Silloin sala-ampuja irvisti ja vastasi: "Minä vainuan lumisadetta."

Nyt kuljettiin alamäkeä ja kun oli matkaa jatkettu vähän, virkkoi

sysimies: "Tuolla alhaalla Jörgin luona pääsemme katon alle ja te

vaimoväki saatte lämmitellä takkavalkean ääressä."

Nämä olivat lohdullisia sanoja. He tulivat oikeaan aikaan, sillä ilma

alkoi tulla täyteen suuria lumihiutaleita ja hiljainen tuuli ajoi lumen

heidän silmilleen.

"Kas tuolla!" huudahti Ulrikki ja osotti sormellaan puusta rakennetun

mökin lumista kattoa aivan heidän edessään avonaisella paikalla

metsänreunassa.

Kaikkien ulkomuoto tuli jälleen vilkkaaksi; Markku vaan ravisti päätään

arveluttavasti ja murisi:

"Ei mitään savua, ei koiran haukuntaa, mökki on tyhjillään, Jörg on

poissa. Helluntaina — montakohan vuotta siitä nyt mahtaa olla? Pojat

olivat jo lähteneet tukkeja lauttaamaan — silloin hän vielä oli täällä."

Ajanlasku ei näyttänyt olevan sysimiehen vahva puoli. Tyhjä hökkeli,

avoimet ikkuna-aukot lahonneissa seinissä ja reijät katossa, joista oli

tunkenut joukottain lunta tuon asumattoman mökin ainoaan huoneeseen,

osottivat selvästi, ettei kukaan ihminen moneen vuoteen ollut täällä

suojaa hakenut.

Vanha Rahel päästi uuden valitusvirren katsahtaen tähän majataloon.

Mutta kun miehet niin hyvin kuin oli mahdollista, olivat raivanneet

pois lumen, ja panneet kuusen oksia reikien peitteeksi katolle, kun

Aatami oli sytyttänyt valkean takkaan ja säkit sekä peitteet oli tuotu

reestä ja asetettu kuivalle paikalle naisille istuimiksi, silloin alkoi

tuntua mieli rohkeammalta ja kenenkään kehottamatta Rahel laahusteli

tulisijan luo ja asetti lumella täytetyn padan tulelle.

Markku oli sanonut hevosensa tarvitsevan pari tuntia levätä, sitte

jatkettaisiin matkaa ja ennen yön tuloa kyllä päästäisiin myllärin luo.

Siellä tavattaisiin hyväntahtoista väkeä, sillä Jäcklein oli ollut

mukana "talonpoikain" seassa.

Lumesta sulatettu vesi kiehui, tohtori ja hänen vaimonsa lepäsivät,

Ulrikki ja Ruth pitivät sepän halkasemia puita tulen päällä kuivamassa.

Silloin kuului äkisti mökin ulkopuolella sydäntä vihlaseva tuskanhuuto.

Reen vieressä oli pitkänään maassa Nikkel, pikku hevonen, ja oikasi

suoraksi koukkuiset säärensä. Hevosen vieressä oli Markku pitäen

hevosen paksua päätä sylissään ja puhalteli kierolla suullaan sen

sieramiin. Hetkisen kuluttua avasi hevonen suunsa, niin että sen

keltaset hampaat näkyivät ja pisti ulos velton, sinertävän näköisen

kielensä ikäänkuin nuollakseen isäntäänsä. Sitte raskas pää pudota

retkahti sivulle, kuolemaisillaan olevan elukan silmät tunkeutuivat

kuopistaan, sääret jäykistyivät ja hevonen oli nyt ihan hengetön ja

reki ojensi aisat suotta ilmaan niinkuin nälkäinen, yksin jäänyt

linnunpoika nokkansa.

Nyt ei enää ollut mahdollista jatkaa matkaa. Siinä istuivat naiset

väristen savuisessa majassa, korventuivat tulen ääressä ja palelivat

kun kylmä tuulenhenki heihin sattui, ja Ruth itki pikku hevosparkaa

ja Markku istui kerrassaan masentuneena vanhan ystävänsä jähmettyneen

ruumiin päällä eikä ajatellut mitään, kaikista vähimmän lunta, joka

hänet teki mylläriä valkoisemmaksi, jonka luokse hän oli aikonut

illalla mennä yöksi. Tohtori katseli äänettömässä epätoivossa

puhumatonta vaimoaan, joka istui kädet ristissä hiljaiseen hartaaseen

rukoukseen vaipuneena. Seppä painoi käden otsaansa, turhaan miettien

miten olisi meneteltävä, kunnes päätä rupesi pakottamaan paljosta

miettimisestä. Kaukana kuului nälkäisen suden ulvominen ja musta

korppi laskeusi lumesta valkoselle puunoksalle liki hevosta, katsellen

ahnailla silmillä lumeen haudattua raatoa.

<tb>

Apotti istui sillä välin komeassa hyvin lämmitetyssä työhuoneessaan,

jossa oli heikko hyvähajuinen tuoksu, ja katseli vuoroin pystyvalkeaa,

joka paloi kauniissa marmorikamiinissa, vuoroin voutia, joka oli tuonut

kummallisia uutisia.

Valkoisesta villakankaasta tehty aamupuku verhosi pehmoisesta

hengellisen ylimyksen komeaa vartaloa. Hänen vieressään oli vertailun

vuoksi kaksi käsikirjotusta hänen lempikirjoistansa Theokritoksen

Idylleistä, joita hän huviksensa, silloin kun virkatoimilta oli

loma-aikaa, käänsi latinaksi runomuotoon, saadakseen toimeen jotakin

parempaa kuin Eoban Hessen käännös oli.

