Se oli erääseen suurtilaan kuuluva karjakartano, jossa asui
ainoastaan pari palvelijatarta elukoita hoitamassa sekä metsänvartija
pienoisessa pihantakaisessa rakennuksessa. Palvelijoiden hallussa oli
päärakennuksen pirttipuoli, ja setä siirtolaisineen sai huostaansa
lännenpuoleisessa päässä olevat kaksi kamaria ja keittiön.
Poikien ensimmäisenä huolena oli syödä kunnon ateria, jonka Mikko-setä
pyysi emäntäpalvelijattarelta, heillä itsellään kun eivät vielä olleet
keittiökalustot kunnossa. Pian olikin pöytä kukkuroillaan leipää,
voita, sisäjärven muikkuja, keitettyjä perunoita ja läskikastiketta.
Harvoin lienee päivällinen maistunut pojista niin hyvältä kuin miltä se
nyt maistui pitkän jalkamatkan jälkeen. Mikko-setä oli sen arvannut,
ja siksipä hän olikin pyytänyt kaikkea runsaan määrän. Kesken eivät
ruokalajit loppuneet, vaikkei suuriakaan jäljelle jäänyt.
Syömisen jälkeen alkoi useita väsyttää. Eräät pyrkivät jo
pitkäkseenkin, mitkä penkeille, mitkä sänkyihin, — eräät lattiallekin.
Mutta Mikko-setä huudahti tuimasti:
— Ei, pojat, ei se kelpaa! Ei ole vielä nukkumisen aika. Ainakin kaksi
tuntia on teidän vielä valvottava. Hei pojat, mennäänpä uutta kotiamme
tarkastelemaan!
Pojat tottelivat ja seurasivat setää ulos. Ensiksi käytiin pitkässä
"ketkaselkäisessä" navetassa, jossa ei ollut ainoatakaan elukkaa.
Ainoastaan lehmänkaulaimet ja ruokaruuhien kupeeseen kiinnitetyt ketjut
osottivat, kuinka monta lypsävää navettaan mahtui. Pojat laskivat ne ja
saivat summaksi 120.
— Satakaksikymmentä! huudahti varustustoimikunnan puheenjohtaja. Onpa
siinä sarvikkaita!
— Kaikkiin niihin saatte lähemmin tutustua lypsyaikoina, virkkoi setä.
Navetan ylisillä oli heinärekiä, olkia ja pahnoja sekä
maanviljelyskoneita. Pojat piehtaroivat ja telmivät pahnoissa, niin
ettei hetkisen kuluttua ollut tietoakaan väsymyksestä.
— Tämäpä on mainio kisailupaikka! riemuitsivat pojat, heittäen
häränpyllyä minkä ennättivät.
Yrittipä setäkin mennä yli niskojensa, mutta jäykät koivet eivät
tahtoneet kohotakaan ilmaan. Mitäs muuta kuin pojat auttamaan, ja heitä
oli pari kolme kummassakin sääressä, ennenkuin setä pääsi ympäri. Mutta
se lisäsi riemua sanomattomasti.
Tarkasteltiin vielä eräitä tyhjiä latoja, jotka tekivät synkän
vaikutuksen, sekä käytiin kauvempana sijaitsevalla riihirakennuksella,
joka seisoi yksikseen kuin hyljättynä laajan kesantopellon keskellä.
Mutta kun oli päästy lähemmäksi tuota autiolta näyttävää mustaa
rakennusta, niin huomattiinkin, ettei sen vallan ikävissään tarvinnut
ollakaan. Sen läheisyydessä oli vilkasta elämää. Suuri sikalauma
tongiskeli maata riihen edustalla — ja pojat saivat heti kesyt eläimet
leikkitovereikseen. Ei tarvinnut muuta kuin vähän korvan juuresta
raaputteli ystävällistä porsasta, niin se heti virkahti "öh-öh-öh", ja
heittäytyi maahan pitkäkseen. Ja kun vähän aikaa sitä hyväili, niin
eipä se enää tahtonut eroon päästääkään. Varsinkin niistä pojista,
jotka eivät ennen olleet elävää sikaa nähneet -ja sellaisiakin oli,
setä sai tietää, että niitä oli kokonaista kolme — oli tämä ystävyys
erittäin hupaista.
