"Hans Eitelfritz von der Lükke, Cölnistä Spreen varrella", vastasi

sotamies. "Mutta, elkää pahastuko, herra maalari. Noista maistereista

kyllä hyvä Jumala huolen pitää, mutta teidän vaunuissanne on kulkenut

kolme köyhää raatoa, jotka ovat sairaita. Sentähden, vieläkin

pikarillinen kauniille sairaalle pojalle, joka on tuolla sisähuoneessa!"

Kahdestoista luku.

Aterioituansa lähti Moor vanhan palvelijansa kanssa, joka hevoset

hoidettuaan oli palvelijain huoneessa syönyt maukasta joulupaistia,

Hochburgiin hankkimaan itselleen saattomiehiä seuraavaksi päiväksi.

Pellicanus oli luvannut hoitaa poikaa, joka vieläkin nukkui

rauhallisesti.

Narri olisi mielellään tahtonut ruveta levolle, sillä hän tunsi itsensä

väsyneeksi ja viluiseksi; mutta hän jäi kuitenkin tuntikausiksi sairaan

luo, vaikkei huonekaan ollut lämmitettävä. Kädet ja jalat kontassa hän

yölampun ääressä piti vaaria pojan jokaisesta hengenvedosta usein niin

suurella huolella ja osanotolla kuin jos poika olisi ollut hänen oma

lapsensa.

Kun Ulrikki viimein heräsi, kysyi hän hämmästyneenä ja levottomana

missä hän oli ja kun narri oli tässä suhteessa häntä rauhoittanut,

pyysi hän leipäpalaa, sillä hänellä oli nälkä.

Miten nälissään hän oli, sen hän heti näytti, kun hänen eteensä oli

asetettu muutamia ruokalautasia.

Pellicanus olisi tahtonut häntä ruokkia niinkuin pientä lasta, mutta

poika otti uljaasti lusikan hänen kädestään ja narri sai tyytyväisellä

hymyllä todistaa pojan oivallista ruokahalua eikä hän poikaa häirinnyt

ennenkun tämä oli kylliksensä syönyt. Silloin hän alkoi poikaa

kuulustella sellaisella tavalla, joka poikaa kummastutti ja hänestä

tuntui vaikealta käsittää ja herätti epäluuloa.

"No pikku lintuseni", alkoi narri iloisessa luulossa, että hänen

teräväjärkiset johtopäätöksensä nyt toteutuisivat, "taisitpa olla

pitkällä lentomatkalla kirkkomaalle missä sinut löysimme? Haudan

päällä on aina parempi olla kuin haudassa; ja paljo mukavampaa on

maata sängyssä Emmendingenissä, vatsa täynnä puuroa ja vasikanlihaa,

kuin lumessa maantiellä vatsan nälästä kuristessa. Puhuppa nyt suusi

puhtaaksi, ukkoseni! Missä on teidän rosvonpesänne?"

"Rosvonpesäkö?" matki Ulrikki kummastuneena.

"No niin, sanoppa sitä sitte vaikka ritarilinnaksi tai joksikin muuksi,

minusta nähden olkoon menneeksi", jatkoi Pellicanus urkkien. "Jostakin

on kukin kotoisin paitse herra Ei kukaan, mutta koska sinä olet joku,

niin ei voi herra Ei kukaan olla sinun isäsi. Puhuppa nyt vähän

isä-ukostasi."

"Isäni on kuollut", vastasi poika ja kun edellisen päivän tapahtumat

jälleen tulivat hänen mieleensä, niin hän veti peitteen korvillensa ja

itki.

"Voi poikaparkaa!" mutisi narri itseksensä, pyyhkäsi nopeasti takin

hihalla silmiään ja antoi pojan olla häiritsemättä kunnes pojan kasvot

taas tulivat näkyviin. Silloin hän kysäsi: "Mutta totta kai sinulla on

äiti kotona?"

Ulrikki pudisti surullisena päätään ja Pellicanus katseli häntä

nyt kasvoihin lystikkäästi virnistellen salataksensa liikutustansa

ja lausui sitte hyvin ystävällisesti melkeinpä tyytyväisenä omaan

tarkkaälyisyyteensä:

"Isätön ja äiditön siis! Niin, niin; kun emon siivet suojaavat

linnunpoikaa, niin ei se lämpösestä pesästä lähde noin

ajattelemattomasti lentelemään ulos avaraan maailmaan."

Ulrikki nousi sängyssä istualle ja huudahti innolla ja uhmaten:

"Minä en mene takaisin luostariin, en, sitä en tee."

"Ohoh! niinkö on asian laita!" virkkoi narri nauraen. "Latinasi on

sujunut huonosti ja puu maistuu mielestäsi paremmalta metsässä kuin

koulun penkissä. Ja nepä tosiaan eivät vihannoi. Hyvä Jumala kuinka

hänen kasvonsa hehkuvat!"

Samalla Pellicanus laski kätensä pojan otsalle ja kun hän tunsi, että

se oli kuuma, piti hän parhaana lopettaa kuulustelun täksi päiväksi ja

kysäsi vaan hoidettavaltaan hänen nimeään.

"Ulrikki", oli vastaus.

"Entäs muuta?"

"Antakaa mun olla!" pyysi poika ja veti peitteen päänsä päälle.

Narri teki pojan mieliksi ja avasi oven anniskeluhuoneeseen, sillä joku

naputti ovelle.

Maalarin palvelija tuli sisään hakemaan herransa matkalaukkua.

Hochburgin vanha kreivi oli kutsunut mestari Moorin vieraaksensa,

ja tämä aikoi jäädä linnaan yöksi. Herra Pellicanusta pyydettiin

hyväntahtoisesti katsomaan poikaa ja hätätilassa vielä kerran kutsumaan

välskäriä.

Tunnin kuluttua sen jälkeen lepäsi sairas narrikin vilusta väristen

sängyssä ja yski ensin valveillaan, sitte unissaan.

Ulrikki ei saanut unta.

Alussa hän itki ääneti, sillä nyt vasta hänellä oli selvillä, että

hän oli kadottanut isänsä ja ettei hän koskaan enää näkisi Ruthia ja

tohtoria ja puhumatonta rouva Elisabethia. Sitte hän kysyi itseltään

miten hän oli joutunut Emmendingeniin, mikä paikka tämä oli ja kuka tuo

hullunkurinen yskivä pieni mies mahtoi olla, jolla oli niin paksu pää

ja kostean kiiltävät silmät ja joka häntä oli luullut aatelispojaksi.

Tuo erehdys sai hänet hymyilemään ja hän muisti, että Ruth kerran oli

neuvonut häntä käskemään "sanaa", että se hänet muuttaisi kreiviksi.

Entäs jos hän huomenna sanoisi, että hänen isänsä on ollut aatelismies?

Tämä häijy ajatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja jo

ennen kuin hän sitä oli tarkemmin ajatellutkaan, hän sitä häpesi, sillä

hän ei ollut mikään valehtelija.

Hänkö kieltäisi isänsä! Sepä olisi ruma teko ja kun hän oikasi itsensä

suoraksi nukkuakseen, tuli hänen sielunsa näkyviin tajuttavan selvästi

kuva rehellisestä sepästä. Vakavana ja ankarana se liihotteli yli

pilvien ja oli aivan sen näköinen kuin kuvat Isästä Jumalasta itsestä,

jotka Ulrikki oli nähnyt, mutta sillä oli vaan sepän lakki harmahtuneen

tukkansa peittona. Siitä ei Aatami edes kirkastuneena paratiisissakaan

ollut luopunut.

Ulrikki nosti kätensä ikäänkuin rukoillaksensa, mutta laski ne pian

vaipumaan alas, sillä äkkiä kuului majatalon edustalla vilkasta

hälinää. Hevosten jalkojen kopinaa ja meluavia miesten ääniä, rumpujen

pärinää ja torven toitotuksia alkoi kuulua ja sitte kalisi ja jymisi

hirveä melu pihalla.

"Huone värväyskirjurille ja pestausrahastonhoitajalle!" huudettiin.

"Hiljaa, hiljaa pojat!" varotteli syvällä äänellä piiskuri, joka oli

sotamiesten kurittaja, ystävä, neuvonantaja ja isä. "Pyhän joulujuhlan

aikana elköön kukaan hurskas soturi melutko, mutta pikarillisen viiniä

hän saa juoda, Jumalan kiitos! Suuri kunnia tapahtuu Teidän talollenne,

herra isäntä! Täällä alkaa sotamiesten pestaus kaikkein armollisimman

sotaeverstimme, Obersteinin kreivin puolesta. Kuulkaas nyt, mies!

Kaikki maksetaan käteisellä, ei kanaakaan oteta ilmaiseksi; mutta

viinin pitää olla hyvää. Oletteko ymmärtänyt? Siis tynnyri parasta

viiniä tänä iltana. Suokaa pojat anteeksi, kaikista parhainta, piti mun

sanoa!"

Ulrikki kuuli nyt miten ovi temmattiin auki ja luuli näkevänsä

sotilasten tunkeutuvan sisään anniskeluhuoneeseen kirjavissa puvuissa

toinen toisestaan erinäköisenä. Narri alkoi yskiä kiivaasti ja

valitteli ja torui itsekseen. Ulrikki taas kuunteli silmät säkenöivinä

hataraa ovea kohti, jonka lävitse hän voi kuulla kaikki, mitä

viereisessä huoneessa tapahtui.

Värväyskirjurin, rahastonhoitajan ja piiskurin mukana tulivat myöskin

rumpali ja pillipiipari, jotka parin päivän perästä aikoivat kuuluttaa

pestausjulistuksen ja sitäpaitse kaksitoista sotamiestä, joista näki,

etteivät he olleet ensikertalaisia.

Heti heidän tullessaan tarjoiluhuoneeseen kuului moni ilon ja

hämmästyksen huudahdus ja tässä äänien sekamelussa sattui Ulrikin

korviin tuon tuostakin nimi Hans Eitelfritz.

Piiskurin ääni kuului erittäin ystävälliseltä kun hän tervehti uljasta

nuorukaista, jolla oli haavotettu käsivarsi ja tämä oli hänelle painava

kunnianosotus. Hän oli viisi vuotta palvellut samassa lippujoukossa

kuin "isä Kanold", ja tämä katseli miehiä suorastaan sydämeen ja tunsi

heidät kaikki niinkuin he olisivat olleet hänen omia poikiaan.

Ulrikki ei voinut paljoakaan käsittää melusta viereisessä huoneessa,

mutta kun Hans Eitelfritz von der Lücke Cölnistä Spreen varrella pyysi

ensi sijassa päästä sotilasluetteloon, niin kuului selvästi miten

piiskuri kumosi kirjurin vastaväitteet ja lausui tyyneesti mutta

innolla: "Kirjota pois vaan! Minä pidän hänestä enemmän toiskätisenä

kuin kymmenestä kaksikätisestä nahjuksesta. Siinä pojassa on elämää.

Anna hänelle myöskin vähän etukäteen rahaa, sillä kyllä kai häneltä

puuttuu varustuksissa yhtä ja toista, arvelen ma."

Varmaankin oli viinitynnöri pantu vuotamaan sillä välin, sillä alkoi

kuulua pikarien kilistyksiä ja heti sen jälkeen äänekästä laulua.

Kun toinen laulu järjestyksessä alkoi, niin poika nukkui; mutta parin

tunnin kuluttua hän taas heräsi siitä äänettömyydestä, joka äkkiä

katkasi meluamisen.

Hans Eitelfritz oli ilmottanut tovereille laulavansa uuden laulun ja

piiskuri komensi hiljaisuutta.

Nyt laulu alkoi ja laulun aikana Ulrikki nousi aina enemmin pystyyn

sängyssä eikä häneltä jäänyt kuulematta sanaakaan ei laulusta itsestään

eikä loppuloilotuksestakaan, johon koko joukko yhtyi ylen iloisella

melulla ja äänekkäällä pikarien kilistyksellä. Niin uljaita iloisia

ääniä ei poika vielä koskaan ollut kuullut ja jo toista runosäettä

kuunnellessa hänen sydämensä alkoi pamppailla ja hänestä tuntui kuin

hänenkin olisi pitänyt yhtyä lauluun, jonka hän nopeasti oli tajunnut.

Se oli näin kuuluva:

"Hei rummut ja torvet nyt soikohot vaan!

ei uljasta sortaa voi tieltään!

Kynät, moukarit jättää hän ruostumahan

ja onnesta onnehen rientää.

Isä, äiti ja siskoni rakkahin, oi!

hyväst' jää oma kultakin! Mieltä

jo kiihottaa taistohon torvi mi soi,

sotapoika se onnehen rientää.

Kas säilä kun välkkyy ja sotamelu soi,

vihamiestä mä vastahan hyökkään.

Sota parhainta on sotamiehelle. Hoi!

mun onnein jo vastaani nyökkää.

Kun linna on saatu ja viineistä sen

mä onneni maljat oon juonut,

punaposkisen tyttösen kaunistelen,

min mulle on onneni suonut.

Ja miekka jos rintanikin haavottaa

niin kuolon' on uljas; ei vaivaa

ei vanhuuden raihnautta sitt' olekkaan,

vaan kaikki on onnea taivaan.

Tän laulun nyt lauleli Hans Eitelfritz

von der Lücke, tää sotamies uhkee;

Suku Markin Cölnissä asuupi; siks

hän onnesta onnehen kulkee!"

"Onnesta onnehen kulkee!" lauleli Ulrikkikin mukaan, ja sillävälin kuin

pikarit riemuisasti kilahtelivat vastakkain viereisessä huoneessa,

matki hänkin toistamiseen reipasta loppusäijettä: "onnesta onnehen

rientää!" Ja äkkiä hänelle tuli ikäänkuin ilmestys henkimaailmasta.

"Onnesta onnehen!" tämähän kenties olikin se "taikasana!"

Niin rohkeata riemua, niin reipasta laulua, raikasta ja iloista kuin

leivosen liritys, niin toivorikasta ja ilahuttavaa iloa ei vielä

koskaan ollut kaikunut hänelle vastaan mistään muusta sanasta kuin

"Onnesta", jonka sanan tuo nuori sotamies oli niin mahtaillen ja

voitonvarmana laskenut suustansa.

"Onni, onni!" huudahti Ulrikki ääneensä itseksensä ja narri, jonka

valveillaan sängyssään täytyi hymyillä pojan laulua, nousi ylös ja

virkkoi:

"Luulenpa että sinä pidät siitä sanasta. Niin, näetkös, se joka

ymmärtää siepata ja pitää kiinni onnen silloin kun se lentää ohitse,

hän aina kelluu päällimmäisenä niinkuin rasva lihakeittokupissa.

