On itseluotto elon ehto ensimmäinen.
Ibsen.
Mikko-setä koetti perin pohjin tutustua jokaisen turvattinsa niin
hyvin ruumiillisiin kuin henkisiinkin ominaisuuksiin. Hän seurusteli
heidän kanssansa ehtimisiin, milloin koko joukkueen mukana, milloin
parin kolmen keralla kerrallaan, milloin taas kahden kunkin kanssa.
Poikien jokapäiväisiä kisoja, uimaretkiä ja onkimatkoja hän — milloin
ei itse ollut joukossa kaikkein kisaisimpana — aina valppaalla
tarkkaavaisuudella seurasi. Ja kuin erityisestä kutsusta hän aina
ehti mukaan pieniä riitaisuuksia ja eripuraisuuksia ratkaisemaan. Ei
kukaan hänelle asioita kannellut eikä hän olisi ottanut niitä kuuleviin
korviinsakaan. Kun alussa joku erityiseen suosioon pyrkivä sitä
yritteli, niin Mikko-setä huomautti hänelle:
— Meillä on keskuudessamme "tuomioistuin", n.s. toverikäräjät, ja sille
sinun on asia avoimesti esitettävä.
Toverikäräjät istuivat kaksi kertaa viikossa, ja silloin tutkittiin
päivystäjien "mustat kirjat" ja tarkastettiin, kuinka monta
rikospistettä kullakin oli sekä määrättiin, miten suuri rangaistus
jokaisen — pistemääränsä mukaan — oli sovitettava. Mikko-setä oli
käräjien "yliprokuraattori".
Erityistä harrastusta sedän puolelta sai osakseen hidasluontoinen
ja nahjusmainen Aalto, jonka rangaistuspisteet melkein joka
käräjätilaisuudessa setää hämmästyttivät. Kaikissa tilaisuuksissa
olivat toverit Aalto parkaa mukiloimassa eikä niin pientä kinastusta
ollut, ettei yritetty pahuuden alkua ja riitaisuuden kehitystä
vierittää Aallon hartioille. Kaikissa kilpailuissa, kaikissa leikeissä
oli pahanen Aalto viimeinen. Ja tämäkö oli sitten muka mestari
kujeilussa?
Mikko-sedän teki mieli monesti asettua Aaltoa puolustamaan käräjien
istunnossa, mutta hän ei sitä sittenkään tahtonut tehdä. Hän vain
kehoitti häntä puolustautumaan ja muistelemaan kaikkia vastasyitä,
mitkä puhuisivat hänen puolestaan — ja niin saatiinkin usein
rangaistuspisteiden lukumäärä pienentymään melkoisesti.
Siirtolalaiskunta oli ryhtynyt vakinaiseen työhön. Mikko-setä ja
metsänvartija olivat yhdessä käyneet eräänä päivänä kartanon herran
pakinoilla ja viipyneet siellä pari tuntia. Kotiin tultuaan oli
setä antanut päivystäjän tehtäväksi kutsua heti siirtolalaiskunta
"ylimääräiseen kokoukseen, jossa tärkeä kysymys oli ratkaistavana".
Pojat saapuivat sangen uteliaina ja asettuivat paikoilleen
etuhuoneeseen, jota kokoussalina käytettiin. Mikko-setä oli juhlallinen
huomatessaan poikien "tiedonhalun". Sitten hän selitti, että heille
olisi tarjona hyödyllistä ja hauskaa työtä: metsänraivaamista.
Kokouksen olisi nyt päätettävä, otetaanko työ suoritettavaksi ja jos
otetaan, niin kuinka kauvan kunakin päivänä työtä tehdään.
