Ikäänkuin siipien kohottamana hän meni miehestä mieheen pusertamaan

toverien käsiä. Valtaa, valtaa, korkeinta mitä mailmassa on, oli hän

saanut, se oli hänen. Ja koko kuormamiehistö, rengit, kokit, vaimot,

tytöt ja lapset kokoontuivat hänen ympärilleen ja huusivat hänen

nimeänsä ja jokainen, jolla oli hattu tai lakki, heilutti sitä ilmassa;

kellä nenäliina oli, huiskutti sillä. Rummutus toisensa jälkeen kumisi,

torven toitotus seurasi toistansa, ja konstaapeli käski lauaista kaikki

kanuunat yhteislaukauksena, sillä vaali oli hänen mielensä mukainen.

Melkein kuin huumauksissa seisoi valittu keskellä melua, riemuhuutoja,

sotamusiikkia ja tykistön jyskettä, nostaen kypäriänsä sekä viittaillen

kansalle vilkkailla liikkeillä. Hän tahtoi myös puhua, mutta meteli

sekotti hänen äänensä.

Florette oli vaalin jälkeen sieltä hiipinyt pois, ensin tyhjään

telttaan, sitte sairaan vaimon luo, joka tarvitsi hänen apuansa.

Electo ei joutanut ajattelemaan äitiänsä, sillä tuskin oli hän

ehtinyt tekemään tovereillensa kalliin juhlallisen valan ja heiltäkin

vastaanottamaan samallaisen, niin saapui kreivi Mannsfeld.

Sotapäällikkö vastaanotettiin kaikella kunnialla. Hän tunsi

Navarreten ja tämä alkoi keskustelut hänelle omituisella miehekkäällä

arvokkaisuudella, mutta kreivillä oli tosiaankin pelkkiä lupauksia

annettavana ja kapinalliset eivät luopuneet vaatimuksestaan: saada

rahaa taikka kaupunki!

Ylhäinen herra muistutti heille heidän valaansa eikä säästänyt hyviä

sanoja, varotuksia ja uhkauksia, mutta electo pysyi taipumattomana.

Mannsfeld älysi tulleensa turhaan; ainoa, minkä hän Navarretelta sai

toimitetuksi oli, että ymmärtäväinen mies johtajain joukosta saisi

seurata häntä Brysseliin esittämään valtioneuvostolle miten oli

rykmenttien tila, sekä vastaanottamaan uusia ehdotuksia ja kun kreivi

senjälkeen ehdotti, että hän tämän toimen uskoisi Zorillolle, niin

electo käski majotusmestarin heti laittautumaan valmiiksi matkalle.

Tuntia myöhemmin ylipäällikkö lähti leiristä ja Zorillo oli hänen

seurassaan.

Seitsemäskolmatta luku.

Viides yö electo-vaalin jälkeen pimeni, sateli hiljaa, tyhjillä

leirikaduilla kuului vaan silloin tällöin vahtisotilaitten askelia tai

jonkun itkevän lapsen ääntä.

Zorillon teltassa, jossa tavallisesti muutoin oli myöhään valaistus,

paloi tällä kertaa huono päretikku, jonka ääressä palvelustyttö unisena

istui parsien reikää villasessa röijyssään. Tyttö ei enää odottanut

ketään tulevaksi ja säpsähti kun teltan ovi äkkiä temmattiin auki ja

hänen isäntänsä, mukanansa kaksi äskettäin kapteenin arvoon nimitettyä

toveria, tuli suoraan hänen luoksensa.

Zorillo piti hattua kädessään, hänen musta, hiukan harmaansekainen

tukkansa riippui epäjärjestyksessä hänen otsallaan, mutta hän

astui suorana kuten tavallisesti. Hänen ruumiinsa ei liikahtanut,

mutta silmät vilkuivat teltan toisesta päästä toiseen; tyttö teki

ristinmerkin ja nosti kaksi sormea häntä kohti, sillä ilkeä katse

sattui häneen kun Zorillo viimein kumealla äänellä hänelle ärähti:

"Missä emäntäsi on?"

"Hän on poissa, sille en mitään voi", vastasi tyttö.

"Mihin hän on mennyt?"

"Electon Navarreten luo!"

"Milloinka?"

"Electo tuli hakemaan hänet ja lapsen heti teidän poismentyänne."

"Eikö hän ole tullut takaisin?"

"Äskettäin hän lähetti paistetun kanan, minun piti se tallettaa teille

kunnes tulette takaisin. Tuossa kananpaisti on."

Zorillo naurahti. Sitte hän kääntyi seuralaisiinsa ja sanoi:

"Minä kiitän teitä, te olette nyt — vieläkö Flora on electon luona?"

"Vielä tietystikin."

"Ja kuka — kuka se oli — sallikaa että istahdan — kuka se oli joka

hänen näki electon luona vaalin edellisenä yönä?"

"Minun veljeni", vastasi toinen kapteeni. "Hän tuli ulos teltasta juuri

kun veljeni kulki ohitse leirivartioston kanssa."

"Älä sitä pane sydämellesi", virkkoi toinen kapteeni. "Kyllä löydät

naisia tarpeeksi monta. Me jo rupeamme käymään harmaapäisiksi, eikä

kannata kilpailla enää niin kauniin miehen kanssa kuin Navarrete on."

"Minä olin luullut Sibyllaa älykkäämmäksi", sanoi toinen kapteeni

"Kuusitoista vuotta takaperin minä näin hänet Neapelissa. Olipa hän

silloin pulska nainen! Vielä hän nytkin on kohtalaisen soman näköinen;

mutta Navarrete, voisihan hän melkein olla Sibyllan poika. Te olette,

Pasqvale, häntä aina kohdellut hyvin. Niin, joka naisilta odottaa

kiitollisuutta — —"

Silloin majoitusmestarin mieleen johtui miten Sibylla juuri ennen

vaalia oli hänen kaulaansa kavahtanut ja kiittänyt häntä kaikesta hänen

hyvyydestään ja silloin Zorillo puri hammasta ja huokasi syvään.

Seuralaiset valmistautuivat lähtöön hänen luotansa, mutta hän malttoi

mielensä ja sanoi:

"Anna hänelle Renato kreivin lähettämä kirje. Se mitä minulla on

hänelle puhuttavaa, sen saan sitte myöhemmin sanoa."

Zorillo tarvitsi pitkän aikaa antaakseen haarniskansa ja ottaakseen

esiin kirjotuksen. Molemmat toverit huomasivat miten hänen sormensa

vapisivat ja he katsoivat toisiinsa säälivillä katseilla, mutta

kirjettä vastaanottaessaan vanhempi sanoi:

"Ei tämä meno kelpaa. Naiset ovat juuri kuin onnikin. Tänään yksi,

huomenna toinen. Vastaanota sinä se asia niinkuin tuhannet muutkin ovat

sellaiset seikat kantaneet, äläkä tee mitään tyhmyyksiä. Onhan sinulla

kelpo miekka, mutta Navarreten kanssa taisteluun antautuminen olisi

itsemurha. Kyllä minä hänelle kirjeen annan. Zorillo, ole sinä järkevä

ja ota pian toinen henttu."

"Pian, heti kohta, se on tietty", vastasi majotusmestari; mutta

lähetettyään pois palvelustytön ja jäätyänsä ihan yksin, hän painoi

otsansa pöytää vastaan ja hänen ruumiinsa tärisi liikutuksesta. Niin

hän istui kauvan; sitte hän pakotti itsensä juhlallisen näköiseksi ja

astuskeli edestakaisin. Oli jo aamukoitto kun hän meni vuoteellensa.

Seuraavana aamuna hän kokoontuneen sotaneuvoston läsnäollessa antoi

raportin electolle ja kun tämä toimitus oli lopussa, astui hän esiin

Navarreten luo ja sanoi niin lujalla äänellä, että kaikkien täytyi se

kuulla:

"Toivotan onnea teille, kun olette saanut uuden rakastajattaren."

"Siihen on teillä täysi syy", vastasi electo. "Malttakaa vaan

vähän aikaa, niin lyönpä vetoa, että toivotatte mulle onnea vielä

sydämellisemmin kuin tänään!"

Brysselistä kirjeellisesti lähetetyt ehdotukset olivat taas sellaiset,

ettei niihin voitu suostua. Nyt oli tarvis ryhtyä toimiin, ja

kapinallisen sotajoukon päällikkö käytti aikaa. Hänestä tuntui

"valta" tekevän hänen joustavuutensa ja vilkkautensa kahta vertaa

suuremmaksi. Oli kerrassaan ihana marssimisen, sotaneuvottelun ja

muiden vaivojen jälkeen saada levähtää äidin luona, kuunnella hänen

puhettaan ja avata hänelle sydämmensä. Kuinka arvokkaana olikaan äiti

pysynyt levottomuuksien ja vaarojen aikana, leirielämän likaisuudessa

ja kaikesta huolimatta — niin, hän uskalsi sen sanoa suoraan! Kuinka

viisaasti ja viehättävästi hän osasi puhua ihmisistä ja asioista,

miten leikillisiä sanasutkauksia hän lasketteli keskustelun höysteeksi

ja kuinka tarkoin huomasi Ulrikki hänen kokemuksesta tuntevan kaikki

seikat, jotka koskivat rykmenttien tilaa ja electon omaa asemaa.

Totta tosiaan, eipä Flora ollut suotta ollut likeisessä tuttavuudessa

sotajoukon johtajan kanssa.

Äitinsä neuvosta hän luopui aikeista valloittaa Mechelnin kaupunki,

saatuaan vakoojain kautta tietää, että se oli hyvin varustettu ja että

siellä odotettiin kapinallisten tuloa.

Sellaisilla varustuksilla, kuin hänellä oli käytettävinä, ei hän

voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen; hänen ensimäinen iskunsa

ei saanut olla harha-isku. Ja niin hän vaan näyttäytyi Brysselin

läheisyydessä, lähetti kapteeni Montesdoccan, joka vielä kerran

koki neuvottelukeinoja, tyhjin toimin takaisin ja eksyttääksensä

vastustajansa väärille jäljille hän valitsi ihan uuden tien ja hyökkäsi

äkkiarvaamatta Flanderissa rikkaan Aalstin kaupungin kimppuun.

Asukkaat yllätettyinä kokivat tosin puolustaa lujasti linnoitettua

kaupunkiansa, mutta porvarien voimat eivät kestäneet sotataitoisen,

saaliinhimoisen sotajoukon kiivasta hyökkäystä.

Valloitettu kaupunki oli kuninkaan oma. Sellaista panttia kapinalliset

tarvitsivat ja sen saatuaan he väkivallalla ottivat korvauksen

maksamatta jääneestä palkastaan. Kaikki, jotka yrittivät tekemään

vastarintaa, tapettiin miekalla; kaiken porvarien omaisuuden otti

sotamies itselleen kuuluvana palkkana. Holveissa suuren tornin

Belfriedin alla, jossa kellonsoitolla asukkaat vaaran uhatessa

kutsuttiin kokoon, oli runsaasti vaatetta uusia jakkuja varten.

Kultaa ja hopeaa ei puuttunut raatihuoneen rahastossa, kauppiasten

kassoissa eikä porvarien arkuissa. Kaikki hopeiset talouskapineet,

naisten kultaiset koristeet, lasten syntymäpäivälahjatkin joutuivat

vallottajain käsiin ja sataseitsemänkymmentä rikasta seurakuntaa

Aalstin ympäristöllä pakotettiin pitämään huolta siitä, että

kapinalliset saivat muonavaroja.

Navarrete ei estänyt ryöstämistä. Mitä sotamies hyökkäyksen aikana

otti, se oli hänen mielipiteensä mukaan ansaittua saalista. Aalstin

valloitus hänen mielestään oli täysin oikeutetun itsepuolustuksen

teko ja rykmentit ajattelivat niinkuin hänkin ja olivat electoonsa

tyytyväiset.

Kapinoitsijat hakivat ja löysivät asunnon porvarien taloissa,

nukkuivat heidän sängyissään, söivät heidän astioistaan ja joivat

heidän viinikellarinsa tyhjiksi. Kolme päivää sai ryöstäminen kestää.

Viidentenä päivänä oli palvelus ja majotuslaitos järjestetty ja

porvarit saivat taas kokoontua raatihuoneeseen, järjestää kauppansa ja

ammattinsa harjottamisen sekä toimia ja askaroida vanhastaan totutun

tapansa mukaan. Säilyneeseen omaisuuteen ei saanut enää kajota;

ryöstäminen ei enää maksanut vaivaa. Electolla oli oikeus valita

itselleen asunto missä hän tahtoi ja Aalstissa ei puuttunut kauniita

rakennuksia. Ulrikki oli tosin ensiksi halunnut asettua asumaan

Hiérgesin vapaaherran palatsissa, mutta hän luopui siitä ja valitsi

pienen kauniin talon torin varrella asunnoksi itselleen ja äidilleen,

koska se talo muistutti hänen isänsä pajarakennusta. Kulmahuoneen,

jonka ikkunat olivat Belfriediin ja komeaan raatihuoneeseen päin, antoi

Ulrikki sisustaa äidilleen ja kaupungin puutarhurit saivat käskyn

jättää hänelle kauneimmat ruukkukasvinsa. Tuo kukilla kaunistettu

huone, jota laululinnut elähyttivät, oli pian paljo hauskempi ja

komeampi kuin se koti, josta hän oli uneksinut. Hankittiin myöskin

pieni valkonen koira, ihan samallainen kuin Florettella oli ollut

pajarakennuksessa ja kun iltasilla lämmin kesäilma tuli sisään

avoimista ikkunoista ja Ulrikki äitinsä kanssa vaipui muistelmiin

entisiltä ajoilta tai suunnitteli tulevaisuuden hankkeita, niin hänestä

tuntui kuin uusi kevät olisi tulvinut hänen sieluansa täyttämään.

Kaupungin asukasten surkea tila ei häntä yhtään koskenut. He olivat

tappiolle jäänyt puolue sodan vakavassa pelissä, he olivat vihollisia

— kapinallisia. Oman käskyvaltansa alaisissa hän näki pelkkiä iloisia

naamoja; hän käytti valtaa, he tottelivat.

Zorillo häntä vihasi, sen hän näki tämän silmistä, mutta Ulrikki oli

nimittänyt hänet kapteeniksi ja mies teki tehtävänsä majotusmestarina

mallikelpoisesti. Florette tahtoi hänelle ilmottaa että electo oli

hänen poikansa, mutta Ulrikki pyysi hänen säästämään se tieto kunnes

hänen valtansa oli juurtunut lujemmaksi ja kuinkapa Florette taisi

armaaltansa kieltää mitään? Äiti oli ollut huolestunut, syvästi

murheissaan, mutta se oli pian haihtunut ja nyt hän taas voi olla

iloinen Ulrikin seurassa ja unhottaa murheet ja sydämensä surut.

Mikä onni kun sai taas omistaa poikansa ja vastaanottaa hänen

rakkautensa! Missä olisi ollut hellätuntoisempi poika, missä

rakkaampi koti kuin hänen kotinsa? Saaliina anastetut samettiset ja

brokaadivaatteiset puvut, jotka olivat olleet vapaaherratar Hiérgesin

omat, olivat joutuneet electolle. Kuinka nuorelta Florette näytti

niihin puettuna! Katsoessaan peiliin tämä hämmästyi omaa ulkonäköänsä.

Vapaaherran tallissa oli löydetty kaksi kaunista ratsuhevosta ja

kallisarvoisia satuloita ja suitsia. Ulrikki oli sen maininnut

äidilleen, jonka mieli heti rupesi tekemään lähteä ratsastamaan pojan

kanssa samoin kuin hän oli ratsastellut Grandgagnagen kanssa; ja kun

hän sitte pojan rinnalla ratsasti, puettuna pitkään sametti-leninkiin,

heiluvat sulkatöyhdöt komeassa hatussa, niin hän huomasi pian miten

vihamieliset porvaritkin ja heidän naisensa ihmetellen katselivat

heidän jälkeensä. Kaunis näkö olikin kun komea soturi, täynnä voimaa

ja itsetietoisuutta, virkun hevosen seljässä ratsasti kauniin naisen

vieressä, jolla oli valkonen tukka ja jonka silmistä loisti reipas

elämänhalu.

Zorillo tuli usein heitä vastaan kun he karauttivat raatihuoneen ohi

ja silloin Florette aina ystävällisesti teki hänelle tervehdyksen

ratsuvitsalla; mutta Zorillo tahallaan katsoi sivulle tai vastasi

kylmästi hänen tervehdykseensä kun hän ei voinut olla vastaamatta.

Tämä syvästi loukkasi Florettea ja hänen ollessaan yksinänsä tapahtui

usein, että hän lyyhistyi kokoon, vanhentuneen ja väsyneen näköisenä

katsoa tuijottaen maahan. Mutta Ulrikin tulo virkisti ja nuorensi hänet

pian.

Mitä poika eläessään oli kokenut, mikä oli liikuttanut hänen

sydäntään ja sieluaan, sen äiti nyt tunsi ja tiesi nyt välttää pojan

vastustamista kun tämä väitti, että valta oli suurin mailmassa.

Vähäpätöisiin seikkailuihin Aalstissa ei eleetön korkealle pyrkivä

mieli voinut tyytyä. Brysselistä oli tullut pannajulistus kapinallisia

vastaan, mutta kuninkaalla ei ollut mitään tekemistä sen toimen

kanssa; häpeällisen julistuksen tarkotuksena oli vaan alankomaalaisten

kirkujain suun tukkeaminen ja heidän piti vielä kalliisti maksaa suunsa

pieksäminen! Oli jotain suurempaa tekeillä! Sen aikuista Antwerpeniä

oli mainittu koko Intiaksi, joka oli yhteen kaupunkiin koottu, ja nyt

ei ollut sen vähempi kysymyksessä kuin tämän rikkauden pesäpaikan

sieppaaminen kapinallisten käsiin ja koko espanjalaisten armeija

Alankomailla oli hankkeissa seurata Aalstissa olevien rykmenttien

esimerkkiä.

Äiti oli pojan ystävä ja neuvonantaja. Mihin tärkeämpään toimeen hän

ryhtyi, siihen hän ensin kuulusteli äitinsä mielipidettä ja usein

hän oman mielipiteensä hylkäsi kuultuansa äidin neuvon. Tällainen

osallisuus suurten asiain ohjaamisessa sai Sibyllan kekseliäälle

älylle miettimistä. Kun jossakin asiassa syyt ja vastasyyt joutuivat

tasapainoon, saman arvoisiksi, asetteli hän kortit pöydälle ja niiden

ennustus silloin tavallisesti ratkaisi asian. Näiden kahden ajatus- ja

toiminta-tapaan ei vaikuttanut mikään korkeampi päämäärä, ei mikään

halu vaikuttaa hyvää ja suuremmoista laajempiin piireihin.