Koivun, pajun ja pähkinäpensaan oksista leikataan vitsoja — hyi kuinka

ne vinkuvat! — tiedäthän; mutta jolla on onni mukanansa, hänelle niissä

kasvaa nisupullia, makkaroita ja läskipannukakkua. Rohkea heilahdus

Onnettaren pyörässä saa alimmalla asteella olleen salaman nopeudella

nostetuksi ihan päällimmäiseksi. Veli Hassu sanoo: "alhaalt' ylös,

ylhäält' alas onnen hyrrä pyörii, niinkuin katonharjaltakin lumi

tulla vyörii." Mutta käännyppäs nyt kiltisti nukkumaan toisellakin

kyljelläsi. Huomenna on myöskin joulupäivä. Ehkä se sulle toisi onnesi

"joululahjaksi".

Kävipä melkein niin kuin ei Ulrikki olisi suotta onnea huutanut

avuksensa, sillä heti kun hän oli sulkenut silmänsä, vei hänet suloinen

uni pehmoisilla käsillä pajaan torin varrelle ja hänen äitinsä oli

sytytetyn joulukuusen ääressä ja näytteli hänelle uutta taivaansinistä

pukua, jonka hän oli pojalleen neulonut ja omenia ja pähkinöitä

ja keppihevosta ja tonttu-ukkoa, jolla oli pää pyöreä kuin pallo,

suuret korvat ja aivan litteät kulmikkaat sääret. Hän tunsi olevansa

"liian suuri" saadakseen tällaisia lapsen leluja, mutta hän oli

niistä kuitenkin iloissaan. Sen jälkeen unikuva muuttui ja hän näki

taas äitinsä, mutta tällä kertaa pelkkien enkelien seassa keskellä

paratiisia. Hänen kullankeltaisilla hiuksillaan kiilteli kruunu ja hän

sanoi, että hän sai sitä kantaa täällä sentähden että häntä maan päällä

oli niin paljon parjattu ja kun hän siellä oli kärsinyt niin paljon

häpeää.

Kun maalari seuraavana päivänä palasi ritarin linnasta, niin hän ei

vähää hämmästynyt nähdessään Ulrikin terveenä ja voimissaan seisomassa

sotamiespestaus-pöydän ääressä.

Pojan posket hehkuivat häpeästä ja suuttumuksesta, sillä kirjuri ja

rahastonhoitaja olivat hänelle nauraneet vasten naamaa kun hän ilmotti

haluavansa sotamieheksi.

Maalari sai pian tietää mistä oli kysymys ja hän käski holhottinsa

seuraamaan mukanansa ulos. Ystävällisesti ja puhumatta ivaa taikka

moitetta huomautti hän, että poika oli liian nuori sotapalvelukseen, ja

kun Ulrikki oli oikeaksi myöntänyt kaikki mitä maalari jo oli saanut

narrin kautta tietää, kyseli Moor kuka hänelle oli antanut opetusta

piirustuksessa.

"Isäni, ja sitte isä Lucas luostarissa", vastasi poika. "Mutta elkää

minulta kyselkö niin monta kysymystä kuin se pieni herra eilen illalla."

"En, en", vastasi maalari, "mutta tahdon minä sentään tietää yhtä ja

toista. Oliko sinun isäsi maalari?"

"Ei ollut", mutisi poika punastuen ja vaikeni. Mutta kun hän näki

vieraan kirkkaan silmän katseen, niin hän heti malttoi mielensä ja

sanoi: "Hän osasi piirtää ainoastaan sentähden, että hän oli taitava

kauniiden taidetöiden takoja."

"Missä kaupungissa te asuitte?"

"Emme missään kaupungissa. Me asuimme metsän reunalla — —"

"Vai niin?" — keskeytti taiteilija pojan puheen ja hymyili

merkillisesti, sillä hän tiesi, että moni aatelismieskin harjotteli

ammattia. "Vastaa nyt vaan vielä kahteen kysymykseen; sitte saat olla

rauhassa kunnes itse vapaaehtoisesti minulle avaat sydämesi. Mikä sinun

on nimesi?"

"Ulrikki."

"Sen minä jo tiedän. Minä tarkotan sinun sukunimeäsi. Mikä isäsi nimi

oli?"

"Aatami."

"Entäs muuta?"

Poika katsoi ääneti maahan, sillä mestari ei ollut koskaan käyttänyt

muuta nimeä.

"Hyvä on", sanoi Moor, "toistaiseksi siis kutsukaamme sinua Ulrikiksi;

ja kyllähän sekin jo riittää. Eikö sinulla ole ketään omaisia? Eikö

sinua kukaan kotona odota?"

"Ei kukaan. Me elimme niin yksinämme."

Moor oli katsellut poikaa silmästä silmään. Nyt hän nyökkäsi

tyytyväisenä, pani kätensä Ulrikin kiharaisen pään päälle ja virkkoi:

"Katso tarkkaan minuun. Minä olen maalari, ja jos sinua haluttaa oppia

minun taidettani, niin saat minulta opetusta."

"Oh!" huudahti poika ja iloisena sekä hämmästyneenä hän löi kämmenet

yhteen.

"Matkustaessamme ei opetuksesta voi paljo tulla puhetta", jatkoi

taiteilija, "mutta Madridissa ryhtykäämme työhön täydellä todella. Nyt

matkustamme kuningas Filipin luo Espanjaan."

"Espanja, Portugal!" mutisi Ulrikki loistavin silmin, ja hänen

mieleensä johtui kaikki mitä hän näistä maista oli kuullut puhuttavan

tohtorin kotona.

"Onni, onni!" kaikui riemusta hänen mielessään. Tämä oli "sana", ihan

varmaan se oli tämä, jo nyt se häneen vaikutti tenhovoimalla ja tämä

osotti jo seuraavan ajan kuluessa vaikutuskykyänsä.

Jo samana päivänä mentiin Rappoltsweileriin, Rappoltsteinin kreivin

luo, ja nyt ei enää tullut kysymykseen kengän anturoiden kuluttaminen

jalkapatikassa eikä loikominen kosteilla kuormarattailla; ei, hän

sai nyt ratsastaa virkun hevosen seljässä. Saattojoukkona ei enää

ollut palkattuja sotamiehiä, vaan valittua miehistöä ja herra kreivi

suvaitsi itse liittyä saattojoukkoon linnan mäen alapuolella,

sillä Moor oli luvannut maalata muotokuvan hänen tyttärestänsä,

joka oli Rappoltsteinin kreivin kanssa kihloissa. Siitä piti tulla

kallisarvoinen joululahja, jonka tämä vanha herra aikoi antaa itselleen

ja uskolliselle rouvalleen.

Kuormarattaat seurasivat kyllä mukana, mutta niissä ei enää istunut

ketään sisällä, sillä narri oli vahvasti vaatetettuna asettunut kuskin

viereen ja munkkien piti poiketa matkaansa jatkamaan Freiburgin kautta

eivätkä enää voineet käyttää vaunuja hyväkseen.

Siitä he valittivat ja nurisivat ikäänkuin heille olisi tapahtunut

suurikin vahinko ja kun maisteri Sutor ei edes ojentanut kättä

maalarille jäähyväisiksi, niin myöskin Stubenrauch häjysti kyllä tälle

kelpo miehelle käänsi selkänsä.

Molemmat äreät miehet lähtivät nyreinä matkaansa, mutta aurinko

ei silti loistanut sen huonommin sinitaivaalla ja ratsastava

matkustaja-joukko oli komea, juhlallinen ja loistava näöltään, ja

maailma, johon se reippaasti lähti eteenpäin kulkemaan, oli niin avara

ja ihana, että Ulrikki unohti huolensa ja heilutti uutta lakkiansa

vastaukseksi sotamiehen jäähyväistervehdykseen.

Se oli iloista ratsastusta, sillä matkalla tuli heitä vastaan

monta kulkevaa soittoniekkaa, jotka Rappoltsweilerin kautta olivat

menossa "kolmeen linnaan samalla vuorella", ja tervehtivät vanhaa

aatelismiestä monella iloisella sävelellä. Rappoltsteinin kreivit

olivat Rein-joen ylävarsilla soittoniekkain yhdistyksen ja laulajain

"pillipiiparikuninkaita" ja suojelusherroja. Muutoin oli noiden

iloisten laululintujen tapana syyskuun 8:na päivänä kokoontua

"kuninkaansa" linnan edustalle hänelle suorittamaan pienen veronsa ja

nauttimaan vastalahjana runsasta kestitsemistä, mutta tänä vuonna oli

juhla lykätty kolmanteen joulupäivään sen kulkutaudin johdosta, joka

syksyllä oli liikkeessä. Ulrikki arveli, että "onni" oli tämän asian

sovittanut näin, hänen iloksensa.

Täälläkös oli yllinkyllin laulua ja monenlaiset soittokoneet, gigat,

rebebet, huilut ja skalmeijat [giga = vanhanaikuinen soittokone,

josta on kehittynyt nykyaikainen viulu; rebebe = 3 kielinen

altapäin pyöristetty viulun tapainen soitto-kalu, skalmeija =

puinen puhalluskone, klaneetin tapainen] eivät soimasta tauonneet.

Serenaadisoitto seurasi toista ja pöydänkin ääressä kajahti joka eri

ruokalajin aikana uusi sävel. Käsityöläisen pojasta maistuivat tosin

erinomaiselta tulinen viini, metsäotuspaisti ja makeat leivokset,

joita juhla-ateriassa tarjottiin, mutta hänen mielestään oli vielä

herttaisempaa se runsas korvien nautinto, jota oli kuultavana. Hän oli

kuin taivaassa ja yhä vähemmän hän muisti ajatella niitä murheita,

jotka hän oli saanut kestää. Päivä päivältä onni hänelle jakeli

antimiansa runsaasta varastostaan ja ilahutti yhä uusilla lahjoilla.

Hän oli tallirengille puhunut kuinka hän osasi hillitä äksypäisiä

hevosia ja kun hän oli näyttänyt, mitä hän tällaisessa tehtävässä

kykeni toimittamaan, sai hän vanhan ja nuoren kreivin läsnä ollessa

ja linnassa asuvien kauniiden neitien nähden hillitä hurjia tulisia

oriita ja ratsastaa niillä linnan pihalla. Tästä hän sai kehumisia ja

uusia vaatteita. Moni hieno käsi taputteli hänen kiharaista päätään ja

silloin hänestä näytti siltä, kuin hänen mahtavalla taikasanallaan ei

olisi enää ollut mitään sen parempaa hänelle annettavaa.

Eräänä päivänä Moor kutsui hänet erikseen ja kertoi alkaneensa maalata

Rappoltsteinin nuoren kreivin kuvaa. Pojan täytyi olla vuoteella

liikkumatonna, koska hän oli taittanut jalkansa pudotessaan hevosen

seljästä, mutta koska Ulrikki oli samanikäinen ja samankokoinen

kuin hän, niin Moor tahtoi mallina käyttää Ulrikkia, nuoren kreivin

vaatteisiin puettuna.

Sepän poika sai nyt pukeutua ylhäisen ikätoverinsa parhaaseen

pukuun. Se oli kokonaan musta, mutta jokainen puku-osa oli erilaista

vaatetta: sukat olivat silkkiset, polvihousut atlaskankaasta, takki

pehmoista flanderilaista samettia. Kullankeltaiset puhvit ja kiilat

näyttivät niin kauniilta erivärisinä mustan vaatteen rinnalla. Myöskin

nauharuusut housuissa ja kengissä olivat keltaiset kuin rastaan

nokka. Hienoja pitsejä oli kaulan ympärillä ja riippui käsien päällä

ja samettiseen lakkiin oli mustia ja keltasia höyheniä kiinnitetty

pelkistä jalokivistä tehdyllä koristesoljella.

Kaikki tämä soveltui sepän pojalle oivallisesti ja olisipa hän ollut

sokea jollei hän olisi huomannut miten vanhat ja nuoret kummastelivat

ja tokasivat toisiaan kun hänen näkivät. Silloin turhamielisyys hänen

sielussaan riemuitsi ja hän löysi pian tien suuren venetsialaisen

peilin luo, joka huolellisesti säilytettiin linnan juhlasalissa. Tämä

ihmeellinen lasi näytti Ulrikille ensi kerran koko hänen hahmonsa ja

se kuva, joka kristallin pinnasta häneen katseli, häntä ilahutti ja

miellytti.

Mutta enimmän kaikesta häntä ilahutti istuntojen aikana tarkastella

mestarin kättä ja silmää. Isä Lucas-parka luostarissa tämän mestarin

rinnalla sai vetäytyä piiloon. Työtä tehdessään hän näytti kasvavan

suuremmaksi: hartiat, jotka tavallisesti muutoin saivat olla

huolimattomassa eteenpäin kumarassa asennossa, vetäytyivät taaksepäin,

leveä miehuullinen rinta kohosi korkeammalle ja ystävälliset silmät

muuttuivat ankaroiksi, jopa saivat pelottavan katseen.

Vaikka istuntojen aikana harvoin mitään puhuttiin, niin pojan mielestä

ne tuntuivat kuitenkin niin lyhyiltä. Hän ei liikahtanut asennostaan,

sillä hänestä tuntui kuin pikainen ruumiin liikahdus olisi voinut

häiritä sitä pyhää toimitusta, jossa hän oli läsnä silminnäkijänä ja

kun hän lomahetkillä katseli taulua ja näki miten nopeasti ja varmasti

työ edistyi, niin hänestä tuntui kuin hän omien ruumiillisten silmiensä

edessä olisi syntynyt uudelleen jalompaan olemukseen.

Juomasalissa riippui seinällä kuva eräästä nuoresta Navarran

prinssistä, jonka hengen oli metsästysretkellä pelastanut muuan

Rappoltsteinin kreivi. Tuo kuva oli aivan Ulrikin näköinen kun hänellä

oli kreivillinen puku yllä. Narri oli ensiksi huomannut tuon omituisen

seikan. Kaikki, yksin Moor, olivat samaa mieltä ja siitä sai alkunsa,

että Pellicanus tästä lähtien nimitti nuorta ystäväänsä nimellä

Navarrete. Poika mielistyi siihen nimeen. Täällä oli kaikki hänelle

mieluista. Hän oli ylen onnellinen.

