language: Finnish
TIURI JA PAJARI
Romaani vuodelta 1314
Kirj.
SIMO ERONEN
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.
SISÄLLYS:
I. Pohjankävijäin kotimatka.
II. Visbyn hansakestien lähettiläät.
III. Tiurin linnassa.
IV. Uhrijuhla ja juomapidot.
V. Käkisalmen pajarin kuuluttaja.
VI. Pajarin tytär metsästää
VII. pajari tekee markkina valmistuksia.
VIII. Suur-tiuri ja käkisalmen pajari.
IX. Urin haukka lentää satimeen.
X. Ari taatto saa salaperäisen viestin.
XI. Pajarin vanki.
XII. Pajarin pidot.
XIII. Tiurin markkinat.
XIV. Heimokäräjät.
XV. Karjalan miesten nousu.
XVI. Pajarin linnan piiritys.
XVII. Öinen taistelu.
XVIII. Urhojen kummut.
I Luku.
POHJANKÄVIJÄIN KOTIMATKA.
Saimaan selkävesiä taivaltaa pitkä venematkue. Veneissä on sekä
soutajina että jouten istujina kovapiirteisiä, kevätahavien ruskettamia
ja kypäripäähineisiä miehiä, Pohjan matkalta palaavia Tiurin ja Vuoksen
karjalaisia. Pari päivää sitten he lähtivät liikkeelle Tuukkalan
karjalaisasutuksen valkamasta, ovat taivaltaneet Juurisalmen ja
nykyisen Ristiinan pitäjän sokkeloisten vesien kautta ja lähenevät nyt
Etelä-Saimaan avarampia selkiä.
Veneet ovat raskaasti kuormitetut, niissä on käärö käärön vieressä
ja korkeina, varpelaitojen yli kohoavina röykkiöinä Pohjan
metsien jaloa riistaa, vaihtokaupalla ja Lapin veroina hankittuja
turkisnahkoja. Tiiviisiin, vedenpitäviin nahkasäkkeihin on tämä
kaukaisien maiden markkinoille aiottu tavara sullottu, niin tiiviisiin,
että saa vene joutua vaikka vesivaraan ja säkit jäävät kuivina
vedenpinnalle kellumaan. Turkiksien kuljetus Pohjan suurista metsistä
markkinapaikoille on vaivaloista, siksi täytyy olla näin varovainen.
Talvella kuljetaan porovaljailla ja ahkioilla, kesän aikaan lasketaan
venepelissä kymmenpeninkuormaiset taipaleet. Selkävedet soudetaan ja
neliskulmaisen purjeen avulla lasketaan, kannasten yli veneet vedetään
telateitä. Lujan täytyy venepohjan olla, jotta se tässä leikissä
kestäisi, emäpuin ulkopuoli on kauttaaltaan paksulla vaskilevyllä
päällystetty. Kestäviä ovat muutenkin nämä veneet, vaskipienoin ovat
teljot ja kaaripuut lujitetut, peräteljo, ohjaajan istuinpaikka, on
kokonaan vaskesta taottu. Samasta metallista, on korkealle kohoava
käyräkokka, jota koristaa taiten taottu ilveksen pää. Se on ikivanhan
ja mainehikkaan Tiurin suvun vaakuna, Tiurin ja Vuoksen karjalaisten
tunnusmerkki.
Tuuli on asettunut myötälaitaiseksi, purje vetää kohtalaisen hyvin.
Niin saavat soutajat joutilaina oljennella, silloin tällöin vain
hiukkasen airoillaan autellen. Teräsjännejouset on ladottu veneiden
kokijaan yhteen röykkiöön. Siellä ovat myös täydet nuoliviinet, vieläpä
useat miehistä ovat sinne riisuneet kypäripäähineensä ja miekkansakin.
Takana ovat Pohjan matkan monet seikkailut ja vaarat, jännittävinä
muistoina vain niistä tarinoidaan ja ikävöiden odotetaan sitä päivää,
jolloin matkan viimeinen taival olisi tehty ja päästäisiin jälleen
Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Kauan on, kun sieltä lähdettiin, yli
puolen vuoden on pohjankävijäin retkeily kestänyt. Lähtö tapahtui
syksyllä sulien vesien aikaan; silloin veneet miesvoimalla Ylä-Vuoksen
keskitaipaleen ohi kuljetettiin, sen jälkeen purjehdittiin tätä samaa
tietä Tuukkalaan ja siellä veneet asetettiin talviteloille. Lumentuloa
odotellessa laitettiin kuntoon ahkiot ja porovaljaat ja niillä sitten
kovan talven tultua taivallusta jatkettiin, samottiin Pohjan perukat
läpeensä Kainuun rajoilta Valkeanmeren rantaan ja Kuollan Lappiin asti.
Laajat ovat Vuoksen ja Laatokan karjalaisten veromaat, Novgorodin
ruhtinasten kera ammoin solmittujen ystävyyssopimusten mukaan ovat
Karjalan miesten veronalaisia kaikki Pohjan kansat varjaagien maan
rajaan asti, joka on tunturien tuolla puolen ikuisesti sulan meren
äärillä. Kaikki nämä kansat tunturien Tulilappia myöten maksavat
riistaveroa Karjalan miehille, vain Kainuun perukalla asuvat kansat
kuuluvat pirkkalaisille, joiden kera on vasta äskettäin rajasopimus
uudistettu. Ja sillä aikaa, kun toiset talven mittaan retkeilivät
Pohjan kansoja verottamassa ja Kainuun markkinapaikoilla vaihtokauppaa
tekemässä, tekivät toiset Tuukkalasta käsin matkoja länteen päin Hämeen
maahan ja idän puolella Pielisveden vaiheille ja siitä koilliseen
Vienan rannoille saakka, jossa permalaisten vanhoilla asuinsijoilla
on myös Karjalan miesten pysyvät markkinapaikat. Vienan maat kyllä
kuuluvat Laatokan karjalaisille, mutta usein Tiurin miehetkin tänne
asti retkeilivät.
Niin, laajoilta aloilta ovat venematkueen kuormina olevat
riistarikkaudet kootut. Ilmankos ahavoituneiden retkeilijäin kovilla
piirteillä kuvastelee tyytyväisyys hyvin suoritetun matkan jälkeen,
ilmankos jo ikävöiden odotetaan sitä päivää, jolloin jälleen saataisiin
laskea Tiurin linnan tuttuun valkamaan. Usealla retkeläisellä on siellä
kotona nainen ja lapset odottamassa, toisilla on armaat mielitietyt,
jotka varmaan ovat pitkän ja pimeän talven kestäessä monta ikävöivää
kyyneltä itkeneet, monta salaista uhria taivaan taatolle uhranneet.
Lauha luoteinen vetää kohtalaisen hyvin, kesä on kauneimmilleen
pääsemässä suuren Saimaan ympärillä. Vehmaina näkyvät lehteä tekevät
koivumetsät rantatöyryjen notkelmista, pihkan lemu tuoksahtaa
saarien honkapuista ja kuusimetsistä. Kirveen koskemattomia ovat
veneisiin näkyvät maisemat, ei ole vielä säälimätön ihmiskäsi
rantoja ja saaria raiskannut. Siellä täällä näkyy vain jonkun niemen
kainalosta yksinäinen kalastajasauna, viimeisen näillä mailla
viipyvän kalastajalappalaisen asumus tai ensimmäisen Karjalan miesten
vakinaisilta elinsijoilta siirtyneen uudisasukkaan matala savupirtti.
