Kuinka toisin hän olikin toivonut saavansa astua "taiteen paratiisiin!"

Niin vapaa, niin hilpeän iloinen ei hän ollut koskaan ollut kuin sen

päivän aamuna, jonka lopulla hän oli sitonut Isabellan elämän onnen

omaansa — mutta nyt — nyt!

Kaikista siteistä vapaana, iloisena kuin lintu ilmassa oli hän aikonut

kulkea halki Italian kaupungista toiseen; hän oli tuuminut katsella,

ihailla, nauttia ja vasta sitte kun hän oli oppinut tuntemaan kaikki

suuret taidemaalarit, hän niistä valikoisi jonkun opettajaksensa.

Sofonisban isänmaa oli tuleva hänen isänmaaksensa eikä hänen mieleensä

ollut koskaan juolahtanutkaan tarkoin rajoittaa nautinto- ja

opintoaikaansa ainoastaan taiteella pyhitettyyn maahan.

Kuinka toisellaiseksi hänen elämänsä nyt muodostuisikaan! Siihen

asti, jolloin hän Valenciassa astui laivaan, oli häntä ilahuttanut ja

hänen mieltään ylentänyt ajatus, että hän saisi omakseen niin hyvän,

ymmärtäväisen ja rakastettavan henkilön kuin Isabella oli, mutta

merimatkan yksinäisten hetkien aikana, joita tämä matka niin runsaasti

tarjosi, tapahtui hänen mielessään ratkaiseva muutos.

Kuta laajemmaksi meri levisi hänen ja Espanjan välille, sitä kauemmaksi

hänestä väistyi Isabellan kuva, sitä vähemmän houkuttelevalta ja

viehättävältä hänestä näytti sen tytön omistaminen.

Nyt hän ajatteli, että hän ennen tuota ratkaisevaa hetkeä oli iloinnut

siitä, että hän pääsi vapaaksi Isabellan koulumestarin tapaisista

varoituksista ja kun hän nyt katsoi tulevaisuuteen ja näki miten

hän, kaunis Navarrete, jonka roteva vartalo herätti lyhytkasvuisissa

espanjalaisissa kateutta, astuskeli katuja pitkin pikkuruisen

tyttökultansa kanssa ja ajatteli miten ihmiset nauraa hissuttelivat,

niin hänen mielensä täytti katkera suuttumus itseään kohtaan ja kovaa

kohtaloansa kohtaan.

Hän tunsi itsensä kahleihin sidotuksi niinkuin kaleeriorjat, joiden

vitjat kalisivat ja helskähtivät kun he laivanruumassa liikuttivat

airojaan. Toisen kerran täytyi hänen ajatella Isabellan kauniita,

suuria rakkaudesta uhkuvia silmiä ja hänen punasia pehmosia huuliaan

ja kaiholla hänen täytyi itsellensä tunnustaa, että oli kuitenkin

suloista suudella häntä ja pitää häntä sylissään ja ettei voinut löytää

uskollisempaa, ymmärtävämpää, hellempää vaimoa kuin Isabella, koska

kerran Ruth oli ijäksi häneltä hukkaan joutunut.

Mutta mitäpä hän, oppilas, sinne tänne kuljeksiva taideniekka,

tarvitsisikaan morsianta, puolisoa? Paras ja ihaninkin koko siitä

sukupuolesta olisi hänen mielestään nyt ollut esteenä, hankalana

raskaana painona. Kun hän ajatteli, että hän määrätyllä ajalla oli

velvollinen saavuttamaan vissin päämäärän ja että hänen sen jälkeen

piti alistua suorittamaan koetuksen, niin se ajatus masensi hänen

ilonsa ja nöyryytti ja loukkasi häntä itseään.

Harmaat sumut himmensivät häneltä yhä enemmän sen loistavan

päivänpaisteisen maan, jota hän oli ikävöinyt niin kiihkeästi ja hän

tunsi mielialansa sellaiseksi kuin hän tuona onnettomana hetkenä olisi

tullut "sanalle" uskottomaksi ja sana olisi häneltä ijäksi päiväksi

apunsa kieltänyt.

Usein hän tunsi halua lähettää Coellolle takaisin hänen antamat

kultarahat ja kirjoittaa hänelle, että hän oli pikastunut ja ettei hän

halunnutkaan saada hänen tytärtään, mutta se olisi varmaan musertanut

sydämen siltä hyvältä tyttöraukalta, joka häntä rakasti niin sydämen

pohjasta! Ulrikki ei tahtonut olla kiittämätön, hän ei tahtonut

osottautua kunniattomaksi, vaan kärsiä ja ottaa päällensä sen kuorman,

minkä hän kevytmielisyydellään oli ansainnut.

Italiassa, taiteen omassa maassa, voisi kenties tapahtua ihme. Kenties

taiteen jumalatar siellä jälleen painaisi hänet sydäntään vastaan

ja käyttäisi sitä voimaa, jota Sofonisba niin hehkuvin sanoin oli

ylistellyt.

Kuninkaan lähettiläs ja sihteeri de Soto pitivät Ulrikkia seuraa

karttavana haaveilijana, mutta kun he olivat saapuneet Veneziaan,

kehotti jälkimäinen häntä asumaan kanssansa, sillä don Juan oli

pyytänyt häntä pitämään huolta nuoresta taidemaalarista.

Mitäpä siis oivalta nuorukaiselta enää puuttui? Sihteeri koki

tiedustella hänen mielialansa syytä, mutta Ulrikki ei ilmaissut mikä

häntä rasitti, vaan mainitsi ainoastaan ylimalkaisesti, että suuri suru

häntä painoi.

"Mutta nyt tulee se aika, jolloin köyhistä köyhinkin, kurjinkin

kaikkien hylkäämistä olennoista viskaa pois kuormansa", huudahti de

Soto. "Ylihuomenna alkaa iloinen karnevaali-aika! Pää pystyyn, nuori

mies! Minua painaa suurempi kuorma kuin Teitä! Viskatkaa murheenne

suureen kanavaan ja keskiviikkoon asti ajatelkaa, että taivaan

valtakunta on pudonnut maan päälle!"

Oi sininen meri, joka huuhdot laguuneja, oi Lidon mastometsä, oi

dogepalatsi, joka puoleesi vedät katseesi samoin kuin taaksepäin

katsahtavat aatteetkin, oi Markuksen kirkko, verrattomassa puvussasi

kullasta ja maalauksista, oi hevoset ja muut pronssiset taideteokset,

te jalomuotoiset palatsit, jotka kuvastutte tyynen veden hiljaiseen

pintaan, sinä Markustori, jossa rikkain ja vapain kaikista sukukunnista

oikeutetussa itsetietoisuudessa komeilee puettuna samettiin, silkkiin

ja kultakoristeihin! Satama, mastometsä, lukematon joukko muhkeita

kaleeria, jotka yhdistävät toisen maanosan toiseen, herättävät pelkoa,

vaativat kuuliaisuutta ja voittavat mittaamattomia aarteita sekä

rauhallisilla matkoilla että kirkkailla aseilla! Oi sinä Rialto,

jossa kultaa kootaan niinkuin muualla vehnää ja ohraa; te mahtavat

ylimykset, te kauniit naiset, pitkähiuksiset, jotka tuuheaa tukkaanne

ette tahdo mustaksi, vaan värjäätte yhtä kullankiiltäväksi kuin ne

välkkyvät zekiinit, joita tuhlailette pienillä, mutta niin avoimilla

kätösillänne! Oi Venezia, sinä meren haltijatar, sinä rikkauden äiti,

mahtavuuden valtaistuin, kunnian ja taiteen temppeli, kuka voisi

vapautua sinun tenhovoimasi lumouksesta!

Mitä vallaton kevät on maalle, sitä sinulle on karnevaaliaikasi. Se

muuttaa laguunikaupungin väriloiston silmiä häikäiseväksi välkkeeksi,

hymyilyn olympolaiseksi nauruksi, rakastavien kuiskeet riemuitseviksi

lemmenlauluiksi, leikillisyyden ja hilpeyden hurjistelevaksi

riehumiseksi, mahtavan kauppakaupungin äänekkään liikkuvan elämän

kuohuvaksi pyörteeksi, joka vetää kaikki piiriinsä eikä laske pois

mitään, mihin se kerran on tarttunut.

De Soto lykkäsi jo kerran tasapainostaan horjahtaneen nuorukaisen

keskelle pyörrettä ennenkun hän oli löytänyt oikeata virtausta.

Veneissä, katujen vilinässä, juhlapäivällisillä, tanssisaleissa,

pelipöytäin ääressä, kaikkialla nuori kultakutrinen maalari, joka oli

Espanjan kuninkaan lähettilään läheinen tuttava, ja josta ei tiedetty

mihin hän oli menossa tai mistä hän tuli, veti puoleensa miesten

huomion ja naisten silmäykset, uteliaisuuden ja mieliteon.

Kun hän kutsui, niin häntä seurasivat kauneimmat ja Venezian solakoista

naisista hän valitsi suurimmat ja komeimmat viedäkseen ne tanssiin

taikka naamioitujen ahdingon ja juhlailon hurmaaman ihmistungoksen

läpi. Hän tahtoi nauttia tätä viimeistä juhla-ateriaa, unhottaa,

unhottaa, itselleen korvata tulevain aikojen kärsittävät puutteet,

säästäväisyydet ja itsensä kiusaamiset.

Voi pikku Isabella-raukka! Sinun armaasi tahtoo tuntea miltä maistuu

itsensä näyttäminen väkijoukolle majesteetillisen komea nainen

kainalossa! Ja sinä, Ulrikki, kuinka sinulle käy kun takanasi ihmiset

huudahtelevat: "Komea pari! Katsokaapa noita kahta!"

Tässä hyörinässä hän ei tarvitse avuliasta "sanaa", eikä "onnea", ei

"taidettakaan"; ilman tenhokeinojakin hän löytää hurmauksesta toiseen,

läpi kaikkien taivasten; hän tuntee vaan nykyisen päivän, eikä kysy

mitään huomispäivästä.

Niinkuin riivattu hän heittäytyy hienompien syliin ja luikertelee pois

kauniista käsivarsista syöstäkseen pelipöytien luo ja siitä tukaatista,

jonka hän siellä viskaa esiin, kasvaa kasa kultaa, rahakukkaro, joka on

zekiinejä täynnä.

Pikaisesti saadut aarteet sulavat nopeasti kuin lumi auringonpaisteessa

ja palajavat niinkuin lentoon lähtenyt kyyhkysparvi avonaisiin

pesäkomeroihinsa.

Taidetöitä vilaistaan juopuneen katseella ja kuitenkin armollinen

"sana" vielä kerran ihmeellisellä voimallaan vaikuttaa harhateille

eksyneeseen.

Laskiaistiistaina lähettiläs vie Ulrikin suuren Tizianin luo.

Hän seisoo värien hallitsijan edessä; hän kuulee ystävällisiä sanoja

hänen suustaan, hän näkee yhdeksänkymmenvuotiaan, jota ikävuodet

tuskin ollenkaan ovat saaneet kumaraksi taipumaan, puettuna pitkään

aaltoilevaan purppuraiseen viittaan, vastaanottavan kuninkaan

lähettämät lahjat.

Ulrikki ei milloinkaan, elämänsä loppuun asti voi unhottaa näitä

kasvoja.

Ikäänkuin siseleerausteräksellä piirrettyinä kovaan metalliin, yhtä

hienoina ja terävinä hahmoviivoina näkyvät nämä kasvojen piirteet;

mutta ne ovat kalpeat, aivan verettömät, niissä ei ole vähintäkään

ihmiselon väriä. Rotevakasvuisen ukon pitkä hopeanvalkoinen parta valuu

suurina suortuvina kauvas hänen rinnallensa ja silmät, jotka Ulrikkia

mittailemalla katselevat, ovat ytimekkään, tarkoin tutkivan miehen.

Hänen äänensä ei kaiu ankarana, vaan alakuloisesti ja surullisesti, ja

syvällinen sieluntuska varjostaa silmää ja on asettunut tyyssijallensa

tämän miehen suun ympärille, jonka laiha vanha käsi vielä keveästi ja

varmasti hurmaa mielet iloisilla värisoinnuilla.

Vapisevin huulin oppilas vastaa ylevän mestarin kysymyksiin ja kun

Tizian kutsuu hänet ruokailemaan luoksensa ja Ulrikki päivällisen

aikana loistavassa juhlasalissa, jossa hän istuu pöydän alapäässä,

naapuriltansa saa kuulla, mitä suuria miehiä ne ovat, joiden seuraan

hän on saanut kunnian tulla, niin hän tuntee itsensä niin araksi,

niin vähäpätöiseksi ja arvottomaksi, että hän tuskin rohkenee kajota

pikariin ja niihin kalliisiin herkkuruokiin, joita palvelijat hänelle

tarjoilevat.

Hän katselee, hän kuuntelee, hän kuulee mainittavan vanhan mestarinsa

nimeä, hän kuulee tätä ilman kateutta kiitettävän eteväksi

muotokuvamaalariksi. Häneltä kysytään miten mestarille on käynyt ja

puheissaan ja vastauksissaan hän seisoo nolona hämillään.

Vieraat nousevat pöydästä.

Helmikuun aurinko paistaa sisään korkeasta akkunasta ja Tizian istahtaa

keskustelemaan entistä hilpeämmin Paolo Cagliarin, Veronalaisen sekä

muiden suurten maalarien ja herrain kanssa.

Jälleen Ulrikki kuulee Mooria mainittavan. Sitte vanhus, josta hän ei

ollut silmäänsä kääntänyt, viittaa ja Cagliari huudahtaa, että hän,

oivallisen Antonio Moorin oppilas, nyt näyttäisi, mihin hän kykenee;

mestari Tizian tahtoi antaa hänelle tehtävän.

Väristys pudistaa hänen ruumistaan, hänen otsansa tulee hikiseksi

painostavasta ahdistuksesta.

Nyt vanhus kehottaa häntä seuraamaan sukulaistansa atelieeriin. Päivää

vielä oli tunnin verran jälillä. Hänen piti maalaaman juutalaisen

kuva, mutta ei mitään rihkamatavaran kaupustelijaa, vaan profeettain,

opetuslasten, apostolien kaltaisen, heidän jaloa laatuaan.

Ulrikki seisoo piirustustelineen edessä.

Ensi kertaa monen ajan kuluttua hän huokaa avuksensa sanaa, ja sen hän

tekee oikein hartaasti, sydämensä pohjasta. Kadotetut rakkaat henkilöt,

jotka juhlailon melussa olivat kadonneet hänen muististaan, astuvat

jälleen hänen sielunsa, silmän eteen ja niiden joukossa tohtori, joka

kehottaen katselee häntä kirkkailla ajattelevilla silmillä.

Nuorukainen saa ikäänkuin ilmestyksen. Hänet, ystävän, opettajan,

Ruthin isän hän osaa ja tahtoo nyt maalata.

Tämä kuva, jonka hän poikasena oli piirtänyt, ilmestyy nyt piirre

piirteeltä hänen sielunsa eteen.

Tuossa on punaliitu-kynä.

Muutamalla viivalla hän piirtää hahmoviivat. Sitte hän tarttuu

siveltimeen ja hänen kiireellisesti seottaessaan maaleja ja

liikuttaessaan sivellintä, tuntuu ihan kuin Costa olisi seisonut ilmi

elävänä hänen edessään kehottaen häntä maalaamaan hänen kuvansa.

Lempeän katseen tässä silmässä, hymyn tämän hienon suun ympärillä,

kaiken tämän hän on näkevinänsä. Silmänräpäykset lentävät ohitse,

minuutit rientävät pois, kuva pyöristyy ja muuttuu elävän näköiseksi.

Hän vetäytyy takaperin maalaustelineen äärestä katsoakseen, mitä vielä

puuttuu ja vielä kerran täydellä sydämellä kutsuakseen avuksi "sanaa";

silloin ovi avattiin ja nuoremman maalarin käsivarteen nojaten Tizian

muiden taideniekkojen seurassa astuu atelieeriin.

Hän vilkasee pikaisesti kuvaa, katsahtaa maalaria ja hyväksyvästi

hymyillen hän sitte lausuu: "Katsokaas vaan, katsokaas! Ei liiaksi

juutalaisnaamaa ja koko apostoli! Paavali, taikka pitempitukkaisena ja

vähän nuorempana vaikkapa Johannekseksi kelpaava. Hyvä, hyvin tehty,

poikani!"

Hyvä, hyvin tehty! Näillä sanoilla oli Tizian aateloinut hänen

työnsä ja ne kaikuivat vielä kuuluvasti hänen korvissaan ja sen

ilon ylenpalttisuus, joka hänen mielensä täytti, uhkasi tulvia

yli äyräittensä, kun ei sen vähempi henkilö kuin suuri Paolo

Veronese kehotti häntä seuraavana lauvantaina ilmottautumaan hänen

työhuoneeseensa hänen oppilaaksensa.

Hurmaantuneena, uuden toivon elähyttämänä hän heittäytyi gondooliin.

Siitä palatsista, jossa hän yhdessä de Soton kanssa asui, olivat

kaikki ihmiset rientäneet ulos huvittelemaan. Kukapa kotiin jäisi

laskiaistiistai-iltana?

Tyhjissä huoneissa tuntui hänestäkin liian ahtaalta.

Huomisaamuna alkoivat hiljaiset päivät, ensi lauvantaina hänelle

alkaisi uusi hedelmää tuottava elämä totisen sanan, taiteen,

jumalallisen taiteen palveluksessa. Tämän illan kuluessa, tämän yön

hän tahtoi nauttia iloa, maistella sitä pohjaan asti. Tänä päivänä hän

mielestään oli ansainnut oikeuden nauttia kaiken mailman ilot.

Markuksen tori oli valaistu kuin keskipäivällä, sillä siellä paloi

tulisoihtuja, marshallitulia ja lamppuja, ja sileällä katukivityksellä

tunkeili naamioituja niinkuin äärettömän suuren tanssisalin permannolla.

Meluava musiikki, äänekkäät naurun rähäkät, hiljaiset hellät

kuiskaukset, suloiset tuoksut viehättäväin naisten aaltoilevista

hiuksista lumosivat hänen aistimensa, jotka jo ennestään olivat

menestyksestä ja ilosta sekaisin. Yltiöpäisen tavoin hän uhmaillen

antautui seurustelemaan jokaisen kanssa ja kun hän aavisteli kauniiden

kasvojen olevan naamarin takana, niin hän astui lähemmäksi tarttuen

luutun kieliin, mikä hänellä leveässä purpuran värisessä nauhassa oli

kaulassa ja vaati rakkautta hellällä lemmenlaululla.

