neitoa, jota pidettiin jo melkein niinkuin Tiurin suureen sukuun
kuuluvana, oli Tiurin linnassa tavallisesti muidenkin mainehikkaiden
pohjankävijäin tyttäriä oppimassa Imandra emännän valppaalla johdolla
kaikkia nuorille naisille tarpeellisia avuja. Niin oli tälläkin kertaa
Helinä neidon tovereina Päiväkiven Kuisman tytär, vallaton Inkeri
neito, sekä Kiviniemen Jaaman tytär Marja neito ja Unnunkosken Pärtty
Rongan tytär, vielä varsin nuori Kyllikki neito. Näiden lisäksi oli
Imandra emännän käskettävinä koko joukko palkkapiikoja ja orjatyttöjä,
joiden kaikkien kasvatuksesta tehtävissään taitaviksi Imandra emäntä
huolehti yhtäläisellä valppaudella. Orjatytöt eivät olleet sen
huonommassa asemassa kuin palkkapiiatkaan. Ei näihin aikoihin enää
Tiurin karjalaisilla varsinaisia orjia juuri pidettykään, Tiurin linnan
orjatytöt olivat enimmäkseen orpolapsia, joita Imandra emäntä sieltä ja
täältä oli kasvateikseen haalinut.
Kun seppeleet oli saatu paikoilleen ja sen lisäksi joukko nuoria
koivuja portinpieliin ja lauttasillan molempiin päihin, ryhtyi
Imandra emäntä neuvottelemaan Kyyrö vanhuksen kanssa itse käräjäpihan
koristamisesta. Tässä kohden olikin vanha Kyyrö jo saanut ohjeet
itseltään Suur-Tiurilta: käräjäpiha täytyi järjestää täyteen
juhla-asuun, aivan kuin heimokäräjiä varten. Kun taatto taivahinen
oli antanut näin kauniin ilman, aiottiin pohjankävijäin ensimmäinen
tervetuliaismalja juoda käräjäpihassa. Sitä suurempi syy oli Tiurin
taaton mielestä tällaiseen juhlalliseen vastaanottoon, kun hänen nuori
pojanpoikansa, joka ehkä hyvinkin pian saisi huostaansa heimovanhimman
valtamerkit, oli ollut nyt ensimmäistä kertaa pohjankävijäin johtajana.
Kaiken tämän selvittää Kyyrö vanhus Imandra emännälle, ja mikäpä
saattoi Imandra emännälle olla mieluisampaa kuin hänen rakkaan poikansa
ensimmäisen kotiintulon juhliminen. Niin saa Kyyrö vanhus mielensä
mukaan ryhtyä käräjäpihaa somistamaan, itse hän Helinän ja toisten
neitojen kera alkaa järjestää simatarjoilua jousimiesten tupaan, joka
on käräjäpihan vierellä, linnan sisäpihaan vievän vaskioven vastapäätä.
Sisäpihan puoleisista rakennuksista kantavat Imandra emäntä ja neitoset
oluthaarikoita ja simasarvia jousimiesten tupaan. Kaikki Tiurin
linnan parhaat juomasarvet tuotiin nyt esille. Oli niiden joukossa
taiten taottuja ja niin raskaita simasarvia, että Päiväkiven vallaton
Inkeri neito valittaa niitä kantaessaan aivan selkänsä katkeavan.
Mutta huolellisesti Imandra emäntä puhdistaa jokaisesta hopeasarvesta
tomuhivenet ja selvittää sitä tehdessään, mistä mikin on saatu.
— Kas tämä painava simasarvi, näyttelee hän neitosille, — tämä on
Novgorodin Aleksanteri ruhtinaalta. Hän oli ainoa suuri Novgorodin
ruhtinas, ja Suur-Tiurin isä, jota nimitettiin Honka-Tiuriksi, sai
tämän juomasarven häneltä huomenlahjaksi, kun oli tuonut itselleen
naisen Tiurin linnaan. Ruhtinaan lähettiläät tämän lahjan kuuluvat
tuoneen Tiurin linnaan sen vuotisten riistamarkkinain aikana.
