Metsänvartija tervehti Mikko-setää, pojat nostivat hänelle lakkiaan
ja kaikki lähtivät liikkeelle Lehtolan pihalta, metsäretki mielessä.
Joukkue kulki pitkin rantatörmää, joka kauvempana kohosi jyrkänteeksi.
Herttainen kesäpäivä loihti luonnon niin valoisaksi, mielen niin
virkeäksi ja vapauden nuorissa lapsenrinnoissa niin ilakoivaksi,
että Mikko-setä ja metsänvartijakin näyttivät nuorentuneen, hypellen
kevyesti mättäältä mättäälle kuin nuoret varsat. Eikä setä kiellellyt
nyt poikia temmeltämästä ja syrjähyppyjä tekemästä, kuten jalkamatkalla
kaupungista siirtolaan. Vallan mielinmäärin he saivat juoksennella,
kisailla ja heitellä voileipiä tyynen järven pinnalle. Ainoastaan
maalle päin kivien heitteleminen oli ankarasti kielletty, ja jos
joku sattui tämän kiellon unohtamaan, merkitsi päivystäjä heti viisi
rikospistettä aina mukanansa olevaan päiväkirjaan tottelemattoman
nimen kohdalle. Tottelemattomuus ja vallattomuus pantiin muistiin
pisteettäin. Siirtolalaisten pitämä kokous taas oli luokitellut
rangaistukset eri pistemäärien mukaan. Niinpä esimerkiksi kymmenen
rikospistettä saaneen täytyi kerran syödä päivällinen eri pöydässä,
kaksikymmentä pistettä saaneen kanssa eivät toverit saaneet vaihtaa
ainoatakaan sanaa kahteen tuntiin j.n.e. Pojat itse olivat määritelleet
tällaiset rangaistukset — ja Mikko-sedälle oli annettu valta ryhtyä
asiaan, ellei päätöksiä noudatettu ja pantu toimeen.
Miksi ei sitten kiviä saanut heitellä maalle päin?
Siksi, oli Mikko-setä selittänyt, että siitä saattoi koitua ikävyyksiä.
Maalle päin heitetty kivi voi sattua pensaikossa liikkuvan toverin
kalloon tai häiritä laitumella käypiä eläimiä j.n.e. Yleensä oli
aina leikissäkin, olipa se mitä laatua tahansa — Mikko-setä oli sitä
oikein käytännöllisesti opettanut -, tiedettävä mitä teki, eli toisin
sanoen nähtävä tekonsa seuraukset. Kaikki kisailut, jotka poikien
kesken olivat sallittuja, piti jo etukäteen tarkoin suunnitella. Niitä
suoritettaessa ei saanut poistua määrättyjen rajojen ulkopuolelle
eivätkä ne saaneet kestää kauvemmin kuin edeltäpäin oli sovittu.
Ja ihmeellinen muisti oli Mikko-sedällä. Ainoastaan kuin toisella
korvallaan hän sivumennen oli kuullut poikien keskinäiset sopimukset
leikkiin ryhdyttäessä, mutta annappas, jos joku niistä leikin kuluessa
poikkesi.
— So-so, Lahna, jopa juoksit yli luvallisen rajan! hän heti oikaisi
erehtynyttä, tai:
— Kuulepas sinä ketterävartaloinen Kekki, elä "puhalla" kengänkannan
leveyttä hypätessäsi pituutta.
Metsään päin edetessä pysäytti Mikko-setä usein pienet seurakumppaninsa
ja kutsui heidät luokseen tarkastelemaan kaikkea sitä, mitä
hän luonnossa oli havainnut ja minkä hän tiesi olevan uutta ja
mielenkiintoista kaupunkilaislapsille. Ja paljon sitä sellaista olikin.
Matkan varrella tavattiin koko joukko linnunpesiä. Niitä oli maassa
pensaiden juurilla, niitä oli puiden oksilla ja lahonneiden puiden
onkaloissa. Pojilla oli kova halu särkeä munat, jos sellaisia vielä oli
pesissä, tai kiduttaa ja tappaa poikaset, missä niitä vain tapasivat.
Mutta aina ehti Mikko-setä väliin ja pelasti pienokaiset ja munat.
Oli se vähän ihmeellistä, miksi niitä ei saanut tuhota.