Neitseellisen nuoria, silmää houkuttelevia ovat vielä nämä maat,
riistan runsautta uhkuvia, Ahtolan karjasta yltäkylläisiä. Mutta eipä
retkeläisten mieli ihastu näihin neitseellisiin näköaloihin. Monin
kerroin ihanampia ovat näköalat Ala-Vuoksen siunatuilla vesillä ja
sinne palaa miesten mieli.
Matkueen ensimmäisenä kulkee komea vaskikokka, jota ohjaa nuori,
pitkäkasvuinen ja harvinaisen roteva mies. Hän on Tiurin Kalevi, Tiurin
linnanisännän ja Karjalan miesten kuulun heimovanhimman Suur-Tiurin
pojanpoika. Ensimmäistä kertaa on Tiurin suvun nuori edustaja
pohjankävijäin päällikkönä. Vielä viime vuonna oli retkeläisten
johtajana itse Suur-Tiuri, lähes satavuotias Karjalan tietäjä. Mutta
sillä matkalla tapasi vanhan retkeilijän sairaus, Kainuun markkinoilla
kaatui Tiurin taatto lappalaisteltan taljavuoteelle, kaatui kuin
noidannuolen ampumana. Haettiin hätään Tulilapin velho, Aslak tietäjä,
mutta ei kyennyt tämäkään manauksillaan ja yrttivoiteillaan vanhuksen
kipuja pois kirvoittamaan. Kesken retken täytyi Tuukkalaan palata
ja sieltä hankikelissä edelleen Tiurin linnaan. Aslak lappalainen
seurasi mukana ja siitä pitäen hän on ollut Tiurin linnassa Suur-Tiuria
hoitelemassa. Väliin vanhus vielä tautivuoteeltaan jalkeille nousee,
mutta vaivaloiset Pohjan matkat ovat kai jo ainaiseksi jääneet
nuorempien tehdä.
Komea onkin uros muodoltaan Suur-Tiurin pojanpoika, Tiurin Kalevi.
Kaksikymmentä vuotta on hänellä vasta ikää, mutta päätänsä pitempi
on muita miehiä ja leikkien väkevä käsivartensa vetää jäykimmänkin
teräsjousen vireeseen. Tiurin Haukaksi häntä kasvinkumppanien kesken
on poikasesta pitäen nimitetty ja tämä liikanimi soveltuu hänelle
hyvin. Haukan häikäilemätöntä nopeutta on hänen toimissaan, oltiinpa
leikin tai toden kiistakentillä. Saa varoa itseänsä se uros, joka on
Suur-Tiurin pojanpojan vihoittanut. Tiurin Haukka iskee arvelematta,
sukunsa tulinen veri suonissaan virtailee eikä sitä hillitse vielä
suuren taattonsa syvä elämänkokemus.
Tämän vuoksi onkin Suur-Tiuri asettanut pojanpoikansa rinnalle
malttavan ja pohjankävijäin kesken suurta arvonantoa nauttivan
vanhuksen, joka tuolla seuraavaa venettä vakavalla, suonikkaalla
kädellä ohjaa. Tämä vanhus on Kekri Kumoinen, Suur-Tiurin uskollinen
neuvonantaja ja asetoveri. Hallavoitunut on jo ukko Kumoisenkin
rehevä täysparta, mutta nuorekkaan elämänilon viimeinen kajastus
vielä loistaa hyväntahtoisilta kasvoilta ja silmistä kuvastelee
syvä elämänviisaus. Ei tiedetä vanhan Kumoisen konsanaan elämässään
kiivastuneen. Silloinkin, kun itse kokenut Suur-Tiuri pyrkii malttinsa
menettämään, haastelee ukko Kumoinen sovittavia sanoja. Tämän vuoksi
Tiurin taatto onkin häntä aina niin paljon kunnioittanut, tämän vuoksi
on hänelle myös uskottu hiukan maltittoman Tiurin Haukan kesyttäminen,
jotta hänestä varttuisi Tiurin kotka, siintäviin korkeuksiin kohoava
vaakalintu, joka ensin tyystin valikoi saaliinsa, ennenkuin korkeudesta
alas iskee.
Kumoisen lisäksi on matkueessa mukana monta muutakin tunnettua
retkeilijää. On tuolla matkueen keskipalkoilla suuren vaskikokan
perässä Kiviniemen kuulu Jaama, tavallisemmin tunnettu nimellä
»Kiviniemen Karhu», harvinaisen väkevä voimiltaan ja peloton tasapäässä
tappelussa. Hänen veroisensa viisaudessa, jos ei voimissa, on
Ronka-suvun vanhin Unnunkoskelta. Tämän suvun miehet ovat aikanaan
kilpailleet Tiurin suvun kanssa Karjalan miesten korkeimmasta
johtajasijasta, mutta nyt ovat heimon pyhät valtamerkit jo monta
miespolvea perätysten olleet Tiurin suvun hallussa, ja viimeiseksi
varmaan viisas ja malttava Pärtty Ronka ryhtyy näitä valtamerkkejä
heimokäräjillä itselleen riitelemään. Yhtä altis Tiurin suvun
kannattaja on myös Päiväkiven Yrjänä Kuisma, joka tuolla matkueen
jälkipäässä solakkaa vaskikokkaansa taitavalla kädellä ohjailee. Kuisma
on levottomassa nuoruudessaan monia maita kulkenut, ollut Visbyn
hansakestien asemiehenä ja Novgorodin ruhtinasten peitsenkantajana.
Näillä retkillään hän on hankkinut paljon tietoja kaukaisten maiden ja
kansojen elämästä, jonka vuoksi hänen sanojaan heimokäräjillä varsin
mieluisasti kuunnellaan. On matkueessa muitakin Visbyn hansakestien
vanhoja asemiehiä. Niitä ovat Marjaniemen Kirves ja Tiurin Musakka,
joista edellinen nyt ohjaa omaa vaskikeulaansa ja jälkimmäinen on
Tiurin Kalevin jousimiesten päällikkönä ohjaten tuolla Kumoisen
vanavedessä purtta, jonka varppeet raskas riistakuorma on painanut
melkein vesirajaan.
Kun tuuli illan lähetessä alkaa tyyntyä, hoputtaa Musakka airomiehiään
ja ohjaa veneensä vanhan Kumoisen vaskikeulan rinnalle.
— Luulen, että hyvin ennätämme keskiyöhön mennessä Ukonsalmeen,
virkahtaa hän.
— Hyvin ennätämme, myönnyttää Kumoinen. — Tosin tuuli on mennyt
menojaan, mutta matkakin on jo lopuillaan. Luulen tuolta suuren aukean
takaa jo Salosaaren metsien silmiin siintävän.
— Yöpynemmekö Ukonsalmen rannalle vai painammeko yhtä kyytiä
Vuoksenniskaan?
— Aina on ennen ollut Ukonsalmen rannalla Saimaan vesien viimeinen
yöleiri, selittää Kumoinen. — Siinä ovat tavallisesti olleet vastassa
Tiurin linnasta lähetetyt viestintuojat ja Ylä-Vuoksen koskitaipaleen
telateiden korjaajat.
Vanha Kumoinen oli oikeassa. Kun pitkä venematkue kesäillan hämyssä
läheni jyrkkärantaista Ukonsalmea, nähtiin salmen mantereen puoleiselta
rantatöyryltä kirkkaasti palava merkkituli. Etumaista venettä ohjaava
Tiurin Kalevi sen ensimmäisenä huomasi ja käänsi veneensä rantaan,
jossa joukko pyörölakkejaan huiskuttavia jousimiehiä toivotti matkuetta
tervetulleeksi.
Kului hyvän aikaa, ennenkuin matkueen viimeisetkin veneet olivat
joutuneet valkamaan. Sillä aikaa vastaanottajat virittelivät kuivalle
rantatöyräälle lisää nuotioita. Toiset kantoivat kuusenoksia ja kuivaa
sammalta miesten istuin- ja makuusijoiksi. Iloinen hälinä täytti
rannan ja hongikkorinteen, siinä kyseltiin ja kerrottiin kuulumisia.
