Kesäinen valo ja lämpö olivat täyttäneet luomistyötänsä ja peittäneet
maanpinnan tuuhealla vihannuudellaan. Heinänkorsi oli kohonnut
korkeaksi ruohoksi. Maamies hioi viikatteensa, laittoi haravansa
kuntoon ja alotti heinänteon.
Jo pitkät ajat oli Mikko-setä pitänyt esitelmiä heinätyön
herttaisuudesta, siten valmistaen poikiaan poutapäivien varalta.
Aina työhön mennessä, levähdystunneilla ja työstä palatessa, kun hän
oli nähnyt poikien heittelevän kuperkeikkaa milloin minkinlaisilla
alustoilla, hän väliin huudahteli:
— Malttakaas pojat, kunhan pääsette heinäkarhoille kuperkeikkailemaan,
sitten se vasta riemu syntyy.
Nyt alkoi olla se aika lähellä. Siirtolan ikkunan alla olevalle
pellolle oli jo aamuvarhaisena hetkenä ilmestynyt hevospari rätisevää
niittokonetta vetäen. Lakoileva heinä lyyhistyi niittokoneen
terän edessä maahan kuin polvistuva kirkkokansa rukoukseen. Sarka
saran jälkeen kaadettiin — ja ilmaan alkoi kohota kuivavan heinän
miellyttävän kiihoittava tuoksu.
Mikko-setä tunsi tämän tuoksun, se oli hänestä elähyttävää sähköä, jota
sai nauttia ainoastaan lyhyen ajan vuodesta, ja silloinkin ainoastaan
ne onnelliset, jotka voivat elää maalla tämän suloisen ajan. Tuoksu
tuntui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, täyttäen talon ympäristön ja
laajeten Luojan päiväpaisteiseen luontoon. Pojille se oli useimmille
outoa ja pani monen aivastamaan.
Päivemmällä tuotiin vainiolle hevosharava, joka tuossa tuokiossa hipoi
kokoon heinät isoiksi karhoiksi, karhon kullekin saralle.
Pojat ihmettelivät, ettei Mikko-setä lähtenytkään vainiolle, vaikka
siellä jo oli koko joukko heinäkarhoja, joissa muka oli niin mukava
kuperkeikkoja heittää. Olivathan he jo edellisenä päivänä keskeyttäneet
metsänraivauksen toistaiseksi, tuoneet työkalut kotiin ja melko
jännityksellä odottaneet tämän päivän valkenemista. Heidänhän
olisi pitänyt — yhteisen päätöksen mukaan — ryhtyä käsiharavoilla
puhdistamaan ojanreunoja ja yleensä sellaisia paikkoja, mihin
hevosharava ei ollut ulottunut.
Mutta syy ei ollut sedässä, vaan muualla. Hänkin näytti kärsimättömänä
jotain odottelevan. Ratkaisu seurasi kumminkin pian, sillä pojat
näkivät metsänvartijan parin muun miehen kanssa tulevan siirtolaan, ja
heillä kaikilla oli kummallinen kantamus olallaan, heillä oli pojille
tarkoitetut — pikku haravat. Ne olivat todellakin somat työaseet,
aivan uudet, niissä oli kiiltävän valkoiset varret ja keltaiseksi
öljytyt piistöt. Eikä niiden tavallisista haravoista poikkeavaa
pienemmyyttäkään olisi juuri muutoin havainnut, ellei niitä olisi
verrannut siihen haravaan, jonka setä sai metsänvartijan erikoisesta
kääreestä. Se näytti vallan jättiläiseltä.
— No niin, pojat, virkkoi setä, kun haravakääreet oli aukaistu, nyt te
saatte kukin oman työaseenne uutena ja ehyenä. Jokaisen velvollisuus on
säilyttää se myöskin ehyenä. Mutta jos se varovaisuudesta huolimatta
menee epäkuntoon, on pieninkin vika aivan heti korjattava — ja se on
tehtävä jokaisen itsensä tai yksissä neuvoin minun tai toverien kanssa.
Kun haravat oli jaettu ja kukin pojista piirtänyt niihin oman selvän
tunnusmerkkinsä, ettei syntyisi sekaannusta omistusoikeudessa, lähti
siirtolakunta liikkeelle kaksimiehisissä riveissä, jota tapaa nyt oli
päätetty ryhtyä noudattamaan hyvän järjestyksen vuoksi.
Pellolle päästyä teki poikien mieli koetella kuperkeikkoja, miltä
ne maistuisivat tuossa pehmeältä näyttävässä heinäkarhossa, mutta
Mikko-setä kielsi, selittäen, ettei heinä vielä ollut ehtinyt kuivua
ja ettei sitä vielä saanut tallata. Ne temput kylläkin saataisiin
suorittaa sinä päivänä, kun heinäkarhoja ajettiin latoon. Ja siihen
pojat saivat tyytyä.
Työtä alotettaessa Mikko-setä opasti jokaista erikseen. Ei saanut
rehkiä eikä hätäillä. Haravalla oli vain pehmeästi ja hellävaroen
vedettävä sängen pintaa, silloin haravoiminen ei ollut rasittavaa eikä
työkalu rikkoutunut. Olipa sitä siinäkin oppimista! Alussa tuntui
monestakin haravankuljetus oudolta ja vaivaloiselta, mutta kun tarkasti
seurasi Mikko-sedän antamia ohjeita, niin rupesi se vähin erin sujumaan
yhä paremmin ja paremmin.