Ainoastaan öisin hän ei voinut hillitä suruansa siitä, että hän nautti

niin tavattoman paljon hyvää kun hänen isänsä oli kuollut ja kun hän

oli kadottanut äitinsä ja Ruthin ja kaikki muutkin, jotka olivat häntä

rakastaneet.

Kolmastoista luku.

Ulrikin täytyi maata samassa huoneessa narrin kanssa ja koska

Pellicanus öisin hikoili kovasti ja sentähden vastahakoisesti nousi

vuoteeltaan, mutta usein tarvitsi yhtä ja toista, niin hän kutsui

Ulrikkia ja tämä oli aina altis häntä auttamaan. Niin jatkui asiain

tila koko matkan kestäessä ja pienen miesparan sairaus paheni

pahenemistaan. Kreivi oli Ulrikille varustanut nuoren vikurin hevosen,

joka pahoilla kureillansa ja oikuillaan teki matkan hauskemmaksi. Mutta

myöskin narri, joka yhä enemmin mielistyi poikaan, teki minkä taisi,

pitääksensä virkeänä hänen onnellisuuden tunnettansa. Kun oli lämmin

ilma, niin hän asettui ajurin viereen heinähäkkiin kuomin eteen ja kun

Ulrik sitte ratsasti hänen kohdallensa, niin hän avasi tämän silmät

huomaamaan kaikkea mitä oli nähtävää. Hän osasi kertoa paljon eri

maista ja ihmisistä, mutta pienimpiinkin seikkoihin hän lisäsi omia

keksimiänsä taikka muiden miettimiä juttuja.

Kun he kulkivat koivikon ohi, kysyi hän pojalta, tiesikö tämä miksi

koivujen rungot olivat valkoset ja sitte hän selitti asian seuraavalla

tavalla: Kun Orfeus oli soittanut niin ihmeellisesti kanneltansa,

olivat kaikki puut rientäneet esille tanssimaan. Koivut olivat

myös tahtoneet tulla, mutta kun ne olivat turhamielisiä, olivat ne

pukeutuneet valkosiin pukuihin ollakseen muita komeammat. Kun ne

viimein saapuivat tanssipaikalle, oli laulaja jo ehtinyt mennä pois

ja koivut säilyttivät vuodet umpeen kesät talvet valkosen pukunsa

ollaksensa valmiiksi varustettuina kun Orfeus toisen kerran tulisi

kannelta soittamaan.

Petäjikössä istui puun oksalla kieronokka ja nyt narri kertoi, että

tämä pikkulintu muka on omituinen laatuaan ja että se alkuansa

oli ollut harmaa ja sen nokka oli ollut yhtä suora kuin konsanaan

varpusella. Kun Vapahtaja riippui ristinpuussa oli tuo lintu tuntenut

sääliväisyyttä ja yritteli pikku nokallaan kiskoa rautanaulaa

haavotetusta kämmenestä. Muistoksi tästä ystävällisestä käytöksestä

oli Jumala kääntänyt sen nokan ristiin ja värittänyt sen rinnan

tummanpunaseksi siltä kohdalta, jota Hänen Poikansa veri oli

kostuttanut. Toisenkin palkinnon lintu sai, sillä ei mikään muu lintu

voi hautoa munia talvella niinkuin se ja sillä kuuluu olevan voima

lieventää kuumetautia sairaissa, jotka sitä hoitavat.

Villihanhiparvi lensi tien yli ylämaalle päin ja Pellicanus huudahti:

"Katsoppas vaan! Ne lentävät aina kahdessa pitkässä rivissä ja

muodostavat lentäessään jonkun kirjaimen aakkosista. Tällä kertaa se on

A. Huomaatkos? Kun Jumala kirjotti lakinsa kivitauluihin, niin parvi

villihanhia lensi Sinai-vuoren yli ja silloin yksi niistä siivellään

pyyhkäsi pois yhden kirjaimen, ja siitä saakka ne aina lentävät jonkun

kirjaimen muotoisessa järjestyksessä, ja koko heidän sukunsa, s.o.

kaikkien hanhien täytyy siihen suostua, että ihmiset, jotka tahtovat

kirjottaa, nyhtävät sulat niiden siivistä."

Makuuhuoneessa Pellicanus mielellään jutteli pojan kanssa.

Hän nimitti poikaa aina nimellä Navarrete, ja taiteilija teki samoin

kun hän oli hyvällä tuulella.

Ulrikki tunsi suurta kunnioitusta Mooria kohtaan, mutta narri ei

hänelle ollut sen enempää kuin hyvä toveri, johon hän pian rupesi

täysin luottamaan.

Monesta leikkipuheesta ja puolittain lausutusta viittauksesta kävi

selville, että Pellicanus yhä luuli häntä aatelismiehen pojaksi ja tätä

poika lopulta ei jaksanut kärsiä.

Eräänä ehtoona kun kumpikin jo oli makuulla, hän sen tähden rohkasi

mielensä ja kertoi narrille kaikki mitä hän tiesi omasta elämästään.

Pellicanus kuunteli tarkkaavasti, eikä keskeyttänyt hänen puhettaan

ennenkun poika kertomuksensa lopetti lausuen:

"Ja silläaikaa kun minä olin poissa, niin heidät löysivät kaupungin

vartijat koirineen, mutta minun isäni asettui vastarintaa tekemään ja

sentähden he hänet ja tohtorin iskivät maahan."

"Vai niin, vai niin", mutisi narri. "Olipa vahinko Costasta.

Olisipa kunnia monelle kristitylle jos he olisivat sellaiset kuin

moni juutalainen on, ja sentähden on vaan huono onni kun syntyy

heprealaiseksi, eikä saa syödä läskiä. Juutalaisten on pakko

kantaa rumaa tunnusmerkkiä, mutta moni kristitty tulee maailmaan

sellaisella varustettuna. Esimerkiksi Spartassa olisi minut syösty

äkkijyrkältä vuorelta alas paksun pääni ja selkäkyttyräni tähden.

Tähän maailman aikaan ollaan vähemmin armeliaita ja sallitaan meidän

koko elämänikämme laahustella virheellisellä ruumiilla. Jumala katsoo

sydämeen, mutta ihmiset eivät voi unohtaa alkuperäistä esi-isäänsä

maamöhkälettä; ihmisten kesken ulkopuoli aina ensin otetaan huomioon

ennenkun sisäpuoli. Jos vaan minun pääni olisi ollut pienempi ja

joku enkeli olisi suoristanut minun hartiani, niin minä nyt kenties

olisin kardinaali ja vaatetettu turhamaisella purpuralla, enkä ajelisi

halvoissa kuormakärryissä, vaan kullatuissa juhlavaunuissa, lihavat

mustat hevoset eteen valjastettuina. Sinun ruumiisi on tehty suoran

mitan mukaan, mutta sinä olet toisella tavalla kiinteä. Isäsi nimi siis

oli Aatami, eikö hänellä tosiaan ole ollut muuta nimeä?"

"Ei, tosiaan."

"Siitä toinen puoli puuttuu. Tästä päivästä aikain kutsumme sinua

täydellä todella Navarreteksi. Sinä olet Ulrik Navarrete. Sillä tavoin

tulee jotain kokonaista. Nimi on vaan puku, ei sen enempää, mutta jos

sulta otetaan toinen puoli pois ruumistasi verhoamasta, niin olet

puoli-alaston ja kuljet kaikkien pilkkana ja naurun esineenä. Puvun

pitää myöskin verhota kauniisti, ja sen vuoksi sitä koristetaan mielin

määrin. Minun isäni nimi oli Kürschner [saksalainen sana Kürschner

merkitsee turkkuria eli turkkinahkojen kauppiasta ja valmistajaa],

mutta kun minä latinan koulussa sain vierustoverikseni Obariuksen,

Faberin ja Lusciniuksen, niin minäkin itseni kohotin roomalaiseksi

kansalaiseksi ja muutin sukunimeni Kürschnerin latinalaiseksi

Pellicanus."

Narri sai kovan yskän puuskauksen ja jatkoi sitte:

"Ja vielä, yksi asia. Hulluutta on odottaa mitään kiitollisuutta;

kymmenestä kerrasta jää ainakin yhdeksän kertaa kiitos tulematta

ja se joka on viisas, ajattelee vaan itseään eikä ylipäänsä huoli

yritelläkään hakea toisten kiitollisuutta; mutta jokaisen velvollisuus

on kuitenkin olla kiitollinen, sillä tukalaa on saada vihamiehiä;

emmekä ketään opeta helpommin vihaamaan kuin hyväntekijää, jonka

palkitsemme kiittämättömyydellä. Sinun tarvitsee ja on pakko kertoa

elämäsi vaiheet mestarille, sillä hän on ansainnut sinun luottamuksesi."

Narrin mailmanviisaat sanat, joissa oman voiton pyyntiä aina kehuttiin

suurimmaksi hyveeksi, olivat pojan mielestä usein varsin oudot; mutta

paljo niistä tarttui hänen nuoreen sieluunsa. Heti seuraavana aamuna

hän noudatti sairaan neuvoa, eikä hänen tarvinnut sitä katua, sillä

siitä hetkestä asti Moor oli häntä kohtaan vielä ystävällisempi kuin

ennen.

Avignonissa piti narrin erota matkustajista kulkeakseen Marseilleen ja

sieltä meritietä Savonaan, mutta jo ennenkun hän oli ehtinyt paavien

entiseen kaupunkiin, tunsi hän itsensä niin heikoksi että Moor tuskin

toivoikaan enää voivansa viedä hänet määräpaikkaan elävänä. Pienen

miehen ruumis näytti yhä vaan kutistuvan ja pää suurenevan ja veltosti

riippuvat harmahtavat posket olivat kumpikin ikäänkuin ruusunlehdellä

koristetut. Välistä hän matkatovereilleen kertoi menneistä

elämänvaiheistaan.

Hänet oli määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka hän koulussa oli

kaikkia muita etevämpi, niin oli häneltä kadonnut kaikki toivo päästä

papiksi, sillä kirkko ei tahtonut mitään raajarikkoja. Hän oli köyhän

miehen poika ja oli ylioppilaana saanut hiellä ja vaivalla ponnistaa

päästäkseen eteenpäin.

"Kuinka kulunut olikaan usein ylioppilaslakkini leveä päälaki!" sanoi

hän. "Sitä minä myös paljon häpesin. Olenhan minä näin lyhyt. Herra

Jumala, kaikkihan voivat katsoa pääni ylitse ja huomata kaikki kuluneet

paikat sametissa, jos katseensa käänsivät alas. Ja kuinka usein olen

istunut ravintolan keittiön ääressä syöden kuivaa leipäpalaa, jonka

särpimenä oli pelkkä paistin käry. Joskus kävi minun villakoirani

varastamassa minulle makkaran teurastajalta."

Toisin ajoin oli pienelle miehelle käynyt paremmin; silloin hän

oli ahkerasti istunut ravintoloissa, antanut sukkeluutensa päästä

valloilleen eikä ollenkaan hillinnyt terävää kieltänsä.

Kerran oli eräs juomaveikko kutsunut hänet mukaansa kreivilliseen

linnaansa huvittamaan hänen sairasta isäänsä ja sillä tavoin oli hän

vähitellen tullut narriksi ja sitte kulkenut toisen ylhäisen herran

luota toisen luo ja viimein oli hän mennyt vaaliruhtinaan palvelukseen.

Hän antoi mielellään ihmisten luulla, että hän ylenkatsoi maailmaa ja

vihasi ihmisiä, mutta tätä ei saanut ottaa varsin vakavalta kannalta ja

tämä oli enemmän ylimalkaista kuin yksityiskohtaista, sillä kaikki mikä

maan päällä oli ihanaa, innostutti häntä vilkkaaseen ihastukseen ja

lähimmäistään kohtaan hän oli ystävällinen elämänsä loppuun asti.

Kun Moor häntä tästä nuhteli, sanoi hän hymyillen: "Mitä te tahdotte,

että minä tekisin? Se joka toista moittii, tuntee olevansa parempi kuin

se, jota hän ryhtyy tuomitsemaan, ja kuinka monet narrit eivät ole

mielestään yhtä suuria kuin minäkin kun he kohottautuvat varpailleen

ja moittivat Jumalan töitä! 'Maailma on huono', sanoo filosoofi,

ja joka häntä kuuntelee, ajattelee kaiketi: Kuuleppas, kuuleppas!

Hän olisi kai sen tehnyt paremmaksi kuin Isä Jumala taivaassa.

Antakaa minun pitää iloni. Minä olen vaan pikkunen, mutta minä ajan

asiaani suuressa mitassa. Yksityisen ihmisen penkominen ei minusta

näytä maksavan vaivaa, mutta kun tuomitsee koko ihmiskunnan ja koko

äärettömän maailman, silloin saa laskea puhetta suun täydeltä ja

oikein täydellä voimalla." Kerran oli Pellicanus hehkunut rakkaudesta

kauniiseen neitoon, mutta tämä oli hänet karkottanut pilkallisesti

ja meni naimisiin toisen kanssa. Kun hän sitte jäi leskeksi ja narri

hänen tapasi jälleen katkerassa puutteessa, auttoi hän leskeä uhraten

melkoisen osan säästämistään varoista, vieläpä auttoi toisenkin kerran

kun se toinen kelvoton, jonka leski otti toiseksi miehekseen, oli

hävittänyt kaikki mitä vaimolla oli.

Pellicanuksen elämässä oli monta sellaista piirrettä.

Mitä hän teki, sen hän teki noudattaen sydämensä ääntä; mitä hän puhui,

sen oli ymmärrys tuonut hänen suuhunsa, ja ainoastaan sitä hän piti

viisaana. Jos joku osoitti omaa voittoa pyytämätöntä ylevämielisyyttä,

niin hän sitä piti jalona vaikka mielettömänä nautintona. Sellaista

hän voi sallia itsensä tekevän, koska hän ei enää toivonut mitään

itsellensä; mutta hänen piti mokomasta typeryydestä varottaa muita,

joiden hän tahtoi maailmassa pääsevän eteenpäin.

Hänen suurissa laihoissa kasvoissaan oli jotakin äreää, terävää ja

kireätä ja joka hänet ensi kerran näki, luuli helposti häntä pahaksi,

kiukkuiseksi ihmiseksi. Sen hän myös tiesi ja häntä huvitti säikäyttää

piikoja ja renkejä majataloissa tuimilla irvistyksillä — hän kerskasi

osaavansa irvistellä viidelläkymmenellä yhdeksällä eri tavalla ja

maalarin vanha typerä palvelija pelkäsi häntä äärettömästi niinkuin

itse "paholaista".