— Entäs tämä sarvi, jonka kannassa on näitä kummallisia
riimukoukeroita? utelee Kyllikki neito pidellen käsissään omituisen
muotoista simasarvea, jonka hän on juuri saanut puhdistetuksi.
— Sekö? Odotahan kun hieman tarkastan.
Imandra emäntä ottaa sarven käsiinsä ja tarkastelee sitä huolellisesti.
— Tämä sarvi on varjaagien maasta, joka on hyvin kaukana ikuisesti
sulan meren äärellä, selittää hän. — Honka-Tiurin suurtaatto, jota
nimitettiin Ilves-Tiuriksi, kuuluu tämän läntisen meren taa tekemillään
vainomatkoilla tuoneen.
— Se Ilves-Tiuri kuuluu olleen mainio retkeilijä, tietää Helinä neito,
joka on tarkasti kuunnellut isänsä ja Suur-Tiurin kertomuksia Tiurin
suvun vaiheista.
— Kaikki Tiurin miehet ovat olleet suuria retkeilijöitä, mutta
Ilves-Tiuri on ollut kaikkia muita suurempi, vakuuttaa Imandra emäntä.
— Minkäs vuoksi hänelle sellainen nimi annettiin... Ilves-Tiuri? utelee
Kyllikki neito.
— No kun hän ensimmäisenä kaikista Tiurin miehistä koristi
nopeakulkuisen viikinkilaivansa vaskikeulan taotulla ilveksenpäällä,
selittää Imandra emäntä. — Hän sen teki ensimmäisenä, mutta hänen
jälkeensä ovat kaikki muutkin Tiurin miehet tehneet samalla tavoin.
— Ja kaikki muut Karjalan miehet myös, lisää Inkeri neito.
— Eivätpäs kaikki, oikaisee Helinä neito, jolla on näistä asioista
tarkemmat tiedot. — Laatokan takaisilla karjalaisilla kuuluu olevan
karhunpää veneidensä keulassa ja muissakin aseissaan, vain Tiurin ja
Vuoksen karjalaisilla on ilveksenpää.
— Niin on, todistaa Imandra emäntä. — Minähän olen itse syntynyt
siellä Laatokan takana, Syvärin Karjalassa, ja siellä on karhunpää
kaikissa aseissa. Mutta se ei ole heidän omaa keksintöään, se on lainaa
Novgorodin miehiltä, niinkuin heillä on nykyään monta muutakin lainaa
sieltä päin.
Hiukan halveksien Imandra emäntä tämän sanoi. Vaikka hän oli syntynyt
Laatokan takaisessa Karjalassa, ei hän Novgorodin vanavedessä kulkevan
synnyinseutuaan konsanaan puolustanut, vaan oli kiihkeä itsenäisen,
Novgorodista riippumattoman Karjalan kannattaja, paljon kiihkeämpi kuin
monet Tiurin Karjalan miehet olivatkaan.
Kaikki neitoset tiesivät tämän hyvin ja niin ei kukaan enää Syvärin
karjalaisten asekoristeista puhetta jatkanut. Mutta olipa heillä
kylliksi muutakin puhumista. Tiurin linnan sukuhopeat, jotka nyt kaikki
esille kannettiin, olivat kyllä sen arvoiset, että niistä nuorten,
kerran omaa kotia unelmoivien neitojen kesken puhetta riitti. Ja
Imandra emäntä oli varsin kärkäs näyttelemään aarteitaan.
Tällä välin vanha Kyyrö hääräilee käräjäpihan koristamisessa. Hän on
saanut apulaisikseen Kyllikki neidon veljen, nuoren Aarnin ja erään
toisen asepojan, jota nimitettiin lyhyesti vain Oravaksi, kun hän
oli niin ketterä kaikkien käskyläisenä juoksemaan. Näiden poikasten
kera nyt Kyyrö sisäpihan puoleisesta suuresta asehuoneesta kantaa
ilveksennahkoja ja verkaisia peitevaatteita, joilla koristetaan
kaikki käräjäpihan istuinpaikat. Keskellä pihaa on laakea käräjäkivi,
jonka päälle levitetään hienoimmasta Hollannin verasta kulta-
ja hopeakirjauksin ommeltu peitevaate. Samanlaisella peitteellä
koristetaan käräjäkiven ääressä oleva heimovanhimman kunniaistuin.
