Ihmistyö on aina vaillinaista — ja keskeneräiseksi se aina jää,
koettipa sen saada sitten kuinka valmiiksi tahansa. Eikä se koskaan
lopu, tekipä sitä kuinka uutterasti ja kuinka paljon hyvänsä. Mutta
kaikki tämä on ihmiskunnalle siunaukseksi. Siinä näkyvät meidän
puutteemme ja meidän pyrkimyksemme.
Siirtolalaiset vähäväkisinäkin olivat raivanneet hyvän alan
ryteikköistä metsää. Alkukesän töitä jatkettiin elokuussa. Aina kun
oli päästy johonkin rajaan, oli siirrytty siitä ohi ja päätetty
vielä lisätä aluetta. Ja kauniiltapa jälki näyttikin. Sitä kävivät
ihaillen katselemassa kartanonomistaja perheineen, ja metsänvartija
antoi Mikko-sedän siirtolalaisten työstä kiittävän arvostelun. Kunhan
vain joka kesä saisi saman verran metsämaata raivatuksi, niin ei
hyvinkään monia vuosia kuluisi, kunnes kaikki tärkeimmät alat koko
kartanon mailla olisivat ensiluokkaisessa kunnossa. Siihen suuntaan oli
metsänvartija herralleen puhunut.
Se oli lasten työtä, kaunista lasten työtä. Luojan ihmeellinen luonto
oli tullut vieläkin ihmeellisemmäksi, sen salaperäisyys ihmiselle
tajuttavammaksi. Ihminen sai ikäänkuin avata silmänsä ja katsella
kaikkea sitä, mitä luonnossa oli. Hän näki laajemmalta yli avoimen
seudun. Puunjuurilla, missä ennen lahoilevat pensaat estivät korren
nousun, pääsi nyt maa vihannoimaan, kukkanen kohoamaan — ja hento puun
taimi, jota ennen lahonnut runko taivutti maata vasten, kykeni nyt
kohottamaan latvansa valoisaa aurinkoa kohti.
Se oli lasten työtä — kaunista työtä! Ja kilvan he itsekin sitä
ihailivat nyt, kun he tiesivät hetken tulleen, jolloin heidän oli se
ainakin keskeytettävä, kenties ainiaaksi sen jatkamisesta luovuttava.
Sillä syksy oli käsissä, muutto takaisin kaupunkiin lähellä. Heihin
nähden oli työ tällä kertaa valmiina heidän edessään, ja ihminen
nauttii aina aikaansaamastaan valmiista — siinä on työn suuri siunaus!
Kumma, etteivät pojat olleet ennen lähimainkaan huomanneet kaikkea tätä
kauneutta, minkä he olivat aikaansaaneet. Vasta nyt se heille selvisi,
nyt he osasivat mielihyvän nautinnolla eroittaa ruman kauniista —
raivatun, puhdistetun metsän — raivaamattomasta, puhdistamattomasta
metsästä. Sitä paitsi sanottiin kaikkea tätä heidän työtänsä hyväksi
ja hyödylliseksi. Kunpa kaikki metsät olisivat raivattuja — kunpa
ihmisikä, kunpa heidän ikänsä riittäisi raivaamaan kaikki metsät,
kaikki Suomen korvet!
Kaikkialla Lehtolan ympäristössä näkyi selviä jälkiä poikien kesäisistä
toimista. Talon vastaiselle kummulle, hiekkamäkeen he sotaharjoituksia
pitäessään olivat kaivaneet kaksi isoa kuoppaa vallihaudoiksi,
joiden valloittamista ja puolustamista välistä suoritettiin hyvinkin
tuimalla tavalla. Ne olivat syviä, kuhunkin suuntaan sylenlaajuisia
maaonteloita. Kun kartanonomistaja ne näki, ihastui hän ikihyväksi.
— Juuri tuollaisia me tarvitsemme, ne ovat erinomaisia perunakuoppia,
hän virkkoi.
Sitten arvosteltiin niiden kaivamisarvo, toisin sanoen: metsänvartija
ja pehtori saivat määrätä, kuinka monta työpäivää kuluisi kummankin
kuopan kaivamiseen. Sen mukaan sitten oli palkka laskettava poikien
hyväksi.
Jälleen olivat siis pojat — tietämättään — saaneet aikaan jotain
hyödyllistä, joka oli tuottanut heille suurta iloa ja ajankulua.
