Levottomana hän katseli alas lattiaan. Syystä hän voi olla huolestunut,

mutta jossakin määrin häntä tyynnytti se ajatus, että hän oli ollut

kuninkaan kanssa aivan yksin ja että tuo tavaton tapahtuma oli sattunut

ilman todistajaa. Hän ei voinut tietää, että kolmaskin henkilö,

Ulrikki, oli nähnyt hänen houkkamaisen turmiollisen painiskelunsa

kuninkaan kanssa.

Oppilas oli työskennellyt piirustellen opintohuoneessa ja kuuli

äänekkään keskustelun mestarin työhuoneesta. Hän tunsi rajatonta,

melkein jumaloimiseen ulottuvaa kunnioitusta kaunista, ensimäistä

malliansa Sofonisbaa kohtaan, ja siinä luulossa, että tämä oli mestarin

luona nyt niinkuin usein ennenkin keskustelemassa Moorin kanssa

taide-asioista, oli Ulrikki avannut oven, vetänyt uutimen syrjään ja

nähnyt Moorin lyövän nauravaa kuningasta olkapäähän.

Se oli kyllä iloinen näky, mutta hän oli sen ohessa tuntenut hiljaisen

pöyristyksen ja pikemmin kuin hän oli tullutkaan oli hän palannut

takaisin kipsisen mallinsa ääreen.

Illan tullessa maalari meni Sofonisbaa tapaamaan. Hän oli saanut kutsun

tulla tanssiaisiin kuningattaren luo ja hän tiesi, että hän Isabella

Valois'en seurassa kohtaisi hovineiden.

Juhlahuoneet olivat valaistut tuhansilla vahakynttilöillä hopeisissa ja

pronssista tehdyissä kandelaabereissa. Seinillä riippui kallisarvoisia

gobeliinikudoksia ja flanderilaisia purppuran värisiä tapetteja.

Iloisen värisiä maalauksia välkkyi heijastuen kirkkaan valaistuksen

valossa kiiltävästä lattiasta. Ennenkun Filip oli mennyt naimisiin

vapaampiin tapoihin tottuneen ranskalaisen prinsessan kanssa, ei

hänen hovissaan oltu koskaan tanssittu. Nyt joskus pantiin toimeen

tanssiaisetkin Alkazarissa. Ensimäinen, joka hallitsijan ja hänen

kauhistuneen seurueensa nähden oli rohjennut alkaa gaillarde-tanssia,

oli Sofonisba, jota Gonzagan herttua vei tanssiin. Ja kumma kyllä, tämä

elämässään iloisin hovinainen samalla kaikista vähimmän antoi aihetta

pahojen kielien panetteluille.

Kun Moor astui sisään loistohuoneeseen, oli vastikään lopetettu

gavottitanssi. Kuningatarta ympäröivien korkeiden hengellisten herrain,

lähettilästen ja ylimysten eturivissä seisoivat itävaltalaiset

arkkiherttuat sekä Aleksander Parmasta ja kuningattaren puolison

velipuoli don Juan. Kyttyräselkäinen perintöruhtinas don Carlos

kiusaili törkeän kömpelöllä leikkipuheella hovinaisia, jotka pitivät

viuhkat kasvojensa edessä eivätkä uskaltaneet antaa hallitsijan pojan

tuntea suuttumustaan.

Sametti, silkki ja jalokivet loistivat ja hienot pitsit reunustivat

naisten ja herrain kauloja ja käsiranteita. Liehuvat hiuskiharat,

loistavat silmät, jalot ja miellyttävän kauniit kasvonpiirteet vetivät

katsojan huomion puoleensa, mutta naisten kaulat ja käsivarret olivat

korkeiden kaulusten ja pitsikoristeiden, jäykkien miehustain ja

puhvi-hihojen peitteessä.

Tukehuttava hyvän hajun tuoksu täytti juhlahuoneet, jotka

olivat kirkkaammin valaistut kuin keskipäivällä; kevyet viuhkat

löyhyttelivät, niitä nosteltiin, laskettiin ja painettiin kokoon;

naureskeltiin, pakinoitiin ja paneteltiin. Viereisestä huoneesta kuului

kulta-zekiinien helähtelyjä pelipöytiä vastaan.

Maallinen ilo oli tullut nyreään, tekopyhään, jäykkien juhlamuotojen

kytkemään hoviin, eikä sitä häirinnyt ylhäisten hengellisten läsnäolo,

kun he sinipunertavissa ja tulipunasissa puvuissaan arvokkaasti

kulkivat huoneissa tervehtien valittuja naisia ja ylimyksiä.

Silloin soitettiin fanfaari.

Filip tuli ja äkkiä peräytyivät kavaljeerit kaunotarten luota kumartaen

syvään ja naiset notkistivat polviaan lattiaan asti. Äänetön hiljaisuus

seurasi.

Tuntui kuin jääkylmä tuulenpuuska olisi puhaltanut kukkaistarhaan

yhtaikaa palelluttaen kaikki kukkaset.

Muutaman minuutin kuluttua herrat suoristivat selkänsä ja naisetkin

nousivat pystyyn, mutta eivät edes vanhimmatkaan herttuattaret saaneet

istua hallitsijan läsnä ollessa.

Kaikki hilpeys tukehtui, keskustelu muuttui kuiskailuksi.

Turhaan nuoriso odotti kehotusta tanssimaan.

Niin ylpeän ylenkatseellisena, niin nyreänä ja äreänä kuin nyt ei oltu

Filipiä nähty moniin aikoihin. Kokeneet hovimiehet huomauttivat, että

hänen majesteettinsa piti päätään tavallista enemmän takakenossa ja he

väistyivät hänen tieltään. Hän astui ikäänkuin kattomaalauksia tutkien,

mutta ei mikään kuitenkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mitä hän tahtoi

nähdä ja huomatessaan Moorin, nyökkäsi hän armollisesti ja hymyili

silmänräpäyksen hänelle lempeästi, mutta ei viitannut häntä luoksensa

niinkuin tavallisesti.

Tämän huomasivat sekä maalari että Sofonisba, joka edelliseltä oli

saanut tietää, mitä oli tapahtunut.

Moor luotti häneen niinkuin itseensä ja tyttö ansaitsikin hänen

luottamuksensa.

Älykäs italialainen neito oli jo alusta alkaen ollut levoton samoin

kuin Moor, ja kun kuningas oli mennyt toiseen huoneeseen, viittasi

Sofonisba Moorille ja keskusteli kauvan hänen kanssaan akkunan

pieluksessa. Moorin piti pitää kaikki valmiina lähtöä varten ja

Sofonisba suostui tarkkaavana pitämään vaarin varottaakseen aikanansa

häntä.

Yö oli jo enemmän kuin puolivälissä kun Moor palasi

valtiorahastontaloon.

Siellä hän antoi unisen palvelijan mennä levolle, astuskeli itse

levottomana edestakaisin ja siirsi sitte Ulrikin maalaaman Sofonisban

kuvan lähemmäksi uuninhyllyä, jossa paloi monta vahakynttilää tukevissa

jaloissa.

Tuo kuva oli hänen ystävättärensä eikä se kuitenkaan ollut hän. Mikä

kuvasta puuttui, sitä — niin, kuningas oli oikeassa — sitä ei poika

voinut käsittää.

Sitä ei kykene esittämään, jota itse ei kykene käsittämään.

Mutta Filipin moite oli kuitenkin ollut liian ankara. Muutamalla

harvalla siveltimen vedolla hän luuli voivansa tämän kuvan muuttaa

sellaiseksi, että se esitti täydellisesti sen rakkaan tytön, josta

eroaminen tuntui hänestä sanomattoman vaikealta.

"Jo olen enemmän kuin viisikymmenvuotias", ajatteli hän ja

alakuloinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, "enemmän kuin

viisikymmenvuotias, vanha puoliso ja isä, ja kumminkin — kumminkin

— kotona hyvä ravitsevainen leipä, Jumala sitä siunatkoon ja

ylläpitäköön! Voi miten ihmissydän kuitenkin kauvan säilyttää

luonnolliset taipumuksensa! Ehkäpä rakkaus on elämän ydin — jos se

kuivaa, niin puukin lakastuu!"

Yhä miettien oli Moor ottanut paletin ja maalannut lyhyitä tuskin

huomattavia siveltimen vetoja kuvan suupieliin, silmiin, hienoihin

sieramiin; — mutta nämä muutamat piirteet olivat oppilaan työlle

antaneet suloa ja henkistä sisällystä.

Kun hän viimein nousi työn äärestä ja katseli tekoansa, täytyi hänen

hymyillä ja kysyä itseltään miten oli mahdollista niin vähillä

keinoilla kuvata korkeinta mitä ihmisellä on, henkeä ja sielua.

Molemmat näkyivät katsojalle näistä piirteistä. Mestarilla oli

vallassaan oikeat sanat ja niiden avulla hän kankealle ja kömpelölle

lauselmalle oli antanut ajatuksen ja sisällyksen.

Seuraavana aamuna Moor tapasi Ulrikin seisomassa Sofonisban kuvan

edessä. Oppilaan uni ei ollut levollisempi kuin mestarinkaan, sillä

Ulrikki oli tehnyt teon, joka kovasti painosti hänen mieltänsä.

Edellisenä päivänä tahtomattansa jouduttuaan näkemään tuon harvinaisen

tapauksen työhuoneessa, oli Ulrikki lähtenyt ratsastusretkelle

Sanchezin kanssa ja sen jälkeen oli hän mennyt oppitunnille maisterin

luo. Ulrikki puhui tosin jo melkoisen esteettömästi espanjankieltä ja

vähän italiankin kieltä, mutta Kochel oli osannut niin hauskuuttaa

häntä, että hän yhä edelleen muutaman kerran viikossa kävi hänen

luonaan.

Tällä kertaa ei tullut mitään kielen kääntämisestä, sillä maisteri oli

ensin ystävällisesti torunut häntä kauvan poisjäämisestä ja sitte kun

oli sattunut puhe Ulrikin edistymiseen maalaustaidossa ja kun puheltiin

Moorista, niin maisteri säälien oli kysynyt oliko totta mitä huhupuhe

kertoeli, ettei kuningas pitkään aikaan ollut käynyt hänen luonaan ja

että mestari oli joutunut epäsuosioon.

"Joutunutko epäsuosioon!" oli Ulrikki iloisesti huudahtanut. "Niinhän

ne ovat kuin kaksi veljestä! Tänään he painiskelivat keskenään

ja mestari kaikessa ystävyydessä hänen majesteettiaan huitasi

palettikepillä. Mutta; mikä hölmö olenkaan, kun tässä siitä puhun! —

Lupaattehan, että ette kellekään siitä puhu."

"Huitasi häntä kepillä, sanotte!" oli Kochel matkinut äänekkäästi

nauraen. "Kas tässä käteni ja vakuutukseni, etten siitä juttele. Mutta

varokaa itse, Navarrete, siitä lörpöttelemästä. Tuo hullunkurinen

temppu voisi mestarille tuottaa huonot seuraukset. Mutta suokaa

anteeksi; minun täytyy pyytää teitä lähtemään pois, sillä minulla on

paljon kirjotettavaa lahjain jakajan luona."

Maisterin luota oli Ulrikki lähtenyt suoraa tietä kotiin ja

sisälle atelieeriin. Hänet oli vallannut ajatus, että hän oli

ajattelemattomasti menetellyt, jopa tehnyt pahan työn jo ennenkun hän

oli puhunut suunsa puhtaaksikaan ja tuo ajatus kiusasi häntä sitte

yhä enemmän. Jos Kochel, joka kuitenkin oikeastaan oli vaan halpa

ihminen, juoruaisi tuon asian, niin mihin vaaraan Moor joutuisikaan

hänen petoksensa kautta! Ulrikki ei yleensä ollut mikään kielikello,

mutta nyt hän oli unhottanut kaiken varovaisuuden ainoastaan saadakseen

kerskailla mestarinsa toverillisesta seurustelusta kuninkaan kanssa.

Levottomasti nukuttuaan yön hän ensi työkseen oli asettunut katselemaan

Sofonisban muotokuvaa ja tämä oli vastustamattomalla lumousvoimalla

vetänyt puoleensa hänen huomionsa ja hurmannut hänet tenhovoimallaan.

Oliko tämä tosiaankin sama kuva, jonka hän oli maalannut?

Hän tunsi jokaisen siveltimen vedon. Ja kumminkin! — — Nämä

miettiväiset silmät, tämä valaistus korkealla otsalla, nämä hienot

huulet, jotka näyttivät ikäänkuin juuri aukenevan, joista ei voinut

arvata, sanoisivatko ne leikillisen vai vakavan sanan — niitä hän ei

ollut maalannut, hän ei olisi ikinä onnistunut niitä näin esittämään.

Hän tunsi mieltään ahdistavan. Oliko onni, joka tavallisesti jätti

hänet omiin hoteisiinsa silloin kun hänen työnsä oli kysymyksessä,

tällä kertaa auttanut häntä? Vielä edellisenä iltana, kun hän meni

levolle, oli muotokuva ollut aivan toisellainen. Moorin tapa ei ollut

koskaan maalata kynttilän valolla; hän oli kuullut hänen myöhään

palajavan kotiin, ja nyt — — nyt — —

Näistä mietteistä hänet herätti taiteilija. Tämä oli jo kauvan

mielihyvällä katsellut kaunista poikaa, joka yhä enemmän oli kehittynyt

nuorukaiseksi ja joka nyt seisoi maalauksen edessä ikäänkuin ihmetyön

lumoomana. Ja hän käsitti mitä tällä hetkellä tapahtui heräjävässä

taiteilijan sielussa, sillä samallaista oli hän itse kokenut vanhan

opettajansa Schorelin luona.

"No, kuinka sinun laitasi on?" kysyi Moor tyynesti niinkuin

tavallisesti aina, ja laski kätensä hämillään olevan oppilaan

käsivarrelle. "Työsi näyttää sinua erittäin miellyttävän!"

"Se on — — — en tiedä — —" änkytti Ulrikki. "Minusta näyttää kuin se

eilispäivän jälkeen — —"

"Niin usein tapahtuu", keskeytti mestari hänen puheensa. "Jos joku

asiaan ryhtyy täydellä todella ja itsekseen ajattelee: taide on

minulle kaikki, sen ulkopuolella ei ole mitään muuta kuin häiritsevää

turhuutta, silloin häntä näkymättömät voimat auttavat ja kun hän

aamulla jälleen näkee, mitä hän edellisenä päivänä oli tehnyt, niin hän

luulee ihmeen tapahtuneen."

