Lauantaisin poikettiin Lehtolan siirtolassa muiden arkipäivien
ohjelmasta siinä, että Mikko-setä ajoi poikansa ylös tuntia
aikaisemmin. Ennen työhönmenoa piti poikien nim. kantaa vuodevaatteensa
ulos ja pölyyttää ne tarkoin sekä levittää auringonpaisteeseen
"päivettymään", kuten Mikko-setä sanoi. Samaan aikaan alkoi Manda-täti
tehdä jokaviikkoista suursiivousta huoneissa. Aamiaiseen mennessä piti
kaiken olla jälleen uudessa ja puhtaammassa kunnossa. Oli heinäkuinen
lauvantai. Aamu oli aurinkoinen ja tyyni. Siirtolan väestä oli yksi
vasta valveilla, Mikko-setä, Hän kohottautui vuoteeltaan ja katsoi
kelloon. Ei ollut vielä varsin kiirettä poikien nousulla. Hän katsahti
rivissä toistensa vieressä nukkuvia rakkaita poikiaan. Kuinka hyvältä
heistä virkistävä uni maistuikaan, sen saattoi päättää tyynestä
ilmeestä, joka jokaisen heidän kasvoillaan kuvastui.
Nuoruuden taimitarha, Herran viinimäki! Sinun on tulevaisuus!
Mikko-setä kulki poikien huoneen läpi varovasti ulos aamutuoreeseen
luontoon. Linnut virittelivät kilvan aamuvirsiään, aurinko kultasi
rakennuksen vastapäisen kukkulan. Läheiseltä vainiolta levittivät
heinäseipäät ja latojen edustoilla olevat haasiat kuivavan heinän
sähköistä tuoksua. Tuskinpa saattanee ihmisrinta tuntea autuaallisempaa
tunnelmaa kuin minkä aikaansaa hiljaisen maaseudun aamuhetki! Autuas on
se ihminen, joka tämän saa tuta!
Mikko-setä levitti kätensä, hänen kirkkaat silmänsä kohosivat korkeutta
kohti, valoa kohti, suurta tuntematonta kohti, kohti kaikkeutta. "Minun
rauhani minä annan teille"...!
— Lapset! virkkoi hän sisään palattuaan, nouskaahan, nouskaahan
katsomaan ja kokemaan aamun kirkkautta, nouskaa virkistynein voimin ja
iloisin mielin. On niin ihanaa, että rinta pyrkii riemusta pakahtumaan.
Ja pojat kohottautuivat istualleen toinen toisensa jälkeen, katselivat
unisina ympärilleen, siristeilen silmiään, joita runsas valonhohde
pyrki häikäisemään.
— Hyvää huomenta, setä — hyvää huomenta, setä! virkkoi jokainen
vuorostaan.
— Oikein hyvää, oikein kaunista huomenta! vastaili Mikko-setä
jokaiselle. Tunnettehan kai terveiksi itsenne jokainen?!
— Kyllä, kyllä!
Pian oli koko siirtola liikkeellä, virkeän reippaana, nauravana,
iloisena, onnellisena. Ja Mikko-setä, hän huomautti jokaiselle
erikseen, miten suloista oli elää Luojan suuren luonnon ympäröimänä
maaseudun hiljaisessa rauhassa. Ja jokainen näistä nousevista vesoista
koetti ymmärtää tuota luonnon luomaa tunnelmaa omalla tavallaan.
Yhtä viehätti lintujen laulu, toista hämmästyttivät autereisessa
aamuvalaistuksessa törröttävät heinäseipäät vainiolla, kolmannen
huomion kiinnitti puoleensa ladon katolla leijaileva hämysäteinen
tanssi j.n.e. Jokaisella oli kumminkin jotain, joka loi häneen
vilpoisen aamutunnelman, jotain, joka sai hänet alistumaan valtaansa ja
saattoi hänen lapsensydämensä herkästi väreilemään ...
Yht'äkkiä olivat vuodevaatteet levitetyt pihalle aurinkokylpyyn, yhtä
nopeasti sujui uintiretki ja samassa tahdissa syötiin voileivät ja
tyhjennettiin laseista hyvältä maistuva maito. Pojat olivat reippaassa
työkunnossa.