Moni viuhkan huiskutus palkitsi tuota rohkeata ihailijaa, moni

vihastunut katse tummista miehen silmistä häntä uhkasi.

Nyt kulki ihana majesteettinen nainen ohi pitäen kiinni rikkaasti

puetun kavaljeerin käsivarresta.

Eikö se ollut kaunis Claudia, joka äskettäin rikkaan Grimanin nimessä

oli menettänyt äärettömän suuret rahasummat pelipöydän ääressä ja joka

häntä kehotti luonansa käymään myöhemmin laskiaisen aikaan?

Sehän se oli, hän ei voinut erehtyä ja nyt hän seurasi tuota paria

kuin varjo ja tuli yhä rohkeammaksi, kuta vihaisemmin kavaljeeri häntä

torjui poismenemään tuimasti häneen katsoen ja äreästi puhuen; sillä

nainen ei lakannut ilmaisemasta, että hän tunsi hänet ja että Ulrikin

leikinteko häntä huvitti.

Mutta aatelismies ei näyttänyt kärsivän tuollaista loukkaavaa

leikintekoa. Keskellä Markuksen toria hän seisahtui, jätti irti naisen

käsivarren samalla tehden ylenkatseellisen liikkeen ja sanoi:

"Ilveilijä tai minä, valitkaa kaunottareni!"

Silloin veneziatar nauroi äänekkäästi, tarttui Ulrikin käsivarteen ja

virkkoi:

"Loppuosa laskiaistiistain-yöstä kuuluu teille, iloinen laulaja."

Ulrikki yhtyi hänen nauruunsa, otti soittokoneen irti kaulastaan ja

ojensi sen ärsyttävällä liikkeellä kavaljeerille ja huudahti:

"Se olkoon teidän käytettävänänne, naamioitu; nyt olemme vaihettaneet

osia. Mutta, minä pyydän, pitäkää sitä paremmin kiinni kuin naistanne."

Pelisalissa oli kuuma ottelu, ja Claudiaa seurasi onni pelatessaan

maalarin kultarahoilla.

Kahdentoista lyönnin jälkeen pankin pitäjä pani pois kortit.

Tuhkakeskiviikko oli alkanut, sali oli tyhjennettävä; hiljainen

paastoaika oli tullut.

Pelaajat vetäysivät syrjään sivuhuoneisiin ja niiden joukossa myös tuo

kadehdittava pari.

Claudia heittäytyi sohvalle; Ulrikki jätti hänet mennäkseen hankkimaan

gondoolin.

Heti kun hän oli mennyt, tunkeusi Claudian ympärille kirjava lauma

ihailijoita.

Kuinka tuon kauniin naisen silmät säkenöivät, kuinka jalokivet

välkkyivät hänen pyöreällä kaulallaan ja häikäisevillä käsivarsillaan

ja miten sattuvasti hän vastasi jokaiseen leikilliseen sanasutkaukseen!

"Claudia ilman seuralaista!" huudahti muuan nuori aatelismies. "Sehän

on kummallisin nähtävä koko tämän tavattoman karnevaalin aikana!"

"Minä paastoan!" vastasi hän iloisesti. "Ja nyt kun haluan laihaa

ruokaa, niin tulitte Te! Mikä onnellinen sattuma!"

"Nuori Grimani onkin Teidän avullanne tullut aivan köykäiseksi

mieheksi!"

"Silläpä hän lensikin tiehensä. Mitäpä jos tekin menisitte hänen

jälessään!"

"Kernaasti, kernaasti, jos Te vaan seuraatte mukanani!"

"Tänäpäivänä sanon ei! Kiitoksia! Tuolla tulee minun ritarini."

Ulrikki oli viipynyt ison aikaa poissa, mutta Claudia ei sitä ollut

huomannut. Nyt hän teki kumarruksen herroille, tarjosi käsivartensa

Claudialle ja heidän astuessaan alas portaita myöten hän tälle kuiskasi:

"Se naamioitu, joka äsken oli seurassasi, on minua viivyttänyt; ja

tuolla — katsos vaan, tuolla hän nostetaan ylös. — Hän teki hyökkäyksen

minua vastaan."

"Te olette — — Olisitteko te —"

"He tulivat oitis hänen avukseen. Hän syöksyi minua vastaan paljastettu

miekka kädessä."

Claudia tempasi nopeasti käsivartensa hänen kainalostaan ja huudahti

hiljaa ja hätäisenä:

"Pois, pois, onneton, ken hyvänsä oletkin! Hän oli Luigi Grimani, hän

oli Grimani-suvun jäsen. Sinä olet hukassa, jos sinut saadaan kiinni.

Pois, niin totta kuin henkesi on sinulle rakas, pois heti kohta!"

Niin loppui laskiaistiistai, joka nuorelle maalarille oli alkanut niin

ihanasti. Tizianin sana: "Hyvä, hyvin tehty", ei enää kaikunut onnea

ennustavana hänen korvissaan, mutta sitä äänekkäämmin kaikui tuon

rahalla ostettavan naisen häpeällinen sana: "Pois, pois!"

De Soto odotti häntä saadakseen hänelle ilmottaa, miten suurta kiitosta

hän oli kuullut Ulrikin taidenäytteestä Tizianin luona; mutta Ulrikki

ei saanut kuulla siitä mitään, sillä hän ei sihteerille jättänyt

kertomisen aikaa, eikä sihteerikään voinut muuta kuin uudistaa kauniin

Claudian sanat: "Pois, pois", sekä auttaa häntä pakenemaan.

Kun tuhkakeskiviikko sarasti kylmänä ja sumuisena, oli Venezia nuoren

maalarin selän takana.

Vaikkei häntä ajettu takaa ei hän kuitenkaan löytänyt rauhaa eikä

tyydytystä ja matkusti Parmaan, Bolognaan, Pisaan ja Florensiin.

Grimanin kuolema vähän painoi hänen omaatuntoaan. Kaksintaistelu

oli sotaa vähemmässä mitassa; vastustajansa kuolettamista ei

pidetty rikoksena, vaan voittona. Aivan toiset huolet tekivät hänet

levottomiksi.

Venezian, johon "sana" oli hänet johtanut, ja josta hän oli odottanut

kaikki, oli hän nyt kadottanut ja samalla myös Tizianin suosion ja

Cagliarin opetuksen.

Hän alkoi epäillä itseään, tulevaisuuttaan, korkeata sanaa ja sen

tenhovoimaa. Kuta suuremmat ne taideteokset olivat, joita hän

kulkiessaan näki, sen vähäisemmäksi hän tunsi itsensä, sitä kurjemmalta

hänestä näkyi hänen oma voimansa ja kykynsä.

"Piirusta, piirusta!" neuvoi häntä jokainen mestari, jonka puoleen hän

kääntyi, kun he olivat katselleet hänen työtänsä. Vuosikausia kestävää

työtä vaativat suuret taiteilijat, joiden luo hän ilmottausi oppilaaksi.

Mutta aika oli edeltäpäin määrätty, sillä harhaan joutuneen

uskollisessa saksalaisessa luonteessa oli lujasti juurtuneena ajatus,

että hänen piti mennä takaisin Coellon luokse määrätyn oppiajan

kuluttua. Hänen elämänonnensa oli hukkaan mennyt, mutta ei kellään

pitänyt olla oikeutta häntä sanoa sanansa syöjäksi, kurjaksi konnaksi.

Florensissa hän kuuli Sebastiano Filippiä kehuttavan hyväksi

piirustajaksi. Tämä oli ollut Michel Angelon oppilas ja sentähden

Ulrikki etsi hänet Ferrarassa ja sai hänet suostuvaiseksi opettamaan

mitä häneltä puuttui.

Mutta uuden mestarin teokset eivät häntä miellyttäneet. Moorin

ihmeelliseen kirkkauteen ja Tizianin loistaviin väreihin tottunut

nuorukainen piti Filipin taulut sameina ja ikäänkuin harmaiden sumujen

himmentäminä. Kuitenkin hän pakotti itsensä pysymään useita kuukausia

hänen luonaan, sillä Filippi oli tosiaan etevä piirustaja, eikä hänen

atelieerissään ollut puutetta alastomista malleista; hän niitä tarvitsi

alkuharjotuksiinsa, valmistaakseen kuvaa viimeisestä tuomiosta.

Saavuttamatta tyydytystä, ilman iloa ikävässä oppilaan työssä,

tuntematta mitään mielenkiintoa kivuloista mestaria kohtaan, joka

pysytteli erillään kaikesta seurustelusta hänen kanssaan niin pian

kuin työtunnit olivat lopussa, tunsi Ulrikki itsensä tyytymättömäksi,

ikävystyneeksi, ikäänkuin huumautumis-tilasta heränneeksi.

Iltasin hän haki huvitusta pelipöytien ääressä ja täällä samoin kuin

Veneziassakin seurasi häntä onni pelissä. Hänen rahakukkaronsa oli

kultazekiinejä täynnä, mutta samalla kun hän sai loistavaa kultaa,

hänet vapautti taide mahtavasta liittolaisestaan köyhyydestä,

ahdistavasta pakosta ylläpitää henkensä ponnistamalla omia voimiansa.

Niinkuin huoleton taiteen suosija pysyi hän huoneessa opinnoita varten

määrätyillä tunneilla ja teki työtä tuntematta mitään pakottavaa halua,

ilman kiihkeätä halua, ilman iloa ja yhtähyvin nähtävästi enentäen

kykyänsä.

Pelipöydän ääressä hän unhotti sen mikä hänet teki levottomaksi. Peli

sai hänen verensä liikkeeseen, se karkotti ikävyyden; kulta ei hänelle

ollut minkään arvoista.

Suurimman osan voitostaan hän antoi lainaksi pelaajille, jotka olivat

kaiken omaisuutensa menettäneet, toivomattakaan saada rahojaan

takaisin, hän niitä lahjotteli nälkäisille maalareille ja jakeli niitä

tuhlaten kurjille kerjäläisille.

Niin kuluivat kuukaudet Ferrarassa ja kun määrätty aika oli tullut,

lausui hän Sebastiano Filippille jäähyväiset ilman mitään kaipauksen

tunnetta, palasi meritietä Espanjaan ja tuli takaisin Madridiin

varakkaampana kuin oli lähtenyt, mutta köyhänä luottamuksesta omaan

voimaansa, epäillen taiteen kaikkivoipaa valtaa.

Kahdeskolmatta luku.

Ulrikki seisoi taas Alkazarin edustalla ja muisti sen hetken, jolloin

hän köyhänä kerjäläisenä oli laskettu vankeudesta ja jolloin hänet

äreästi ajoi pois sama portinvartija, joka nyt alamaisesti tervehti

kallisarvoisiin samettivaatteisiin puettua nuorta herraa.

Ja kuitenkin, miten mielellään hän olisi tahtonut olla köyhä niinkuin

silloinkin; kunpa vaan hän olisi voinut vapaana ja sielu täynnä

innostusta ja toivoa astua kynnyksen yli, kuinka iloisesti hän

olisikaan elämästään hävittänyt ne vuodet, jotka olivat edellisen

hetken ja nykyisen välillä!

Hän kauhistui Coellon perhettä; ainoastaan kunniantunto vaati hänet

tulemaan heidän luoksensa.

Niin, ja entä jos ukko hänet käskisi pois? — No sen parempi!

Atelieerissa vallitsi yhä edelleen entinen hullunkurinen sekamelska.

Hän sai siellä odottaa kauvan ja kuuli monen oven takaa miten rouva

Petra torui ja miten kiukkuisesti hänen miehensä vastasi.

Viimein Coello tuli ulos hänen luoksensa ja ensin häntä tarkoin

katseltuaan ja sitte sydämellisesti tervehdittyään ja kyseltyään kuinka

hänelle oli käynyt, hän kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Vaimoni ei tahdo, että saisit nähdä Isabellaa ennen koetusta. Sinun

pitää näyttää mitä taidat; sille kannalle asia luonnollisesti jää;

mutta minä — sinä olet hienon näköinen ja olet säästänyt rahojasi,

siltä näyttää. Vai onko totta?" Ja hän ravisteli kättänsä niinkuin

arpaa heitettäessä. "Joka voittaa, hänellä on onni puolellaan mutta

semmoisesta emme välitä täällä. Minä olen entiselläni ja sinä

olet palannut takaisin oikealla ajalla, ja onhan se jo jotakin.

Taistelustasi Veneziassa on de Soto minulle kertonut. Suuret mestarit

olivat sinuun tyytyväiset ja silloin sinä kiukkupussi hävität koko

asiasi! Ferraraan menit Veneziasta! Se oli huono vaihtokauppa. Tuo

Filippi — hän ymmärtää piirustaa, mutta muutoin — Michel Angelon

oppilas! Siitäkö hän vielä kerskailee? Jokainen munkki on Jumalan

palvelija, mutta kuinka harvan tykönä Jumala asuu! Mitä sinä

Sebastianon luona piirustit?"

Hämillään Ulrikki vastaeli näihin kysymyksiin ja Coello kuunteli vaan

puolella korvalla, sillä hän piti vaarin puolisonsa puheista kun tämä

viereisessä huoneessa isolla äänellä Catalina-rouvalle selitteli

ajatustaan miehensä käytöksestä. Rouva puhui äänekkäästi, sillä hän

tahtoi, että Ulrikki sen kuulisi. Mutta hän ei saanut saavuttaa tätä

tarkotustaan, sillä äkkiä Coello keskeytti kotiin palanneen Ulrikin

kertomuksen ja huudahti:

"Jo tämä nyt tulee liialliseksi. Ja vaikka hän asettuisi päälaelleen,

niin sinun pitää tervehtiä Isabellaa. Tervetulo-tervehdys, käden

puristus, ei sen enempää. Nuoret ihmisparat! Jollei elämiseen

tarvittaisi niin riivatun paljo — no saammehan nähdä!"

Kun taiteilija oli mennyt viereiseen huoneeseen, niin siellä syttyi

jälleen uusi kiivas kiista, mutta vaikka rouva Petra lopulla oli

menevinään tainnoksiin, niin hänen miehensä kuitenkin pysyi lujana ja

tuli viimein Isabellan kanssa atelieeriin.

Ulrikki oli häntä odottanut niinkuin syytetty tuomiotansa. Nyt Isabella

seisoi hänen edessään isänsä sivulla — ja Ulrikki löi kätensä otsaansa,

sulki silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen häntä — tuijottaen

ja töllistäen niinkuin kummallista ilmiötä. Ja hän tunsi mielialansa

sellaiseksi kuin hän olisi häpeästä maahan vaipunut samalla tuntien

tuskaa ja iloista hämmästystä ja hän seisoi kuin kiinninaulattuna

eikä kyennyt muuta kuin ojentamaan kätensä häntä kohti ja sanomaan:

"Minä — minä, minä" ja sen jälkeen hän niinkuin mieletön huudahti yhä

muuttuvalla äänen painolla:

"Sinä et tiedä! Minä en ole — antakaa minulle aikaa, mestari. Tänne,

tänne tyttö, sinun pitää, sinun täytyy, — ei kaikki vielä saa olla

lopussa!"

Ulrikki oli levittänyt sylinsä ja nyt hän astui suoraan Isabellaa

kohti silmät ahnaasti vilkkuen niinkuin pelaajalla, joka on kaiken

omaisuutensa pannut yhdelle kortille.

Coellon tytär ei häntä kuunnellut.

Hän ei ollut enää pikku ujo Belita; tässä ei enää seisonut lapsi, vaan

ihanasti kukoistava neitonen. Kahdeksantoista kuukauden kuluessa oli

hänen ulkohahmonsa tullut pitemmäksi; pelokkaassa toivossa, taistelussa

äitiä vastaan oli hänen täyteläisyytensä liiallisuus kadonnut, kasvot

olivat tulleet soikeammiksi, asento paremmin itsetietoiseksi. Suuret

kirkkaat silmät näkyivät nyt vasta täydessä loistossaan, puoleksi

kehittyneet kasvojen piirteet olivat saaneet kauniin tasamittaisuuden

ja sysimustat kiharat liehuivat niinkuin kiiltävä koristus kalpeiden ja

miellyttäväin kasvojen ympäriltä.

"Onnellinen se, jolle on sallittu saada omaksensa tämä nainen!" niin

kaikui voimakkaasti nuorukaisen rinnassa, mutta toinen ääni hänelle

kuiskasi: "Kadotettu, kadotettu, menetetty ja tuhlattu pois!"

Miksi Isabella ei totellut hänen kutsumustaan? Minkätähden hän ei

rientänyt hänen avoimeen syliinsä? Mistä syystä? Minkä vuoksi?

Ulrikki pusersi nyrkkiä, hän puri yhteen hampaitaan, sillä Isabella ei

liikahtanutkaan lähemmäksi, vaan siirtyi lähemmäksi isäänsä.

Tuo kaunis, hyvin puettu herra, jolla oli siistitty parta, syvällä

olevat silmät ja kova uhkaava katse, oli ihan toinen kuin se iloinen,

innostunut taiteen oppilas, jota kohtaan hänen heräävä sydämensä ensi

kertaa oli sykkinyt nopeammin, tuo ei ollut tuleva mestari, joka

hänen sielunsa silmissä oli ollut ihana onnen ja taiteen suosikki,

jota kirkasti iloinen luomisen voima ja suuri menestys. Tuo uhmaileva

jättiläinen ei ollut taideniekan näköinen. Ei, ei, tuo ei enää ollut

sen Ulrikin näköinen, jolle hän elämänsä ihanimpana hetkenä niin

mielellään, vieläpä enemmän kuin mielellään oli ojentanut puhtaat

huulensa.

Isabellan nuori sydän kutistui vavisten kokoon ja kuitenkin hän näki,

että Ulrikki häntä ikävöi; tyttö tiesi eikä voinut itseltään kieltää,

että hän oli Ulrikille lupautunut sielullaan ja elämän ijäksi ja että

hän niin mielellään olisi tätä rakastanut.

Hän tahtoi puhua, mutta ei saanut suustaan muuta sanaa kuin "Ulrikki"

ja taas "Ulrikki", eikä se kuulunut iloiselta ja ihastuneelta, vaan

levottomalta ja kysyväiseltä.

Coello tunsi miten tyttären käsi painettiin yhä lujemmin hänen

olkapäätään vastaan. Tytär varmaankin etsi suojaa ja apua häneltä

pysyäkseen lupauksessaan ja vastustaakseen rakastetun nuoren miehen

intohimoista kutsumusta.

Nyt hänen armaan tyttärensä silmät tulivat kyyneliä täyteen ja Coello

tunsi hänen jäseniensä vapisevan.