Nämä sanat kuullessaan Ulrikki sekä kalpeni että punastui. Viimein hän

ravisti päätään ja lausui hämillään:

"Niin, mutta nämä varjot suupielissä — näettekö? ja tämä valaistus

otsalla ja tuossa — katsokaa vaan tässä nenässä, sieramien sivuilla —

niitä minä ihan varmaan en ole tehnyt — —"

"Ne eivät ole hullumpia, minun mielestäni", keskeytti Moor hänen

puheensa. "Mitä ystävälliset henget sinulle tekevät yöllä, sen opit

Antwerpenissä maalaamaan keskellä päivää, milloin hyvänsä."

"Antwerpenissä, sanotte?"

"Me valmistaudumme jo tänä päivänä lähtöä varten. Se on tehtävä

kaikessa hiljaisuudessa. Kun Isabella on poissa, niin sinä panet kokoon

parhaat tavarasi pieneen matkalaukkuun. Kenties matkustamme täältä

salaisesti; olemme jo tarpeeksi kauvan olleet Madridissa. Pidä itsesi

valmiina lähtemään millä hetkellä hyvänsä. Ei kukaan, kuuletkos, ei

yksikään ihminen, eivät edes palvelijatkaan saa aavistaa mitä on

tekeillä. Minä tunnen sinut, ettet ole lavertelija."

Maalari vaikeni äkkiä ja kalpeni, sillä atelieerin ulkopuolelta kuului

riitelevien miesten ääniä.

Myöskin Ulrikki kauhistui.

Mestarin aikomus lähteä pois Madridista oli häntä suuresti ilahuttanut,

sillä se pelasti Moorin joutumasta siihen vaaraan, joka olisi voinut

syntyä Ulrikin ajattelemattomuudesta. Mutta kun sanasota etuhuoneessa

tuli yhä äänekkäämmäksi, niin hän jo luuli näkevänsä alguaciilien

tunkeutuvan sisälle atelieeriin.

Mestari meni ovelle päin, mutta ennenkun hän ehti sinne, niin ovi

avattiin kiivaasti ja partanen sotamies astui kynnyksen yli.

Nauraen ja tehden pilkkaa hän lennätti muutamia haukkumasanoja

ranskalaisten palvelijain silmille, jotka olivat koettaneet

häntä hillitä, kääntyi sitte taiteilijan puoleen ja notkistaen

vartaloaan pitkälle taaksepäin sekä hurjasti ojentaen innokkaalla

sydämmellisyydellä käsivartensa Mooria kohti huudahti hän:

"Kas noita länsimaisia koiria, noita kerjäläisten kaltaisia puukupin

nuoleksijoita, kun tahtoivat estää minua tervehtimästä hyväntekijääni,

ystävääni, suurta Mooria ja hänelle osottamasta kunnioitustani! No

mestari, kuinka te noin kummallisesti minua katselette! Olettekos

unhottanut kokonaan joulupäivän vieton Emmendingenissä ja Hans

Eitelfritzin Colinista Spreen varrella?"

Mestarin kasvoista katosi heti kaikki levottomuuden merkit.

Hän ei tosiaankaan ollut tuntenut tuota isoäänisesti meluavaa

sotilasta samaksi ujoksi nuoreksi sotamieheksi, jonka kanssa hän oli

Emmendingenissä viettänyt joulua.

Hans Eitelfritz oli niin oudossa ulko-asussa, niin kirjavassa

ja kummallisessa puvussa, että hän olisi herättänyt huomiota

vertaistensakin seassa. Toisessa housunlahkeessa oli punaset ja siniset

raidat ja se ulottui pitkälle polven alapuolelle, kun taas toinen

lahje keltaisen ja vihreän juovainen oli niin lyhyt, että se paksun

makkaran muotoisena kiersi reiden yläosan ympäri. Ja miten paljo

puhvia, kirjavia suikaleita ja nauhoja olikaan pantu koristeiksi hänen

röijyynsä, miten suuri joukko sulkia oli pantu kaunistamaan hänen

nipukkalieristä hattuansa!

Moor lausui ystävällisesti uskollisen sotamiehen tervetulleeksi ja

ilmaisi ilonsa siitä kun hän tämän tapasi niin pulskassa asussa.

Hänellä oli nyt pää pystymmässä kuin ajaessaan kuormarattailla ja

majataloissa ollessaan, ja olihan hänellä siihen oikeus, vakuutti Moor.

"Totta kaiketi", vastasi Hans Eitelfritz. "Onhan minulla nyt yhdeksän

kuukauden ajalla ollut kaksinkertainen palkka, ja tällaisille pojille

elämä hymyilee toisella tavoin kuin köyhälle maalaissotilasraukalle,

joka kärsien vaivoja ja puutteita saa vaeltaa maita ja mantereita

pitkin ylen ympäri. Tunnettehan laulun:

"On suuri kurjuus päällä maan

Ken sen voi välttää, iloitkaan!

jos sotamieheks joutuu vaan,

niin pakko käskee marssimaan.

"Entäs sitte viimeinen värssy.

"Ja sotamies — niin ihan totta!

on aina köyhä kirkonrotta.

Kun meit' et taisteluista säästä,

niin kurjuudesta kuolo päästä.

"Sitä laulua minä, hyvä herra, silloin usein laulelin; mutta kas tänään:

Mitä maksaa koko mailma? Tuhannen kultakolikkoa ei likimainkaan ole

liian suuri hinta minun kukkarolleni."

"Olet kai voittanut sotasaalista, Hans?"

"Kyllä tästä vieläkin parempaa tulee, hyvä herra, vaikka ma nytkin

varsin hyvin toimeen tulen. Pelkkää huvia ja riemua! Minä olen kahden

toverin kanssa tullut tänne Veneziasta, Lombardian kautta, Genuasta

meritietä Barcelonaan ja sitte tämän kuivan kivisen maan halki tänne

Madridiin."

"Palvelukseenko?"

"Enpä toki. Olen lippukuntaani ja rykmenttiini tyytyväinen. Olemme

tänne tulleet tuomaan maalattuja tauluja. Suuri mestari Tizian

on ne maalannut. Kyllähän te hänen nimensä tunnette. Katsokaas

rahakukkaroani! Se on täynnä, ihan pullollaan. Pelkkää kultaa. Joka

Filip kuningasta sanoo kitsastelijaksi, hänen hampaansa minä lyön hänen

kurkkuunsa."

"Hyvä toimi, hyvä palkka", virkkoi Moor hymyillen. "Oletteko myös

saanut asunnon ja ravinnon?"

"Sellaisen vuoteen kuin Rooman keisari ja kaikki muu sen mukaan. Niin

on kuin äsken sanoin; me elämme huvissa ja riemussa. Tänä iltana,

sen pahempi, on ilo lopussa, mutta lausumatta teille kunnioittavaa

tervehdystäni en tahtonut — — — no helkkari soikoon, onko tuo se poika,

se kämmenen verran toista kyynärää pitkä nulikka, joka Emmendingenissä

tunkeili pestauspöydän ääreen?"

"On kyllä, ihan sama."

"Peeveli vieköön kuinka hän on kasvanut! Tänään teidät kyllä kernaasti

ottaisimme vastaan, nuori herra. Muistattekohan vielä minua?"

"Totta kaiketi" vastasi Ulrikki. "Tehän lauloitte laulua onnesta."

"Ja sitäkö te vielä muistelette?" kysyi soturi. "Hullutuksia! Uskokaapa

taikka ei, mutta pelkässä surussa ja viheliäisyydessä minä sen laulun

sepittelin kokoon itseäni virkistääkseni. Nyt minulle käy hyvin ja

ainoastaan harvoin onnistun saamaan kokoon kyhätyksi laulun pätkän.

Eihän kesällä uunia tarvita."

"Mihin te olette majotettu?"

"Tänne alte Katzeen (vanhaan kissaan-Alkazar), siksihän tätä Goliatin

linnaa sanotaan."

Kun soturi oli kysellyt narrivainajasta ja juonut pikarillisen viiniä

Moorin ja Ulrikin kanssa, sanoi hän heille jäähyväiset ja heti sen

jälkeen mestari lähti yksin kaupungille.

Tavalliseen aikaan tuli Isabella Coello holhojattarensa kanssa

atelieeriin ja huomasi oitis miten Sofonisban muotokuva oli muuttunut.

Ulrikki seisattui hänen viereensä taulun eteen sillä välin kuin

Isabella tarkasteli hänen työtänsä.

Hän tarvitsi siihen pitkän, oikein pitkän ajan, eikä virkkanut

sanaakaan. Kerran vaan hän katsahti ylös kysyen: "Ja sinä, sinäkö tämän

olet tehnyt ilman mestarin apua?"

Silloin Ulrikki kieltävästi ravisti päätänsä ja sanoi epäröiden: "Hän

väittää, että se on minun omaa työtäni, ja kumminkin — — minä en sitä

voi ymmärtää."

"Mutta minä sen ymmärrän!" huudahti tyttö vilkkaasti ja katseli yhä

edelleen tarkastellen.

Viimein tyttö käänsi pienet ystävälliset pyöreät kasvonsa häneen,

katseli häntä silmät kosteina ja lausui niin hellän sydämellisesti,

että Ulrikki tunsi itsensä aivan liikutetuksi:

"Kuinka se minua ilahuttaa! Sellaista minä en ikänä kykenisi tekemään.

Kyllä sinusta kerran tulee suuri taiteilija, hyvin suuri, sellainen

kuin Moor. Sen saat nähdä, että sinusta tulee. Oh, en voi sanoa kuinka

kaunista se on!"

Veri kohosi Ulrikin päähän nämä sanat kuullessaan, ja lieneekö sen

vaikuttanut tulinen viini, jonka hän vast'ikään oli juonut, vai

innostuneen tytön ennustavat sanat, vai molemmatko yhdessä, yhtäkaikki,

hän tunsi itsensä ikäänkuin hurmautuneeksi ja tuskin tiesi mitä hän

teki kun sanoi, tarttuen Isabellan pikku kätöseen, ja heilauttaen

kiivaasti taaksepäin kiharaista päätään innostuneena:

"Niin, kyllä sinä vielä olet oikeassa, Belica, minusta tulee

taideniekka. Taide, pelkkä taide vaan! Mestari on sanonut, että kaikki

muu on pelkkää häiritsevää turhuutta. Niin, minä tunnen sen. Minä

tunnen tässä, että mestari on oikeassa!"

"Niin, niin", huudahti Isabella, "suureksi, oikein suureksi sinä tulet."

"Ja jollen onnistu ja ellen kykenisikään saamaan aikaan enää mitään

sellaista kuin tuo — —"

Tässä hän äkkiä vaikeni, sillä hän tuli ajatelleeksi, että hän jo

kenties huomenna lähtisi täältä pois ja sen vuoksi hän jatkoi puhettaan

tyynesti ja alakuloisesti:

"Niin, luota vaan siihen, että minä teen mitä suinkin kykenen, ja mitä

tapahtuneekaan, niin ainahan sinä iloitset, jos minä onnistun — ja jos

sattuisi käymään toisin —"

"Ei, ei!" huudahti tyttö innokkaasti. "Sinä voit saavuttaa kaikki, etkä

sinä tiedä kuinka onnelliseksi se minut tekee, että sinä voit enemmän

kuin minä!"

Silloin Ulrikki hänelle taas ojensi kätensä ja kun tyttö sydämellisesti

siihen tarttui, niin valpas holhoojatar äreällä äänellä mörähti:

"No mitä nyt, sennorita? Ryhtykää työhönne, saan teitä pyytää. Aika on

kallis, sanoo teidän herra isänne."

Kahdeksastoista luku.

Aika on kallis! Sen sanan oli myöskin maisteri Kochel ottanut onkeensa

heti kun Ulrikki edellisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotansa.

Alankomaalaista taidemaalaria vakoilemaan ja löytämään häntä vastaan

raskauttavia syytöksiä, oli hänet pestannut nimittämätön mahti, jonka

hän hyvin tunsi.

Hän sanoi kirkon palvelemiseksi vakoilemista ja ilmiantamista, jota

hän oli monta vuotta perätysten harjottanut ammattinansa. Hän toivoi

aikaisin tai myöhemmin saavansa palkaksi papin paikan, mutta jos tuo

toivo pettäisikin, niin hänellä ilmi-antajatoimestaan oli sen verran

tuloja kuin hän tarvitsi, ja hänen ammattinsa oli hänelle tullut iloksi

ja elämän vaatimukseksi.

Kölnissä hän oli alkanut saarnaajamunkkina ja oli vielä yhä edelleen

entisten munkkikuntaveljestensä kanssa yhteydessä.

Myöskin maisterit Sutor ja Stubenrauch, jotka Moor kaksi vuotta

takaperin adventti-aikaan oli niin vierasvaraisesti ottanut

vaunuihinsa, vastasivat joskus hänen kirjallisiin kysymyksiinsä.

Hän oli kauvan tietänyt, että se erinomainen suosio, jota kuningas

osotti taidemaalarille, harmitti ei ainoastaan pyhän inkvisitsioonin

johtomiehiä, vaan myös mahtimiehiä hovissa ja vieraiden maiden

lähettejä, mutta taidemaalarin hiljainen aivan moitteeton elämä ei

antanut heille mitään aihetta käydä hänen kimppuunsa. Pian tuli

hänelle odottamaton apu kaukaa ulkoapäin. Saapui kirje, jonka Sutor

oli sanellut ja Stubenrauch kirjottanut hänen sekä hänen vertaistensa

käyttämällä huonolla latinan kielellä. — Siinä oli muun muassa

matkakertomus, jossa paljon puhuttiin Moorista. Nuo arvoisat herrat

syyttivät häntä, että hänellä muka oli kerettiläinen ja häijy mieliala.

Sen sijaan, että hän olisi heidät vienyt heidän matkansa päähän,

niinkuin hän oli luvannut, oli hän, kuten he sanoivat, jättänyt heidät

tien varrelle kurjaan kapakkaan, villien, jumalattomien sotamiesten

sekaan niinkuin Mooseksen äiti jätti poikansa. Ja mokoma mies rohkeni,

kuten hämmästyksellä oli Kölnissä kuultu, kerskailla nauttivansa hänen

katolisen majesteettinsa, Filip kuninkaan suosiota. Kochelin tuli pitää

vaarin, ettei tuo sielultaan spitaalin saastuttama tunkeutuisi rupisena

lampaana laumaan eikä kääntäisi paimenta pois oikealta laitumelta.