Sukuvanhinten matalat kivi-istuimet ovat laajassa kehässä käräjäkiven
ja kunniaistuimen ympärillä ja kaikkien näiden kivisten istuinrahien
peitteeksi levitetään ilveksennahkoja.
Kun kaikki on näin saatu järjestykseen, noutaa Kyyrö vanhus asehuoneen
kätköistä heimovaltamerkit: Tiurin suvun riimusauvan ja heimovanhimman
valtamiekan. Hellävaroen, täynnä pyhää hartautta hän näitä esineitä
kantaa ja puhdistettuaan sekä miekan että riimusauvan huolellisesti
asettaa hän ne käräjäkiven verkapeitteelle.
Molemmat poikaset kärkkyvät uteliaina Kyyrö vanhuksen ympärillä. Kaikin
mokomin he tahtoisivat näitä merkillisiä esineitä lähemmin tarkastella,
mutta Kyyrö vanhus kieltää niitä käsin koskemasta. Kun pojat kuitenkin
kärttämistään kärttävät, ottaa hän lopulta itse käräjäkivelle
asettamansa miekan käsiinsä, hivuttelee sen sinisen kirkasta terää
sormillaan ja kertoilee poikasille:
— Kukaan muu kuin käräjillä valittu heimovanhin ei saa tätä miekkaa
vyöhönsä ripustaa. Kolme Karjalan heimojen taitavinta seppää ovat
tämän yhtenä takoneet ja kolmen pyhän uhrilähteen vedessä on tämän
terä karaistu. Kun heimon miehet käräjien aikana lähtevät tuonne
uhripuistoon pyhälle lähteelle, täytyy kaikkien muiden lähtiessään
riisua tähän käräjäkivelle aseensa, vain Tiurin heimovanhin saa
silloinkin kantaa tämän karaistun miekan kupeellaan. Uhriakin
tehdessään sen täytyy hänellä olla ja myöskin silloin, kun tässä
käräjäkiven ympärillä heimon yhteisistä asioista päätetään.
Pojat ovat totisina kuunnelleet Kyyrö vanhuksen kertomusta, mutta nyt
kysyy nuori Aarni:
— Minkätähden sen pitää niin olla?
— Vanhat heimotarut niin säätävät. Kaikki ne tarut ja tiedot ovat
kirjoitetut tuohon riimusauvaan, mutta vain Tiurin taatto ja muutamat
muut heimon vanhimmista miehistä osaavat niitä merkkejä lukea.
— Osaatko sinä Kyyrö? utelee Aarni.
— Enhän minä sellaisiin pysty. Minä olen vain Suur-Tiurin halpa
jousimies.
— Ja minä tahdon tulla Tiurin Haukan jousimieheksi, selittää nuori
Orava innostuneena.
— Mutta minäpä tahdon oppia myös noita riimumerkkejä lukemaan, sanoo
Aarni päättävästi.
— Kenties sinä opitkin kerran, haastelee Kyyrö vanhus lempeästi. —
Sinua pitää kerran isäsi kuoltua tulla käräjille ja tottahan jo silloin
osannet nuokin merkit lukea.
Pojat tarkastelivat uteliaina riimusauvan outoja merkkejä, mutta
pian ilmestyi heille mieluisampaa tekemistä. Eräs nuori ja hilpeä
jousimies, Orma nimeltään, oli Helinä neidon pyynnöstä ryhtynyt
vieritettämään ulkomuurin kupeella olevasta kellarista jousimiesten
tuvan eteen täysinäisiä sima- ja oluttynnyrejä ja tähän hommaan hän
nyt kutsuu avukseen myös Oravaa ja nuorta Aarnia. Siinä vilauksessa
pojilta unohtui mielistä Tiurin taaton riimusauvat ja valtamiekat, pian
he vierittää junnaavat kumpainenkin omaa tynnyriään, joille Orma on
antanut hyvän alkuvauhdin.