Mitäpä heitä liikutti, että tuhansien ihmisten onni tai onnettomuus

riippui heidän päätöksestään. Kuolettava ase heidän käsissään oli vaan

kallisarvoinen kapine, josta iloitaan ja jolla otetaan alas hedelmät

puusta.

Don Juanin sanan, että valta on viljavainio, näki Ulrikki nyt jo

toteenkäyneen, sillä olihan Aalstissa paljon täysinäisiä tähkäpäitä

heidän poimia.

Sotamiehen lasta, jonka Flora oli ottanut mukaansa poikansa

luo, hoiteli hän niinkuin ennenkin äidillisellä huolella, mutta

olkipahnoilla syntynyt lapsi oli nyt puettuna hienoon palttinaan ja

pitseihin ja muihin kummallisesti mietittyihin koristuksiin. Lapsi

oli hänelle tarpeellinen, sillä kun hän pitkäin tuntien kuluessa

aamupäivillä, jolloin Ulrikki tavallisesti oli ulkona, liian kipeästi

tunsi synkkien ajatusten vaivaavan, niin hän puuhasi hoitaen tuota

avutonta olentoa.

Ulrikki oli usein melkoisen kauvan poissa, kauvemmin kuin velvollisuus

vaatikaan. Mitähän mahtoi poika puuhata? Mahtoiko hän käydä jonkun

rakastajattaren luona? Miksipä ei? Äiti vaan oli ihmeissään, ettei

kaukaa ja läheltä kulkenut kauniita naisia hänen komean poikansa luo.

Niin, olihan electo löytänyt entisen rakastajattaren: taiteen, jonka

hän tyytymätönnä oli hyljännyt. Hän oli saanut kuulla, että eräs

maalari oli kaatunut kaupunkia puolustettaessa. Ulrikki oli nyt

lähtenyt vainajan asuntoon nähdäksensä hänen maalaamiansa teoksia,

mutta mimmoisessa tilassa olikaan taiteilijan asunto! Akkunat ja

talouskapineet oli rikottu pirstaleiksi, murtamalla avatut kaappien

ovet roikkuivat väännetyillä saranoillaan huoneen lattialle päin; leski

oli lasten kanssa atelieerissä olkipahnoilla.

Tämä liikutti hänen sydäntänsä ja tuolle onnettomalle naiselle hän

antoi apua runsaalla kädellä. Seinillä oli muutamia pyhimysten

kuvia, jotka espanjalaiset olivat säästäneet hävittämättä; myöskin

maalausteline, maalit ja siveltimet olivat säilyneet koskematta.

Silloin hänen mieleensä juolahti ajatus, jonka toimeenpanoon hän heti

ryhtyi. Hänen piti maalata uusi sotalippu! Kuinka kiivaasti hänen

sydämensä sykkikään, kun hän taas seisoi maalaustelineen edessä!

Kerettiläisiä hän piti pakanoina. Espanjalaiset taistelivat etupäässä

niitä vastaan uskon puolustukseksi. Sentähden hän nyt maalasi lipun

toiselle sivulle ristiinnaulitun Vapahtajan ja toiselle sivulle pyhän

neitsyen kuvan. Taiteilijan leski oli mallina madonnaa maalatessa ja

nuori sotilas Kristuksen kuvaa maalatessa.

Hänen luovaa kättänsä ei nyt ollut hillitsemässä mitkään arvelut eikä

pelko arvostelijain moitteista, sillä nyt oli valta hänen käsissään ja

mitä hän sai syntymään, sen täytyi kelvata.

Costan pään, jommoiseksi hän sen oli maalannut Tizianin luona,

hän asetti Vapahtajan vähän koukistetulle vartalolle ja neitsyt

Maria sai Sibyllan kasvot, uhmaten Madridilaisia ankaroita taiteen

tuomareita, hänen omaksi ilokseen ja äidin kunniaksi. Hän kuvasi

äitinsä nuoremmaksi, muutti hänen valkoset hiuksensa kiiltäviksi kullan

keltaisiksi ja eräänä päivänä hän pyysi Floraa pysymään liikkumattomana

ja miettimään jotakin oikein vakavaa; hän tahtoi piirtää äitinsä kuvan.

Silloin äiti iloisesti istahti asentoon ja sanoi:

"Riennä nyt, sillä vakavannäköisenä en voi kauvan pysyä."

Muutaman päivän kuluttua olivat molemmat maalaukset valmiit; ne olivat

koko lailla hyvin onnistuneet ja häntä ilahutti, että hän vielä

pitkän väliajan kuluttuakin kykeni jotakin aikaansaamaan. Äiti oli

ylen ihastunut pojan mestariteoksesta ja varsinkin hänen tarkasta

muististaan. Nuorena vaimona hän sanoi olleensa ihan sen näköinen ja

ihmeellistä oli miten hyvin Ulrikki oli osannut saada tarkoin saman

värin mikä hänen hiuksillaan silloin oli; mutta hän pelkäsi kuitenkin,

että olisi Jumalan pilkkaamista kun maalasi neitsyt Marian kasvot

hänen muotoisiksi. Eihän hän ollut sen parempi kuin törkeästi syntinen

vaimo. Hän iloitsi että tämä työ oli lopussa, sillä taas rupesi häntä

vaivaamaan levottomuus ja aamupäivät hänestä tuntuivat niin ikäviltä.

Pasqvale ei ollut kertaakaan — se häneen kipeästi koski — edes katsonut

hänen puoleensa ja hän alkoi ikävöidä seurustelua miesten kanssa, johon

hän oli tottunut. Mutta hän ei valittanut, vaan näytti Ulrikille aina

samaa iloista naamaa, kunnes tämä eräänä päivänä ilmoitti, että hän

joksikin ajaksi lähtisi matkalle jättäen äidin yksin.

Jo useita kertoja oli hän pikkukahakoissa ajanut pakoon porvareista

ja talonpojista kokoon haalituita joukkoja, jotka olivat lähteneet

taisteluun kapinoivaa sotajoukkoa vastaan; nyt eversti Romero kutsui

häntä taistelemaan suurta isänmaanystäväin sotajoukkoa vastaan, joka

oli kokoutunut Löwenin ja Tirlemontin välisille seuduille jalosukuisen

Floyonin herran johdolla. Sanottiin siinä sotajoukossa olevan pelkkiä

ylioppilaita ja muita niskoittelevia kirkujia, ja niin asianlaita

tosiaan olikin; mutta sellaiset "kapinoitsijat" olivat kukoistavin osa

sorretun kansan nuorisosta, jalomielisiä henkilöitä, joiden mielestä

oli sietämätöntä nähdä isänmaa kapinoitsevain vallattomain sotalaumojen

sorron alaisena.

Ulrikki lähti äitinsä luota ilman mitään levottomuutta. Hän oli

varmasti vakuutettu palajavansa kotiin voittajana, mutta tuo

herkkätunteinen nainen oli itkuun pakahtumaisillaan pojaltansa

jäähyväisiä ottaessaan.

Electo lähti sotaan johtaen oivallista joukkoa. Kapinallisen sotajoukon

pääosasto, jossa oli kapteeni ja majotusmestari Zorillo, seisattui

paikoilleen pitääksensä porvareita kurissa.

Kahdeksaskolmatta luku.

Melkoisen suurilukuinen, mutta hätäpikaa kokoonhaalittu joukko

isänmaansa puolustajia joutui perin pohjin tappiolle taistelussa

Tisnacqin luona, vaikka heitä vastassa oli vaan vähäinen joukko

tottuneita espanjalaisia.

Ulrikki oli toimeliaasti auttanut pikaisen voiton saamiseen ja häntä

tervehtivät vertaisenansa hänen entinen everstinsä, urhoollinen

Romero, uljas ratsuväen päällikkö Mendoza ja monet muut arvossa

pidetyt upseerit. Kun nämä herrat itse olivat yhtyneet kapinaan,

niin electo oli heidän veikkonsa ja he eivät jättäneet tinkaamatta

häntä osalliseksi siihen yritykseen, joka heillä oli mielessä tehdä

Antwerpeniä vastaan.

Hän oli suurella rohkeudella mennyt tuleen ja missä hän näyttäytyi,

siellä hänen väkensä ojensi hänelle kättä luvaten kuuliaisuutta ja

uskollisuutta kuolemaan asti.

Ulrikki kulki ikäänkuin myötätuulen kannattamana. Ei yksikään ruhtinas

voinut tuntea kasvavan valtansa suloisuutta makeammin kuin hän. Illalla

tappelun jälkeen syötiin oivallinen juhla-ateria, jolloin häneen

liittyivät Romero, Vargas, Mendoza ja Tassis. Seuraavana aamuna hänen

luoksensa tuotiin ne sota-vangit, jotka olivat joutuneet hänen väkensä

käsiin.

Vangiksi joutuneet ylioppilaat, porvarien pojat ja talonpojat oli

hän jättänyt luutnanttinsa kuulusteltaviksi; mutta vankien joukossa

oli myöskin kolme jalosukuista herraa, joilta voitiin vaatia suuret

lunnaat. Molemmat vanhat herrat olivat jo suostuneet maksamaan mitä

hän vaati ja heidät olivat vahtimiehet jo vieneet pois, kolmas pitkä

ritarin haarniskapukuun puettu mies jäi hänen luokseen viimeksi.

Tämän kanssa oli Ulrikki mieskohtaisesti ollut käsikähmässä, sillä

vangittu oli ratsastanut suoraan häntä vastaan tehden ankaran

hyökkäyksen täydellä voimalla; eikä taistelu olisi päättynyt electon

voitoksi, ellei kiväärin laukaus olisi vastustajan hevosta tappanut

hänen altansa.

Ritarilla oli nyt käsivarsi siteessä. Keskellä hänen panssariansa ja

varuksien olkakappaleessa komeili aatelinen vaakuna taitehikkaasti

korkokuvaksi taottuna.

"Teidät on autettu esiin kuolleen hevosenne alta", virkkoi electo

ritarille. "Te käytätte miekkaanne oivallisesti."

Hän oli puhunut espanjankieltä, mutta toinen kohautti olkapäitään ja

vastasi saksaksi:

"En ymmärrä espanjankieltä."

"Oletteko saksalainen?" kysyi Ulrikki omalla äidinkielellään. "Kuinka

te olette joutunut alankomaalaisten kapinoitsijain joukkoon?"

Aatelismies katsoi electoa kummastuneena. Mutta tämä ei hänelle

jättänyt miettimisen aikaa, vaan jatkoi:

"Minä ymmärrän saksaa; mitä vastaatte?"

"Minulla oli asioita käydäkseni Antwerpenissä."

"Asioita, mitä asioita?"

"Mitäpä se muihin kuuluu."

"Jättäkäämme siis kohtelias puhetapa ja ryhtykäämme toisellaiseen."

"Ei, minä olen voitettu ja olen velvollinen teille vastaamaan."

"No siis?"

"Minun piti ostaa vaatetta."

"Oletteko kauppias?"

Ritari ravisti päätään ja vastasi hymyillen:

"Olemme rakennuttaneet uudelleen linnamme tulipalon jälkeen."

"Ja nyt tarvitsette tapetteja ja taiteellisia kudoksia. Luuletteko

niitä saavanne meidän luotamme?"

"Tuskinpa!"

"Mikä siis Teidät vei meidän vihollistemme joukkoon?"

"Parooni Floyon on äitini sukulainen. Hän marssi teitä vastaan ja kun

hänen hankkeensa oli minulle sovelias —"

"Ja kun Teitä halutti tapella, niin teki mieli koettaa sotaonnea."

"Aivan niin."

"Ettekä ole huonosti tehnyt tehtäväänne. Mistä olette kotoisin?"

"Johan sen tiedätte; Saksasta."

"Se on hyvin laaja maa."

"Schwarzwaldista, Schwabenista."

"Entäs Teidän nimenne?"

Vanki vaikeni, mutta Ulrikki katsahti vaakunaa ritarin haarniskassa,

tarkasteli hänen kasvojaan tarkasti ja merkillinen hymy oli

hänen suupielissään hänen astuessaan vangin luokse lausuen aivan

toisellaiseksi muuttuneella äänellä:

"Te arvelette, että Navarrete vaatii Frohlingenin kreiviltä yhtä suuren

lunastusrahan kuin mitä kreivin metsät ja tilukset maksavat?"

"Te näytätte minut tuntevan."

"Ehkäpä, kreivi Lips."

"Tuli ja leimaus!"

"Ahaa! Te olette olleet sotaretkillä sen jälkeen kuin läksitte

luostarista."

"Luostaristako! Kuinka Te sen tiedätte?"

"Me olemme vanhat tuttavat, kreivi Lips, katsokaahan vaan minua

tarkemmin!"

Toinen katseli electoa tutkistellen, ravisti päätänsä ja sanoi:

"Alussa ette näyttänyt vallan tuntemattomalta, mutta en ole koskaan

ollut Espanjassa."

"Mutta minä olen ollut Schwabenissa ja siitä ajasta asti on Teillä

vielä minulta saatavaa. Olisiko Teidän lunastusrahanne kylliksi

riittävä maksuksi rikotusta kirkon ikkunasta?"

Kreivi silloin silmänsä avasi selko selälleen ja iloinen hymy tuli

hänen kasvoillensa kun hän löi yhteen kahta kämmentään ja vilpittömällä

ihastuksella huudahti:

"Sinä, sinä — sinä olet Ulrikki! Hiisi minut vieköön jos erehdyn! Mutta

kuka tuhat tulimmainen osaisi espanjalaisessa electossa tuntea ja

aavistaa schwarzwaldilaispoikaa?"

"Että minä kumminkin se olen, se jääköön ensiksikin salaisuudeksi

meidän kesken!" huudahti Ulrikki ja ojensi kreiville kätensä. "Ole

vaiti, ja tästälähtien olet vapaa. — Lunastusrahasi kuitataan

ikkunaruudulla!"

"Voi pyhä neitsyt! Jos kaikki luostarin ikkunat olisivat yhtä kalliita,

niin kylläpä munkit lihoisivat!" huudahti kreivi.

"Schwabilainen säilyttää luonteensa espanjalaisenkin jakun alla. Mikä

onni olikaan, mikä sanomaton onni, että minä seurasin Floyon'in mukana

— entäs ukko, Aatami ja Ruth — mikä ilo heille!"

"Kaiketi tietänet — isäni on kuollut kauvan aikaa sitte!" sanoi Ulrikki

luoden silmänsä maahan.

"Kuollutko?" huudahti toinen. "Ja kauvanko aikaa sitte? Kolme viikkoa

takaperin minä vielä hänen tapasin alasimensa ääressä."

"Minunko isäni? Alasimen ääressä? Ja Ruth!" änkytteli Ulrikki katsoen

kalpeana toista kasvoihin kysyvästi.

"Elossa he ovat, ihan totta, he ovat elossa. Minä tapasin hänet jälleen

Antwerpenissä. Hän takoi rautapukuja paremmin kuin kukaan muu. Hitto

soikoon, totta kai sinä olet kuullut puhuttavan asesepästä mestari

Schwabista."

"Schwab, Schwab — hänkö olisi isäni?"

"Sinun isäsi ilmi elävänä. Kuinka pitkä aika siitä nyt on kulunut?

Kolmetoista vuotta, sillä siihen aikaan minä olin kuudentoista ijällä.

Silloin hänet näin viimeisen kerran ja kumminkin tunsin minä hänet

heti ensi silmäyksellä. Niin, niin, sitä hetkeä, jolloin mykkä nainen

veti nuolen pois juutalaisen rinnasta, en voi koskaan unhottaa. Mitä

minä silloin metsässä näin, on vieläkin ihan elävästi tänäkin päivänä

silmieni edessä."

"Hän elää, he eivät ole häntä tappaneet!" huudahti electo ja nyt vasta

hän alkoi iloita tuosta mieltä liikuttavasta uutisesta. "Lips, Filip!

Minä olen löytänyt jälleen äitini ja nyt isänikin. Malta, malta;

minä puhun luutnantilleni. Hän tulee minun sijaani ja sinä ja minä

ratsastamme Lieriin ja siellä pitää sinun kertoa minulle kaikki! Pyhä

neitsyt, sinulle kiitos, tuhannet kiitokset olkoot. Minä saan jälleen

nähdä isäni, oman isäni!"

Oli jo enemmän kuin puoliyö kulunut ja entiset koulutoverit istuivat

vielä viinipikarista maistellen erikoisessa huoneessa Leijonan

ravintolassa Lierissä. Electo ei väsynyt kyselemiseen ja kreivi Filip

hänelle vastaeli mielellään.

Nyt Ulrikki sai tietää minkä lopun tohtori oli saanut ja että hänen oma

isänsä oli tullut Antwerpeniin sekä asunut siellä kaksitoista vuotta

aseseppänä. Juutalaisen mykkä vaimo oli jo matkan kuluessa kuollut

surusta, mutta Ruth asui Aatamin luona ja hoiti hänen talouttaan.

Navarrete oli usein kuullut kehuttavan mestari Schwabia ja hänen

työtään, olipa käyttänyt rautapaitaakin, joka oli tehty hänen pajassaan.

Ruthista tiesi kreivi paljon kertoa. Hän tunnusti, ettei hän ollut

hakenut mestari Aatamia aseiden vuoksi, vaan kauniin tyttären takia.

Tyttö oli kasvanut solakaksi kuin honka. Entäs hänen kasvonsa! Joka

hänet kerran oli nähnyt, ei häntä koskaan unhottanut. Sen näköinen

oli varmaankin ollut ihana Judith, joka tappoi Holoferneksen, taikka

kuningatar Zenobia, taikka siveä Lucretia Roomassa. Hän oli nyt

kahdennellakymmenellä vuodella, ikänsä kukoistavimmalla ajalla, mutta

hän oli hellävaraisesti pidettävä kuin lasi ja vaikka Ruth mielellään

näki hänet, vanhan tuttavuuden ja ystävyyden vuoksi Ulrikkia kohtaan

ja metsässä tapahtuneen tapauksen tähden, niin asia kuitenkin mitä

Ruthiin tuli oli niin selitettävä, että hänen sai nähdä, mutta ei

häneen kajota. Ruth varmaankin olisi iloissaan kun hän saisi kuulla

Ulrikin vielä olevan elossa ja mikä hänestä oli tullut. Ja mestari,

mestari! Ei, nyt hän ei lähtenytkään kotiin, vaan takaisin Antwerpeniin

ruvetaksensa Ulrikin sanansaattajaksi! Mutta nyt täytyi Ulrikin myös

kertoa, miten hänen oli käynyt.