Tämän kirjeen saapumisen jälkeen oli maisteri houkutellut Ulrikin

luoksensa. Ne ennen kuulumattomat oudot tiedot, jotka hän nyt sai

kuulla nuorelta maalarilta, saivat mitan kukkuroilleen ja näitä

voisi käyttää perustana sellaiselle syytökselle, että kerettiläinen,

alankomaalainen — ja kaikkihan alankomaalaiset tahdottiin pitää

kerettiläisinä — oli kuninkaan mielialan soaissut noitatempuilla ja

kytkenyt hänet itseensä paholaisen pauloilla.

Hänellä oli nopea kynä kirjottamaan ja sentähden hän jo samana

iltana voi mennä inkvisitsiooni-palatsiin mukanansa asiapaperit ja

syytöskirjotus.

Seuraavana päivänä hänet pidätettiin siellä kauvan antamassa suullisia

selityksiä pöytäkirjaan. Kun hän lähti tuosta synkästä rakennuksesta,

ilahutti häntä se iloinen vakaumus, että hänen vaivansa ei ollut mennyt

hukkaan ja että alankomaalainen oli turmion oma.

Valtionrahastotalossa varustettiin jälkeen puolen päivän kaikessa

hiljaisuudessa poislähtöä. Mestari oli syvästi levoton, sillä eräs

kuninkaallinen palvelija, joka oli erittäin hyväntahtoinen häntä

kohtaan, oli hänelle ilmottanut, että eräs valepukuinen dominikaanien

munnidoori — tämän hän hyvin tunsi — oli tunkeutunut atelieerin ovelle

saakka ja jutellut Moorin ranskalaisen palvelijan kanssa. Tämä merkitsi

samaa kuin ilmivalkea katon alla, tai vettä laivassa taikka ruttotauti

kototalossa.

Sofonisba oli hänelle lähettänyt sanan että hän tänään saisi häneltä

tietoja. Mutta aurinko oli jo alhaalla eikä kuulunut Sofonisbaa eikä

ketään lähettilästäkään.

Hän koetti maalata, mutta eipä se onnistunut; hän katseli alas

puutarhaan ja kaukaiseen Guadarrama-vuoristoon, vaan tällä kertaa

ei häntä liikuttanut tenho siinä lempeässä punertavan sinisessä

ilmakehässä, joka ympäröi vuoriselänteen hedelmättömiä autioita ryhmiä.

Hänen mieltään ei kuohuttanut pelkkä piinapenkin, tuskan ja kuoleman

pelko, vaan suuttumus ja levottomuus sekä katkerasti pettyneet toiveet.

Oli ollut hetkiä, jolloin hänen sydämensä oli sykkinyt Filipille ja

hän oli uskonut tämän ystävyyteen. Ja nyt! Kuningas ei hänessä antanut

arvoa muulle kuin hänen työkyvylleen!

Synkkiin aatteisiin vaipuneena hän seisoi vielä ikkunan ääressä kun

vihdoinkin Sofonisba ilmotettiin tulleen.

Hän ei tullut yksin, vaan kävi käsi don Fabbrizio di Moncadan

kainalossa. Edellisenä päivänä tanssiaisten lopulla oli tyttö omasta

ehdostaan sisilialaiselle antanut kätensä ja myöntyvällä vastauksella

palkinnut tämän uskollisen kosinnan.

Moor oli iloissaan — oikein sydämen pohjasta ja hän sen myös lausui

ilmi, mutta hän tunsi kuitenkin vihlovaa tuskaa ja kun parooni

yksinkertaisella ylevällä tavallansa hänelle lausui kiitokset siitä

uskollisesta ystävyydestä, jota hän oli aina osottanut Sofonisbaa ja

hänen siskojansa kohtaan, ja sitte kertoi miten armollisesti kuningatar

oli pannut heidän kätensä yhteen, kuunteli hän sitä vaan puolella

korvalla, sillä häntä vaivasi monta epäilystä ja pahaa aavistusta.

Oliko Sofonisba sydämensä pohjasta antanut myöntävän vastauksen, vai

oliko hän tehnyt raskaan uhrauksen Moorin turvallisuuden hyväksi?

Kenties hän tämän arvokkaan miehen sivulla löysi oikean onnensa, mutta

miksi hän nyt, juuri nyt antoi myöntymyksensä? — Ja nyt hän äkkiä

tuli ajatelleeksi, että leski, markiisitar Romero, suurinkvisitorin

kaikkivoipa ystävätär, oli don Fabbrizion sisar.

Sofonisba oli antanut sulhonsa puhua; mutta kun ovet oli avattu

kirkkaasti valaistuun vastaanottohuoneeseen ja vahakynttilät sytytetty

atelieerissa, niin ei tyttö kauvemmin voinut kestää sitä pakkoa,

jonka hän oli ottanut päällensä, vaan kuiskasi maalarille nopeasti ja

kiihtyneenä:

"Poistakaa palvelijat, sulkekaa atelieeri ja seuratkaa meitä."

Moor teki niinkuin tyttö käski ja hän sekä parooni tottelivat häntä

mielellään kun hän heitä kehotti tarkastelemaan, ettei ketään asiaan

kuulumatonta ollut viereisissä huoneissa. Hän nosti itse varjostimia ja

tutki uunienkin pesät.

Niin kalpeana ei taiteilija ollut häntä usein nähnyt. Kykenemättä

pitämään kasvojensa jäntereitä, olkapäitänsä ja käsiänsä hiljaa,

asettui tyttö keskelle huonetta, viittasi molemmille miehille, että he

lähestyisivät, asetti viuhkan suunsa eteen ja lausui matalalla äänellä:

"Don Fabbrizio ja minä olemme nyt yksi. Jumala kuulee minua. Te,

mestari, olette suuressa vaarassa ja teitä ympäröivät kuuntelijat.

He ovat saaneet tiedon siitä mitä eilen tapahtui. Se on joka miehen

suussa. Sulhoni on hankkinut tietoja. Teitä vastaan on tehty syytös.

Ilmiantajat sanovat teitä kerettiläiseksi noitamieheksi, joka on

noitunut kuninkaan. Huomenna tai ylihuomenna he teidät vangitsevat.

Kuningas on hirvittävällä päällä. Lähettiläs on julkisesti häneltä

kysynyt onko totta, että hän eilen on teidän atelieerissanne kärsinyt

mielettömän solvauksen. Onko kaikki järjestyksessä? Voitteko paeta?"

Moor nyökkäsi myöntävästi.

"No hyvä", keskeytti parooni morsiamensa puheen, "sitte minä pyydän

teitä kuulemaan minua. Minä olen hankkinut virkavapautta matkustaakseni

Sisiliaan siellä pyytämään isäni siunausta. Minusta ei ole helppoa nyt,

juuri kun lämpimimmät toiveeni ovat toteutumaisillaan, erota onnestani;

mutta Sofonisballa on valta käskeä ja minun on totteleminen. Minä

tottelenkin mielelläni, sillä jos onnistun pelastamaan teidät, niin

uusi kaunis tähti kaunistaa muistojeni taivasta."

"Pian, pian", pyysi Sofonisba tarttuen lujasti tuolin selkään. "Te

tottelette, mestari, sitä pyydän ja käsken!"

Moor teki kumarruksen ja don Fabbrizio jatkoi:

"Kello neljä huomisaamuna lähdemme liikkeelle. Sen sijaan,

että olisimme vaihettaneet lemmen lupauksia, olemme pitäneet

sotaneuvottelua. Kaikki on mietitty. Tunnin kuluttua minun palvelijani

tulevat pyytämään morsiameni muotokuvaa; maalauksen asemesta pannaan

laatikkoon teidän matkatavaranne. Ennen puoliyötä te tulette minun

luokseni. Minulla on passi itselleni, kuudelle palvelijalle,

matkamarsalkalle ja kappalaiselle. Pater Clemente jää tarkoin

kätkettynä piiloon sisareni luo, te seuraatte minua papin puvussa.

Saammeko teidän suostumuksenne?"

"Kiitollisen sydämen kaikella liikutuksella, mutta —"

"Mutta mitä?"

"Minulla on vanha palvelijani ja oppilaani Ulrik Navarrete."

"Vanhus on vaitelias, don Fabbrizio!" virkkoi Sofonisba. "Jos tykkänään

kieltää hänet puhumasta mitään — hän on mestarille välttämättömän

tarpeellinen."

"Niin hän seuratkoon teitä", sanoi parooni. "Mitä tulee Navarreteen,

niin hänen täytyy auttaa meitä turvaamaan teidän pakoanne ja johtamaan

takaa-ajajat väärille jälille. Kuningas on teille lahjottanut

matkarattaat. Kello puoli kaksitoista annatte valjastaa niiden eteen

ja ajatte niissä pois Alkazarista. Meidän linnamme edustalla nousette

pois ja jäätte minun luokseni. Navarrete, jonka jokainen tuntee, jää

vaunuihin ja jatkaa matkaa Burgosiin päin niin pitkälle kuin pääsee.

Parempaa syöttiä kuin hän ei voi ajatella ja sitäpaitse hän on reipas

ja oiva ratsastaja. Antakaa hänelle oma hevosenne, andalusialainen

ratsunne. Jos vahti hänet saavuttaa —"

Tässä Moor keskeytti paroonin puheen ja sanoi jyrkästi ja vakavasti:

"Minun vanhuuteni on liian kalliisti maksettu hänen nuorella

hengellään. Minä pyydän teitä luopumaan tästä osasta suunnitelmassanne."

"Se on mahdotonta!" huudahti sisilialainen. "Meidän käytettävissämme on

vaan muutama tunti ja jolleivät he aja häntä takaa, niin he ovat meidän

kintereillämme ja silloin te olette hukassa."

"Ja kumminkin —" alkoi Moor; mutta tuskin kyeten, puhumaan keskeytti

Sofonisba:

"Hänen on teitä kiittäminen kaikesta. Minä tunnen hänet! Missä hän on?"

"Älkäämme menettäkö mielenmalttiamme!" huudahti alankomaalainen.

"Kuninkaalta en minä odota armoa, mutta kenties hän ratkaisevalla

hetkellä muistaa mitä olemme toisillemme olleet, mutta jos Ulrikki sitä

vastoin ärsytetyltä leijonalta sieppaa pois saaliin ja hänet saadaan

kiinni —"

"Minun sisareni pitää hänestä huolta", vakuutti parooni; mutta

Sofonisba tempasi oven auki, riensi atelieeriin ja huusi siellä niin

kovaa kuin jaksoi: "Ulrikki! Ulrikki!"

Molemmat miehet olivat häntä seuranneet ja olivat tuskin ehtineet

kynnyksen yli kun jo kiivaasti kolkuttivat oppilaan huoneen ovea ja

kuulivat Ulrikin kysyvän: "Mikä on hätänä? Avatkaa!"

Heti sen jälkeen hän seisoi heidän edessään ja sykkivin sydämin hän

kysyi: "Mitä minun on tekeminen?"

"Pelasta mestarisi!" huudahti Sofonisba. "Oletko pelkuri raukka, vai

sykkiikö rinnassasi todellinen taiteilijan sydän? Pelkäätkö mennä

vaaraan, kenties kuolemaa kohtaamaan tämän miehen puolesta?"

Silloin nuorukainen niin iloisesti kuin jos suuri paino olisi nostettu

hänen rintaansa ahdistamatta, huudahti:

"En, en pelkää! Ja jos henkeni joutuu alttiiksi, niin sen parempi!

Tässä olen! Tehkää ja määrätkää minulle mitä ikänä tahdotte! Hän on

minulle antanut kaikki, ja minä olen hänet pettänyt. Minun täytyy se

ilmaista vaikka minut tappaisitte! Minä se olen lörpötellyt niinkuin

narri, niinkuin lapsi — siitä mitä sattumalta täällä eilen tulin

nähneeksi. Minun syyni on jos he häntä ajavat takaa. Antakaa anteeksi,

mestari, antakaa minulle anteeksi. Tehkää minulle mitä tahdotte; lyökää

minua, tappakaa minut, mutta minä siunaan teitä kuitenkin!"

Nuori taiteilija oli tämän sanoessaan laskeutunut polvilleen

rakkaan opettajansa eteen ja kohotti rukoillen kätensä häntä kohti.

Silloin Moor, kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi ystävällisellä

vakavuudella:

"Nouse ylös, sinä lurjus raukka! En minä sinulle ole suutuksissani."

Ja kun Ulrikki taas seisoi hänen edessään, suuteli hän häntä otsalle ja

lisäsi:

"Sinun ja Sofonisban suhteen en ole erehtynyt! Te, don Fabbrizio,

suljette Navarreten rouva markiisittaren suojaan ja ilmoitatte mitä

me häneltä pyydämme! Hänelle tuskin olisi onneksi jos se menisi

täytäntöön, mikä on seurauksena minun ajattelemattomuudestani ja hänen

kevytmielisyydestään. Hyödyllistä on sovittaa mitä on rikkonut. Jos

sinä Ulrikki pelastat minut, jos minä joudun perikatoon — yhtäkaikki

sinä olet yhä edelleenkin uskollinen rakas oppilaani!"

Silloin Ulrikki itkien heittäysi mestarin rintaa vastaan, ja kun

hän sai tietää mitä häneltä pyydettiin, niin hän loisti ilosta ja

toimintahalusta ja sanoi, ettei mitään ihanampaa voisi hänelle tapahtua

kuin että hän saisi kuolla mestarin puolesta.

Kun kello linnan kirkossa soitti iltarukoushetkeä, piti Sofonisban

erota ystävästä, sillä hänen velvollisuutensa oli kuningattaren

seurassa olla saapuvilla iltamessussa linnan kirkossa.

Don Fabbrizio kääntyi pois kun Moor Sofonisbalta otti jäähyväisiä.

"Jos tahdot minua onnelliseksi, niin tee hänet onnelliseksi", kuiskasi

mestari tytölle, mutta tämä ei voinut vastata mitään, vaan ainoastaan

nyökkäsi äänetönnä.

Sitte Moor veti hänet hiljaa puoleensa, suuteli häntä otsalle ja sanoi:

"Meillä on ankara ja kuitenkin lohduttava sana: jumalallista on

rakastaa; vielä jumalallisempaa on itsensä hillitä. Ystäväksi olet

tänään voittanut isän. Tervehdi siskojasi. Jumala sinua siunatkoon,

lapsi."

"Ja sinua, sinua myöskin!" nyyhkytti tyttö.