Vouti oli kamiinin ääressä. Hän oli keskikokoinen tanakka mies,

jolla oli suuri pää ja korkeat ikäänkuin puusta veistetyt älykkäät

kasvonpiirteet. Hän oli kokeneimpia lainoppineita koko maassa ja

hänen paksuilta huuliltaan sujui puhe niin tasaisesti ja tarkoin

sommitellussa muodossa, kuin jos jokainen ajatus hänen kekseliäässä

päässään olisi ilmestynyt mailmaan komeasti varustettuna kannussaappaat

jalassa.

Huoneen kaukaisimmassa sopessa seisoi voudin apulainen, pieni mies,

jolla oli pää kuin aurinko ja sääret kuin kapeat kuun sakarat ja

odotti herransa viittausta, sillä hänellä oli kainalossaan lyhykäisten

käsivarsien alla kaksi salkkua täpötäynnä tärkeitä asiapapereita.

"Hän on siis kotoisin Portugalista ja on pitänyt väärää nimeä?"

Tällaisen loppupäätöksen teki apotti siitä mitä vouti oli ilmoittanut.

"Lopez hänen nimensä on, eikä Costa, sen todistavat nämä paperit",

virkkoi toinen. "Anna tänne salkku, kelpo mieheni! Tohtorin diploomi

on ruskeassa salkussa." Vouti ojensi hengelliselle herralle

pergamentti-kirjan. Sen luettuaan tämä lausui päättävästi:

"Siinä juutalaisessa on enemmän kuin luulimme. Sellaisia

ylistyslauseita annetaan Coimbran yliopistossa vaan harvoin.

Lieneväthän teillä tohtorin kirjat hyvässä tallessa, herra Conrad?

Huomenna minä tahdon niitä katsella."

"Ne ovat teidän käytettävänänne. Nämä paperit —"

"Antaa niiden olla."

"Niitäkin paitse löytyy tarpeeksi asti raskauttavia seikkoja", sanoi

vouti. "Kaupungin kirjurimme, joka tosin ei ole mikään oppinut mies,

mutta jolla on, kuten tiedätte, suuri kokemus, on samaa mieltä kuin

minäkin. Ainoastaan se, jolla on syy peljätä lakia", jatkoi hän

tekeytyen juhlalliseksi, "vääristää nimensä; ainoastaan se, joka

itsensä tietää syylliseksi, karttaa tuomaria."

Hieno hymy, jossa oli vähän katkeruuttakin, näkyi apotin huulilla,

sillä hän ajatteli kidutustutkintoa ja raatihuoneen kidutushuonetta,

ja nyt hän tohtorissa ei nähnyt enää pelkkää juutalaista, vaan huomasi

hänen olevan myös humanistin ja oppitoverin.

Hän vilkasi taas diploomiin ja sillävälin kuin vouti jatkoi

esittelyjään, oikasi hän itsensä yhä enemmän nojatuolissa ja katseli

lattiaan miettivästi. Äkkiä hän ikäänkuin ilmestyksen saatuaan kosketti

hiljaa korkeata otsaansa hyppysillään ja odottamatta keskeyttäen

innokkaan puhujan pakinan sanoi:

"Isä Anselm tuli viisi vuotta takaperin luoksemme Portosta ja tunsi

siellä kaikki, jotka osasivat kreikan kieltä. Käy mies hyvä, sanomaan,

että kirjastonhoitajamme tulee tänne."

Voudin apulainen meni, ja heti sen jälkeen ilmestyi isä Anselm.

Tieto Ulrikin katoamisesta ja juutalaisen paosta oli levinnyt

luostarissa. Siitä puhuttiin miehestä mieheen kirkon kuorissa,

koulussa, tallissa ja ruokakeittiössä; ainoastaan isä Anselm ei

ollut kuullut mitään koko jutusta, vaikka hän jo ennen päivän nousua

oli ollut työskentelemässä kirjastossa ja vaikka sielläkin kyllä

innokkaasti oli juteltu tuosta harmillisesta tapauksesta.

Selvästi huomasi isä Anselmista, joka jo alkoi vanheta, että hän,

lukuun ottamatta käsikirjoituksia ja painotuotteita, vähän välitti

siitä, mitä mailmassa tapahtui. Hänen pitkä kapea päänsä liittyi

laihaan ohueen kaulaan, joka ei ollut pystyssä, vaan ikäänkuin oksa

puunrungosta kasvoi esiin hartioiden välistä. Hänen kasvonsa olivat

harmaat ja ryppyjä täynnä niinkuin hohkakivi; mutta suuret, älykkäät

silmät antoivat ränstyneille kasvoille miellyttävän ulkonäön ja

arvokkuutta.

Alussa hän välinpitämättömästi kuunteli apotin kertomusta, mutta heti

kun juutalaisen nimi oli mainittu ja hän oli lukenut läpi diploomin

niin pikaisesti kuin jos hän yhdellä ainoalla silmäyksellä olisi

kyennyt ottamaan selkoa kymmenen rivin sisällyksestä, niin hän virkkoi

vilkkaasti:

"Lopez, tohtori Lopez on ollut täällä? Ja siitä ei ole meillä ollut

tietoa, emmekä ole kysynyt hänen neuvoansa! Missä hän on? Mitä on

tekeillä häntä vastaan?"

Kun hän oli saanut tietää, että juutalainen oli paennut ja kun apotti

oli käskenyt hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi tohtorista, kokosi hän

ajatuksensa ja alkoi alakuloisella äänellä:

"Jaa, jaa, se mies teki pahan rikoksen. Hän on Herramme edessä paha

syntinen. Tiedätte kai mihin rikokseen vikapääksi hän on itsensä

tehnyt?"