Toiset jo touhusivat illallispuuhissa iloisesti räiskyvien nuotioiden
ääressä, joku vanhempi retkeläinen oli ottanut lämmittävän valkean
ääressä mukavan asennon ja siinä tuoksuvalla havu- ja sammalvuoteella
lojuen haasteli talven ajan kotimiehinä kykkineille Tiurin nuorille
jousimiehille Lapin matkan kadehdittavia seikkailuja. Ihaillen hänen
tarinoitaan kuunneltiin, mutta kun kertoja alkoi tarinoida Tulilapin
velhoista, niin outo väristys karmi kuuntelijain selkäpiitä.
Eräs nuori jousimies, Kärppä nimeltään, ja aika iloinen velikulta,
uskalsi kuitenkin epäillä noita velhotarinoita.. Hän kärventeli
juuri nuotion hiiloksella suurta soidinmetsoa, jonka hän retkeläisiä
odotellessaan oli ampunut, käänteli sitä valkean hohteessa ja sanoi
olkansa yli kertojaan vilkaisten:
— Onhan Aslak tietäjäkin Lapin velho ole viitaan. Lieneekö heitä
sen kummempia siellä Tulilapissakaan, vaikka meitä kokemattomia
narrataksenne niistä haastelette.
— Aslak tietäjä! tuhahti kertoja, vanha Musakan venekunnan jousimies
halveksivasti. — Aslak tietäjä voi osata hyvän yrttivoiteen valmistaa
ja Tiurin linnan uhripuiston lähteestä ennemerkit katsoa, mutta muuta
ei paljon mitään. Oikea Tulilapin velho, Kärppä poikaseni, on toista
maata. Se kun ajaa ahkiollaan, talviyönä tunturin lakea, niin taivas
ja maan mantu siinä syttyy ratiseviin liekkeihin, ja jos esimerkiksi
valkean Kiesuksen pappi silloin niille maille sattuu joutumaan, niin
näkönsä kuuluu siinä paikassa menettävän.
— Jopa on tietomies, kuuluu arastelevia ääniä kuuntelijain joukosta.
Vanha jousimies on yhdellä iskulla kumonnut nuoren Kärpän epäuskoiset
arvelut ja halukkaasti, outoa väristystä tuntien, uusia velhotarinoita
kuunnellaan, kunnes nuoren Kärpän paistama illallismetso on kypsynyt.
Mutta hiukan erillään muista suuren nuotiotulen ääressä istuvat Tiurin
Kalevi, vanha Kumoinen ja useita muita retkikunnan johtajia. Siellä
on myös vastaanottajain päällikkö, Tiurin linnan urhokas jousimies
Tappari, ja vanhan Kumoisen poika, Tiurin Kalevin kasvinkumppani Osma
Kumoinen, joka tällä kertaa sai vielä olla kotimiehenä, mutta on nyt
Tapparin toverina kiiruhtanut ikävällä odotettuja pohjankävijöitä
vastaan. Tappari ja nuori Kumoinen ovat saaneet tehdä kotoisista
talven tapahtumista tarkan selon, varsinkin vanhan Tiurin taaton
vointia tiedustellaan tarkasti ja syvä vakavuus kuvastuu retkeläisten
ahavoittuneilla kasvoilla, kun saadaan kuulla heimovanhimman yhä
kamppailevan hivuttavan sairautensa kanssa.
Olisi nuorella Kumoisella Tiurin Kaleville mieluisempaakin
haasteltavaa. Tekisi mielensä kertoa rakkaasta Helinä sisarestaan,
jota Tiurin linnassa pidetään melkein niinkuin Suur-Tiurin pojanpojan
kihlattuna. Mutta Tiurin Kalevi ei näytä tällä hetkellä muistavan
hentoista Helinä neitoa. Hän on riisunut vaskikypärinsä ja tuijottaa
äänettömänä nuotion liekkeihin. Hänen kulmansa ovat tiukasti
rypistyneet ja poskilihakset silloin tällöin vavahtavat kuin taistelisi
hän ankaraa sisäistä liikutusta hillitäkseen. Ja yhtäkkiä selviää
nuorelle Osma Kumoiselle, ettei hänen kasvinkumppaninsa enää olekaan
sama huoleton Tiurin Haukka kuin menneinä leikin päivinä ja vielä
viime syksynä erotessa. Suuren taattonsa sairaus vai mikä lie Tiurin
vallattoman Haukan niin nopeasti toiseksi muuttanut. Leikkitoveri on
jättänyt hänet kauas jälkeensä, hänen vanha isänsäkin ja samoin kaikki
nuo toiset harmaantuneet urhot näyttävät osoittavan syvää kunnioitusta
Tiurin Kaleville. Hänen leikkitoveristaan on yhtäkkiä tullut kaikkien
näiden pelottomien urhojen käskijä ja samoin hänenkin käskijänsä,
heidän välillään voi tuskin enää olla entistä huoletonta toverisuhdetta.
Kyyneleitä pyrkii kihoamaan nuoren Osma Kumoisen silmiin, kun hän
tekee tämän huomion. Mutta oli kuin hänen vanha isänsä olisi arvannut
poikansa ajatukset. Hellästi hän laskee suonikkaan kätensä Osman
käsivarrelle ja ryhtyy matalalla äänellä tältä tiedustelemaan, miten
Kalevin äiti, Tiurin linnan Imandra emäntä, ja Helinä ovat heidän
pitkän poissaolonsa aikana voineet. Nuori Kalevikin havahtuu tähän
mietelmistään, hänen tuijottava katseensa saa eloa ja käännähtäen Osman
puoleen hän virkahtaa:
— Ah niin, äiti ja Helinä, heistähän emme vielä ole sanaakaan kuulleet.
— Hyvin he voivat, äitisi armas ja Helinä sisareni, ilmoittaa Osma. Ja
sitten kertoo hän miten Imandra emäntä ja Helinä ovat Tiurin pyhällä
lähteellä uhranneet retkeläisten kotimatkan menestykseksi ja miten
jo aikoja sitten on Imandra emännän johdolla ryhdytty valmistamaan
kuohuvaa simaa ja olutta, jotta retkeläisten kotiin saapuessa Tiurin
linnan juomasarvet saataisiin äyräitään myöten mieluisalla juomalla
täytetyiksi. Innostuneina kuuntelevat vanhat retkeläiset nuoren Osman
kertomusta näistä juhlavalmistuksista. Paljon maailmaa matkustanut
Yrjänä Kuisma huudahtaa:
— Olen minä simasarvia monessa pitopaikassa tyhjentänyt, mutta niin
kuohuvaa ja voimakasta juomaa lienen tuskin missään muualla saanut kuin
Tiurin linnassa, Imandra emännän tarjoamasta simasarvesta.
Kaikki muutkin retkeläiset kehuivat Imandra emännän valmistamien
pitojuomien oivallisuutta. Mutta Tiurin Kalevi, joka näistä kotoisista
muistoista on lämmennyt, haastelee Osmalle:
— Sinä Osma tulet koskimatkan ajaksi minun veneeseeni, niin saamme
vähän enemmän kotioloista tarinoida.
Mielellään Osma lupasi tulla Kalevin ohjaamaan veneeseen, ja nyt
hänestä jälleen tuntui, ettei vanha toverisuhde ollutkaan vielä
kokonaan kuollut, jos lienee entisestään toisenlaiseksi muuttunut.
