Varustustoimikunta oli kokouksessaan päättänyt, että kullakin
siirtolalaisella piti olla mukanaan matkareppu, joka sisälsi ruokaa
kolmeksi päiväksi, sillä matkarahojen säästämiseksi muihin kesäisiin
"huvitarpeisiin" oli päätetty kulkea siirtolaan jalkaisin. Sitäpaitsi
tuli repussa olla sukkapari. Kaikki muut kesätarpeet oli tuotava
Mikko-sedälle, joka pakkasi ne laatikkoihin ja jo edellisenä päivänä
lähetti rautateitse siirtolan läheiselle asemalle. Pakkauspuuhissa oli
paljon tekemistä. Mikko-setä hääri hiki otsassa. Oppilaiden tavaroille
oli varustettu iso arkku. Siihen sijoitettiin vaatteet, kirjat y.m.
Sitä paitsi oli setä varustanut työkaluarkun, johon myöskin
sijoitettiin yhteisillä varoilla ostetut kalastustarpeet. Omaan
matkalaukkuunsa Mikko-setä valitsi "Don Quixoten". Matkapäivän
edellisenä iltana kukin suostui menemään levolle viimeistään klo 8 ja
olemaan Mikko-sedän asunnolla täsmälleen klo 6 seuraavana aamuna.
Alkavan kesän aamuinen aurinko paistoi lämpöisenhivelevästi pienen
joukkueen soluessa kaupungista pohjoista kohti. Matkalaiset olivat
reippaita ja iloisia. Jälkimmäisenä kaaloi Mikko-setä, osa pojista oli
jo pitkän matkan päässä.
— Puhallappa, Kekki, pilliisi! virkahti setä varustustoimikunnan
puheenjohtajalle.
Kuului kimeä vihellys, matkailijat kokoontuivat.
— Käykääpähän ojan varrelle istumaan, virkahti Mikko-setä.
— Oi, joko nyt? kyselivät pojat. Ei vielä yhtään väsytä.
Mutta siitä huolimatta istuutuivat kaikki kohta sedän ympärille.
— Kuulkaahan sitten! alkoi setä. Meillä on matkaa kaikkiaan 56
kilometriä. Olen suunnitellut niin, että tänään kuljemme noin 25
kilometriä, huomenna 20 ja kolmantena loput. Nyt te ette saa alussa
ollenkaan kiirehtiä ettekä juosta maantieltä syrjään; — on siis
parasta, että pysytteleitte yhtä rinnan minun kanssani. Saattepa nähdä,
että neuvoni on hyvä. Suostutteko?
Pojista oli vaikeata ymmärtää sitä, ettei saanut mennä edelle eikä
juosta tiepuoleen, kun ei ollenkaan väsyttänyt, mutta siitä huolimatta
he vastasivat kuin yhdestä suusta: Suostumme.
Matkanteko alkoi jälleen. Mutta setä kulki niin kovin hitaasti; näytti
siltä kuin hän olisi vain hidastuttanut askeleitaan. Parin kolmen
kilometrin päässä aina pysähdyttiin lepäämään.
Vasta loppumatkalla, kun usean jalat — huolellisesta hoidosta
huolimatta — olivat heltyneet ja alkoivat osottautua haluttomiksi
matkan jatkamiseen, ymmärsivät pojat Mikko-sedän hitaan kulun
tarkoituksen.
— Tämä on Marathonia, pojat, selitti Mikko-setä. Matkamme on ainoastaan
hiukan pitempi kuin minkä Marathon-kilpailijat juoksevat yhtä kyytiä.
Vihdoin kolmantena päivänä, kun matkan varrella olevien talojen
ruokakellot kutsuivat väkeä päivälliselle, poikkeuduttiin syrjätielle,
joka tuuhean petäjikön läpi luikerteli isoa järveä kohti. Tien laidassa
oli laaja aukea aho, ja sen takaa lehtimetsän laidassa näkyi vanhojen
rakennusten sammaltuneet katot.
— Kas tuolla on kesäinen kotimme! virkkoi Mikko-setä, näyttäen
sormellaan vanhaa taloa.
Pojat virkistyivät, ja ponnistaen viimeiset voimansa he kilvan
kiiruhtivat ahotietä pitkin uuteen kesäsiirtolaansa.