Varokaa pojat, ei tänne käräjäkiveä kohti, vaan tuonne päin! neuvoo
Kyyrö vanhus.
— Sinne päin tässä mennäänkin! vakuuttaa pikku Orava innoissaan ja
pyöräyttää vikuroivan tynnyrin oikeaan suuntaan.
Neitoset olivat vähitellen saaneet simasarvet ja haarikat puhdistetuksi
ja Imandra emäntä lähetti heidät nyt sisäpihan puolella olevaan naisten
tupaan uusia hamosiaan ja otsaripojaan pukemaan. Pyrynä lensi neitojen
parvi käräjäpihan yli, vähältä olivat viedä omissa askareissaan
kähmivän Kyyrö vanhuksen mukanaan. Ja naisten tuvassa vasta hälinä
alkoi, kun hamosia, paulakenkiä ja hopeaisia otsaripoja esille
haettiin. Siinä sysittiin toisiaan, siinä oltiin sokkosilla ja taas
välillä hengähdettiin sekä luvattiin toisilleen ryhtyä oikealla tavalla
pukeutumaan.
Vähitellen päästäänkin oikeaan alkuun, jo otsaripaa ja hamostakin
koetellaan. Varsinkin Helinä neidon pukeutumisesta toiset pitävät
erikoista huolta. Vallaton Päiväkiven Inkeri härnää:
— Sidohan nyt vain tuo otsaripasi niin, että Tiurin Kalevi sen
ensimmäisellä silmäyksellä hyvin huomaa!
— Hyi sinä vallaton tyttö! moittii Helinä. — Mistä sinä tiedät, jos
Kalevi minusta ensinkään välittää.
— Vai ei välittäisi. Eikös Kalevin lahjoittama ole tuo otsaripakin?
‒ Eipäs kuin Imandra äidin.
— Niin, kun Kalevi ei itse tahtonut sitä suoraan antaa, selvittää
Unnunkosken nuori Kyllikki asiantuntijana. — Se kuitenkin tiedetään,
että Kalevi sen osti hansakestiltä viime eloajan markkinoilla. Paras
otsaripa, mikä niillä markkinoilla myytiin! Niin kuului se hansakesti
kehuneen.
Tätä varsin tyhjentävää tiedonantoa ei Helinä neito enää voinut
tuulesta temmatuksi väittää. Kovasti punastuen hän painaa katseensa
alas, kun toiset neitoset häntä pyörittelevät nähdäkseen joka puolelta,
miten Tiurin Kalevin ostama koriste soveltuu hänen kulmilleen.
Kellään toisella neitosista ei vielä ollut niin julkisesti tunnettua
mielitiettyä. Kyllikki neidon tosin tiedettiin heittelevän lempeitä
silmäyksiä nuoren Osma Kumoisen puoleen, mutta he olivat kumpainenkin
vielä oikeastaan liian nuoria. Vähemmän tunnettuja olivat Kiviniemen
hiljaisen Marja neidon rakkausasiat. Hän oli jo viime eloajan
markkinain aikana saanut salakihlat reippaalta Tiurin Tapparilta, joka
nyt oli pohjankävijöitä vastaanottamassa. Tänä syksynä piti Tapparin
päästä toiseksi Tiurin Kalevin jousimiesten päälliköksi Musakan
rinnalle ja silloin he aikoivat viettää häänsä ja asettua vakinaisesti
Tiurin linnaan elämään.
Päiväkiven vallaton Inkeri puolestaan kerskaili, että hän odotti
vieraan maan ritaria, jonka kuvan Aslak lappalainen oli hänelle kerran
näyttänyt Tiurin linnan uhripuiston pyhästä lähteestä.
— Mutta jospa se ritari jääpikin tulematta tai jos minä sen valtaan
sinulta, naljailee Kyllikki otsaripaansa sovitellessaan.