Silloin hän ei enää voinut vastustaa isän sydämen kiihkeätä halua nähdä

pikku Belitansa onnellisena ja aivan heltyneenä hempeästä heikkoudesta

hän kuiskasi tyttärelleen:

"Pikku raukkani! Rakastunut lapseni! Tehkää niinkuin tahdotte, en minä

näe mitään!"

"Sinä olet, Ulrikki, muuttunut, olet niin perin pohjin muuttunut ja

minä en voi sanoa mikä minulle nyt on tullut. Päivät ja yöt olen

iloinnut nähdäkseni tämän hetken ja kun se nyt on tullut — kuinka nyt

onkaan? Mikä on tullut meidän välillemme?"

"Mikä, mikä!" huudahti Ulrikki kiivaasti ja hän lähestyi Isabellaa

uhkaavasti. "Mikä? Sinun täytyy tietää se! Äitisi on turmellut ilosi

köyhästä hutiluksesta. Tässä nyt olen! Olenko pitänyt sanani, olenko

vai enkö? Onko minusta tullut inhottava olento, myrkyllinen käärme?

Älä minua tuolla tavoin katsele! Siitä ei ole hyötyä minulle eikä

sinullekaan. En minä salli itsestäni pilaa tehtävän!"

Ulrikki oli kiivaasti ja äänekkäästi lausunut nämä sanat, ikäänkuin

hänelle olisi tapahtunut suurikin vääryys ja hän uskoi olevansa

oikeassa.

Coello irroittautui tyttärestään mennäkseen lähemmäksi tuota kiivaassa

mielenliikutuksessa olevaa miestä, mutta tytär hillitsi häntä ja

vastasi kalpeana vapisevalla äänellä, mutta kuitenkin ylpeänä ja

varmasti:

"Sinusta ei kukaan ole tehnyt pilaa ja minä kaikista vähimmän:

vakavuus, pyhä vakavuus on ollut minun rakkaudessani."

"Vakavuus!" keskeytti Ulrikki hänen puheensa terävällä ivalla.

"Niin kyllä, pyhä vakavuus; ja kun äitini sanoi minulle, että sinä muka

olisit kevytmielisen naisen vuoksi tappanut ihmisen ja lähtenyt pois

Veneziasta, kun sanottiin, että sinusta Ferrarassa oli tullut pelaaja,

silloin minä ajattelin: hänet minä tunnen paremmin; ihmiset häntä

panettelevat hävittääkseen mitä sinulla täällä rinnassasi on. Minä en

sitä uskonut — mutta nyt sen uskon. Uskon sen nyt ja uskon vastedeskin,

kunnes sinä olet kokeesi kestänyt. Liian hyvä olen mennäkseni vaimoksi

rahan pelaajalle; mutta taiteilija Navarretelle minä ilolla pidän

lupaukseni. Ei sanaakaan enempää; en tahdo enempää kuulla. Tule, isä!

Jos hän minua rakastaa, niin hän ymmärtää minut voittaa omakseen.

Tuollaista, miestä minä pelkään!"

Nyt Ulrikki tiesi kenen puolella oli syy ja kenen puolella oikeus. Sen

asian tunteminen omassa povessaan ajoi hänet pois atelieerista, pois

taiteesta ja eroon morsiamesta; sillä kaiken mikä elämässä oli parasta,

oli hän menettänyt.

Mutta Coello asettui hänen tielleen. Hän ei ollut mies, joka jonkun

tappelun takia tai onnistuneen arpapelin vuoksi lopettaisi ystävyytensä

uskollisen nuoren maalarin kanssa, joka kyllin selvästi oli näyttänyt

miten kiintynyt hän oli hänen tyttäreensä. Coello oli itse nuorena

ollessaan ollut sekautunut toiseen jos toiseenkin juttuun ja kumminkin

oli hänestä tullut taitava maalari ja hyvä aviopuoliso.

Pikku asioissa hän mielellään antoi myöten vaimolleen, mutta

suuremmissa hän tahtoi itse olla isäntä talossaan.

Herrera oli etevä oppinut ja taiteilija, mutta vähäpätöinen ihminen

ja otti maksua niinkuin mitätön nuhjus. Ulrikin miehuullisen kaunis

ulkonäkö oli Coellon lumonnut ja hänen, Coellon, johdolla tämä kyllä

saisi jotain toimeen. Hän, isä, tiesi paremmin kuin Isabella itse,

miten tyttären laita oli. Ei sellaisiin kiivaisiin itkun puuskiin

puhkea heti oven suljettua, ken ei ole rakastunut.

Mistä tyttö oli saanut tuollaisen kylmän ymmärryksen? Varmaankaan ei

isältään ja vielä vähemmin äidiltään.

Kenties tahtoi tyttö ärsytellä Navarretea, että tämä kokoaisi kaiken

voimansa taidenäytettä varten. Coello hymyili: olihan hänen omassa

vallassaan lempeä arvostelu!

Sentähden hän nyt hillitsi Ulrikkia kehoittavilla sanoilla ja hän antoi

hänelle tehtävän, jonka tämä kyllä kykenisi suorittamaan. Hänen oli

maalattava madonna ja Kristuslapsi ja tähän työhön hänelle myönnettiin

täyttä kaksi kuukautta. Casa del Campossa oli atelieeri ja siellä hän

saisi maalata eikä tarvinnut muuta luvata, kuin sen, ettei hän koskaan

kävisi Alkazarissa ennenkun työ oli valmis.

Siihen Ulrikki suostui.

Hänen täytyi saada Isabella omakseen.

Uhka uhkaa vastaan!

Isabellan piti tulla huomaamaan kumpi heistä oli väkevämpi.

Hän ei ollut selvillä rakastiko hän vai vihasiko Isabellaa, mutta tämän

vastustus oli intohimoisesti sytyttänyt hänen halunsa saada hänet

omakseen. Hän oli päättänyt valmistaa taideteoksen ponnistamalla kaiken

voimansa. Mitä Tizian oli hyväksynyt, sen piti tyydyttää sellaista

miestä kuin Coello, ja niin alkoi työ.

Hän tunsi halun piirtää ilman pitkää ja syvällistä mietiskelyä Jumalan

äiti sellaisena, jollaisena se oli kerran elänyt hänen sielussaan,

mutta hän rasitti itseään ulkonaisella pakolla ja uudisteli yhä

varottavaa sanaa, jota niin usein oli toitotettu hänen korviinsa:

piirusta, ja taas piirusta.

Naispuolinen mallihenkilö oli pian löydetty, mutta sen sijaan että

hän olisi luottanut omaan silmäänsä ja reippaasti kuvannut mitä hän

näki, mittaili hän mittailemistaan ja pyyhkieli pois mitä piirustin

oli tehnyt valmiiksi. Maalatessa hänen rohkeutensa taas eneni,

sillä hiukset, ruumis ja puku näyttivät hänen mielestään onnistuvan

muodostumaan todellisen ja oikean näköisiksi. Mutta Ulrikki, joka

paremmilla hetkillään oli sydämensä ja mielensä omistanut taiteelle

ja oli sitä palvellut koko sielullaan, pakotti itsensä tätä kuvaa

valmistaessaan käyttämään sellaista työtapaa, joka oli hänen

sisälliselle olemukselleen vastakkainen. Hänen mallinsa oli kaunis,

mutta noissa ihanissa kasvonpiirteissä ei voinut nähdä muuta kuin että

ne olivat hänelle vastoinmieliset. Pienen pojankin maalaamisessa oli

hänellä suuria vaikeuksia, sillä häneltä puuttui aistia oivaltaakseen

lapsellisen viattomuuden viehätystä ja lapsen luonteen suloa.

Sitäpaitse hän joutui sisälliseen hätään. Hänen sivellintään ei

enää ohjannut sellainen jumalallinen riemu, jolla hän ennen oli

työskennellyt, vaan epäonnistumisen pelosta syntynyt levottomuus sekä

päivä päivältä kasvava Isabellaa ikävöiminen.

Kului viikkokausia.

Ulrikki eleli itsekseen yksinäisessä linnassa, vihaten kaikkea seuraa,

aamusta varhain iltamyöhään nauttimatta lepoa tai iloa, tehden työtä,

joka päivä päivältä yhä vähemmin tyydytti häntä itseään.

Don Juan d'Austria tuli joskus häntä vastaan puistossa. Kerran keisarin

poika hänelle huusi:

"No Navarrete, miten käy sotilaspestin otossa?"

Mutta Ulrikki ei tahtonut luopua taiteestaan ja kumminkin oli hän jo

kauvan epäillyt sen kaikkivaltaa. Kuta lähemmäksi toisen kuukauden

loppu läheni, sitä useammin ja sitä hartaammin hän avukseen pyysi

sanaa, mutta se ei häntä kuullut.

Kun ilta pimeni niin hän tunsi halun lähteä kaupungille etsimään riitaa

tai unhottamaan itsensä pelipöydän ääressä, mutta hän ei antanut valtaa

tälle halulle ja suojellakseen itseään kiusaukselta hän pakeni kirkkoon

ja oleskeli siellä tuntikausia kunnes kirkonvartija sammutti kynttilät.

Häntä ei vaivannut halu olla yhteydessä Korkeimman kanssa, ei hän

tuntenut mitään nöyrää kaipausta päästä osalliseksi sisällisestä

puhdistuksesta, jokin muu syy hänellä oli siellä viipymiseen.

Urkujen soidessa ja suitsutusten tuoksussa hän voi seurustella

kadotettujen omaistensa kanssa ikäänkuin ne olisivat olleet saapuvilla;

silloin uhkamielinen mies muuttui jälleen lapseksi, silloin hän tunsi

kaiken, mikä oli ollut hyvää ja hempeätä hänen sielussaan, jälleen

kukoistavan sydämessään.

Viimeisen viikon ajalla ennen sovitun ajan loppua tuli eräänä yönä

hänen mieleensä ilmestyksen tavoin ajatus, jonka täytyi hänet johtaa

päämaaliin.

Vaatteella komeili kaunis nainen, jonka polvella seisoi lapsi.

Kuinka hän olikaan ponnistanut kaikkensa voidakseen näihin kasvojen

piirteisiin saada oikeata ilmettä.

Muisto, niin, sen piti häntä auttaa osaamaan oikeaan. Kukapa vaimo oli

ollut kauniimpi, hellempi ja rakastavampi kuin hänen äitinsä?

Hänen silmänsä ja suunsa olivat selvästi hänen sielunsa näkyvissä ja

jälellä olevien päivien kuluessa Ulrikin maalaama neitsyt Maria sai

Floretten iloisen katseen ja pian myöskin pyhän neitsyen suun ympärillä

näkyi samallainen aistillinen houkutteleva sulo, jommoinen oli ollut

soittoniekan tyttärenkin huulilla.

Niin, se oli äiti, sen täytyi olla oikea todellinen äiti, sillä olihan

se hänen oma äitinsä!

Kuta synkemmältä näytti hänen sielussaan, sitä valoisammalta ja

viehättävämmän iloiselta hänen mielestään näytti hänen oma taulunsa.

Hän ei sitä voinut katsella kylliksensä, sillä sitä katsellessaan

hän tunsi itsensä siirretyksi lapsuutensa onnellisimpiin hetkiin

takaisin ja kun tuo hänen maalaamansa Maria häntä katseli, niin oli

hänen mielestään kuin olisi palsamikukat jälleen olleet sepän pajan

ikkunalla torin varrella näkyvissä hänen silmissään samoin kuin kauniit

herratkin, jotka olivat ottaneet hänet hymyilevän äidin sylistä

nostaakseen hänet olallensa.

Niin! Tätä maalausta valmistaessa oli häntä auttanut se "iloinen

taide", jonka kunniaksi Paolo Veronese oli niin vilkkaasti noussut

seisoalle Tizianin luona tyhjentämään pikarinsa ja viskaamaan sen

ikkunan kautta kanavaan.

Ulrikki luuli olevansa varma menestyksestä ja nyt ei Isabella voinut

enempää valittaa. Tämä oli johtanut hänet takaisin oikealle tielle

ja hänen mielestään tuntui niin suloiselta, niin ihan autuaallisen

suloiselta kun saisi hellästi ja varovasti kantaa voimakkailla

käsivarsilla tuota armasta tyttöä läpi elämän.

Eräänä aamuna hän suostumuksen mukaan Coellolle lähetti sanan, että

madonnan kuva oli valmis.

Päivällisen aikana tämä tuli, mutta ei tullut yksin, ja se joka kulki

hänen edellään, ei ollut sen vähempi henkilö kuin kuningas.

Sykkivin sydämin ja sanaakaan sanomatta Ulrikki avasi atelieerin oven

ja kumarsi syvään hallitsijan edessä; mutta tämä ei hänelle suonut edes

silmäystäkään, vaan astui juhlallisen vakavasti maalauksen luo.

Coello veti syrjään peitteen, joka verhosi taulua ja pian kajahti

kuninkaan huulilta tuo vihlaseva ivanauru, jota Ulrikki jo usein

ennenkin oli kuullut hänen suustaan.

Sitte kuningas kääntyi Coellon puoleen ja sanoi harmistuneena ja kyllin

äänekkäästi, niin että sanojen piti kuulua nuorelle taiteilijalle:

"Loukkaavaa! Häpäisevä, pilkallinen hutiluksen työ! Bakkuksen papitar

armorikkaan Jumalan äidin puvussa. Entäs lapsi! Katsoppas sen sääriä!

Jos tuo kasvaa täysi-ikäiseksi, niin voi hänestä tulla tanssimestari.

Joka maalaa tuommoisen taulun, hän pysyköön maalista erossa. Talliin

hän menköön, hevostalliin!"

Coello ei löytänyt sopivaa sanaa vastaukseksi, mutta kuningas

vilkasi vielä taulua ja virkkoi sitte äkeissään: "Kristityn ihmisen

työ, kristityn ihmisen! Mitä sellainen mato, joka tämän on tehnyt,

tietää Jumalan äidistä, pyhästä neitsyestä, tahrattomasta liljasta,

piikittömästä ruususta, siitä polkutiestä, jota myöten Jumala on tullut

ihmisten luo, siitä tuskia kärsiväisestä, joka on mailman lunastanut

kyynelillään, samoin kuin Kristus sen on tehnyt verellään! — Jo olen

nähnyt kylliksi, enemmän kuin kylliksi! Escovedo odottaa minua ulkona!

Kunniaportista saamme puhua huomenna!"

Filip lähti pois ja hovimaalari seurasi häntä ovelle.

Kun hän palasi atelieeriin, seisoi onneton nuorukainen entisellä

paikallaan ja katsoa tuijotti perin liikutettuna kelvottomaksi

julistettua työtään.

"Voi sua poikaparkaa!" sanoi Coello lähestyen häntä sääliväisenä, mutta

Ulrikki keskeytti hänet ja kysyi vaivaloisesti änkyttävin sanoin:

"Entäs Te? Te? Teidän arvostelunne!"

Silloin toinen kohautti olkapäitään ja vastasi avomielisellä osanotolla:

"Hänen majesteettinsa ei ole lempeä, mutta tule itse tänne katsomaan!

En puhu mitään lapsesta, vaikka se — mutta antaa sen Herran nimessä

seisoa niinkuin seisoo. Madonnan kuva tekee minuun saman vaikutuksen

kuin kuninkaaseenkin ja tuo Jumalan äiti — minun täytyy se sanoa

pahalla mielellä — hän kuuluu mihin hyvänsä muuanne vaan ei taivaaseen.

Hyvä Jumala, miten moneen kertaan olet yhä uudelleen maalannut tuon

kuvan! Jos mestari Antonio, jos Moor sen näkisi —"

"Niin sitte? sitte?" kysyi Ulrikki synkästi hehkuvin silmin.

"Silloin hän sinut pakoittaisi vielä kerran alkamaan uudestaan.

Sydämestäni minun tulee sääli sinua eikä vähemmin Belita-raukkaa.

Vaimoni pääsee voitonriemusta ilkkumaan. Tiedäthän, että minä aina olen

sinua puolustanut, mutta näin onnettomasti menestynyt työ —"

"Jo riittää!" keskeytti nuorukainen hänen puheensa.

Sitte hän syöksyi taulun luo, pisti palettikepin sen lävitse ja

väkevästi sitä potkaisten hän paiskasi taulun telineinensä maahan.

Coello katseli sitä tekoa syrjästä, ravisti päätänsä ja koki häntä

tyynnyttää ystävällisillä sanoilla, mutta Ulrikki ei häntä kuunnellut,

vaan huudahti ainoastaan:

"Taiteeni on lopussa, se on lopussa! _A Dios_ mestari! Teidän

tyttärenne ei huoli rakkautta ilman taidetta, ja taiteella sekä minulla

ei ole enää mitään yhteistä."

Oven suussa hän seisattui, koki koota ajatuksensa ja ojensi viimein

kätensä Coelloa kohti, joka surullisena oli nähnyt hänen poistuvan.

Mestari ojensi hänelle kätensä mielellään ja Ulrikki, sitä voimakkaasti

pusertaessaan, lausui liikutettuna ja vapisevalla äänellä:

"Suokaa minulle anteeksi tämä riehuva käytökseni! — Minusta tuntuu —

mielialani on kuin jos kaikki, mikä minulla on kallisarvoista, nyt

veisin hautaan! Kiitoksia, mestari, kiitoksia hyvin paljosta. Minä

olen, minulla on — täällä sydämessäni — päässäni kaikki on sikin sokin.

Sen tiedän vaan, että te, että Isabella on ollut hyvä minua kohtaan ja

minä, — minä olen — se minulta riistää henkeni! Onni on mennyttä! Taide

mennyttä! _A Dios_ petollinen sana! _A Dios_ jumalallinen taide!"

Tätä viimeistä jäähyväissanaa lausuessaan hän tempasi kätensä mestarin

kädestä, syöksi takaisin atelieeriin, painoi kyynelsilmin huulensa

palettiin, pensselin varteen, hävitettyä tauluansa vastaan ja syöksi

sitte Coellon ohitse ulos.

Maalari ikävöi päästä lapsensa luo; mutta kuningas häntä viivytti

puistossa. Viimein hän sai palata Alkazariin.

Portailla hänen asuntonsa edustalla odotteli Isabella. Tämä oli jo

kauvan, kauvan siinä seisonut odottamassa.

"Isä", huudahti hän ylhäältä.

Coello heitti häneen alakuloisen katseen ja ravisti päätään

osanottavaisesti ja kieltävästi.

Silloin Isabella aivan kuin kovan myrskyn puuskan satuttamana rupesi

värisemään ja kun maalari seisoi hänen kupeellansa, niin tyttö tutkien

tarkasteli häntä tummilla silmillään, jotka tavallista enemmän astuivat

näkyjiin kalpeista, riutuneista kasvoista ja sanoi hiljaa mutta

päättävästi:

"Minä tahdon puhua hänen kanssaan. Sinun pitää viedä minut taulun luo.