Sen hän kyllä teki, mutta pikaisesti ja päällisin puolin; sillä yhä

uudelleen electo palasi entisiin aikoihin ja isäänsä. Hän kyseli

jokaista yhteistä tuttavaa.

Vanha Frohlingenin kreivi oli vielä elossa, mutta hän kärsi paljon

vaivaa jalka-leinin takia ja nuoren oikullisen puolisonsa vuoksi,

jonka kanssa hän leskimiehenä oli vanhanpuoleisena mennyt naimisiin.

Hirsipuu-Markku oli tullut synkkämieliseksi ja hänen elämänsä oli

päättynyt nuora kaulassa, mutta itsemurhan kautta. Xaver oli mennyt

hengelliseen säätyyn ja Roomassa hän nautti suurta arvoa espanjalaisen

munkkikunnan jäsenenä. Apotti oli vieläkin luostarin esimiehenä ja

nyt hänellä oli hyvää aikaa lukujensa harrastamiseen, sillä koulu oli

luostarissa lakkautettu ja kun osa luostarin tiluksista oli otettu

pois, niin oli munkkienkin luku vähentynyt. Vouti oli joutunut väärän

syytteen alaiseksi siitä, että hän muka olisi anastanut itselleen

holhottien omaisuutta. Hän oli koko vuosikauden ollut vankeudessa ja

sitte kun hän oikeudessa oli julistettu syyttömäksi, oli hän myöhemmin

kuollut maksatautiin.

Aamu valkeni kun ystävät erosivat. Kreivi Filip suostui ilmoittamaan

Ruthille, että Ulrikki oli löytänyt äitinsä. Ruthin piti taivuttaa

mestarin antamaan anteeksi vaimollensa, jota poika ei lakannut

kehumasta.

Jäähyväisiä lausuessa koki Filip taivuttaa electoa ajoissa kääntymään

toiselle elämänuralle, sillä tie, jota hän nyt kulki, oli vaarallinen.

Mutta Ulrikki hänelle nauroi vasten kasvoja ja huudahti:

"Tiedäthän että olen löytänyt oikean sanan ja äärimmäiseen saakka minä

sitä käytän hyödykseni. Sinä olet syntynyt pikku-valtiaaksi, minä olen

itse hankkinut valtani enkä aijo pysähtyä ennenkun sitä voin käyttää

suuressa ja suurimmassakin. Jos mikään maailmassa jumalain ravinnolle

maistuu, niin se on valta!"

Leirissä löysi electo lippukomennuskunnan valmiina palausmatkaa

varten Aalstiin ja kun hän nyt ratsasti tietä eteenpäin, näki hän

ajatuksissaan vanhemmat, omat vanhempansa uudestaan onnellisina

yhdessä; toisen kerran hän oli näkevinänsä Ruthin majesteetillisen

kauneutensa täydessä loistossa. Hänen muistoonsa johtui miten ylpeänä

hän oli nähnyt isänsä ja äitinsä yhdessä astuvan kirkkoon sunnuntaisin

ja kuinka hän sylissään oli kantanut Ruthia pakoretkellä ja kaiken

tämän hän toivoi jälleen näkevänsä ja kokevansa.

Ainoastaan vähän lepoa hän soi miehistölleen, sillä hänellä oli palava

halu päästä äitinsä luo. Kotiintulo sellaiset uutiset mukanansa, kas

sitä sopi pitää muhkeana paluumatkana. Kuinka ihanaa ja kaunista elämä

olikaan, miten hartaasti hän kiitti onneansa.

Aurinko meni mailleen ystävällisen Aalstin taakse kun hän läheni

kaupunkia ja taivas oli kuin ruusuja täynnä.

"Ihanaa, kaunista", mutisi hän ja osotti luutnantille loistavia värejä

taivaanrannalla lännessä.

Sanansaattaja oli rientänyt hänen edellänsä ja voittajia

vastaanotettiin kunnialaukauksilla ja torven toitotuksilla kun he

ratsastivat kaupungin portista sisään. Raatihuoneen edustalla hän

hyppäsi maahan hevosen seljästä ja siellä hänet vastaanotti se

kapteeni, joka hänen poissa ollessaan oli pitänyt ylipäällikkyyttä.

Electo kertoi pikaisesti loistavan voittoretken menosta ja kysyi sitte

tapahtumisia hänen poissaolo-ajaltaan.

Silloin kapteeni hämillään katsoi alas ja sanoi epäröiden:

"Ei ole mitään tärkeämpää tapahtunut, mutta toissa päivänä sattui

tapaus, joka varmaan pahoittaa mieltänne. Teidän armaanne, leirisibylla

—"

"Mitä? Mitä tarkoitat?"

"Hän meni Zorillon luo ja tämä, älkää peljästykö — on hänet lävistänyt."

Silloin Ulrikki horjui ja hän matki kumealla äänellä: "on hänet

lävistänyt?" Hän tarttui sitte toisen olkapäähän ja ärjäsi:

"Lävistänytkö? Se on murhannut, tappanut hänet?"

"Hän pisti väkipuukon sydämeen, keskelle Sibyllan sydäntä. Varmaan hän

on kuollut kuin salaman iskemänä. Zorillo on lähtenyt täältä pois.

Herra ties mihin lienee mennytkään. Kukapa osasi aavistaakaan, että tuo

rauhaluontoinen ihminen —"

"Te olette laskeneet hänet pakoon pääsemään, auttaneet murhamiehen

matkaansa, Te koirat!" riehui Ulrikki onnetonna. "Siitä saatte vielä

vastata. Missä hän on, missä hänen ruumiinsa nyt on?"

Kapteeni kohautti olkapäitään ja sanoi lepyttävällä äänellä:

"Tyyntykää, Navarrete! Kyllä meidänkin on paha mieli Sibyllasta,

moni häntä leirissä ikävöipi. Mitä Zorilloon tulee, niin hän tunsi

tunnussanan ja voi milloin hyvänsä päästä kaupungin portista ulos.

Ruumis on vielä hänen asunnossaan."

"Vai niin!" soperteli electo. Hän koki sitte koota ajatuksensa ja

virkkoi synkästi:

"Minä tahdon hänet nähdä!"

Kapteeni kävi ääneti hänen kanssaan ja avasi murhaajan asunnon oven.

Tuossa höylänlastujen päällä karkeista laudoista kokoonkyhätyssä

ruumisarkussa oli pitkänään se vaimo, joka hänet oli synnyttänyt, oli

hänet hyljännyt ja kumminkin oli niin sydämestään häntä rakastanut.

Köyhä sotamiehen vaimo, jolle vainaja oli tehnyt hyviä töitä, vartioi

hänen ruumiinsa ääressä ja päänpuolella paloi ainoastaan suitsuva

pärevalkea punasella valolla. Pikkunen valkonen koira oli päässyt

sisään ja vainusi nuuskien lattiapalkkeja, jotka vielä olivat punasina

emännän verestä.

Ulrikki tempasi päretikun pihdistä ja valaisi vainajan kasvoja. Hänen

kyyneleiset katseensa tarkastelivat äidin kasvonpiirteitä mutta

ainoastaan pikimältään hän niihin vilkasi, sitte hän kauhistuneena

kääntyi pois ja ojentaessaan pärevalkean seuralaisilleen hän sanoi

hiljaa:

"Peittäkää hänen kasvonsa."

Sotamiehen vaimo laski karkean peitteen tuon naisen kasvoille, joka

oli eläessään hymyillyt niin ystävällisesti; mutta Ulrikki laskeusi

polvilleen ruumisarkun viereen ja painoi päänsä vainajan syliin ja niin

kului monta pitkää minuuttia.

Viimein hän hitaasti nousi pystyyn, hieroi silmiään ikäänkuin pahasta

unesta herännyt, löi rajusti rintaansa ja katsoi ympärillä oleviin

henkilöihin heitä tutkivasti tarkastellen.

Hän oli electo, ja tällä tavoin kunnioitettiin sitä, mikä hänelle oli

rakasta.

Viheliäisenä köyhään kirstuun oli hänen äitinsä laskettu, ryysyinen

kerjäläisnainen oli ruumiin ääressä vartijana — ei mitään vahakynttilää

ollut pään pohjissa, ei kukaan pappi rukoillut hänen sielunsa

pelastukseksi!

Hänen rinnassaan riehui tuska ja nyt kun tuon katkeran vieraan lisäksi

tuli karvas mieliala, niin hän haltioissaan huudahti:

"Tänne kapteeni! Tämä vainaja, tämä nainen julistakaa se kaikille —

Sibylla oli minun äitini, niin, niin, minun oikea äitini! Kunnioitusta,

kunnioitusta minä vaadin hänelle samoin kuin itselleni! — Pakolla minä

vaadin, mitä minulle on tuleva! Tänne ihmisiä, ihmisiä, jotka tuovat

tulisoihtuja! Katafalkki Pyhän Martin kirkossa on pantava kuntoon ja

asetettava alttarin eteen! Ja sen viereen vahakynttilöitä niin monta

kuin voidaan saada! Vielä on aikaa! Luutnantti, hyvä on että olette

saapuvilla! Puhutelkaa tuomiorovastia ja käykää piispan puheilla,

minä tahdon juhlallisen sielumessun äidilleni! Samat juhlamenot

ovat pidettävät kuin Aerschotin herttuattaren kuoleman jälkeen! On

puhallettava kokoutumismerkki sotaväelle! Kelloja on soitettava!

Tunnin kuluttua on kaikkien kokoutuminen P. Martin kirkkoon. Tänne

tulisoihtuja, sanon minä. Minulla on oikeus käskeä! Myönnetäänkö vai

eikö? Täällä läheisyydessä oli iso tamminen ruumisarkku puusepällä.

Tuokaa se tänne. Paremman kuolinvuoteen minä tahdon äidilleni. Onneton,

onneton rakas vaimo, miten paljon pidit kukkasista eikä kuitenkaan

ole kukaan tullut sinulle tuomaan ainoatakaan! Kapteeni Ortis! Nyt

olen antanut käskyni! Kun tulen takaisin, niin pitää kaikki olla pantu

toimeen; — luutnantti, Te olette saanut käskynne noudatettavaksi!"

Nyt hän riensi pois kuolinhuoneesta omaan asuntoonsa. Hän repi

pikaisesti kukkia ja oksia kasveista. Palvelustytöt katselivat häntä

levottomina ja hän käski heitä äreästi kokoomaan mitä hän oli poiminut,

ja viemään ne vainajan luo.

Hänen käskyjänsä noudatettiin ja kun hän tuli Zorillon asunnon

edustalle, johon sotilaat olivat kokoontuneet, väistyivät nämä syrjään,

jättäen hänelle tilaa.

Hän viittasi heille kulkien toisen luota toisen luokse ja sanoi

kaikille: "Sibylla oli minun äitini — Zorillo on murhannut minun

äitini." Sillä välin kirstu kannettiin sisälle taloon.

Eteisessä hän nojasi päänsä seinään, huokaili ja vaikeroi kunnes ruumis

oli laskettu alas tammiseen ruumisarkkuun ja eräs sotamies laski

kätensä hänen olkapäällensä. Nyt sirotteli hän kukkia vainajan päälle

ja puuseppä tuli arkkua kiinni naulaamaan.

Vasaran iskut häntä kiusasivat; hänestä tuntui kuin jokainen lyönti

olisi sattunut häneen keskelle sydäntä.

Ruumissaatto kulki sotilasten välitse, jotka täyttivät koko kadun.

Muutamat upseerit tulivat häntä vastaan ja kapteeni Ortis meni

suorastaan hänen luoksensa ja sanoi:

"Piispa kieltää katafalkkia antamasta ja sitä suurta sielumessua

pitämästä, jota sinä vaadit. Äitisi kuoli synnissä saamatta

sakramenttia. Sielumessuja piispa tahtoo myöntää niin paljon kuin

tahdot; mutta noin suuria kunnianosotuksia —"

"Niitäkö hän ei myönnä?"

"Hän ei meiltä niitä kiellä, vaan Sibyllalta."

"Hän oli minun äitini, teidän electonne äiti. Eteenpäin,

tuomiokirkkoon!"

"Se on suljettu ja ovia ei tänään avata, sillä herra piispa —"

"Niinpä ovet murretaan auki! Nyt heille näytämme kenellä on valta!"

"Oletko sinä järjiltäsi? Pyhä kirkko!"

"Eteenpäin, sanon minä! Joka ei ole pelkuri seuratkoon minua!"

Ulrikki veti esiin komentosauvan vyöltänsä ja marssi eteenpäin

ikäänkuin ryhtyäksensä rynnäkköön; mutta Ortis huudahti:

"Me emme taistele pyhää Marttia vastaan!" ja suostumuksen hälinä kaikui

vastaukseksi.

Silloin Ulrikki seisattui ja virkkoi hampaitaan kiristellen: "Eikö,

eikö?" Samalla hän katseli ympärilleen joka puolella oleviin

kumppaneihin ja kysyi: "Eikö kukaan uskalla minua auttaa saamaan mitä

minulle oikeuden mukaan on tuleva? Ortis, de Vega, Diego, seuraatteko

minua, sanokaa seuraatteko vai ettekö?"

"Emme kirkkoa vastaan!"

"Niinpä minä nyt käsken", torui electo. "Huomatkaa! Luutnantti de Vega

etupäässä lippukomennuskuntanne kanssa ja murtakaa auki kirkon ovet!"

Mutta ei kukaan totellut, ja Ortis komensi: "Täysi käännös! Pyhä Martti

on minun suojeluspyhäni; joka syntistä sieluansa rakastaa, ei kajoa

kirkkoon, vaan auttaa minua sen suojelemisessa!"

Silloin kuohahti veri Ulrikin päähän ja kykenemättä enää hillitsemään

mieltänsä hän viskasi komentosauvan keskelle kapinallisten rivejä ja

ärjäsi: "Minä viskaan sen teidän jalkojenne eteen; joka sen nostaa,

pitäköön sen."

Sotamiehet ällistyivät, mutta Ortis uudisti komentonsa: "Täysi

käännös!" Toisetkin upseerit antoivat saman käskyn ja heidän

lippukuntansa tottelivat. Katu tuli tyhjäksi, ja electon äitiä seurasi

haudalle ainoastaan muutamat pojan ystävät; ei yhtään pappia kulkenut

ruumissaaton edellä. Hautausmaalla Ulrikki viskasi kolme kourallista

maata avattuun hautaan ja meni sitte kotiin alla päin.

Miten autiota, kuinka yksinäistä olikaan nyt ilmakkaassa

kukkaishuoneessa! Nyt vasta electo tunsi itsensä oikein hyljätyksi. Hän

ei surussaan löytänyt kyyneliä, sillä se häväistys, joka tänäpäivänä

oli häntä kohdannut, herätti hänen kiukkuansa, ja hän sitä ylläpiti

ikäänkuin siitä olisi ollut lohdutusta.

Komentosauvan mukana hän oli viskannut vallan pois käsistään. Valta!

Sekin oli vaan savenvalajan romua, jonka kivenheitto murskasi;

lakastumaisillaan oleva kukka, joka hajoaa kun siihen sormi kajoaa. Ei

mitään jaloa metallia, pelkkää katinkultaa se oli!

Oven kolkutin ei pysynyt hiljaa. Toinen upseeri toisensa jälkeen

tuli häntä lohduttaaksensa, mutta hän ei laskenut sisälle edes

luutnanttiansakaan.

Hän oli hyvillään rohkeasta teostaan. Onneansa ei voi kukaan väistää,

arveli hän; taiteesta ei eroon pääse, kunnia poljetaan jalkoihin ja

se kuitenkin juoksee jäljessämme. Valta on näitä kolmea parempi sen

takia, että sen voi viskata pois niinkuin kuluneen vanhan mekkoryysyn.

Menköön se sitte menojaan! Oliko ehkä hänen valtaa kiittäminen

ilostansa viimeksi kuluneiden viikkojen aikana? Eipä suinkaan! Äidin

kanssa yhdessä olisi hän ollut onnellinen köyhässäkin porvarillisessa

kodissa, vaikka ei olisi ollut electo-virkaa, ilman kukkasia, hevosia

ja palvelijoita. Äitiänsä hänen oli kiittäminen, vaan ei valtaa,

jokaisesta onnellisesta hetkestä; ja nyt kun äiti oli poissa, miten

aution näköistä olikaan hänen sydämessään!

Tähän sisälliseen kurjuuteen sattui ikäänkuin auringon paisteena

ajatus, kun hän muisti isänsä ja Ruthin. Nyt oli electo-leikki lopussa;

huomenna hän aikoi lähteä Antwerpeniin.

Miksi oli kohtalo juuri nyt temmannut äidin häneltä; miksi onni ei

sallinut hänen nähdä vanhempia jälleen yhdessä? Isää oli äiti pahasti

loukannut, mutta mitä ei kuolema sovittaisi? Isälle piti Ulrikin jättää

muisto hänestä ja hän meni kamariin etsimään äitivainajan vaatearkusta.

Se ei ollut enää entisellä paikallaan. Talon emäntä, rikas rouva, joka

majotuksen tähden oli karkotettu päätykamariin, oli Floretten kuoltua

ottanut kalpean sotamiehen lapsen ja arkut hoitoonsa ja talteensa.

Kelpo alankomaalais-nainen piti myös huolta hoitoon otetusta lapsesta

ja vihollisensa omaisuudesta, saman miehen, joka väkensä kanssa oli

ryöstänyt köyhiksi hänen veljensä ja omaisensa. Vieraan naisen kuolema

oli koskenut hänen sydämeensä, sillä Floretten olennon ihmeellinen

lumousvoima oli häneenkin vaikuttanut.

Puolen yön tienoissa Ulrikki otti lampun ja astui rappusia ylös. Aikoja

päiviä sitte hän jo oli vieraantunut muita säästämästä kun hän itse

jotakin toivoi.

Kolkutus oveen ja kolina porstuassa oli pitänyt rouva Geelin valveilla.

Kuullessaan electon raskaat askeleet portailla hypähti hän säikähtyen

kehruurukkinsa äärestä ja unen pöpperössä oleva palvelustyttö heittäysi

polvilleen.

"Rouva Geel", huudettiin oven takana.

Silloin hän tunsi Navarreten äänen, avasi oven ja kysyi mitä hän tahtoi.