— Eteenpäin, mars! komensi päivystäjä.
Ja riviin asettuneet pojat lähtivät puolijuoksussa heinäpellolle.
Tänään tehtiin työtä kuin hengen edestä. Isoin osa suuren heinäpellon
sadosta oli latoon korjattavaksi tuleentunut. Hevoset odottivat jo
valjaissa ja kartanon miehet tekivät ensimmäisiä kuormia.
— Terve tuloa, siirtolan armeija! Nytpä teitä tarvitaankin. Hyvin
on Herran aurinko tekonsa tehnyt ja heinät tuleennuttanut. Kelpaapa
niitä Punikin ja Kirjon ensi talvena popsia, kunhan vain tällaisina
korjuuseen saadaan, puheli metsänvartija, joka oli jo täydessä touhussa.
— Hupaista kuulla, että meitäkin kaivataan ja että mekin saatamme olla
hyödyksi vähäisillä voimillamme, vastasi Mikko-setä.
Mutta poikien itseluotto kasvoi kuullessaan tätä puhetta heidän
hyödyllisyydestään. Ilokseen ja huvikseenhan he vain pellolla
liikkuivat, kun setä niin tahtoi ja he itse olivat niin päättäneet.
Tosin Mikko-setä oli usein puhunut siitä, että kaikkea työtä — olipa
se mitä laatua tahansa — oli tehtävä ilolla, naurussa suin ja hyvällä
tuulella — silloin se vasta oli oikeata työtä ja oikeata rukousta,
joka kelpasi luonnon suurelle Luojalle. Ja siihen ihmiskunta pyrki —
ja siihen se varmaan piankin pääsisi! Tästä maailmasta on jokaisen
laitettava itselleen oikea koti, mieluinen asuinsija, jossa ihminen ei
tunne itseään muukalaiseksi.
— Katsokaahan, pojat, ympärillenne, katsokaa oikein avoimin silmin,
niin te varmaankin huomaatte, ettei maailma mikään murheenlaakso ole!
oli setä usein huudahdellut.
Eikä maailma pojista ainakaan tänä kesänä miltään murheenlaaksolta
tuntunutkaan. Ruokaa oli kylliksi, leikkitanhuja liiaksikin, lämmintä
ja valoa samoin — pikkuriitaisuudet sedän selän takana sovittiin
nyrkiniskuilla, jotka koko kesän ajan olivat olleet niin lieviä, ettei
niistä edes mustelmia jäänyt muistoksi. Ja jos Mikko-setä sattui
kuulemaan poikien keskeiset pahat välit, pani hän heti riitaveljet
"kissanhännänvetoon". Se sai ratkaista asian — ja sitten oli syleiltävä
toisiaan.
— Hohoi, pojat, missä "kissanhäntä", huuteli setä aina, kun kuuli toraa.
Olipa silloin jo paras heti tarttua toverin käteen, likentyä häntä
lähemmäksi — ja ruveta nauramaan koko jutulle. Ja harvoinpa — tuskin
koskaan — sitä oikeata riidanaihetta olikaan, jos tarkoin tahtoi asiata
miettiä, kuten setä oli käskenyt.
Töiden ja leikkien lomassa, kuperkeikkoja heitellessä ja heiniä
poleksiessa nämä seikat väikkyivät useinkin poikien mielessä. Oh-hoi,
vai murheenlaakso tämä maailma — eihän toki, ei ainakaan Lehtolan
siirtolalaisten mielestä, sillä heistä oli jokainen täydessä touhussa,
hiki päässä, nauru suussa ja loistelias ilme silmissä.
Kuorma toisensa jälkeen solui latoon. Tyhjien heinäseipäiden rivit
karttuivat, ja puoleen päivään mennessä katosivat viimeisetkin turpeet
"kuontalot" vainion kaukaisimmalta kulmalta. Päivän työ oli suoritettu.
Iltahommat olivat jäljellä. Ja sen muodosti suloinen saunailta. Se oli
erityinen juhlahetki — sai häärätä veden kera niin paljon kuin halusi.