Avignonissa oli hän varsin iloinen. Hän tunsi siellä itsensä

reippaammaksi kuin pitkään aikaan sitä ennen ja tilasi itselleen paikan

matkavaunuissa, jotka olivat lähdössä Marseilleen.

Illalla ennenkun heidän piti erota, jutteli hän Ligurian maakunnan

rantaseudun ihanuudesta leimuavalla vilkkaudella ja puheli

tulevaisuudesta ikäänkuin hänellä olisi ollut täysi terveys ja hän

olisi tiennyt varmaan elävänsä kauvan.

Yöllä Ulrikki kuuli hänen enemmän kuin tavallisesti puhkivan.

Hän riensi hänen luoksensa, nosti hänet pystyyn sängyssä niinkuin

tavallisesti kun pikku mies parka kärsi hengenahdistusta, mutta tällä

kertaa Pellicanus ei sadatellut eikä äkäillyt vaan oli ihan ääneti

ja hiljaa ja kun pienen miehen raskas pää niinkuin kurpitsi kaatua

retkahti pojan rintaa vastaan, niin tämä pelästyi ja juoksi kutsumaan

maalaria.

Pian tämä saapui sairasvuoteen ääreen ja valaisi kynttilällä miehen

kasvoja, kun tämän hengitys heikosti vaan korisi. Hän avasi silmänsä

ja teki kolme erilaista irvistystä perättäin. Ne olivat hyvin

hullunkurisia, mutta vielä surullisemman näköisiä.

Luultavasti hän huomasi maalarin huolestuneen ulkonäön, sillä hän

koetti tälle nyökätä; mutta pää oli liian raskas ja hänen voimansa

liian heikot, sillä hän kykeni vaan vähän heilauttamaan päätään

vasemmalle ja sitte oikealle. Silmän katse kuitenkin ilmoitti kaikki

mitä hän tahtoi sanoa. Muutama minuutti kului näin; sitte Pellicanus

syvä surumielisyys katseessa mutta yhä veitikkamaisuus suun ympärillä

hymyili ja sanoi:

"_Mox erit_ ääneti vaan, _qvi modo_ narri _erat_."

Sitte hän virkkoi niin hiljaa kuin joka sana olisi tullut huulilta eikä

rinnasta:

"Ymmärsitkös, Navarrete, Ulrik Navarrete? Eikös se ollut helppoa

latinaa, häh? Anna kätesi, poika! Ja Tekin, rakas, rakas mestari — —

Moor — murjaani — — neekeri — —"

Sanat loppuivat heikkoon äänen rohinaan ja kuolevan silmät tummenivat

sameiksi, mutta vielä kului useita tunteja ennenkuin hän veti viimeisen

hengenvetonsa.

Pappi kävi hänelle antamassa viimeisen voitelun, mutta sillävälin hän

ei tullut enää tajuihinsa.

Kun pappi oli lähtenyt hänen luotaan, liikkuivat hänen huulensa

lakkaamatta, mutta ei kukaan voinut ymmärtää mitä hän sanoi. Vasta

aamupuolella kun Etelä-Ranskan aurinko valoisana ja kirkkaasti paistoi

huoneeseen ja hänen vuoteelleen, heitti hän äkkiä käsivartensa

korkealle päänsä yläpuolelle ja puoleksi puhelemalla puoleksi

laulamalla sotamies Hans Eitelfritzin nuotilla tuli hänen huulillensa

sanat: "onnesta onneen!" Muutaman minuutin kuluttua sen jälkeen hän jo

oli kuollut.

Moor ummisti hänen silmänsä, Ulrikki laskeutui itkien polvillensa ja

suuteli ystävä-raukan kylmää kättä.

Kun hän nousi seisoalle oli maalari vielä paikallaan ja katseli

äänettömällä hartaudella narrin kasvoja. Ulrikki teki samoin ja hän

luuli nähneensä ihmeen, sillä karkeat, häijyt, levottomat kasvot

olivat saaneet uuden ulkonäön ja olivat nyt tykkänään rauhallisen,

hyväntahtoisen miehen kasvojen näköiset, joka oli kuolon uneen vaipunut

ystävälliset muistot sydämessä.

Neljästoista luku.

Ulrikki oli nyt ensikerran ollut näkemässä ihmisen kuolevan.

Kuinka usein hän olikaan nauranut narrille ja pitänyt hänen puhettaan

mielettömänä ja syntisenä; mutta kuollut mies hänessä vaikutti

kunnioitusta ja kun hän ajatteli isäänsä kuolleena ruumiina, niin se

ajatus häneen vaikutti syvällisemmin ja pysyvämmin kuin isän otaksuttu

kuolema.

Tähän asti hän ei ollut voinut ajatella isäänsä toisellaisena kuin

eläessäkään, mutta nyt tuli hänen sielunsa silmien eteen usein

isävainaja yhtä kalpeana ja kankeana kuin kuollut Pellicanus.

Maalari oli harvapuheinen mies ja osasi ajatuksensa ilmi tuoda

paremmin piirteillä ja väreillä kuin sanoilla. Ainoastaan silloin, kun

oli keskustelu sellaisista aineista, jotka olivat yhteydessä hänen

harjottamansa taiteen kanssa, tuli hän kaunopuheiseksi ja tulisen

innokkaaksi.

Toulousessa hän osti kolme uutta hevosta ja palkkasi itselleen yhtä

monta ranskalaista palvelijaa. Hän meni myös hohtokivikauppiaan luo

tekemään muutamia ostoksia. Majatalossa hän asetteli ostamansa vitjat

ja sormukset viiteen pieneen somaan lippaaseen ja kirjoitti niihin

koreilla fraktuura kirjaimilla tarkalla huolellisuudella: Helena, Anna,

Minerva, Europa ja Lucia, yhden nimen kunkin lippaan kanteen.

Ulrikki, joka seisoi tätä katsellen, lausui arvelunsa, etteiväthän

toki maalarin lapset olleet sen nimisiä. Silloin Moor katsahti ylös

ja vastasi hymyillen: "Ne ovat pelkkiä nuoria naismaalareita, kuusi

sisarusta ja kaikki he ovat mulle yhtä rakkaita ja kallisarvoisia

kuin jos he olisivat omia tyttäriäni. Me kohtaamme heidät, toivon ma,

Madridissa, kaikissa tapauksissa yhden heistä, Sofonisban."

"Mutta tässähän on vaan viisi lipasta", huomautti poika, "ettekä te ole

yhteenkään kirjottanut Sofonisbaa."

"Hän saa jotain parempaa", vastasi taiteilija hymyillen. "Oman

muotokuvani, jota jo eilen alotin maalata, aijon täällä valmistaa.

Ojenna mulle peili, keppi ja värit."

Siitä tuli oivallinen muotokuva, ja siitä ei puuttunut laisinkaan

mitään. Kirkas otsa kaareutui ohimoiden kohdalla korkeiksi kaariksi,

pienet silmät tulivat yhtä viisaan ja kirkkaan näköisiksi kuin

peilissäkin, voimakas suu ohuine viiksineen oli sen näköinen, kuin

se juuri olisi avautumaisillaan sanoakseen ystävällisen sanan.

Suippoiseksi leikattu täysiparta riippui Valkoselle pitsirinnustalle,

joka vast'ikään näytti olleen silittäjän silitysraudan alla.

Kuinka reippaasti ja tarkasti mestari liikuttikaan pensseliään. Ja

Sofonisba, jolle Moor oli määrännyt sellaisen lahjan, millaiseksi

piti Ulrikin ajatella häntä? Entä ne muut viisi sisarta? Vasta heitä

ajatellessaan hän oli Madridista oikein iloissaan.

Bayonneen jätti mestari vaununsa. Hänen tavaransa pantiin muulin

selkään ja kun matkue lähti liikkeelle, niin siitä tuli melkoisen pitkä

joukko.

Ulrikki ihmetteli tätä kallishintaista komeutta, johon Moor

ystävällisesti vastasi:

"Sanoihan Pellicanus: narrien seassa pitää itse olla narri! Me tulemme

kuninkaan kutsumina vieraina Espanjaan ja hovissa on ihmisillä heikot

silmät älyämään; siellä huomataan se vaan, mikä esiytyy meluamalla:"

Fuentarrabiassa, ensimäisessä espanjalaisessa kaupungissa mihin

tultiin, vastaanotettiin taiteilija monilla kunnianosotuksilla ja

muhkea ratsuväkijoukko saattoi hänet täältä Madridiin.

Kolmannen kerran tuli Moor kuningas Filipin kutsuvieraana pääkaupunkiin

ja vastaan-otettiin siellä kaikella sellaisella kunnioituksella, jota

muutoin osotettiin ainoastaan ylhäisille herroille.

Hänen entinen asuntonsa valtakunnan rahastorakennuksessa Alcazarissa,

Kastilian kuningasten palatsissa, annettiin taas hänen käytettäväkseen.

Siinä oli atelieri eli työhuone ja koko sarja huoneita, jotka

yksivaltiaan erityisestä käskystä olivat sisustetut kuninkaallisella

loistolla.

Ulrikki oli hämmästyksestä ihan ymmällä. Kuinka vähäpätöistä ja

mitätöntä olikaan kaikki, mikä äskettäin Rappoltsteinissä oli hänessä

herättänyt ihmettelyä.

Ensimäisenä päivänä mestarin vastaanottohuone oli kuin mehiläispesä,

sillä ylhäiset herrat ja naiset, maallisia ja hengellisiä ylimyksiä

tuli ja meni; passaripoikia ja palvelijoita kantoi sinne kukkia,

hedelmäkoreja ja muita lahjoja. Kaikki, jotka kuuluivat hovipiireihin,

tiesivät kuinka suuressa suosiossa maalari oli hänen majesteettinsa

luona ja kiiruhtivat sentähden saadakseen hänet ystäväkseen

kunnianosotuksien ja lahjojen avulla. Joka hetki toi aina jotakin

uutta, ihmeellistä nähtävää, mutta enimmän kaikesta mestari itse sai

pojan ihmettelemään.

Tuo vaatimaton mies, joka matkalla oli seurustellut sairaan kanssa,

jonka hän oli ottanut tieltä, majatalojen isäntien ja saattojoukossa

olevien sotamiesten kanssa yhtä ystävällisesti kun he olisivat

olleet hänen vertaisiaan, näyttäytyi täällä ihan toisellaiseksi:

Hän tosin vieläkin oli puettuna mustaan pukuun, mutta puku ei enää

ollut verkanen ja silkkinen, vaan samettinen ja atlaskankainen ja

pitsirinnustan alapuolella hänellä oli kahdet kultaiset kunniavitjat.

Juuri ylhäisimpiä kohtaan hän käyttäytyi ikäänkuin hän tekisi heille

suurenkin suosionosotuksen heidät vastaanottaessaan, ja ikäänkuin hän

olisi varsin luoksepääsemätön ylhäinen henkilö.

Heti ensimäisenä päivänä oli kuningas Filip ja hänen puolisonsa

Isabella Valois vastaanottanut hänet puheillensa ja koristivat hänet

uudella kallisarvoisella kunniamerkillä.

Tässä tilaisuudessa oli Ulrikki nähnyt kuninkaan, sillä hänen piti

puettuna paashipukuun kantaa sitä taulua, jonka Moor oli tuonut

mukanaan lahjaksi kuninkaalliselle isännälleen.

Heidän tullessaan sisälle suureen vastaanottosaliin istui hallitsija

liikkumattomana, katse tuijottaen avaruuteen ikäänkuin kaikkia niitä

ihmisiä, jotka olivat täällä koolla, ei olisi ollut olemassakaan.

Pää oli kenossa taaksepäin, ja painoi taaksepäin myöskin jäykän

pitsikaulustan, jonka päällä pää näytti olevan kuin vadissa.

Vaaleaverisen miehen kaunispiirteiset kasvot olivat jäykät ja elottomat

kuin naamari, vaan eivät sen näköiset kuin lihasta ja verestä olevat

kasvot. Suu ja sieramet olivat vähän kokoon kutistetut, ikäänkuin

hän olisi vastoinmielisesti tahtonut hengittää samaa ilmaa kuin muut

ihmislapset.

Sellaisina pysyivät hallitsijan liikkumattomat kasvot hänen

vastaanottaessaan paavin sekä Venezian tasavallan lähettiläät. Kun

Moor laskettiin sisälle kuninkaan eteen, niin pehmoisten, kaarevasti

ylöspäin väännettyjen viiksien alla ja lyhyeksi leikatun täysiparran

alla voitiin huomata vähäinen hymyily ja kuninkaan raukeannäköiset

silmätkin alkoivat hiukan vilkastua.

Seuraavana päivänä kuului taidemaalarin työhuoneessa kellon kilinää.

Kaikkien läsnäolevien piti nyt kiiruusti sieltä poistua, sillä kello

ilmotti, että kuningas oli tulossa ja hän tulikin aivan yksin ja jäi

koko kahdeksi tunniksi Moorin luo.

Kaikki nämä kunnianosotukset olisivat voineet saattaa heikomman pään

pyörälle, mutta Moor vastaanotti suosionosotukset muitta mutkitta ja

kun hän taas jäi yksin Ulrikin tai Sofonisban kanssa, niin hän oli yhtä

vaatimaton ja ystävällinen kuin Emmendingenissä tai matkalla Ranskan

kautta.

Viikon kuluttua siitä kun Moor oli muuttanut asumaan valtion

rahastorakennukseen, saivat palvelijat käskyn että heidän piti

kieltää sisäänpääsy kaikilta tervehtimään tulijoilta, sekä naisilta

että herroilta, olivatpa he kuinka arvokkaita tai keitä hyvänsä

ja tervehtijöille oli ilmotettava, että mestaria esti heitä

vastaanottamasta työ, jota hän teki hänen majesteetilleen.

Ainoastaan Sofonisba Anguisciola sai aina tavata Moorin. Tätä

erinomaista tyttöä oli Moor tullessaan tervehtinyt niinkuin isä

lastansa.

Ulrikki oli saapuvilla kun mestari hänelle antoi kuvansa ja hän näki

miten Sofonisba vallan haltioissaan ilosta ja kiitollisuudesta peitti

kasvonsa käsiinsä ja puhkesi nyyhkyttämään ihan äänekkäästi.

Tämä Cremonasta kotosin oleva neito oli Moorin ollessa ensi kerran

Madridissa tullut sinne aivan nuorena maalaajattarena isänsä ja viiden

siskonsa seurassa ja jo kauvan sitte oli hänen velvollisuudekseen

tullut pitää huolta noiden kuuden toimeentulosta.