— Tahdotteko, pojat, juoda maitoa, oikeata tuoretta lämmintä maitoa?
kysyi setä ilakoiden, silmiään räpytellen. Nyt sitä olisi saatavissa,
ei ainoastaan se vaivainen litra poikaa kohti, jonka luulemme voivamme
hankkia, vaan runsaammin. Kartanon omistaja on luvannut litran maitoa
jokaiselle pojalle hänen kunnollisesti tekemästään työtunnista
metsänraivauksessa. Riippuu siis maidonsaalis kokonaan siitä, missä
määrin haluamme ahertaa. Haluatteko, pojat, juoda hyvää maitoa? kysyi
setä lopuksi.
— Haluamme, haluamme, haluamme! huusivat pojat haletakseen.
— Vai niin, jatkoi setä. Siispä samalla haluamme raivata metsääkin,
eikö niin?
— Niin, niin, niin! kuului taaskin jokaisen suusta.
— No sitten, kysyi setä, kuinka monta litraa päivässä mahaan mahtuu?
Se oli vaikeampi kysymys. Pojat jäivät miettimään. Moni syventyi
kysymykseen oikein perin pohjin. Muistuivatpa mieleen kotoisetkin asiat
kaupungissa, kuinka se maitotilkka, minkä siellä sai, oli hyvältä
maistunut, vaikkei se useinkaan ollut oikeata maitoa, kuten vanhemmat
ja muut aikuiset ihmiset, jotka olosuhteita paremmin tunsivat,
olivat sanoneet. Ja eroituksen huomasi selvästi muistellessaan
kaupunkilaismaidon makua ja maistellessaan sitä, mitä nyt oli tarjona.
Kelpasipa sitä juoda! Ja sehän oli selvää, että se oli terveellistä.
Koulun lääkärikin, joka tarkastuksilla käydessään luokalla oli
huomannut jonkun pojan kasvot kalvettuneiksi ja käpristyneiksi, oli
kehoittanut juomaan maitoa, paljon maitoa. Olisipahan sitä kelvannut
juoda, kun olisi saanut. Nyt sitä vastoin näytti tilaisuus tulleen, nyt
saisi maitoa, paljon maitoa!
Eräät pojista pääsivät siihen päätelmään, että jaksaisi sitä päivässä
ainakin kymmenen litraa.
— Ehkä, virkkoi Mikko-setä, mutta huomaa toki, että sinun olisi
raivattava metsää kymmenen tuntia päivässä saadaksesi tuon määrän
maitoa ja siihen sinä et pysty. Mutta pari kolme tuntia päivässä sinä
kyllä jaksat työtä tehdä — ja saatpa tyytyä kahteen maitolitraankin.
Asiaa kaikin puolin harkittua tultiin siihen lopputulokseen, että
työtä tehtäisiin kaksi ja puoli tuntia päivässä. Silloin saataisiin
maitoa kaksi litraa henkeä kohti arkipäivisin ja pyhän osalle jäisi
kolme litraa, joka karttuisi ylimääräisestä puolen tunnin työstä
kunakin päivänä. Päätöksestä laadittiin pöytäkirja ja kukin vakuutti
aivan henkilökohtaisesti käyttävänsä työaikansa oikein, että hyvällä
omallatunnolla saattoi sitten juoda oman ansaitsemansa maidon.
Valittiin myöskin työpäivystäjät kutakin viikon päivää varten erikseen.
Työajaksi hyväksyttiin puoli tuntia ennen aamiaista, puolitoista tuntia
aamiaisen ja päivällisen välillä kahdessa jaksossa sekä puolituntia
päivällisen ja illallisen välillä.
Ja niin sitä alettiin. Toiset pojista hakkasivat kassaroilla vesat
irti, toiset kantoivat ne isoiksi röykkiöiksi. Ensimmäisinä päivinä
oli metsänvartija mukana osoittamassa, kuinka työ oli paraiten
suoritettava: "Päivystäjä" eli "työntarkastaja", jolla oli Mikko-sedän
herätyskello kädessään, ilmaisi ajankulun soittamalla aisakelloa.
Kunkin neljännestunnin kuluttua levättiin viisi minuuttia, jolloin
Mikko-setä tavallisesti kertoili juttuja kasveista ja eläimistä.