Jokaisena saunailtana kiinnitti Mikko-setä saunan oven päälle isoilla
nokikirjaimilla maalaamansa taulun, kehoittaen aina tarkoin muistamaan,
mitä siihen oli kirjoitettu. Ja muistihan tuon toki; siinä oli: "Joka
teistä tahtoo suurin olla, hän olkoon toisen palvelija!" Mikko-setä
tarkoitti sillä, että toverin selkä oli puhtaaksi pestävä ja häntä joka
tavalla avustettava.
Sunnuntai-aamuna sai nukkua kauvemmin ja siten kuitata
lauantai-aamuisen varhaisen nousun. Leikkiajat olivat rajoitetut.
Keskipäivällä pidettiin yhteinen lukutunti, opittiin uuden testamentin
"ydinkohtia", kuten Mikko-setä sanoi, s.o. lauseita, jotka olivat
Kristuksen opettamia. Niitä oli paljon painunut mieleen, ja jokaisessa
pahantuulen tilassa saattoi niistä aina jonkun kohdistaa suoraan
itseensä. Ne olivat elämänohjeita, joiden mukaan piti käyttäytyä —
muutoin oli parasta ne kokonaan unohtaa.
— Sunnuntai-iltapäivin käytiin myöskin usein kartanossa, jossa
tutustuttiin erilaisiin maanviljelys- ja karjatalouskoneisiin,
rakennuksiin, tuulimoottoriin, höyrykoneeseen j.n.e. Melkein joka kerta
tarjottiin myöskin kahvit pullan kanssa. Maksoipa vaivan käydä siellä!
11, Sateisia päiviä ja kirkkaita kuutamoöitä.
Elokuussa, jolloin jo ruiskuhilaat keltaisine liepeineen istuivat
pelloilla pitkissä taajoissa riveissä ja jolloin jo alkoivat tulet
iltasin vilkkua pirttien ikkunoista viimeisiä iltatöitä tehtäessä,
yllätti seudun sadeaika. Tuntui vähän ikävältä piileksiä sisällä päivät
pääksytysten ja tähystellä ikkunoista harmaiden sadepilvien taivallusta
taivaalla. Mieli tosin vähän ilostui silloin, kun aurinko pilkisti
pilvenraosta ja loi piimäisen läiskän lattiaan. Mutta jälleen taas
lientyi taivas tummanharmaaseen verhoon — ja sadetta jatkui, jatkui...
Siirtolan pojat mielivät ulos, mutta siitä ei tullut mitään. Uimassa
kumminkin käytiin säännöllisesti — Mikko-setä niin tahtoi, ja pojat
tahtoivat myöskin. Mikko-sedällä olikin ihmeellinen taito saada pojat
vapaasti tahtomaan kaikkea, mitä hän itse tahtoi ja minkä hän oli
huomannut hyväksi ja hyödylliseksi pojilleen. Näin taisi Mikko-setä —
ehkäpä osittain itsetiedottomastikin — omata kasvatuksen tärkeimmän
taidon.
Oli jo kolmas sadepäivä. Aikaa oli vietetty satuja kertoen,
lukien, laulaen. Mutta siitä huolimatta alkoi toisista, varsinkin
toimintahaluisimmista tuntua aika kovin pitkältä.
— Mikäs Soikkaa vaivaa, kun se niin äänettömänä istuskelee? Kuulepas,
Elo, annapas silmiesi liikkua hiukan vilkkaammin, jottei sinua suotta
tarvittaisi pitää typertyneenä, hoki Mikko-setä poikien pahantuulen
huomatessaan. Eikö kukaan enää satuja keksi? Vihdoin komensi setä
pojat riviin ja voimistelutti heitä parikymmentä minuuttia niin, että
kukin hiukan kuumentui. Syntyi elämää ja vilkkautta. Liikkeelle kerran
päässyt veri halusi jatkaa liikehtimistä. Eräät tarttuivat jo toisiaan
vyötäreisiin ryhtyäkseen painimaan, katsellen kumminkin samalla
kysyvästi Mikko-setään. Tämä arvasi asianlaidan ja antoi poikien
työntää seinustoille kummankin huoneen huonekalut, jotta saatiin
syntymään avara tila.