Minun täytyy se nähdä."

"Hän on sen puhkaissut palettikepillä", vastasi maalari. "Usko minua,

lapseni, sinä et itsekään olisi sitä hyväksynyt."

"Ja kuitenkin minun täytyy se nähdä", uudisti Isabella sanansa totisena

ja vakavasti, "nähdä se omin silmin. Minä tunnen, minä tiedän, että hän

kuitenkin on taideniekka. Maltappas, minä tuon mantillani."

Nopein askelin riensi hän sisälle heidän asuntoonsa ja kun hän pian sen

jälkeen musta pitsihuntu päässä astui rappusia alas isänsä sivulla,

tuli heitä vastaan sihteeri de Soto ja huudahti maalarille:

"Tahdotteko, Coello, kuulla uutisia? Teidän oppilaanne Navarrete on

tullut Teille ja maalaustaiteelle uskottomaksi. Neljännestunti sitte

Don Juan antoi hänelle pestin. Aina on parempi olla hyvä ratsastaja

kuin keskinkertainen maalari. Mutta mikä teitä, neiti, vaivaa?"

"Ei mikään, ei mikään", mutisi Isabella hiljaa ja vaipui isänsä rintaa

vastaan.

Kolmaskolmatta luku.

Kaksi vuotta oli kulunut. Kaunis lokakuun aamu oli koittamassa. Ei

ainoakaan pilvi himmentänyt kirkkaan sinistä taivasta ja auringon kehä

nousi hehkuvana sen kapean salmen takaa, jonka kautta päästään Korinton

lahteen. Niinkuin vast'ikään auenneet sinikukat loistivat hiljaa

läikkyvät laineet rauhallisen merenlahden pinnalla, jonka toinen sivu

huuhtoo Hellaan auringonpaisteista rannikkoa ja toinen Peloponneeson

varjokkaita rantaseutuja.

Kasvittomia, päivän polttamia kallioita näkyy alastomassa kauneudessa

lahden pohjoispuolella ja äsken nousseen päivän säteet kutovat

kultaisia lankoja hienoon valkoseen sumuun, joka leikkii keveänä

liehuen kallioiden ympärillä.

Morean ranta kallistuu pohjoiseen päin; sentähden vielä paksut varjot

tummentavat kivikkoperäisiä oliivipuistoja ja niitä tummanvärisiä

laakeripuiden ja oleanderipensasten ryhmiä, jotka uhkeasti kasvaen

seuraavat purojen varsia ja täyttävät vuoren rotkot.

Miten äänetöntä ja hiljaista täällä tavallisesti onkaan aikaisin

aamusilla.

Valkosia kalalokkia leikittelee rauhallisesti vedenpinnalla; kalastajan

vene ja kaleerilaiva liukuvat hiljaa eteenpäin ja tekevät kiiltäviä

juovia sinisen veden kalvoon, mutta tänään laineet huokailevat

lukemattomia laivoja kantaessaan; tänään tuhannet pitkät airot

pieksevät merta niin että vesi ulisevalla loiskeella läikkyy korkealle.

Tänään molemmilla puolin sitä salmea, jonka kautta tullaan Lepanton

lahdelle, kuuluu kolinaa ja räiskettä ja kohisevaa pauhua.

Jyminä ja melu kajahtelee takaisin alastomalta pohjoispuolelta suurella

voimalla, mutta hiljemmin eteläpuoleiselta tiheää kasvullisuutta

kasvavalta rannikolta.

Kaksi äärettömän suurta toisilleen leppymättömän kiukkuista

vihollisjoukkoa on vastakkain ikäänkuin painitaistelijat, jotka

käsivarsiaan kurottavat tarttuakseen vastustajaansa kiinni ja

paiskatakseen maahan.

Paavi Pius viides on kutsunut koko kristikunnan taistelemaan osmanien

maatanielevää voimaa vastaan. Kypros, kristitty Kypros, viimeinen

maakunta joka Venezialla oli itämailla, on joutunut muhamettilaisten

käsiin. Espanja ja Venezia ovat tehneet liiton Kristuksen sijaisen

kanssa, genualaiset, muita italialaisia ja vielä Johanneksen ritarit

Maltassa kokoutuvat Messinaan antaakseen liittolaisille apua.

Suurin ja komein sotalaivasto mikä pitkään aikaan on lähtenyt

kristitystä satamasta, lähtee täältä ulos merelle. Korkeimman

ylipäällikkyyden on kuningas Filip, huolimatta kaikista juonista,

antanut nuorelle velipuolelleen don Juan d'Austrialle.

Eivätpä turkkilaisetkaan ole jääneet toimettomiksi. Lepanton lahdella

he vahtivat vihollisen liikkeitä sadallakahdellakymmenellätuhannella

sotilaalla, jotka ovat sijoitetut kolmeensataan laivaan.

Don Juan ei anna itseään odottaa. Turkkilaiset ovat äskettäin

Kypros-saarella antaneet salaa teurastaa tuhansittain kristityitä ja

sellaista häväistystä ei tuo tulinen sankari voi kärsiä. Ne varotukset

ja muistutuskirjotukset, jotka hän on saanut Madridista ja jotka ovat

masentaneet hänen iloista toimikykyään, jättää hän taivaan tuulien

kuljetettaviksi; hänen sotajoukkonsa ja etupäässä venezialaiset

haluavat kostoa.

Turkkilaiset eivät myöskään jää tappelua odottamaan ja Kapudan-pasha

purjehtii, vastoin sotaneuvottelunsa päätöstä, vihollistansa vastaan.

Lokakuun seitsemännen päivän aamuna on joka laiva, joka mies valmiina

taisteluun.

Auringon kehä näyttäytyy ja nyt espanjalaisten laivoilta kaikuu soiton

tapaisia kellon helähdyksiä taivaalle ja sekaantuvat kimeä-ääniseen

lauluun: "_Allahu Akbar, Allahu Akbar, Allaha Akbar!_" sekä hurskaaseen

huutoon: "Minä vakuutan, että paitse Allah'ia ei ole ketään jumalaa ja

että Muhamed on Allahin profeetta; käykää tänne rukoilemaan!"

"Tänne rukoilemaan!" — sitä huutaa kellonkin metallikieli samoin kuin

metalli mueddinin rinnassa kun hän tänään ei minaretin huipusta, vaan

laivan maston korista kutsuu uskolaisiaan hartauden harjotukseen.

Kummallakin puolella kapeaa meren porttia ajattelevat, toivovat ja

uskovat tuhannet, täällä kristitty, tuolla muhamettilainen, että

kaikkivaltias heitä kuulee.

Nyt taukoaa soitto ja laulu, nopea kaleeri, jossa don Juan on

komentajana, kulkee laivasta laivaan. Nuorella sankarilla on

ristiinnaulitun kuva kädessä ja hän huutaa kehotussanoja kristityille

sotilaille.

Sitte raikuvat taas torvien toitotukset, rummutukset ja komentosanat

takaisin kivikko-rannoilta.

Eteenpäin liikkuu armada ja etupäässä amiraalilaiva, jossa oli don Juan.

Turkkilainen laivasto hyökkää sitä vastaan.

Nuori urho ei kysy enää kokeneiden amiraalien neuvoa, hän ei pyydä

mitään, ei ajattele mitään, eikä käske mitään muuta kuin "eteenpäin",

"hyökätkää", "vallatkaa", "tappakaa", "upottakaa", "tuhotkaa".

Niinkuin villit sonnit kumeasti mylvien syöksevät vastakkain päät

alaspainettuina ja silmät veristäen, yhtäläisesti toinen sotalaivasto

syöksee toista vastaan.

Marco Antonio Colonnan taistelusuunnitelma, Dorian, Venierin tai

Giustinianin viisaat neuvottelut, kuka niistä välittää tänä koston

päivänä?

Tänäpäivänä eivät asioita ratkaise ajattelevat päät ja tarkka silmä —

vaan miehuus ja käsivarren voima.

Parman prinssi Aleksanteri Farnese on äsken yhtynyt nuoren sukulaisensa

kanssa.

Ensimäisessä kahakassa hän komentaa suurta osastoa genualaisia

laivoja. Hänen piti odottaa kunnes Doria hänelle antaisi käskyn ryhtyä

tappeluun. Mutta don Juan on jo vallannut turkkilaisten amiraalilaivan,

on kiivennyt sen kannelle ja raskailla miekan iskuilla raivannut

itselleen tien Kapudan pashan kimppuun.

Aleksanteri näkee sen; eteenpäin syöksevän sankarin uljas käytös saa

hänet innostumaan ja hänkin komentaa: "eteenpäin!"

Mikä jättiläislaiva se on, jota hän lähestyy? Tulipunasessa lipussa

komeilee hopeinen puolikuu; tulikita toisensa vieressä syöksee

turmiota sen kummastakin kupeesta. Sen korkea reunusta on varustettu

kaksinkertaisilla riveillä turbaanipäisiä parrakkaita sotilaita.

Se on turkkilaisen laivaston rahastolaiva!

Tämän varustuksen, vihollisen lujan suojan valloittaminen kaiketi

maksaa vaivaa.

Rahastolaiva on suuruudeltaan, lujuudeltaan ja miesluvultaan paljo

voimakkaampi Farnesen kaleeria. Mitä hän siitä välittää, mitä hän

huolii luotituiskusta ja tulisista pikirenkaista, jotka vartoovat

hyökkääjiä?

Eteenpäin vaan!

Doria antaa varotusmerkkejä. Niitä hän ei huoli huomata, hän ei tahdo

niitä nähdä eikä kuulla.

Uljaita sotureita hänen ympärillään kaatuu laivan kannelle verta

vuotaen kuolon kamppailussa; hänen laivansa masto on murtunut ja

rasahdellen se taipuu kaatumaisillaan. "Kuka seuraa minua?" huutaa hän

ja nojautuu laivan reunaa vastaan.

Kokeneet espanjalaiset soturit, jotka don Juan oli antanut miehistöksi

hänen laivaansa, epäröivät. Ainoastaan yksi astuu ääneti ja

päättäväisenä hänen luoksensa ja heilauttaa olkapäällensä suuren

iskumiekkansa, jonka kahva ulottuu rotevan nuorukaisen silmäin tasalle.

Kaikki laivassa tuntevat tuon vaaleatukkaisen jättiläisen. Sehän on

sotapäällikön suosikki Navarrete. Sodassa moriskoja vastaan Cadizissa

ja Bazassa on hän suorittanut monta kadehdittavaa urhotyötä. Hänen

käsivartensa on teräksestä; hän ei henkeänsä säästä enempää kuin

höyhentä kypärinsä sulkatöyhdössä ja tappelussa hän leikkii elämällä

yhtä rohkeasti kuin zekiineillä arpapelissä.

Tässä samoin kuin toisessakin tilaisuudessa hän pääsee voitolle.

Ei kukaan oikein tiedä miltä seudulta tai mistä suvusta hän on

kotoisin, sillä hän on seuraa karttava, yksinäisyyttä etsivä jörö mies.

Ainoastaan matkalla Lepantoon on hän ystävyydellä liittynyt sairaaseen

sotamieheen, don Miguel Cervantes'iin.

Vaikka hän päätänsä pitää pystyssä osottaen yhtä kylmää _sosiegoa_ kuin

ylpein Espanjan ylimys, niin hän jokaisen joutilaan hetkensä uhraa

kärsivälle samanikäiselle kumppanille ja hoitaa häntä niinkuin veli,

jopa niinkuin palvelija. Toinen osaakin kertoa kummallisia juttuja ja

onpa hänellä omituiset mielipiteensä kaikesta, mikä taivaan ja maan

välillä tapahtuu.

Hän tietää Navarretesta, että tämä on ennen ollut maalari ja näyttää

olevan hurskasten kastilialaisten seassa kaikista hurskain, sillä

hän menee joka kirkkoon ja kappeliin, jonka ohi sotajoukko kulkee ja

monen madonnan kuvan ja alttaritaulun eteen hän seisattuu ikäänkuin

hurmaantuneena ja kiinni kasvaneena, siinä pysyen kauvan ja väsymättä.

Rohkeinkaan ei uskalla häntä ärsyttää, sillä hänen miekkansa levittää

kuolemaa, ja kumminkaan hänen sydämensä ei ole paatunut. Anteliaalla

kädellä hän lahjottelee voittonsa ja saaliinsa. Jokainen apua pyytävä

on varma hänen avun-annostaan.

Hän karttaa naisten seuraa, mutta haavotettujen ja sairasten kanssa hän

seurustelee mielellään ja yöt läpeensä hän valvoo pahasti haavotettujen

toverien vuoteen ääressä.

Hänestä kulkupuhe kertoo, että häntä ilahuttaa katsella toisten

kuolemaa.

Eihän toki! Yksinäisen ylpeän miehen sydän etsii vaan tilaisuutta

saadakseen olla heltynyt; mies joka itse ei ole saanut rakkautta kokea,

tarvitsee edes jonkun paikan, missä hän itse saa osottaa muille, mitä

ei kukaan hänelle tarjoa, huolellista rakkautta.

Aleksanteri Farnese tuntee Navarreten samaksi mieheksi, joka

_picaderossa_ Madridissa kesytti hurjan hevosen; hän nyökkää tälle

tyytyväisenä ja kiipee rintavarustuksen yli. Mutta toinen ei häntä

oitis seuraa, sillä tämän ystävä don Miguel on häneen liittynyt ja

tahtoo olla ottelussa osallisena.

Navarrete ja laivan kapteeni tahtovat hillitä kuumetautista, mutta

hänpä väittää äkkiä parantuneensa ja vaatii hehkuvin silmin päästä

mukaan.

Ulrikki ei odota sanajupakan päättymistä, sillä Farnese syöksee nyt

vihollisen laivan kannelle. Rohkealla hyppäyksellä hän tätä seuraa.

Aleksanteri Farnesella on samoin kuin hänelläkin suuri iskumiekka

ja kumpikin sitä heiluttaa niinkuin niittomiehet viikatteitaan. He

hyökkäävät eteenpäin, käyvät päälle, iskevät maahan. Kauhistuneina

lähimmät viholliset väistyvät välttääksensä noita julmia sotureita.

Laivan rahastonvartija ja päällikkö Mustafa pasha itse hyökkää noita

pelättäviä kristityitä vastaan; miekan isku murskaa käyräsapelia

heiluttavan käden, toinen iskee muhamettilaisen maahan.

Mutta muhamettilaisten ylivoima on valtaavan suuri ja uhkaa musertaa

molemmat sankarit. Silloin Ulrikin ystävä, don Miguel Cervantes,

kahdentoista uuden soturin kera ilmestyy tappelupaikalle. He raivaavat

itselleen tien uhattujen toverien avuksi, toisia espanjalaisia ja

genualaisia sotureita seuraa heitä ja verilöyly tulee yhä hurjemmaksi.

Ulrikki on erkaantunut kauvas ruhtinaallisesta asetoveristaan; hän

heiluttaa nyt miekkaansa sairaan ystävänsä sivulla. Don Miguelin rinta

jo vuotaa verta kahdesta haavasta ja nyt hän vaipuu alas Ulrikin

viereen; luoti on musertanut hänen vasemman käsivartensa. Ulrikki

kumartuu hänen puoleensa ja nostaa hänet pystyyn; toverit ympäröivät

hänet, turkkilaiset ovat karkotetut niinkuin pilvet vuoren huipulta kun

myrskytuuli on syössyt niitä kohti.

Don Miguel tahtoo nostaa miekkansa, joka on hänen kädestään pudonnut,

mutta hän haparoitsee tyhjää ilmaa ja nostaen suuret silmänsä ylöspäin

ylellisessä jännityksen tilassa ja painaen kättänsä verta vuotavaa

rintaa vastaan huudahtaa hän innostuneena: "Haavat ovat tähtiä — ne

osottavat tietä kunnian taivaaseen kunnian —"

Hän vaipuu tainnoksiin ja Ulrikki kantaa hänet väkevillä käsivarsillaan

genualaisten soturien valtaamaan paikkaan samassa laivassa.

Sen jälkeen hän taas syöksee tappeluun ja yhä kaikuvat hänen korvissaan

toverin tuliset sanat: "Kunnian taivaaseen!"

Se on miehen viimeinen korkein päämaali! Kunnia, niin kunnia, se on

"sana"; hänelle se olkoon tästä hetkestä sana!

On niinkuin hirmuinen myrsky keskittyisi hiljaiselle siniselle meren

lahdelmalle. Tukahuttava ruudin savu peittää kirkkaan taivaan mustana

pilvenä ja pimitetyssä ilmassa välähtelevät jymisevät lukemattomat

salamat ja jyrinät.

Milloin siellä milloin täällä räjähtää joku ruutisäiliö ilmaan tai

nousee tulipatsas kauhealla pauhulla taivaalle. Hätäparkumiset ja

voitonhuudot, rämisevät torventoitotukset, rikkimurtuvien sotalaivojen

rytinä ja kaatuvien laivanmastojen ryske sekaantuvat hornan melskeeksi,

jolle ei vertaa ole.

Auringon valo on kadonnut, mutta suurten laivojen palavat rungot

valaisevat taistelevia verrattomina tulisoihtuina.

Hämärän tullessa oli taistelu ratkaistu kristittyjen voitoksi. Samoin

kuin Farnese oli kaatanut rahastonvartijan, niin oli myöskin don Juan

tappelussa lyönyt kuoliaaksi turkkilaisen sotajoukon ylipäällikön Ali

pashan.

Molemmat orpanat lähtivät taistelusta ylistettyinä sankareina, mutta

päivän kunnia liittyi don Juanin nimeen.

Farnesen uhkarohkeaa tekoa ylipäällikkö moitti ystävällisesti ja

kun edellämainittu don Juanille kertoi Navarreten sankarillisesta

avusta, niin sotapäällikkö tälle viimeksi mainitulle, pelkäämättömälle

taistelijalle ja reippaalle ratsastajalle antoi kunniakkaan toimen

viedä perille voiton sanoma kuninkaalle.

Yhtaikaa lähti kaksi kaleeria merta kyntämään länteen päin; toinen

espanjalainen, jossa oli don Juanin lähettiläs, toinen venezialainen,

jossa oli vapaavallan kuriiri.

Kummassakin laivassa oli soutajilla täysi työ päästä eteenpäin

laivanhylkyjen ja rauskojen, katkenneiden mastojen ja lankkujen, monien

ruumiiden ja vedenpinnalla kelluvien köysien välitse, mutta jo näiden

esteiden seassa alkoi kilpailu.

Tuuli ja meri olivat kumpaisellekin laivalle yhtä suotuisat, mutta

venezialaiset sivuuttivat kuitenkin espanjalaiset ja laskivat ankkuriin

Alicantessa neljäkolmatta tuntia ennen heitä.