Vanhus ajatteli: se oli hänen äitinsä, kun Ulrikki viskeli vaatearkusta

liina- ja pitovaatteita lattialle. Hänen äitinsä oli vainaja. Kenties

hän haki äitinsä rukousnauhaa ja rukouskirjaa. Vai hänen poikansa tämä

on! Niin he olivat toisensa seurassa kuin nuori rakastava onnellinen

pariskunta. Hurjapäinen soturi hän on, mutta ei kuitenkaan mikään häijy

ihminen.

Rouva näytti hänelle valkeata hänen etsiessään ja ravisti päätään

nähdessään tavarain epäjärjestystä, joita electo penkosi.

Ulrikki oli tullut kirstun pohjaan asti. Siellä hän ensin löysi

kallisarvoisen kaulakoristeen, jonka Zorillo oli sotasaaliina ottanut

ja antanut Florettelie säästönä käytettäväksi jos hätä ja puute tulisi.

Sen Ulrikki otti antaakseen Ruthille. Vieressä oli paketti, yhteen

sidottu punasella silkkinauhalla ja siinä oli pieni lapsenpaita, korea

nukke ja kapea kultasormus, hänen kihlasormuksensa! Sen oli Florette

saanut hänen isältään, se näkyi vuosiluvusta ja paita sekä nukke olivat

muistoja hänestä, äidin armaasta pojasta.

Näitä esineitä hän katseli, muutti toisesta kädestä toiseen ja äkkiä

hänen sydämensä tuli ylen täyteen ja pitämättä lukua vanhasta naisesta,

joka häntä katseli, itki hän hiljaa itsekseen ja huudahti: "äiti, rakas

äiti!"

Silloin hän tunsi käden hiljaa koskevan olkapäähänsä ja ystävällinen

naisen ääni virkkoi: "Miesraukka, miesraukka! Niin, hän oli

rakastettava nainen ja äiti, hän oli äiti — sehän jo riittää!"

Kyyneleet silmissä electo nyökkäsi eukolle, ja kun tämä vielä kerran

lempeästi ja sydämellisellä osanotolla virkkoi "miesraukka", niin tämä

hänestä kuului mieluisemmalta kuin meluavin kunnianosotus, jota koskaan

oli huudettu hänen kunniallensa ja vallallensa.

Yhdeksäskolmatta luku.

Seuraavana päivänä Ulrikki palvelijainsa avulla pani kokoon

tavaroitansa. Silloin kuului rumpujen ja torvien ääntä, toitotuksia ja

hurraahuutoja kadulla ja kun hän meni akkunan luo, niin hän näki koko

kapinallisten sotajoukon marssivan esiin paraatipuvuissa.

Hänen asuntonsa edustalla lippukunnat järjestettiin riveihin, hurjan

kiivaasti kaikui huutoja ja soittoa akkunaruutuja vastaan ja nyt

upseerit tunkivat hänen asuntoonsa ojentaen hänelle miekkansa ja

vannoivat hänelle uskollisuutta kuolemaan asti sekä pyysivät häntä

pysymään heidän päällikkönänsä.

Silloin hänelle selvisi, ettei valtaa kuitenkaan voida viskata pois

arvottomana, mitättömänä ja tyhjänä. Hänen kiusaantunut sydämensä tuli

liikutetuksi ja kunnianhimon veltostuneet siivet levisivät taas uudella

voimalla.

Hän torui ja pauhasi, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun Ortis polvillaan

hänelle ojensi komentokapulan, niin hän vastaanotti sen.

Ulrikki oli taas electo, mutta se ei saanut estää häntä jälleen

näkemästä isäänsä ja Ruthia ja sentähden hän ilmotti kyllä pysyvänsä

entisessä toimessaan, mutta että hän vielä tänäpäivänä aikoi ratsastaa

Antwerpeniin. Hän ilmotti salaa upseereille hyökkäysaikeesta tätä

kaupunkia vastaan ja että nyt oli kysymys vakavista keskusteluista

sikäläisen ylipäällikön kanssa, ettei heidän osansa kalliista saaliista

menisi tältä hukkaan.

Mitä moni oli aavistanut ja toivonut, piti nyt pantaman toimeen.

Heidän electonsa ei ollut mikään tavallinen ihminen! Ja kun Navarrete

päivällisen aikaan tuli sotarintaman eteen tuoden omatekoisen lipun,

niin hän vastaanotettiin riemulla eikä kukaan nurissut, vaikka moni

tunsi neitsyt Marian kuvassa murhatun sibyllan kasvonpiirteet.

Kaksi päivää sen jälkeen Ulrikki toiveita täynnä ratsasti Antwerpeniin.

Hänen laukussaan olivat ne muistitavarat, jotka hän oli ottanut äitinsä

vaatearkusta; hänen sielunsa silmäin edessä oli hänen isänsä kuva, paja

Hirsipuunmäellä, kaunis metsä, kotoseudun vuoret, Costan talo ja hänen

pieni leikkitoverinsa. Oliko hänelle tosiaan sallittu, että isä vielä

kerran häntä painaisi leveätä rintaansa vastaan?

Entä Ruth, Ruth! Vieläköhän tämä piti hänestä, olikohan Filip oikein

kertonut Ruthista?

Viipymättä hän meni kreivin luo ja tapasikin hänet kotona. Filip tosin

vastaanotti hänet ystävällisesti, mutta väittelemällä ja hämillään.

Myöskin Ulrikki oli vakavalla mielellä, sillä hänen täytyi ensin

ilmottaa nuoruudenystävällensä äitinsä kuoleman.

"Oli siis sallittu, että asian piti olla selvillä", virkkoi kreivi.

"Isäsi on kuin vanha visapölkky, oikea schvaabilainen härkäpää.

Unhottaminen ja anteeksi antaminen ei ole hänen asiansa."

"Eikö hän tiennyt, että äiti oli niin lähellä, että hän oli Aalstissa?"

"Kaikki hän sai tietää."

"Vainajalle hän antaa anteeksi. Niin, niin, hän kyllä sen tekee kun

minä sitä häneltä pyydän ja me saamme taas toinen toisemme, jos minä

hänelle sanon —"

"Voi ystävä parka! Kaikki sinä ajattelet tapahtuvan niin helposti.

— Vaikeampaa tehtävää ei minulla ole pitkään aikaan ollut, mutta

täytyyhän minun se kerran kuitenkin ilmaista. Hän ei tahdo mitään

tietää sinustakaan."

"Eikö hän tahdo mitään tietää minusta?" huudahti Ulrikki. "Onko hän

mieletön? Mitä minä olen rikkonut häntä vastaan, mitä hän tahtoo —"

"Hän tietää, että sinä olet Navarrete, electo Herenthalsista, Aalstin

mies ja sentähden —"

"Sentähden?"

"Niin. Näetkös Ulrikki, jos on niinkuin sinä kuuluisa mies, niin hän

näkyy pitkäin matkojen päähän ja kaikki mitä hän tekee, siitä huudetaan

ja kaiku kertoo sen kaikilla kaduilla ja kujilla."

"Minun kunniakseni Jumalan ja ihmisten edessä."

"Jumalanko edessä? Onhan se mahdollista; espanjalaisten mielestä

kyllä varmaan. Mitä minuun itseeni tulee — olinhan minä itse lippua

seuraamassa; minä sanoisin sinua uljaaksi soturiksi; mutta — älä pane

pahaksesi — Te olette tässä maassa pitäneet kauheata elämää. Ovathan

alankomaalaisetkin ihmisiä."

"Kapinallisia he ovat, uskosta luopuneita kerettiläisiä!"

"Ole varovainen puheessasi, ettet solvaisi omaa isääsi. Hänen

uskonsa on huonolla kannalla. Muuan saarnamies, jonka hän tapasi

jossakin majatalossa tänne paetessaan, on hänet houkutellut raamattua

lukemaan. Monet seikat, jotka kirkko tuomitsee, ovat hänelle pyhiä.

Alankomaalaiset ovat hänen mielestään jaloa vapaata kansaa. Teidän

kuningastanne Filipiä hän pitää hirmuvaltiaana, sortajana ja

säälimättömänä murhaajana. Te, jotka olette palvelleet häntä ja Alban

herttuaa — Te olette hänen mielestänsä — mutta en minä tahdo mieltäsi

loukata —"

"Mitä me muka olisimme, minä tahdon sen kuulla!"

"Ei, ei, siitä ei olisi hyötyä. Lyhyesti sanoen, mestarin mielestä

espanjalainen sotajoukko on maanvaiva."

"Urhoollisempaa sotaväkeä ei ole missään ollut."

"Aivan oikein, mutta jokainen tappio ja kaikki veri, minkä Te olette

vuodattaneet, on tehnyt hänet ja kansan täällä katkerasti suuttuneeksi

ja se suuttumus, joka saa joka päivä uutta kiihdytystä ja saa syöpyä

ihmisten mieliin, mitäpä siitä tulisi muuta kuin vihaa? Alban nimeen

ovat liitetyt kaikki suurimmat ilkityöt, sinun nimeesi moni vähempi,

mikä on tehty tämän sodan aikana ja sillä tavoin tehdään isäsi —"

"Niinpä opettakaamme hänelle jotain parempaa! Minä palajan hänen

luoksensa rehellisenä sotilaana, tuhansien päällikkönä! Poika

pysyy poikana! Sen olen saanut kokea äitinikin kanssa. Me olimme

kilpailijoita ja vihollisia, kun minä hänet kohtasin! Ja sitte, sitte

oi, että se on mennyttä. Nyt tahdon isäni luona löytää jälleen mitä

minä olen kadottanut! Kaiketi minua seuraat hänen pajaansa?"

"En, Ulrikki, en! Kaikki, mitä voidaan sinun puolustukseksesi tuoda

esiin, olen vanhukselle puhunut, mutta katkeruus on niin syvälti häneen

juurtunut —"

Silloin electon mieli kuohahti ja hän tiuskasi kiukkuisesti:

"_Santiago_! En minä tarvitse asianajajaa. Jos isä-ukko tietää mikä

minun osalleni tulee tässä sodassa, niin se on sen parempi. Aukkoja

hänen tiedoissaan minä voin itse täyttää. Missä on tuliset ottelut

olleet, siellä olen minäkin ollut mukana! Jumal'avita, siitä olen

ylpeä! En ole enää mikään poikanulikka ja minä olen taistellut elämäni

läpi ilman isää ja äitiä. Se mikä olen, olen ainoastaan omasta

ansiostani jo voin sen kunniallisesti puolustaa isä-ukonkin edessä.

Hän käyttää karkeita ampuma-aseita; mutta enpä minäkään ole tottunut

pehmosilla höyhenmöykyillä sotimaan!"

"Ulrikki, Ulrikki! Hän on ijäkäs ja on sinun isäsi!"

"Sitä kyllä ajattelen, jahka hän sanoo minua pojaksensa."

Muuan kreivin palvelijoista vei Ulrikin sepän taloon.

Mestari oli tyyten lakannut hevosia kengittämästä, sillä kapean korkean

rakennuksen alakerrassa oli vaan pää-ovi ja ikkuna sen kumpaisellakin

puolella. Ovesta oikealle oli ikkunan sisäpuolella muutamia kauniita

korkokuvilla kaunistettuja rautapukuja sekä taiteellisesti tehtyjä

takomatöitä. Vasemmanpuolinen ikkuna oli puoliksi avoinna, niin että

syys-aurinko esteettömästi pääsi paistamaan sisälle. Ulrikki antoi

kreivin palvelijan mennä pois, otti käteensä ne muisto-esineet, jotka

hänellä oli äidiltään ja kuunteli vasaran pauketta, joka talosta kuului

kadulle.

Ennestään tuttavat äänet herättivät hänessä lempeitä lapsuuden

muistelmia ja hillitsivät hänen kuohuksissaan olevaa mieltään. Kreivi

Filip oli oikeassa. Aatami oli vanhus ja hänellä oli oikeus pojaltaan

vaatia kunnioitusta. Mitä tämä ei voinut kärsiä muilta, täytyi hänen

isältään suvaita. Tunsipa hän taas onneksi olla niin lähellä tuota niin

rakasta, kauvan kaivattua vanhusta ja mikä hänen erotti isä-ukosta,

se varmaankin pian raukeaisi tyhjäksi jahka he toinen toistaan

katselisivat silmästä silmään.

Olipa ihme, miten isä vielä oli aika mestari. Teräshaarniska, jota

keskellä koristi Medusanpää, soveltui paremmin kuin mikään muu

hänen ruumiinsa suojaksi. Täällä isä ei tehnyt työtä yksin niinkuin

Hirsipuunmäellä, sillä Ulrikki kuuli useamman kuin yhden moukarin

takovan rautaa työpajassa.

Ennenkun hän kosketti portin kolkuttimeen, vilkasi hän sisälle

avonaisesta akkunasta.

Siellä seisoi pitkä naishenkilö pulpetin ääressä.

Nainen oli kääntynyt selin häneen ja hän näki vaan niskapuolen

päästä, pitkät mustat palmikot, yksinkertaisen ruskean leningin, joka

vaatimattomasti oli reunustettu sametilla sekä pitsit kaulan ympärillä

leikkauksen reunassa. Kauppiaan pukuun puettu vanhanpuolinen mies juuri

tällä kertaa ojensi kättä jäähyväisiksi ja Ulrikki kuuli hänen lausuvan:

"Nyt olette taas kerran ostanut rautaa halvalla hinnalla, neiti Ruth,

liiankin halvalla hinnalla."

"Ei muuta kuin kohtuullisuuden mukaan", vastasi tämä tyynesti. "Te

saatte hyvän voiton ja me voimme myöskin tulla toimeen. Minä odotan,

että saamme raudan ylihuomenna."

"Se tuodaan aamupäivällä. Te olette mestarille oikein aarteen arvoinen,

arvoisa neiti. Jos poikani vielä olisi elossa, niin kyllä tiedän

ketä hän vaimoksensa pyytäisi. Vilhelm Ykens on minulle valittanut

tuskaansa; hän on taitava kultaseppä. Miksi ette sille poikaparalle

anna mitään toiveita? Ajatelkaa! Te olette kahdennellakymmenennellä

vuodellanne ja jokaisen kuluvan vuoden ajalla käy aina vaikeammaksi

antaa myöntävä vastaus."

"Ei se minua miellytä enempää kuin isän luokse jääminen", vastasi tyttö

iloisesti. "Tiedättehän, ettei hän tule toimeen ilman minua, enkä

minä ilman häntä. Vilhelmiä vastaan minulla ei ole mitään sanomista,

mutta minusta näyttää varsin helpolta tulla toimeen ilman häntäkin. No

hyvästi nyt vaan, isä Keulitz."

Ulrikki vetäysi pois ikkunan luota, kunnes kauppias oli poikennut

syrjäkadulle näkymättömiin; sitte hän taas katseli kapeaan huoneeseen.

Ruth istui nyt pulpetin ääressä, mutta hän ei tarkastellut avonaista

tilikirjaa, vaan katseli haaveilevan näköisenä tyhjään avaruuteen,

ja electo näki nyt hänen kauniit, ylevän tyynet kasvonpiirteensä,

eikä häntä häirinnyt, sillä hän ei kyllästynyt tyttöä katsellessaan

ja vertaillessaan häntä siihen kuvaan, joka oli hänen muistossaan ja

katoamattomasti oli seurannut häntä kaikissa hänen elämänsä vaiheissa.

Ei koskaan eikä missään, jollei mahdollisesti Italiassa, hän ollut

nähnyt kauniimpia naisen kasvoja. Kreivi Filip oli oikeassa; Ruthin

olennossa oli jotakin ruhtinaallista. Se oli hänen unelmoitu vaimonsa,

sellainen ylhäinen nainen, jota electo oli ikävöinyt, jakaaksensa

hänen kanssaan mahtavuutensa ja suuruutensa. Ja olihan hän kerran jo

tuota tyttöä pitänyt sylissään! Tuntui hänestä kuin se olisi ollut

eilen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä lujemmin. — Kun neito nyt nousi

seisoalle ja miettiväisenä lähestyi ikkunaa, ei electo enää kyennyt

itseään hillitsemään, vaan huudahti hiljaa:

"Ruth, Ruth! Etkö tunne minua, tyttö? Minähän olen — Ulrikki!"

Ruth säpsähti hämmästyksestä ja ojensi kätensä torjuvasti, mutta vaan

silmänräpäykseksi. Sitte hän riemuiten huudahti hänen nimeänsä ja koki

taas rauhoittua ja kun Ulrikki riensi sisään kamariin, huudahti tyttö

taas: "Ulrikki" ja vieläkin kerran "Ulrikki", ja tuskin jaksaen hillitä

itseänsä salli tyttö Ulrikin painaa itsensä hänen sydäntänsä vastaan.

Ruth oli joka päivä odotellut häntä palavalla ikävällä ja kuitenkin

hiljaisella kauhistuksella; sillä olihan Ulrikki hurja electo,

kapinallisten päällikkö, veri-vihollinen sille oivalliselle kansalle,

jota hän rakasti. — Mutta kaikki tämä jäi unhotuksiin kun hän Ulrikin

sai nähdä ja hän tunsi vaan ilon siitä, että Ulrikki oli tullut

takaisin, hän, jota Ruth ei ollut koskaan unhottanut, sekä riemun kun

näki ja tunsi Ulrikin häntä rakastavan.

Ja myöskin Ulrikin sydän oli täynnä intohimoista ihastusta. Hän

tavotteli helliä sanoja ja painoi Ruthin pään rintaansa vastaan ja

nyt hän nosti sen jälleen pystyyn painaaksensa suunsa hänen puhtaita

huuliansa vastaan. Silloin hurmaus haihtui — ja ennenkun Ulrikki oli

voinut sitä estää, oli Ruth tempautunut irti hänen syleilystään ja

sanoi ankarasti:

"Ei sillä tavoin — sinun ja meidän välillämme on paljo pahaa."

"Ei suinkaan!" huudahti Ulrikki tulisesti. "Etkö sinä ole minua

lähellä? Sinun ja minun sydämeni kuuluvat yhteen, tuon tapauksen

jälkeen lumikinoksessa. Ja jos isäni on siitä minulle vihainen, että

minä palvelen toisia herroja kuin hän, niin sinun, juuri sinun tulee

sovittaa meidät keskenämme. Minua ei mikään enää pidätä Aalstissa."

"Kapinallistenko luona?" kysyi Ruth surullisena. "Ulrikki, Ulrikki, voi

toki, että sinä palajat luoksemme tällä tavoin!"