— Eipäs jääkään minun ritarini tulematta eikä kukaan pysty häntä
minulta valtaamaan. »Hän tulee korkeakokkaisella laivalla suuren
läntisen meren takaa, kirkas haarniska on hänen ryntäillään ja leveä
miekka kupeellaan, ja arvokkaalla tavalla hänet Tiurin linnassa
vastaanotetaan.»
Inkeri sanelee kuin ulkoläksyä Aslak tietäjän ennustusta ritaristaan.
Vallaton Kyllikki vielä hänelle naureskelee, mutta Helinä sanoo
vakavasti, että kaikki Aslak tietäjän ennustukset kävivät toteen. Miksi
ei siis myöskin Inkerille luvattu ritari saapuisi.
— Minulle on Aslak tietäjä myös ennustanut, jatkaa hän sitten puoliksi
itsekseen ja syvä huokaus kohoaa hänen povestaan.
— Mitä hän sinulle on ennustanut? utelee Inkeri.
— Onpahan vain ennustanut, ei ehkä niin hyvää kuin sinulle, Inkeri
ystäväni.
Kirkkaita kyyneleitä kiertyy Helinä neidon silmiin. Tämän nähdessään
Inkeri syleilee häntä kiihkeästi ja sopottaa hänen korvaansa:
— Oliko se kovin paha ennustus? Mutta olkoonpa mikä hyvänsä, minä olen
aina sinun ystäväsi. Vaikka minä olenkin toisinaan tällainen vallaton,
niin saat luottaa minuun. Osaan minä olla uskollinenkin ja sinusta minä
pidän aina enemmän kuin kenestäkään toisesta.
— Tiedänhän minä sinun olevan hyvän ja uskollisen, haastelee Helinä
kyyneliään kuivaten. Eikä se oikeastaan niin paha ennustus... vähän
vain ikävää ja kärsimyksiä, mutta niinhän aina elämässä sattuu ja minä
osaan kyllä kärsiä oman osuuteni.
Inkeri syleilee häntä vielä kiihkeämmin ja tällä äänettömällä
syleilyllä nämä kaksi nuorta tyttöä solmivat lujan ystävyysliiton, joka
oli valmis uhmaamaan hyvinkin kovia koettelemuksia, jos kohtalotar
asetti niitä heidän tielleen.
Kyllikki ja Marja neito olivat jo menneet takaisin käräjäpihaan. Sinne
nyt Helinä ja Inkerikin käsikädessä kiiruhtavat, mutta kun retkeläisten
veneitä ei vieläkään ollut näkyvissä, juoksivat tytöt jousimiesten
tuvan takana olevaan uhrilehtoon peilailemaan itseään Tiurin pyhien
lähteiden kirkkaana päilyvässä kalvossa.
Mutta minne on Kyyrö vanhus käräjäpihasta kadonnut?
Tuonne hän on mennyt sisäpihan puoleiseen asetupaan Tiurin taaton
pukeutumisesta huolehtimaan. Otti mukaansa asepojat Aarnin ja Oravan ja
niin he kolmisin menivät herraansa pukemaan.
Jo onkin sairasteleva heimovanhin jalkeille nousemassa. Hetki
sitten hän tyhjensi maljan Aslak tietäjän valmistamaa väkevää
yrttikeitosta ja lepäili sen päälle vielä hetkisen asetuvan jykevällä
karhuntaljavuoteella. Lepäili ja antoi lääkitsijänsä hieroa viime
aikoina pahoin jäykistyneitä jalkojaan. Nyt hän on jo noussut
vuoteella istualleen, asepojat Aarni ja Orava kiinnittävät hänen
jalkoihinsa keveitä paulakenkiä ja vaskisia polvirenkaita. Kyyrö
vanhuksella on käsillään hienosta Hollannin verasta tehty asemekko.