Nyt oli ratsastajan voitettava se aika takaisin, minkä merimiehet

kilpailussa olivat menettäneet.

Vapaavallan lähettiläs oli kaukana sotapäällikön lähettilään

edellä. Joka paikassa, missä Ulrikki muutti hevosta ja jonkun lyhyen

silmänräpäyksen ajan näytteli profeetan lippua, joka hänen piti jättää

kuninkaalle kauneimpana voiton saaliina — Allahin nimi oli siihen

kirjoitettu kahdeksankolmattatuhattayhdeksänsataa kertaa tuli häntä

vastaan riemuitsevia ihmisjoukkoja, juhlakulkueita ja juhlallisia

koristuksia.

Don Juanin nimi kaikui naisten, miesten, tyttöjen ja lasten huulilta.

Se oli kunniaa, se oli Jumalan jokapaikassa läsnäoloa; joka sellaisen

oli saavuttanut, hänellä ei ollut enää korkeampaa saavutettavaa.

"Kunniaa, kunniaa!" kaikui Ulrikin sielussa; jos löytyy sanaa, joka

ihmistä kohottaa häntä itseään ylemmäksi ja istuttaa hänen oman

olemuksensa miljooniin toisiin, niin tämä sana se varmaankin on!

Ja nyt hän ratsasti toisen hevosen toisensa perästä uuvuksiin

eikä itselleen suonut lepoa yölläkään; puolen peninkulman päässä

Madridista oli hän saavuttanut venezialaisen ja ratsasti hänen

ohitsensa kohteliaasti tervehtien. Kuningas ei ollut pääkaupungissa ja

pysähtymättä jatkoi Ulrikki matkaa Escorialiin.

Kokonaan pölyisenä ja päästä jalkoihin asti maantien kurassa, ruumis

rasittuneena ja uuvuksissa ikäänkuin hän olisi ollut kidutuspenkillä,

roikkui hän satulassa eikä kumminkaan säästänyt piiskaa, eikä

kannuksia, eikä myöskään jättänyt sanomaansa kenenkään toisen

ratsastajan perille vietäväksi.

Nyt olivat Guadarraman alastomat vuoret aivan hänen edessään; hän

oli saavuttanut ensimäisen työpajan, jossa taottiin rautoja tulevan

jättiläispalatsin rakennuksia varten. Kuinka monta ahjoa savusikaan,

miten monta kättä olikaan työssä tätä rakennusta tehtäessä, mihin piti

valmistettaman kuninkaan asunto, temppeli, verraton kirjasto, museo ja

hautarakennus.

Monet kärryt ja kelkat, joilla kuljetettiin vaaleanharmaita

kraniittilohkareita, oli hänen tiellänsä. Hän ratsasti niitä kiertäen

ja oli hevosinensa syöksemäisillään kuiluun ja nyt hän seisattui

sekavan sokkelon eteen, jossa oli telineitä ja kivilohkareita harmaassa

puuttomassa villissä vuorilaaksossa. Mikä mies olikaan hän, joka

tämmöisen erämaan oli etsinyt siellä asuakseen eläessään ja kuoltuaan!

Escorial oli sopiva kuningas Filipille samoin kuin Filip oli sovelias

Escorialissa olemaan. Täällä hän tunsi itsensä parhaiten tyytyväiseksi,

täällä tuo kuninkaallinen hämähäkki kutoi maanpallon ympäri ulottuvia

heikkoja ja kestämättömiä älykkäästi mietittyjä verkkoja.

Vielä keskentekoisessa kirkossa oli hänen majesteettinsa läsnä

iltarukousmessussa. Linnanvouti Fray Antonio de Villacastia näki

Ulrikin laskeutuvan maahan hevosen selästä, tarjosi uupuneelle ravintoa

ja vei hänet kirkkoon.

Oli juuri aljettu messuta _confiteor_, mutta Fray Antonio viittasi

papeille, he keskeyttivät messun ja Ulrikki nosti profeetan lipun

korkealle ilmaan ja huusi:

"Verraton suuri voitto — don Juan — lokakuun seitsemäntenä päivänä —

Lepanton luona — turkkilaisten laivasto kokonaan hävitetty —"

Filip kuuli tämän tärkeän sanoman ja vilkasi muhamettilaisten lippuun,

mutta hän ei näyttänyt kuulevan, eikä näkevän, sillä ei ainoakaan

kasvonpiirre liikahtanut eikä mikään mielenliikutus ilmaissut mitä

hänen sisässään oli tapahtunut. Pikemmin ivallisesti kuin iloisesti

hän hiljaa mutisi: "Don Juan on uskaltanut paljon." Sitte hän kirjettä

avaamatta antoi merkin messun jatkamiseksi ja tuossa hän polvistui

ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Peräti uupunut sanansaattaja vaipui alas rukoustuolille ja heräsi vasta

silloin horroksista, kun ehtoollinen oli lopussa ja kuningas antoi

käskyn pitää kiitosjumalanpalvelus Lepanton luona saavutetun voiton

johdosta.

Kun hän nousi seisoalle ja astui pois tuolin luota, meni äsken vihitty

pariskunta hänen sivuitsensa: rakennusmestari Herrera ja Isabella

Coello kukoistavassa ihanuudessaan.

Hän pusersi nyrkkiänsä ja hänen mieleensä lensi ajatus, että hän

olisi heittänyt pois onnen ja taiteen ja kunniankin niinkuin heikot

saippuakuplat, jos vaan hän olisi saanut olla Herreran sijassa.

Neljäskolmatta luku.

Mitä kunnia on — sen Navarrete sai kokea!

Messinassa hän näki Lepanton sankaria palveltavan kuin Jumalaa. Missä

voitonsankari näyttäytyi, siellä kauniit kädet sirottelivat kukkia

hänen tiellensä; huoneiden palkongit ja akkunat kaunistettiin muhkeilla

kudoksilla, vaimot ja tytöt riemuitsivat ja huiskuttivat tervehtien,

iloiset lapset ja vakavat miehet huusivat innostuneina sankarin nimeä

ja viskelivät hänelle laakeriseppeleitä. Kaikilta hallitsijoilta ja

mahtimiehiltä tuli lähetystöjä, onnentoivotuksia ja kunnialahjoja.

Kun Ulrikki näki ihmeteltävän, nuoren sankarin ratsastavan esiin, niin

hän oli kummastuksissaan siipiä kasvanut sankarin hevosen kylkiin ja

kun ei ratsu häntä nostanut pilviin asti.

Mutta olipa hänkin, Navarrete, tehnyt tehtävänsä ja piti hänenkin

saada maistaa oman kunniansa suloisuutta. Kun hän viimeisten joukossa

ratsasti don Juanin virmalla hevosella sotapäällikön seurueessa,

niin hän tunsi, ettei hänkään jäänyt huomaamatta ja kuinka usein hän

kuulikaan ihmisten keskenään puhuvan toisilleen hänen urhotöistään!

Silloin hän kohotti päätänsä, hänen sydämmensä paisui ja hän tunsi

halun astua uusille kunnian urille.

Sotapäällikkökin pyrki eteenpäin, mutta hän tunsi itsensä tuomituksi

toimettomaan odotukseen, näki liiton hajoavan ja voittonsa hedelmät

menevän hukkaan; Kuningas Filipin kateellinen pikkumaisuus kalvoi hänen

halujaan, myrkytti hänen toiveitaan ja asetti haitallisen rajan hänen

tulevaisuuden suunnitelmain ja unelmiensa toteutumiselle.

Don Juan oli kylliksensä saanut kunniaa. "Valta" oli se ravinto, jota

hän halusi. Escorialin uuttera hämähäkki ei voinut häneltä riistää

voitonseppelettä — mutta hänen sanansa, hänen korkein elämänpyrintönsä

oli valta, eikä hän tahtonut sitä jakaa kenenkään kuolevaisen ihmisen,

ei edes veljensä kanssa.

"Voitonseppele on lakastuva lehti, valta on peltovainio", oli don Juan

lausunut Escovedolle.

Keisarin pojan sopii, tuumi Ulrikki, semmoisia korkeita toiveita

tavoitella, alhaisemmalle henkilölle olkoon kunnia elämän-uran

johtotähtenä.

Alankomaissa oli sotajoukon paras osa; siellä hän voisi löytää sen mitä

hän toivoi.

Don Juan salli hänen lähteä sinne, ja jos "kunnia" oli oikea sana, niin

Ulrikilla ei ollut syytä valittaa huonolle osalle jäämistä.

Hän kantoi ylpeän "Castilian" rykmentin lippua ja jos vierasta

sotaväkeä tuli vastaan kun marssittiin johonkin kaupunkiin, niin

vastaan tulijat kuiskivat toisilleen:

"Tuo on Navarrete, joka marssi etupäässä kun tehtiin hyökkäys Haarlemia

vastaan, joka vielä kerran ryntäsi Alkmaarin muureja vastaan silloin

kun kaikki jo väistyivät takaisin; ei ollut hänen syynsä, että heidän

täytyi peräytyä — hän rykmenttineen ratkaisi taistelun Mookerin

nummella. — Oletteko siitä kuullut puhuttavan? Kun häneen kaksi

luotia oli sattunut, kääri hän lipun ympärilleen ja vaipui sen kanssa

nurmelle."

Ja nyt kun hän kapinallisen joukon kanssa oli jättänyt Schouwenin

saaren taaksensa ja marssi Brabantin halki, niin hänestä sanottiin:

"Katsoppas, tuo on Navarrete! Hän se oli joka lippu liehuen päänsä

yläpuolella marssi espanjalaisten etupäässä kun he tunnettuna

myrsky-yönä kahlasivat meren halki tekemään aavistamattoman hyökkäyksen

Zierikzeetä vastaan."

Kaikki, jotka Alankomailla olivat aseissa, tunsivat hänen nimensä;

mutta myöskin alankomaalaiset porvarit tiesivät kuka hän oli ja hänestä

puhuessaan he pusersivat nyrkkiään.

Taistelutantereella, merellä, jäällä, heidän lujien muuriensa aukoissa,

palavissa kaupungeissa, kaduilla ja kujilla, neuvottelusaleissa ja

tyhjiksi ryöstetyissä asuinhuoneissa oli hän heidän silmissään ollut

murhaaja ja hävittäjä. Ja kumminkin, jos sana, kunnia, jo kauvan

sitte oli hänelle tullut katkeraksi, niin hänen toimiinsa liittynyt

inhimillisyys kaikkein vähimmän oli sen kanssa tekemisissä.

Hän oli vaan hallitsijansa palvelija, ei mitään muuta.

Jokainen joka oli alankomaalainen nimeltään, oli hänen mielestään

Jumalan hylkäämä, hallitsijan tuomitsema kapinoitsija ja kerettiläinen,

vaan ei mikään rehellinen talonpoika, ei mikään kelvollinen uuttera

porvari, ei mikään jalo ihminen, joka uskonsa ja vapautensa puolesta

pani henkensä ja omaisuutensa vaaralle alttiiksi.

Nuo paholaisen sikiöt eivät huolineet rukoilla Jumalan armorikasta

äitiä eikä pyhimyksiä; nuo templin häpäisijät olivat kirkoista

ryöstäneet niiden kuvien koristeet, karkoittaneet hurskaat

munkkiveljekset ja nunnasisaret luostareista! He sanoivat paavia

antikristukseksi ja jokaisessa vallotetussa kaupungissa hän löysi

häväistyslauluja ja pilkkavärsyjä kuninkaallisesta herrastaan, tämän

sotapäälliköistä ja kaikista espanjalaisista.

Hän oli pysynyt lapsuutensa aikuisessa uskossa ja siinä olivat hänen

sotatoverinsakin. Hirmuisimmistakin veritöistä oli hänelle mielellään

annettu synninpäästö, jopa kehotusta ja ylistystä.

Taistelussa, verenvuodatuksessa, kun haavat kirvelivät, ryöstettäessä,

pelipöydän ääressä, kaikkialla hän kääntyi pyhän neitsyen puoleen ja

sitäpaitse — mutta ani harvoin, vaan — hän avukseen pyysi "sanaa",

kunniaa.

Hän ei, siihen enää luottanut, sillä se ei antanut mitä hän oli

odottanut. Laakeri nyt hänen hiuskiharoillaan kahisi kuin lakastuneet

lehdet. Kunnia ei täyttänyt hänen sydämessään olevaa tyhjää aukkoa.

Sillä ei ollut voimaa palauttaa rauhaa hänen rintaansa, se ei

yksinäiselle antanut mitään ystävää, eipä se edes voinut äänettömäksi

tukahuttaa sitä ääntä, joka häntä, luoksepääsemätöntä miekkailijaa,

jota ei kukaan kuolevainen uskaltanut katsella karsain silmin, sanoi

onnettomaksi, todellisesta edistymisestä ja oikeasta päämaalistaan

hairahtuneeksi petetyksi narriksi.

Tämä ääni häntä kiusasi porvarin pehmoisella untuvavuoteella, olkisella

makuusijalla sotaleirissä, marssiessa ja pikarinkin ääressä.

Ja kuinka monet häntä kadehtivatkaan! Niin, hän kulki kuin

riemuretkellä oleva puolijumala marssiessaan lippua kantaen rykmentin

etupäässä. Ei kukaan voinut niinkuin hän kantaa sotalipun kultalevyillä

koristettua raskasta tankoa, jossa suuri ompeluilla kirjaeltu

silkkinen vaate liehui. Se olisi riittänyt purjeeksi oivalliselle

laivan venheelle; mutta hän piti tankoa vaan oikealla kädellään

ikäänkuin hänen huostaansa uskottu kannettava olisi ollut pelkkä

helposti pidettävä leikkikapine. Juhlallisesti, niin ettei kukaan

sitä voinut jäljitellä, hän silloin keikisti taaksepäin vartalonsa

yläpuolta ja kiharaista päätään ja nosti vasemman käden kyljelleen.

Hänen leveän rintansa kaarevuus silloin kauniisti tuli huomattavaksi ja

samalla hänen haarniskansa laivan kölin muotoinen harjanne ja huippu.

Ikäänkuin mahtava laiva paisuvin purjein hän kulki joukkonsa edellä

ja viholliskaupungeissa hän töllistelevän ihmisjoukon silmissä näki

hämmästyvää ihailua.

Ja kuitenkin, kumminkin hän oli onneton, tyytymätön mies ja yhä

useammin ja useammin hän ajatteli don Juanin sanoja.

Hän ei enempää uskonut niinkuin ennen sanan tenhovoimaa. Kuitenkin hän

arveli, että keisarin pojan peltovainio, "valta", oli jotain korkeata

ja suurta — jopa korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa.

Eiköhän kaikkivaltiaisuus ollut Jumalan tärkein ominaisuus? Ja nyt,

juuri nyt marssittaessa Schouwenista halki Brabantin maakunnan häntä

viittaeli valta luokseen. Hän oli jo sitä maistanut kun hän hillitsi

sen kapinallisen sotajoukon, johon hän kuului, tekemästä hyökkäystä

erästä sepän pajaa vastaan. Se joka moukaria heilutteli palkeiden

ääressä, oli hänelle pyhä henkilö, ja hän oli jo sitä ennenkin jakanut

voittonsa ja saaliinsa monelle isänsä ammattitoverille, joka oli

putipuhtaaksi ryöstetty.

Hän kävi puettuna kapteenin univormuun, mutta sehän oli vaan

koreutta, lapsen leikkiä eikä sen enempää. Olihan eräs iloinen

kokkipoikakin kiinnittänyt kapteenin kypäritöyhdön korkeaan hattuunsa.

Kenttä-eversti, useimmat kapteenit ja luutnantit olivat luopuneet sen

jälkeen kuin suuri kapina oli Schouwenin saarella ja heidän sijoillaan

oli nyt vänrikkejä, kersantteja ja majotusmestareita. Ylemmät upseerit

olivat menneet Brysseliin ja kapinoiva sotajoukko kulki ilman

päällikköä ristiin rastiin läpi Brabantin. Kahdenkolmatta kuukauden

kuluessa ei ansaittua palkkaa ollut maksettu ja nyt nälkiintyneet

rykmentit hakivat elatustaan missä löysivät.

Myöskin kaksi vuotta takaperin Mookerin nummen tappelun jälkeen oli

armeija itse auttanut itseään ja silloin olivat samoin kuin usein

ennenkin samallaisissa tilaisuuksissa alemmat upseerit kapinoivassa

joukossa valinneet eleetön. Ulrikki oli siihen aikaan maannut sairaana

pahasti haavoitettuna, mutta sotilaskapinan lopulla olivat monet

hänelle sanoneet, ettei ketään muuta olisi valittu _electoksi_ jos hän

olisi ollut terveenä ja saapuvilla.

Nyt oli taas electon vaali tulossa ja siihen toimeen valitun piti

olla kolmen tuhannen miehen päällikkönä, voitiinpa odottaa, että pian

muitakin rykmenttejä ryhtyisi kapinaan. Sotajoukon komentaminen! Sepä

oli valtaa, se oli korkeinta, sen saavuttaminen oli elämän arvoista.

Herenthalsin luona rykmentit asettuivat leiriin ja siellä piti

vaali toimitettaman. Ulrikki oli ollut puheenjohtajana kun

telttakadut järjestettiin, kun määrättiin paikat vaunuille, jotka

piti asetettaman leirin ympäri ikäänkuin valliksi, kun sijoitettiin

kanuunat vähimmän suojatuille paikoille ja siinä tilaisuudessa oli

hän ensi kerran eläessään hillinnyt mielensä, osottaen lempeyttä

ja anteeksiantavaisuutta missä hän paljo mieluummin olisi torunut.

Hän oli kuumeentapaisessa touhussa, uni karkosi hänen silmistään;

jokaisen sanan, mikä lausuttiin, luuli hän tarkottavan häntä ja hänen

valitsemistaan.

Näiden päivien kuluessa hän oppi hymyilemään, vaikka hän olikin

kiukuissaan, sekä lausumaan ystävällisiä sanoja vaikka kirous poltti

hänen huuliaan. Ja sitäpaitse oli tärkeä, ettei hän saanut antaa

kenenkään huomata mitään, ei kasvojen liikkeelläkään ilmaista mitä

hänen mielessään liikkui ja mihin hän pyrki, ettei hän joutuisi pilkan

alaiseksi jos hän ei vaalissa onnistuisikaan.

Vielä päivä, vielä yksi yö, niin hän ehkä oli kohonnut sotapäälliköksi

ja valloittaisi kuningaskunnan ja oli saapa koko mailman kauhistumaan.

Kenties, ainoastaan kenties; sillä paitse häntä tavotteli toinenkin

mies sotajoukon päällikkyyttä käyttäen vaarallisia keinoja.