Sattuivatpa he monesti saamaan seuralaisekseen oraviakin, joista
jokainen osasi kertoa jonkun pikku sadun; samoin jäniksistä ja muista
metsän vakinaisista asukkaista. Se oli aika hauskaa. Entäs sitten se
makea maito, se oli vielä lämmintä, kun sen aamiaisen mukana huulilleen
kaatoi! Ja sitten se, että se oli omaa ansaitsemaa! Työaika kului
nopeasti kuin väkevän virran juoksu. Työpaikalle oli Lehtolasta,
missä siirtolalaisasunto sijaitsi, noin puolentoista kilometrin
matka. Sinne kuljettiin rantatietä, joka teki pitkiä kaarteita.
Suorinta tietä kulkien lyheni matka puolella. Mutta pojat eivät
olleet sitä huomanneet, vaan käyttivät aina työpaikalle kulkiessaan
tuota kiertelevää polkua. Mikko-setäkin oli aivan sattumalta osunut
saamaan selville lyhimmän matkan — ja silloin oli hänellä mukanaan
"perheen" heikoin jäsen, Aalto. Asia oli nimittäin niin, että
Mikko-setä piti paria hinterintä, varsinkin toista niistä, juuri Aaltoa,
vähemmän aikaa ja helpommassa työssä kuin toisia. Oli yksimielisesti
sovittu siitä, että toiset ylimääräisesti korvaisivat ylityöllään
sen ajan, minkä vähäväkiset ja sattumalta sairaat kulloinkin olivat
pakoitetut laiminlyömään. Niinpä sattui, että Mikko-setä vei Aallon
työhön jonkun kerran noin puolta tuntia myöhemmin, käyttäen samalla
suorinta polkua, johon Aaltokin siis tutustui. Mutta tästä polusta
eivät toiset — ties' mistä syystä — olleet saaneet selkoa, kuten jo
on mainittu. Eräänä päivänä sitten, kun työt olivat jo lopetetut ja
pojat vetelehtivät pihanurmikolla iloisia juttujaan kertoellen, tuli
Mikko-setä poikajoukkoon ja huomautti ukkosilman ja rankkasateen olevan
nousemassa. Työkalut, jotka olivat jääneet työpaikalle, olivat kaikin
mokomin noudettavat pois, sillä niitä ei saanut ruostuttaa. — Työkalut
ovat hoidettavat aina hyvin! lisäsi setä päättävästi.
Ja niinpä ei muu neuvoksi kuin lähteä niitä noutamaan — ja kiire
pakkasi joutumaan, jos mieli kuivana matkalta palata. Jokainen sai
noutaa oman työkalunsa, koska paraiten itse tiesi, mihin sen oli
jättänyt. Jotta jokaisella olisi kulku ja kiire mielessä, päätettiin,
että kahdelle nopeimmalle annettaisiin palkinnot: nopeimmalle kaksi
vehnäspullaa ja sitä seuraavalle yksi vehnäspulla ylimääräisesti
seuraavan sunnuntain kahvitarjoilussa.
Ja niin pojat lähtivät matkalle. Aalto-parka oli hitain. Toiset olivat
jo pitkän matkan päässä, kun Aalto kiipesi pihaveräjän yli. Mutta
veräjän takana hän pysähtyi. Mikko-setä näki hänen katsahtelevan
kahteen eri suuntaan. Kaikki muut olivat juosseet rantatielle, mutta
hetkisen kuluttua vilkastui Aalto ja lähti pyyhältämään suorinta
polkua. Olipa hupaista nähdä, miten nopeasti hän pyyhälti: Mikko-setä
huusi vielä hänen jälkeensä:
— Pidä nyt puoliasi, Aalto!