Vanha Cavaliere Anguisciola kuului ylhäiseen sukuun, oli

kevytmielisesti tuhlannut melkoiset perintönsä ja nyt hän huoletonna

eleli päivästä päivään "Jumalan onnen nojassa", kuten hän mielellään

lausui. Suuren osan vanhimman tyttärensä ansiosta hän hävitti pelissä

ja hurjistelevassa elämässä kevytmielisten aatelismiesten seurassa,

iloisesti luottaen siihen taiteelliseen lahjakkaisuuteen, jota voi

huomata hänen nuoremmissakin tyttärissään ja siinäkin suhteessa

luottaen siihen, mitä hän nimitti "Jumalan onneksi". Tuo sukkela,

iloinen italialainen oli kaikkialla suosittu vieras ja sill'aikaa

kun Sofonisba ahersi aikaisin aamusta myöhään iltaan asti eikä usein

tiennyt miten hän voisi soveliaalla tavalla elättää ja vaatettaa

siskonsa, niin isän elämä oli yhtämittainen iloisten juhlain ja

huvitusten jakso. Tästä huolimatta jalo tyttö säilytti isältä perityn

iloisen luonteensa, vieläpä enempikin, ahtaissakin oloissa hän ei

tauonnut täydellä vakavuudella ajattelemasta harjottamaansa taidetta,

eikä milloinkaan laskenut käsistään mitään työtä, jota hän ei pitänyt

täysin valmiina.

Moor oli ensin hiljaisuudessa seurannut hänen rientojaan ja sitte

kutsunut hänet työskentelemään omaan työhuoneeseensa ja käyttämään

hyväkseen hänen neuvojaan ja apuaan. Tällä tavoin oli tyttö tullut

hänen oppilaakseen ja ystäväkseen.

Pian ei tytöllä ollut enää mitään salaisuuksia häneltä salattavina

ja kun Moor sai tuntea hänen kotoisenkin elämänsä, niin hän tuli

liikutetuksi ja tyttö tuli aina läheisemmin häneen liittyneeksi.

Vanha Anguisciola iloitsi tästä onnellisesta sattumasta ja oli heti

suostuvainen ehdotukseen, kun Moor hänelle tarjosi tilaisuuden

tyttärinensä muuttamaan erääseen taloon, jonka hän, mestari, oli

ostanut, ja pitämään se asuttavassa kunnossa. Kun taiteilija sai

kuninkaalta toimitetuksi suuremman vuositulon Sofonisballe, niin isä

riensi hankkimaan itselleen hevosenkin.

Näin monista hyvistä töistä ei Sofonisba voinut olla muuta kuin

kiitollinen mestarille ja häneen kiintynyt, mutta hän olisi ilmankin

noita hyviä töitä mestarista pitänyt. Seurustelu mestarin kanssa oli

Sofonisballe tärkeämpi kuin mikään muu. Korkein ja puhtain nautinto

hänestä oli kun hän sai oleskella ja maalata hänen luonaan, hänen

kanssaan syventyä keskusteluihin taiteesta, sen päämäärästä, keinoista

ja tarkotuksesta.

Kun Sofonisba oli suorittanut ne velvollisuudet, jotka seurasivat

palveluksesta kuningattaren luona, niin hänen sydämensä halu veti hänet

tuon miellyttävän, kunnioitettavan miehen luo ja joka kerran kun hän

lähti tämän luota, tunsi hän mielialansa samallaiseksi kuin jos hän

olisi käynyt kirkossa ja sielunsa puhdistanut rukouksella ja ripillä.

Moor oli toivonut tapaavansa hänen siskonsakin Madridissa, mutta isä

oli heidät vienyt mukaansa Italiaan. Hänen luottamuksensa "Jumalan

onneen" oli tullut palkituksi, sillä hän oli saanut oivallisen

perinnön. Mitäpä hän enää tekisi Madridissa? Jäykkäluontoisten

juhlallisten espanjalaisten kanssa seurusteleminen ja heitä

naurattaminen miellytti häntä vähemmin kuin että hän omassa

kotimaassaan viettäisi iloista elämää ja antaisi vilkkaiden

seurustelutoverien huvittaa itseään.

Sofonisban toimeentulo oli nyt taattu ja kauniilta, iloiselta

hovineideltä ei myöskään puuttunut kosijoita. Isä oli vastoin tyttären

tahtoa antanut rikkaimmalle ja ylhäisimmälle heistä, sisilialaiselle

paroonille, don Fabbrizio di Moncadalle, toiveita saada tyttö

puolisokseen. "Valloittakaa linna! Jos se antautuu — niin saatte

sen pitää omananne", oli isä viimeksi sanonut. Mutta linna näytti

mahdottomalta valloittaa, vaikka piirittäjällä oli niin oivallisia

aseita kuin on ritarillinen ylhäinen olento, kaikin puolin nuhteeton

maine, kaunis miehuullinen ulkomuoto, miellyttävä käytös ja suuri

rikkaus.

Ulrikki tunsi itsensä toiveissaan pettyneeksi kun hän Madridissa ei

löytänytkään niitä viittä nuorta tyttöä, joista hän oli uneksinut.

Olisipa ollut hauskaa, kun olisi ollut kauniita tovereita työssä, joka

pian oli alkava.

Työhuoneen vieressä oli pienempi huone ja sen erotti käytävä, jonka

voi sulkea paksuilla uutimilla. Siihen järjestettiin soveliaalla

valaistuksella Ulrikille työpöytä, jonka ääressä noille viidelle

tytölle kyllä olisi ollut tilaa. Hänen piti piirustaa plastillisten

mallien mukaan, ja sellaisista ei ollut Alcazarissa suinkaan puutetta,

sillä täällä oli tornimainen kolmikerroksinen sivurakennus, johon

kuningas Filip mielellään vetäytyi syrjään silloin kun hän väsyneenä

valtiotaitonsa juoniin ja hovin ulkonaiseen pakkoon, antoi perää synkän

sielunsa ainoalle lempeälle taipumukselle ja huvitteli katselemalla

jaloja taideteoksia.

Alakerroksen pyöreässä salissa säilytettiin erittäin hienosti tehdyissä

pähkinäpuisissa kaapeissa lukemattoman paljo pohjapiirroksia,

suunnitelmia, piirustuksia ja painettuja piirroksia. Tämän

jalomuotoiseen tyyliin koristetun salin yläpuolella oli kirjasto ja

kolmannessa kerroksessa oli suuri sali, jossa oli Tizianin valmistamia

taideteoksia.

Uupumaton politikoitsija kuningas Filip oli yhtä uuttera kokoomaan ja

hankkimaan haltuunsa kuuluisan venetialaisen mestarin uusia, ihania

taideluomia kuin vahvistamaan ja kohottamaan omaa ja kirkon valtaa.

Mutta nämä taideaarteet piilotettiin kateellisesti eikä niitä saanut

nähdä ketkään muut kuin hän itse ja hänen palveluksessaan olevat

taiteilijat.

Filip oli kaikki itsellensä; toinen tai kolmas henkilö ei hänelle ollut

minkään arvoinen ja sentähden ei heidän myöskään tarvinnut nauttia

sitä, mitä hän nautti.

Jos ylipäänsä mikään muu kuin kirkko hänen mielestään oli tyhjää

arvokkaampi, niin se oli taiteilija ja siitä syystä hän tälle soi sen

minkä hän muilta kielsi.

Ei ainoastaan täällä ylhäällä vaan myöskin alakerroksien huoneissa oli

soveliaissa paikoissa vanhan ajan mestarien tekemiä ja uudempiakin

veistokuvia ja niistä sai Moor vapaasti valita, sillä hänelle kuningas

myönsi mitä muille ei annettu.

Usein antoi hän kutsua Moorin Tizian-saliin ja vielä useammin hän

soitti kelloa ja meni silloin ainoastaan hänelle varattua käytävää

myöten, joka taiteelle ja tieteelle pyhitetyistä huoneista johti

valtiorahastorakennukseen ja työhuoneeseen, seisattuen tuntikausiksi

Moorin kanssa pakinoimaan.

Ulrikki ryhtyi työhön innokkaasti ja mestari seurasi hänen opiskelujaan

uskollisena, tarkkaavaisena ja huolellisena opettajana. Hän karttoi

pojan liiallista rasittamista ja antoi hänen seurata mukana monelle

ratsastusretkelle ja neuvoi häntä katselemaan ympärilleen kaupungissa.

Alussa Ulrikki käveli kaduilla katsellen pitkiä loistavia

juhlakulkueita tai vetäytyi ujosti takaisin kun tarkoin naamioidut

miehet, joista näkyi vain silmät ja jalat, kantoivat ohitse

kuollutta taikka riensivät katuja pitkin salaperäisissä hankkeissa.

Härkätaistelut olisivat kyllä vetäneet puoleensa hänen huomionsa,

mutta hän piti hevosista ja hänen mieltään pahoitti kun hän näki

jaloja eläimiä raadeltavan ja tapettavan. Hengellisiin ja maallisiin

juhlakulkueisiin, joita melkein joka päivä sai nähdä, ja jotka aina

yhtä suuresti madridilaisia huvittivat, oli hän pian kyllästynyt.

Hengelliseen säätyyn kuuluvia oli Alcazarissa niin että vilisi ja

kaikenlaatuista sotaväkeä kulki joka päivä palatsin ohi tai tuli sisään

vahtipalvelukseen.

Matkalla oli hän nähnyt vastaan tulevan joukon muuleja, joilla oli

kirjavat tupsut ja hetaleet valjaissaan ja omituisesti puettuja

talonpoikia ja porvareita. Loistaviin hovipukuihin puettuja herroja,

prinssejä ja prinsessoja hän näki joka päivä linnan pihalla, portailla

ja puistossa.

Toulousessa ja muissa kaupungeissa, joiden kautta oli matkustettu,

oli vallinnut paljo vilkkaampi ja iloisempi elämä kuin hiljaisessa

Madridissa, jossa kaikki tapahtui niin kuin kirkkoon mennessä, jossa

iloiset kasvot olivat harvinaiset eikä miehet ja naiset tunteneet

mitään ihanampaa ja mieltäkiinnittävämpää kuin kerettiläisparkojen ja

juutalaisten roviolla polttaminen.

Ulrikki ei kaupunkia kaivannut, ja Alcazarin linna oli sinänsä maailma,

joka hänelle tarjosi kaikkea, mitä hän halusi.

Hevostalleissa hän oleskeli mielellään, sillä hän tiesi varmasti siellä

voivansa kunnostautua; mutta hän viihtyi myös työssään, sillä Moor

valitsi hänelle malleja ja piirustuksia, jotka häntä miellyttivät ja

Sofonisba Anguisciola, joka usein tuntikaudet maalasi mestarin luona

työhuoneessa, tuli väliajoilla hänen luokseen, katseli hänen työtään,

auttoi häntä, kehui tai moitti, eikä milloinkaan mennyt ilman jotain

leikillistä sanaa sanomatta.

Kuitenkin hän joskus jäi yksinkin, sillä kuningas kutsui välistä

mestarin pois ja jätti tämän kanssa linnan moneksi päiväksi mennen

Moorin kanssa kaukaisiin maataloihin ja siellä — sen oli vanha

hollantilainen Ulrikille ilmaissut — kuningas maalaili mestarin

johdolla.

Ylipäänsä oli täällä kylliksi paljon uusia harvinaisia iloisia

aiheita pitämässä virkeänä pojan tunnetta onnestaan. Ainoa, mikä oli

harmillista, oli se, että hänen oli vaikea saada ympärillä olevat

ihmiset ymmärtämään puhettaan, mutta tässäkin kohden tuli pian

paremmuutta, sillä oppilas sai kaksi toveria.

Viidestoista luku.

Alfonso Sanchez Coello, suuressa arvossa pidetty espanjalainen maalari,

oli saanut työhuoneen Alcazarin ylimmässä kerroksessa. Kuningas

oli hyvin suosiollinen häntä kohtaan ja otti hänet joskus mukaansa

huviretkilleen. Iloinen ja huoleton taiteilija ei tuntenut kateutta ja

vilkkaalla kunnioituksella hän oli ystävällinen Mooria kohtaan, jonka

kanssa hän oli toverina seurustellut Florensissa ja Venetiassa. Kun

alankomaalainen ensi kerran oleskeli Madridissa, oli hän vastaanottanut

neuvoja ja opetusta etevämmältä ja samanikäiseltä ammattiveljeltään.

Nytkin hän usein tuli mestarin luo, piti oppivaisesti vaarin miten tämä

maalasi ja toi lapsensa Sanchezin ja Isabellan hänen luoksensa saamaan

opetusta.

Alussa Ulrikki ei kovinkaan ihastunut tovereistaan, sillä siinä

omituisessa sisällisessä tilassa, jota hän eleli, oli hän kokonaan

luottanut itseensä ja "onneensa" ja hänen rakkaimmat seuralaisensa

olivat hänen mielikuvituksessaan liikkuvat hahmot.

Ennen oli hän aamuisin piirustanut kaikella innolla, iloisesti

odottanut Sofonisban käyntiä ja sitte oli hän antanut katseensa liukua

paperilehden ohi ja vaipunut unelmoimiseen. Kuinka ihanaa olikaan, kun

sai antaa aatteiden liehua ylen ympäri oikein mielin määrin! Tästedes

ei saisikaan tehdä niin.

Sen lisäksi tuli, että hän alussa ei voinut saada oikein luottamusta

Sancheziin, joka oli kolme vuotta häntä vanhempi, sillä tämä

hinteläjäseninen kerikkotukkainen mustahiuksinen poika oli ihan mustan

Xaverin näköinen. Sen ystävällisemmäksi muodostui jo alusta alkaen

hänen suhteensa Isabellaan.

Tämä oli tuskin neljäätoista vuotta täyttänyt ja oli pieni olento,

jonka liikkeet olivat niin kulmikkaat ja kasvot niin ihmeellisen

vilkkaat, että niitä täytyi välistä pitää kauniina, toisen kerran

epämiellyttävinä. Kauniit silmät hänellä kaikissa tapauksissa oli;

kaikki muu oli kehittymätöntä ja voi tulla miellyttäväksi, mutta myös

päinvastaiseksikin. Kun työ häntä innostutti, puri hän kieltänsä ja

hänen sysimustat hiuksensa, jotka tavallisesti harvoin olivat sileinä,

sekaantuivat usein niin kummallisesti, että hän oli tontun näköinen;

mutta kun hän puhui ystävällisesti tai laski leikkiä, niin kaikkien

täytyi häneen mieltyä.