Se on pitkä ja hopeakirjoin edestä ommeltu ja kun Tiurin taatto on
sen pukenut ylleen, kiinnitetään se uumenilta leveällä solkivyöllä,
jonka hopeaheloihin on kaiverrettu hirviä ja peuroja sekä niitä
metsästäviä jousimiehiä. Vielä panee Kyyrö vanhus sairaan herransa
hartioille kevyen novgorodilaisen turkiskauhtanan, jonka helmuksissa
ja liepeissä on leveä näädännahkapäärme. Heimokäräjillä käyttää
Tiurin taatto kärpännahkakauhtanaa ja sen alla leveätä ussakkaa,
jonka korukirjauksiin on kudottu kaikki sateenkaaren seitsemän väriä.
Päähinekin on heimokäräjillä sen mukainen, kulta- ja hopeakirjoin
ommeltu lapinlakki, nelikolkka tietäjän päähine. Nyt tyytyy hän
ottamaan päähänsä tavallisen Karjalan miesten nelikairalakin, jonka
koristeina on suuria hopealevyjä.
Raskas ja vaivaloinen on Tiurin taaton käynti. Hänen oikea puolensa on
halpaantunut, jonka vuoksi hänen täytyy nojata melkein koko painollaan
Kyyrö vanhuksen olkapäähän. Niin he kulkevat hitaasti asetuvasta
sisäpihaan ja siitä edelleen vaskioven kautta käräjäpihaan. Niin he
kulkevat, vanha Karjalan tietäjä ja hänen uskollinen asepalvelijansa.
Monet vuosikymmenet he ovat aikanaan yhtenä retkeilleet. Nyt ovat jo
retkeilyt jääneet, silmiensä valonkin on Tiurin taatto jo melkein
kokonaan menettänyt. Mutta vielä on hänen kumarainen vartalonsa,
sairauden ja vanhuuden runtelema, tavallista miehenmittaa paljon
korkeampi. Kaikki Tiurin suvun miehet ovat olleet pitkäkasvuisia.
Kaikista pisin oli Suur-Tiurin isä, jota sen vuoksi nimitettiinkin
Honka-Tiuriksi. Vaaksan verran häntä pienempi on Suur-Tiuri ja
samankokoinen on hänen nuori pojanpoikansa Tiurin Kalevi, jonka
ensimmäistä Pohjan matkalta paluuta nyt varustaudutaan juhlimaan.
Kun Kyyrö vanhus on istuttanut herransa heimovanhimman istuimelle,
tulee Imandra emäntä kunnioittaen tiedustamaan, eikö hän haluaisi
jotakin juotavaa.
— No jos tuonet tilkan kuohuvaa olutta, rakas tyttäreni, virkahtaa
Tiurin taatto. — Juotti tuo Lapin tietäjä minulle mokoman juoman. Hyvää
lie tehnyt sairaalle ruumiilleni, mutta pahan jätti maun kielelleni,
kirpeän ja polttavan, niin jos pitänee häntä hiukan ohrajuomalla
huuhdella.
Vapisevin käsin ottaa hän Imandra emännän tarjoaman oluthaarikan,
vapisevin käsin sen huulilleen kallistaa. Täytyi Imandra emännän hiukan
tukea, muuten olisi vaahtoava juoma valkoparralle valahtanut. Tästä saa
Tiurin taatto aiheen huoahtaa:
— Ei ole minusta enää urhojen juoman latkijaksikaan. Toisten pitää
juotella, toisten syötellä. Jo joutaisin maan rakohon menemään.
— Rakas taatto, ethän sinä vielä niin avuton ole, väittää Imandra
emäntä lempeästi. — Ja miten nyt jo maanrakohon joutaisit, kun Karjalan
miehiä heimokäräjillä johdat.
— Ensi eloajan käräjillä luovutan pois heimovanhimman valtamerkit.
Niin aion kotiutuneille pohjankävijöille tänä päivänä ilmoittaa. Uuden
johtajan valitkoot.
— Kun se vaali vain hyvin menisi.
— Tokko se paremmin mennee, jos jääpi minun kuolemani jälkeen
toimitettavaksi. Nyt on Tiurin Kalevi ensimmäisen koetusmatkansa tehnyt
ja jos hyvin lienee onnistunut, niin eiköpä vaalikin menne mielemme
mukaan.