Niin sydämen pohjasta tuskin lie toinen ihminen vielä rukoillut

toisen onnen puolesta kuin Sofonisba Anguisciola tänä ehtoona rukoili

Alkazarin komeassa rukouskappelissa. Ja don Fabbrizion morsian rukoili

myös rauhaa ja lepoa omalle sydämelleen sekä voimaa unhottaakseen ja

tehdäkseen mikä oli hänen velvollisuutensa.

Yhdeksästoista luku.

Puoli tuntia ennen sydänyötä mestari nousi matkavaunuihin ja Ulrikki

istui andalusialaisen ratsun selkään. Moor oli syvästi liikutettuna

jo atelieerissa ottanut jäähyväiset suojatiltaan, oli antanut hänelle

kukkarollisen kultakolikolta matkarahaksi ja aavistamattomia tarpeita

varten ja sanonut että poika Flanderin maakunnassa hänen luonansa aina

löytäisi kodin, isällisen ystävän, rakkautta ja opetusta.

Don Fabbrizion palatsin edustalla mestari nousi vaunuista; vähän ajan

kuluttua sen jälkeen Ulrikki meluisasti paiskasi kiinni vaunujen oven

ja huusi sitte "aja!" ajurille, joka usein oli yön aikanakin ollut

Mooria kyyditsemässä kun tämä aavistamatta oli saanut kutsun saapua

johonkin kuninkaan huvilinnaan.

Kaupungin portilla vahti pysähdytti heidät, mutta vahti tunsi suosikin

ja hänen vaaleatukkaisen oppilaansa ja sen vuoksi hän Ulrikin pyytäessä

mestarille vapaata kulkua sen myönsi ja sitte mentiin eteenpäin; ensin

nopeasti, myöhemmin sallittiin hevosten tarpeen mukaan levätä. Ajurille

hän sanoi, että Moor jo toisessa majatalossa oli noussut pois ja että

hänen muka piti ratsastaa hänen majesteettinsa kanssa Avilaan. Siellä

Moor muka tahtoi jatkaa matkaa vaunuissa.

Koko matkalla Ulrikki ei ajatellut sanottavasti ollenkaan itseään,

mutta sitä enemmän mestaria. Jos takaa-ajajat lähtisivät liikkeelle

seuraavana aamuna hänen lähdettyään ja ajaisivat häntä takaa jättäen

don Fabbrizion seurueineen rauhassa kulkemaan, niin Moor jo nyt voisi

olla pelastunut. Hän tunsi niiden kaupunkien nimet, jotka olivat

Valenciaan menevän tien varrella ja ajatteli: Nyt hän on siellä saakka;

nyt hän ehkä jo on siellä; tällä kertaa hänen jo täytyy olla Taranconin

tienoilla.

Ehtoolla saavuttiin kuuluisaan Avilan linnoitukseen, jossa hän

sopimuksen mukaan sai jättää vaunut ja koettaa omin päin päästä pakoon.

Tie kulki halki kaupungin, jota ympäröi korkeat muurit ja syvät

vallihaudat. Ei ollut mitenkään mahdollista sitä kiertää ja kuitenkin

oli nostosilta jo hinattu ylös ja portti suljettu: sentähden hän

rohkeasti huusi vahtimiestä ja näytti passinsa.

Eräs upseeri tahtoi nähdä maalarin. Ulrikki vakuutti hänen tulevan

jälestäpäin, mutta sotilas ei siihen tyytynyt vaan käski hänet

nousemaan alas hevosen seljästä ja tulemaan linnan päällikön luo.

Silloin Ulrikki kannusti andalusilaista ratsuansa ja yritti paeta

samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta tuskin oli hevonen lähtenyt

liikkeelle ennenkun pyssyn laukaus pamahti ja kaatoi hevosen kuoliaana

maahan. Ratsastaja raahattiin takaisin vankina ja otettiin kiduttamalla

tutkittavaksi.

Sellainen epäluulo oli heti syntynyt, että hän oli tappanut Moorin

ja anastanut hänen rahansa, sillä hänellä löydettiin kukkaro täynnä

kultarahoja. Sillävälin kun hänet pantiin rautoihin, saapuivat

alguaciilit Avilaan.

Uusi tutkimus alkoi ja nyt seurasi koettelemus toisensa jälkeen, tuska

tuskan perästä.

Jo Avilassa pantiin hänelle säkki päähän. Sitä avattiin ainoastaan

silloin, kun hänelle annettiin vettä juoda ja leipää hengen pitimiksi.

Köytettynä kaksipyöräisille kärryille, joiden eteen oli valjastettu

muuliaasit, hän kivien ja kantojen yli kuljetettiin Madridiin.

Puoleksi tukehtuneena, ryskytettynä ja kolhittuna, tuskin kykenevänä

ajattelemaan tai puhumaankaan luuli hän pimeässä menehtyvänsä, epäili

menettävänsä henkensä ja kuitenkaan ei hetkiseksikään tainnoksiin

vaipuminen armahtanut hänen tuskiaan, vielä vähemmin häntä armahti

mikään sääliväinen ihmissydän.

Viimein hänen siteensä irrotettiin ja hän vietiin, vieläkin pää

peitettynä, pieneen pimeään huoneeseen.

Siellä hänen päästään otettiin säkki pois, mutta hän sidottiin uusilla

kahleilla.

Kun hän jäi yksin ja ajattelu- sekä miettimiskyky oli palannut,

tunsi hän itsensä vakuutetuksi, että hän oli joutunut inkvisitioonin

vankilaan. Tällaiset olivat kosteat muurit, puiset penkit,

ikkunan-aukot katossa, joista hän oli kuullut puhuttavan. Pian hän sai

kokea, että hänen aavistuksensa oli oikea.

Kahdeksan päivää sallittiin hänen nauttia ruumiillista lepoa, mutta

tämän kauhean viikon kuluessa hän ei lakannut itseänsä soimaamasta

petturiksi ja sadattelemasta kohtaloa, joka nyt toisen kerran käytti

häntä välikappaleena syöksemään ystävää ja hyväntekijää perikatoon.

Hän sadatteli itseään ja ajatellessaan sanaa, "onnea, onnea", puri hän

hammasta pilkallisesti ja pusersi nyrkkiänsä.

Hänen nuori sielunsa oli aivan katkeroitunut ja ikäänkuin pois

suunniltaan. Hän ei nähnyt mitään pelastusta, ei toivoa, ei lohdutusta.

Hän koetti rukoilla Jumalaa, Jeesusta Kristusta, pyhää neitsyttä,

pyhimyksiä, mutta kaikki he olivat hänen silmissään kasvojen piirteet

kuolleina ja liikkumatta, käsivarret halvattuina. Hänelle, joka oli

vaan luottanut onneen ja toiminut kuin mieletön, hänelle heillä ei

ollut mitään sääliä, hänen puolestaan ne eivät tahtoneet kättänsä

nostaa.

Mutta pian palasi hänen vanha elämänvoimansa ja sen mukana rohkeutta

kohottaa sieluansa rukoukseen. Hän sai sen takaisin kuulustelussa,

kidutuspenkillä.

Viikkoja ja kuukausia kului. Hän istui yhä vaan kosteassa

vankilakomerossa, kahleissa, ravintona vettä ja leipää, kuolema silmäin

edessä; mutta terve, reipas ja voimakas tahto pysyä hengissä oli

vallannut nuorukaisen, joka nyt oli tullut sovintoon itsensä kanssa.

Kidutuslavalla hän oli saanut takaisin oikeuden pitää kunniassa itseään

ja hankkia itselleen mestarin palkinnon ja kiitoksen, hänen elossa

olevien ja kuolleiden ystäviensä hyväksymisen.

Vielä kirvelivät haavat hänen mäsäksi piiskatuissa raadelluissa

käsissään ja jaloissaan. Lääkäri oli niitä katsellut ja ihmeissään

ravistanut päätään kun ne paranivat.

Ulrikki oli iloissaan arpiensa tähden, sillä puisen pukin seljässä,

espanjalaisen saappaan likistäessä, piikkien pistellessä, kulmikkaalla

penkillä viruessaan, rautaisen kauluksen kiristäessä, ja tukehuttava

kidutuslakkikin päässä oli hän kestävänä ollut mainitsematta kenen

avulla ja mihin mestari oli päässyt pakenemaan.

Tulkoot vaan takaisin, polttakoot tai seivästäkööt hänet; häneltä he

eivät ihan varmaan saisi ikänä tietää mitään! Hän tuskin tiesi olevansa

oikeutettu saamaan anteeksi; mutta hän tunsi sovittaneensa mitä oli

rikkonut.

Ja nyt hän taas taisi ajatella menneisyyttä. Pyhällä neitsyellä oli

taas hänen äitinsä näköiset kasvonpiirteet; hänen isänsä, Ruth,

Pellicanus ja Moor katselivat taas häntä ystävällisinä kasvoihin.

Mutta kirkkain valo loisti hänen sieluunsa vankilan pimeässä yössä

kun hän ajatteli taidettansa ja viimeistä työtänsä. Se oli hänen

silmäinsä edessä ilmielävästä selvänä ikäänkuin maalattuna vaatteelle,

piirre piirteeltä ja hän piti itseänsä onnellisena kun hän oli voinut

sen esittää, ja hän olisi vaikka uudestaan, kahdestikin mennyt

kidutuskamariin jos hän sen kautta olisi saanut varmuuden siitä, että

hän kykeni tekemään useampia taideteoksia, saman vertaisia, ehkäpä

vielä jalompia ja kauniimpiakin kuin tämä.

"Taide, taide!" Ehkä se olikin oikea sana, ja jollei niin ollut, niin

se kumminkin oli korkein, kallisarvoisin, ihanin elämässä ja sen

rinnalla kaikki muu näytti vähäiseltä, viheliäiseltä ja kuihtuneelta.

Milläpä muulla sanalla kuin tällä Jumala olisi luonut mailman, ihmiset,

eläimet ja kasvit? Tohtori oli usein sanonut jokaista kukkaa, joka

kovakuoriaista taideteokseksi, ja Ulrikki ymmärsi nyt täydellisesti

hänen ajatuksensa ja hän voi mielessään kuvata kuinka kaikkivaltias

luomishalulla ja muodostamiskyvyllä, joka oli ainoastaan suurimmalla

kaikista taiteilijoista, oli kuvannut tähtisikermäin jättiläiskuvat,

kuinka hän taivaalle oli antanut loistavan sinisen pohjavärin, oli

vuorille antanut niiden huiput ja kaarevuudet, oli lahjottanut muodon

ja värin kaikelle mikä juoksee, matelee, lentää, viheriöitsee ja kukkii

sekä ihmiselle lahjottanut ihanimman, oman kuvansa mukaan.

Miten ihmeellisiltä näyttivätkään hänestä Jumalan työt pimeän vankilan

yksinäisyydessä, ja jos kerran mailina oli niin ihana, niin se oli

hänen taideteoksensa!

Taivas ja maa eivät tunteneet mitään sanaa, joka olisi suurempi,

mahtavampi ja sai aikaan enemmän ihanaa kuin taide. Mitä olivatkaan

sen lahjojen rinnalla onnen vaivaiset petolliset antimet: kirjavat

vaatteet, maustettu ruoka, loistavat huoneet ja houkuttelevat

silmäykset kauniista silmistä, jotka hymyilevät jokaiselle, joka

heitä miellyttää! Ne eivät ole minkään arvoiset sen avun rinnalla,

jonka taide lahjottaa harjottajalleen hänen iloisen työnsä ohella.

Mieluummin, tuhannen kertaa mieluummin syö kerjättyä leipää, jos

taiteessa saavuttaa jotain suurta, kuin herkuttelee onnessa!

Värejä, värejä, vaatetta ja kuvattava mallihenkilö sellainen kuin

Sofonisba ja edistystä taiteen valtakunnassa! Sitä hän toivoi, se

sai hänet niin innokkaasti, intohimoisella kaipuulla janoamaan

pelastusta, vapautta. Kului kuukausia ja niiden ajalla Ulrikki nopeasti

kypsyi ikäänkuin vuosia olisi mennyt, mutta niiden kuluessa hänen

taipumuksensa vetäytyä itsekseen paatui jäykäksi erakkomaisuudeksi.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin markiisitar Romeron vaikutuksesta

vankilan ovet hänelle avattiin.

Hänelle tuiman lyhyesti annettiin käsky seuraavassa kuulustelussa

jättämään itsepintainen äänettömyytensä ja ilmotettiin äkkiä, että

hän oli vapaa. Vanginvartija irrotti hänen kahleensa ja auttoi häntä

vaihettamaan vanginpuku niihin vaatteisiin, joihin puettuna hän oli

otettu kiinni; sitte naamioidut henkilöt viskasivat säkin hänen

päähänsä ja veivät hänet portaita ja pihamaita, sannotettuja teitä

ja nurmea kasvavia ruohostoja myöten pieneen pihaan autiossa talossa

jossakin etukaupungissa. Sinne he jättivät hänen ja pian hän oli päänsä

vapauttanut peitosta. Kylläpä häneltä maistui hyvälle Jumalan raitis

ilma; miten iloisena ja kiitollisena kohosikaan hänen rintansa! Hän

ojenteli käsivarsiaan niinkuin lentoon lähtevä lintu, painoi sitten

kätensä otsaansa vastaan ja syöksi viimein pihasta ulos kadulle

ikäänkuin häntä toistamiseen olisi ajettu takaa.

Ohikulkijat katselivat hänen jälkeensä ravistaen päätänsä ja hän

olikin kummallisen näköinen, sillä ne vaatteet, joihin puettuna

hän oli muutamia kuukausia sitte lähtenyt pakoon, olivat Avilasta

paluumatkalla pahoin turmeltuneet. Hattu oli matkalla joutunut, hukkaan

eikä hän saanut toista sijaan, mansetit ja kaulus, jotka kuuluivat

hänen pukuunsa, puuttuivat tykkänään, tuuhea vaalea tukka riippui

epäjärjestyksessä kaulalla ja ohimoilla, hänen terveet nuoret kasvonsa

olivat tulleet kapeammiksi, silmät näyttivät entistään suuremmilta ja

vankeusajalla oli pehmeä parta kasvanut leukaan ja huulille.

Hän oli nyt kahdeksantoista vuotias, mutta hän näytti vanhemmalta ja

se vakavuus, joka oli hänen otsallaan ja näkyi hänen silmistään, antoi

hänelle täysi-ikäisen miehen ulkonäön.