Hän oli hyvin lahjakas lapsi ja työntekotapansa kautta suora vastakohta

saksalaiselle pojalle. Tyttö edistyi hitaasti, mutta sai kuitenkin

lopullisesti oivallista valmiiksi; mitä taas Ulrikki innolla alotti,

näytti hyvältä ja lupaavalta, mutta valmistuksessa suuri alku kutistui

kokoon ja huononi sen sijaan että se olisi parannut.

Sanchez Coello jäi paljo jälelle tovereistaan, mutta sen sijaan hän

tiesi paljon sellaista, josta Ulrikin turmelematon sielu ei aavistanut

mitään.

Pikku Isabella oli äidiltään naispuoliseksi valvojaksi saanut valppaan

lesken, donna Catalinan, joka aina oli huonolla tuulella eikä hän

saanut jättää tyttöä niinkauvan kuin tämä oli Moorin tykönä toisten

oppilasten kanssa.

Yhteinen opetus kiihotti Ulrikkia kilpailuun ja edisti sitäpaitse hänen

espanjankielen taitoaan. Mutta toisellakin tavalla hän joutui tätä

kieltä oppimaan, sillä kun hän eräänä päivänä tuli hevostalleista,

kohtasi hän mustan, maisterin pukuun puetun laihan miehen, joka tutkien

katsoi häntä kasvoihin, tervehti häntä kansalaisekseen ja vakuutti,

että tuntisi itsensä onnelliseksi kun kerran vielä saisi puhua rakasta

äidinkieltä. Viimein hän kehotti "herra taidemaalaria" käymään häntä

tervehtimässä. Hän oli maisteri Kochel ja asui kuninkaan lahjainjakajan

luona, ja oli tämän kirjurina.

Poikaa ei miellyttänyt tuo kalpea kuivanaamainen mies, jonka silmät

olivat niin syvällä ja joka niin kummallisesti irvisteli, jolloin aina

paitse hampaita näkyi hänen sinipunertavat ikenensäkin; mutta häntä

miellytti ajatus saada kerrankin puhua kotimaansa kieltä ja sentähden

hän lähti saksalaisen luo.

Pian hän luuli siinä tekevänsä jotain hyvää ja hyödyllistä, sillä

maisteri Kochel tarjoutui opettamaan häntä espanjan kieltä puhumaan

ja kirjottamaan. Ulrikki oli hyvillään kun oli koulusta eroon päässyt

ja hylkäsi tarjouksen, mutta kun maisteri ehdotti hänelle pelkkää

espanjankielen puhumista ja että tämäkin kävisi päinsä leikkiä

lasketellen ja ilman mitään vaivaa, niin poika suostui ja meni

maisterin luo iltahämärän aikaan, päivän toisensa jälkeen.

Opetus alkoi heti ja se oli kyllä lystikästä, sillä Kochel antoi hänen

kääntää hullunkurisia juttuja ja rakkaudentarinoita itaalialaisista

ja ranskalaisista kirjoista, joita hän pojalle lueskeli saksaksi; ei

koskaan häntä moittinut ja pani säännöllisesti kirjan pois ensimäisen

puolen tunnin kuluttua, ryhtyen sitte pojan kanssa juttelemaan.

Moor piti Ulrikin tekoa oikeana ja hyvänä, että hän oli ottanut

vaivakseen vieraan kielen oppimisen ja hän lupasi opetuksen lopussa

antaa soveliaan palkkion maisterille, joka näytti elää kituvan

puutteellisesti.

Mestarilla oli myös syytä olla suopea kelpo Kocheiia kohtaan,

sillä tämä oli hänen töittensä innokas ihailija. Hän arvosteli

alankomaalaista suuremmaksi kuin Tizian ja muitakin suuria italialaisia

etevämmäksi, sanoi häntä jumalain ja kuningasten arvokkaaksi ystäväksi

ja kehotti hänen oppilastaan seuraamaan hänen esimerkkiänsä.

"Ahkeruutta! ahkeruutta!" kirkui maisteri. "Ainoastaan ahkeruudella

päästään nousemaan kunnian ja rikkauden kukkuloille. Mutta sellainen

menestys vaatii myös uhrauksia. Miten harvoin onkaan sille arvoisalle

miehelle sallittu saada nauttia messun siunaavaa vaikutusta? Milloinka

hän viimeksi kävi kirkossa?"

Ulrikki vastasi tähän ja samallaisiin kysymyksiin suorasti ja totuuden

mukaan ja kun maisteri ylisteli sitä ystävyyttä, joka maalarin yhdisti

kuninkaaseen ja nimitti näitä kumpaakin Oresteeksi ja Pyladeeksi, niin

Ulrikki kertoi, ylpeillen mestarillensa osotetusta kunniasta, kuinka

usein kuningas salaa oli käynyt mestarin luona.

Sittemmin Kochel, joka kerran kun he kohtasivat toisensa, kysäsi

ikäänkuin sattumalta kesken muita puheita: "Onko kuningas taas teitä

kunnioittanut?" taikka: "Teitä onnellisia! hänen majesteettinsa on siis

jälleen teille näyttänyt kasvonsa."

Nuo sanat "teille" ja "te" miellyttivät Ulrikkia, sillä sen kautta

lankesi kuninkaallisesta armosta säde hänenkin osalleen ja sen vuoksi

hän pian rupesi kysymättäkin maamiehelleen kertoelemaan jokaisesta

kuninkaan käynnistä Alcazarissa.

Kului viikkoja ja kuukausia.

Kun Madridissa oloajasta ensimäinen vuosi läheni loppuaan, niin Ulrikki

jo puhui espanjankieltä melkein sujuvasti ja osasi esteettömästi

saada oppitoverinsa ymmärtämään puhettaan, olipa hän alkanut opetella

Itaaliankin kieltä.

Sofonisba Anguisciola kulutti vieläkin niinkuin ennen joutilaat

hetkensä atelieerissa maalaillen tai keskustellen Moorin kanssa.

Ylimyksiä ja Espanjan grandeja tuli ja meni työhuoneeseen ja sieltä

pois ja heidän joukossaan usein, tavallisesti silloin kun cremonatar

oli mestarin luona, kävi hänen uskollinen ihailijansa don Fabbrizio di

Moncada.

Kerran Ulrikki, seisattumatta kuuntelemaan, sattumalta oppilasten

huoneen oven avoinna ollessa joutui kuulemaan miten Moor neidelle

puheli, että tämä teki epäviisaasta kun hylkäsi sellaisen kosijan kuin

parooni oli; olihan tämä jalo, ylevämielinen herra ja hänen rakkautensa

oli kaiken epäilyksen yläpuolia.

Kauvan Sofonisba mietti ennenkuin vastasi; mutta viimein hän nousi

seisoalle ja vastasi liikutetulla äänellä:

"Mestari, me tunnemme toisemme; minä ymmärrän mitä te tarkotatte. Mutta

kuitenkin! Sallikaa minun jäädä siksi mikä minä olen, niin vähäpätöinen

kuin olenkin. Paroonia minä pidän suuressa arvossa, mutta voiko

avioliitto minulle antaa sen parempaa kuin minulla jo on? Rakkauteni

olen pyhittänyt taiteelle, ja Te — Te olette ystäväni. — Siskoni ovat

minun lapseni. Enkös ole ansainnut oikeutta pitää heitä sellaisina?

Minulta ei puutu velvollisuuksia heitä kohtaan kun isäni on tuhlannut

perintönsä. Tulevaisuudestani pitää kyllä huolen jalo kuningattareni ja

minä olen hänelle tarpeellinen. Sydämeni on kokonaan täynnä, ääriänsä

myöten, minkä minä voin, sen minä teen, ja eikö ole ihanaa, että minä

olen ja voin olla jotakin heille, joita minä rakastan? Antakaa minun

olla Sofonisbanne, antakaa minun edelleen jäädä vapaaksi taiteilijaksi."

"Niin, niin! Pysy sellaisena kuin olet tyttöni!" oli Moor huudahtanut

ja sen jälkeen oli atelieerissa kauvan vallinnut äänettömyys.

Isabellan ja hänen saksalaisen toverinsa välillä jo oli kehittynyt

ystävällinen suhde ennenkuin he sanoilla olivat voineet toisilleen

ilmaista ajatuksiaan, sillä työn loma-ajoilla olivat he jo useampia

kertoja piirtäneet kuvia toinen toisestaan.

Siinä toimessa oli heillä ollut paljon nauramista ja usein oli myös

syntynyt viatonta kiistaa Ulrikin ja Sanchezin välillä, sillä tuo nuori

espanjalaispoika tahtoi mielellään anastaa nämä muotokuvat muuttaakseen

ne julmiksi irvikuviksi.

Isabella sai mestarilta osakseen usein pelkkää kiitosta. Ulrikki sai

kuulla väliin kehottavia, toisen kerran moittivia, joskus ankaroitakin

sanoja. Ne sanoi maalari hänelle tavallisesti saksaksi, mutta ne

loukkasivat pojan mieltä syvällisesti ja kirvelivät hänen muistissaan

kaiken päivää.

"Sana" oli yhä hänelle kuuliainen. Ainoastaan siinä, missä taide alkoi,

näytti onnen voima päättyvän ja lakkasi häntä auttamasta:

Jos mestari oli antanut hänelle vaikeita tehtäviä, jotka eivät

tahtoneet onnistua, niin hän kutsui "sanaa" avukseen; mutta kuta

suuremmalla innolla ja hartaudella hän sen teki, sen varmempaa oli,

että hän pikemmin kulki takaperin kuin edistyi. Kun hän kiukutteli

huonoa onneaan, torui sitä ja sysäsi sen luotansa, luottaen ainoastaan

omiin voimiin, käytti silmiään ja piirustintaan, niin hän onnistui

suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät ja sai opettajaltaan kehumista.

Hän ajatteli usein jättää koko huoleton mukava elämä ja kaikki muut

onnen lahjat, jos vaan hänen onnistuisi taiteessa saada aikaan se, mitä

Moor häneltä tahtoi. Hän tiesi ja tunsi, että tämä oli oikein, — mutta

piirustushiilellä ja piirtimellä hän sitä varmaankaan ei saavuttaisi

koskaan. Mitä hänen sielunsa unelmoi, mitä hänen sisällinen silmänsä

näki, sitä voi selittää ainoastaan värien avulla. Piirustaminen,

yhtämittainen piirustaminen tuli hänestä raskaaksi, vastoinmieliseksi,

inhottavaksi; mutta paletti ja pensseli kädessä hänestä voi ja täytyi

tulla maalari, kenties Tizianin vertainenkin.

Salaa oli hän työskennellytkin maaliaineilla ja ensimäiseen yritykseen

oli Sanchez Coello antanut aiheen.

Tämä ylen aikaisin kehittynyt nuorukainen tavotteli erään kauniin

tytön suosiota. Ulrikille hän uskoi salaisuutensa ja eräänä päivänä,

kun Moor sekä hänen isänsä olivat kuninkaan kanssa Toledossa, oli

hän vienyt Ulrikin palkongille, joka oli vastapäätä portinvartijan

asuntoa ja jonka vaan kapea piha erotti siitä ikkunasta, jossa muhkea

portinvartijan tytär, kaunis Carmen tavallisesti istuskeli.

Tyttö oli siinä alinomaa, sillä isän asunto oli varsin synkkä ja

hänen täytyi aamusta aikaisin myöhään ehtooseen ommella koruompeluja

messupukuihin. Tästä työstä oli vähän tuloja, ja ne käytti isä kyllä

vikkelästi, sillä hän kulutti rahoja ravintoloissa, söi öljyssä

paistettuja kaloja ja joi Zamora-viiniä. Kuta parempi ruokahalu isällä

oli, sitä ahkerammin täytyi tyttären neuloa koruompeluita. Ainoastaan

suurina juhlina tai kun oli kuulutettu autodafé, kerettiläisen elävänä

polttaminen, sai Carmen lähteä linnasta vanhan tätinsä seurassa, mutta

olipa hänellä kuitenkin jo ollut kosijoita. Yhdeksäntoistavuotias

Sanchez ei häntä halunnut vaimoksi, vaan koki saada hänen rakkautensa,

ja kun tuli iltahämärä, asettui hän palkongille, jonka hän oli

huomannut, teki tytölle merkkejä ja viskeli kukkia tai leivoksia hänen

työpöydälleen.

"Tyttö on vielä kylmäkiskoinen", virkkoi nuori espanjalainen, käskien

Ulrikin seisattumaan kapean oven luo, joka johti palkongille, "kas

tuossa se enkeli istuu! Katsoppas vaan! Kranaattipuun kukka hänen

komeassa tukassaan — oletko nähnyt muhkeampia hiuksia? Se on minun

antamani. Huomaappas! Kyllä hän kohta taipuu; minä tunnen naiset!"

Heti sen jälkeen kukkakimppu lensi tytön polvelle.

Carmen parahti heikosti, ja nähtyään Sanchezin teki hän päällä ja

kädellä vastustavia liikkeitä ja käänsi hänelle viimein selkänsä.

"Tänään hän on huonolla tuulella", virkkoi Sanchez; "mutta otappa

huomioosi, että hän otti minun ruusuni. Huomenna hän yhden niistä pitää

hiuksissaan tai rinnassaan; lyödäänkö vetoa?"

"Ehkäpä kyllä pitääkin", vastasi Ulrikki. "Tytöllä kenties ei ole

rahaa, millä ostaisi itselleen kukkia."

Seuraavana päivänä hämärän aikana oli tosiaankin tytöllä ruusu tukassa.

Sanchez oli voitonriemuinen ja vei Ulrikin mukanaan parvelle. Kaunotar

heitti silmäyksen häneen päin, punastui vähän ja vastasi vaaleaverisen

nuorukaisen tervehdykseen hiukan päätä nyökkäämällä.

Portinvartijan tyttö oli tosiaankin kaunis lapsi, ja mitä Sanchez

uskalsi, sitä ei Ulrikkikaan peljännyt tehdä.

Kolmantena päivänä seurasi hän taas toveriansa parvelle ja tällä kertaa

hän rohkeni painaa kätensä sydämelleen juuri kun Carmen katsoi häneen

ja ensin kutsuttuaan äänettömästi "Sanaa" avuksensa.