— Ei, sanoi Mikko-setä vakavasti, ei niitä saa tuhota, niistä on meille
ihmisille hyötyä. Ihminen hävittää ja tuhoaa ainoastaan sellaista, mikä
häntä joko suorastaan vahingoittaa tai jonka hyödyllisyydestä hän ei
ole selvillä.
— Mitäs hyötyä noista linnuista sitten on? kysyi Soikka, hykäyttäen
lapsenleveitä hartioitaan.
— Ne laulavat, huomautti Pekka, katsellen kirkkailla silmillään
kysyvästi isäänsä.
— Kyllä niinkin, selitti Mikko-setä. Siitä on meille paljon iloa
ja viihdytystä, kun lyhyen kesämme aikana saamme kuulla lintujen
tuhatäänistä kuoroa. Mutta erityisesti ei meille siitä hyötyä koidu.
Vaan useimmista linnuista on suurta hyötyä ihmisen taloudelle: linnut
nimittäin hävittävät, syövät ravinnokseen, meille tuhoisia hyönteisiä —
ja se on suuren arvoista.
Kumminkin antoi Mikko-setä ottaa kustakin pesästä, missä vielä munia
oli, yhden munan, jonka sisällys tyhjennettiin siten, että munan
kumpaankin päähän puhkaistiin neulalla reikä ja sisus puhallettiin
ulos. Sieltä tuli valkuaista ja keltuaista. Mikko-setä selitti, että
kaikki tuo valkuainen ja keltuainen muodosti yhden ainoan solun, josta
linnun uusi elämä sai alkunsa, kun munaa tasaisesti lämmitettiin, s.o.
haudottiin. Munan kuoret säilytettiin tarkasti eheinä, vietiin kotiin,
selvitettiin kirjan avulla niiden tuntomerkit ja pantiin erityiseen
laatikkoon nimilipulla varustettuina. Jokaisen retkeilyn perästä
kokoelma lisääntyi vähitellen. Ja ihmeellistä oli se, että vielä
kesäkuun puolivälissäkin tavattiin pesiä, joissa saattoi olla ehyitä
munia.
Kohottaessa mäenrinnettä kukkulalle hajaantuivat pojat taajaan
petäjikköön. Jonkun ajan kuluttua juoksi Kaarre aika kyytiä Mikko-sedän
luokse. Hengästyneenä hän huohotti:
— Setä, saako variksen pesän särkeä?
— Oletteko sellaisenkin löytäneet? kysyi setä.
— Olemme. Tuolla kallion alla ison petäjän latvassa se on. Se on aika
rumilas, selitti Kaarre.
Mikko-setä lähti suojattinsa mukana pesälle. Sinne olivat pojat miltei
kaikki kokoontuneet. Akka-varis räpytteli ja kaakatti läheisessä
puussa, katsellen uhkaavana, miten pari poikaa, Kukkonen ja Elo,
kiipesivät puuhun, lähestyen pesää lähestymistään.
Pesästä kuului äänekästä vikinää. Eräät pojista alkoivat heitellä
kivillä hädissään olevaa variseukkoa.
— So-soo, pojat, huudahti Mikko-setä kivenheittäjille. Eläinrääkkäys on
meidän yhteiskunnassamme ankarasti kielletty.
— Mutta variksethan ovat pahoja lintuja, puolustautuivat pojat.
— Mitäs pahaa ne ovat teille tehneet? kysyi Mikko-setä.
— Vaikkapa ei meille, niin...
— Niistähän on ihmiselle vahinkoa, huomautti Seitola.
— Ei se ole niin varmaa, onko niistä vahinkoa. Varis on kyntömiehen
vanha ystävä — ja alkaapa se saada tieteilijöitäkin puolellensa. Lienee
kokonaan erehdys vainota varista. Mutta joka tapauksessa on eläimen
kivittäminen kielletty — sen te kyllä tiedätte, kunhan vain ajattelette
asiaa.
— Mutta entäs poikaset, saadaanko ne tappaa? kysyi Kaarre jälleen
uteliaana.
— Annetaan poikastenkin elää, vastasi Mikko-setä. Varisäiti tulisi
kovin pahoilleen, jos me ryhtyisimme sen kotionnea tuhoamaan. Tulkaa
alas, Kukkonen ja Elo, ei häiritä variksen kotia! huusi hän sitten
puuhun kiipeäjille. Jospa varis on kyntömiehen ystävä, kuten toiset
väittävät, niin antaa kyntömiehen pitää ystävänsä — hän niitä kyllä
tarvitsee.