Kalevista oli tullut voimakas mies ja siksi hänkin tahtoi tulla,
ensi syksynä ei hän enää jäisikään kotinurkille kykkimään, vaan
Suur-Tiurin pojanpojan uskollisena asetoverina hän lähtisi tosielämän
kiistakentille, sinne missä miehet partasuut mainetekoja tekevät.
Lyhyeksi jäi retkeläisten lepo Ukonsalmen yöleirillä, jo aamuauringon
ensimmäisten säteiden kurkistaessa alkaa puolisammuneiden nuotiotulien
ympärillä liikettä näkyä. Jo ovat nousseet havuvuoteiltaan vanha
Kumoinen ja valpas Musakka, jo miehiäänkin herättelevät. Jo urahtelee
valveilla Kiviniemen Karhukin, sysii säälimättömästi kylkeen ja mihin
sattuu makeata unta vetäviä jousimiehiään. Siihen urahteluun heräsi
jo Päiväkiven Yrjänä Kuismakin, mutta Tiurin Kalevi ja nuori Kumoinen
nukkuivat vielä päät vastatusten lämmittävän nuotion vieressä. Musakka
lisäsi vasta hetki sitten tähän nuotioon kuivia kelopuita ja siksi sen
miellyttävä lämpö raukaisikin niin makeasti Tiurin maltitonta Haukkaa
ja hänen nuoruusvuosiensa leikkitoveria. Mutta nyt vanha Kumoinen
jo lempeällä kädellä nykii hereille Tiurin Haukan. Säpsähtäen tämä
havahtuu, haukottelee vielä viimeisen kerran, mutta sitten silmiään
hieraisten istualleen nousee ja herättää Osmankin, joka hyväsesti
pelästyen kapsahtaa jaloilleen luullen itseään vihoviimeiseksi
unikeoksi. Turha pelko, tuolla vielä moni nuori jousimies hirsiä
vetelee, venekuntien päälliköt saavat pitää kovaa porua, ennenkuin
viimeiset on saatu jalkeille pudistelluksi.
Tällä välin ovat jo matkavalmistukset päässeet täyteen vauhtiin.
Veneiden ympärillä häärii miehiä ahkerassa touhussa, siellä korjataan
soutuvehkeitä, korotetaan ja tiivistetään varpelaitoja, perämiehet
tarkastelevat ja koettavat melojensa kestävyyttä. Edessä on matkan
vaarallisin osa, Ylä-Vuoksen koskitaival, jolle lähdettäessä on paras
tyystin tarkastaa matkavarustuksensa, jollei tahdo joutua Ahtolan
omaksi veneineen ja riistakuormineen.
Ylä-Vuoksen mahtavat kosket voisi kyllä varsin mukavasti kiertää.
Syksyllä, kun tyhjiä riistaveneitä kuljetetaan vastavirtaan
Saimaan vesille, käytetäänkin säännöllisesti tätä kiertotietä;
ennen Ylä-Vuoksen koskitaipaleen alkamista poiketaan Kuurmanpohjan
sivuhaaraan, josta telatietä päästään Suokumaan järveen ja siitä
edelleen melkein yhtenäistä järvitaivalta myöten Saimaaseen. Meidän
päivinämme on tämä vesireitti paljon entistään kuivempi, pitkien
vuosisatojen vieriessä on Vuoksen vesistö suuresti muuttunut. Niihin
aikoihin, joista tässä kirjassa kerrotaan, olivat vedet kuitenkin
paljon nykyistä korkeammalla. Niinpä esimerkiksi siellä, missä
nykyään leviää rannaton Konnunsuo, oli laajoja järviä ja juuri tätä
järvitaipaletta pohjankävijät voivat mukavasti käyttää hyväkseen.
Harvoin kuitenkin Pohjan matkalta palatessa lähdetään näille
vaarattomille kiertoteille. On kiire kotiin pitkän retkeilyn jälkeen ja
nopeammin katkeaa loppumatka, kun kuljetaan keskitaivaita. Kun perämies
on rohkea ja kylmäverinen, voidaan kaikki muut Ylä-Vuoksen mahtavat
kosket täysin riistavenein laskea, vain ärjyvän Imatran ja pahoin
kiverän Vallinkosken ohi vedetään veneet telatietä myöten. Koskien
vihaisissa ryöpyissä voi kyllä rohkeiden venemiesten silmät kastua,
voi laine ja toinen lyödä varppeiden yli, mutta harvoin sen pahempaa
onnettomuutta tapahtuu. Vain tottumattomien perämiesten tiedetään
joskus kumoon ajaneen täyden riistaveneensä, mutta nämä harvoin
sattuneet onnettomuudet eivät pohjankävijöitä peloita, korkeintaan
lisäävät vain keskimatkan jännittävää viehätystä.
Jo on matkue lähtenyt liikkeelle Ukonsalmesta. On vireä aamutuuli ja
sitä vielä viime hetkenä hyväksi käytetään. Purjeet on jokaisessa
veneessä avattu levälleen, airomiehet istuvat joutilaina, viheltelevät
ja kynsin raapivat purjepuuta, sillä tämän taian uskotaan ärsyttävän
tuulten taattoa vihaisemmin puhaltamaan.
Liekö sitten taika auttanut vai mikä, mutta hyväsen matkan muun
matkueen edellä viilettää Tiurin Kalevin komea vaskikokka. Nyt jo
alkavat Vuoksenniskan rantahietikot näkyä, miehet ryhtyvät purjetta
alas laskemaan ja kokoon käärimään. Vielä viimeisen kerran tiukennetaan
varppeiden pitimiä ja airomiehet asettuvat paikoilleen, sillä kosken
kuohuissa ei väkevinkään perämies yksinään voi ohjata veneen kulkua.
Airomiesten täytyy soutaa ja lujasti soutaakin, vasta silloin villiä
vauhtia kulkeva pursi mennä vilistää suoraan myötävirtaan.
Nyt kuuluu jo Niskakosken kohina, airomiehet ottavat muutamia pitkiä
vetoja, päästään virran vietäväksi. Vanhemmatkin veneessä olijat
tuntevat hiukan levotonta jännitystä. Ensikertalaiset, niiden joukossa
nuori Osma Kumoinen, tuskin hengittävät. Osma on saanut paikkansa
perämiestä lähimmän airoparin toisena soutajana. Siinä hän istuu
teljollaan puristaen molemmin käsin lujasti airoaan ja tähystää
silmän rävähtämättä perässä olevaa Tiurin Kalevia. Nyt kohosi Kalevi
seisaalleen, hänen haukansilmänsä tähtäävät alaspäin, mela käännähtelee
hänen voimakkaissa käsissään. Nyt Kalevi huutaa:
— Soutakaa pojat, lujasti soutakaa! Vielä lujemmin! Joka mies ja
hätäilemättä!
Osma soutaa sen minkä hengestä lähtee. Vene tuntuu syöksyvän kuin
pohjattomaan kurimuksen kitaan, mutta kun Osma vilkaisee sivulleen,
näyttääkin vene seisovan paikallaan ja vaahtopäät kuohut syöksyvän
ylöspäin heidän ohitseen, heidät nielläkseen. Nyt horjahti Tiurin
Kalevin jalka, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoo jälleen
tanakasti ja Osma tuntee miten villiä vauhtia lentävä riistavene
vavahtelee hänen melansa käännähdyksistä.