Silloin Ulrikki taas tarttui hänen käteensä ja kun Ruth veti sen

takaisin, niin hän vaan mahtavasti hymyili ja lausui asiastansa varman

miehen täydellä luottamuksella:

"Jätä jo tuo hassu ujostelu, Huomenna sinä jo omasta tahdostasi,

ojennat et vain toista, vaan molemmatkin kätesi. En minä ole niin huono

kuin luulette. Sota-onni on minut viskannut espanjalaisten lippujen

joukkoon ja sotamies sanoo: kenen leipää mä haukkaan, sen virttäkin

laulan. Mitä te tahdotte? Minä olen kunnialla kohonnut koko pitkälle;

sen pitäisi teille olla kylliksi!"

Silloin Ruthin mieli kuohahti ja hän huudahti jyrkästi:

"Ei, tuhannesti ei. Sinä olet electo Aalstista, kaupunginryöstäjä,

eikä sitä pyhkäistä pois niinkuin pölyä lattialta. Minä olen

vaan heikko tyttö; mutta sinun isäsi ei ikinä ojenna kättänsä

espanjalais-pukuiselle veriselle miehelle. Minä tunnen hänet, minä

tiedän sen."

Silloin alkoi Ulrikki taas hengittää kiivaammin; mutta hän hillitsi

kuohahtavan sisunsa ja vastasi ensin nuhtelevalla, sitte rukoilevalla

äänellä:

"Sinä olet ikäänkuin kaiku vanhuksesta. Mitäpä hän ymmärtäisi sotilaan

kunniasta; mutta sinun, Ruth, täytyy minua ymmärtää. Muistatko vielä

leikkiämme sanasta, siitä mahtavasta sanasta, joka voi kaikki tehdä?

Minä olen sen löytänyt, ja mitä se lahjottaa, sitä sinun pitää nauttia

kanssani. Auta ensin minua saadakseni isäni ystävälliseksi minua

kohtaan; kyllä se onnistuu kun sinä autat minua, vaikka siitä tuleekin

kova koetus. Hän ei ole vielä jaksanut antaa anteeksi vaimoraukallensa

— niin sanoi kreivi Filip; mutta nyt, näetkös Ruth, äitini kuoli

muutama päivä sitte, ja hän oli hyvä ja olisi ansainnut paremmankin

onnen. Minä olen taas yksin ja minä ikävöin rakkautta, niin lämpimästi

ja sydämeni pohjasta — enemmän kuin voin sanoakaan. Mistä minä sitä

etsisin jollen sinulta ja isältäni? Sinä vieläkin pidät minusta, sinä

olet sen ilmaissut, ja eikö totta, tiedäthän, että minä en ole huono ja

paha? Ole tyytyväinen minun sydämelliseen rakkauteeni ja johda minut

isäni luo. Auta minua, että hän kuulisi puhettani. Minulla on mukanani

hänelle annettavaa, jota sinun kauttasi tahdon hänelle jättää; saatpa

nähdä, että hänen sydämensä silloin heltyy!"

"No anna sitte tänne", vastasi Ruth, "mutta olkoonpa mitä ikänä —

usko minua Ulrikki, niin kauvan kuin sinä marssit espanjalaisen

kapinoitsija-joukon etunenässä, pysyy hän kovana, lujana kuin hänen

rautansakin on."

"Mitäpä espanjalaisista, mitä huolimme kapinallisista? Se joka tahtoo

rakastaa, hän myöskin voi rakastaa; kaikki muu sitte tasaantuu. Sinä

et tiedä kuinka rajusti sydämeni sykkii nyt kun olen niin lähellä

sinua, kun minä sinun näen ja kuulen äänesi. Sinä olet minun hyvä

enkelini ja sellaisena tulee sinun pysyä edelleen. Katsoppas nyt

tänne. Nämä ovat äitivainajani jättämiä tavaroita. Tätä pientä paitaa

olen minä pikkulapsena ollessani pitänyt ja tuo korea nukke tuossa

oli minun leikkikaluni; ja tämä kultasormus, on sama vihkimäsormus,

jonka isäni antoi morsiamellensa alttarin ääressä — kaiken tämän on

äitini tallettanut elämänsä loppuun asti ja pyhänä muistona kuljettanut

mukanansa maasta maahan, leiripaikasta toiseen. Tahdotko jättää isälle

nämä muistot?"

Ruth nyökkäsi ääneti.

"Ja nyt tulee paras. Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa työtä? Tämän

kaulakoristeen annan sinulle Ruth ensimäisenä lahjanani."

Ulrikki näytti kallisarvoista koristetta, mutta Ruth vetäytyi takaperin

ja kysyi katkeralla äänellä:

"Saaliinako se on otettu?"

"Rehellisessä sodassa", vastasi hän ylpeästi ja lähestyi asettaaksensa

omin käsin koristeen Ruthin kaulaan; mutta Ruth sysäsi hänet pois

luotaan, tempasi kaulakoristeen hänen kädestään, viskasi sen lattialle

ja tiuskasi harmistuneena ja loukkautuneena:

"Minä inhoan varastettua tavaraa. Pidä se mielessäsi. Sotaleirissä

oleville tytöille sellaiset voivat kelvata."

Silloin loppui Ulrikin mielenmaltti ja lujasti kuin rautaisilla

pihdillä hän tarttui kiinni Ruthin kumpaankin käsivarteen ja sähisi:

"Ota takaisin sanasi, ne koskevat minun äitiäni."

Mutta Ruth ei kuullut eikä nähnyt mitään, vaan mielenliikutuksesta

ankarasti kiukuissaan hän tunsi kärsivänsä väkivaltaista kohtelua ja

turhaan hän taisteli sitä vastustamatonta voimaa vastaan, joka häntä

piteli kiinni. Sillävälin oli ovi avattu selki selälleen, mutta sitä ei

ollut Ruth eikä Ulrikki huomannut ennenkuin karkea miehen ääni äreästi

toruen huusi:

"Takaisin sinä konna! Tule tänne Ruth! Kas tuolla tavalla tuo murhaaja

roisto palajaa takaisin omaistensa luo! Ulos, ulos! Sinä taloni

häpäisijä!"

Aatami oli huudahtanut nämä sanat, ja nyt hän tempasi suuren vasaran

esiliinansa alta.

Ulrikki katsoa tuijotti ällistyneenä häntä kasvoihin. Siinä seisoi

hänen isänsä vahvana kuin puu, isona kuin jättiläinen, aivan kuin

kolmetoista vuotta takaperin. Hänen päänsä oli vähän eteenpäin

kumarruksissa, parta oli vähän pitempi ja valkoisempi, silmäkulmat

vähän tuuheampina, katse synkeämpänä, mutta muutoin hän oli aivan

entisensä näköinen.

Pojan silmät olivat kuin lumottuina kiintyneet isään. Näytti siltä kuin

onneton kohtalo olisi hänet houkutellut satimeen.

Hän ei voinut muuta sanoa kuin "isä" ja vielä kerran "isä", ja seppä ei

vastaukseksi löytänyt muuta sanaa kuin äreästi lausuttu "ulos!"

Silloin Ruth meni mestarin luo, hiipi häntä likelle ja rukoili:

"Kuule häntä, älä aja häntä ulos tällä tavoin; hän on toki oma poikasi

ja vaikka suuttumus äsken hänet valtasi —"

"Espanjalainen tapa — väkivaltaisesti kohdella naisia", huudahti

Aatami. "Minulla ei ole mitään Navarrete nimistä poikaa, vai miksi tuo

murhaaja peto itseään nimittää. Minä olen porvari, eikä minulla ole

mitään poikaa, joka komeilee varastetuissa aatelis-vaatteissa; tuota ja

hänen murhamiestovereitaan minä vihaan, vihaan joka-ikistä. Jalkanne

tahraa minun taloni. Ulos poika, muutoin minä käytän moukariani."

Silloin Ulrikki vielä kerran huudahti: "Isä, isä!" ja hän koki

väkisinkin koota ajatuksensa ja sai vaivalla sanotuksi: "Isä, minä

tulin luoksesi hyvällä sydämellä, rakkautta täynnä. Minä olen

rehellinen sotilas ja jos kukaan muu kuin sinä — Herran kuolema — jos

yksikään toinen olisi uskaltanut minulle sanoa tuollaista-"

"Murhaa se koira, olisit silloin sanonut!" keskeytti seppä hänen

puheensa. "Me tunnemme espanjalaisen siunauksen: _à sangre, à carne_!

Kiitos armahtavaisuudestasi! Sanoppa vaan yksikään sana lisää, niin en

voi hillitä itseäni."

Ruth oli takertunut kiinni mestariin ja viittasi Ulrikille, että hän

menisi. Silloin electo huokasi syvästi, painoi käden silmilleen ja

syöksi ulos.

Kun mestari jäi kahdenkesken Ruthin kanssa, tarttui tämä hänen käteensä

ja huudahti rukoilevasti:

"Isä, isä, hän on oma poikasi: Rakastakaa vihamiehiänne, on Vapahtaja

käskenyt; ja sinä —"

"Ja minä vihaan häntä", sanoi seppä lyhyesti ja jyrkästi. "Tekikö hän

sinulle pahaa?"

"Sinun vihasi tekee minulle kymmenen kertaa enemmän pahaa! Sinä

tuomitset tutkimatta; niin isä, sen sinä teet! Kun hän tarttui minuun,

oli hänellä siihen täysi syy, hän luuli, että minä olin herjannut hänen

äitiänsä!"

Seppä kohautti olkapäitään ja Ruth jatkoi:

"Se vaimoparka on kuollut. Tuon sormuksen Ulrikki toi mukanansa

sinulle; sitä Ulrikin äiti ei koskaan ollut jättänyt pois luotaan."

Silloin mestari säpsähti; hän otti kultasormuksen, katseli sen

sisäpuolella olevaa vuosilukua ja sen nähtyään hän pani ristiin kätensä

sormuksen ympärille ja painoi ne ääneti otsaansa vastaan. Niin hän

seisoi hetkisen aikaa, sitte hän antoi käsiensä vaipua alas ja lausui

hiljaa:

"Vainajalle täytyy antaa anteeksi —"

"Entäs eläville, isä? Sinä olet rangaissut häntä hirmuisesti, mutta

huono ihminen hän ei ole, eipä suinkaan! Jos hän nyt tulisi takaisin,

isä?"

"Niin kisällini espanjalaiselle kapinoitsijalle näyttävät mistä ulos

mennään", tiuskasi vanhus kovaluontoisesti ja ankarasti; "katuvaiselle

porvarin pojalle taloni on aina avoinna."

Sillä välin harhaili electo kadulta kadulle. Hän tunsi itsensä

ikäänkuin huumautuneeksi, melkein häväistyksi.

Hän ei ollut täynnä pelkkää tuskaa tai hiljaista sydämen surua,

vaan hänessä oli hurja surun ja raivostumisen sekoitus. Hän ei

voinut näyttäytyä nuoruuden ystävänsä silmäin edessä ja hän väisti

yksin vänrikki Hans Eitelfritziäkin, joka tuli häntä vastaan. Hänen

silmänsä ei huomannut kirjavaa iloista ihmisten vilinää suuressa

mailmankaupungissa; elämä hänestä näytti harmaalta ja synkeältä. Hänen

aikomuksensa keskustella linnoituksen komentajan kanssa jäi siksensä,

sillä hän ajatteli ainoastaan isänsä vihaa, Ruthia, omaa häväistystänsä

ja onnettomuuttansa.

Tällä tavoin hän ei voinut heistä erota.

Isän piti, niin, hänen täytyi kuulla pojan puhetta ja hämärän tultua

hän vielä kerran haki isänsä kotitalon, josta hän noin säälimättömästi

oli sysätty ulos.

Ovi oli suljettu. Kun hän kolkutti ovea, kysyi vieras miehen ääni kuka

hän oli ja mitä hän tahtoi.

Hän halusi puhutella mestaria ja hänen nimensä oli Ulrikki.

Kauvan odotettuaan kuuli hän sisällä ovea temmaistavan auki ja mestarin

vihaisesti tiuskaavan:

"Mene kehruurukkisi ääreen! Se joka häntä puolustelee niinkauvan kuin

hän kulkee espanjalais-puvussa, tarkottaa hänen ja minunkin vahinkoani."

"Mutta kuulla, isä, kuulla teidän täytyy hänen puhettaan", huudahti

Ruth.

Silloin ovi jälleen läimäytettiin kiinni, raskaita askelia kuului

lähestyvän kadun puolista porttia; portti avautui ja Aatami oli taas

poikansa edessä.

"Mitä sinä tahdot", kysyi hän äreästi.

"Tahdon sanoa, että väärin teet, kun minua häpäiset kuulematta

puolustustani."

"Vieläkö sinä olet electo? Vastaa!"

"Olen kyllä!"

"Ja aijotko semmoisena pysyä edelleen?"

"Qvé como — puede ser —", änkytti Ulrikki, joka noista kysymyksistä

hämillään, epähuomiossa käytti espanjankieltä, jolla kielellä hän niin

kauvan oli tottunut ajatuksensa lausumaan. Mutta tuskin oli seppä

kuullut nuo vieraskieliset sanat, niin hän uudestaan kiukustui.

"No mene sitten turmioon espanjalaisinesi!" kaikui vastaus electolle.

Sitte portti taas paiskattiin kiinni niin että koko talo tärisi

ja vähitellen mestarin raskaat askeleet porstuassa hiljenivät

kuulumattomiin.

"Mennyttä, mennyttä!" höpisi itsekseen isän kodista karkotettu poika.

Sitte hän rohkaisi mielensä, puristi nyrkkiänsä ja sähisi: "Turmiota ei

nyt tule puuttumaan. Ketä se kohtaa, se sen kantakoon!"

Sen jälkeen hän kävellessään pitkin katuja ja avoimia paikkoja teki

mietteissään suunnitelmia toisensa jälkeen ja tuumaili itseksensä mitä

piti tämän jälkeen tapahtuman. Miekka kädessä hän aikoi murtaa auki

vanhuksen oven ja ainoa saalis, jota hän itselleen tahtoi oli Ruth,

jota hän ikävöi, joka kaikista huolimatta häntä rakasti, joka hänelle

kuului lapsuudesta asti.

Seuraavana aamuna hän neuvotteli tarkasti ja viisaasti linnoituksessa

olevien espanjalaisten sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Kaupungin

kohtalo oli määrätty ja kun hän nyt taas kulki suuren torin poikki ja

näki kaupungintalon, jonka keskuksessa on ylväs päätyrakennuksella

koristettu keskirakennus ja alakerroksessa holveja täpötäynnä

tavaroita, niin hän itseksensä päästi villityn naurun.

Hans Eitelfritz oli pitkän matkan päästä huomannut hänet ja huudahti

hänelle:

"Aika siisti tupa! Kolmen kerroksen korkuinen. Ja kuinka nuo leveät

ikkunat säteilevätkään pilarien välillä sivurakennuksissa!"

Sitte hän hiljensi äänensä ja jatkoi hiljaisemmin, sillä torilla

tunkeili ihmisiä, tavaravaunuja ja ratsastajia:

"Katseleppa ympärillesi tarkemmin ja valikoi itsellesi tuolla asunto.

Tule mukaan! Minä näyttelen sinulle missä paras tavara on, mitä me

tarvitsemme. Emmekö ole kylliksi verta vuotaneet näiden pippurisäkkien

puolesta? Nyt tulee meidän vuoromme nylkeä heitä. Suuret rakennukset

tässä, joissa on ukonkuvat päätyseinillä, ovat eri ammattikuntien

palatseja. Kussakin niistä on kultaa tarpeeksi kokonaisen lippukunnan

lihottamiseksi. Nyt menemme tätä tietä! Kaupungintalon takapuolella on

sokurikanava. Siellä asuu pelkkiä jäykkäniskoja, jotka tuhlaavat hopeaa

arkipäivinäkin. Pane muistoosi se katu!"

Sitte hän vei electon takaisin torille ja jatkoi puhettaan:

"Kaikki nämä kadut johtavat laivarantaan! Sen kaiketi tunnet! Oletko

nähnyt tavaramakasiinit? Ne ovat täpösen täynnä katonharjaa myöten.

Näillä malvasiaviineillä, kanariasekteillä ja näillä Intian maustimilla

voisi koko Schelde-joen ja Pohjanmeren muuttaa suureksi viinimaljaksi."

Ulrikki seurasi tienopastajaansa kadulta toiselle. Mihin ikinä hän

silmänsä käänsi, näki hän uhkeaa rikkautta varastohuoneissa ja

makasiineissa, asunnoissa, palatseissa ja kirkoissa.

Jalokivikaupan edustalla Hans Eitelfritz seisattui ja sanoi:

"Katsos tänne. Tämä minua erittäinkin ilahuttaa. Katsoppas tuota

leikkikalua: pikku koiraa, rekeä, pönkkähameeseen puettua naista,

kaikkityyni pelkkää hopeata. Jahka tuumat toteen käyvät, niin minä otan

sen ja lahjotan sen sisareni lapsille Cöllnissa; se heitä ilahuttaa ja

jos joskus puute rupeaa ahdistamaan, niin äiti voi sen myödä."

Miten suuri ihmisjoukko tunkeili pääkaduilla! Englantilaiset,

espanjalaiset, italialaiset ja Hansaliiton kauppiaat kokivat komeissa

vaatteissa ja kultakoristeissa olla alankomaalaisia muhkeammat.

Mere-torin varrella olevassa gootilaisessa pörssipalatsissa, joka oli

komein koko kaupungissa, hän näki kaikki yhdessä. Siellä he seisoivat

isossa avoimessa salissa, nelikulmaisista marmorilevyistä tehdyllä

permannolla, ei sadottain, vaan tuhansittain, tekemässä kauppoja

tavaroilla, joita tuli kaikilta mailman ääriltä ja lähetettiin

kaukaisimpiin maihin. Heidän kysyntänsä ja tavarain tarjouksensa

sekautui jo pitkän matkan päähän kuuluvaksi hälinäksi, joka ikäänkuin

aaltojen pauhina kohisi Mere-torin ylitse. Siellä puhuttiin sellaisista

summista, joita maasotilaankin lennokas mielikuvitus tuskin kykeni

käsittämään. Tämä kaupunki oli verraton aarre ja siellä oli tuhannen

kertaa runsaampi saalis kuin turkkilaisella rahastolaivalla merellä

Lepanton luona.

Täällähän oli se rikkaus, jota electo tarvitsi rakentaaksensa sen

palatsin, johon hän aikoi viedä Ruthin. Kellepä muulle kuin hänelle oli

tuleva suurin osa äärettömästä saaliista!