Se mies oli kersanttimajuri ja majotusmestari Zorillo, oivallinen

ja hyvässä arvossa pidetty soturi, joka oli valittu electoksi

Mookerin nummella tapahtuneen tappelun jälkeen, mutta ensimäisen

vakavamman vastuksen häntä kohdatessa oli hän vapaaehtoisesti luopunut

kunniapaikaltaan.

Sanottiin, että hän oli sen tehnyt vaimonsa kehotuksesta, ja tämä vaimo

oli myös Ulrikin vaarallisin vastustaja.

Zorillo oli toisessa rykmentissä kuin Ulrikki; mutta tämä oli jo kauvan

tuntenut hänet ja hänen naiskumppaninsa "leirisibyllan".

Majotusmestarin teltassa anniskeltiin viiniä, ja ennen kapinan

syttymistä oli sama teltta ollut upseerien ja kappalaisten

kokoontumispaikkana.

Sibylla oli kuluttanut herrojen aikaa lystikkäällä pakinalla sillaikaa

kun he istuivat ryypiskellen tai pelipöytäin ääressä. Liikanimensä hän

oli saanut kaiketi siitä, että hän taitavasti osasi korteista ennustaa.

Alhaisemmatkin sotamiehet olivat suopeamieliset häntä kohtaan, sillä

hän hoiteli heidän kipeitä vaimojaan ja lapsiaan.

Navarrete pysyi mielellään oman rykmenttinsä seurapiirissä ja sentähden

hän ei ollut ennenkuin Schouwenissa ja Brabantin läpi marssittaessa

vähän useammin ollut yhdessä Zorillon kanssa. Hän ei ollut hakenut

heidän seuraansa ja nyt hän heitä väitteli, sillä hän tiesi, ettei

Sibylla koskaan jättänyt kääntämättä puhetta puolisoonsa. Jo siitä

syystä oli hän nurjamielinen Sibyllaa kohtaan, mutta hän ei kuitenkaan

voinut olla käymättä silloin tällöin hänen teltassaan, sillä kapinan

johtajain tapa oli neuvotella siellä. Zorillo tuli aina kohteliaasti

häntä vastaan, mutta tämän seuralainen nainen katseli aina häntä niin

tarkastellen ja tutkien, että hän siitä sai tuskallisen tunteen, joka

tuolle rohkealle miehelle muutoin oli perin outo.

Hänen täytyi kysyä itseltään eikö hän ollut tuota naista nähnyt ennen

ja kun hänen mieleensä kerran juolahti ajatus, että tuo nainen ehkä

oli hänen äitinsä näköinen, niin hän torjui mokoman ajatuksen kauvas

luotaan.

Edellisenä päivänä oli nainen tarjoutunut hänelle ennustamaan; mutta

siitä Navarrete ei välittänyt, sillä tuon naisen suusta varmaankaan ei

voinut tulla mitään hyvää.

Tänään oli nainen kysynyt hänen ristimänimeänsä ja nyt oli hän ensi

kerran monen vuoden kuluessa jälleen muistanut, että hänellä myös

oli nimi "Ulrikki". Hän oli vaan "Navarrete" eikä mitään muuta, sekä

itsekseen että muille ihmisille. Hän eleli vaan itsekseen ja kuta

enemmin yksinänsä ihminen kulkee mailmassa, sitä helpommin hänen

etunimensäkin häneltä itseltään jää unhotuksiin.

Samoin kuin hän monta vuotta takaperin oli mestarille vakuuttanut,

ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin Ulrikki, niin hän nyt äreästi

vastasi: "Minä olen Navarrete, se riittää!"

Viideskolmatta luku.

Iltapäivällä samana päivänä olivat kapinan johtajat tulleet Zorillon

telttaan neuvottelemaan.

Ulkona oli lämmin ja painostava ilma ja kuta enemmän ihmisiä kokoontui,

sen raskaammaksi ja tukalammaksi tuli olo teltan suuressa sisemmässä

huoneessa. Se oli puutteellisesti sisustettu, sillä koko sisustukseen

kuului vaan muutamia kömpelötekoisia pöytiä, penkkiä ja tuoleja sekä

saaliina otettu kaunis ebenholtsipuinen norsunluisilla koristeilla

kaunistettu arkku. Tämän taideteoksen päällä oli makuuvuoteeseen

kuuluvat tyynyt, nekin Haarlemista sotasaaliina ryöstetyt, päällystetyt

jo kauvan sitte repaleiksi kuluneella silkkivaatteella, jota ei mikään

naisen käsi ollut koskenut niitä korjatakseen. Seinät oli liisteröity

täyteen pyhimysten kuvia ja teltan oven päällä riippui ristiinnaulitun

Vapahtajan kuva.

Suuren pöydän takana oli korkea tuoli ison korin ja viinitynnörin

välissä, josta Sibylla täytti viinituopit tarpeen tullessa.

Lihavanpuoleinen, sotaleirissä kasvanut palvelustyttö oli tarjoilemassa

kokoutuneille miehille; mutta hänen ei tarvinnut liioin kiiruhtaa,

sillä espanjalaiset ryyppelivät hitaasti.

Vieraat istuivat ahtaassa piirissä ja olivat vakavia ja harvapuheisia;

mutta mitä he sanoivat lausuttiin kiihkoisesti ja uhkamielisesti

ja usein kuuli puhujan lyövän kädellään haarniskaansa tai sysäävän

miekalla lattiaan.

Kun erimielisyyttä ilmestyi, kivahtivat he joskus kuikkuisiin sanoihin

ja senjälkeen kajahti ikäänkuin kymmenkertaisena kaikuna koko kuoro

mielettömästi rähiseviä ääniä. Usein jo näytti siltä kuin tuossa

tuokiossa miekat temmaistaisiin huotrasta ja verinen kahakka syttyisi,

mutta Zorillo, joka oli valittu kokousta johtamaan, kohotti vaan

sauvaansa vaatien hiljaisuutta ja samassa meteli muuttui kumeaksi

murinaksi ja nuo päivän paahtamat, arpiset, säälimättömät soturit

noudattivat kapinallisinakin kainosti ja tyynesti päällikön komentoa ja

sotakurin rautaisen lujaa pakkojärjestystä.

Merellä ja Schouwenissa olivat heidän loistavat pukunsa saaneet

viheliäisen ja kuluneen ulkonäön. Sametti ja silkki, joita he olivat

väkipakolla kiristäneet rikkailta Antwerpenin asukkailta, roikkui nyt

repaleina heidän jäntevien jäsentensä verhona. He olivat ulkonäöltään

kuin maantien rosvot ja roistot ja kumminkin he tässä istuivat niinkuin

sotilasten tapa vaati, tarkoin järjestyksessä arvon mukaan; jokainen

kapinallinen totteli sekä marssiessa että leirissä uutta päällikköä,

joka arvanheitossa sotarummun kannella oli saanut korkeimman heiton.

Yksi seikka oli selvä: joku ratkaiseva päätös oli tehtävä. Takkia ja

kenkiä, rahaa ja kelpo asunnon tarvitsi kukin. Mutta millä keinolla

helpoimmin siihen päästäisiin? Jotkut vaativat sovittelua, suostumista

hyväksyttäviin ehtoihin; toiset vaativat kiivaasti, että pysyttäisiin

vapaina ja vallotettaisiin joku kaupunki, ennen kaikkea rikas Mechelnin

kaupunki, joka helposti oli saatavissa. Siellähän rahattakin voisi

saada kaikkea mitä tarvitsi.

Zorillon mielestä oli meneteltävä varovaisesti, Navarrete puolusti

kiivaasti rohkeita toimia. He, kapinoitsijat, huusi hän, olivat

voimakkaammat kuin mikään sotajoukko Alankomailla eikä heidän tarvinnut

ketään peljätä. Kerjäläinen saadaan tyytymään pikku rahalla, mutta jos

he olisivat varoissaan ja rikkaita, niin heidän asiansa oli ylläpitää

vaatimuksiaan.

Silmät hehkuvina hän kehui mitä sotajoukot, mitä hän itse oli toiminut,

kärsinyt ja voittanut kuninkaalle. Hän ei sen enempää vaatinut kuin

kelvollista palkkiota vuodattamastaan verestä ja tekemästään työstä;

kelvollista palkkiota eikä mitään polkuhintaa tai tyhjiä lupauksia.

Hänen puhettaan seurasi äänekkäitä hyväksymishuutoja; tykkijunkkari,

joka nyt oli kapteenin sijaisena komentajana, huusi riemastuneena:

"Navarrete, Lepanton ja Haarlemin sankari on oikeassa. Minä tiedän ketä

minä valitsen!"

"Victor, victor Navarrete!" kaikui monen parrakkaasta suusta.

Mutta Zorillo keskeytti tämän julistuksen huudahtaen arvokkaasti ja

kohottaen komentajan sauvaa korkeammalle:

"Vaali toimitetaan huomenna; tänään me neuvottelemme. Täällä sisällä on

lämmin; minä tunnen sen samoin kuin tekin. Mutta ennenkun eroamme, niin

kallistakaa korvanne hetkiseksi miehen puoleen, joka tarkottaa hyvää."

Nyt Zorillo vielä kerran esitti kaikki ne syyt, joiden perusteella

olisi ryhdyttävä rauhanhieromiseen ja sovinnolliseen neuvotteluun

ylipäällikön kanssa. Hänen olennossaan oli jotain varovaista ja

valtioviisaan tapaista ja kuitenkaan hänen puheestaan ei puuttunut

lämpöä ja miellyttävää muotoa. Hänestä näki ja kuuli, että hän oli

tosissaan ja hänen puhuessaan Sibylla nousi ja meni hänen taaksensa,

laski kätensä hänen olkapäällensä ja pyyhkäsi kuivaksi hänen hikisen

otsansa nenäliinallaan. Hän salli sen ja jatkaen puhettaan keskeymättä

hän katsoi Sibyllaan herttaisesti kiitollisella silmällä.

Ahavoittuneet soturit näkivät Sibyllan mielellään seurassaan,

sallivatpa hänen ottavan osaa keskusteluihinkin lausumalla sanasen,

neuvon tai huomautuksen, sillä hän oli älykäs eikä ihan tavallinen

jokapäiväinen nainen. Hänen sinisistä silmistään säteili ymmärrystä

ja tervettä elämänhalua, hänen paisuvat huulensa näyttivät olevan

ikäänkuin luodut antamaan nopeita iloisia vastauksia; seurustellessa

hän oli vähäpätöisimmällekin ystävällinen ja iloinen. Mutta mistä

tulivat nuo syvät piirteet hänen punasen suunsa ympärillä ja silmän

ulkokulmassa? Hän maalaili poskiansa joka päivä, sillä kenenkäpä oli

tarviskaan nähdä noita todistuksia siitä, että hänellä oli surullisia

hetkiä elettävänä kun hän oli yksin? Ne taisi kyllä peittää, mutta ne

lisääntyivät ja vuosi vuodelta ne tulivat syvemmiksi.

Hänen korkealle otsalleen ei vielä yksikään ryppy ollut ilmestynyt,

ja hienot kasvojen piirteet, kiiltävän valkoset hampaat, tyttömäinen

vartalo, miellyttävä hymyily antoivat tälle naiselle nuorehkon

ulkomuodon. Hän näytti olevan noin kolmenkymmenen, mutta mahdollisesti

neljänkymmenen vuoden ijässä tai vielä päällekin.

Ilo muutti hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi, ikävä tapahtuma vanhaksi

eukoksi. Otsan kohdalle kiehkuroihin kammattu lumivalkonen tukka näytti

todistavan korkeampaa ikää; mutta tiedettiin, että hän kahdeksan vuotta

takaperin oli muutaman vuorokauden kuluessa tullut harmaapäiseksi, kun

eräs tyytymätön kuormarenki oli pistänyt väkipuukolla Zorilloa, joka

sen jälkeen oli monta viikkoa ollut kuoleman kielissä.

Tuo valkonen tukka sopi oivallisesti Sibyllan punasiin poskiin, ja kun

hän sen tiesi, niin hän huolellisesti karttoi hiustensa värjäämistä.

Sillaikaa kun Zorillo puhui, katseli Sibylla omituisella jännitetyllä

katseella Ulrikkiin. Kun puhe oli lopussa, palasi hän itkevän lapsen

luo sitä tuutimaan käsivarsillaan.

Miesten kesken oli uusi kiivas väittely syttymäisillään, mutta Zorillo

julisti kokouksen päättyneeksi. Viimein päätettiin yksimielisesti

seuraavana aamuna ryhtyä vaaliin. Sotamiesten noustessa meluten

paikoiltaan, jolloin muutamat puristivat Zorillon toiset Navarreten

kättä, astui avoimesta teltan ovesta sisään komea vääpeli saksalaisesta

lippukomennuskunnasta, joka oli Antwerpenissä eikä kuulunut

kapinallisiin. Hänellä oli kirjava hyvin säilynyt puku ja hänen

mukanaan juoksi sisään vilkas, tiikerinkarvainen koira.

Oli alkanut ukonilma ja satoi rankasti. Muutamat espanjalaiset

hypistelivät rukousnauhojansa ja mutisivat rukouksiansa, mutta

saksalaisen iloista mieltä ei ollut häirinnyt ukkonen, salama eikä

sade, sillä iloisesti päästi hän suustaan: "Huh!" ravistaessaan vettä

pois sulkatöyhdöillä koristetusta hatustaan ja reippaasti ja uljaasti

hän esitti itsensä tovereille Pollvillerin rykmentin lähettiläänä.

Hänen toverinsa, virkkoi hän, eivät olleet vastahakoiset yhtymään

"vapaaseen joukkoon"; nyt hän oli tullut tänne hankkimaan tietoja

siitä, millä mielialalla Schouwenin sankarit olivat.

Zorillo tarjosi vääpelille tuolin ja kun tämä oli ottanut kaksi

täyttä pikarillista viiniä palvelustytön tinaiselta tarjottimelta ja

nopeasti tyhjentänyt ne, katseli hän ympärilleen kapinallisten toverien

piirissä. Muutamia heistä oli hän jo ennenkin kohdannut minkä missäkin

eri maassa ja heitä hän kätteli. Sitte hän huomasi Ulrikin ja rupesi

tuumimaan missä ja minkä lipun johdolla hän oli nähnyt tuon komean

vaaleatukkaisen soturin.

Silloin Navarrete tunsi iloisen sotilaan Hans Eitelfritzin Colinista

Spreen varrella, ojensi kätensä ja huudahti espanjan kielellä, jota

sotilaskin oli käyttänyt:

"Tehän olette Hans Eitelfritz von der Lücke! Muistatteko vielä

jouluaattoa Schwarzwaldissa ja mestari Mooria ja Alkazaria Madridissa?"

"Ulrikki, nuori herra Ulrikki! Voi taivasten tekijä!" huudahti Hans

Eitelfritz; — mutta äkkiä hän keskeytti puheensa, sillä Sibylla,

joka oli pöydän ääressä noussut seisoalle tarjotakseen lähettiläälle

suurempaa pikaria, pudotti pikarin hänen viereensä.

Zorillo ja hän olivat nopeasti rientäneet Sibyllan luo tätä tukemaan,

sillä hän horjui ja oli pyörtymäisillään. Mutta tämä pysyi seisoalla ja

viittasi ääneti miehille, että he olisivat alallansa.

Häneen kääntyivät kaikkien silmät ja jokainen säikähti, sillä hän

oli kuin kivettynyt ja hänen nuoret iloiset kasvonsa olivat yhtäkkiä

muuttuneet vanhan ja riutuneen näköisiksi.

"Miten on sinun laitasi?" kysyi Zorillo huolestuneena.

Sibylla tointui ja vastasi pikaisesti:

"Rajuilma, ukkonen —"

Sitte hän koreasti sipsuttaen astui lyhyin askelin takaisin pöydän

ääreen ja juuri kun hän oli istunut alas paikoilleen, kuului ulkona

kellon ääni, joka kutsui iltarukoukseen.

Läsnäolijoista useimmat nousivat noudattaaksen kellon kehotusta.

"Huomenna, vääpeli! Huomisaamuna vaalitilaisuudessa."

"_A Dios, a Dios, hasta mas ver, Sibylla, a Dios_", kuului sekaisin ja

pian useimmat vieraat olivat poistuneet teltasta.

Jälelle jääneet istuivat hajallaan pöytien ääressä ja Ulrikki istui

yksin Hans Eitelfritzin kanssa oman pöytänsä ääressä.

Lähettiläs ei ollut välittänyt Zorillon kutsusta tulla istumaan hänen

seuraansa, sillä olihan hänellä tässä vanha tuttava Madridista,

jonka kanssa hän tahtoi jutella onnellisemmista ajoista. Tämän

toinen hyväksyi mielellään, sillä mitä Zorillolla oli sanottavaa

seurustelijoilleen, se kääntyisi Navarretea ja hänen mielipiteitään

vastaan. Kuta kauvemmin vääpeli hänen kanssaan pakinoi, sen parempi!

Ulrikalle oli kaikki mieluista, mikä vaan muistutti mestari Moorista ja

jäätyään kahdenkesken Hans Eitelfritzin kanssa hän tätä vielä kerran

tervehti kummallisella espanjan ja saksan kielen sekamelskalla. Kotonsa

hän oli unhottanut, mutta äidinkielensä vaan puolittain. Jokainen piti

häntä espanjalaisena ja itse hän tunsi itsensä siksi.

Hans Eitelfritzillä oli hänelle paljo juteltavaa, sillä hän oli usein

tavannut Moorin Antwerpenissä ja oli hänen atelieerissaan saanut

ystävällisen vastaanoton.

Kuinka mielellään Navarrete oli kuunnellut kerrottavan tuosta

jaloluontoisesta miehestä ja miten hyvältä tuntuikaan hänestä

vuosikausien kuluttua taas saada puhua saksaa, vaikka se sujuikin niin

huonosti! Tuntui kuin jos kuori olisi pudonnut pois hänen sydämensä

ympäriltä ja niin iloisena, niin nuorekkaan hilpeänä ei kukaan

läsnäolevista ollut häntä milloinkaan nähnyt. Yksi vaan oli, joka tunsi

että hän osasi naureskella ja laskea leikkiä vallattomasti ja tuo ainoa

oli pitkän pöydän ääressä oleva kaunis nainen, joka ei tiennyt pitikö

ilosta pakahtua vaiko vaipua maan alle häpeästä.

Hän oli ottanut kopasta yksivuotiaan lapsen, surkean, kalpean raukan,

jonka isä oli kaatunut taistelussa ja jonka äiti sitte oli sen hylännyt.