— Kuinka se voisi olla kyntömiehen ystävä? kysyi Pekka isältään.
— No siten, että eräät väittävät sen seuraavan kyntömiestä pellon
vaolla ja hävittävän niitä tuhoisia toukkia, jotka aurankärjessä ovat
kohonneet maanpinnalle.
— Ahaa, huudahti Pekka, nyt ymmärrän, se siis hyödyttäisi sillä tavalla
maamiestä ja säästäisi hänen tulevaa kylvöstään tuholta.
— Aivan niin, poikaseni! vastasi Mikko-setä.
Metsänvartija johti joukkueen mäen toiselle puolelle, missä oli tiheä
männikkö pitkiä ohuita puita.
— Kas, täältä saamme ottaa ongenvapoja kuinka paljon tahansa, virkkoi
hän. Tämä palsta on kokonaan harvennettava.
Sitten hän otti kunkin pojan erältään ja antoi hänelle pienen alueen,
josta hän saisi vapapuun valikoida. Aivan tervettä nuorta puuta ei
saanut tuhota. Mutta ongenvavaksihan kelpasi yhtä hyvin joku hiukan
viallinenkin, esim. sellainen, jossa oli kuori halki tai juuri mätä. Ja
niitä oli koko joukko. Pian löysi jokainen palstaltaan sellaisen. Ne
olivat pitkiä, hoikkia, ohuita riukuja, juuresta ukkovarpaan paksuisia.
Kuorittuina ja kuivattuina niistä tuli erinomaiset tarviskalut.
— Jokainen merkitköön tarkasti vapansa nimikirjaimillaan, ettei synny
sekaannusta omistusoikeudesta, huomautti Mikko-setä pojille, jotka
kilvan kiskoivat kuorta irti vapapuista.
Mutta pellavatukkainen Leimu, joka viimeisimpänä saapui joukkoon pitkä
vapapuu kädessä, kysyi Mikko-sedältään:
— Saako käärmeen tappaa? Minä näin sen tuolla.
— Totta kai! vastasi Mikko-setä.
Koko poikajoukko, heitettyään vapapuunsa sikin sokin maahan, lähti
juoksemaan Leimun osottamaan suuntaan. Mikko-setä taittoi pensaasta
notkean kepakon, karsi sen ja varustautui tappamaan elukan niin pian
kuin se löydettäisiin.
— Elkää vain astuko sen päälle, hän varoitti poikia. Jos se on
kyykäärme, niin sen purema on vaarallista.
Pian löysi Leimu elukan, joka kiemurrellen kiersi puunjuurta etsien
koloa päästäksensä turvaan. Kun Mikko-setä sen näki, totesi hän sen
kyyksi. Turhaan se etsi itselleen pelastavaa loukkoa. Pari kolme hyvin
tähdättyä iskua Mikko-sedän notkeasta kepakosta teki sen kyvyttömäksi
kulkemaan eteenpäin. Mutta paikallaan se kiemurteli kauvan. Vihdoin
otti Mikko setä sen käteensä ja virkkoi:
— Kyykäärme se on, sillä on tumma hampaakas juova selässä ruskeahkolla
pohjalla. Se on vaarallinen siitä syystä, että sillä on ontto
myrkkyhammas, josta sen purressa vuotaa myrkkynestettä haavaan,
aiheuttaen verenmyrkytyksen. Empimättä tappaa ihminen aina tällaisen
vaarallisen vastustajansa.
Mikko-setä kaivoi sitten sanomalehden palasen taskustaan, kääri
käärmeenraadon siihen ja pisti taskuunsa. Kun pojat ihmettelivät
sedän menettelyä, niin hän selitti heille, että hänen tarkoituksensa
oli nylkeä se saadakseen nahkan täytetyksi, sekä sitten keittämällä
irroittaa liha luista, saadakseen esille luurangon. Pojat olivat kovin
innoissaan ja halusivat heti kotiin nähdäkseen, miten sedän tuumat
toteutuisivat. He aikoivat sitten ryhtyä menettelemään samalla tavoin.
— Hei, pojat! hoikkasi Mikko-setä kovalla äänellä, ottakaa nyt
ongenvapanne kukin. Mennään kotiin. Manda-täti odottaa ruokineen.
Silloin kiiruhtivat pojat, sillä he huomasivat olevansa nälkäisiä.