Nopeasti meni Niskakoski, mutta Niskanalainen, jota myöhemmin on
ruvettu nimittämään Tainionkoskeksi, ja varsinkin pitkä Linnankoski
koettelivat paljon tiukemmin miesten voimia. Välistä nämä, könkään
ryöpyistä päästyä, luulivat jo päässeensä hiukkasen soudustaan
hengähtämään, mutta silloin kajahti kuin ruoskan vihainen isku Tiurin
Haukan huuto:
— Luja soutu, airomiehet! Tasaisesti ja hätäilemättä! Ja taas mentiin
uuteen syöveriin, kuohupäät tyrskähtelivät varpelaitojen yli, kokkapään
soutajat saivat vihaisen ryöpyn hartioilleen. Mutta varmasti ohjaa
vaskikeulaansa Tiurin Kalevi ja vihaisimpien kuohujen keskellä hän
hymyilee kasvinkumppanilleen. Kas tämä oli hänen mieleistään leikkiä,
tämä kysyi käsivarsien voimaa ja terästi silmän erehtymätöntä katsetta.
Linnankosken alla olevassa suvannossa odotettiin toisia veneitä. Sieltä
ne tulivat toinen toisensa perästä, lyhyin väliajoin. Komeana seisoo
vanha Kumoinen vaskikeulansa perässä, komeana ja ryheväpartaisena
kuin vaskesta valettu kuohujen hallitsija, ruohoparta Ahtolan jumala.
Ei jalkansa horjahda, ei kätensä vavahda melaa pidellessään. Toisin
kävi Kiviniemen Karhun. Hänen melansa katkesi Linnankosken vihaisissa
ryöpyissä ja jo näytti tuho tavoittaneen vaskikeulan ja sen miehistön.
Mutta lähinnä perämiestä oleva airomies tunki Kiviniemen isännän
käteen aironsa ja tällä varamelalla sai peränpitäjä vaskikeulansa
takaisin oikealle tolalle. Perässä tuleva Päiväkiven Kuisma tässä
kommelluksessa kuitenkin edelle meni kevyttä vaskikeulaansa taitavalla
kädellä ohjaten. Vanhaa Tiurin miesten viikinkilaulua Yrjänä Kuisma
lauleli ohikiitäessään, viikinkilaulua, jossa kerrottiin Tiurin miesten
vainomatkasta Svean kuninkaiden maahan:
»Viisitoista vaskikeulaa
laskettihin lainehille,
näillä Ilves-Tiuri lähti
lännen merta kyntämähän.
»Urhot, olkaa mielissänne»,
näin hän haastoi, »ylhä Odin
tahi taatto taivahinen
Svean miesten maata vainoo.
Svean miesten kuninkaille
kuolon arpaa kohta lyömme,
tasapäässä taistelossa
voiton heistä helpon viemme!»
Näin lauleli Päiväkiven isäntä uljasta viikinkilauluaan ja uljaasti
laski Kiviniemen kuoman vaskikeulan ohi, vaikka oli paljon
perässä lähtenyt kosken niskalta. Muut kaikki hyvin tulivat alas
Linnankoskesta, jonka keskellä olevassa saaressa oli vanha lapinlinna,
kivistä kyhätty rauniorakennus, puoliksi maahan luhistunut. Viimeiset
Lapin miehet olivat kuitenkin jo aikoja sitten jättäneet nämä mieluisat
kalavedet Karjalan miehille. Hylätty lapinlinna oli autiona, mutta
rannalla oli ikimetsään raivatussa aukeamassa joukko karjalaisten
uudisasukasten savupirttejä.
Imatran kuohujen läpi ei vielä ainoakaan pohjankävijä ollut yrittänyt
riistavenettään laskea. Kosken itärannalle oli ikivanhaan aarniometsään
raivattu leveä telatie ja sitä myöten nyt veneet miesvoimilla
kiskottiin kosken alapuolelle. Tämän jälkeen seurasi vähän matkaa
alempana olevan kauniin ja korkearantaisen Kyyrönkosken lasku ja
jälleen lyhyt telatie Vallinkosken ohi. Ja sitten ei enää veneitä
telatielle vedetty, vaan kaikki ryöpyt laskettiin hyvää vauhtia. Ihanaa
oli matkanteko kauniina kesäpäivänä taajat lohiparvet kisailivat
kuohuissa korkeiden vaskikeulojen ohi kiitäessä, rantoja peittivät
koko matkan kirveen koskemattomat aarniometsät. Vasta koskitaipaleen
alapäässä jouduttiin ensimmäiselle suurelle karjalaisasutukselle,
Jääsken karjalaiskylään, jonka eläjät jo kauan sitten olivat
Ala-Vuoksen mailta tänne siirtyneet. Molemmin puolin Vuoksen rantoja
oli täällä laajat alat ikimetsää pois raivattu ja rehevien viljamaiden
keskellä kohosi toinen toistaan vankempia honkapirttejä monine
lisärakennuksineen. Aivan Vuoksen äyräällä oli vanha uhrilehto ja sen
viereisessä lahdenpoukamassa venevalkama, johon hetkiseksi pysähdyttiin
levähtämään ja eväitä haukkaamaan.
Pian oli retkeläisten veneiden ympärille kertynyt suuri joukko kylän
asukkaita Pohjan matkan kuulumisia utelemaan ja vanhoja tuttuja
tervehtimään. Lähitalojen naiset kantoivat katajahaarikoilla maitoa ja
väkevää olutta retkeläisten palanpainimeksi.
Mieluisaa olisi ollut jäädä tästä auliista vieraanvaraisuudesta
kauemmaksikin aikaa nauttimaan, mutta retkeläisillä oli mielessä matkan
teko ja pikainen kotiin joutuminen. Niin hyvästit heitettiin ja jälleen
taipaleelle painuttiin. Seuraava ja viimeinen pysähdyspaikka oli vasta
Kuparsaaren suurella karjalaisasutuksella ja sinne aiottiin vielä
samana iltana ehtiä.
Kun koskitaipale oli nyt päättynyt, oli Tiurin Kalevilla ja nuorella
Osma Kumoisella hyvää aikaa kaiken maailman asioista tarinoida.
Osma sai kertoa rakkaasta Helinä siskostaan ja muista Tiurin linnan
nuorista, jotka kaikki olivat heidän yhteisiä lapsuudentoverejaan.
Kalevi puolestaan jutteli Pohjan matkalla sattuneista seikkailuista,
jotka hänen mielestään eivät kuitenkaan olleet sen ihmeellisempiä.
Toista mieltä oli kuitenkin Osma, hänen mielestään Kalevi tänä talvena
oli kokenut niin paljon uutta ja merkillistä, että hän tunsi itsensä
aivan lapseksi kasvinkumppaninsa rinnalla. Mutta hänkin tahtoi tulla
pian mieheksi ja Tiurin Haukan uskolliseksi seuralaiseksi. Ehkäpä
jo ensi keväänä hänkin ohjaisi omaa uljasta vaskikeulaansa ja hänen
vanha isänsä saisi jäädä Tiurinlinnaan Suur-Tiurin vanhuudenpäivien
toveriksi. Elämä ja sen seikkailut kuuluivat heille nuoremmille.
II Luku.
VISBYN HANSAKESTIEN LÄHETTILÄÄT.
Samaan aikaan, kun karjalaiset pohjankävijät laskivat hyvää vauhtia
alas Ylä-Vuoksen koskista, pyrki toiseltakin taholta kaukaisia
matkamiehiä Tiurin linnaan. Nämä matkamiehet olivat Visbyn hansakestien
lähettiläitä. He olivat juuri jättäneet Suomenveden pohjaan äskettäin
valmistuneen Viipurin linnan ja suuntasivat nyt matkansa Karisalmen ja.
Heinjoen väylää myöten Kuparsaareen, jonka luona tämä näihin aikoihin
vielä yleisesti käytännössä oleva kauppatie yhtyi Vuoksen vesistöön.