Hän oli juossut eteenpäin kysymättä mihin. Hän tuli nyt

vilkasliikkeiselle kadulle ja hillitsi kulkuansa. Oliko hän Madridissa?

Oli, sillä tuolla näkyi Guadarama-vuorten jono, sen hän tunsi hyvin.

Nuo olivat ne pienet puut, joille schvarzwaldilainen usein oli

myhäellyt ja jotka nyt hänen mielestään olivat suuret ja komeat. Tuolla

käveli myös ylpeästi hänen ohitsensa toreadori, jota hän useamman

kerran oli näyttämöllä ihaellut. Tuossa oli kaupungin portti, jonka

kautta hän oli ratsastanut pois Madridista mestarinsa vaunujen sivulla.

Hänen piti mennä kaupunkiin, mutta mihin hänen piti siellä ryhtyä?

Ehkäpä hänelle oli annettu takaisin mestarin rahat samalla kuin

vaatteetkin?

Hän tutki tarkoin taskunsa, vaan täytetyn rahakukkaron asemasta

hän löysi ainoastaan muutamia hopearahoja, joita hän ei tiennyt

omistaneensa vangiksi joutuessaan.

Ravintolassa lähellä kaupungin porttia hän sai lihaa ja viiniä, joita

hän pitkään aikaan ei ollut saanut nauttia, ja syödessään hän päätti

käydä don Fabbrizion luo.

Ovenvartija käski hänet pois, mutta kun hän oli ilmottanut nimensä,

niin tämä ystävällisesti käski hänet astumaan sisälle ja ilmotti,

että parooni puolisonsa kanssa oli maalla markiisitar Romeron luona.

Tiistaina heitä odotettiin takaisin ja he kyllä vastaanottaisivat

hänet, sillä he olivat jo useamman kerran häntä kysyneet. Nuori herra

varmaan tuli vieraasta maasta; Madridissa oli tapana pitää päässä hattu.

Silloin Ulrikki huomasi mikä häneltä puuttui, mutta ennenkun hän lähti

sieltä täydentämään pukuaan, kysyi hän portinvartijalta tiesikö tämä,

mihin mestari Moor oli joutunut.

Pelastunut! Hän oli pelastunut! Monta viikkoa takaperin oli donna

Sofonisba saanut häneltä kirjeen Flanderista ja Ulrikille kertoja tiesi

asiat tarkoin, sillä hänen vaimonsa palveli sisäpiikana paronittaren

luona.

Onnellisena, säteilevänä sydämellisestä ilosta, lähti vapauteen päässyt

sieltä, osti kiiruusti uuden lakin ja meni sitte Alkazarin palatsiin.

Valtion rahastohuoneen edustalla oli kauniin Carmenin isän, vanhan

Santon asemasta lihavan puoleinen nuorehko portinvartija, joka äreästi

käski Ulrikin mennä tiehensä.

Portinvartija ärisi, ettei mestari Moor ollut siellä enää pitkään

aikaan oleskellut; herrojen taidemaalarien takin hihoista ei

tavallisesti paita pilkistele ja jollei Ulrikki korjaisi luitansa, niin

uhkasi portinvartija ottaa hänet kiinni ja toimittaa vankilaan, josta

tuommoinen luultavasti oli karkuun päässyt.

Suuttuneena ja ylpeänä Ulrikki sinkahutti takaisin portinvartijan

loukkaavat sanat, sillä hän ei ollut enää sama taipuvainen nöyrä poika

kuin ennen ja pian riita sai vakavan muodon.

Silloin rahastohuoneen portista tuli ulos komea nainen, huolellisesti

puettuna lähteäkseen kävelylle, mäntillä nostettuna hiuskiharoille,

kranaattipuun kukka hiuksissa ja toinen rinnassa. Löyhytellen

viuhkallaan ja astua sipsutellen heilutteli tämä itseään sinne tänne

kuin västäräkki pikku kenkiensä korkeilla koroilla ja tuli suoraan

riiteleviä kohti.

Ulrikki tunsi hänet heti: sehän oli Carmen, kaunis

kultalanka-ompelijatar, jonka hän oli kohdannut simpukkaluolassa,

puistossa; tätä nykyä hän oli uuden portinvartijan vaimona ja hänen

miehensä oli samalla tyttären kanssa perinyt isävainajan toimenkin.

"Carmen!" huudahti Ulrikki, huomattuaan tuon pulskan naisen ja lisäsi

sitte luottavaisesti: "tämä neiti tuntee minut."

"Minäkö?" kysyi nuori rouva nyrpistäen nenäänsä katsellessaan pian

kasvaneen nuoren miehen huonoa pukua. "Kuka te olette?"

"Mestari Moorin oppilas Ulrik Navarrete; ettekö enää tunne minua?"

"Minä, minäkö? Te varmaan erehdytte!"

Näin sanoen hän läiskähyttäen löi kokoon viuhkansa ja astua sipsutteli

edelleen.

Ulrikki kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte portinvartijan puoleen

kohteliaammin kuin ensi alussa, ja tällä kertaa hän saavuttikin

tarkotuksensa, sillä taidemaalari Coellon palvelija tuli juuri ulos

valtiorahaston huoneesta ja näytti mielellään suostuvan ilmottamaan

hänet isännälleen, joka tätä nykyä hovimaalarina asui Moorin entisissä

huoneissa.

Ystävällisen Pablon mukana seurasi Ulrikki palatsiin ja joka

askeleella, jonka hän astui, täytyi hänen ajatella mestaria ja menneitä

aikoja.

Kun hän vihdoin oli tullut eteiseen ja viereisessä huoneessa

valmistettavan tuoreen öljyvärin haju sattui hänen nenäänsä, niin hän

sitä haisteli yhtä suurella nautinnolla kuin hän tunti takaperin oli

haistellut kauvan kaipaamaansa raitista ilmaa.

Minkähänlaista vastaanottoa hän uskalsi odottaa? Kuinka helposti

hovimaalari täisikään hävetä ja karttaa, ettei joutuisi tekemisiin

epäsuosioon joutuneen Moorin suosikin ja oppilaan kanssa. Coello oli

aivan toisellainen mies kuin mestari Moor; hetken lapsi, erilainen

joka päivä. Toisen kerran ylpeä ja luotansa torjuva, toisen kerran

iloinen ja hurja velikulta, joka oli laskenut leikkiä ja riehunut

lastensa sekä hänenkin kanssaan niinkuin vertaisensa kanssa konsanaan.

Entä jos hän juuri tänään — — Mutta Ulrikilla ei ollut pitempää

aikaa semmoisille ajatuksille, sillä muutamia minuuttia sen jälkeen

kuin Pablo oli hänet jättänyt, paiskattiin ovi auki ja Coellon koko

perhe riensi iloissaan häntä vastaan ja kaikkien etupäässä Isabella.

Sanchez seurasi hänen kintereillään, sen jälkeen tuli mestari ja hänen

jälessään hänen kömpelösti liikkuva melkoisen lihava puolisonsa,

jota Ulrikki vaan harvoin oli ennen nähnyt, koska rouva oli tottunut

päiväkaudet loikomaan sohvalla pienen sylikoiransa kanssa. Viimeisenä

tuli holhojatar Catalina suu puoleksi happamen näköisessä hymyssä.

Sen vuoksi se vastaanotto, jonka Ulrikki toisilta sai, olikin sitä

iloisempi ja sydämellisempi.

Isabella laski kätensä hänen käsivarrelleen ikäänkuin hän olisi

tahtonut koetella oliko tämä tosiaan Ulrikki, mutta ravisti kuitenkin

päätään häntä katsellessaan ikäänkuin hänen edessään olisi ollut jotain

vierasta. Sanchez häntä syleili ja pyöräytti ympäri, isä puristi

hänen kättään lausuen paljon ystävällisiä sanoja, ja äiti kääntyi

hoitajattaren puoleen huudahtaen:

"Voi pyhä neitsyt, mikä on tullutkaan siitä kauniista pojasta! Mene,

Catalina, heti keittiöön mestari Diegon luo ja käske hänen asettamaan

pöydälle ruokaa ja juomaa!"

Viimein kaikki hänet vetivät sisälle huoneeseen. Siellä äiti heti

jälleen heittäysi sohvalle, mutta toiset alkoivat kysellä häneltä koko

joukon ja antoivat hänen kertoa, miten hänelle oli käynyt, mistä hän

oli tullut ja paljon muuta.

Hän ei enää ollut nälissään, mutta rouva Petra vaati hänet kertoessaan

istumaan hänen sohvansa viereen ja syömään kokonaisen paistetun kanan.

Jokaisen kasvoista näkyi osanottavaisuutta, hyväksyvää suosiota, sääliä

ja viimein isä sanoi:

"Nyt jäädään tänne, Navarrete. Kuningas ikävöi Mooria; sinä olet

meillä turvassa kuin Aabrahamin helmassa. Niin sinä saavut meille

kuin taivaasta tullut. Minä juuri olin kirjottamaisillani itselleni

apulaista Veneziasta. Voi pyhä Jaakoppi, tuollaiseksi et toki voi

jäädä, mutta kiitos olkoon pyhälle neitsyelle ja mestari Moorille,

sinun ei tarvitse säästää. Meillä on, nuori herrani, enemmän kuin

tarpeeksemme. Donna Sofonisba on minulle jättänyt sata kultazekiiniä

sinua varten; tuolla ne ovat kaapissa, eivätkä ne Jumalan kiitos ole

maltittomiksi tulleet siitä, että ovat saaneet sinua odottaa. Nyt ne

ovat sinun käytettävinäsi. Sinun mestarisi, minun mestarini, kaikkien

muotokuva-maalarien ihana mestari, meidän Moorimme on niin määrännyt.

Tuollaisessa asussa et enää saa mennä kadun yli. Kas tuossa, Isabella,

hiha roikkuu kiinni ainoastaan kahden langan varassa ja kyynärpää

pistää näkyviin. Semmoinen puku on toki liiaksi harva. Sinä Sanchez

vie hänet oitis räätälin luo! Oliverio taikka — mutta ei, ei; tänään

pysymme yhdessä. Herrera tulee myös tänne Escorialista. Eikös niin,

hyvät naiset, ettehän pahastu puvun takia sen henkilön vuoksi, jolla

se on? Ja sitte! Kuka valitsee samettia ja puvun kuosin nuorelle

keikarille? Hänellä on aina puvussaan ollut jotakin omituista. Vieläkin

minä olen näkevinäni mestarin myhähtelevän mietteissään joitakin

oikein sopivia puhvia ja pieluksia. Onpa hyvä, että olet täällä,

nuori ystäväni. Minun pitäisi teurastuttaa syötetty vasikka, niinkuin

tuhlaajapojan isä, mutta me elämme säästeliäästi. Raavaseläimen

asemasta pelkkä kananpaisti! — Mutta ethän sinä juo, miksi et juo!

Isabella, kaada hänen pikarinsa täyteen! Katsokaa vaan, katsokaa

mimmoiset arvet hänellä on käsissä ja kaulassa! Paljon menee pitsejä

niiden peittämiseksi. Ei, ei, ne ovat kunniamerkkejä, ja ne voit

näyttää. Tule tänne, minä suutelen suurta arpea kaulassasi, sinä uljas

oivallinen nuorukainen ja kerran kyllä tulee kaunis tyttö, joka tekee

samoin. Jospa Antonio olisi täällä! Tässä on suutelo lisäksi hänenkin

puolestaan ja vieläkin yksi, kas niin! Taide antaa sen sulle, se taide,

jolle sinä pelastit Moorin."

Mestarin antama suutelo taiteen nimessä! Se maistui paremmalta kuin

kauniin Carmenin huulet.

Coello oli itse taiteilija, etevä maalari, ja hän sekä Moor ja

rakennusmestari Herrera, joka heti sen jälkeen tuli — missäpä olisi

ollut heidän vertaisiaan! Niin jaloja, niin iloisia, niin hyviä voivat

ainoastaan ne olla, jotka olivat elämänsä pyhittäneet taiteelle,

sanojen sanalle.

Kuinka onnellinen Ulrikki olikaan mennessään levolle, kuinka

kiitollisena hän kertoeli ajatuksiaan niille rakkaille henkilöille,

jotka hän oli kadottanut, mitä hänelle tänään oli tapahtunut ja kuinka

sydämellisen hurskaasti hän nyt osasi rukoilla!

Seuraavana aamuna hän kukkaro täynnä rahaa meni ulos kaupunkiin

ja palasi hyvin puettuna ja hiukset kauniisti siistittyinä ja

järjestettyinä.

Orastavat viiksien alut oli peinadoori kääntänyt rohkean muotoisesti

ylöspäin.

Vielä hän näytti vähän kulmikkaalta ja laihalta, mutta miten muhkea

mies näytti nopeasti kasvavasta nuorukaisesta tulevankaan!

Kahdeskymmenes luku.

Keskipäivän aikaan Ulrikki kutsuttiin Moorin entiseen atelieerin,

Coellon luo.

Nyt siellä oli ihan toisennäköistä kuin ennen.

Maalaustelineillä oli pitkiä pahvilevyjä, joihin oli piirretty

suunnitelmia monine kuvioineen, suuria tuskin alettuja ja puolitekoisia

maalauksia, mannekiineja, puusta tehtyjä liikkuvia hevosenpäitä ja

kipsisiä malleja oli lattialla, pöydällä ja akkunalla. Vaatetta,

pukuja, mattoja, aseita oli tuolien selkänojien päällä tai kistujen

kansilla, pöydillä ja lattiallakin.

Kuihtuneita laakeriseppeleitä pitkine nauhoineen liehui tulisijan

yläpuolella; yksi niistä oli pudonnut alas ja roikkui Julius Caesarin

rintakuvan kaljulla päälaella.

Maalarin kuusi kissaa kuljeksi ympäri maalaustelineiden välillä tai

loikoivat kallisarvoisella sametilla taikka arapialaisilla kudoksilla.

Eräässä huoneen kulmassa oli pikkunen sänky, jonka edessä riippui

silkkiset uutimet. Se oli mestarin suosikkien makuukamari. Paraikaa

siellä loikoi valkonen muhkea kissa poikineen.

Kaksi keltaista ja sinistä kakaduaa sekä useita papukaijoja oli kiinni

messinkirenkaissaan avoimen ikkunan edessä ja Coellon sysimusta neekeri

ryömi ympäri puhdistaen avaran huoneen lattiata keskipäivällä. Samalla

hän alinomaa ravisteli villatukkaista päätään ja irvistellen näytti

hampaansa, sillä hänen isäntänsä lauleli äänekkäästi työtä tehdessään

ja kirjavapukuinen rengaskorvainen afrikalainen rakasti musiikkia.