Silloin tyttö taas punastui, viittasi hiljaa viuhkallaan ja painoi

sitte pienen päänsä niin syvälle, että se melkein otti kiinni

käsityöhön.

Seuraavana ehtoona Ulrikki salavihkaa heitti tytölle sormisuukkosen.

Tästä lähtien Ulrikki mieluummin tuli parvelle ilman Sanchezta.

Hän olisi mielellään tahtonut huutaa tytölle hempeitä sanoja tai

laulaa hänelle luutun säestyksellä, mutta se ei käynyt päinsä, sillä

pihamaalla aina joku tuli tai meni.

Silloin hänen mieleensä tuli ajatus puhua kaunottarelle kuvan avulla.

Laudanpalanen oli pian löydetty, maaleja ja pensseleitä oli yltäkyllin

ja muutaman minuutin kuluessa oli hän maalannut valmiiksi palavan

sydämen, johon oli ammuttu nuoli. Mutta se oli niin punanen ja ruma ja

sentähden hän sen hylkäsi ja aikoen kopioida erään Tizianin maalaaman

enkelin, josta hän piti paljon, maalasi hän sen sijaan pienen alastoman

Amorin, joka piteli sydäntä kädessään.

Hän oli oppinut monta temppua tarkastellessaan mestarin työntekoa ja

kun tuo pieni kuva pyöristyi, niin se häntä huvitti niin paljon, ettei

hän voinut siitä irtautua, vaan vasta kolmen päivän kuluttua hän piti

sen täysin valmiina.

Hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut tehdä täydellistä

taideteosta, mutta hänen pensseliään johti onnestaan nauttivan

nuorukaisen rohkea yltiöpäisyys. Ylpeänä ja iloisena kumartui pikku

Amor eteenpäin ja heilautti taaksepäin oikeata jalkaa ikäänkuin

olisi maata kaapaissut kumartaessaan. Viimeksi Ulrikki maalasi sille

keltasen olkanauhan, jommoisen hän oli nähnyt nuorilla itävaltalaisilla

arkkiherttuoilla, ja huonosti piirrettyyn käteen hän asetti lävistetyn

sydämen ja ruusun.

Hänen täytyi itsensä nauraa tuhraukselleen ja tuore maalaus kädessä hän

riensi ylös parvelle sitä näyttämään Carmenille. Tyttö nauroi hänen

kanssaan täyttä kurkkua ja vastasi hänen merkin-antoonsa ystävällisillä

tervehdyksillä. Sitte hän pani pois koruompelunsa ja meni sisälle

huoneeseen ja tuli oitis taas näkyviin ikkunan ääreen, jossa hän nosti

ylös rukouskirjan ja ojensi kahdeksan ahkeraa sormeansa poikaa kohti.

Poika teki tytölle ymmärrettäväksi, että hän oli käsittänyt tämän

ajatuksen ja huomispäivänä kello 8 aamulla hän meni aamu-messuun,

laskeusi polvilleen hänen viereensä ja piti vaarin soveliaasta hetkestä

kuiskatakseen hänelle: "Kaunis Carmen."

Tyttö punastui, mutta turhaan poika odotti mitään vastausta.

Viimein tyttö nousi seisoalle ja kun poikakin nousi pystyyn laskeakseen

tytön menemään ohitse, antoi tyttö rukouskirjansa pudota lattialle.

Poika kumartui yhtaikaa tytön kanssa kirjaa nostamaan ja kun silloin

heidän päänsä melkein sattuivat toisiinsa, niin tyttö kuiskasi hänelle

pikaisesti: "Tänä iltana kello yhdeksän simpukkaluolassa; puutarha on

avoinna."

Tyttö odotti häntä määräpaikalla.

Alussa poika ei saanut sanaakaan suustansa, sillä hänen sydämensä sykki

liian kiivaasti ja rajusti; mutta tyttö auttoi häntä alkuun, sanoen,

että hän oli kaunis poika, jota kyllä voisi rakastaa.

Silloin hän muisti ne helläsanaiset rakkauden vannomiset, jotka Kochel

ensin oli hänelle kääntänyt vieraskielisistä kirjoista, matki niitä

änkyttäen ja notkisti polvensa tytön edessä niinkuin kaikki tarinoissa

ja romaaneissa mainitut sankarit ainakin.

Ja katsos vaan! Tyttökin teki niinkuin ne hempeät neidit, jotka hän oli

oppinut tuntemaan maisterin kirjoista: hän käski pojan nousta ylös. Ja

kun poika mielellään totteli tätä käskyä, sillä hänellä oli jalassa

hienot silkkiset sukat ja luolan lattialla oli teräviä sorakiviä, niin

tyttö likisti häntä sydäntään vastaan, silitteli sormillaan hiuskiharat

hänen kasvoiltaan ja poika salli kernaasti, että tytön pehmoiset huulet

painettiin hänen suutaan vastaan.

Kaikki tämä oli kummallisen suloista ja ihanaa eikä hänen tarvinnut sen

ohessa puhuakaan mitään; mutta hän tunsi itsensä kumminkin levottomaksi

ja hänestä tuntui ikäänkuin jonkun vapaaksi-pääsemisen hetkeltä kun

vahtisotilasten askeleet kuuluivat matkan päästä ja Carmen veti hänet

mukaansa pois puutarhan portista ulos pihamaalle.

Pienen oven edustalla, josta mentiin hänen isänsä asuntoon, puristi

tyttö vielä kerran hänen kättänsä ja pujahti heti tiehensä.

Poika jäi yksin ja astuskeli kauvan edestakaisin valtiorahasto-huoneen

edustalla, sillä hän oli varmaankin tehnyt jotain hyvin pahaa, eikä

rohjennut näyttäytyä mestarin edessä.

Kun hän oli tullut tummaan puutarhaan, oli hän taas kutsunut "onnea"

avukseen; nyt hänen olisi ollut paremmin mieleen, jos onni olisi ollut

vähemmän suosiollinen häntä auttamaan.

Työhuoneessa oli valaistu ja Moor istui nojatuolissa pitäen — Ulrikki

olisi mieluimmin piiloutunut maan syvimpään syvyyteen — käsissään hänen

maalaamaansa Amoria.

Nuori pahantekijä yritti pujahtaa opettajan ohi hiljaa lausuen hyvää

yötä; mutta tämä kutsui hänet luoksensa ja kysyi hymyillen, kuvaa

osottaen: "sinäkö tämän olet tehnyt?"

Ulrikki nyökkäsi ja punastui.

Silloin mestari häntä tarkasteli kiireestä kantapäihin ja virkkoi:

"Katsoppas vaan, olihan se näppärästi tehty. Taitaapa olla aika, että

alotamme maalata."

Poika tuskin uskoi korviaan, sillä vielä muutama viikko takaperin oli

Moor jyrkillä sanoilla antanut kieltävän vastauksen kun poika sitä

pyysi, jota tämä nyt omasta ehdostaan hänelle tarjosi.

Hämmästyksestä ja onnesta iloisena Ulrikki tuskin kykeni hillitsemään

itseään ja kumartui suutelemaan maalarin kättä, mutta tämä sen veti

pois, katseli häntä isällisellä ystävyydellä ja sanoi: "Koetelkaamme

maalata, poikaseni, mutta emme kuitenkaan lakkaa piirtämästä, sillä,

piirustaminen on meidän taiteemme isä. Se meitä pitää niiden rajojen

sisäpuolella, jotka määräävät sen, mikä on kaunista ja ihanaa.

Aamupuolella päivää ollaan entisessä toimessa ja jälkeen puolipäivän

palkinnoksi ryhdymme väreihin."

Sille kannalle asiat jäivätkin; ja Ulrikin ensimäisestä

rakkaudenseikkailusta oli sekin hyöty, että se peräti muutti hänen

suhteensa Sancheziin. Ulrikkia kiusasi se tunne, että hän oli astunut

toisen tielle ja väärinkäyttänyt hänen luottamustaan ja hän koki tehdä

mitä ikänä taisi tullakseen toverinsa kanssa taas hyviin väleihin.

Hän alkoi siten, ettei enää toiste mennyt Carmenia tapaamaan.

Muutaman viikon kuluttua oli seikkailu unohtunut, sillä maalaaminen

mestarin johdolla valtasi hänet voimallisemmin kuin mikään sitä ennen

koko hänen edellisessä elämässään ja harvat seikat myöhemminkään.

Kuudestoista luku.

Ulrikki oli nyt seitsentoistavuotias ja oli saanut neljä kuukautta

maalauksen opetusta.

Sanchez Coello kävi Moorin työhuoneessa vaan ani harvoin, sillä hän oli

pantu oppiin arkkitehti Herreran luo. Isabella kilpaili Ulrikin kanssa,

mutta tuo nuori saksalainen pian meni hänen edellänsä.

Näytti siltä kuin hän olisi syntynyt maailmaan jo syntyessään omistaen

taidon käyttää pensseliä, ja tyttö seurasi hänen edistymistään

vilpittömällä ilolla. Kun Moor poikaa nuhteli hänen huonosta

piirustuksestaan, niin tytön lempeisiin silmiin tuli kyyneliä; mutta

kun mestari ilosta myhähtäen katseli Ulrikin väriharjotelmia ja lausuen

jonkun hyväksyvän sanan, näytti niitä Sofonisballe, niin Isabella

ihastui niinkuin hän itse olisi saanut kehumisia. Cremonalaisetar tuli

edelleen kuten ennenkin joka päivä maalailemaan Moorin kanssa, tai

juttelemaan tai pelaamaan hänen kanssaan. Ulrikin edistyminen häntä

ilahutti ja hän antoi pojalle monta hyödyllistä ohjausta. Kun tuo nuori

taiteilija kerran valitteli, ettei hänellä ollut mitään hyvää mallia,

niin Sofonisba aivan reippaasti tarjoutui istumaan hänen edessään

mallina. Se oli uusi odottamaton onni.

Päivät ja yöt ei hän muuta ajatellut kuin Sofonisbaa.

Istunnot alkoivat.

Sofonisba tuli puettuna punaseen pukuun, jossa oli

kultalanka-koristeompeluja. Korkea, valkonen pitsinen koristekaulus

ulottui melkein poskiin. Ruskea kiharainen tukka ympäröi päätä ja

kauniita soikeita kasvoja ja kiemurteli runsaissa aaltomaisissa

kiehkuroissa alas pitkin niskaa; pikku hiussuortuvat liehuivat

korvallisilla ja sopivat vallan hyvin yhteen rakastettavan

veitikkamaisen piirteen kanssa hänen suunsa ympärillä, joka voitti

kaikkien sydämet. Ruskeiden viisasten silmäin maalaaminen ei ollut

helppo asia; ja hän kehotti Ulrikkia varovasti maalaamaan pientä, vähän

esiinpistävää leukaansa, joka ei ollut mikään kaunis ja ettei hän

tekisi hänen ennestään melkoisen korkeata ja leveätä otsaansa liian

huomattavaksi. Hän oli koristanut hiuksensa helmikoristeella ainoastaan

helpottaakseen Ulrikin tehtävää tässä suhteessa. Kiihkeällä innolla

ryhtyi nuori taiteilija tähän työhön ja ensimäinen suunnitelma onnistui

paremmin kuin hän kykeni odottamaankaan.

Don Fabbrizion mielestä muotokuva oli "hirveästi" yhdennäköinen kuin

malli. Moor ei ollut tyytymätön; mutta hän pelkäsi, että oppilaan työ

valmistelussa menettäisi sen rohkean tuoreuden, joka hänen silmissään

sille antoi miellyttävän ulkonäön ja hän sentähden ihastui kun kello

kilahteli ja heti sen jälkeen tuli sisään kuningas, jolle hän aikoi

näyttää Ulrikin työn.

Filip ei ollut isoon aikaan käynyt atelieerissa, mutta mestarilla oli

syy odottaa kuningasta, sillä edellisenä päivänä oli kuninkaan pitänyt

saada häneltä kirje, jossa hän pyysi saada armossa lähteä Madridista.

Moor oli jo kyllin kauvan ollut Madridissa ja ikävöi kotiin puolisonsa

ja lastensa luo. Kuitenkin tuntui hänestä ikävältä lähteä Madridista

varsinkin Sofonisban tähden; juuri sentähden, että hän tunsi tytön

olevan enemmän kuin suosittu oppilas, rakas lapsi, oli hän päättänyt

kiiruhtaa lähtöänsä.

Kaikki läsnäolevat lähtivät pikaisesti pois, ovet teljettiin ja Filip

tuli sisään.

Hän oli tavallista kalpeampi ja oli väsyneen ja uupuneen näköinen.

Moor tervehti häntä kunnioittavasti sanoen:

"Pitkään aikaan ei teidän majesteettinne ole käynyt minun

työhuoneessani."

"Älä sano majesteetti, sinulle olen minä vaan pelkkä Filip", keskeytti

kuningas hänen puheensa. "Ja sinä, mestari Antonio, tahdotko minusta

luopua! Peruuta aikeesi, josta eilisessä kirjeessäsi kirjotit, nyt et

saa matkustaa."

Ja odottamatta Moorin vastausta alkoi kuningas nyt valitella

vaivaloista, voimia ja terveyttä turmelevaa tointansa, virkamiesten

taitamattomuutta, ihmisten omanvoitonpyyntiä, ilkeyttä ja

halpamaisuutta. Hän valitti, että Moor oli alankomaalainen eikä

espanjalainen, sanoi häntä ainoaksi ystäväksi mikä hänellä oli

kapinallisen roskaväen seassa Hollannissa ja Flanderissa, keskeytti

Moorin puheen, kun tämä yritti puolustella maamiehiään, ja vakuutti

moneen kertaan, että seurustelu hänen kanssaan oli hänen suurin ilonsa,

hänen ainoa tosi virkistyksensä. Moorin täytyi jäädä, säälistä häntä

kohtaan, joka muka oli purpuraan puettu orja.