"Me tiedämme kaikki tyyni", huudahti vouti innokkaasti ja merkillisellä

tavalla silmää vilkuttaen koki hän nähdä apotin silmät. Sitte hän

ikäänkuin rehellisesti valittaen rikoksellista, hyvin onnistuneella

teeskentelyllä jatkoi: "Mutta kuinka tuo korkeasti oppinut mies tuli

tehneeksi sellaisen rikoksen?"

Maallikko-tuomarin kavaluus oli apotille vastoinmielinen, mutta

Anselmin sanoja oli mahdoton enää peruuttaa, ja koska apotti itse

halusi kuulla enemmän tohtorin elämänvaiheista, niin hän kehotti

Anselmia puhumaan, mitä hän tästä tiesi.

Lyhyellä kuivakiskoisella tavalla, mutta samalla kertaa niin

lämpimästi, ettei apotti koskaan ennen ollut sellaista hänessä

huomannut, kertoi kirjastonhoitaja nyt tohtorin suuresta opista ja

terävä-järkisyydestä. Hän mainitsi, että tohtorin isä tosin oli

juutalainen, mutta kuitenkin tavallaan ylhäinen mies, joka oli

ystävällisissä suhteissa moniin jalosukuisiin perheisiin, sillä

kuningas Emanuelin hallitukseen asti, joka hallitsija vainosi

juutalaisia, olivat he olleet Portugalissa korkeassa arvossa ja

oli tuskin ollut mitään eroa juutalaisten ja kristittyjen välillä.

Kun juutalaiset karkotettiin maasta, sallittiin muutamain enemmän

suosittujen heidän joukostaan jäädä jälelle ja niiden joukossa myöskin

kunnianarvoisa Rodrigo, tohtorin isä, joka oli kuninkaan henkilääkäri

ja nautti suurta kunnioitusta hänen puoleltaan. Lopez oli Coimbrassa

saavuttanut korkeimmat kunnianarvot, mutta hän ei ollut antautunut

lääketieteen alalle, niinkuin isä, vaan harjotti humanistisia opinnoita.

"Toimeentuloansa", jatkoi luostari-isä puhuen verkalleen ja miettivästi

sekä toistaen loppuosan jokaisesta lauseesta ikäänkuin hän olisi ollut

aikeissa vertailla kahta eri käsikirjotusta, "ei Lopezin tarvinnut

ajatella, sillä Rodrigo oli Porton kaupungin rikkaimpien joukossa.

Hänen poikansa Lopez oli rikas ystävistä, sangen rikas, sillä niihin

kuuluivat kaikki, jotka antoivat arvoa tieteelle. Kristittyjenkin

joukossa oli hänellä ystäviä, sangen paljon ystäviä. Meidän seassamme,

se on kirjastossamme, meidän seassamme on hän myös saavuttanut suurta

kunnioitusta. Minun on häntä kiittäminen monesta neuvosta, monesta

hyvästä avusta, minä tarkotan auttamisesta selityksillä kirjoista,

joita oli vaikea saada ja vaikeasti ymmärrettävistä paikoista. Kun

hän lakkasi käymästä luonamme, kaipasin minä häntä suuresti. Minä en

ole utelias; vai luuletteko minua uteliaaksi? En ole utelias, mutta

en kuitenkaan voinut olla kyselemättä hänestä. Silloin sain kuulla

pahoja asioita, varsin pahoja asioita. Nainen on ollut syynä kaikkeen,

tietysti taas nainen. Oli kauppias Flanderista, kristitty, joka oli

asettunut asumaan Portossa. Tohtorin isä seurusteli usein hänen luonaan

— — — Mutta tämän kaiketi jo ennestään tiedätte?"

"Tietysti, tietysti!" huudahti vouti. "Mutta kertokaa te eteenpäin."

"Vanha tohtori Rodrigo oli siis alankomaalaisen kauppiaan kotilääkäri

ja oli kuolinvuoteella ummistanut hänen silmänsä. Kauppias jätti

jälkeensä orporaukan lapsen, ja lapsi oli tyttölapsi. Heillä ei

Portossa ollut yhtään sukulaista, ei ainoatakaan. Ne, jotka —

tarkoitan nuoria tohtoreita ja maistereita, jotka olivat hänet nähneet

— väittivät, että hän oli hyvin ihana kasvoiltaan nähdä, sangen

miellyttävä. Mutta ei siitä syystä, vaan koska hän oli orpo ja yksin

mailmassa, otti lääkäri lapsen, tytön piti sanoakseni — —"

"Ja kasvatti hänet juutalaiseksi —", keskeytti vouti hänen puheensa

tutkivasti katsellen.

"Juutalaiseksiko?" vastasi luostari-isä suuttuneena. "Kuka sitä on

sanonut? Ei suinkaan! Kristitty leskivaimo kasvatti hänet Rodrigon

maatalossa, ei kaupungissa. Siellä nuori tohtori tultuaan kotiin

Coimbrasta näki tytön useamman kerran, varmaankin useammin kuin hänelle

oli hyödyllistä. Paholainen sekautui asiaan. Minä tiedän myöskin,

miten se tapahtui, kun he menivät naimisiin, niin, kyllä minä sen

tiedän. He vannoivat toisilleen uskollisuutta yhden juutalaisen ja

kahden kristityn todistajan läsnäollessa, ja vaihettivat sormuksia,

he vaihettivat sormuksia aivan niinkuin kristillisissä vihkiäisissä.