Mikä muutos olikaan tapahtunut alankomaalaisen hiljaisessa, hyvin

järjestetyssä, kiusallisen puhtaassa atelieerissa!

Mutta tässä sekamelskassakin valmistettiin oivallisia maalauksia; olipa

espanjalaisella paljoa runsaampi mielikuvitus kuin Moorilla ja hän teki

tauluja, jotka olivat paljon eloisammat ja henkilöistä rikkaammat.

Mutta niin vakavia ja tarkoin mietittyjä, niin ihmeellisesti

totuudenmukaisia kuin rakastetun, mestarin taulut eivät espanjalaisen

tekemät suinkaan olleet.

Coello kutsui nuorukaisen taulu-telineen luo ja sanoi, osottaessaan

monikuvioista värillä tehtyä luonnosta, jota hän paraikaa maalaili:

"Katsoppas poikaseni; tästä tulee kentaurien taistelu; nämä

ovat parttilaisia ratsumiehiä; — pyhä Yrjö ja louhikäärme sekä

ristiretkeilijät eivät vielä ole valmiit. Kuningas tahtoo myös

Ilmestyskirjassa mainitut ratsastajat. Hyi peeveli! Mutta minkäs tekee;

huomenna minä alan niitä maalata. Kaikkityyni kuuluu tuolla kauempana

olevan alvi-sirkuksen seiniin ja kattoon. Kaikesta tästä roskasta ei

yksi henkilö paljoakaan ennätä valmistaa ja minä — minä — tilauksia

on vieläkin ylen paljon. Ihmisen täytyisi tehdä työtä kahden, neljän

hengen edestä! Efesoksen Dianalla oli monta rintaa ja Cerberuksella oli

kolme päätä, mutta minulla ei ole kuin kaksi kättä. Minä tarvitsen apua

ja sinä juuri olet oikea apulainen. Isabella sanoo, että te ette vielä

ole piirtäneet ettekä maalanneet hevosia; mutta olethan sinä hevosmies

kuin puoleksi kentauri. Ryhdyhän nyt varsoihin ja kun pääset kylliksi

pitkälle, niin siirrä piirrokset sirkuksen kattoon ja seiniin. Minä

sitte täydennän kokonaisuuden ja annan sille ryhtiä."

Tämä kehotus Ulrikkia enemmän huolestutti kuin ilahutti, sillä se ei

ollut mestarin hengen mukainen. Ihmispelko ei Ulrikkia enää hillinnyt

ja sentähden hän sanoi suoraan, että hän mieluummin tahtoi piirustaa

luonnon mukaan ja ehkä tekisi parhaiten kun lähtisi Moorin luo

Flanderiin. Hän luuli myös, että Coello arvosteli hänen kykyänsä liian

suureksi.

Mutta espanjalainen keskeytti vilkkaasti hänen puheensa huudahtaen:

"Minä olen nähnyt sinun maalaamasi Sofonisban kuvan. Et sinä enää ole

mikään oppilas, vaan tuleva mestari. Moor on verraton muotokuvamaalari

ja sellaisena sinä et enää ole paljoa hänestä jäljellä. Mutta taiteella

on korkeampiakin päämaalia. Kaikki, missä eloa on, kuuluu taiteelle.

Venuksen kuva, hevonen — kumpiko näistä kahdesta kuvasta Apellekselle

tuotti suurempaa kiitosta? Ei ainoastaan se, minkä jäljittelemällä

teemme, vaan sekin, minkä itse miettimällä sommittelemme, johtaa

meidät ylös taiteen kukkuloille. Moor on kehunut sinun vilkasta

mielikuvituksesi voimaa. Mitä ihmisellä on, sitä hänen tulee käyttää!

Ajattele Buonarottin ja Rafaelin kompositsiooneja ja freskomaalauksia!

Niiden maine voittaa kaikkien muiden.

"Oivallinen Antonio on jo liiaksikin kauvan sinua kiusannut kun on

antanut sinun piirustaa elottomia esineitä. Jos nämä eskissit monta

kertaa suuremmassa mittakaavassa siirrät suurille pinnoille, niin

opit enemmän kuin kahden vuoden kuluessa kipsi-mallien ääressä.

Luonnonlahjaa täytyy olla sekä rohkeutta ja ahkeruutta; sitte muut

tulevat itsestään ja sinullahan Jumalan kiitos on kaikki kolme. Minun

maalaamani hevoset — katsoppas tänne, — eivät ole hullumpia, enkä

minä kuitenkaan ollut eläissäni milloinkaan piirtänyt elävää hevosta

ennenkun jouduin maalaamaan hänen majesteettinsa kuvaa ratsun selässä

istumassa. Sinun käy paremmin. Mene jo huomenna talliin ja vanhaan

ratsastusmaneesiin. Koeta taitoasi ensin piirustamalla kauniimpia

jalompia elukoita ja mene sitte torille katselemaan minkänäköiset

huonot loppuunkäytetyt hevoskonit ovat. Ilmestyskirjan ratsumiehille

voi käyttää sellaisia. Reippaasti työhön! Jos työ onnistuu, niin saat

myös ensimäiset itse ansaitsemasi kultakolikot."

Kultainen palkinto ei Ulrikkia liioin houkutellut, mutta hän antoi

vanhan taideniekan puheen vaikuttaa mielipiteisiinsä ja piirusteli

hevosia sekä maalaili mielihyvällä ja menestyksellä, teki työtä mukana

kun Isabella ja Coellon oppilas Felice di Liano piirustelivat ja

maalasivat eläväin mallien mukaan, ja kun talvisirkuksessa pantiin

pystyyn telineitä, niin hänkin meni sinne hovimaalarin johdolla

mittailemaan, järjestämään sekä viimein siirtämään suunnitellut

piirustukset suurille pinnoille.

Tätä hän teki yhä lisääntyvällä mieltymyksellä, sillä vaikka Coellon

suunnitelmissa olikin jotain kovaa, niin ne kuitenkin olivat rohkeasti

ajateltuja ja miellyttivät häntä.

Kuta pitemmälle hän edistyi, sitä intohimoisemmin hän teki työtä.

Häntä ilahutti uuden luominen suuressa määrässä niinkuin tässä ja

kaikin voimin työskenteleminen, samoin kuin vähäpätöinen väsymys työn

päätyttyä, kun sitä vielä sulostutti ilo siitä, mitä hän oli saanut

aikaan, kaikki tämä tosin oli ilahuttavaa ja ihanaa, mutta kumminkin

Ulrikki tunsi, ettei se ollut aivan oikein, vaan että jyrkempää,

vaivaloisempaa tietä täytyy nousta taiteen korkeuteen ja sinne hän

ikävöi päästä.

Hän kaipasi levottomaksi tekevää yllytystä aina paremman ja paremman

yrittämiseen, häneltä puuttui häntä itseään paljo etevämmän mestarin

moitetta. Kun hän kuuli kiitosta sellaisesta työstä, joka ei

tyydyttänyt häntä itseään, niin hän hämmästyi ja hänessä heräsi

epäluulo.

Uskotuiksi ystäviksi jäivät hänelle Isabella ja Sofonisba, sitte kun

tämä oli palannut kotiin.

Isabella oli jo kauvan tuntenut sen, mitä Ulrikki nyt lausui julki.

Hänen nuori sydämensä oli poikaan kiintynyt, mutta tässä hän

rakasti saman verran tulevaista suurta taiteilijaa kuin ihmistä.

Eipä tosiaankaan ollut hänelle helppoa olla ilman Ulrikin seuraa ja

kuitenkin hän itsekseen myönsi, että hänen isänsä, joka oli ottanut

suorittaakseen noin suuria töitä, ei kyennyt sellaiseksi opettajaksi

kuin Moor ja että Ulrikille kyllä olisi parasta lähteä entisen

mestarinsa luo Flanderiin, jahka hän oli lopettanut työnsä sirkuksessa.

Tämän hän sanoi kun hän sen piti velvollisuutenaan, mutta hän sen sanoi

raskaalla mielellä ja alakuloisesti. Ulrikki taas ilolla ilmoitti

olevansa samaa mieltä, sillä Sofonisba oli hänelle antanut mestarilta

tulleen kirjeen, jossa tämä sydämellisesti kutsui häntä tulemaan

Antwerpeniin.

Don Fabbrizion puoliso kutsui hänet palatsissaan käymään ja Ulrikki

näki Sofonisban naimisissakin yhtä hyväksi ja osaa ottavaksi kuin

hän tyttönäkin oli ollut. Ainoastaan leikillinen hilpeä puhetapa oli

muuttunut tyynemmäksi arvokkaisuudeksi.

Yksityiskohtia myöten antoi hän Ulrikin kertoa, mitä hän Moorin

puolesta oli kärsinyt, mitä hän nyt työskenteli, mitä hän tällä kertaa

tuumi ja miten hän aikoi tulevaisuudessa tehdä. Useamman kerran

Sofonisba kävi häntä katsomassa ratsastusradalla, seurasi hänen töitään

ja antoi hänen näytellä piirustuksensa ja suunnitelmansa.

Kerran Sofonisba sai Ulrikin kertomaan lapsuudestaan.

Se hänelle oli ikäänkuin lahja, sillä parhaimpansa ihminen pitää

syvimmälle kätkettynä; mutta Ulrikille oli ihanimmat hetket, kun hän

sai sen ilmituoda varmasti luottaen, että hänet ymmärrettiin oikein.

Sen, mitä hän ei ikänään olisi ilmaissut kellekään, sen hän nyt taisi

kertoa tälle jalolle naiselle, tälle mestarin lemmikille, tälle

taideniekalle, ja sillä tavoin hän tämän salli katsella lapsuuden

aikaansa ja syvälti tarkastaa sieluansa.

Hän ei Sofonisbalta salannut sitäkään, miten hän oli löytänyt sanan,

että hän luuli löytäneensä oikean sanan vankilassa ollessaan ja että

taide oli oleva hänen johtotähtensä niin kauvan kuin hän oli hengissä.

Silloin Sofonisban posket tulivat yhä punasemmiksi eikä Ulrikki ollut

koskaan nähnyt häntä niin intohimoisesti liikutettuna, niin innokkaana

ja viehättyneenä kuin nyt, kun hän huudahti:

"Niin, Ulrikki, niin kyllä! Sinä olet löytänyt oikean sanan. Se on

taide, eikä mikään muu. Joka tuntee sen, joka sitä palvelee, joka sen

painaa syvälle sieluunsa ja ainoastaan siinä henkii ja toimii, hänelle

ei löydy mitään alhaista, halpaa, hän liikkuu korkealla maan tomusta

eikä hän tiedä mitään viheliäisyydestä eikä kuolemasta. Taide on se

silta, jota myöten jumaluus astuu alas ihmisten luo nostamaan häntä

luoksensa valoisampiin mailmoihin. Tämä sana kirkastaa kaikki ja se

saa virkeästi vihannoimaan yksin rakkaudesta ja toivosta pettyneen

sielun kuivuneen puun. Elämä on piikkinen orjantappurarunko ja taide

on sen kukka. Täällä, täällä ei viihdy mikään ilo, täällä kuolee

vapaus ja riemu, täällä kasvaa vaan taide, niinkuin joku intialainen

taimi kasvihuoneessa — mutta on maa, minä tunnen sen maan, se on minun

synnyinmaani — siellä se kasvaa ja versoo ja levittää varjonsa jokaisen

tielle. Sinä, Antonion suosikki, sinä sanan opetuslapsi — sinun pitää

lähteä Italiaan!"

"Italiaan!" Sofonisba oli sen sanonut!

Tizianin, Rafaelin ja Buonarottin kotomaahan, jossa mestarikin oli

käynyt koulua, sinne piti Ulrikinkin lähteä!

"Oi sana, sana!" kaikui hänen sielussaan. Mikä muu voisikaan jo maan

päällä avata silmät sillä tavoin katsomaan taivaallista autuutta!

Hän lähti Sofonisban luota aivan kuin huumauksissa.

Mikä häntä enää pidätti Madridissa?

Mestarin antamat kultarahat eivät vielä isoon aikaan olleet lopussa ja

Italian pyhällä maalla oli hän varma saavansa apua sanalta.

Viipymättä hän ilmotti Coellolle aikeensa. Ensin sävyisästi,

sitte varmasti ja uhmaavasti. Mutta hovimaalari ei laskenut häntä

matkustamaan. Hän osasi pysyä tyynenä, hän kyllä myönsi, että Ulrikin

kerran piti sinne matkustaa, mutta vielä oli liian aikaista. Ensin

piti hänen lopettaa se työ, jonka hän oli ottanut suorittaakseen

ratsastusradalla, sitte Coello itse ryhtyisi avustamaan Ulrikin

matkustamista Italiaan. Jos Ulrikki nyt, kun hovimaalarilla oli työtä

ylen paljon tehtävänä, jättäisi hänet pulaan, niin sellainen käytös

olisi kiittämättömyyttä ja huonoa käytöstä häntä kohtaan.

Sillä tavoin Ulrikin piti vaan kiltisti jatkaa maalailemista

sirkuksessa. Mutta hänen ilonsa oli katkeroitettu. Hän ajatteli

Italiaa, ei mitään muuta kuin Italiaa. Joka hetki, minkä hän oli

Madridissa, näytti hänestä hukkaan kuluneelta ajalta. Hänen suuret

työskentelysuunnitelmansa raukesivat voimattomiksi ja hän alkoi etsiä

huvituksia, varsinkin Sanchez Coellon kanssa miekkailusalissa.

Hänellä oli tarkka silmä, notkea käsiranne ja hänen käteensä kasvoi

yhä enemmän hänen isänsä voima ja sillä tavoin hän kykeni tekemään

erinomaisia tekoja.

Hänen peljättävä taitavuutensa, hänen yksinänsä viihtyvä olentonsa

ja luonnollinen sulo hänen käytöksessään herätti kunnioitusta ja

hyväntahtoisuutta niissä monissa espanjalaisissa, joiden kanssa hän

seurusteli.

He kutsuivat häntä juhlakemuihin, joita varakkaammat heistä panivat

toimeen ja hullunkurisiin kujeisiin, joihin he yhtyivät; mutta kaikista

kehotuksista ja pyynnöistä huolimatta aina turhaan.

Ulrikki ei tarvinnut mitään kumppaneita ja hänen kultakolikkonsa olivat

hänelle pyhiä; hän tahtoi ne säästää matkaa varten Italiaan.