Tämän muhkean kaupungin perikadosta piti kasvaa hänen tulevaisuutensa

onni.

Nuo olivat korkealle pyrkiviä, loistavia suunnitelmia, mutta hän niitä

suunnitteli synkin katsein ja tuimalla mielellä. Mitä hänelle ei

annettu, sen hän aikoi väkisin uhallakin hankkia niinkauvan kuin valta

oli hänen käsissään.

Murhaa ja polttoa ei voinut välttää, vaan sehän kuului hänen

ammattiinsa niinkuin lastut höylän työhön, niinkuin paukutus takomiseen.

Kreivi Filip ei aavistanut mitään näistä hankkeista eikä saanut

mitään aavistaa. Hän piti Ulrikin turmeltuun mielentilaan syynä sitä

seikkaa, että tämä oli isän kodista karkotettu ja kun hän lähtiessään

Schwabeniin lausui jäähyväiset, puheli hän ystävällisesti entisen

koulutoverinsa kanssa kehottaen häntä pian jättämään espanjalaiset

liput ja vielä kerran koettamaan hakea sovintoa isä-ukon kanssa.

Ennenkuin electo lähti pois kaupungista jätti hän Hans Eitelfritzille,

jonka rykmentti salaa oli liittynyt kapinallisiin, suojeluskirjeen

omaisiansa ja maalari Mooria varten. Tätä hän ei ollut unohtanut, mutta

olipa hänellä täysi syy olla näyttäytymättä kunnioitettavan mestarin

edessä niin kauvan kuin synkät ajatukset pitivät vallassaan hänen

mielensä.

Kapinalliset Aalstissa vastaanottivat hänet äänekkäällä riemulla ja

vaikka hän käyttäytyikin töykeästi ja tylysti, niin he kuuliaisina

noudattivat hänen tahtoaan, sillä hän voi heille antaa sellaisia

tulevaisuuden toiveita, jotka äreäluontoisimmankin soturin partaisen

suun sai ihastuksesta hymyilemään.

Jos valta oli oikea sana, niin hän tuskin osasi sitä käyttää oikein,

sillä kokonaan muista ihmisistä erillään hän vietti ilotonta elämää

tyydyttämättömissä toiveissa ja synkissä mietteissä. Hänestä tuntui

kuin hän tarvitsisi Ruthin tullaksensa jälleen ehytluontoiseksi

ihmiseksi. Tunnit kuluivat niin hitaasti kuin kokonaiset päivät,

päivät kuin viikot ja vasta sittekuin de Rodan lähettämä lähettiläs

Antwerpenin linnotuksesta toi hänelle kehotuksen ryhtymään toimiin,

rohkaisi hän mielensä ja sai jälleen entisen jäntevyytensä.

Kolmaskymmenes luku.

Lokakuun 20 p. joutui Maastricht espanjalaisten käsiin ja kärsi kauhean

hävityksen. Varusväki Antwerpenissä joutui kiihotustilaan ja alkoi

kallistua kapinallisten liittolaisten puolelle linnoituksessa.

Ulkomaalaiset kauppiaat pakenivat kaupungista. Maaherra Champagny

huomasi, että kauppapaikkaa hallitsevan linnoituksen mahtimiehet

kauhistavalla tavalla uhkasivat sekä häntä että järjestystä

kaupungissa. Alankomaalainen sotajoukko, jossa suurin osa sotilaista

oli vallooneja, tuli kykenemättömän markiisi Hervén, puolihupsun de

Hézen ja muiden aatelismiesten johdolla Antwerpeniin pahinta turmiota

estämään.

Champagny pelkäsi, että saksalaiset rykmentit tuntisivat itsensä

loukatuiksi ja epäilisivät kavallusta jos hän laskisi liittovaltain

sotajoukot kaupunkiin — mutta suurin osa maasotilaita oli jo

kapinallisten kanssa yhteydessä; vaara tuli joka hetki suuremmaksi;

kaikkialla uskollisuus horjui, porvarit pysyivät kiihkeästi

vaatimuksissaan ja sentähden avattiin portit alankomaalaisille.

Saksalaisten maasotilasten päällikkö, kreivi Oberstein, joka

humalapäissään oli sitoutunut pitämään linnoituksessa olevien

kapinallisten puolta, muisti kuitenkin velvollisuutensa ja pysyi

sille uskollisena loppuun asti. Se rykmentti, jossa Hans Eitelfritz

palveli ja toisetkin maalaissoturien lippukunnat olivat langenneet

kiusauksen houkuttelemina ja odottivat vaan merkkiä, milloin he

tekisivät hyökkäyksen. Kaupungin asukasten mieliala oli samallainen

kuin sellaisen ihmisen, jolla on ruutia ja sytytysainetta kellarissa

jalkojensa alla; niinkuin matkustavaisen, joka omassa seurueessansa

huomaa rosvoja ja murhamiehiä.

Champagny kehotti porvareita ryhtymään itsepuolustustoimiin ja hän

käytti heidän apuaan teettääksensä suojelusvallin kaupungin avoimelle

paikalle, jota linnotus pahimmin uhkasi. Niiden miesten ja naisten

joukossa, jotka vapaaehtoisesti tuhansittain kokoutuivat, oli myöskin

seppä Aatami kisälleineen ja Ruth. Mestari ja hänen väkensä käytti

lapiota taitavan insinöörin johdolla, tyttö oli muiden naisten kanssa

tekemässä puunoksista vallituskoreja.

Menneet päivät olivat hänestä katkerat. Varsinkin häntä kiusasi pahasti

hänen itseänsä vastaan tekemä moite, että hänen äkkiä leimahtanut

suuttumuksensa oli saanut isänkin julmistumisen puhkeamaan poikaa

vastaan.

Hän oli oppinut vihaamaan espanjalaisia yhtä katkerasti kuin

mestarikin; hän tiesi Ulrikin kulkevan rikoksellisia jumalattomia

teitä; ja kumminkin hän Ulrikkia rakasti ja tämän kuva pysyi

lapsuudesta alkaen tähän hetkeen asti hänen sydämensä pyhimmässä,

sopukassa karkoittamatta paikoillaan. Ulrikki oli hänelle kaikki

kaikessa, oli hänelle salliman määräämä mies, jolle hän kuului niinkuin

silmä kuuluu kasvoihin, sydän rintaan.

Ruth luotti Ulrikin rakkauteen, ja kun hän koki tuomita ja poistaa

muistostaan hänet, niin tuntui tytön mielestä kuin hän samalla olisi

tuominnut ja poistanut parhaan osan omasta olennostaan.

Tuhannet äänet lausuivat hänelle, että hän eli Ulrikissa samoin

Ulrikkikin hänessä, ja että Ulrikin olento ilman häntä ei voinut olla

muuta kuin hyödytön ja puolinainen. Tyttö ei kysynyt aikaa eikä tapaa,

mutta että hänen piti tulla Ulrikin omaksi, sitä hän odotti yhtä

varmasti kuin päivänvaloa aamunkoitteessa, niinkuin kevättä talven

jälkeen. Hänestä ei näyttänyt mikään niin järkähtämättömältä kuin tämä

usko; Ulrikki oli hänen lempivän sielunsa itsetietoisuus, ja jos olisi

toteutunut mikä kumminkin oli tuleva, silloin tulisi samalla kuin Ruth

itsekin, hänen hyvää tarkottava tahtonsa Ulrikinkin omaksi tahdoksi ja

poika ei enää voisi sulkea sydäntään isältänsä eikä isä pojaltansa.

Lapsen väsymätön mielikuvitus oli pysynyt neitosessakin. Joka

joutohetkenä hän oli ajatellut kadotettua leikkitoveriansa, joka päivä

hän oli isän kanssa tästä puhellut ja kysellyt halusiko isä nähdä hänen

jälleen kiitettynä taidemaalarina, voimakkaana seppänä vai kapteeninako

komeassa laivassa.

Komealta, voimakkaalta, erinomaiselta oli Ulrikki aina näyttänyt hänen

mielestään. Nyt hän oli jälleen löytänyt hänet säälimättömänä ja

turmion tiellä, mutta sellaisenakin hän oli verraton mies ja olkoonpa

hänessä mikä moitteen tahra hyvänsä, mutta huono ja halpamielinen hän

varmaankaan ei ollut!

Samoin kuin Ruth lapsuudessaan oli mielikuvituksessaan muuttanut

Ulrikin komeaksi satujen sankariksi, niin hän nyt riisui tältä kaiken

loiston ja näki hänen nöyränä palajavan isänsä luo yksinkertaisessa

porvarillisessa puvussa ja sitte seisovan hänen vieressään ahjon

ääressä. Ruth unelmoi olevansa Ulrikin sivulla; hänen edessään oli

pöytä, johon hän valmisti ruokaa Ulrikille ja pesuvettä, jota hän toi,

kun Ulrikki tuli työstä. Hän oli kuulevinaan miten koko talo kaikui

Ulrikin moukarin jykevistä iskuista ja haaveili miten tämä laski

kiharaisen päänsä hänen syliinsä sanoen löytäneensä hänen luonaan

rakkautta ja rauhaa.

Linnasta alkava ampuminen teki lopun porvarien työstä.

Vihollisuudet olivat alkaneet.

Aamulla, marraskuun neljäntenä päivänä marssi sakean sumun suojassa

espanjalaisia kavaltajia kaupunkiin Romeron, Vargasin ja Valdez'in

johdolla. Porvarit, niiden joukossa myöskin Aatami, kuulivat sen

sanoman kauhistuksella, samalla raivostuen, mutta kapinallinen joukko

ei ollut vielä tullut Aalstista.

"Hän pidättää heitä", oli Ruth sanonut edellisenä päivänä. "Antwerpen,

meidän kotimme, on hänelle pyhä."

Kanuunat jyskivät, pitkät kenttätykit räiskyivät, musketit ja

hakapyssyt paukkuivat ja tähän huumaavaan meteliin sekaantui

hälytyskellojen kauhua ilmaiseva helinä sekä taisteluun rientävien

sotilasten ja porvarien hurjat huudot.

Jokainen käsi tarttui aseihin; jokainen kauppapuoti suljettiin,

kaikkien sydämet melkein lamautuivat levottomuudesta taikka sykkivät

entistä kiivaammin raivosta ja kiukusta. Ruth pysyi tyynenä. Hän

pidätti mestaria kotona ja lausui yhä uudelleen entiset sanansa:

"Aalstista he eivät tule; kyllä hän heidät pidättää."

Silloin nuorin oppipojista, jonka vanhemmat asuivat Schelden rannalla,

läähättäen ja tukka pörröisenä juoksi sisälle työpajaan ja huusi:

"Aalstin sotajoukko on täällä. He ovat tänne tulleet turve-venheillä

ja soutulaivalla. Heillä on vehreitä oksia kypäreissään ja heidän

etupäässä kulkee electo lippua kantaen. Minä näin heidät — hirvittäviä

— kauheita — rautaan puettuja päästä jalkoihin asti."

Enempää hän ei sanonut, sillä mestari keskeytti hänen puheensa

kamalalla kirouksella, sieppasi suuren moukarinsa ja syöksi ulos.

Ruth hoiperteli takaisin työpajaan.

Aatami oli rientänyt suoraa päätä vallille. Siellä oli kuusituhatta

vallonia puolustamassa keskentekoista varustusta ja heidän takanaan

oli suuret joukot asestettuja porvareita.

"Aalstilaiset ovat tulleet!" huudettiin miehestä mieheen.

Kirouksia, voivotuksia, järjetöntä meteliä sekaantui tykkien jyskeeseen

ja kellojen soittoon.

Pakeneva mies syöksi ulkonevasta rintavarustuksesta valloonien luo

huutaen:

"He ovat täällä, he ovat täällä. Navarrete, verikoira, kulkee heidän

etupäässään. He eivät tahdo syödä eikä juoda. He sanovat syövänsä joko

paratiisissa taikka Antwerpenissä. Kuuletteko, kuuletteko, tuolla he

tulevat!"

Ja tuossa he olivat, yhä vaan he lähestyivät ja heidän edellään kulki

electo heiluttaen lippua korkealla ilmassa.

Hänen takanaan kaikui tuhansilta parrakkailta huulilta rajusti,

saaliinhimoisesti, kammottavasti: "_Santiago, Espana, à sangre, à

carne, à fuego, à saco!_" Mutta hän oli vaiti ja astui ylpeänä ja

suorana eteenpäin ikäänkuin häneen ei olisi pystynyt kuulat, joita

vinkui hänen ympärillään joka puolella. Vallan ja hurjan tappelunhalun

tunne loisti hänen silmistään. Voi sitä, mihin sattui hänen miekkansa,

jota hän nyt piti vasemmassa kädessään nojaten sitä olkapäätään vastaan.

Aatami seisoi valloonien eturivissä moukari pystyssä. Hänen silmänsä

oli kuin lumottuna katsomaan hyökkäävää poikaa ja tämän kädessä

liehuvaa sotalippua. Lipusta häntä vastaan tuijottivat saman onnettoman

naisen kasvot, joka hänet oli pettänyt ja turmellut hänen elämänsä

onnen. Hän ei ollut selvillä siitä, oliko hän valveilla, vai kiusasiko

häntä pahanilkinen unennäkö.

Nyt, nyt hänen katseensa kohtasi electon silmäyksen ja nyt hänen oli

mahdoton enää hillitä itseään, vaan nosti moukariansa ja yritti rynnätä

eteenpäin, mutta valloonit tunkivat hänet takaisin.

Niin, niin, hän vihasi omaa poikaansa ja raivosta täristen, hehkuen

himosta syöstäksensä tätä vastaan, näki hän miten electo hyppäsi vallin

alimmaiselle penkereelle kiivetäksensä ylös. Hetkisen oli electo

sepälle näkymättömissä, mutta nyt näkyi lipputangon pää, nyt lippu

ja nyt, nyt hänen poikansa oli vallin harjalla ja huusi: "_Espana,

Espana!_"

Sillä hetkellä lauaistiin huumaavalla paukkeella satoja hakapyssyjä

mestarin läheisyydessä, paksu ruudinsavu pimitti ilman ja kun tuuli

oli sen hajottanut, niin Aatami ei enää nähnyt sotalippua. Se oli

vaipunut maahan ja sen vieressä oli pitkänänsä electo, kasvot ylöspäin,

liikkumatonna, äänetönnä.

Voihkien sulki isä silmänsä ja kun hän ne avasi jälleen oli satoja

rautapukuisia sotilaita kapinallisesta sotajoukosta kiivennyt

rintavarustuksen yli. Heidän jaloissaan makasi hänen verta vuotava

poikansa.

Ruumis toisensa jälkeen vaipui kaatuneen ympärille, mutta ikäänkuin

rautainen vaaja tunki espanjalaisjoukko yhä eteenpäin.

_Espana, à sangre, à carne!_

Ja nyt he olivat ehtineet valloonien kimppuun, teräs iski terästä

vastaan, hetkinen vaan ja kaupungin puolustajat horjuivat, hyökkääjät

tunkivat heidän sekaansa, he hajaantuivat, väistyivät ja äänekkäällä

hätähuudolla kääntyivät hajotetut rivit pakoon. Espanjalaisten miekat

riehuivat heidän keskellään ja yleisen kauhistuksen vallitessa

päällikötkin syöksivät pakoon sotamiesten perässä ja niinkuin

myrskytuuli tempasi pakeneva joukko kaikki mukaansa, yksin mestarinkin.

Alkoi verilöyly, jolla ei ollut vertaistaan. Aatami näki hurjistuneen

joukon syöksevän sisälle taloihin ja hänen mieleensä johtui Ruth, ja

melkein mieletönnä hän kiiruhti takaisin pajaan. Siellä hän kotona

oleville kertoi mitä oli tapahtunut. Sitte hän varusti itsensä ja

kisällinsä omatekoisilla aseilla ja riensi ulos taistelemaan.

Tuntikausia kului ja meteliä, ampumista ja kellonsoittoa jatkui; savu

ja tulipalon käry tunki sisälle ovista ja akkunoista.

Tuli ehtoo ja mailman rikkain, kukoistavin kauppakaupunki oli muuttunut

paikottain tuhkaläjäksi, paikottain raunioiksi ja kaikkialla tyhjilleen

ryöstetyksi aarre-aitaksi.

Työpajasta kuultiin kerran rosvojoukkueen riehuvan ja meluavan sepän

pajan edustalla, mutta se marssi tiehensä eikä koko päivän kuluessa

tullut kukaan enää hiljaiselle kadulle, jonka varrella asui pelkkiä

metallityöntekijöitä.

Ruth ja vanha Rahel olivat jääneet kotiin uljaan pää-kisällin suojaan.

Mestari oli käskenyt heidän paeta kellariin jos he kuulisivat melua

oven edustalla. Ruthilla oli luonaan väkipuukko ja hän oli lujasti

päättänyt käyttää sitä viimeisessä hätätilassa omaa rintaansa vastaan.

Mitäpä arvoa hänen elämällään enää oli kun Ulrikki oli poissa?

Vanha Rahel, joka jo oli kahdeksankymmenvuotias mummo, kulki

koukkuselkäisenä ja levottomana edestakaisin isossa huoneessa.

Kun hänen silmänsä sattui tyttöön, huokasi hän syvään ja huudahti

säälivästi: "Olrikki, meidänkö Olrikkimme?" Samalla kohautti hän

olkapäitään ja katsoi ylöspäin. Hän ei enää muistanut, mitä oli

tapahtunut moniaita tuntia sitte, mutta tarkkaan hän muisti kaikki

kauvan aikaa sitte sattuneet tapaukset. Talon palvelustyttö, joka

oli Antwerpenissä syntynyt, oli taistelun alkaessa juossut kotiinsa,

vanhempiensa luo.

Iltapuolella akkunaruutuja yhä harvemmin tärisytti laukausten pauke;

kauhistuttava melu kaduilla vähentyi, mutta huoneet tulivat yhä enemmän

täyteen tukahuttavaa savua.

Tuli yö ja sytytettiin valkeita. Joka kerran kuin jälleen melua

kuului, kauhistuivat naiset ja Ruthia vaivasi enemmän kuin mikään muu,

levottomuus Aatamin tähden. Silloin ovi avautui ja mestarin karhea ääni

huusi jo porstuassa: "Minä täällä olen, älkää peljästykö, minä täällä

olen!"

Viiden kisällin seurassa hän oli lähtenyt, kaksi hänellä oli mukanansa

palatessaan. Toiset olivat kuolleina pitkin katuja ja heidän kanssansa

kreivi Obersteinin saksalaiset palkkasoturit, ainoat sotamiehet,

jotka uljaasti olivat tehneet vastarintaa viimeiseen mieheen asti

espanjalaisia kapinoitsijoita ja heidän liittolaisiansa vastaan.