Visbyn hansakestien lähettiläät olivat matkalla tärkeän asian vuoksi:
heidän tehtävänään oli solmia uudelleen Tiurin karjalaisten ja Visbyn
kauppiasten viime aikoina pahoin häiriytynyt kauppayhteys. Tämän asian
vuoksi he olivat neuvotelleet Viipurin linnassa uuden linnanisännän
Pietari Jooninpojan kanssa ja samassa tarkoituksessa he olivat nyt
matkalla Tiurin linnaan tapaamaan Tiurin ja Vuoksen karjalaisten
kuuluisaa heimovanhinta.
Suur-Tiurin miehuuden päivinä olivat Visbyn kauppiaat ja heidän
suuren raatinsa lähetit usein nähtyjä ja mieluisia vieraita Tiurin
linnassa. Tiurin karjalaismarkkinat olivat näihin aikoihin parhaassa
maineessaan. Sinne tuli kauppiaita sekä Novgorodista että Visbystä
Karjalan ja Pohjan metsien riistarikkauksista kilpailemaan. Välistä
kyllä Novgorodin kauppiasten ja Visbyn hansakestien kesken syntyi
riitaisuuksia, novgorodilaiset kun yksinään olisivat tahtoneet ostaa
kaiken Karjalan miesten hankkiman turkissaaliin. Tiurin karjalaiset
suosivat kuitenkin kauppavapautta. He olivat kyllä nimellisessä
ystävyysliitossa Novgorodin kauppiasraadin asettamien ruhtinasten ja
posadnikkain kanssa, mutta tämän ystävyysliiton he eivät katsoneet
sitovan itseänsä niin paljon, jotta Tiurin karjalaismarkkinat olisi
pitänyt Visbyn hansakesteiltä sulkea. Hansakestien ja Novgorodin
kauppiaiden kilpailu oli Karjalan miehille edullinen, he saivat sillä
tavoin vaihtokaupassa paljon paremman hinnan Karjalan ja Pohjan metsien
jalosta turkisriistasta. Monille pohjankävijäin päälliköille ja
varsinkin Tiurin linnaan alkoi nopeasti karttua hopea-aarteita ja muita
kaukaisten maiden ylellisyystavaroita, joista, aikaisemmin oli vain
vanhoissa permalaistaruissa kuultu kerrottavan.
Tämä Karjalan nousukausi häiriytyi kuitenkin sangen ikävällä tavalla,
kun Svean kuninkaan rautapukuiset miehet ilmestyivät Karjalan
rannalle. He tulivat Rooman kirkon ritareina, mutta ristin mukana he
tahtoivat juurruttaa myös oman valtansa Karjalan maille. Voitettuaan
tai muuten sovintoon suostuteltuaan merenrannikon karjalaisheimot
ryhtyi Ruotsin tarmokas valtakunnan marski Tyrgils Knuutinpoika
rakentamaan linnavarustusta Suomenveden pohjaan. Siinä oli yksi
rannikon karjalaisten ikivanhoja kauppapaikkoja ja tämän naapuruuteen
hän linnansa rakensi, otti tämän kauppapaikan omaan huostaansa. Eikä
sillä hyvä, Tyrgils Knuutinpojan linnavarustus sulki myös Visbyn
hansakestien suoran kauppatien Tiurin karjalaismarkkinoille. Merestä ei
tämän jälkeen päässyt Vuoksen vesille purjehtimaan muuten kuin Viipurin
linnanisäntien luvalla.
Tyrgils Knuutinpojan jälkeen tuli Viipurin linnanisänniksi vähemmän
pelättyjä miehiä. Heidän linnavarustuksensa oli kuitenkin pahana
esteenä Visbyn hansakestien ja Tiurin karjalaisten vaihtokaupalle. Ja
mikä ikävintä, Ruotsin miesten asettuminen Karjalan rannikolle sai
aikaan senkin, että toisella puolen myös Novgorodin ruhtinaat alkoivat
entistä innokkaammin juurruttaa vaikutustaan Karjalan mailla. Äänisen
ja Syvärin karjalaiset olivat jo muuttuneet tai olivat paraikaa
muuttumassa Novgorodin liittolaisista sen alamaisiksi ja samaa kohtaloa
suunniteltiin Novgorodissa myös Laatokan ja Tiurin karjalaisille.
Tämä ei ollut Visbyn hansakestien mahtavan raadin mieleen. Ruotsin
miesten ja Novgorodin keskinäinen kilpailu häiritsi kauppavapautta koko
Pohjolassa ja kaikkein pahimmin Karjalan vanhoilla markkinapaikoilla.
Tiurin karjalaiset olivat olleet parhaita Pohjan metsien turkisriistan
hankkijoita ja Visbyn kauppiaat tahtoivat edelleenkin säilyttää
Karjalan riistamarkkinat avonaisina, ei saanut enemmän Novgorod kuin
Ruotsin miehetkään pyrkiä näitä itselleen anastamaan.
Visbyn raati oli saanut Viipurissa voimakkaan pyrintöjensä kannattajan.
Äskettäin oli Viipurin uudeksi linnanisännäksi tullut hansakestien
ystävyyttä suosiva ritari Pietari Jooninpoika. Hänen suostumuksellaan
oli jo Visbyn kauppiaita asettunut vakinaisesti Viipurin linnoituksen
suojassa kehittyvään kaupunkiin. Niinikään oli Pietari Jooninpoika
lähettänyt lähettiläitä Tiurin karjalaisten luo tarjoamaan rauhaa
ja ystävyysliittoa sekä sallinut Visbyn kauppiasten esteettömästi
purjehtia laivoillaan Tiurin karjalaismarkkinoille. Oli hyviä toiveita,
että Tiurin karjalaisten ja Visbyn hansakestien kauppayhteys saataisiin
entiselleen, ehkäpä vielä entistään vankemmalle perustalle. Sitä varten
olivat nyt Visbyn mahtavan kauppiasraadin lähettiläät matkalla Tiurin
linnaan.
Visbyn lähettiläitä oli kaksi miestä: vanha ja kokenut raadin jäsen
Bartolomeus Simoninpoika ja saksalaissyntyinen raadin kirjuri herra
Vilhelm. Tullessaan heillä oli ollut Viipurin linnassa pitkiä
neuvotteluja linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja oli
Pietari Jooninpoika lähettänyt heidän saattajikseen asemiesjoukon,
jonka johtajana oli nuori ritari Niilo Pentinpoika. Hänen mukanaan
oli Pietari Jooninpoika lähettänyt Tiurin karjalaisten vanhalle
heimopäällikölle pitkän kirjeen, jossa hän vakuutti tahtovansa elää
hyvässä rauhassa Karjalan miesten kanssa ja uudisti jo aikaisemmin
tekemänsä tarjouksen pysyvän ystävyysliiton solmimisesta. Sitä varten
pitäisi Karjalan miesten heimovanhimman lähettää neuvottelijoita
hänen luokseen. Nämä neuvottelijat luvattiin Viipurin linnassa ottaa
arvokkaalla tavalla vastaan ja saisivat he runsaan kestityksen
Pietari Jooninpojan vieraina ollessaan. Paitsi kirjettä, oli Niilo
Pentinpojalla ystävyyslahjana Tiurin karjalaisten johtajalle taiten
taottu miekka, jonka hopeaista kädensijaa koristi Tiurin ilves. Vielä
monin kerroin arvokkaampia lahjoja oli Visbyn raadin lähettiläillä:
heillä oli 50 kyynärää Hollannin parasta verkaa ja hopeainen
juomasarvi, joka painoi puolitoista Hollannin naulaa ja jonka
Amsterdamin taitavimmat hopeasepät olivat takoneet.