Mies jäi juutalaiseksi, nainen kristityksi. Miehellä oli aikomus

muuttaa hänen kanssaan Alankomaille, mutta yksi todistajista petti

heidät, ilmiantamalla heidät pyhälle inkvisitsioonille. Se sekautui

pian asiaan, luonnollisesti, sillä siellä se sekautuu kaikkeen,

ja tässä tapauksessahan oli asiaan sekautuminen välttämätön, jopa

kristityn velvollisuus. Nuori vaimo otettiin kiinni seuraajanaisen

kanssa kadulla, ja vietiin vankeuteen ja kidutuspenkillä hän menetti

puhekykynsä, menetti sen tykkänään. Vanha tohtori Rodrigo ja hänen

poikansa Lopez saivat ajoissa varotuksen ja pysyivät tarkoin piilossa.

Kamariherra de Sa, naisen eno, — vai lieneekö ollut ehkä vaan hänen

orpanansa? yhtäkaikki, de Sa toimitti, että nainen sai jälleen

vapautensa ja sitte he pakenivat Ranskaan, luulen ma, kaikki kolme,

isä, poika ja tämän vaimo — —. Ei, täällähän ne taitavat ollakin — —"

"Siinähän se nyt nähdään!" tokasi vouti keskeyttäen luostari-isän

puheen ja vilkasi ilkkuen hengellisen ylimyksen silmiin. "Vanha

käytännön mies aavistaa rikokset aivan kuin lehtisammakko sateen.

Kas nyt vasta minä taidan sanoa, että olemme saaneet hänet kiikkiin,

ja suurin rangaistus on kuitenkin liiankin pieni hänelle. Tästä

tulee verraton rangaistus, jotain merkillistä, ylösrakentavaista,

suuremmoista. Te olette, arvoisa isä, antanut minulle tärkeitä tietoja,

ja minä kiitän teitä."

"Te ette siis tienneet mitään?" sanoi hämmästyneenä kirjastonhoitaja

ja samalla kun hän kohotti kaulansa pystympään kuin tavallista, paisui

keskellä hänen otsaansa suoni korkealle.

"Emme tienneet, Anselm!" vastasi apotti; "mutta teidän velvollisuutenne

oli puhua samoin kuin minun, sen pahempi, oli velvollisuuteni teitä

kuunnella. Kokouksen jälkeen tulkaa jälleen luokseni, minulla on teille

puhumista."

Kirjastonhoitaja kumarsi ääneti ja kylmällä ylpeydellä ja silmääkään

kääntämättä voutiin, hän ei mennyt takaisin kirjojensa ääreen, vaan

koppiinsa. Siellä hän kauvan edestakaisin astuskeli, tuskallisesti

mutisten Lopezin nimen, löi kädellään suutansa vastaan, painoi nyrkit

otsaansa ja heittäytyi polvillensa rukoillaksensa ristiinnaulitun

laupiaan ja armollisen Vapahtajan kuvan edessä juutalaisen puolesta.

Kun munkki oli lähtenyt huoneesta, huudahti vouti:

"Mikä aavistamaton apu! Mikä joukko rikoksia onkaan tullut tietoomme.

Ensin pienet! Hän ei ole koskaan kantanut juutalaisen merkkiä ja on

pitänyt kristittyjä itseään palvelemassa, sillä Kasperin tytöt olivat

usein hänen talossaan ompelemassa. Hänen talossaan löydettiin miekka,

ja juutalainen, joka kantaa asetta, luopuu esivallan avusta, koska

hän käyttää omaa apuansa. Vihdoin tiedämme, että Lopez käytti väärää

nimeä. Sitte tulevat suuret rikokset. Niitä on neljää laatua. Hän on

käyttänyt taikoja noita-sanoilla; hän on koettanut turmella kristittyä

poikaa harha-opeilla, hän on vietellyt kristityn naisen avioliittoon

ja hän on — parhaan syytöksen säästän viimeiseksi — kasvattanut tytön,

joka on syntynyt kristitystä vaimosta, tarkoitan hänen omaa vaimoaan,

juutalaiseksi."

"Onko hän kasvattanut lapsensa juutalaiseksi? Tiedättekö te sen

varmaan?" kyseli apotti.

"Tytöllä on juutalainen nimi Ruth. Mitä olen esiin tuonut, on pelkkiä

selvästi todistettuja kuoleman rangaistuksen ansainneita rikoksia. Te

olette, korkeasti kunnioitettava herra, suuresti oppinut humanisti,

mutta kyllä minäkin tunnen klassillisten kirjailijain teokset. Johan

keisari Constantius määräsi kuoleman rangaistuksen avioliitosta

juutalaisen ja kristityn välillä. Minä näytän teille sen kohdan."

Niitä syytöksiä, joista juutalaista syytettiin, apotti tosin piti

vaikeina rikoksina, joista ei voitu armoa antaa, mutta hän ajatteli

ainoastaan pelkkää rikosta ja häntä harmitti nähdä, että voudin kiihko

kääntyi yksinomaan onnetonta syyllistä kohtaan. Sentähden hän nousi

seisoalle ja sanoi ylpeän kylmäkiskoisesti: "No tehkää sitte mitä

velvollisuutenne vaatii."

"Siihen saatte luottaa. Huomenna tai ylihuomenna pyydystämme hänet

ja hänen perheensä. Kaupungin kirjuri on myös täynnä intoa. Lapselle

emme voi mitään tehdä, mutta se on otettava pois juutalaiselta ja

kasvatettava kristityn tavalla. Siihen olisi meillä oikeus vaikka

molemmatkin vanhemmista olisivat israelilaisia. Tunnettehan tapauksen

Freiburgissa. Suuri Ulrik Zasius, ei sen vähempi mies, on määrännyt,

että juutalaislapsen saa kastaa kristinuskoon vaikka oman isänsä selän

takana. Rohkenen pyytää teitä lähettämään lauvantaina isä Anselmia

todistajaksi raatihuoneeseen."