Muhkea vänrikki tuolla oli nimeltään Ulrikki, se oli hänen poikansa,

hänen täytyi olla! Ja hän itse, voi! hän ei saanut kuin salaa häntä

katsella, salavihkaa kuunnella niitä saksalaisia sanoja, joita nuo

rakkaat huulet lausuivat. Häneltä ei jäänyt sanaakaan kuulematta ja

kumminkin hänen ajatuksensa, hänen katsellessaan ja kuunnellessaan,

liikkuivat kaukaisella maalla ja menneillä ajoilla, ja parrakkaan

jättiläisvoimaisen miehen rinnalla hän näki kauniin, rakastettavan,

kiharapäisen lapsen, karkean miehen-äänen ohessa hän kuuli heleän

puhtaan, suloisen lapsen-äänen, joka huusi "äitiä" ja osasi nauraa niin

hopeanheleästi ja sydämen pohjasta.

Kalpea vieras lapsi hänen sylissään pani usein heikot kätensä

poskilleen, sillä ne olivat kastuneet niistä kyynelistä, joita

hän vuodatti sitä tuutiessaan. Ja entäs tuon nais-raukan, jolla

oli nuorekkaat kasvot ja valkonen tukka, kuinka vaikeata, miten

sanomattoman, rajattoman vaikeata hänelle olikaan pysyä tyynenä. Kuinka

hän halusi hypähtää pystyyn ja ilosta riemuiten huudahtaa lapselle,

miehelle, hänen rakastajansa vastustajalle, omalle, niin omalle

Ulrikillensa: "Katsoppas, katselehan minua! Minä, minä olen sinun

äitisi. Sinä olet minun! Tule, tule sydämelleni; en minä sinua enää

hylkää!"

Ja nyt Ulrikki nauroi ja nauroi taas uudelleen eikä aavistanut

mitä liikkui äidin sydämessä aivan hänen vieressään; häntä ei hän

katsonutkaan, vaan kuunteli ainoastaan saksalaisen sotamiehen

pilapuheita tyhjentäessään pikaria hänen seurassaan.

Vieras lapsi hänen sylissään oli suojaamassa häntä pojan katseilta;

lapsen täytyi peittää, että hän salaa katseli, kuunteli ja itki.

Vääpelillä oli puheenvuoro ja hän kertoi toisen lystillisen jutun

toisensa jälkeen; mutta nainen ei nauranut, vaan toivoi ainoastaan,

että hän taukoaisi ja antaisi Ulrikin puhua, jotta hän taas saisi

kuulla hänen ääntänsä.

"Antakaa koirani, Lelapsin saada paikka tässä tuolilla", huudahti Hans

Eitelfritz. "Sen jalat kastuvat kosteassa maassa — sillä sade tunkee

tänne sisään — ja se voi vilustua. Tämä erinomainen elukka ei ole

muiden koirien kaltainen."

"Vai on sen nimi Lelaps?" kysyi Ulrikki. "Onpa sillä kummallinen nimi!"

"Minä sain sen vaihtokaupassa eräältä ylioppilaalta Tübingenissä,

komealta ja nuorelta herra Fritz von dem Hallbergilta, ja annoin siitä

elefantin hampaan, jonka olin saanut Itämailla, ja se nuori vekkuli

tälle nimen on antanut. Sen minä sanon, että tämä koira on viisaampi

kuin moni paljokin lukenut henkilö; oikeastaan sitä olisi nimitettävä

tohtori Lelaps."

"Onpa se kiltti elukka."

"Kiltti! Enemmänkin, hyvä herra, paljoa enemmän! Esimerkiksi kun

Napolissa saimme kiitettyä Mortadella-makkaraa syödäksemme ja kun olin

joutunut innokkaaseen keskusteluun, niin unhotin koiraani muistella.

Mitäs silloin tekikään Lelaps? Meni ääneti puutarhaan ja palasi

jälleen suussansa lemmenkukka, jonka se mulle toi aivan kuin kohtelias

kavaljeeri sydämensä haltijattarelle tuo kukkavihkon. Lelaps tiesi

näet, että lemmenkukkaa saksaksi nimitetään Vergiss mein nicht (älä mua

unhota) ja sen käytös merkitsi: koirakin pitää makkarasta eikä sitä voi

unhottaa. Mitäs arvelette sellaisesta viisaudesta?"

"Mitä tulee Teihin itseenne, niin sanon, että Teillä on hyvä

keksimiskyky."

"Ette te ennen epäillyt minun onneani, mutta nyt epäilette tätä

todellista juttua."

"Ehkä se onkin kääntynyt nurin päin, sillä onni tuo Teidän onnenne

— joka siihen luottaa oikein täydellä todella, hän on hyvin typerä.

Olettekos sepittänyt uusia lauluja?"

"Ne ovat lopussa, ihan lopussa!" huokaili vääpeli. "Katsokaas tätä

arpea! Siitä asti kuin uskoton koira, muhamettilainen Tunisissa halkasi

minun pääni, en enää onnistu sepittämään yhtään värsyä; mutta eipä

silti ole pääkopassani sisällys pysynyt rauhallisena. Nyt minä lasken

valheita sen sijaan että sepittelisin lauluja. Hullutuksille nauretaan

kun minä niitä laskettelen ravintolan pöydän ääressä."

"Entäs se halaistu pääkallonne, onko sekin sellainen lemmenkukka-juttu

vai olisiko siinä —"

"Katsokaas tänne. Ihan puhdas tosi. Se oli kyllä pahanpäiväinen

kolttonen, mutta eihän niin pahaa ole, ettei siitä jotakin

hyvää tulisi. Niinpä olimme esim. Afrikassa, erämaassa janoon

nääntymäisillämme, sillä sehän kuuluu yhteen erämaan kanssa niinkuin

piste i-kirjaimeen. Lelaps, joka oli siellä minun kanssani, oli

heti vainunnut vesilähteen. Olisi pitänyt kaivaa, mutta mulla ei

ollut lapiota eikä kuokkaa. Silloin minä otin irtonaisen puolen

pääkallostani, joka totta tosiaan on kovaa luuta, ja kaivoin sillä;

ja kun lähde tuli näkyviin, niin ryyppäsin pääkallostani niinkuin

pikarista ainakin."

"No, no, mies hoi! mitä puhutte!" huudahti Ulrikki lyöden kädellään

pöytään.

"Vai ette usko, että koira voi vainuamalla löytää vesilähteen?" kysyi

Eitelfritz hullunkurisesti tekeytyen suuttuneen näköiseksi. "Lelaps on

kotoisin Afrikasta, tiikerin kotimaasta, ja sen emä —"

"Ettekös sanonut sitä saaneenne Tübingenistä."

"No johan minä äsken sanoin teille, että minä valehtelen. Silloin

teille uskottelin, että Lelaps muka olisi kotoisin Schwabenista; mutta

oikeastaan se on syntynyt erämaassa, siellä tiikerien kotiseuduilla.

Älkää pahastuko, herra Ulrikki. Säästetään jutut toiseen ehtooseen.

Heti kun joku minua kintereilläni rupee hätyyttämään, niin minä lakkaan

vikuroimasta. Sanokaas mulle nyt, missä minä saisin tavata Navarreten,

vänrikin, joka oli mukana Lepanton tappelussa ja Schouwenissa?

Varmaankin hän on kova mies; sanotaan, että Zorillo ja hän —"

Soturi oli puhunut kovalla äänellä ja majotusmestari, joka oli kuullut

Navarreten nimen, kääntyi ympäri ja hän katsahti vänrikkiä silmästä

silmään.

Tuota miestä täytyi varoa!

Jos vaan Zorillo saisi tietää hänen olevan saksalaisen, niin hänellä

olisi voimakas ase häntä vastaan. Espanjalaiset jättäisivät sotajoukon

ylipäällikkyyden ainoastaan espanjalaiselle.

Tämä ajatus hänessä heräsi nyt vasta ensi kerran. Vasta sitte kun Hans

Eitelfritz oli hänet tavannut, juolahti hänen mieleensä, että hän oli

toista kansaa kuin hänen toverinsa. Nyt oli vaara torjuttava, ja kun

hän sodan koulussa oli oppinut nopeasti tekemään päätöksensä, niin

hän raskaasti laski kätensä kansalaisensa olalle lausuen hiljaa ja

vakavasti:

"Olettehan ystäväni, Hans Eitelfritz, ettekä tahdo minua vahingoittaa?"

"Enhän toki! Mitä puhetta se on?"

"No niin, pitäkää omana tietonanne missä ja millä tavoin me ensi kerran

kohtasimme toisemme. Älkää minun puhettani keskeyttäkö. Kuinka minä

olen saanut nimeni ja mitä eläessäni olen kokenut, sen kerron Teille

sitte teltassani, johon Teidän pitää tulla kortteeriin. Älkää ilmaisko

kummastustanne, vaan olkaa tyyni. Minä, Ulrikki, Schwarzwaldilainen

poika, olen se, jota etsitte, minä olen Navarrete."

"Tekö?" kysyi soturi silmät suurina kummastellen. "Mitä hullutusta! Nyt

te maksatte samalla mitalla äskeiset juttuni."

"En, Hans Eitelfritz, en suinkaan. En laske leikkiä, se on täyttä

totta. Minä olen Navarrete. Ja vielä lisäksi! Jos Te osaatte

pitää suunne kiinni eikä tule sekaannusta haitaksi, niin arvelen

Zorillosta huolimatta tulevani huomenna electoksi. Te tunnette

espanjalais-luonteen. Saksalainen Ulrikki on heistä aivan eri

henkilö kuin kastiilialainen Navarrete. Teidän vallassanne on minun

tulevaisuuteni turmeleminen."

Silloin toinen keskeytti hänen puheensa iloisesti purskahtaen nauramaan

täyttä kurkkua ja huusi koirallensa: "Huomaa Lelaps! osota kunniaa

Caballero Navarretelle!"

Espanjalaiset rypistivät otsaansa, sillä he luulivat saksalaisen

päihtyneen, mutta Hans Eitelfritz tarvitsi enemmän, ennenkun hän

kadotti selvän järkensä.

Hän iski silmää veitikkamaisesti Ulrikille älykkäillä silmillään ja

kuiskasi hänelle:

"Kyllä minä osaan pitää suuni kiinnikin, jos niin tarvitaan. Olettepa

Te korkealle pyrkivä mies! Schwabilainen näiden jäykkäniskaisten

junkkarien johtajaksi! Mutta pitäkää nyt vaarin, miten minä Teitä

autan."

"Mikä Teillä onkaan mielessänne?" kysyi Ulrikki; mutta Hans Eitelfritz

oli jo nostanut korkealle ison pikarin ja sysännyt sen pöytään niin

kiivaasti, että pöytä horjui. Sitte hän löi nyrkillään pöytään ja

kun espanjalaiset kääntyivät katsomaan häneen, niin hän huusi heidän

kielellään:

"Niin, silloin olikin oivallista, Caballero Navarrete. Teidän

sukulaisenne, jalosukuinen Conde, siellä Kastiiliassa, tiedättehän,

ja Condesa ja vielä Condesilla! Pelkkää oivallista väkeä! Vieläkö

muistatte herra isänne tallissa sitä sysimustaa oritta, jolla oli

lumivalkoinen häntä? Entäs vanhaa renkiä Enriqveä? Ei koko Kastiiliassa

ollut kenelläkään pitempää nenää kuin hänellä. Minä näin kerran

Burgosissa yksinäisen pitkän varjon kääntyvän kadun kulmassa ja vasta

kahden minuutin kuluttua tuli ensin nenä ja sitte vanha Enriqve."

"Kyllä muistan", vastasi Ulrikki, joka aavisti soturin tarkotuksen,

"mutta onpa nyt jo tullut myöhä meidän jutellessamme; lähtekäämme

liikkeelle!"

Sibylla ei ollut kuullut mitään heidän keskinäisistä kuiskutuksistaan,

mutta hän aavisti mitä vääpeli tarkotti meluavalla puheellaan. Kun tämä

hitaasti nousi seisoalle, laski hän lapsen koppaan, henkäsi syvään,

painoi kätensä silmänräpäykseksi lujasti silmilleen ja meni sitte

suoraan poikansa luo.

<tb>

Oliko Florette saanut Sibyllan nimen tosiaankin korteista

ennustamistaitonsa vuoksi vai älykkäisyytensäkö takia, sitä hän ei

itsekään tietänyt. Jo kaksitoista vuotta sitte, ollessaan vielä

vallonilaisen kapteeni Grandgagnagen rakastajattarena, oli hän sen

nimen äkkiä saanut tietämättä oikein miten ja keneltä. Ennustustaidon

oli hän oppinut eräältä merikapteenin leskeltä, jonka luona hän oli

kauvan asunut.

Kun hänen äänensä oli tullut terävämmäksi ja heikommaksi, niin hän

oli ruvennut ennustajaksi tullakseen huomatuksi ja saavuttaakseen

arvoa ja hänen herkkä luonteensa, hänen kunnianhimonsa ja se

ihmistuntemus, jonka hän oli saavuttanut leirissä ja kulkiessaan maasta

maahan, auttoivat häntä saamaan toimeen erinomaisia tuloksia tällä

ihmeellisellä taidolla.

Korkeimmatkin sotapäälliköt olivat tarkkaavaisuus jännitettynä istuneet

hänen korttiensa ääressä kuunnellen hänen ennustuslauseitaan ja

Zorillo, jonka rakastajattarena hän nyt oli ollut kymmenen vuotta, sai

kiittää hänen vaikutusvaltaansa siitä, ettei hän viime kapinan jälkeen

ollut menettänyt majotusmestarin tointansa.

Hans Eitelfritz oli kuullut puhuttavan Sibyllan ennustustaidosta ja kun

tämä, heidän tehdessään poislähtöä, astui esiin tarjoutuen ennustamaan

hänellekin, niin hän ei antanut Ulrikin olla esteenä katsahtamatta

hiukan tulevaisuuteen.

Se mitä hänelle ennustettiin, oli yleensä iloista, mutta ennustaja ei

aina pysynyt kiinni asiassa, sillä tällä oli paljon tekemistä Ulrikista

korttia jakaessaan ja kerran hän miettiväisen näköisenä osottaen

hertta- ja pata-sotamiestä virkkoi:

"Tämä tässä, olette Te Navarrete; tuossa on tämä toinen herra.

Varmaankin olette tavanneet toisenne jouluaattona, mutta ei täällä,

vaan jossakin Saksassa: Schwabissa jos näen oikein."

Sen oli hän kaikki saanut tietää kuuntelemalla, mutta Ulrikkia

pöyristytti sitä kuullessaan ja tämä nainen, jonka tutkiva katse oli

aina tehnyt hänet levottomaksi, herätti nyt hänessä salaperäistä

kauhua, jota hän ei voinut torjua itsestään. Hän nousi seisomaan

lähteäkseen tiehensä, mutta nainen pidätti häntä sanoen: "Nyt tulee

teidän vuoronne, kapteeni."

"Toiste, ei tällä kertaa", vastasi Ulrikki kieltäen. "Onni aina tulee

kylliksi aikaisin, ja vastoinkäymisen tunteminen edeltäkäsin on

onnettomuus, luulisin ma."

"Minä osaan katsoa myöskin menneisyyteen."

Ulrikki säpsähti. Hänen pitäisi tietää, mitä hänen kilpailijansa

seuranainen tunsi hänen entisistä elämänvaiheistaan ja sen vuoksi hän

vastasi nopeasti:

"Olkoon menneeksi; alkakaa!"

"Heti kohta, oitis, mutta kun minä katson ohimennyttä elämää, niin

minun täytyy olla kysyjän kanssa kahden kesken. Tehkää hyvin, herra

vääpeli, ja pitäkää seuraa Zorillon kanssa hetkinen."

"Älä usko kaikkea mitä hän sanoo, äläkä katso liian syvälle hänen

silmiinsä. Tule, Lelaps poikaseni!" naureskeli soturi ja teki niinkuin

häntä oli pyydetty.

Ennustaja asetteli kortit vapisevin käsin; mutta Navarrete ajatteli:

"Nyt hän varmaan kokee saada selkoa minun ajatuksistani ja uskallanpa

panna vetoa tuhannen yhtä vastaan, että hän koettaa kaikkensa

saadakseen minulle eleetön komentosauvan vastoinmieliseksi. Niin

tyhmeliiniä peijataan. Pysytään vaan menneisyydessä."

Sibyllalla näytti olevan sama tarkotus, sillä ennenkun hän oli

pannut pöydälle molemmat viimeiset korttirivit, nojasi hän leukansa

korttipakkaan, joka oli hänellä kourassa ja kysäsi, koettaen samalla

nähdä hänen katseensa:

"Kuinka alkaisimme? Vieläkö muistatte lapsuuttanne?"

"Totta kaiketi."

"Ja muistatte isänne?"

"Siitä on pitkä aika kun hänen näin viimeksi. Eivätkö kortit sano

teille, että hän on kuollut?"

"Kuollut, kuollut — tietysti hän on kuollut. Oli kai teillä äitikin?"

"Oli tietystikin", tiuskasi hän kärsimättömästi, sillä häntä harmitti

puhua äidistä tämän naisen kanssa.

Sibylla säpsähti ja virkkoi hämillään:

"Tuo kuuluu tylyltä. Ettekös enää ajattele ilolla äitiänne?"

"Mitä se teitä liikuttaa?"

"Minun täytyy se kumminkin tietää."

"Ei maar! Mitä minun äitiini tulee, niin se on liian hyvää tämmöisiin

vehkeisiin."

"Oh", sanoi Sibylla katsoen häneen sellaisella katseella, että Ulrikki

sitä peljästyi. Sitte hän ääneti lateli pöydälle jälellä olevat kortit

ja kysyi: "Tahdotteko kuulla jotakin morsiamesta?"

"Ei mulla ole sellaista. Mutta kylläpä te minua katselette! Oletteko

kyllästynyt Zorilloon? Minusta ei ole rakastajaksi."

Sibyllaa vähän pöyristytti ja hänen iloiset kasvonsa taas saivat vanhan

ulkonäön, niin vanhan ja uupuneen näön, että Ulrikin tuli häntä sääli.

Mutta nainen pian tointui jälleen ja jatkoi:

"Voi toki mitä puhuttekaan! Mutta tehkää nyt hyvin ja lausukaa itse

kysymyksenne."

"Mistä minä olen kotoisin?"

"Metsäisestä vuoriseudusta Saksasta."

"Vai niin! Ja mitä tiedätte isästäni?"

"Te olette hänen näköisensä, ihmeellisesti samannäköinen olette,

otsalta ja silmistänne; hänen äänensä oli ihan kuin teidän."

"Lastu ei kauvas kannosta sinkoa."

"Ihan niin; minä näen hänet edessäni, Aatamin."

"Aataminko?" kysyi Ulrikki, poskiltaan kalveten vaaleaksi.