Aatami oli heiluttanut moukariansa ensin Mere-torin ja sitte

sokurikanavan varrella niiden porvarien joukossa, jotka epätoivoisesti

taistelivat omaistensa hengen ja tavaransa puolesta — mutta kaikki oli

ollut turha. Vargasin ratsumiehet olivat tukehuttaneet viimeisenkin

vastarinnan.

Kadut tulvailivat verta, suurissa röykkiöissä oli ihmisruumiita

ovien edessä ja katujen kivityksellä niiden joukossa oli myöskin

Antwerpenin markkikreivi Verreyckin, pormestari van der Meren ja

useiden senaattorien ruumiit. Toinen tulipalo toisensa jälkeen teki

taivaan punaseksi, kaunis kaupungintalo oli ilmitulessa ja tuhansista

akkunoista kuului hätähuutoja verta vuotavien porvarien, naisten ja

lasten suusta kun heidän kimppuunsa oli hyökätty ja heidät ryöstetty

tyhjiksi.

Mestari virkisteli itseänsä hätäpikaisesti syöden vähän, sitte hän

nosti päätänsä ja sanoi:

"Meidän taloomme ei ole kukaan kajonnut. Naapurimme Ykensin ovi ja

ikkunaluukut ovat murretut pirstaksi."

"Se on ihmeellistä!" huudahti vanha Rahel nostaen keppiänsä.

"Kultasepän luona nuo paholaisten sikiöt vainusivat jotain parempaa

kuin rautaa."

Silloin joku liikutti portin kolkutinta. Aatami hypähti pystyyn, puki

jälleen päällensä haarniskan, viittasi sälleille ja meni ovelle.

Rahel kirkasi täyttä kurkkua: "Kellariin, Ruth! Jumala, Jumala,

armahda meitä! Joudu pian — missä minun kaulahuivini on? He hyökkäävät

kimppuumme! — Pois, pois! Jumala, Jumala, minä olen kuin halvattu, en

kykene enää astumaan!"

Hirveä peljästys oli vallannut vanhuksen; hän ei tahtonut kuolla.

Ruthille oli kuolema tervetullut ja hän ei liikkunut paikaltaan.

Nyt kuului ääniä eteisessä, mutta ne eivät olleet meluavia eikä

uhkaavia; Rahel kirkui kumminkin vieläkin niinkuin vimmattu kun eräs

palkkasoturi täysissä tamineissa mestarin kanssa astui sisään työpajaan.

Hans Eitelfritz oli tullut tapaamaan Ulrikin isää. Hänellä oli sylissä

koira Lelaps, joka vuoti verta kaulaan sattuneen luodin haavasta ja

ryömi vavisten isäntänsä luo.

Kun vänrikki näki Ruthin, kumarsi hän kohteliaasti ja sanoi:

"Armahtakaa kaunis neiti tätä elukka-raukkaa ja peskää hiukan sen

haavaa viinillä. Tämä koira sen kyllä ansaitsee ja minä voisin teille

kertoa monta juttua koirastani! Se on kotoisin kaukaisesta Intiasta,

missä villi merirosvo — mutta siitä saatte kuulla toiste. Kiitoksia,

neiti, kiitoksia! Mitä teidän poikaanne tulee, mestari, niin hänestä

on ikuinen vahinko. Oivallinen mies hän oli ja me olemme olleet kuin

veljekset. Suojeluskirjeen teille ja mestari Moorille jätti hän itse

minuun käsiini ja kun taistelu alkoi, niin minä omin käsin kiinnitin ne

ovien päälle. Miekankantajani oli saanut käsiinsä liisteriä ja olkoon

kirjotus nyt siinä kunnioitettavana muistomerkkinä maailman loppuun

asti! Navarrete oli uskollinen ihminen, joka aina ajatteli omaisiansa!

Kas se tekee hyvää Lelapsille! Katsokaas! Nyt se nuoleskelee teidän

käsiänne ja se merkitsee sitä paljon kuin: 'kiitoksia!'"

Sillaikaa kuin Ruth pesi haavotettua koiraa ja sotilas puheli

Ulrikista, oli tytön silmä kyyneltyneenä sattunut isän silmään.

Vänrikki jutteli edelleen:

"Sanotaan, että hän oli iskenyt maahan yksikolmatta valloonia ennenkun

hän kaatui!"

"Eipä niinkään", keskeytti Aatami hänen puheensa. "Minä näin hänen

kaatuvan. Luoti kaatoi hänet ennen kuin hän ehti nostaakaan syntistä

miekkaansa."

"Vai niin — mutta rintavallilla se kumminkin tapahtui."

"Toiset ryntäsivät hänen päällitsensä."

"Ja siellä hän vieläkin makaa; ei kukaan ole vielä pitänyt lukua

kuolleista ja haavotetuista."

Silloin tyttöä pöyristytti; hän pani koiran Rahelin syliin ja huudahti:

"Entäpä jos Ulrikki vielä elää! Kenties hän ei haavoittunutkaan

kuolettavasti — ehkä —"

"Niin kyllä, neiti, kaikki on mahdollista", keskeytti soturi hänen

puheensa. "Voisinpa teille kertoa tapahtumia — oli mulla esim. maamies,

jonka iski maahan maurilainen pasha, kun olimme Afrikassa. — Mutta

se on hullutusta! Vakavasti puhuen on mahdollista — Malttakaapa —

Puolenyön aikaan minä joukkoineni olen vahdissa vallin luona, silloin

minä koetan —"

"Me haemme hänet!" huudahti Ruth ja tarttui mestarin käsivarteen.

"Niin, minä", vastasi mestari. "Sinä jäät tänne."

"En, isä, minä tulen kanssasi."

Silloin soturikin ravisti päätänsä ja virkkoi:

"Neiti, neiti, Te ette tiedä, mikä tämä päivä on. Kiittäkää

taivaallista isää siitä, että teille ei ole käynyt pahemmin. Julma

leijona on päässyt veren makuun. Te olette kaunis lapsi, ja jos he

tänäpäivänä —"

"Olkoonpa niinkin!" keskeytti tyttö hänen puheensa. "Minä tiedän mitä

minä pyydän. Sinä otat isä minut mukaasi! Sen teet jos minua rakkaana

pidät! Jos kukaan hänet löytää, niin minä löydän. Kuulkaa herra, herra!

Te näytätte ystävälliseltä ja hyväsydämiseltä! Teidän vuoronne on olla

vahdissa. Antakaa meille saattomiehiä; sallikaa minun etsiä Ulrikki.

Kyllä minä hänen löydän, minä tiedän sen, minun täytyy häntä etsiä,

minun täytyy!"

Tytön posket hehkuivat, sillä hän oli näkevinänsä leikkitoverinsa,

armaansa, selvästi silmiensä edessä, ja luuli huomaavansa, että tämä

hengitti, että hän avasi silmänsä ja että tytön oma nimi liikkui

Ulrikin kylmillä huulilla.

Surullisena ja vastustaen Aatami ravisti päätänsä; mutta Hans

Eitelfritz tunsi itsensä liikutetuksi neidon sydämellisestä halusta

auttaa sitä miestä, joka hänelle itsellensäkin oli niin rakas ja sen

vuoksi hän vaivasi kekseliäisyyttään ja virkkoi:

"Kenties — se riippuu siitä — kuulkaapa mestari, ettepä tekään kadulla

ole liioin turvallisessa asemassa, ettekä ilman minua helposti pääsisi

perille vallin luo. Minulta kuluu aika — mutta tehän olette isä ja

tämä neito — onko se hänen sisarensa? Ei! Sen parempi hänelle, jos hän

vielä virkoo elämään! Ei se ole mikään helppo asia, mutta ehkä se käy

päinsä. Tuo vanha mummo hoitaa minun Lelapsiani. Koira parka! Eikö

niin, tekeehän se hyvää? No niin, puolen yön aikaan voisin tulla tänne

jälleen. Onko teillä kotona minkäänmoisia vaunuja?"

"On sellaiset, millä tuodaan hiiliä ja rautaa."

"Hyvä on. Antakaa naisten keittää kattilan täysi keittoa, ja jos teillä

sattuu olemaan pari kinkkua —"

"Meillä on neljäkin!" huudahti Ruth.

"Pankaa lisäksi leipää, pari astiaa viiniä, ja tynnöri olutta ja

seuratkaa minua ääneti. Minä tiedän tunnussanan, poikani seuraa minua

ja minä koetan saada espanjalaiset uskomaan, että te olette meidän

joukkoamme ja tulette tuomaan illallista minun väelleni. Tahrikaa

noella kauniita kasvojanne, arvoisa neiti, ja jos löydämme Ulrikin,

niin panemme hänet rattaille ja minä seuraan teitä takaisin kotiin.

Ottakaa tuo ryytisäkki mukaan, ja jos sen polosen onnistumme löytämään

elävänä tai kuolleena, niin peitämme hänet säkillä. Se oli määrätty

toiseen tarkotukseen, mutta minä tyydyn tähänkin saaliiseen. Tämän

hopeisen leikkikalun otatte talteen, se vasta on komea, nähkääs!

Katsokaa miten hevonen keikistelee ja entä lintu sitte tuossa häkissä!

Älkää niin tuimasti katsoko, mestari! Kalanpyynnissä täytyy tyytyä jos

sattuu huonompiakin kaloja saamaan ja jos en minä sitä olisi ottanut,

niin joku toinen sen olisi vienyt. Sen olen aikonut antaa sisareni

lapsille ja tänne takkini alle olen piilottanut muuta, joka minua

auttaa paremmille päiville. Niin on nytkin, että toisen kuolo auttaa

toista leipään."

Kun Hans Eitelfritz puolen yön aikaan tuli takaisin, olivat vaunut

valmiina varustettuina ruualla ja juomalla. Aatamin varotukset olivat

menneet hukkaan. Ruth oli pysynyt toiveessaan saada seurata hänen

mukanaan ja hän tiesi mikä tytön sai yhtä mielellään kuin hän itsekin

panemaan henkensä ja menestyksensä vaaralle alttiiksi.

Vanha Rahel oli tehnyt kaikki minkä taisi peittääksensä Ruthin

kauneuden.

Vaarallinen yöretki alkoi.

Seppä veti vaunuja, Ruth lykkäsi takaa, vänrikki kulki aseenkantajansa

kanssa hänen sivullaan.

Tuon tuostakin he kohtasivat espanjalaisia sotilaita, jotka huutaen

seisauttivat heidät, mutta Hans Eitelfritz osasi taitavasti tyynnyttää

heidät ja poistaa heidän uteliaisuutensa ja epäluulonsa.

Ryöstö ja murhaaminen ei vielä ollut lopussa ja Ruth sai nähdä,

kuulla ja aavistaa kauhistuttavia kohtauksia, jotka vihloivat hänen

sydäntänsä. Mutta hän kesti lujana kunnes he ehtivät perille vallin luo.

Täällä vänrikki löysi omat miehensä.

Hän jätti ruuan ja oluen heille, antoi heidän nostaa kaikki pois

rattailta ja kehotti heitä rohkeasti käymään ravinnon kimppuun. Sitte

hän otti lyhdyn ja vei Ruthin ja mestarin, joka veti tyhjiä rattaita

perässään, marraskuun pimeydessä, vallin luo.

Hans Eitelfritz näytti valkeata, kaikki kolme etsivät. Ruumis oli

ruumiin vieressä. Mihin Ruth laski jalkansa, sattui hänen eteensä

kaatuneita sotilaita. Kauhun, pelon ja inhon vallassa oli hän

menemäisillään tainnoksiin, mutta hänen sydämellinen toivonsa, hänen

sielunsa viimeinen, ainoa toivomus piti häntä pystyssä, terästi hänen

ruumiilliset voimansa ja teki hänen silmänsä tarkkanäköisiksi.

He olivat tunkeutuneet vallin keskikohdalle saakka ja siellä hän näki

matkan päässä pitkän rotevan ruumiin maassa makaavan.

Niin, siinä oli Ulrikki!

Ja tyttö otti lyhdyn soturin kädestä, riensi kaatuneen luo, heittäysi

maahan hänen viereensä ja valaisi hänen kasvojansa.

Mitä hän oli nähnyt?

Miksi hän nyt päästi suustaan niin surullisen ja tuskallisen

huudahduksen?

Miehet lähestyivät häntä, mutta tyttö tiesi, että nyt oli muuta

tehtävää kuin voivotella ja valittaa.

Tarkasti kuunnellen hän painoi korvansa haarniskaa vastaan ja kun hän

ei kuullut mitään hengitystä, niin hän nopeasti availi ne hakaset ja

lenkit, jotka pitivät rautavaruksia koossa.

Kalisten putosivat haarniskat maahan ja nyt — eipä ollutkaan erehdystä,

nyt kaatuneen rinta hänen korvansa alla kohosi ja hän kuuli haavotetun

miehen sydämen heikosti sykähtelevän ja hiljaisen hengityksen heikkoa

huokumista.

Silloin häneltä pääsi äänekäs vaikeroiva itku, hän nosti Ulrikin päätä

ja painoi sitä rintaansa vastaan.

"Kyllä kai hän on kuollut; minä aavistin sen heti!" virkkoi Hans

Eitelfritz ja Aatamikin laskeusi polvilleen maahan kaatuneen eteen.

Mutta Ruthin itku nyt muuttui hiljaiseksi onnelliseksi hymyilyksi,

hänen äänensä sai omituisen kaiun kun hän mestarille huudahti: "Ulrikki

hengittää, hän on hengissä! Jumala, Jumala, miten sinua kiitämme!"

Ja silloin — erehtyikö hän, oliko mahdollista? Hän kuuli tuon

taipumattoman miehen vieressään itkeä nyyhkivän ja näki hänen

kumartuvan Ulrikin puoleen ja kuuntelevan hänen sydämensä sykkimistä ja

painavan parrakkaat huulensa ensin Ulrikin otsalle ja sitte samaa kättä

vastaan, jonka hän niin tylysti oli sysännyt pois luotansa.

Hans Eitelfritz kehotti toisia kiiruhtamaan, nosti Aatamin avulla

tunnottoman haavotetun rattaille ja puoli tuntia myöhemmin puolikuollut

isän kodista karkotettu poika oli hyvällä vuoteella parhaassa huoneessa

isänsä talossa.

Hänen sänkynsä oli yläkerroksessa; alhaalla keittiössä puuhasi

vanha Rahel lieden ääressä ja keitti itse "hyvää voidettansa". Sitä

tehdessään hän usein itseksensä äänekkäästi naurahteli ja mutisi

"Olrik" ja sekoitellessaan ja hämmentäessään voidetta hän ei malttanut

pitää vanhoja jalkojaan hiljaa, vaan näytti melkein siltä kuin hän

olisi tahtonut tanssia.

Hans Eitelfritz lupasi mestarille, ettei hän kellekään puhuisi, mihin

tämän poika oli joutunut ja palasi sitte miehistönsä luo.

Seuraavana aamuna Aalstilainen kapinoitsijajoukko etsi kaatunutta

päällikköänsä; mutta hän oli heiltä kadoksissa ja silloin heidän

keskuudessaan levisi ja vakaantui puhe, että paholainen oli vienyt

Navarreten ruumiin helvettiin.

Koira Lelaps kuoli haavoistansa ja tuskinpa oli viikkoakaan kulunut

kukoistavan Antwerpenin hävityksestä, niin vänrikin rykmentti

muutettiin Gentiin. Alla päin tuli Hans Eitelfritz sepän pajaan

sanomaan jäähyväiset. Hän oli myönyt kallisarvoisen ryöstösaaliinsa

ja samoin kuin niin monet muutkin rosvoojat oli hänkin ryöstetyt

rikkautensa hävittänyt pelissä. Antwerpenin hävityksestä oli hänellä

jälellä ainoastaan hopeinen leikkikalu sisarensa lapsille Cöllnissä

Spreen varrella.

Yhdesneljättä luku.

Sepän pajassa oli tuli sammuksissa; ei yksikään moukari takonut

rautaa, sillä haavotettu oli ankarassa kuumeessa ja kaikki jyrinä

häntä vaivasi. Sen oli Aatami itse huomannut, eikä hän ollenkaan

ollut työssä, sillä häntä tarvittiin poikaa hoitamassa, kun piti

nostaa painavaa potilasta ja Ruthille täytyi antaa apua, että hän sai

levätä, kun hänen sitkeät voimansa olivat uupumaisillaan pitkien öiden

valvomisesta.

Vanhus huomasi, että tytön kädet paremmin olivat soveliaat Ulrikin

hoitamiseen kuin hänen kovat kouransa ja hän salli Ruthin pitää päänsä

— mutta ne hetket, jolloin Ruth lepäsi kamarissaan, olivat kuitenkin

Aatamille rakkaimmat, sillä silloin hän oli yksin Ulrikin luona ja

sai häiritsemättä poikansa kasvoja katsella sekä iloita jokaisesta

kasvonpiirteestä, joka hänelle muistutti pojan lapsuuden aikaa ja

Floraa.

Usein painoi isä partaset huulensa sairaan kuumaa otsaa tai

herpoutunutta kättä vastaan ja kun lääkäri poistui arveluttava ilme

kasvoissaan, laskeusi Aatami polvilleen Ulrikin sängyn viereen painaen

otsansa tyynyjä vastaan ja rukoili hartaasti taivaallista isää

pelastamaan hänen lapsensa, mutta sen sijaan ottamaan hänen oma vanha

henkensä ja kaikki hänen omaisuutensa.

Hän luuli usein, että loppu oli käsissä ja antautui hillittömän

tuskansa valtaan; sitävastoin Ruth ei kertaakaan kadottanut toivoansa,

ei edes uhkaavimmilla hetkillä. Jumala ei suinkaan ollut sallinut

hänen jälleen löytää Ulrikki ottaaksensa tämän pois häneltä. Kun vaara

oli lopussa, niin Ruthin mielestä se jo oli pelastuksen alku. Kun

Ulrikki ensi kerran tunsi Ruthin, niin tyttö jo oli näkevinänsä Ulrikin

kävelevän huoneen läpi nojaten hänen olkapäähänsä. Heti kun Ulrikki

kykeni pysymään pystyssä, piti Ruth häntä jo terveenä.

Tytön sydän oli niin ylen täynnä, ja kumminkin hänen ymmärryksensä

pysyi valppaana ja virkeästi huolellisena, huolimatta pitkällisen ja

vaikean sairaanhoidon rasituksista.