Toiset alkoivat pian häntä pitää ylpeänä ja kummallisena ihmisenä,

jonka kanssa ei päässyt puusta pitkälle. He antoivat hänen kulkea

omia teitään ja hän kyllä selvisi asioissaan omin päin. Ypö yksin

hän kuljeskeli kaduilla öisin, piti serenaadeja ja pakotti monen

kaksintaisteluun kun he astuivat hänen tiellensä.

Ei kukaan, ei edes Sanchez Coello saanut tietää mitään näistä

yöllisistä seikkailuista; ne olivat hänen parhaat huvituksensa, ne

panivat hänen verensä liikkeelle ja antoivat hänelle hekumallisen

tunteen siitä, että hänellä oli ylellisen suuri voima.

Näiden toimien ohessa lisääntyi hänen itsenäisyydentunteensa ja tämä

sai oman leimansa hänen käytöksessään, joka vivahti espanjalaiseen.

Hän oli nyt täysikasvuinen ja kun hän kääntyi kahdennellekymmenelle

ikävuodelleen, niin hän oli pitempi kuin useimmat kastilialaiset ja

piti päänsä yhtä pystyssä kuin ylimys.

Hän oli kuitenkin tyytymätön itseensä, sillä hän edistyi vaan hitaasti

ja hän pysyi itsepintaisesti siinä mielipiteessä, että Madridissa ei

hänellä ollut mitään opittavaa; Coellon määräämät tehtävät häneltä vaan

kuluttivat kalliin ajan hukkaan.

Ratsastusradalla tehtävät työt lähenivät viimeinkin loppuansa. Niihin

oli kulunut melkoista enemmän aikaa kuin se vuosi, jonka kuluessa

niiden piti valmistua ja hänen majesteettinsa maltittomuus oli niin

kiihkeä, että Coellon täytyi jättää kaikki muu kesken ja maalata

ainoastaan ratsastusradalla ja siellä parannella Ulrikin töitä.

Matkalle lähdön aika läheni. Telineet, joilla Ulrikki oli maannut

maalatessaan kattomaalauksia, olivat jo poistetut, mutta seinillä oli

vielä jotain tehtävää.

Silloin hovimaalari aivan odottamatta sai käskyn keskeyttää työ ja

antaa korjata pois ne palkit, tikapuut ja laudat, joita oli radalla.

Lähinnä seuraavien päivien kuluessa aiottiin tuota suurta huonetta

käyttää johonkin erityiseen tarkotukseen ja Coello sai muuta tehtävää.

Don Juan d'Austria, kuninkaan ritarillinen velipuoli oli alkanut

sankariuransa ja kukistanut kapinalliset maurilaiset Granadassa.

Kunnialliset vastaanottajaiskemut piti valmistettaman nuorelle

voittajalle ja Coello sai toimekseen muutaman päivän kuluessa

koristella riemuportti hätäpikaa suunnitelluilla vaikuttavilla kuvilla.

Suunnitelmat valmistettiin pikaisesti ja kunniaportti pystytettiin

Alkazarissa pihamaalla, sillä epäluuloinen hallitsija oli päättänyt

vastaanottaa ja kunnioittaa triumfaatoria täällä hovivirkamiesten

ahtaassa piirissä eikä julkisesti ja koko kansan nähden.

Ulrikki auttoi taas Coelloa hänen valmistamiensa

suunnitelmapiirustusten toimeenpanossa. Kaikki valmistui oikeassa

ajassa, don Juanin vastaanotto toimitettiin loistavasti ja päättyi

ratsastusradalla juhlamenoilla vakavalla arvokkaisuudella; pidettiin

kiitos-jumalanpalvelus, juhlakulkueita, härkätaisteluita, suuri

kerettiläisten polttaminen ja turnajaiset.

Tämän juhlan jälkeen jätti kuningas taas ratsastusradan maalarin

käytettäväksi ja työhön ryhdyttiin heti. Kaikki oli valmiina paitsi

pieniä kuvia suurempien maalauksien alapuolella ja ne voitiin valmistaa

ilman telineitäkin.

Äsken mainitun keskeytyksen jälkeen oli Ulrikki ensi kertaa taas

tikapuilla työtä tekemässä ja hovimaalari oli myöskin seurannut häntä

ratsastusradalle; silloin sen ulkopuolella syntyi hyvin vilkas elämä.

Leveät ovet avattiin selki selälleen ja ratsastussali tuli pian täyteen

ratsastavia kavaljeeria ja naisia.

Don Juan itse ja hänen nuori orpanansa, Parman prinssi Aleksanteri

Farnese olivat tässä komeassa seurueessa loistavimmat henkilöt.

Ulrikki nautti katsellessaan tätä loistavaa seuruetta ja voittoisan

sankarin ylhäistä, ylpeää ja samalla iloisaa käytöstä.

Ihanampaa nuorukaista ei hän luullut milloinkaan nähneensä. Don Juan

seisattui suorastaan hänen kohdallaan ja oli paljastanut päänsä.

Tuuhea taaksepäin kammattu vaalea tukka valui ihmeteltävän pehmoisina

suortuvina alas kaulalle saakka ja hänen kasvonpiirteissään näkyi sekä

naisellista kauneutta että miehuullista voimaa.

Kun hän toisten apua vastaanottamatta ja hattu toisessa kädessä

heilautti itsensä alas satulasta tervehtimään kaunista Medina Celin

herttuatarta, niin hänen liikkeissään oli sellainen tenhovoima, että

nuori maalari tunsi itsensä taipuvaiseksi uskomaan kaikki ne tarinat,

joita kerrottiin siitä menestyksestä lemmenseikkailuissa, joita tällä

onnen suosikilla oli ollut. Hänen isänsä tosin oli keisari Kaarle,

mutta hänen äitinsä oli ollut vaan saksalainen pyykinpesijä.

Ystävällisesti pyysi don Juan seuraajiansa vetäytymään syrjään radan

perälle, auttoi naisia satulasta, astui herttuatar käsivarteensa

nojaten heidän edellään katsojalavalle, meni taas ratsastustantereelle,

antoi siellä taas käskyjä seurueessaan ratsastaville upseereille ja

keskusteli sitte naisten, Aleksanteri Farnesen ja mukana olevien

ylimyksien kanssa.

Ratsastussalin ulkopuolelta kuului äänekkäitä huutoja ja hevosten

jalkain töminää ja heti sen jälkeen talutettiin sisään yhdeksän

hevosta, kaikki parhaita valituita elukoita, täysirotuisia

andalusialaisia, parhaat kaikista niistä hevosista, jotka don Juan oli

voittanut sotasaaliina.

Ihastuneita hyväksymishuutoja kaikui ratsukentällä ja ihailun ilmaukset

tulivat yhä äänekkäämmiksi kun viimeinen, kymmenes ratsu, nuori

sysimusta ori, tempasi jäntevät maurilaiset tallimiehet, jotka sitä

taluttivat, mukaansa ratsastustantereelle ja siellä nousi kahdelle

jalalle nostaen heidätkin ylös koholle.

Nuoret ruskea-ihoiset tallimiehet pitivät uljaasti puoliansa, mutta don

Juan kääntyi Aleksanteri Farnesen puoleen lausuen:

"Mikä komea eläin, mutta sen pahempi, sillä on paholainen ruumiissaan

ja sentähden olemme sitä sanoneet Saatanaksi. Ei se kärsi satulaa

eikä ratsumiestä selässään. Kuinka minä uskaltaisin — Kas nyt se taas

nousee pystyyn — On ihan mahdotonta tarjota sitä hänen majesteetilleen.

Katsokaas sen silmiä, ja mimmoiset sieramet sillä on. Se on oikein

peto!"

"Mutta kauniimpaa hevosta ei voi olla", huudahti prinssi vilkkaasti.

"Niin loistavan kiiltävä musta karva, sellainen kaula, tuommoinen pää,

entä sitte lautanen; noin komea häntä, noin kauniit jäsenet ja kaviot!

Ohoh, nyt on leikki kaukana!"

Hillitön ori oli kolmannen kerran hypähtänyt pystyyn, hurjasti potkinut

etukavioillaan ympärilleen ja satuttanut toista maurilaista.

Parkuen ja valittaen tämä kaatui maahan ja heti sen jälkeen hevonen

tempautui irti toisen tallirengin käsistä ja nyt se omin valloin

irtaallaan pitkillä loikkauksilla syöksi pitkin rataa. Ikäänkuin

villittynä ryntäsi se sinne tänne, potki hurjasti takajaloillaan

ja lennätti hiekkaa ja pölyä naisten kasvoille katsojalavalle.

Nämä kirkuivat äänekkäästi ja heidän huutonsa teki hevosen vielä

hurjemmaksi. Muutamat kavaljeerit väistyivät syrjään ja tallimestari

käski viedä pois toiset hevoset.

Don Juan ja Aleksander Farnese seisoivat hiljaa, mutta edellinen

tempasi miekkansa ja huudahti kiivaasti:

"Santiago! Minä tapan tuon ilkeän elukan."

Hän ei jättänyt aikomustaan pelkkään puheeseen, vaan syöksi oitis

oritta vastaan; mutta tämä väistyi pitkillä loikkauksilla milloin

takasin päin milloin sivulle ja joka uudella juoksulla se lennätti

uudelleen hiekkaa estraadille.

Silloin Ulrikki ei kauempaa malttanut pysyä tikapuilla.

Uljaasti ja täysin tuntien voimansa pahankuristen hevosten

hillitsemisessä hän astui ratsastusradalle ja meni tyynesti korskuvaa

oritta kohti, säikäytti sen takaisin, seurasi sitä, odotti kunnes

se oli kääntynyt ympäri, ja kun hänen oli onnistunut päästä hevosen

kupeelle, sieppasi hän äkkiä lujasti ja rohkeasti kiinni kädellään

hevosen kuonosta. Ori tuli yhä hullummaksi ja koki päästä irti,

mutta sepän poika piteli sitä kiinni niinkuin pihdillä, puhalsi sen

sieramiin, silitteli kädellään sen päätä ja turpaa ja puheli sille

ystävällisesti.

Nyt elukka vähitellen tyyntyi. Vielä kerran se yritti kiskaista irti

voittajansa rautaisen lujasta kourasta, mutta kun ei se onnistunut,

niin se alkoi väristä ja seisoi nöyrästi hiljaa etujalat pitkälle

eteenpäin ojennettuina.

"_Bravo, bravamente_!" huudahti herttuatar ja sellaisen henkilön suusta

tullut suosionosotus sai Ulrikin hurmautuneeksi. Esiytymishalu, jonka

hän oli äidiltään perinyt, kiihotti häntä uskaltamaan vielä enemmän.

Varovasti hän tarttui vasemmalla kädellä oriin harjaan, laski kuonon

irti ja hyppäsi sen selkään.

Viekkaudella voitettu eläin koki tosin vapautua taakastaan, mutta

ratsastaja pysyi selässä lujasti; hän kumartui eteenpäin oriin

kaulalle, siveli taas sen päätä, painoi polvensa sen kupeisiin ja

muutaman minuutin kuluttua hän ainoastaan säärillään ohjaten vei

hevosen, ensin astuen ja sitte ravia juosten yli ratsastuskentän.

Viimein hän hyppäsi ratsailta, hyväili levollisena vieressään seisovaa

hevosta ja talutti sen suitsista don Juanin luokse.

Tämä vilkasi pikaisesti solakkaan rohkeaan nuoreen mieheen, kääntyi

puoleksi hänen puoleksi Aleksander Farnesen puoleen lausuen:

"Totta tosiaan, rakkauteni kautta vakuutan, tämähän oli kadehdittava

kepponen, oikein mestarin teko!"

Sitte hän meni hevosen luo, silitteli ja taputteli sen kiiltävää kaulaa

ja jatkoi puhettaan:

"Minä kiitän teitä, nuori mies. Te olette pelastaneet parhaan hevoseni.

Ilman teitä olisin pistänyt sen kuoliaaksi. Oletteko maalari?"

"Teidän palvelukseksenne, Teidän ylhäisyytenne."

"Se on kaunis taide, ja itse tiedätte parhaiten miten siinä olette

edistynyt. Mutta myös minun ratsumiesteni joukossa mies voi saavuttaa

suurta kunniaa, ehkäpä rikkautta ja mainettakin. Ottaisitteko pestin?"

"En, Teidän ylhäisyytenne", vastasi Ulrikki syvästi kumartaen. "Ellen

olisi maalari, niin ehkä mieluimmin olisin sotilas, mutta taidettani en

voi hyljätä."

"Oikein, oikein! Mutta — luuletteko, että oriille antamanne läksytys

nyt riittää, vai vieläkö se tanssi on alettava uudelleen?"

"Kenties; mutta myöntäkää, Teidän ylhäisyytenne, minulle kahdeksan

päivää aikaa, niin ruskeat tallirengit tätä hevosta ohjaavat aivan

helposti; pieni läksytys joka aamu niinkuin tänäänkin, niin sillä se

on tehty. Enkeli ei tosin tule teidän saatanastanne, mutta kumminkin

varsin viisas hevonen."

"Jos te siinä onnistutte", vastasi don Juan iloisena, "niin olen teille

kiitollinen. Ilmottautukaa minun luonani ensi viikolla. Jos tuotte

iloisia uutisia hevosesta miettikää sillä välin miten voisin teitä

palkita!"

Ulrikin ei tarvinnut kauvan mietiskellä. Kahdeksan päivää kului pian,

ja sitte — kuninkaan veljen piti lähettää hänet Italiaan. Hän oli

antelias ja ylevämielinen, sen tunnustivat hänen vihamiehensäkin.

Viikko kului, hevonen oli kesytetty ja piti selässään satulan

rauhallisesti. Don Juan vastaanotti suosiollisesti Ulrikin pyynnön

ja kutsui hänet matkustamaan amiraalilaivalla, yhdessä kuninkaan

lähettilään ja tämän sihteerin de Soton kanssa.

Vielä samana päivänä onnellinen taiteilija sai suosituskirjeen, joka

oli asetettu Rialton luona toimivalle kauppaliikkeelle ja nyt oli asia

päätetty, hän lähti Italiaan!

Coellon täytyi antaa perää ja hänen hyvä sydämensä nähtiin

taas, sillä hän kirjotti Ulrikin puolesta kirjeitä vanhoille

taiteilija-tovereillensa Veneziassa ja taivutti kuninkaan lähettämään

lahjan suurelle Tizianille. Lähettilään piti viedä se perille ja

hovimaalari häneltä otti lupauksen, että hän esittäisi hänen oppilaansa

Navarreten tuolle harmaantuneelle taiteenruhtinaalle.

