Aamiaisen jälkeen ilmoitti Mikko-setä, että heidän — koko siirtolan —
olisi käytävä kartanonomistajaa tervehtimässä voidakseen suunnitella
kesätehtäviään. Hehän tarvitsisivat kaikenkaltaisia leikki- ja
työkaluja, ja niitä varten piti heidän saada raaka-aineita metsästä,
joten oli tarpeellista kysyä kartanonomistajalta, saataisiinko niitä
metsästä ottaa.
Koko "armeija" lähti liikkeelle pitkin oikotietä, joka kulki metsän
läpi karjakartanosta hoviin. Se oli siirtolaisten ensimmäinen yhteinen
retki pitkin raivaamatonta karjanpolkua kesäisen virkoavan luonnon
keskuudessa. Setä kulki edellä ja opasti. Hän osoitteli puiden oksilla
liikehtiviä ja laulelevia lintuja, ilmoitti niiden nimet, matkieli
niiden laulutapaa, jotta pojat vastakertana ne tuntisivat, sekä kertoi
pikku juttuja luonnon siivekkäistä olioista.
Sellaista luonnon sinfoniaa eivät pojat koskaan ennen olleet
aavistaneetkaan olemassaolevaksi, sitä vähemmin kuulleet. Koivikossa
ja lepikossa tien molemmin puolin vilisemällä vilisi siivekkäiden
parvia, isoja ja pieniä, isoäänisiä ja viheltelijöitä, sirkuttajia
ja sipottelijoita — vieläpä karkeaäänisiä vaakkujiakin. Rastaat
rähähtelivät kuin hengenvaaran lähestyessä ja harakat naurahtelivat
kuin vahingonilosta.
Setä osoitti erästä retkalentoista isoa lintua, joka juuri lähti
rinteellä olevan petäjän latvasta ja siirtyi toiseen, kysyen,
tunsivatko pojat "metsälintua". Toiset rähähtivät nauruun, mutta useat
tuijottivat kysyvinä opettajaansa. Vasta sitten, kun osoitettu lintu
oli asettunut oksalle ja alkoi "vaakkua", laukesi jännitys. Äänestä sen
tunsivat melkein kaikki.
— Varishan tuo on! huudahtivat useat.
Setä naurahti ja virkkoi:
— Se on tosiaankin lintu, jonka laulun jokainen tuntee, vaikkei itseään
eläintä olisi koskaan nähnyt.
Hovin kesannolla oli työ täydessä käynnissä. Siinä saivat pojat
tutustua kyntämiseen oikein kädestä pitäen. Kymmenkunta parivaljakkoa
veti raskaita rauta-auroja. Setä näytti olevan kyntömiesten vanha
tuttu, joten hevoset pysäytettiin ja miehet tulivat kättä lyömään ja
kaupunkiuutisia kuulemaan.
Mutta pojilla olivat omat huvinsa: he alkoivat hyväillä hevosia,
jotka näyttivät hyvin haluisasti ottavan vastaan helliä taputuksia.
Kiipesivätpä toiset selkäänkin nauttien sanomattomasti tästä
ehkäpä ensimmäisestä ratsastusyrityksestä. Oli se sentään jotain
mieleenpainuvaa tämä tällainen leikittely. Tarttuipa pitkäsäärinen
Teikari aurankurkeenkin ja käski hevosten lähteä liikkeelle. Ne
tottelivat heti, kulkien toinen vaossa toinen vaonlaitaa, aivan
säännöllisesti — ja aura viilsi leveän kielekkeen kovaksi painunutta
maata ja käänsi turpeen kyljelleen toisen päälle. Siitä tuoksahti
viileä kosteus kyntömiehen kasvoja vasten, ja onkilierot kiemurtelivat
hetkisen kynnöksellä koettaen pyrkiä niin pian kuin mahdollista
takaisin pimeään piiloonsa.
Hovissa otettiin vieraat ystävällisesti vastaan. Setä esitteli kaikki
seuralaisensa kunkin erikseen isännälle, joka auliisti myöntyi
Mikko-sedän kaikkiin pyyntöihin. Vieraat saivat vapaasti ottaa
metsästä ongenpahloja, pallokeppejä tai _mitä_ hyvänsä, kunhan vain
kysyivät metsänvartijalta ne paikat, mistä tarve-aineita oli tapana
koota. Lupasipa kartanonomistaja työkaluvarastonsakin vapaasti
siirtolalaisten käytettäväksi. Niinpä jos he esim. tarvitsivat
kirveitä, lapioita, rautakankia y.m. sellaisia, niin ei muuta kuin
lähettää vain kalustovajasta ottamaan. Tämä oli varsin miellyttävä
lupaus poikiin nähden, sillä he olivat Lehtolan läheisyydessä — Lehtola
oli karjakartano, jossa siirtolalaiset asuivat — nähneet kuoppien
kaivamiseen sangen mukavia hiekkakenttiä, joten lapioiden saanti oli
tuiki välttämätöntä.
Paluumatkalla poikettiin pajassa, jossa seppä paraillaan takoi hehkuvaa
rautaa, niin että kirkkaat säkenet roiskuivat joka suuntaan. Sitäpä oli
mukava katsella ja vielä hauskemmaksi tuli tilaisuus, kun seppä antoi
poikain kiertää paljetta, joka puhalti ilmaa palavaan hiilostaan, jotta
rauta tarpeeksi pehmenisi. Mutta kyllä se pehmenikin. Kun se hetkisen
kuluttua pitkillä pihdeillä kohotettiin jälleen alasimelle, sai sen
taivuttaa aivan kuin villalangan mihin suuntaan tahansa... Ja lopuksi
siitä syntyi hevosenkenkä.
— Jos jonkun veressä on sepäntaipumuksia, niin tulkoon oppipojaksi,
virkahti seppä jurosti, mutta leikillisesti.
— Ai, minä tulen... ja ininä... ja minä... huudahtelivat pojat.
— Jos päivän, pari väännät paljetta, niin teenpä sinulle kirveen
palkaksesi, sanoi seppä, ojentaen pihdeissä olevalla kuumalla raudalla
hartiakasta Soikkaa, niin että tämä pari askelta perääntyi. — So-soo,
elähän pelkää, en sinua polta, naurahti seppä huomatessaan pojan
pelästyvän. Tuletko tienaamaan kirvestä?
Soikka katseli neuvottomana Mikko-setään ja soperteli:
— Kyllähän... minä... mutta...
— Tule vain, jos tahdot — ellei se ole liian raskasta tuo vääntäminen,
virkkoi Mikko-setä ja tarttui palkeen kampiin koetellakseen paljetta.
— Ei se ole liian raskasta, toimittivat pojat.
Setäkin myönsi sen olevan kevyttä työtä, aivan sopivaa leikkityötä.
Ja niin lupautui Soikka palkeenvääntäjäksi. Mutta toisetkin halusivat
pikku kirveitä ja alkoivat pyrkiä sepän paljepojiksi.
— No tulkaahan sitten vuoroon kukin, vastasi seppä. Maksan teille
sikäli kuin ehdin tekaista kirveitä.
Metsätaipaleella kotiin mentäessä muistutti Mikko-setä poikia pitämään
tarkoin mielessään mitä olivat sepälle luvanneet. Heti aamiaisen syötyä
seuraavana päivänä oli Soikan mentävä paljepojaksi ja kestettävä leikki
loppuun asti.