"Kyllä, kyllä", lausui apotti, mutta niin vähäisellä kiihkolla, ettei

se voinut olla kummastuttamatta virkamiestä, "ottakaa siis juutalainen

vangiksi. Mutta te ette saa häntä tappaa. Ja vielä yksi asia, minä

tahdon nähdä tohtorin ja puhella hänen kanssaan, ennenkun te panette

hänen kidutuslavalle."

"Ylihuomenna minä hänet tuon teidän luoksenne."

"Voi niitä Nyrnbergiläisiä, niitä Nyrnbergiläisiä!" vastasi apotti

olkapäitään kohauttaen.

"Mitä tarkoitatte?"

"He eivät vedä ketään hirsipuuhun, ennenkun ovat saaneet hänet

käsiinsä."

Vouti piti näitä sanoja kehotuksena kaikin voimin ajamaan takaa

juutalaista ja hän vastasi innokkaasti: "Me saamme hänet, me saamme

hänet, kunnioitettava herra, se on ihan varma. He ovat lumessa

kiinni kuin satimessa. Kaupungin palvelijat ovat etsimässä pitkin

koko maantietä; minä pestaan liikkeelle myöskin teidän ja omat

metsänvartijamme ja asetan ne Frohlingenin kreivin johdettaviksi. Hänen

velvollisuutensa on avustaa meitä. Mitä he asepoikiensa, knaappiensa,

ajajiensa ja metsäkoiriensa avulla eivät saa kiinni, sitä ei metsässä

olekkaan. Teidän siunauksenne, kunnianarvoisa isä, nyt ei saa laskea

aikaa kulumaan hukkaan."

Apotti jäi yksin.

Hän katseli miettivästi kamiinissa hehkuvaa lämmitystä ja itsekseen hän

uudisti kaikki mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut.

Hänen vilkas mielikuvituksensa osotti hänelle vaatimattoman, korkeasti

oppineen miehen, joka hiljaisessa yksinäisyydessä oli viettänyt monta

vuotta ahkerasti harjottaen humanistisia opinnoita ja silloin apotin

mieleen hiipi hiukan kateuden tunnetta. Sillä kuinka harvoin hän itse

sai häiritsemättä ja keskeyttämättä antautua tieteellisille toimille,

jotka yksistään häntä voivat tyydyttää.

Hän kiukutteli itselleen, että hän niin vähän kykeni suuttumaan

rikokselliselle, joka oli ansainnut kuoleman rangaistuksen, ja

hän nuhteli itseään välinpitämättömyydestä. Mutta sitte hän tuli

ajatelleeksi, että juutalainen oli tehnyt syntiä rakkauden tähden,

ja että joka paljon on rakastanut, hänelle paljo pitää anteeksi

annettaman. Viimein hänen mielestään näytti melkein kallisarvoiselta

lahjalta, että hänen sallittiin tulla tuntemaan oppinut tohtori

Coimbran yliopistosta. Toimekas kaupungin vouti ei vielä koskaan

ollut hänen mielestään näyttänyt niin vastoinmieliseltä; ja kun

hän johti mieleensä, miten tuo juonikas mies hänen läsnä-ollessaan

oli kavaluudella voittanut isä Anselm-paran, niin hänen mielestään

tuntui siltä, kuin hän itse olisi tehnyt itsensä syylliseksi johonkin

inhottavaan tekoon. Ja kumminkin — — kuitenkaan ei voitu juutalaista

pelastaa ja hän oli ansainnut sen, mikä häntä uhkasi!

Muuan munkki kutsui apottia, mutta tämä ei häntä seurannut, vaan antoi

käskyn, että hän tahtoi olla yksinänsä tunnin ajan.

Hän otti vihkon, jota hän nimitti sielun peiliksensä, ja johon hän

"ripitystä varten" tavallisesti kirjotteli muistoon yhtä ja toista,

josta hän tahtoi tulla selville itsensä kanssa. Tänään hän siihen

kirjotti:

"Pitäisi olla velvollisuus vihata juutalaista ja rikoksen tekijää ja

innokkaasti vainota kaikkea, mitä pyhä kirkko tuomitsee, minä en vielä

sitä kykene tekemään. Mitä miehiä ovatkaan vouti, isä Anselm ja tuo

oppinut tohtori! Ensimäinen on halpamielinen ja perehtynyt ainoastaan

siihen ahtaaseen mailmaan, jonka hän tuntee ja jossa hän elää; toiset

ovat saaneet suuret Jumalan antamat lahjat, ovat täynnä tietoja, ovat

valtiaita ajatuksen avarassa valtakunnassa. Ja edellinen kavaluudella

voittaa jälkimäiset, ja nämä hänen rinnallaan osottavat itsensä oikein

lapsiksi! Kuinka Anselm menettelikään hänen edessään! Petetty lapsi

oli suuri; älykäs oli pieni. Mitä ihmiset sanovat viisaudeksi, on vaan

lahjakkaisuutta tekemään vähäpätöistä tässä elämässä; yksinkertaisuus

on omituista todellakin suurelle ihmiselle, sillä vähäpätöinen on

hänelle liian pientä ja hänen silmänsä eivät lue pölyhiukkasia, vaan

kohoavat ylöspäin ja ovat osalliset äärettömyydestä, joka avautuu

edessämme. Jesus Kristus oli lempeä kuin lapsi ja rakasti lapsia, hän

oli Jumalan poika ja antautui ihmisten käsiin. Suurin kaikista suurista

ei ollut mikään viisas. 'Autuaat ovat yksinkertaiset', sanoi hän. Nämä

sanat minä kyllä ymmärrän. Yksinkertainen on se, jonka sielu on vaan

yhden kerran käännetty, sileä ja kirkas kuin peili; ja yksinkertaisia

olivat suurimmat viisaat ja ylevämielisimmät ihmiset, jotka olen tullut

tuntemaan elämässä ja mailman historiassa. Älyä ja kavaluutta saavuttaa

elukkakin, viisaus on ylevämielisten ymmärrys. Meidän tulee kaikkien

seurata Vapahtajaa ja se meistä, joka itsessään yhdistää viisauden ja

yksinkertaisuuden, on häntä lähinnä."

Yhdeksäs luku.

Hirsipuu-Markku oli lähtenyt tiedustelemaan, tällä kertaa iloisempana

mieleltään, sillä tohtori oli hänelle palkinnut sen vahingon, minkä

hän oli kärsinyt hevosluuskan kuoleman kautta. Päivällisen aikaan oli

tiedustelija tullut takaisin tuoden hyviä uutisia.

Muuan tukin mittaaja, jonka hän oli kohdannut maantiellä, oli hänelle

ilmottanut missä sysimies Jörg asusteli.

Kaikki olivat lähtöön valmiit. Ainoastaan vanha Rahel ei tahtonut

suostua lähtemään eteenpäin. Hän istui kivellä mökin ulkopuolella,

sillä savu tuossa ahtaassa huoneessa oli vähällä tukehuttaa hänet.

Näytti siltä kuin pelko ja levottomuus olisi häneltä vienyt järjen,

sillä hän katsoa tuijotti eteensä hurjistunein silmin ja hampaat

kalisten ja lumesta, jota hän luultavasti piti jauhoina, koki hän

leipoa kakkuja ja vääntää simaleivoksia. Hän ei pitänyt lukua tohtorin

puheista eikä tämän vaimon viittauksista ja kun tohtori tarttui häneen

saadakseen hänet nousemaan pystyyn, niin hän parkasi oikean hätähuudon.

Viimein sepän onnistui saada hänet istumaan rekeen ja nyt matkaa

jatkettiin.

Aatami oli asettunut valjaisiin reen eteen, Markku tuli ja meni ja

lykkäsi myöskin kun tarvittiin. Mykkä astua tuppuroitsi miehensä

vieressä lumihangessa. "Vaimo parkani!" sanoi tämä kerran. Silloin

vaimo likisti hänen käsivarttaan likemmäksi itseään ja katsahti häneen

sellaisella katseella kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Eihän minulta

mitään puutu kun vaan sinä olet luonani."

Niin, hän nautti miehensä läsnäolosta aivan kuin jostakin onnellisesta

sallimuksen suosiosta, mutta silloin tällöin vaan, silmänräpäyksen

verran, sillä hän ei voinut voittaa pelkoansa vainoojain tähden ja

kauhistustaan epätietoisen rauhattoman tulevaisuuden vuoksi.

Jokainen hetki voi tuottaa vankeutta miehelle ja heille kaikille ja

jos saataisiin selville, jos tulisi tietyksi kuka hänen miehensä, kuka

Elisabet oli — — —

Ulrikki ja Ruth kulkivat matkueen viimeisessä päässä ja puhelivat vaan

vähän.

Ensin kuljettiin ylämäkeä vieläkin kerran, sitte alamäkeä. Oli jo

kauan aikaa sitte tauonnut lunta satamasta ja kuta alemmaksi laaksoon

tultiin, sitä ohuemmaksi tuli lumi maassa.

Oli tällä tavoin kuljettu pari tuntia ja silloin lapsi uupui; tyttö

seisattui silmät vetisinä katsellen apua saadakseen. Tämän näki

hiilenpolttaja ja mörisi:

"Tule tänne tyttö repakko, niin nostan sinut rekeen."

"Ei, kyllä minä hänet kannan!" keskeytti Ulrikki innokkaasti ja Ruth

huudahti: "niin sinä, kanna sinä minua!"

Silloin Markku otti tytön vyötäisiltä kiinni, nosti hänet korkealle ja

asetti hänet pojan syliin. Tyttö pani käsivartensa pojan kaulaan ja

kun tämä hänet kantoi rekeen, laski hän kylmän ilman tähden raikkaan

poskensa pojan poskea vastaan. Tämä pojasta tuntui mieluisalta ja

hän ajatteli, että hän oli kauan ollut tytöstä erillään ja että oli

suloista kun tyttö oli taas hänellä seurassaan.

Hänen sydämmensä avautui selkiseljälleen ja hän ajatteli, että hän

kuitenkin piti Ruthia rakkaampana kuin kaikkea muuta tässä mailmassa

ja hän likisti tyttöä lähemmäksi ikäänkuin näkymätön käsi jo olisi

kurottanut uudelleen ottamaan hänet pois häneltä.

Tytön pienet, hienot, somat kasvot eivät tänäpäivänä olleet kalpeat,

vaan ruusunpunaset ja kukoistavaiset pitkän kävelyn jälkeen raittiissa

talvi-ilmassa ja hän oli hyvillään, että Ulrikki häntä piti niin

lujasti ja sentähden hän painoi poskensa hänen poskeansa vastaan,

irroitti käsivartensa hänen kaulastaan, taputteli hyväillen häntä

kasvoihin kylmällä kourallaan ja sanoi:

"Olet sinä Ulrikki sentään oikein kiltti! Minä pidän sinusta niin

paljon!"