Kaikki matkaa varten oli valmiina; Ulrikki asetteli kokoon kapineitaan

atelieerissa ja sitä hän teki toisellaisilla tunteilla kuin ensi

kerralla.

Hän oli mies, hän tiesi nyt oikean sanan, elämä oli hänellä avoinna ja

taiteen paratiisin piti hänelle avaaman porttinsa.

Hänen opintonsa Madridissa herättivät hänen omaa sääliänsä; Italiassa

hän vasta oikein täydellä todella alkaisi kehittyä maalariksi; siellä

työskentely hänelle antaisi sen, mitä se täällä oli häneltä kieltänyt:

tyydytystä, edistystä! Ylimielisenä niinkuin poikanen, puoleksi

haltioissaan ilosta, onnesta ja suurista toiveista hän palettikepillä

sotki paperikoriin ne piirrokset, jotka hänen omasta mielestään olivat

liian viheliäiset.

Keskellä tätä hävitystyötä tuli Isabella työhuoneeseen.

Hän oli nyt kuusitoistavuotias. Hän oli aikaisin vaurastunut

vartaloltaan, mutta oli jäänyt lyhytkasvuiseksi. Hänen pyöreissä

kasvoissaan katseli pari suurta vakavaa syväkatseista silmää ja hänen

pieni mehevän näköinen suunsa miellytti jokaista. Hänen päänsä ulottui

ainoastaan Ulrikin rintaan ja kun tämä aina oli Isabellaa kohdellut

niinkuin rakasta, ymmärtäväistä ja sievää lasta, niin varmaan oli

Isabellan lyhyt koko sen vaikuttanut.

Tänään tyttö oli tavallista kalpeampi ja hänen kasvoissaan oli niin

merkillinen vakavuus, että nuori mies kummastuksissaan ja kuitenkin

osanottavaisena kysyi:

"Miten sinun laitasi on, pikkuseni? Etkö ole terve?"

"Olen, olen", vastasi tyttö nopeasti. "Minun vaan täytyy vielä kerran

puhua kanssasi kahden kesken."

"Salaripityksellekö minua tahdot, Belita?"

"Lakkaa jo leikkiä laskemasta. En minä enää ole lapsi. Sydämeni on

surullinen ja sinulta en tahdo salata syytä siihen."

"Puhu vaan, puhu! Kuinka levottoman näköinen oletkaan! Tosiaankin voisi

tulla huolestuneeksi."

"Niin, siihen on sinulla kyllä syytä! Eihän sinulle kukaan sano

totuutta; mutta minä sinua pidän rakkaana, sentähden minä sen tahdon

tehdä ennenkun on liian myöhä. Älä minun puhettani keskeytä nyt,

muutoin rohkeuteni on lopussa ja minä tahdon, minun täytyy puhua."

"Minun opintoni eivät viime aikoina ole sinua miellyttäneet, eivätkä

itseänikään. Isäsi — —"

"Hän on sinut johtanut väärille teille ja nyt sinä matkustat Italiaan

ja kun siellä saat nähdä mitä etevimmät mestarit ovat tehneet, niin

sinä heti tahdot jäljitellä heitä ja unhotat mestari Moorin opetukset.

Minä tunnen sinut Ulrikki, minä tiedän sen! Mutta minä tiedän muutakin,

ja se minun täytyy nyt sanoa.

"Jos sinä annat innostuksesi houkutella itsesi heti maalaamaan tauluja,

jollet sinä mukaannu vielä kerran rupeamaan kainoksi vaatimattomaksi

oppilaaksi ja rehellisesti uurastamaan ja työtä tekemään, niin sinä et

edisty, et koskaan enää kykene toimeen saamaan sellaista muotokuvaa

kuin maalaamasi Sofonisban kuva on. Niin, silloin sinusta ei tule

suurta taideniekkaa ja kumminkin sinä voisit ja sinun pitää siksi

tulla."

"Kyllä minä siksi tulen, Belita, minusta kyllä sellainen tulee."

"Kyllä, kyllä, mutta ensin oppilas, oppilas! Sinun sijassasi minä

menisin Veneziaan katsomaan ympärilleni, mutta sieltä menisin

Flanderiin, Moorin luo, mestarin tykö."

"Ettäkö luopuisin Italiasta? Oikeinko todella? Isäsi on itse sanonut

minulle, että minä — no jaa muotokuvan maalaamisessa arvelee hänkin,

etten minä ole mikään taitamaton. Mihinkäs alankomaalaiset matkustavat

oppimaan jotain taiteensa alalla? Italiaan, aina vaan Italiaan. Mitä

he Flanderissa tekevät uutta? Muotokuvia ja muotokuvia eikä mitään

muuta. Moor on suuri, sangen suuri tällä alalla; mutta minä käsitän

taiteen toisella tavoin kuin hän; sillä on korkeampia päämääriä. Pääni

on ehdotuksia täynnä. Maltappas vaan, malta! Italiassa opin lentämään

ja jahka olen saanut valmistetuksi pyhän perheen, ja taiteen temppelin

kaikkine taitoineen, jos vielä aijon hankkia — —"

"Niin sitte, sitte, mitä sitte tulee?"

"Silloin ehkä muutat mielesi ja annat tuollaisen koulumestarin tapaisen

käytöksen mennä menojaan kerta kaikkiaan. Tuo tinkaileminen, tuo

tinkaileminen, tuo varotteleminen minua harmittaa. Se lopettaa minun

iloni, se masentaa riemuni. Sinä katkeroitat onneni — sinä, sinä — Tämä

inttäminen ja väittely on minusta iljettävää!"

Isabella vaikeni ja painoi päänsä alas alakuloisesti. Silloin Ulrikki

lähestyi häntä ja sanoi:

"En tahdo sinua loukata, Belita, en, sitä tosiaan en tahdo. Sinähän

tarkotat hyvää ja pidät minusta raukasta, hyljätystä orpoparasta,

pidäthän minusta, etkö pidä?"

"Pidän kyllä, Ulrikki, ja juuri sentähden olenkin sanonut sinulle

ajatukseni. Nyt sinä iloitset Italiaan menostasi —"

"Suuresti, sanomattomasti. Siellä minäkin sinua muistelen ja mikä

rakas, uskollinen, ymmärtäväinen pikku olento sinä olet. Erotkaamme

ystävinä, Isabella. Tule mukaani, se olisi parasta!"

Tyttö punastui punastumistaan yhä enemmän ja vastasi ainoastaan: "Voi

kuinka mielelläni tulisinkin!"

Nämä sanat kaikuivat niin herttaisesti ja tulivat niin sydämen

pohjasta, että ne tunkivat Ulrikin sielun syvyyteen. Ja lausuessaan

nämä sanat tyttö katsoi hänen silmiinsä niin uskollisesti ja rakkaasti

ja odottavasti, ettei Ulrikki muuta nähnyt kuin tytön silmät. Hän

niissä näki rakkautta, totista alttiiksi antautuvaa rakkautta, ei

sellaista kuin kauniin Carmenin tai niiden naisten rakkaus, jotka

olivat viskelleet kukkia hänelle palkongiltaan. Hänen sydämensä heltyi

ja kun hän nyt näki, miten Isabellan kasvot yhä enemmän hehkuivat kun

hän katsoi takaisin tyttöön, silloin hän tunsi rajatonta kiitollisuutta

ja iloa, eikä hän voinut vastustaa haluansa saada häntä syleillä ja

painaa rintaansa vastaan.

Tyttö sen salli ja kun tämä katsoi häneen ja tytön pehmeät

kirsikanpunaset huulet, joiden välillä näkyi valkosenhohtavat

hammasrivit, niin houkuttelevina loistivat häntä vastaan, niin ei

hän tiennyt miten se tapahtui, mutta hän kumartui ja painoi huulensa

tytön huulia vastaan. Ja nyt he toisiaan suutelivat, ja suutelivat

yhä uudelleen ja Isabella pani pienet kätensä hänen kaulaansa, sillä

käsivarsinensa hän ei ulettunut ja sanoi aina häntä rakastaneensa ja

Ulrikki vakuutti liikutetulla äänellä sen uskovansa ja ettei mailmassa

ollut yhtään parempaa, suloisempaa ja viisaampaa olentoa kuin hän; sen

hän vaan unohti sanoa, että hän Isabellaa rakasti. Tyttö antoi, hän

otti vastaan, ja tämä hänestä näytti luonnolliselta.

Isabella ei nähnyt eikä tuntenut mitään muuta kuin hänet ja onnensa,

Ulrikki oli aivan haltioissaan siitä autuudesta, että häntä

rakastettiin ja Isabellan suutelojen suloisuudesta ja sen vuoksi ei

heistä kumpikaan huomannut, että Coello oli avannut opintohuoneen oven

ja puoleksi närkästyneenä, puoleksi huvitettuna ravisti päätänsä ja

epäröiden katseli heitä hetkisen.

Kun viimein hovimaalarin karkea ääni heille äänekkäästi huudahti: "Soh,

soh, sepä nyt on kummallista käytöstä!" — niin he tempautuivat nopeasti

erilleen toisistaan.

Säikähtyneenä ja hämillään Ulrikki tavotteli sanoja ja soperteli

viimein:

"Me olemme — me tahdoimme jäähyväisiksi —"

Coello ei saanut aikaa keskeyttää hänen puhettaan, sillä hänen

tyttärensä heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja huudahti kyynelsilmin:

"Anna anteeksi, isä — anna anteeksi, hän rakastaa minua ja minä

rakastan häntä niin suuresti, ja nyt kun me kuulumme yhteen, en minä

pelkää hänen puolestaan, hän nyt ei säästä vaivojansa, ja kun hän sitte

palajaa luoksemme —"

"Jo riittää, jo riittää", keskeytti tytön isä hänen puheensa laskien

kätensä hänen suullensa. "Sentähden pidetään lapsille holhoojatar, ja

tämäkö on minun ymmärtäväinen Belita-tyttöni! Tuo mies — en siitä puhu

mitään, että hän on ihan köyhä; itselläni ei ollut kuin kolme realia

taskussa kosiessani sinun äitiäsi; mutta hän ei vielä osaa mitään, ja

se muuttaa asian. Minun luontoni mukaista ei ole karhuta velallisiani,

olen itse liian usein ollut velassa; mutta sinä, Navarrete, olet toki

saanut minulta paljon silloin kun sinun kävi huonosti, ja jollet

tahdo konnan nimeä, niin jätä tyttö rauhaan etkä saa häntä enää

nähdä ennenkun matkustat. Jos Italiassa olet oppinut mikä sinun on

opittava ja olet tullut oikeaksi taidemaalariksi, niin loppu menee

itsestään. Olethan sinä jo pulska ja voimakas mies etkä suinkaan

suvustasi huonone. Italiassa on muita naisia kuin minun pikku kelpo

tyttöni. Sulje silmäsi ja varo, ettet muserra hänen sydäntään. Sanasi

ja kätesi! Puolentoista vuoden kuluttua sinä jälleen tulet tänne ja

näytät mitä osaat ja suoritat kokeesi. Jos sinusta silloin on tullut

mitä minä toivon, niin minä annan hänet sinulle, mutta päinvastaisessa

tapauksessa sinä ääneti menet matkaasi. Sitä vastaan sinä pikku

rakastunut, ajattelematon lapseni et saa inttää mitään. Nyt, Belita,

menet kamariisi ja sinä, Navarrete seuraa minua."

Ulrikki seurasi mestaria hänen makuu-huoneeseensa. Siellä tämä avasi

arkun, jossa Ulrikin ansaitsemat rahat olivat. Hän ei itsekään tiennyt

minkä verran niitä oli, sillä niitä ei oltu luettu eikä kirjoihin

merkitty. Mestari pisti kouransa syvälle kultarahojen joukkoon, antoi

Ulrikille kaksi kouran täyttä ja sanoi:

"Tämä on maksu työstäsi täällä, tässä on huoletonta opintomatkaa varten

Veneziassa ja Florensissa. Älä tee lastani onnettomaksi, poika; sillä

jos sen teet, niin olet kurja, kunniaton lurjus, roisto, olet — — mutta

ethän sinä konnan näköiseltä näytä!"

Maalarin perheessä tänä iltana oli kuumat hetket. Taiteilijan

hidasluontoinen puoliso oli tänään enemmän kuin vilkas. Hän ei voinut

itseään hillitä suuttumuksen ja mielenliikutuksen tähden. Isabella oli

lapsuudesta asti ollut rakennusmestari Herreran, Espanjan etevimmän

arkkitehdin suosikki. Tämä oli jo puhunut mieltymyksestään tyttöön ja

nyt tulee tuollainen kulkuri köyhä poika, tuo mieheksi vielä kypsymätön

nulikka ja turmelee hänen lapsensa elämän onnen!

Sen sijaan että olisi ajanut kiittämättömän veijarin koko talosta pois,

olikin tuo miehen nuhjus antanut Ulrikille toiveita saada omakseen tuo

ymmärtämätön viaton tyttöraukka.

Vielä seuraavien viikkojen kuluessa rouva Petra Coello teki miehensä

päivät ikäviksi ja yöt vielä ikävämmiksi; mutta hovimaalari pysyi

lujana päätöksessään antaa Isabella Ulrikille, jos tämä puolentoista

vuoden kuluessa palajaisi Italiasta etevänä taideniekkana.

Yhdeskolmatta luku.

Amiraalilaiva, joka vei kuningas Filipin lähettilään Veneziaan,

tuli onnellisesti perille, mutta myrskyt ja pahat ilmat olivat sitä

viivyttäneet ja matkustajain joukossa oli Ulrikki ainoa, joka laivan

heiluessa ja sinne tänne kallistellessa oli pysynyt terveenä ja hyvissä

voimissa niinkuin vanha merimies.

Sitä vastoin oli hänen sisällinen vointinsa sitä huonommalla kannalla,

ja se joka olisi nähnyt miten hän aivan reunan yli kurottausi

katsoa tuijottamaan mereen tai ryhdiltään levottomana ja katse

synkkänä astuskeli edestakaisin, olisi tuskin aavistanut, että tämä

umpimielinen, ärtyisä, liiankin usein synkän mielialan valtaan joutuva

nuorukainen oli vastikään valloittanut jalon ihmissydämen, joka oli sen

arvoinen, että sitä kannatti toivoa ja että hän nyt läheni rohkeimpien

unelmiensa toteuttamista, innokkaimpien toivojensa täyttymistä.