Kun maalari oli luvannut lähinnä seuraavassa tulevaisuudessa olla

puhumatta poislähdöstä, niin Filip alkoi maalata pyhimystä, johon

taiteilija oli tehnyt piirustuksen. Puolen tunnin kuluttua hän

taas viskasi pois pensselin. Hän sanoi itseään velvollisuutensa

laiminlyöneeksi, kun hän antoi perää mieliteoilleen sen sijaan että hän

kirkon palvelukselle omistaisi ajatuksensa ja voimansa. Velvollisuus

häntä piti hirmuvallassaan. Kun päivätyöläinen nosti lapion olalleen,

niin se raukka oli päässyt päivän kaikista vaivoista ja huolista; mutta

häntä onnetonta ne vainosivat kaikkialla, yöllä ja päivällä. Hänen

poikansa oli hirviö, hänen alamaisensa kapinoitsijoita tai matelevia

koiria. Kerettiläisjoukot niinkuin maanalaiset myyrät taikka raivoisat

sonnit kaivoivat heikommiksi tai rynnäköllä tahtoivat kukistaa

valtaistuimen perustuksia ja yhteiskunnan turvaa, kirkkoa. Hänen

tehtävänsä oli kukistaa ja musertaa, hänen palkkansa maailmassa oli

viha. Sitte hän hetkiseksi vaikeni, osotti taivasta kohti ja huudahti

ikäänkuin haltioissaan: "Tuolla, tuolla, hänen luonansa, pyhimysten

luona, joiden puolesta minä taistelen!"

Harvoin oli kuningas sellaisella mielialalla tullut Moorin luo. Hän

näytti itsekin sen huomaavan ja maltettuaan mielensä lausui hän:

"Se minua ahdistaa tänne asti; värien tuoksu ei minua tänään miellytä.

Onko sinulla jotakin uutta minulle näytettävää?"

Moor näytti nyt kuninkaalle ensin oman maalaamansa kuvan ja sitte kun

kuningas kauvan oli taiteentuntijan tarkkuudella sitä katsellut ja

ymmärtävästi arvostellut, vei Moor hänet katsomaan Ulrikin maalaamaa

Sofonisban kuvaa ja kysyi miltei jännitetyllä mielellä: "Mitä teidän

majesteettinne sanoo tästä yrityksestä?"

"Hm", vastasi kuningas. "Jonkun verran Mooria, vähän Tiziania ja

kuitenkin paljon muutakin, joka on omintakeista. Siniharmaa lyijyntuntu

tässä tulee kai sinun apteekistasi. Kuva on pahuksen yhtäläinen kuin

malli. Sofonisba sellaisena kuin puutarhurin oppilas hänet näkee. Kuka

sen on maalannut?"

"Minun oppilaani, Ulrik Navarrete."

"Miten kauvan hän on maalannut?"

"Muutamia kuukausia vaan, teidän majesteettinne."

"Ja sinä arvelet hänestä jotakin tulevan?"

"Kenties. Monessa kohden hän edistyy enemmän kuin olen odottanutkaan,

toisissa hän jää toiveistani jälelle. Hän on omituinen nuorukainen."

"Aina jotakin."

"Eipä juuri vähän, tulevaiseksi taiteilijaksi. Mitä hän innolla alkaa,

se näyttää suuremmoiselta ja lupaavalta; mutta valmistettaessa se

kutistuu vähiin. Hänen sielunsa sieppaa yhdellä ainoalla reippaalla

tempauksella sen, mitä hän tahtoo esittää —"

"Ehkäpä liian rohkeasti arvelen ma."

"Ei se ole virhe hänen ijällään. Minulla on vähemmän huolta siitä, mitä

hänellä on, kuin siitä, mitä häneltä puuttuu. Minä en vielä voi hänessä

huomata ajattelevaa taiteilijan henkeä."

"Tarkotat kai sitä henkeä, joka itsessään puhdistaa sen, minkä se

on vastaanottanut ja hiljaisessa miettimisessä järjestelee piirteet

ja määrää eri väreille niiden oikean paikan; lyhyesti sanoen, omaa

taiteellista henkeäsi."

"Ja Teidänkin, sire. Jos olisitte aikaisin alkaneet maalata, niin

Teillä olisi ollut se, mikä Ulrikilta puuttuu."

"Kenties. Hänen puutteensa muutoin on sellainen, joka vuosien kuluessa

katoo. Sinun koulussasi vakavasti työskennellen — —"

"Hän saa, mitä häneltä puuttuu, arvelette. Sitä minäkin olen ajatellut!

Mutta vastikään sanoin, että hänellä on kummallinen luonne. Se jonka

usein olette myöntänyt, se lähtökohta, josta keskustelumme sata kertaa

on alkanut, sitä hän ei voi käsittää; muoto hänen mielestään ei ole

taiteen olemus."

Kuningas kohautti olkapäitään ja osotti otsaansa; mutta Moor jatkoi:

"Kaikki mitä uutta hän luo, sen pitäisi ilmaista mitä hän tunsi

ensi kerran esikuvaa katsellessaan. Usein hän onnistuu heti, mutta

kun hän epäonnistuu, niin hän kokee päästä totuuteen ja tarkkuuteen

vähäpätöisillä kummallisilla keinoilla. Aina vaan tuntemista ja

tuntemista! Viivat ja värit ovat kaikki, ne ovat meidän sanamme. Jolla

ne on vallassaan, hän voi niiden avulla lausua kaikista korkeimmankin."

"Oikein, oikein! Anna hänen piirtää, piirustella lakkaamatta. Anna

hänen maalata suita, silmiä ja käsiä."

"Kyllä Antwerpenissä."

"Älä puhu mitään Antwerpenistä! Sinä jäät tänne, Antonio, sinä jäät

tänne. Vaimolle ja lapsille olkoon heidän kunniansa. Minä olen nähnyt

vaimosi kuvan. Hyvää ravitsevata leipää! Täällä sinulla on ambrosiaa

ja mannaa. Tiedäthän ketä tarkotan; Sofonisba on sinulle suosiollinen,

kuningatar sanoo niin."

"Sen minä kiitollisuudella myönnän. Onpa vaikeata erota armollisesta

herrasta ja sellaisesta tytöstä kuin Sofonisba on; mutta leipä, teidän

majesteettinne, leipä sehän kuuluu elämän ylläpitämiseen. Tänne minulta

jää ystäviä, kallisarvoisia ystäviä — uusien ystävien löytäminen on

vaikeata, sangen vaikeata minun ijälläni."

"Niin on minunkin laitani ja juuri sentähden sinä jäät tänne, jos olet

ystäväni! Ei sanaakaan enempää! Hyvästi toistaiseksi, Antonio; ehkäpä

tulen takaisin jo huomenna, vaikka minulla on monenmoisia tehtäviä.

Sinä onnen poika! Ennenkun on ehtinyt lukea tuhanteen, niin sinä jo

täysin nautit värien loistoa, mutta minua painaa ijes, velvollisuuksien

vaskinen ijes."

Moor luuli saavansa häiritsemättä jäädä työhönsä sitte kun kuningas oli

lähtenyt, ja veti sentähden auki ovien salvat.

Jälkeen puolisen hän seisoi maalaamassa taulunsa ääressä, kun äkkiä,

ilman tavallista edelläkäypää merkinantoa, Moorin tavalliseen

asuntoon vievän käytävän ovi avattiin ja Filip astui jälleen sisälle

työhuoneeseen.

Tällä kertaa hänen poskensa eivät olleet yhtä kalpeat kuin aamupäivällä

ja hänen käyntinsä ei osottanut sitä hitaista juhlallisuutta, joka oli

tullut hänen toiseksi luonnokseen.

Kuinka iloisen ja hilpeän näköinen hän oli! Mutta se sopi hänelle

huonosti. Oli kuin hän olisi ottanut yllensä lainatun vieraan puvun,

jossa hän ei osannut liikkua vapaasti.

Oikeassa kädessään, joka oli koholla, heilutti hän paperiliuskaa ja

vasemmalla kädellä osottaen sitä hän huudahti:

"Ne tulevat! Tällä kertaa kaksi ihmeteosta yhtaikaa. Armollinen

Vapahtajamme rukoilevana Gethsemanessa ja vielä sen lisäksi Diana

kylvyssä. Kas tässä, katsoppas! Tämä jo on aarteen arvoinen. Nämä rivit

ovat hänen, Tizianin omalla kädellä kirjotetut."

"Hän on verraton ukko", alkoi Moor puhua; mutta Filip kuningas

keskeytti hänet innokkaasti: "Ukko, ukkoko? Nuorukainen, mies, voimakas

mies hän on. Pian hän täyttää yhdeksänkymmentä vuotta, ja kumminkin

kumminkin! Kuka pystyy häntä jäljittelemään?"

Viimeiset sanat lausuessaan oli kuningas seisattunut Sofonisban

muotokuvan eteen ja jatkoi nyt pilkallisesti nauraen sitä osottaessaan:

"Tuossahan vastaus heti minua kohtaa. Katsoppas tuota punaista väriä!

Venetsialaisen maalivarasto näyttää vääntävän sinun oppilaasi pään

pyörälle. Sehän on hirvittävä kuva!"

"Ei se minusta näytä niin huonolta", vastasi Moor. "Onpa siinä jotakin,

joka minua miellyttää."

"Sinua, sinuako?" huudahti Filip. "Voi Sofonisba parkaa! Mimmoiset

mullisilmät! Ja sellainen suu, joka ei näytä osaavan muuta kuin

maiskutella konvehtia. En tiedä mikä minua tänään vaivaa. Annas tänne

paletti! Muodot ovat noin jotakuinkin välttävästi syntyneet, värit ovat

melkoisen räikeitä. Mutta kuka poika voi käsittää naista, sellaista

naista kuin sinun ystävättäresi on! Minä maalaan uudelleen koko

töherryksen ja jollei siitä tule mitään Sofonisbaa, niin saattaa siitä

ehkä tulla meritaistelu."

Kuningas oli ottanut paletin taiteilijan kädestä, pisti siveltimen

maaliin ja yritti nauraen ryhtyä työhön; mutta Moor asettui hänen ja

taulun väliin ja huudahti iloisesti: "No maalaa sitte Filip minut,

mutta säästä kuva."

"Ei, ei, se soveltuu hyvin meritappeluksi", naureskeli kuningas, ja

kun hän tunki taiteilijan syrjään, niin tämä innostuneena kuninkaan

omituisesta vilkkaudesta huitasi häntä hiljaa olkapäähän palettikepillä.

Silloin kuningas vavahti, hänen poskensa ja huulensa kalpenivat, pieni

ylpeä vartalo suoristui ja tuossa tuokiossa oli inhimillisesti vapaa

käytös muuttunut luoksepääsemättömäksi, jääkylmäksi arvokkaisuudeksi.

Moor ymmärsi mitkä tunteet liikkuivat hallitsijan sielussa.

Hän tunsi kauhistuksen värähdyksen, mutta hänen tyyni mielensä ei

kadottanut tasapainoansa ja ennenkuin loukattu hallitsija ehti ilmaista

suuttumustaan sanoilla, sanoi hän pikaisesti ja ikäänkuin jotakin olisi

tapahtunut josta tuskin kannatti puhuakaan:

"Taiteilijatoverien kesken sattuu kummallisia seikkoja.

Maalari-taistelu on loppunut! Alkakaa meritaistelu, Teidän

majesteettinne, taikka vielä paremmin, sovittakaa suupieleen enemmän

suloa ja hienoutta. Oppilas on erittäin epä-onnistunut leukaa

maalatessaan; mutta sille loukkauskivelle olisi taitavammatkin

voineet tarttua. Ja nämä silmät! Ehkä ne kerran ovat noin kiiltäneet,

mutta olemmehan siitä yksimieliset, että muotokuvan ei pidä esittää

alkuperäistä henkilöä jonakin vissinä silmänräpäyksenä, jonkun vissin

tunteen valtaamana tai jotakin vissiä toimintaa suorittaessa, vaan että

muotokuvan tulee näyttää loppusumman kuvatun henkilön koko tekemisestä

ja ajattelemisesta, hänen mielentilastaan ja toimintatavastaan.

Kuningas Filipistä, kun hän miettii monimutkaisia valtiollisia

selkkauksia, tulisi mieltäkiinnittävä historiallinen maalaus, mutta ei

mikään muotokuva —"

"Eipä suinkaan", sanoi kuningas matalalla äänellä, "muotokuvan tulee

kääntää sisäpuoli ulospäin; minun kuvastani pitää myös nähdä, miten

sydämestään Filip rakastaa taidetta ja taiteilijoitaan. Minä pyydän

sinua, suurta mestaria, enkä itseäni, monen puuhan rasittamaa taiteen

harrastaja-hutilusta, parantamaan nerokasten oppilasten töitä!"

Näiden sanojen ääntämisessä oli jotakin imartelevan äitelää ja tämä ei

jäänyt maalarilta huomaamatta.

Filip oli jo kauvan sitte oppinut mestariksi teeskentelemisessä, mutta

Moor tunsi hänet perinpohjin ja osasi lukea ihmisten sydämistä.

Kuninkaan puhetapa häntä kauhistutti enemmän kuin myrskyisä kiukun

purkaus. Sillätavoin hän puhui ainoastaan salatessaan mikä hänen

sisässään kuohui. Sen lisäksi tuli vielä yksi asia. Alankomaalainen oli

tahallaan alkanut keskustelun kaunotaiteesta ja tuskinpa oli koskaan

ennen tapahtunut, ettei Filip olisi hyväksynyt hänen sanojaan. Lyöntiä

tuskin tuntui, mutta majesteetti ei suvainnut ollenkaan kajoamista.

Filip ei tällä kertaa tahtonut rikkoa hyvää sopua taiteilijan kanssa,

mutta hän kätki mieleensä, mikä hänelle oli tapahtunut ja voi

taiteilijaa, jos hallitsija synkeällä hetkellä sattui muistamaan sitä

solvausta, joka tässä oli häntä kohdannut! Jo kaikista heikoinkin

isku tuon tyyneesti hiipivän tiikerin kynsistä taisi tehdä syviä ja

kuolettavia haavoja.

Salaman nopeudella olivat nämä ajatukset taiteilijan mielessä syntyneet

ja ne kehittyivät edelleen kun hän kunnioittavasti torjui luotansa

maali-paletin ja sanoi: "Minä pyydän Teidän majesteettianne, pitäkää

pensseli ja maalit ja oikaiskaa se mikä teistä on epämiellyttävää."

"Se on, että maalaisin uudestaan koko kuvan, ja minun aikani on

täpärä", vastasi Filip. "Teidän on vastattava oppilastenne virheistä

niinkuin omistannekin. Jokaiselle on annettava mikä hänelle on tuleva,

eikö niin, rakas mestari? Hyvästi siksi, Te saatte taas kuulla minusta."

Mennessään hallitsija vielä ovella viittasi kädellään jäähyväiseksi

taiteilijalle, sitte hän meni pois.

Seitsemästoista luku.

Moor jäi yksin työhuoneeseen. Kuinka hänen päähänsä oli, pälkähtänyt

tehdä tuollainen nulikkamainen teko!