Tämä hänestä kuului niin hellältä ja sydämelliseltä, että hän tunsi

sydämensä heltyvän, sillä siitä saakka kuin hänen äitinsä oli mennyt

tiehensä, ei kukaan ollut häntä puhutellut sillä tavoin.

Hän tunsi itsensä iloiseksi ja väkeväksi, ja Ruth ei ollut ollenkaan

raskas kantaa, ja kun tyttö uudelleen laski kätensä hänen kaulaansa,

sanoi poika: "Minä tahtoisin aina sinua kantaa tällä tavoin."

Tyttö vaan nyökkäsi hiljaa ikäänkuin tämä pojan toivomus olisi häntä

miellyttänyt; poika jatkoi: "luostarissa ei ollut ketään joka minusta

olisi oikein pitänyt, sillä myöskin Lips — — — niin, olihan hän kreivi.

Mutta sinusta kaikki pitävät. Et sinä tiedä miltä tuntuu, kun on aivan

yksin ja täytyy puolustautua kaikkia vastaan. Luostarissa minä usein

toivoin, että olisin ollut maan mustassa mullassa, nyt en tahdo kuolla

ja me jäämme yhteen teidän kanssanne, sen on isä sanonut. Ja nyt olo

tulee entiselleen, enkä minä tahdo lukea latinaa enempää, vaan rupean

maalariksi taikka taidesepäksi, taikkapa miksi hyvänsä muuksi, kunhan

vaan minun ei tarvitse jättää teitä jälleen."

Hän tunsi nyt, kuinka Ruth nosti päänsä ja kuinka tytön pehmeät huulet

koskettivat hänen otsaansa aivan silmien yläpuolelle ja nyt poika

antoi käsivarsiensa, jotka tyttöä kannattivat, vaipua vähän ja suuteli

hänen suutaan ja sanoi: "Nyt tuntuu ihan kuin minulla taas olisi oma

äitikulta jälleen."

"Niinkö sinusta tosiaan tuntuu?" kysyi Ruth säteilevin silmin. "Laske

minut maahan. Nyt minä tunnen itseni väkeväksi taas ja tahdon juosta."

Näin puhuessaan tyttö liukui alas maahan ja poika jätti hänet irti.

Tyttö astui taas reippaasti hänen sivullaan ja pojan täytyi puhua

pahoista pojista luostarissa, kreivi Lipsistä, kuvista ja munkeista ja

pakomatkastaan, kunnes viimein iltahämärässä tultiin perille.

Sysimies Jörg otti vastaan pakolaiset ja avasi heille tupansa, mutta

ainoastaan lähteäksensä itse matkoihinsa; sillä hänellä ei ollut mitään

sitä vastaan, että hän pakolaisille antoi suojaa eikä esivaltaa vastaan

tekeminen hänen mieltään haitannut; mutta jos karkurit saataisiin

kiinni, niin hän ei tahtonut olla saapuvilla. Hän otti sentähden

vastaan Aatamin tarjooman guldenin ja meni kylään.

Mökissä oli vaan yksi tulisija ja kaksi huonetta, toinen suuri, toinen

pieni, sillä kesä-aikaan oli sysien polttajalla tavallisesti vaimo

ja lapset luonansa täällä metsässä. Matkamiehet tarvitsivat levätä

ja saada jotain virkistävää ja kumpaakin he olisivat täällä saaneet,

jollei pelko olisi tehnyt ravintoa katkeraksi ja karkoittanut unta

väsyneistä silmistä.

Jörgin piti seuraavana aamuna varhain palajaman tuoden hevosen ja

ajoneuvot. Siitä oli suuri lohdutus.

Myöskin vanha Rahel oli toipunut ja nyt hän oli vaipunut sikeään uneen.

Lapset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja sydänyön aikana mykkäkin oli

nukuksissa.

Markku makasi tulisijan vieressä ja hänen kierosta suustaan kuului

kummallinen kuorsaaminen, ihan kuin viimeinen ääni urkujen pillistä,

josta puhallus on lopussa. Kun kaikki muut jo olivat nukkuneet useita

tunteja, istuivat tohtori ja seppä edelleen olkisäkin päällä vakavaan

keskusteluun syventyneinä.

Lopez oli ystävällensä kertonut onnensa ja onnettomuuksiensa historian

ja lopetti sanoen:

"Nyt siis tiedätte keitä me olemme ja miksi olemme jättäneet

isänmaamme. Te, mestari Aatami, minulle lahjotatte tulevaisuuden ja

paljon muutakin, ja tätä ei voi palkita millään tavalla; mutta ennen

kaikkea minä kuitenkin olin teille velkapää antamaan kertomuksen

kuluneesta elämästäni."

Sitte hän sepälle ojensi kätensä ja kysyi: "Te olette kristitty,

tahdotteko vielä olla minun puolellani kaiken senkin jälkeen, mitä

olette saanut tietää?"

Aatami ei vastannut, vaan puristi ainoastaan juutalaisen kättä.

Hetkisen istuttuaan ääneti ja ajatuksiin vaipuneena, sanoi hän kolkolla

äänellä:

"Jos teidät saadaan kiinni ja — — Jumalan pyhä äiti! — jos saadaan

tietää — — — Ruth! — — Oikea juutalaislapsi hän toki ei liene — —

Oletteko kasvattanut hänet juutalaiseksi?"

"En, mestari Aatami, vaan pelkästään hyväksi ihmiseksi."

"Onko hän kastettu?"