— Kas niin! virkkoi setä sitten. Kyllähän tässä nyt mahdutaan
käsikähmäsille, mutta lienee hiukan luille käypää heittää toisensa
puiselle permannolle.
Sekin epäkohta saatiin pian korjatuksi siten, että setä antoi kantaa
pari kolme olkikupoa navetan ylisiltä kamareihin. Oljet levitettiin
lattialle — ja siinäpä olikin mukava temmeltää ja painia. Vapautta,
iloa ja leikkejä lapsille! Sadetta ei enää kenkään heistä edes
muistanutkaan. Ja järjestyskin pysyi joltisenkin hyvänä, sillä
kummassakin huoneessa oli "päivystäjä" tarkastamassa, ettei kukaan
saanut poiketa leikin säännöistä. Jos jokin pari huomautuksista
huolimatta tulistui liiaksi, oli "kissanhännänveto" valmis — ja sitten
muut sovintotemput sen jälkeen. Sen, joka tässä vedossa hävisi, oli
alkavana puolena yhdyttävä sovintoon, paitsi eräissä erikoisissa
tapauksissa, joissa vahvemman puolelta mahdollisesti oli havaittavissa
ylimielisyyttä, kostonhalua, toverin halveksumista y.m. Niistä asioista
saivat "toverikäräjät" päättää.
Mutta aika kului, sadepäivä vieri iltaan aivan huomaamatta. Ja
omituista kyllä, tämän jälkeen moni melkein toivoi sadepäivää
saadakseen ehkä mahdollisuuden temmeltää sisällä, jossa leikki oli
säännöllisempää kuin ulkona ja jossa Mikko-setä oli aina niin lähellä
puolustamassa heikkoja, varoittamassa liiallisuuksista, poistamassa
eripuraisuutta ja valppaasti valvomassa kaikinpuolin hyvää järjestystä.
Seuraavina poutapäivinä varustettiin sitten käsityötarpeitakin
sadepäivien varalle. Setä oli kehoittanut jokaisen miettimään
mielessään, millaisen muistoesineen haluaisi viedä maalta mennessään
joko vanhemmilleen tai sisaruksilleen lahjaksi. Syntyipä siitä
tuumailua ja ajatusten vaihtoa. Mikko-setä oli antanut miettimisaikaa
kaksi vuorokautta. Sinä aikana on jokaisen haudottava päätöksensä
kypsäksi, ja päätöksen tuli olla sellaisen, että se varmasti piti
paikkansa. Eipä siis saanut suuria mielessään muovailla, vaan
ainoastaan sellaisen esineen valmistamista tuli ajatella, jonka
varmasti osasi ja ehti lyhyessä ajassa — korkeintaan kymmenessä
tunnissa — valmistaa.
Miettimisajan päätyttyä, lepohetken lomassa, istui Mikko-setä pöytänsä
ääressä. Hänellä oli iso paperiarkki edessään. Ja sitten hän kutsui
pojistaan vuoronperään kunkin luoksensa, kysyen häneltä:
-? Minkä esineen olet päättänyt kotituomisiksi valmistaa?
Toiset antoivat varman ja selvän vastauksen jo heti ensi kysymykseen.
Setä kirjoitti nimen ja vastauksen paperille. Oli myöskin samalla
ilmaistava aikamäärä, jonka oli suunnitellut tarvitsevansa
ilmoittamansa esineen valmistamiseen.
Mutta olipa joukossa vielä sellaisiakin, jotka eivät olleet
vastauksestaan varmoja, ilmaisten aikovansa valmistaa pari, jopa
useampiakin esineitä. Mikko-setä ei kumminkaan hyväksynyt tällaisia
vastauksia, vaan antoi uuden miettimisajan, jonka hän määräsi aina sen
mukaan pitemmäksi, mitä epävarmempi vastaus oli. Esim. Seitolalle hän
virkahti:
— Puolen tunnin miettimisaika yksinäisyydessä, riihessä, jonka ovi saa
olla hiukan raollaan.
Leimun hän antoi neljännestunnin verran kävellä yksinään metsässä
vastauksen varmentaakseen.
Vielä samana päivänä olivat sitten kaikkien varmat vastaukset valmiina.