Imandra emäntä vaikeni kunnioittaen. Hän näki yhtä hyvin kuin Tiurin
taatto itsekin, että tämän elinpäivät olivat luetut. Ja hän tiesi
senkin, että parempi oli toimittaa uuden heimo vanhimman vaali
Suur-Tiurin eläessä ja hänen omasta aloitteestaan. Silloin olisi vaikea
kenenkään tuoda heimokäräjillä kilpailijaa esille, jos sellaiseen
kilpailuun halukkaita olisi löytynytkin, Niin, Imandra emäntä tiesi
tämän kaiken varsin hyvin, mutta yhtäkaikki hän oli huolissaan. Olihan
kysymyksessä hänen oman poikansa vaali. Hän olisi suonut Kalevin
ehtivän sitä ennen muutamia vuosia vanhemmaksi, mutta kohtalottaret
näyttivät hoputtavan tapahtumain kulkua.
Kun Imandra emäntä on mennyt omiin askareihinsa, tarkastelee Tiurin
taatto kädellä silmiään varjostaen käräjäpihaa ja tiedustaa Kyyrö
vanhukselta, oliko kaikki valmistukset hyvin tehdyt.
— Käskysi mukaan on kaikki tehty, ilmoittaa Kyyrö. — Puhdistettu on
varastoaitat, venelaiturit. Ja tässä ympärilläsi näet kaiken niinkuin
heimokäräjiä varten valmistetun.
— Missä lienee Helinä tyttäremme ja toiset Tiurin neidot?
— Tuonne menivät äsken neidot uhrilehtoon. Jos siellä kukkaseppeleitä
kulmilleen sitonevat. Jos sitonevat seppeleitä myös sitä varten,
jotta niillä koristavat kauan odotettuja urhoja, kauan ikävöityjä
pohjankävijöitä.
— Niinpä niin, nei'ot kukkaseppeleitä urhoille sitovat miehille
riistaretken samonneille. Mutta meille, Kyyrö ystäväni, meille
eivät Tiurin nei'ot enää kukkaseppeleitä sido. Tuonen tytit meidän
kulmillemme jo kukkiansa kylvävät.
— Se lienee taaton taivahisen säätämä elämän järjestys, virkahtaa Kyyrö
vanhus. — Minä puolestani jo mielelläni lähden tuonen tuville, tuskin
enää täällä elävien ilmoilla kelpaan mihinkään.
— Sinä olet minun vanha asepalvelijani, Kyyrö, ja hyvin sinä tiedät
elämäntyösi tehneesi. Kunpa minulla olisi sama tieto tuonen tuville
lähtiessäni.
— Kuka voi sinun elämäntyötäsi vähäksyä, suuri taatto? Viisikymmentä
vuotta olet heimovanhimman valtamerkkejä pitänyt huostassasi ja
Karjalan miesten asiat ovat hyvin sinun aikanasi menestyneet. Oliko
Tiurin linnassa tai muilla Karjalan miehillä suuria hopea-aarteita
ennen sinun aikaasi? Olivatko Tiurin karjalaismarkkinat kuuluisat,
ennenkuin sinä, Tiurin taatto, ne teit kuuluisaksi? No paljonhan sinun
isäsi Honka-Tiurikin teki, mutta vielä enemmästä saavat Karjalan miehet
sinua kiittää ja kiittävätkin. Suur-Tiurin nimen he ovat sinulle jo
elinaikanasi antaneet ja sukusi asema Karjalan miesten johtajana on nyt
varmempi kuin milloinkaan ennen.
— Oikeassa lienet, Kyyrö ystäväni, virkahtaa Tiurin taatto, —
oikeassa lienet siinä, että minun ei pitäisi vähäksyä elämäntyötäni.
Huonomminkin olisivat Karjalan miesten asiat voineet mennä kuin ovat
menneet minun aikanani. Ja kuitenkin minusta tuntuu vaikealta tuonen
tuville lähtö, monet seikat, monet seikat minua huolestuttavat.