Hän ei pienintäkään seikkaa unohtanut, sillä mitä hänen oli tehtävä,

sen hän huomasi jo ennenkun alkoikaan ja jokaisen yksityisen seikan

niinkuin hän sen jo olisi tehnyt.

Jokaisen ruokapalan, jonka Ulrikki söi, oli Ruth omin käsin

valmistanut, jokaisen juoman, minkä sairas nautti, oli Ruth itse

tuonut kellarista tai kaivosta. Samalla kertaa kuin Ulrikki tunsi

myöskin Ruth mikä sairasta häiritsi, mikä häntä miellytti ja mitä hän

kaipasi. Kun hän akkunaverhoa levitti taikka veti kapeammalle, ei hän

laskenut taikka estänyt valoa enemmän kuin Ulrikille oli mieluista; jos

hän kohotti tai teki matalammaksi päänalusta, niin hän sen teki aina

parahiksi ja aivan kuin kokenut lääkäri hän keveällä mutta kuitenkin

vakavalla kädellä sitoi hänen haavansa. Mitä tuskaa tai mielihyvää

Ulrikki silloin tunsi, sen tunsi myöskin Ruth. Vähitellen katosi kuume,

taju palasi, tuskat vähenivät, Ulrikki kykeni liikkumaan ja alkoi

tuntea voimistuvansa.

Alussa hän ei tiennyt missä hän oli; sitte hän tunsi Ruthin ja viimein

isänsäkin.

Kuinka hiljaista, kuinka hämärää, kuinka puhdasta kaikki oli hänen

ympärillään! Ihmeellinen rauha oli levinnyt hänen joka puolelleen,

suloinen raukeus hiljensi hänen sydämessään jokaisen myrskyisen

liikkeen. Joka kerran kun hän avasi silmänsä, kohtasi häntä hellät

huolelliset silmäykset. Silloinkin kun tuskat uudelleen alkoivat

vaivata, nautti hän hiljaista lohduttavaa onnea. Senkin Ruth tunsi ja

piti sitä verrattomana palkkiona itselleen.

Kun Ruth tuli sisälle sairaan huoneeseen tuoden puhtaita liinavaatteita

ja niistä levisi samanlaista lavendelintuoksua, josta Ruthin

äitivainaja oli niin paljon pitänyt, niin Ulrikin mielestä hänen

nuoruutensa aika oli tullut takaisin ja hänen mieleensä palasivat

tohtorin asunto, ystävällinen viisas mies itse, rouva Elisabeth, tuuhea

honkametsä hänen kotoseudullaan, lorisevat vesipurot ja mehevät niityt

ja mielikuvituksissaan hän oli Ruthin kanssa kuuntelevinansa lintujen

laulua, oli poimivinansa marjoja ja kukkia ja pyytävinänsä "sanaa"

antamaan kauniita lahjoja. Ainoastaan isä oli nyt toisellainen kuin

silloin, nyt hän oli vielä ystävällisempi, rakkaampi ja huolellisempi.

Täysi-ikäinen mies oli taas tullut pojaksi ja kaikki, mitä hän ennen

oli rakastanut, kasvoi nyt uudelleen rakkauden loistavassa valossa ja

virkistävässä kasteessa.

Sydämellisellä kiitollisuudella hän vastaanotti Ruthin väsymättömän

huolenpidon ja katsoessaan hänen uskollisiin silmiinsä, kun tytön käsi

häneen kajosi, kun hänen pehmeäsointuinen matala äänensä kaikui hänen

sieluunsa, silloin Ulrikki tunsi verrattoman sulouden tunteen.

Kaikki, vähimmät kuin suurimmatkin hänen sielunsa vastaanotti rakkauden

käsillä. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä lämmin ikävöiminen

ulottuisi kauas yli koko mailman ja pian se kohosi myös Jumalan

luokse, joka täyttää kaiken ikuisella isänrakkaudellaan. Ulrikin

mielestä täytyi jokaisen hänen henkäyksensä tästälähin olla rukous,

kiitollisuuden rukous Hänelle, joka itse on rakkaus, se rakkaus, jonka

kautta ja jossa hän eli.

Tätä rakkautta hän oli etsinyt iloitaksensa sen lahjoista: nyt häntä

ilahutti rakkaudesta tehdä uhria. Hän näki miten Ruthin kauniit

kasvot synkistyivät huolesta, kun häntä tuskat vaivasivat ja nyt hän

miehuullisella lujalla tahdolla salasi sanomattomat tuskat peittäen

ne kiitollisella hymyilyllä. Hän oli nukkuvinansa salliakseen Ruthin

ja isän saada lepoa ja kun kuumeen levottomuus häntä kohtasi, oli

hän hiljaa liikkumatta tyynnyttääksensä rakastavaiset hoitajansa ja

palkitaksensa heidän vaivansa. Rakkaus sai hänet olemaan hyvä ja antoi

hänelle voimaa kaikkeen hyvään.

Parantuminen edistyi ja kun hän sai nousta vuoteeltaan, talutti

isä häntä ensin huoneen lävitse ja sitte rappusia alas pihamaalle.

Hän tunsi usein hiljaisella liikutuksella miten ukko hyväili hänen

kättään, joka lepäsi isän käsivarrella ja kun hän väsyneenä palasi

sairashuoneeseen, istahti hän kiitollisuutta täynnä mukavaan tuoliin ja

katsahti ystävällisesti kukkasiin, jotka Ruth oli kamarinsa akkunalta

tuonut ja asettanut hänen viereensä pöydälle.

Hänen omaisensa nyt tiesivät hänen elämänsä vaiheet ja mitä hän

oli kokenut ja kaikesta, mitä seppä vielä joku kuukausi takaperin

oli pitänyt syntisenä ja anteeksi antamattomana, oli hänellä nyt

sanottavana joku rauhoittava, lepyttävä sana.

Sellaisen keskustelun kuluessa virkkoi Ulrikki kerran:

"Sota! Etpä tiedä kuinka se tempaa ihmisen mukaansa; se on elämän

uhkapeliä. Toisten omaisuus on yhtä vähän arvoinen kuin omakin;

toiselle niin paljon vahingon tekeminen kuin mahdollista, on

tunnuslause; mutta nyt — nyt on rintaani tullut rauha ja minä kammoan

elämää sotatantereella. Eilen minä puhelin Ruthin kanssa hänen isästään

ja hän muistutti isävainajansa lempilauselmaa, jonka jo kauvan sitte

olin unohtanut. Tiedätkös isä mikä se lause oli? Ei koskaan saa

toiselle tehdä mitään, joka itseämme loukkaisi. Minä en ole ollut

julma enkä ole miekkaan tarttunut tappamisen halusta, mutta nyt minua

vaivaa se ajatus, että olen niin monelle ihmiselle tehnyt pahaa! Voi

miten meneteltiin Haarlemissa! Jos te olisitte sinne muuttaneet sen

sijaan että tulitte Antwerpeniin, ja sinä isä ja Ruth — en sitä kykene

ajattelemaankaan! Monen unettoman tunnin kuluessa minua kiusaavat

muistot niiltä ajoilta ja täyttävät mieleni katkeralla katumuksella.

Mutta jäänhän minä vielä eloon ja minusta näyttää nyt kuin olisin

syntynyt uudelleen ja niinkuin tästä hetkestä alkaen hyvää tekeminen ja

eläminen minulle olisi oleva sama asia. Niin, isä, kyllä olit oikeassa

kun minulle olit vihoissasi —"

"Se on unohdettu ja anteeksi annettu!" keskeytti seppä hänen puheensa

karhealla äänellään ja likisti lujasti hänen kättään.

Niinkuin voimakkaat lääkkeet vaikuttivat nämä sanat paranevaan

Ulrikkiin ja kun vasarat pajassa jälleen alkoivat kalkutella, niin

hän ei enää pitänyt toimettomasta olostaan, vaan alkoi Ruthin kanssa

miettiä tulevaisuutta ja puhella vastaisista päivistä.

"Sanat: onni, kunnia, valta", virkkoi hän kerran, "ovat kaikki minut

pettäneet; mutta taide! Et sinä Ruth tiedä mitä taide on! Eihän sekään

kaikkea lahjoita, mutta kuitenkin paljon, sangen paljon. Mestari Moor,

kas hän vasta oli opettaja! Olen jo liian vanha alkaakseni vielä kerran

alusta. Jollei niin olisi —"

"Niin mitä sitte, Ulrikki?"

"Sitte ehkä koettaisin jälleen maalaustaidetta."

Tyttö koki häntä rohkaista ja kertoi isälle heidän keskustelustaan.

Silloin seppä pukeutui pyhävaatteihinsa ja lähti käymään taidemaalarin

luokse. Tämä oli Brysselissä, mutta häntä odotettiin pian kotiin

palajavaksi.

Siitä lähtien kävi Aatami, yllänsä paras pukunsa, jota hän muutoin

vastahakoisesti käytti, taiteilijaa tapaamassa joka kolmas päivä; mutta

aina turhaan.

Helmikuulla paraneva potilas istui yhdessä Ruthin kanssa pelaamassa

shakkia, jota Ruth oli sepältä oppinut ja itse opettanut Ulrikille.

Silloin Aatami astui sisään huoneeseen ja virkkoi: "Jahka pelinne

loppuu, niin tahdon puhella kanssasi, poikani."

Tyttö oli pelissä voittopuolella, mutta hän lykkäsi heti shakkinappulat

kokoon ja jätti isän ja pojan keskenään kahden.

Hän tiesi varsin hyvin, mitä isällä oli pojalle sanomista, sillä

edellisenä päivänä oli isä tuonut kotiin koko joukon maalaustarpeita ja

käskenyt hänen panna järjestykseen pohjoiseen päin oleva päätykamari,

jossa oli iso ikkuna, sekä kantaa sinne taulun kannatusteline ja

maalit. Sillä välin olivat he vaan hymyilleet toisilleen, mutta jo

kauan sitte olivat he ymmärtäneet toistensa ajatukset, vaikka eivät

puhuneetkaan mitään.

"No mitäs nyt?" kysyi Ulrikki ihmeissään.

Silloin mestari hänelle ilmaisi mitä hän oli pannut kuntoon ja jatkoi

puhettaan:

"Sanoithan itse maalanneesi sen kuvan, joka oli sotalipussa?"

"Niin kyllä, isä."

"Se oli äitisi, aivan samannäköisenä kuin hän oli siihen aikaan. — Hän

ei tehnyt oikein meitä molempia kohtaan. — Mutta hän! — Kristus suokoon

anteeksi ja koska hän kuitenkin oli äitisi — niin — minä haluaisin —

ehkei se ole mahdollista; mutta jos voisit maalata hänen kuvansa, ei

neitsyt Mariaksi, vaan ainoastaan sellaisena, minkä näköinen hän oli

nuorena mestarin vaimona —"

"Sen minä voin, minun täytyy se voida!" huudahti Ulrikki iloisesti

liikutettuna. "Viekää minut kamariin. Onko tauluvaate valmis?"

"Se on jo kehykseen kiinnitettynä! Minä olen jo vanha mies ja — —.

Näetkös, poikani, minä kyllä muistan hyvin miten ihmeen kaunis ja

lempeä äitisi oli; mutta minä en koskaan onnistu häntä mielessäni

kuvittelemaan ihan sellaisena minkä näköinen hän silloin oli. Olenhan

minä tosin koettanut — olen tuhansia kertoja yhä uudelleen yrittänyt,

— kotona Hirsipuunmäellä ja täällä ja kaikkialla — kaikesta karvaasta

mielestäni huolimatta."

"Kyllä hänen saat nähdä jälleen, ihan varmaan saat!" keskeytti Ulrikki

hänen puheensa. "Minä näen hänet muistossani niinkuin hän olisi

edessäni, ja mitä minä muistossani näen, sen voin myöskin maalata!"

Työ aljettiin jo samana päivänä. Ulrikille se onnistui ihmeellisen

hyvin ja hän sitä teki koko sillä runsaalla rakkaudella, jota hänen

sydämensä nyt oli täynnä.

Niin suurella ilolla hän ei vielä koskaan ollut pensseliä käyttänyt.

Tämän kuvan avulla hän tahtoi antaa, ainoastaan antaa — antaa tuolle

rakkaalle isälleen parhaan, mitä hän kykeni antamaan, ja sentähden työ

onnistui.

Porvarilliseen pukuun puettuna esitti kuva mestarin nuorta vaimoa,

silmät sydämellisesti katselevina ja suun ympärillä oli puoleksi

ihastunut puoleksi surullinen hymy.

Aatami ei saanut tulla työhuoneeseen ennenkun maalaus oli valmis ja

kun Ulrikki viimein otti sen päältä pois peitteen, niin tuo vanha

mies ei voinut itseään hillitä, vaan rupesi äänekkäästi nyyhkimään ja

lankesi poikansa kaulaan ja hänestä tuntui niinkuin hänellä ei olisi

ollut mitään nuhdeltavaa eikä anteeksiannettavaa tuolle rakastettavalle

henkilölle tuossa kullattujen puitteiden sisällä, vaan päinvastoin

kiittäminen monesta onnellisesta hetkestä.

Pian sen jälkeen Aatami tapasi Moorin kotona ja jonkun tunnin kuluttua

hän vei Ulrikin hänen luoksensa. Siitä tuli iloinen ja samalla vakava

jälleen-näkemiskohtaus, jonka jälkeen pian seurasi Moorin käynti sepän

kotona.

Moor katseli siellä Ulrikin työtä kauvan ja tarkastelevalla silmällä.

Kylliksi sitä tarkasteltuaan ojensi hän kätensä oppilaallensa ja lausui

lämmöllä:

"Sen olen aina sanonut, että sinä olet maalari! Huomispäivästä alkaen

teemme taas työtä yhdessä ja pensselillä sinä itsellesi hankit

ihanampia voittoja kuin miekalla."

Ulrikin posket hehkuivat onnesta ja ylpeydestä. Sen näköisenä ei Ruth

ollut koskaan häntä nähnyt ja kun hän iloisena katsoi Ulrikin silmiin,

ojensi tämä molemmat kätensä tyttöä kohti huudahtaen:

"Maalari, maalari olen jälleen! Oi jospa aina olisin maalarina pysynyt!

Nyt minulta vaan yksi puuttuu — ja se olet sinä!"

Tyttö heittäysi hänen rintaansa vastaan ja huudahti riemastuneena:

"Sinun, sinun omasi olen! Olenhan aina ollut omasi ja omanasi pysyn,

tänään, huomenna, kuolemaani saakka, aina ja ikuisesti!"

"Niin, niin", vastasi Ulrikki sydämellisen tuntehikkaasti, "meidän

sydämemme ovat yksi ja pysyvät yhtenä ijäti, eikä niitä mikään voi

erottaa: mutta sinun kohtalosi älköön yhdistettäkö minuun, ennenkun

Moor itse minua sanoo mestariksi. Rakkaus ei tee mitään ehtoja, sinä

olet minun omani — mutta minä tahdon itseni asettaa tälle koetukselle

ja tällä kertaa minä sen koetuksen kestän, sen tiedän!"

Oppilasta elähytti uusi henki. Uupumattomalla uutteruudella hän ryhtyi

työhön ja vaikeimmatkin tulivat hänelle helpoiksi tehtäviksi kun hän

ajatteli sitä palkintoa, jota hän ikävöi. Vuoden kuluttua Moor piti

häntä täysin valmistuneena taiteilijana ja Ruthista tuli mestari

Ulrikki Schwabin puoliso.

Antwerpenin taidemaalarien kuuluisa yhdistys pian ylpeillen luki hänet

jäseniensä joukkoon kuuluvaksi ja taiteen tuntijat pitävät vielä

tänäkin päivänä hänen maalaamiansa tauluja suuressa arvossa, vaikka

niiden luullaan olevan muiden mestarien tekemiä, sillä hän ei ole niitä

merkinnyt omalla nimellään.

Niistä neljästä sanasta, jotka johtotähtinä olivat valaisseet

hänen elämänuraansa, oli hän oppinut pitämään kunniaa ja valtaa

vähä-arvoisina; onni ja taide pysyivät hänelle uskollisina, mutta

samoin kuin ei maa loista omalla voimalla, vaan saa valonsa auringosta,

niin hänen onnensa ja taiteensakin saivat loistoa, suloutta ja pysyvää

voimaa rakkaudesta.

Hurja electo, jonka miekka oli raivonnut sodassa, muuttui

hyväntahtoiseksi ihmisystäväksi, joka toimi Kristuksen ja jalon

opettajansa puhtaan opin mukaisesti.

Hiljaisella ihastuksella on moni katsellut sitä ihanaa taulua, joka

kuvaa miten kaunis äiti, jonka kasvot osottavat viisautta ja iloa,

taluttaa kolmea lastansa ystävällisen ukon luo, joka ojentaa käsiään

heitä kohti. Vanhus on Aatami, äiti on Ruth, lapset ovat asesepän

lapsenlapsia; taulun on maalannut Ulrikki Schwab.

Mestari Moor kuoli pian Ulrikin naimisiin mentyä ja muutaman vuoden

kuluttua tuli Sofonisba di Moncada Antwerpeniin käydäksensä tuon

rakastetun miehen haudalla.

Vainajalta hän oli kuullut, että tämä oli jälleen löytänyt rakkaan

oppilaansa Madridista ja hänen luoksensa tulikin Sofonisba ensiksi

käymään.

Katseltuansa hänen töitänsä huudahti hän iloisesti:

"Sana! Muistatteko vielä mestari? Johan minä silloin Teille sanoin,

että Te olitte löytänyt oikean sanan. Te olette muuttunut paljon,

sangen paljon ja vahinko on teidän aaltoilevista kiharoistanne; mutta

Te olette kuitenkin onnellisen miehen näköinen; ja ketä teidän on siitä

kiittäminen? Sanaa, ainoata oikeata sanaa: taidetta!"

Ulrikki antoi hänen puhua loppuun, mutta sitte hän vastasi vakavasti:

"Onpa, jalo rouva, vieläkin ylevämpi sana. Joka voi sen sanoa kokonaan

omaksensa, hän on onnellinen, eikä hänen tarvitse enempää harhailla,

etsiä eikä epäillä."

"Mikäpä se sana olisi?" kysyi rouva vastustaen ja voitollisesti

hymyillen.

Mutta varmasti vastasi Ulrikki: "Minä olen sen sanan löytänyt; sen nimi

on: rakkaus!"

Silloin rouva kumarsi alas päänsä ja lausui alakuloisesti ja hiljaa:

"Niin kyllä — rakkaus!"