Kukin sai poutapäivien lomahetkinä varustaa itselleen raaka-aineen
työtään varten — ja nämä säilytettiin talteen sadepäivien varalta. Niin
syntyi sitten puukonpäitä, kirveenvarsia, vieläpä pari haravaakin ja
viikatteenvarsi. Kun ne olivat valmiit, piirrettiin niihin päivämäärät,
siirtolan ja valmistajan nimet.
Mutta syksyn tummasiipinen lintu pimensi öitä yhä enemmän ja enemmän.
Mitä kuulakammiksi, läpinäkyvämmiksi elokuun päivät muuttuivat, sitä
mustemmiksi sysiytyivät yöt. Uh — oikein karsi selkäpiitä, kun ulos
pistäytyi!
Kumminkin tapahtui siinäkin suhteessa muutos. Eräänä iltana leveni
hopeanhohteinen valo yli vainioiden ja metsämaiden. Se oli suurenmoinen
näky. Edellisinä öinä pilvisenä pysynyt taivas oli vallan hattaraton.
Taivaalla säkenöivät tuhannet — ja uudestaan tuhannet tähdet ja
selväreunainen aivan pyöreä kuu.
Pojista tiesi jokainen, ettei hän koskaan ennen ollut mitään sellaista
nähnyt. Olihan tosin kuu valaissut kaupunkiakin, mutta eipä se koskaan
ollut tällä tavalla silmiä häikäissyt. Mikähän siinä mahtoi olla? Kun
Mikko-sedältä asiaa tiedusteltiin, niin selitti hän sen siten, että
kaupungin keinotekoinen valaistus ja suuret kivirakennukset estävät
silmämme havaitsemasta taivaan öisiä valoja. Sitäpaitsi on siellä niin
paljon muuta, joka vetää huomiotamme puoleensa, häiriten aistiemme
toimintaa taivasta kohti.
Oletko nähnyt rauhaisan maaseudun elokuun täyskuutamoa hiljaisena
yönä? Ellet, niin vaella korpeen ja etsi yksinäisyyttä. Tällaisia
ajatuksia sikisi Mikko-sedän pikku siirtolalaisten lapsenaivoissa, kun
he majesteetillisen luonnon keskuudessa hiljaisina harhailivat Lehtolan
läheisyydessä täyskuisena elokuun yönä. Saamiaan vaikutelmia he
tuskin olisivatkaan osanneet toisilleen ilmaista — eivät, he kulkivat
äänettöminä.
Mutta sitten kuutamo taas vähitellen katosi, kuu muuttui yhä
pienemmäksi ja pienemmäksi sirpiksi — kunnes sekin kokonaan hävisi,
jättäen yöt tähtipimeiksi. Tällaisina iltoina johti Mikko-setä poikansa
pihamaalle ja ohjasi heidän katseensa kohti tuikkivia tähtiä. Sen,
minkä hän itse tähdistä tiesi — ja hän myönsi, ettei se ollut paljoa
—, sen hän opetti pojilleen. Oli helppoa löytää pohjantähti, otava,
iltatähti, orion, vega y.m. Jokaisen tuli tutustua eri tähtisikermien
avulla ne löytämään. Toiset olivat hyvinkin innostuneet näihin
"tieteilyihin", toiset taas osottautuivat välinpitämättömiksi.
Setä ei kumminkaan jättänyt asiaa niinkään vähälle. Eräänä päivänä
hän pani pojat piirtämään tähtikartan niiden havaintojen mukaan,
joita he iltasin olivat tehneet. Ja nytpä tulikin eräiden poikien
välinpitämättömyys ilmi. Nämä saivat seuraavina tähtikirkkaina
iltoina käydä opin uudelleen — ja tämän jälkeen tunsi jokainen
siirtolalaispoika varmasti eräät kaikkein tavallisimmat tähdet, eli,
kuten setä sanoi:
— Te tiedätte tähtitieteestä nyt jokseenkin yhtä paljon kuin teidän
mestarinnekin. — Mutta, lisäsi hän sitten, nämäkin asiat käyvät yhä
tärkeämmiksi ihmisen tietoisuudelle — ja teillä nuorilla, joiden on
tulevaisuus, on tilaisuus päästä paljon pitemmälle.