Ja Aalto piti puolensa sillä kertaa. Kun pitkäsäärinen Teikari,
joka tuli ensimmäisenä rantatietä pitkin, hyppäsi pihaveräjän yli,
huomasi hän ihmeekseen hengästyneen Aallon kassaroineen loikoilemassa
pihanurmikolla. Teikarin hämmästys oli niin suuri, että hän jäi
mykkänä tuijottamaan yleensä nahjukseksi tunnettuun toveriinsa. Kun
poika toisensa jälkeen' ilmaantui pihalle, ilmoitti Teikari lyhyesti
jokaiselle:
— Aalto oli ensimmäinen, Aalto sai ensi palkinnon!
— Aaltoko? Onko se mahdollista? Kuinka ihmeentavalla! kuului
kummaksumisia jokaisen huulilta.
Mutta Aalto nousi makaavasta asennostaan, otti kassaran kainaloonsa,
pisti kädet housuntaskuihin ja kulki kumppaniensa keskuudessa pää
korkealle kohotettuna.
Ja kun vihdoin kaikki olivat retkeltään palanneet, syntyi yhä suurempi
hämmästys. Aaltoa ihailtiin ja ihmeteltiin. Mutta tämä ei virkkanut
sanaakaan, syrjäinen saattoi ainoastaan nähdä, että hän oli liikutettu.
Kun sitte Mikko-setä julkisesti julisti Aallon palanneen ensimmäiseksi
retkeltään, muuttui ihmettely ihailuksi. Poikien mielestä oli
tapahtunut vallan ihmeitä.
Ja innokkaimmat heistä tungetteleivat Aallon ympärille. Toiset
taputtelivat häntä olkapäälle, toiset tarttuivat hänen pieluksiinsa
saadakseen hänet itsensä tunnustamaan, että hän todellakin oli
ensimmäinen kilpajuoksussa. Mutta kun hän ei mitään virkkanut, niin
innokkaimmat kohottivat hänet ilmaan huutaen:
— Eläköön Aalto, eläköön!
Ja hurraaseen yhtyi jokainen, Mikko-setäkin huusi oikein hattuaan
heilutellen. Se oli Aallon päivä se!
Mutta sen jälkeen ei Aaltoa kohdeltukaan, kuten ennen. Jos joku
tovereista nipisteli häntä tai puukki ja tyrkki, niin hän antoi
takaisin niin että tuntui. Ja vaikkapa jonkun ajan kuluttua tulikin
tunnetuksi, että Aalto oikeastaan oli juossut vain puoli matkaa, koska
hän oli käyttänyt oikopolkua, niin ei se vaikuttanut mitään asiaan.
Aalto mittasi aivan itsetietoisesti siitä alkaen jokaiselle toverilleen
samalla mitalla kuin nämä hänelle, eli toisin sanoen: hän koetti pitää
puoliaan, ja hän onnistuikin siinä. Jos hänen piti itkeä kivusta, niin
sai toinenkin itkeä aivan samasta syystä. Toverien kunnioitus Aaltoa
kohtaan kasvoi melkoisesti — eikä hän enää koskaan sen jälkeen — ei
edes Mikko-sedän kehoituksestakaan — antanut toisten tehdä edestään
työtunteja. Hinteryydestään huolimatta meni hän työhön ja palasi sieltä
muiden mukana. Ja mikä ihmeellisintä, näytti runsas maitomäärä, jonka
hän joka päivä yhä suuremmalla ja suuremmalla mielihyvällä nautti,
alkavan vaikuttaa. Hänen liikkeensä tulivat vilkkaammiksi, puhe
henkevämmäksi, silmät eloisemmiksi ja posket verevämmiksi entistään.
Ja jokaisessa lauvantai-iltaisessa mittauksessa, kun setä punnitsi
poikansa, näytti Aallon paino tasaista nousua.
— Jahah — jahah! hymähteli Mikko-setä mielihyvillään, hyvä tästä tulee.
Aalto on muodostanut tähän saakka laakson, nyt se alkaa kohota harjuksi.