"Niin, hänen nimensä oli Aatami", jatkoi Sibylla rohkeammin ja

yhä vilkkaammin. "Hänellä on sepän esiliina, nahkalakki on hänen

vaaleilla hiuskiharoillaan. Kulmahuoneen akkunalla on esikko-kukkia ja

palsamikukkia. Alhaalla torilla kengitetään hiirakko-hevosta."

Silloin sotilaan päätä huimasi ja ihanin aika hänen lapsuudestaan,

jota hän ei kauvan ollut ajatellutkaan, tuli taas hänen sielunsa

eteen näkyviin ja hän näki isänsä ilmi-elävänä edessään ja nainen,

tuo Sibylla, hänellä oli samallaiset silmät ja suu, ei sellaiset kuin

hänen äidillään, vaan sellaiset kuin sillä madonnankuvalla, minkä hän

palettikepillä oli pistänyt puhki ja tuskin jaksaen hillitä itseään hän

tarttui naisen käteen, puristi sitä kiivaasti ja kysyi saksaksi:

"Mikä minun nimeni on ja miksi minua äitini nimitti?"

Silloin nainen loi silmänsä alas, ikäänkuin häveten ja kuiskasi aivan

hiljaa saksaksi: "Ulrikki, Ulrikki, sydänkäpyseni, pikku poikaseni,

karitsani, Ulrikki — minun oma lapsukaiseni! Tuomitse minut, hylkää

minut, kiroa minua, mutta sano minua vielä kerran äidiksesi."

"Äiti", sanoi hän hiljaa peittäen molemmin käsin kasvonsa; — mutta

nainen hypähti pystyyn, riensi takaisin kalpean sotilaanlapsen luo sen

vuoteen ääreen, painoi silmänsä pienokaisen rintaa vastaan, huokasi ja

itki katkerasti.

Zorillo sillävälin ei ollut kääntänyt silmiänsä pois Navarretesta ja

Sibyllasta. "Mikähän lieneekään näiden kahden välillä tapahtunut; mikä

tuolle miehelle oli tullut?"

Hän nousi hitaasti seisomaan, astui kopan luo, jonka ääressä Sibylla

oli polvillaan ja kysyi levottomana: "Mikä sinulle on tullut, Flora?"

Silloin tämä vielä lujemmin painoi päänsä itkevää lasta vastaan, ettei

Zorillo näkisi hänen kyyneleitään ja vastasi hätäisesti: "Minä olen

hänelle ennustanut asioita, asioita — menehän nyt, minä kerron sen

sinulle myöhemmin."

Zorillo tyytyi tähän vastaukseen, mutta Sibyllan piti nyt istua

espanjalaisten seuraan ja äänettömästi tervehtien Ulrikki jätti hänet

hyvästi.

Kuudeskolmatta luku.

Espanjalaisten luonto on tarttuvaista, arveli Hans Eitelfritz

kääntyellessään vuoteellansa Ulrikin teltassa. Mikä uljas mahtimies on

tullutkaan siitä reippaasta pojasta! Huokauksia häneltä saa helpolla,

vaan jokainen sana maksaa kultakolikon. Sotilaana annettakoon hänelle

kaikki kunnia! Jos hän valitaan electoksi, niin kannattaapa tosiaan

miettiä liittymistä vapaaseen sotajoukkoon.

Ulrikki oli ihan lyhyesti kertonut vääpelille kuinka hän oli saanut

nimen Navarrete ja kuinka hän Madridista ja Lepantosta oli tullut

Alankomaille. Sitte hänkin oli ruvennut levolle, mutta ei saanut unta.

Hän oli löytänyt jälleen äitinsä. Nyt hänellä oli paras. Ruth oli

käskenyt hänen pyytää sanalla. Sotamiehen henttu, uskoton aviovaimo,

hänen kilpailijansa seuranainen, jota hän vielä edellisenä päivänä oli

väistänyt, povari-akka, leiri-sibylla oli se nainen, joka oli hänet

synnyttänyt. Hän, joka arveli pitäneensä miehen kunniansa tahrattoman

puhtaana, jonka käsi heti tarttui miekan kahvaan jos hän näki toiselta

kieron silmäyksenkään, hän oli sellaisen naisen poika, jota jokainen

kunniallinen aviovaimo oli oikeutettu sormellaan osottaen häpäisemään.

Kaikki tämä lensi ajatuksena läpi hänen päänsä; mutta kumma kyllä, se

ajatus haihtui pikaisesti kuin aamusumu auringon noustessa kuin hän

tunsi suloisen tunteen, että hänellä jälleen oli äiti.

Hänen sielunsa eteen tuli äidin kuva, ei Zorillon teltassa, vaan

palsamikukkien ja lakkavioolien keskellä. Hänen mielikuvituksensa teki

äidin paria kymmentä vuotta nuoremmaksi ja kuinka kaunis hän vieläkin

oli, miten viehättävästi hän osasi katsoa ja hymyillä! Jokainen

kiittävä sana, jokainen Sibyllan kauneuden kehuminen, jokainen hänen

viisautensa ja hyvyytensä ylistys minkä hän leirissä oli kuullut, tuli

jälleen hänen mieleensä ja hän olisi niin mielellään hypähtänyt ylös

heittäytyäksensä hänen rintaansa vastaan, sanoakseen häntä äidiksensä

ja salliaksensa hänen lausua kaikki ne suloiset hyväilynimet, jotka

niin viehättävän suloisesti kaikuivat hänen huulillaan ja että

äiti häntä pehmeillä käsillään hyväilisi. Kuinka rikkaaksi, kuinka

äärettömän rikkaaksi tuo yksinäinen mies itsensä nyt tunsikaan. Hänellä

ei ollut äitiä ollutkaan. Nyt hänellä taas oli, ja suloiset haaveilut

sekaantuivat hänen kunnianhimoisiin tulevaisuuden mietelmiinsä niinkuin

kultaiset langat tummassa kankaassa.

Jahka hän saisi vallan käsiinsä, niin hän sillä saaliilla, jonka hän

oli saanut, teettäisi äidilleen pienen kauniin kodin. Zorillosta piti

äidin luopua jo seuraavana päivänä. Pikku koti olisi ainoastaan äidin

ja hänen yhteinen, ainoastaan heidän; ja kun hänen sielunsa janoisi

rauhaa, rakkautta ja hiljaisuutta, niin hän etsisi lepoa äidin luona

ja yhdessä äidin kanssa hän muistelisi lapsuutensa päiviä, hoitelisi

äitiänsä, antaisi hänen unhottaa mitä hän oli rikkonut ja mitä kärsinyt

ja täysin määrin nauttia sitä onnea, että hänellä taas oli äiti, ja

että sai sanoa hellää äidin sydäntä omakseen.

Jokaisella hengenvedolla hän tunsi itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi.

Silloin teltan oven luota kuului rasahdus; Ulrikki tarttui miekkaansa,

mutta ei sitä nostanut, sillä rakas ääni, joka oli hänelle tuttu,

huudahti hänelle hiljaa: "Ulrikki, Ulrikki, se olen minä!"

Silloin hän hypähti ylös, pukeutui pikaisesti, riensi häntä vastaan ja

sulki hänet syliinsä, salli äidin hyväillen kosketella hiuskiharoitaan

ja suudella poskiaan sekä silmiään niinkuin muinoin ennen. Ja sitte

hän veti hänet sisälle telttaan kuiskaten hänelle: "hiljaa, hiljaa,

saksalainen nukkuu tuolla."

Äiti seurasi häntä, nojautui häntä vastaan, painoi hänen kätensä

huulillensa ja Ulrikki tunsi kätensä tulevan kosteiksi äidin kyynelistä.

Tähän asti olivat he ainoastaan sanoneet toisilleen miten onnelliset,

miten iloiset ja kiitolliset he olivat siitä, että he jälleen olivat

löytäneet toisensa. Silloin leirin vartiojoukko marssi ohitse ja äiti

hypähti pystyyn levottomasti huudahtaen: "Niin myöhään, niin myöhään

jo; Zorillo minua vartoo."

"Zorillo", huudahti Ulrikki ylenkatseellisesti. "Hänen luonaan olet

ollut jo kylliksi kauvan. Jos he jättävät minulle päällikkyyden —"

"Sinut he valitsevat, lapseni, he valitsevat sinut —" keskeytti Sibylla

nopeasti hänen puheensa. "Oi Jumala, oi Jumala, kenties se pikemmin

tuottaa sinulle onnettomuutta kuin siunausta, mutta tahdothan sinä sitä

niin mielelläsi. Kreivi Mannsfeld tulee huomenna; Zorillo tietää sen.

Hän tuo anteeksiannon kaikille, muutamille myöskin virka-ylennyksiä,

mutta ei vaan vieläkään mitään rahaa."

"Ohoh!" huudahti Ulrikki; "sepä voikin ratkaista asian."

"Niin, niin; kyllä sinä ansaitsetkin päästä heidän johtajakseen.

Oletpa sinä syntynyt jotain suurta toimittamaan ja sinun korttisi aina

sattuvat niin kummallisesti."

Silloin täytyi Floran taas itkeä tuskasta ja kun Zorillo sen näki,

sanoi hän varoittaen:

"Kullakin on omat huolensa kannettavina, eikä hyödytä ottaa toisen

suruja liiaksi sydäntänsä vaivaamaan."

"Toisen suruja", virkkoi Flora kumealla äänellä ja laskeusi levolle.

Valkotukkainen nainen, miksi olet pysynyt niin nuorena? Vanhuuden ja

nuoruuden kaikki murheet ja tuskat sinua kiduttavat tänään yht'aikaa!

Rinnassasi taistelee toinen rakkaus toista vastaan elämästä ja

kuolemasta; kumpi niistä pääsee voitolle?

Hän tietää sen, hän tiesi sen jo ennen kuin menikään sisälle telttaan.

Äiti on paennut lapsensa luota mutta jälleen löytämäänsä poikaa hän ei

voi hyljätä. Oi äidinrakkaus, sinä liikut autuaassa ilossa laulavien

enkelien seassa taivaan pilvissä! Oi äidin sydän, miekan lävistämänä

vuodatat verta tuskallisemmin kuin mikään muu.

Onneton Florette-raukka! Tänä heinäkuun aamuna hän kärsii enemmän kuin

inhimillisiä tuskia ja kaikki mitä hän on rikkonut, sotii häntä vastaan

ja huutaa hänen korvaansa, että hän on kadotettu olento ja ettei

hänelle ole mitään armoa tässä eikä tulevassa elämässä.

Ja kumminkin! Pilvet leviävät, muuttolinnut menevät, soittoniekka

kulkee laulaen maasta maahan, löytää rakkautta ja heittää pois

huoletonna kevyet kahleet etsiäksensä uusia. Ja hänen lapsensa tekee

niinkuin isäkin teki, ja hän vuorostaan on samallainen kuin hänenkin

isänsä oli ja samallainen kuin hänen iso-isänsäkin muinaisina aikoina!

Mutta ikuinen oikeus? Mittaako se sinne tänne tuulen ajamaa lehteä

samalla mitalla kuin paikallaan juurtunutta kasvia?

Kun Zorillo päivän valjettua katsoi naisystäväänsä kasvoihin, sanoi hän

lempeästi:

"Oletko itkenyt?"

"Olen", vastasi hän luoden silmänsä maahan.

Silloin mies arveli hänen olevan levottoman sen vuoksi, että pelkäsi,

ettei mies onnistuisi electo-vaalissa ja sen vuoksi hän veti Floran

luoksensa ja sanoi:

"Ole huoleti, Bonita. Jos he minut valitsevat ja Mannsfeld tulee,

niinkuin hän on luvannut, niin leikistä tulee loppu tänä päivänä.

Toivokaamme, että he yhdennellätoista hetkellä palajavat järkiinsä ja

ottavat kuullaksensa järkipuheita. Jos he tuon uuden hurjapään tekevät

electoksi — silloin hänen päänsä on vaarassa, vaan ei enää minun.

Oletko sairas? Kuinka alakuloisen näköinen oletkaan! Varmaankin voit

pahoin; et saa enää tuolla tavoin mennä ihmisten luo yöllä!"

Nämä sanat lausuttiin levottomalla mielellä ja ne kaikuivat niin

sydämellisiltä ja lämpimiltä. Ne sattuivat syvälle Floretten sydämeen

ja intohimoisella liikutuksella hän tarttui Zorillon käsiin, suuteli

niitä ja huudahti:

"Kiitos, Pasqvale, rakkaudestasi ja kaikesta. En sitä koskaan unhota,

tapahtukoon mitä hyvänsä. Riennä, riennä; rumpu pärisee taas."

Mies luuli hänen puhelevan kuumeen houreissa ja pyysi häntä

rauhoittumaan; sitte hän lähti teltasta ja lähti sille paikalle, missä

vaali piti toimitettaman.

Kun Flora jäi yksin, heittäysi hän pyhän neitsyen kuvan eteen

polvilleen, mutta hän ei tiennyt oliko oikein rukoilla pojalle

sellaista virkaa, joka oli ollut onnettomuudeksi niin monelle ja kun

hän rukoili pyhää neitsyttä antamaan hänelle voimaa jättääksensä

rakastettunsa, niin se hänen mielestänsä oli aivan kuin petos Pasqvalea

kohtaan.

Hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän ei kyennyt rukoilemaan.

Hänen häilyvä mielensä horjahti korkeimmasta vähäpätöiseen ja hän

sieppasi korttipakan katsoaksensa yhdistikö kohtalo hänet Zorilloon

vai Ulrikkiinko ja herttakymppi — se oli hän itse — joutui aivan

patasotamiehen viereen, joka oli Pasqvale. Levottomalla mielellä hän

kokosi taas kortit ja väliäpitämättä korttien ennustuslauseesta hän

päätti seurata poikaansa.

Leirissä sillä välin rummut jyrisivät ja torvet toitottivat ja

kokoontuneen sotajoukon keskuudesta puheet ja huudot kaikuivat kuin

kaukainen meren aaltojen kohina.

Taasen kajahti torven toitotus ja hän kokosi ajatuksensa ja rupesi

kuuntelemaan. Hän luuli kuulevansa Ulrikin äänen. Hänen sydämensä

sykkiminen esti häneltä hengityksen. Ulos hänen täytyi lähteä, myöskin

kuulemaan mitä tapahtui. Nopeasti hän pyyhkäsi valkoiset hiukset

otsaltaan, heitti liinan päähänsä ja kiiruhti läpi leirin vaalipaikalle.

Hiekkavallilla tykkien välissä olivat kapinan johtajat ja keskellä

eturiviä, toisten edellä seisoi hänen poikansa puhuen kansalle.

Vaali horjui hänen ja Zorillon välillä.

Ulrikki oli jo kauvan puhunut. Hänen poskensa hehkuivat ja päässänsä

kullattu kypäri, hiuskiharat liehuen hän oli niin miehuullisen, niin

sotaisen kaunis, että Floran sydän heltyi ja niinkuin yö kirkastuu

kun mustat pilvet hajaantuvat ja kuu voitollisena tulee näkyviin,

niin yht'äkkiä äidin rakkaus ja äidin ylpeys voittivat tuskan ja

levottomuuden.

Ja nyt Ulrikki vielä enemmän oikasi itseään ja huudahti:

"Kieltänsä pieksämään ovat muut sukkelammat ja terävämmät, mutta

miekallani minä osaan puhua yhtä hyvin kuin joku toinenkin."

Ja nyt hän nosti raskaan aseen, jota toiset vaan töin tuskin jaksoivat

molemmin käsin hallita, ja heilutteli sitä ainoastaan oikealla

kädellään reippaissa kaarissa päänsä yläpuolella niin että se vinkuen

halkasi ilmaa.

Sotamiehet sen nähdessään riemastuivat ja kun hän taas oli laskenut

alas aseen ja miehet jälleen olivat rauhoittuneet, niin hän jatkoi

puhettaan kiivaasti ja uhmaavasti:

"Ja mihin nämä puhujat ja rauhanhierojat tahtovat meitä johtaa?

Siihen, että me niinkuin koirat nuoleskelisimme herrojemme jalkoja,

näiden herrojen, jotka meitä pettävät. Kreivi Mannsfeld tulee tänään;

sen tiedän varmaan, ja yhtä varmasti olen myös saanut tietää, että

hän tuo kaikkea, mutta ei vaan sitä, joka meille on tuleva, jota me

tarvitsemme, jota meillä on oikeus vaatia, jota tarvitsemme alastomien

jalkojemme suojaamiseksi, repaleisten vaatteittemme korjaamiseksi:

rahoja, rahoja hänellä ei ole meille antaa! Niin on asian laita,

sen vannon, ja jos asia toisin on, niin astukaa esiin te herrat

rauhanhierojat, ja todistakaa minut valehtelijaksi! Onko teillä halua,

onko teillä rohkeutta väittää, että Navarrete valhettelee? — He

vaikenevat! — Mutta me puhumme! Me emme tahdo antaa tehdä itsestämme

pilkkaa ja syöttää itseämme tyhjillä lupauksilla! Se mitä pyydämme,

on vaan vähäinen palkkio kelpo työstä. Jolla kärsivällisyyttä on,

hän odottakoon. Minun on jo lopussa. Me olemme hänen majesteettinsa

kuuliaisia palvelijoita, ja sellaisina pysymme. Kun hän pitää

sanansa meille, niin hän voi meihin luottaa; mutta jos hän rikkoo

sopimuksen, niin emme me ole sidotut mihinkään muuhun kuin itseemme ja,

_Santiago!_ me emme ole heikoimmat. Me tarvitsemme rahoja, ja jos hänen

majesteetiltaan puuttuu kultakolikoita, niin me tahdomme kaupungin,

missä löydämme sen mikä meiltä puuttuu. Rahoja, taikka kaupunki;

kaupunki tahi rahoja. Vaatimuksemme on oikea ja jos valitsette minut,

niin pysyn lujana enkä väisty vaikka takanani kuuluisikin mutinaa ja

vaikka minua uhattaisiinkin. Jolla on rohkea sydän haarniskansa alla,

hän minua seuratkoon; joka tahtoo nöyränä kontata niinkuin Zorillo,

tehköön niin. Valitkaa minut, ystäväni, minä teille hankin enemmän kuin

tarvitsemmekaan ja sen lisäksi kunniaa ja mainetta. Pyhä Jaakoppi ja

madonna meitä auttakoot. Eläköön kuningas!"

"Eläköön kuningas, Eläköön Navarrete! Navarrete! Eläköön Navarrete!"

huusivat tuhannet parrakkaat suut lujaa ja kiivaasti.

Zorillo ei enää tullut kysymykseen. Vaali pantiin toimeen.

Ulrikki valittiin electoksi.