Näin hyvin varustettuna matkusti lähetystö Viipurin linnasta. Jo oli
sivuutettu Karisalmen ja Heinjoen ahtaat vedet ja korkeakokkainen
purje- ja soutualus läheni nyt hiljaisessa myötätuulessa Kuparsaarta.
Oli kaunis iltapäivä ja lähetystön jäsenet olivat asettuneet
peräsimensä ääressä seisovan laivurin luo tarkastelemaan hitaasti ohi
siirtyviä kauniita ranta- ja saarimaisemia. Nuori kirjuri Vilhelm, joka
oli ensimmäistä kertaa näillä mailla, ei voinut pidättää ihastunutta
huudahdusta:
— Ihmeellinen maa, jonka halki voi melkein mistä hyvänsä laivalla
purjehtia!
— Eikös olekin ihmeellinen maa? yhtyi puheeseen nuori Niilo ritari. —
Kun joudumme Vuokselle, niin näet siinä mahtavan virran, jonka veroista
ei ole sinun kaukaisessa kotimaassasi eikä monessa muussa tunnetussa
maassa. Välistä se virta laajenee suuriksi selkävesiksi, toisin paikoin
taas ahtaiden kalliorepeämien kautta tiensä raivaa. Olen käynyt niillä
koskilla, Imandraksi näillä mailla kauan sitten eläneet Lapin velhot
ovat yhden kaikkein suurimman niistä nimittäneet, mutta nykyään sitä
sanotaan Imatraksi.
— Imatra... Imandra... Ihmeellisen kaunis nimi! tavaili nuori
saksalainen.
— Se on oikeastaan naisen nimi, Tiurin linnassa on Imandra emäntä,
tarkka ja taitava linnanrouva, ilmoitti vanha Bartolomeus, joka oli
monesti ennenkin liikkunut Karjalan mailla.
Vanha Bartolomeus sekaantui vain silloin tällöin nuoren kirjurinsa
ja ritari Niilon keskusteluun. Ritari Niilo, vaikka olikin vieraalta
maalta kotoisin, ylisteli herra Vilhelmilie Karjalan maan kauneutta,
tämän maan vesirikkautta ja valoisia kesäöitä, jolloin vain heikko
hämy kauniita kesäisiä maisemia verhosi. Herra Vilhelm kuunteli ritari
Niilon ylistysvirsiä innokkaasti myönnytellen, mutta uskollisena Rooman
kirkon lapsena hän ei voinut ymmärtää, että tämä kaunis maa oli vielä
jäänyt melkein kokonaan kirkon vaikutuspiirin ulkopuolelle. Hänen
mielestään olisi Viipurin linnanisäntien kirkon uskollisina sotureina
pitänyt taistella herkeämättä, kunnes koko Karjalan kansa olisi
taivutettu ristiä ja madonnaa palvomaan.
— On synti, että kirkon lipunkantajat tällä tavoin vitkastelevat! hän
huudahti.
Vanha ja viisas Bartolomeus jäähdytti nuoren sihteerinsä intoa
säyseästi vakuuttaen:
— Tämän kauniin maan kansa tulee kyllä aikanaan kirkon helmaan. On
tehtäviä, poikani, joissa ei pidä liikaa kiirehtiä. Karjalan miehet
ovat urhoollisia miehiä, kaikin puolin kirkon ritarien veroisia. Kun
olet enemmän heidän kanssansa tekemisissä, opit heitä kunnioittamaan,
sillä heidän sanaansa voi luottaa paremmin kuin monen kirkon soturin
valoihin ja vakuutuksiin.
— Oikein puhuit, Bartolomeus, innostui Niilo ritari haastelemaan
Karjalan miesten puolesta. — Linnanisäntä Pietari Jooninpoika
on lähettänyt minun kauttani Tiurin heimovanhimmalle sellaisen
tervehdyksen, että hänen heimonsa nuoret ja valitut miehet ovat milloin
hyvänsä tervetulleita asemiehiksi Viipurin linnaan. Ritari Pietarin
mielestä se lähentäisi ja lujittaisi Karjalan miesten ja meidän
ystävyyttämme.
— Se on kaikin puolin viisas ajatus, vakuutti Bartolomeus. — Karjalan
miehiä on aikanaan palvellut meidän laivoissamme asemiehinä ja
toivoisinpa tällä matkalla jälleen saavani muutamia nuorukaisia
raatimme palvelukseen värvätyksi.
Näin haastellen sujui matka huomaamatta. Pian näkyivät jo Kuparsaaren
asutuspaikan ensimmäiset talot ja sen jälkeen tuli niemen takaa
näkösälle myös suuri venevalkama. Niemen kainalossa souteli vene,
joka oudon aluksen nähtyään kiiruhti valkamaan. Sinne ilmestyi pian
joukko miehiä, joista useilla näkyi olevan teräsjännejouset ja
täydet nuoliviinet mukanaan. Alus pysäytettiin hyvän matkan päähän
rannasta ja vanha Bartolomeus huusi käden suunsa eteen torveksi pannen
tavanmukaisen tervehdyksen:
— Rauha teidän kyläänne, Karjalan miehet!
— Ka jos rauhansanoman tuonette, niin tervetulleita olkaa, vastattiin
rannalta.
— Visbyn raadin lähettejä olemme ja Tiurin linnaan matkamme pitää,
ilmoitti Bartolomeus.
— Vai Visbyn raadin miehiä. No silloin maihin astukaa, vierainamme
olkaa!
Rannalla alkoi nyt vilkas touhu. Jousimiehet panivat aseensa syrjään,
veneitä lykättiin vesille ja pian olivat Visbyn lähetit ja ritari
Niilo seurueineen rannalle saatetut. Vastaanottajain johtajana
oli Kuparsaaren karjalaisasutuksen suku vanhin Antero Äyrämöinen,
jo nimellisesti Rooman kirkon uskoon kastettu, mutta vanhoista
karjalaisista heimotavoista tiukasti kiinni pitävä vanhus. Entuudestaan
tämä vanhus tunsi Bartolomeuksen ja saatuaan tarkemmin kuulla lähettien
rauhallisen matkan tarkoituksen toivotti hän vieraat nyt uudestaan
tervetulleiksi Karjalan maille.
— Lähellä on tuossa taloni, haasteli Antero vanhus vilkkaasti. — Siellä
simasarven tyhjennämme ja siellä yöpynette, ennenkuin matkaanne Tiurin
linnaan jatkatte.
Bartolomeus oli kyllä aikonut yötä myöten jatkaa taivallustaan,
mutta kun saatiin kuulla, että samana iltana odotettiin Kuparsaareen
karjalaisia pohjankävijöitä, jäivät kaukaiset matkamiehet ja ritari
Niilo niitä odottamaan. Sillä välin tarjottiin vieraille Antero
Äyrämöisen jykevistä honkahirsistä rakennetussa vierastuvassa runsas
kestitys.
Vanha ja paljon maailmaa nähnyt Bartolomeus Simoninpoika näkyi
erinomaisesti sopeutuvan Karjalan oloihin. Hän maistoi simaa talonväen
terveydeksi, kertoili kaukaisten maiden kuulumiset, tiedusteli
kylvöajan enteet ja päätyi vihdoin haastelemaan tehtävästään, jota
suorittamaan hän oli nyt Tiurin linnaan matkalla.
— Sovintoa sinäkin, vanha Antero ystäväni, toivonet Karjalan miesten ja
Visbyn raadin välille? Tiedusteli hän vieraanvaraiselta isännältään.
— Ka mitäpä muuta voisin toivoa, myönteli Äyrämöinen. — Karjalan
miesten ystäviä ovat Visbyn hansakestit ikimuistoisista ajoista olleet.