Ja tuossa talon ympärillä oli laaja vainioryhmä. Heinäpeltojen pinta
oli paikoin kellastuneen sängen peittämä, mutta suurimmaksi osaksi
näytti se taaskin vihannalta, sillä jälkikesän heinä peitti lakastuneen
kalpean maan. Se ikäänkuin koetti suojella luontoa liian pikaiselta
syystunnelmalta. Ja laitumella käyvät lehmät söivät ahnaasti ravitsevaa
ruohoa.
Heinäladot, jotka peltojen laidoissa täyteen ahdettuina lohduttivat
maamiestä tulevan talven tuiskuja kestämään, näyttivät kuin unelmoivan
niistä ajoista, jolloin Lehtolan siirtolalaiset ilakoimisellaan
täyttivät niiden ympäristön ja pitivät kisailupaikkanaan niiden
vähäarvoisien seinien sisustaa.
Pojat ymmärsivät nyt niin hyvin näitä kaihoisia tunteita, kun he
tiesivät pian olevansa pakoitetut jättämään rakkaan siirtolansa. Kesä
oli mennyt, mennyt samaa tietä kuin niin moni edellinen. Mutta olipa
heillä hyvä mieli siitä, ettei tämä viimeinen ollut kulunut suotta
kaduilla juoksemiseen ja pahuudentekoon — se hyvä mieli seurasi
itsestään olosuhteista, ei suinkaan harkitusta tietoisuudesta.
Viimeiseksi sunnuntaiksi, minkä siirtolalaiset Lehtolassa viettivät,
oli heidät kutsuttu kartanoon jäähyväiskahville. Sitä ennen olivat
pojat pitäneet kokouksen, jossa olivat hyväksyneet sen Mikko-sedän
ehdotuksen, että kaikki ylimääräinen maksu, minkä kartanonomistaja
perunakuoppien kaivamisesta y.m. maksaisi, otettaisiin vastaan
luonnossa, sellaisen vaihtoehdon oli nim. kartanonomistaja
Mikko-sedälle aikaisemmin ilmaissut. Siirtolalaisten päätöstä
ilmoittamaan kartanonomistajalle valittiin kolmihenkinen lähetystö,
joka myöskin sai tehtäväkseen lausua kiitokset hyvästä kohtelusta ja
siitä luottamuksesta, mitä kartanonomistajan puolelta siirtolalaisia
kohtaan oli osoitettu.
Kahvikutsut muodostuivat juhlahetkeksi siirtolalaisten elämässä.
Metsänvartija isäntänsä puolesta kiitti heitä ahkeruudesta ja hyvästä
käytöksestä sekä ilmoitti, ettei siirtolasta kannettaisi mitään
asuntovuokraa, koska siirtolalaiset olivat tuottaneet niin paljon
hyötyä ja tehneet hyödyllistä työtä kartanolle. Ylimääräiset maksut
siirtolalaisten töistä — koska he olivat halunneet ne luonnossa
— suoritettaisiin juurikasvien nostoaikana, jolloin poikien oli
pyydettävä itselleen lupaa koulusta ja saavuttava saamisensa perimään.
Kartanonomistaja oli luvannut korvata sen vähäisen junamaksun, mikä
kultakin matkaan kuluisi. Näin ollen saivat pojat vielä talvenkin
kuluessa nauttia kesän ansioista.
Saattaneepa arvata, etteivät nuoret siirtolalaiset olleet pahoilla
mielin, varsinkaan, kun heti puheen päälle tarjottiin iso lasillinen
kuumaa teetä oikein ison pullapalan kera. Erityisesti miellytti
poikia myöskin se, että heidän toivottiin ensi kesänä palaavan
takaisin samoille kesälaitumilleen. Mikko-setä oli oikein liikutettu
näistä toivomuksista ja lupasi, melkeinpä kyyneleet silmissä, kun
kartanonomistaja puristi hänen kättään, että hän ensi kesänä yrittää
kaksinverroin suuremman poikajoukon kanssa saapua siirtolaan.
— Terve tuloa, terve tuloa takaisin! Kyllä täällä tilaa riittää,
virkkoi kartanonomistaja heidän lähtiessään.
Seuraavana aamuna ani varhain lähti kaksitoistamiehinen joukkue,
kullakin matkapussi selässä, Lehtolasta kaupunkia kohti.
Kesäsiirtolalaiset muuttivat takaisin talvisille asunnoilleen.