Riihen takana järsivät lampaat ojanreunustaa. Ja kun Teikari ne ensiksi
nähtyään kysäisi kovalla äänellä:
— Mikä pikolla kipeä? niin kajahti kellokkaan selvä vastaus:
— Pää-ä-ä-ä-ää!
Ja toiset alkoivat kohta kuin kuorossa huudella:
— Pää-äää-ää-ää!
Poikien joukossa oli kuusi sellaista, jotka eivät elävää lammasta
olleet ennen nähneet. Vahinko vain, että pikot olivat kovin arkoja. Ne
katsella töllistelivät kauvempaa, mutta kun alkoi niitä lähennellä,
niin juosta pikittivät pakoon.
— Kyllä me ne pian kesytämme, lohdutteli Mikko-setä poikia.
Noin kolmisen tuntia päivällisen jälkeen komensi Mikko-setä
siirtolalaisensa rannalle, jonka hietikko pellon takaa pienen lepikön
lomitse vilkkui.
— Nyt otamme ensimmäisen kylvyn, virkahti setä rantamättäälle istahtaen
ja alkoi riisua päältään.
Pojat tekivät samoin, ja pian oli koko joukkue pulikoimassa
virkistävässä vedessä. Se se vasta herkkua oli hiestyneestä ja
pölyisestä ruumiista. Ihan tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Mutta setä ei
antanut kovinkaan kauvan siellä viipyä. Vasta tuonnempana, kun vesi
ehtii lämmetä, saisi viipyä kauvemmin. Uimisen jälkeen saivat pojat
noutaa olkia kamarien lattialle ja ruveta nukkumaan. Toisista oli tämä
viimeinen komennus vähän ikävää, sillä väsymys tuntui tyyten hävinneen.
Mutta toteltava oli, sillä setä selitti, että huomiseen saakka oli
tarkasti noudatettava hänen määräyksiään, kunnes ehdittäisiin valmistaa
yleiset säännöt, joita kaikkien oli noudatettava ilman erikoista käskyä.
Pojat laskeutuivat oljille. Tekipä mieli vielä piehtaroida ja ilakoida,
mutta setä rykäisi ja katsahti tuimasti — ja silloin oli parasta
asettua paikoilleen. Setä kysyi sitten, keitä ei nukuttanut — ja
melkein kaikki kapsahtivat istualleen.
-? Ei minua! Ei minuakaan — ei vähääkään! kuului useista suista.
— Vai ei? tokasi setä. No olkaa sitten hiljaa, jotta minä saan nukkua,
sillä minua väsyttää kovasti.
Pojat asettuivat heti paikoilleen ja olivat hiljaa kuin hiiret. Pitihän
toki sedän antaa nukkua rauhassa!
— Niin, virkahti setä vielä, katsahtaen kuuliaisia poikasiaan, jotka
viruivat somasti toistensa vieressä, voittehan sitten puolen tunnin tai
tunnin perästä nousta hiljaa ylös ja pistäytyä siivosti pihalle, ellei
unta kuulu.
Tämä ehdotus kuulosti monesta sangen hauskalta, mutta heistä ei
kukaan huomannut leikkisää hymyä, joka väreili sedän huulilla hänen
tätä sanoessaan. Kun setä puolen tunnin kuluttua loi katseensa pikku
kumppaneihinsa, niin oli heistä jo jokainen vajonnut mitä syvimpään
uneen. Ei yksikään näyttänyt pyrkivän ylös. Ja setä hymyili kauvan
katsellessa onnellista joukkuetta.