Ja jos ritari Pietarikin Viipurin linnassa sovintoon taipuisi, niin
hyvä olisi. Vaikeata on näin naapurina eläen aina jousensa valmiina
pitää, pysyvä rauha olisi kaikin puolin parempi kuin tämä ainainen
varuillaanolo.
— Pysyvää rauhaa ja ystävyysliittoa ritari Pietari nyt Karjalan
miehille tarjoaakin, puuttui puheeseen Niilo ritari. — Pysyvä
rauha näille maille rakentakaamme! Siinä toivossa tämän simamaljan
kurkihirtesi alla tyhjennän.
Ritari Niilon toivotukseen yhdyttiin molemmin puolin sydämen pohjasta.
Vanha Äyrämöinen oli aina heimokäräjillä kannattanut ystävyysliiton
solmiamista Viipurin linnanisäntien kanssa ja nyt näki hän tämän
unelmansa olevan lähellä toteutumistaan. Siksi hän niin mielellään
näitä vieraita kestitsi.
Pohjankävijäin ensimmäiset veneet saapuivat Kuparsaaren rantaan
kesäpäivän mailleen painuessa. Silloinpa vasta valkamassa nousi hyörinä
ja hälinä. Vanhastaan tiedettiin, etteivät retkeläiset enää näin
lähellä Tiurin linnaa yöpyä malttaneet. Sitä runsaampi kestitys heille
nyt siinä valkamassa kaikella kiireellä valmistettiin. Emännät ja
nuoret neidot toivat kantamuksittain eväitä ja palanpaininta. Tuotiin
siinä maukkaita voileipiä, palvattuja lampaanreisiä ja auringossa
kuivattua Vuoksen lohta. Toiset lennättivät lähellä olevasta Äyrämöisen
talosta kuohuvia simasarvia ja täpötäysiä oluthaarikoita. Oli ukko
Äyrämöisen kellareissa voimakkaita juomia, oli hyvinkin tämmöisen
joukon kestitykseen.
Retkeläisten johtajat vietiin Äyrämöisen vierastupaan, jossa he saivat
tervehtiä Visbyn lähettiläitä ja ritari Niiloa. Vanha Kekri Kumoinen
oli entuudestaan hyvä ystävä Bartolomeus Simoninpojan kanssa ja samoin
hän hyvin tunsi Niilo ritarin, joka oli kerran käynyt lähettinä Tiurin
linnassa. Monet muutkin vanhemmat retkeläiset Bartolomeuksen tunsivat
ja kaikki olivat tyytyväisiä, kun saatiin kuulla Visbyn hansakestien
niin tarmokkaasti pyrkivän suojaamaan Tiurin karjalaismarkkinain
vapautta. Ukko Kumoinen loihe lausumaan:
— Siellä Visbyssä ovat meidän ainoat todelliset ystävämme.
— Ruotsin miehet tahtovat myös tästä lähtien olla karjalaisten ystäviä,
puuttui puheeseen Niilo ritari.
— Voi olla, voi olla. Kenties Ruotsin miehetkin ystäviksemme pyrkivät.
En epäile sinun herrasi ritari Pietarin vilpittömiä aikeita. Mutta
näetkös, nuori ystäväni, lujin elämässä on sellainen ystävyys, joka
perustuu molemminpuolisiin etuihin ja sellaista on Visbyn hansakestien
ja Karjalan miesten ystävyys.
Pohjankävijät tahtoivat jättää joukostaan saattajan vanhan
Bartolomeuksen ja ritari Niilon alukseen, joka tuulen kokonaan
tyynnyttyä ei voinut yön aikana ajatella matkan jatkamista tai jos
lähtikin matkalle soutajien turvin, niin ei voinut seurata retkeläisten
nopeakulkuisia veneitä. Päiväkiven Yrjänä Kuismaa vanha Kumoinen
saattajaksi ehdotti, mutta silloinpa ukko Äyrämöinen loihe lausumaan:
— Minun vieraikseni nämä matkamiehet ovat ensimmäisinä tulleet ja minä
itse huolehdin heidän saattamisensa Tiurin linnaan. Olen jo liian vanha
Pohjan matkoilla kulkemaan, mutta konsanaan en tule liian vanhaksi
saatellakseni Tiurin taaton luo rauhanviestin tuojia.
Tähän puheeseen ei Kumoisella ollut mitään väittämistä. Hän puristi
lujasti ukko Äyrämöisen kättä ja virkahti:
— Arvokkaampaa saattomiestä ei olisi joukostamme löytynyt. Mielihyvällä
uskon kaukaiset matkamiehet huostaasi. Tiedän sinun, vanha toveri,
tuovan heidät terveinä Tiurin linnaan.
Kun pohjankävijät olivat vaskikeulansa vesille sysänneet, komensi ukko
Kumoinen rannalle jääneitä:
— No nyt voitte sytyttää merkkitulen! Saavat jo tietää Tiurin linnassa
ja muuallakin, että kauan odotetut pohjankävijät ovat kotiutumassa.
Kahta kehoitusta ei tarvittu, pian leimahti Kuparsaaren korkealla
rantaäyräällä kirkas merkkituli, jonka liekit kohosivat korkealle
valohämyisen kesäyön tyyneen ilmaan. Hetkisen kuluttua nähtiin
kaukana selän keskellä olevan saaren rantakivillä samanlaisen valkean
syttyvän, ja kun hetkinen oli tähystelty, paloi joka suunnalla saarten
korkeimmilla töyräillä ja rantavaaroilla yhtäläisiä merkkitulia.
Nopeasti levisi viesti pohjankävijäin kotiutumisesta kautta Ala-Vuoksen
karjalaisalueen. Pian se viesti kiitäisi hämyisenä kesäyönä Tiurin
linnaan asti. Muurin sakaralla valvova vartija sen huomaisi, puhaltaisi
vaskitorvellaan kolme pitkää merkkisoittoa. Tiurin linnassa tiedettiin
valmistua retkeläisiä vastaanottamaan.
III Luku.
TIURIN LINNASSA.
Kauniin kesäaamun aurinko kultailee Tiurin linnan mataloita, jykeviä
rakennuksia ja yhtä jykeviä, suoraan Tiurin kosken kuohuista kohoavia
kivimuureja. Yöllä oli saatu pohjankävijäin Kuparsaaresta lähettämä
tuliviesti ja niin nyt aamuvarhaisesta alkaen ollaan linnassa
jalkeilla, tehdään tulisella touhulla vastaanottovalmisteluja.
Linnan jousimiehiä näkyy kaikkialla. Niitä parveilee muurin
sakaroilla tähystelemässä, eikö jo ylhäältä Kiviniemen puolelta
alkaisi näkyä retkeläisten vaskikeuloja. Toisia vilisee linnasaarta
mantereeseen yhdistävällä lauttasillalla, jonka keskiosa vainolaisen
uhatessa voitiin vetää syrjään, mutta joka tavallisissa oloissa oli
kokonaisuudessaan kulkukunnossa.
Lauttasillan päässä mantereen puolella olikin nyt paljon puuhaa. Siellä
puhdistettiin ja pantiin kuntoon suurempaa venelaituria ja sen äärellä
olevia varastoaittoja, joihin pohjankävijäin runsas riistasaalis
aiottiin panna säilöön suuria Tiurin riistamarkkinoita odottamaan.
Linnasaaren puolella oli kyllä myös venelaituri ja varastoaitat,
mutta aikojen kuluessa ne olivat molemmat käyneet ahtaiksi. Vain
vihollisen linnaa uhatessa täytyi niihin tyytyä, mutta muulloin
käytettiin mantereen puolelle rakennettuja tilavampia suojia ja suurta
venelaituria, jonka ääreen hansakestien suuret merenkyntäjätkin
esteettömästi voivat ankkuroida.