Ensimmäisten sarkojen aikana levättiin vähäväliä. Mikko-setä kertoi
levähdyshetkinä jutun toisensa jälkeen, pitäen siten mielialaa virkeänä
— ja melkein kaikki hänen kertomuksensa alkoivat sananparrella; "Alku
aina hankalaa, ahkera se voiton saa", tai "Alku työn kaunistaa, lopussa
kiitos seisoo!" Ja useinpa hän myöskin vetosi työn tarpeellisuuteen ja
erittäinkin — maidon maukkuuteen. Silloin pojat hymyilivät ja olivat
hyvillään. Niin kului aika reippaassa vaihtelevassa touhussa.
Iltapäivällä tuotiin useita heinärekiä vainiolle. Ja nyt vasta alkoi
poikien hauskin tehtävä. Heidät jaettiin kolmimiehisiin joukkueihin,
joille kullekkin annettiin oma valjakkonsa. Yksi sai ajaa hevosta
pitkin karhon reunaa ja kaksi oli kuormaa painelemassa, kun miehet
ajoivat heinät karhosta kuormaan. Vuorotellen sai kukin ajaa hevosta,
vuorotellen kuormaa painella. Ehti siinä aina väliin kuperkeikankin
ottaa ja vajota heinien sisään aivan näkymättömiin. Mutta hauskin työ
sittenkin oli hevosen ajaminen, kun sai ratsastaa koko ajan hevosen
selässä.
Jo ensimmäisenä päivänä olivat pojat olleet heinäpellolla lähes viisi
tuntia.
— Väsyttääkö? kysyi setä illalliselle asetuttaessa.
Useimmat vastaisivat, ettei vähääkään väsyttänyt, toiset tuumivat, että
ehkä hiukan, ja jotkut eivät olleet asiasta ollenkaan selvillä.
Iltahetkinä ennen maatamenoa kertoilivat pojat toisilleen tarinoita
päivän kokemuksistaan. Mikko-setä taas tiedusti heiltä tarkoin, mitä
uutta he olivat mahdollisesti luonnossa havainneet, oliko joku sattunut
näkemään esim. peltohiirtä tai maamyyrää j.n.e. Vapaina hetkinä
tarkasteltiin ahkerasti ympäröivää luontoa, ja talon lähellä oleva iso
muurahaispesä oli melkein jokapäiväisen retkeilyn päämääränä.
Siellä asui ahkeraa "rahvasta" — oli Mikko-setä useammin kuin kerran
huomauttanut — siellä asui työteliästä "kansaa", joka taukoamatta
raatoi elämänsä ylläpitämiseksi, kävi ankaraa taistelua yhteiskuntansa
suojelemiseksi ja kävi verisiä sotia valloittaakseen uusia elämän
mahdollisuuksia. Pojat olivat oppineet monta kaunista kertomusta
ahkerien muurahaisten elämästä. Niiden pesä kaikkine monimutkaisine
laitteineen ja laajalle ulottuvine valtateineen ja polkuineen
oli heille tullut hyvin tutuksi ja suuren ihmettelyn esineeksi.
Havainnoistaan oli poikien kerrottava sitten illan kuluksi toisilleen —
ja tästä pyrkimyksestä syntyi mitä ihmeellisin kuvausten sarja, joiden
keksimisessä toinen ei tahtonut olla toistaan huonompi. Muurahaiset
vetivät perässään isoja vaunuja, niin, olipa toiset niistä aivan
oikeilla valjailla valjastetut vaunujen eteen, joissa istui suuri
joukko vallasmuurahaisia. Toiset pojista olivat olleet huomaavinaan,
miten muurahaiset pitivät sotaharjoituksiaan ja päällikön komennon
mukaan suorittivat erilaisia liikkeitä. Olipa niillä pienet omituiset
kivääritkin, joilla ne tähtäilivät. Ja sissisodassa näyttivät ne olevan
erinomaisia mestareita.
Varsin huvittava tutkimusala muurahaisten yhteiskuntaelämässä oli
pojista niiden karjatalous. Mielellään he seurasivat puunrunkoa pitkin
kiiruhtavaa muurahaista — ja usein heistä joku sattui näkemäänkin,
miten tämän tie johti puunlehdelle, missä viheriäinen "mato", kirva,
oleili. Mielikuvitus — Mikko-sedän kertomuksen mukaan — selvitti
lopun. Muurahainen lypsi "lehmänsä" ja nautti täysin siemauksin sen
makeasta maidosta. Eräs pojista oli kerran huomannut, miten muurahainen
aterian jälkeen otti taskustaan silkkisen nenäliinan ja pyyhki suunsa
huolellisesti, j.n.e. Siten syntyi huvittava juttu toisensa jälkeen.
Mikko-setä kuunteli mielellään näitä "poikiensa" tarinoita ja lisäsi
niihin aina jotain, joka käänsi heidän huomionsa asioiden uusiin
puoliin.
Oikeastaan Mikko-setä ei suvainnutkaan muita satuja kuin n.s.
luonnonsatuja. Ainoastaan ne sadut, joiden aiheet koskettelivat
luonnollisia asioita luonnollisessa valaistuksessa, olivat hänen
mielestään hyviä ja hyödyllisiä. N.s. yliluonnolliset mielikuvituksen
tuotteet, jotka loihtivat esille kaikenlaisia sarvipäitä ja antoivat
näille esim. pahojen henkien ominaisuuksia, olivat sitävastoin
vahingollisia, ne kun Mikko-sedän mielestä voivat olla aiheena
kaikenlaisiin peloittaviin näkyihin, varsinkin heikkohermoisissa
lapsissa. Sellaisia Mikko-setä ei koskaan kertonut ja esti sopivalla
tavalla poikiakin kertomasta niitä toisilleen.
— Sadussa pitää olla tosi ja luonnollinen pohja, jonka kokemus
havaitsee oikeaksi, selitti Mikko-setä.