Lopez vastasi kieltävästi. Silloin seppä ravisti päätään paheksuvasti;

mutta tohtori virkkoi: "Hän tietää Jesuksesta enemmän kuin monet

kristityt lapset hänen ijällään. Kun hän on tullut täysikasvuiseksi,

niin hänellä on vara valita vapaasti seurata äitiä taikka isää."

"Miksi ette itse ole ruvennut kristityksi? Älkää pahastuko kysymystäni.

Sydämessänne olette varmaan sellainen."

"Mestari Aatami, se on — — se on asia, joka — — Ajatelkaa itse, että

teidän suvussanne jokainen miespuolinen jälkeinen sukupolvesta toiseen

monen vuosisadan kuluessa olisi ollut seppä, ja te sitte saisitte

pojan, joka sanoisi: minä ylenkatson sinun ammattiasi."

"Jos Ulrikki sanoisi: Minä tahdon ruveta maalariksi, niin minä varsin

mielelläni siihen suostuisin."

"Sittekin jos seppiä vainottaisiin niinkuin meitä juutalaisia vainotaan

ja hän pelosta jättäisi Teidän ammattinne valitakseen toisen?"

"Ei, se olisi rumasti ja halpamielisesti tehty ja tuskin sitä käy

vertaaminen Teidän asiaanne. Sillä, nähkääs, Te tunnette kaikki, senkin

mitä sanotaan kristin-uskoksi. Niin, Te pidätte Vapahtajan suuressa

arvossa, sen olette jo kerran mulle sanonut. No niin; otaksukaamme,

että Te olisitte löytölapsi ja että Teille yhtaikaa ehdotettaisiin

meidän uskoamme ja Teidän omaanne, ja Teiltä kysyttäisiin kummanko Te,

ottaisitte, niin kumpaisenko Te silloin valitsisitte?"

"Me rukoilemme elämää ja rauhaa, ja missä rauha vallitsee, siellä ei

voi rakkauskaan puuttua. Ja kuitenkin! Kentiesi päättäisin valita

Teidän uskontonne."

"Siinäpä se on!"

"Ei, mestari Aatami, niin pikaisesti ei tämä kysymys ole ratkaistu.

Nähkääs, minä Teille suon uskonne, enkä tahdo sitä häiritä. Lapsen

tulee pitää kaikki hyvänä, mitä vanhemmat tekevät ja vaativat siltä,

mutta muukalainen näkee sen toisellaisilla terävämmillä silmillä kuin

poika ja tytär. Te olette kirkkonne suhteen lapsen asemassa, vaan en

minä. Minä tunnen Jesuksen Kristuksen opin, ja jos minä hänen ajallaan

olisin elänyt Palestiinassa, niin minä olisin ollut ensimäisiä, jotka

seurasivat mestaria; mutta siitä ajasta alkaen tähän päivään asti on

hänen ylevään oppiinsa pantu lisäksi paljon ihmistyötä. Tätäkin tulee

teidän rakastaa; sillä onhan sekin saatua teidän vanhemmiltanne; mutta

minua se säikähdyttää takaisin peräytymään. Totuuden puolesta olen

elänyt, toiminut ja valvonut ja jos minä nyt astuisin kastemaljan

ääreen ja vastaisin 'jaa' kaikkeen siihen mitä papit minulta kysyvät,

niin olisin valehtelija."

"Teille on tehty pahaa, paljon pahaa, kidutettu teidän vaimoanne,

ajettu teidät perheinenne kodistanne — —"

"Kaiken tämän olen minä kärsivällisesti kestänyt", huudahti tohtori.

"Mutta on monta muuta rikosta, joita vielä tänäkin päivänä tehdään

minua ja omaisiani vastaan ja niistä ei ole mitään anteeksi antamusta.

Minä heidät tunnen, nuo törkeät pakanat ja heidän tekonsa. Heidän

rakkauden tarpeensa ulottuu ainoastaan siihen kansaan, johon he itse

kuuluvat, vaan ei koko ihmiskuntaan. Omaa voittoa pyytämätön oikeus

on viimeinen, jota toinen ihminen on toisellensa velkaa. Kristus on

ulottanut rakkauden kaikkiin kansoihin ja hänen sydämensä oli kylliksi

avara voidakseen rakastaa koko ihmiskuntaa. Ihmisrakkaus, puhtain ja

kaunein kaikista avuista, on se ylevä lahja, se jalo perintö, jonka hän

jätti jälkeensä kärsimyksiin syntyneille veljillensä. Tämä sydän, tämä

sydänparka mustan takin alla, tämä sydän oli syntynyt ihmisrakkautta

varten; tämä sydän ikävöi kaikin voimin auttaa lähimmäistä ja helpottaa

hänen kärsimyksiään. Ihmisrakkauden harjottaminen, se on olla hyvä;

mutta he eivät sitä tunne enää; ja mikä on pahempi, tuhannen kertaa

pahempi, he estävät lakkaamatta minussa ja omaisissani hyvänä olemisen

halun, halun olla hyvä samassa hengessä kuin heidän oma mestarinsa.

Katoovainen rikkaus on roskaa; viheliäisin onni on olla rikas.

Juutalaista ei kielletä taistelemasta sitä saavuttaakseen — eihän

häneltä oteta pois tuskin enempää kuin puoli hänen ansiostaan — sielun

onnen saavuttamiseen pyrkimistä, puhtaan tiedon etsimistä he eivät

myöskään voi häneltä kieltää, sillä meidän sielumme ei ole heikompi

eikä lennä vähemmin korkealle kuin teidänkään. Itämailta profeetat

tulivat! Mutta sen onnen, että saisimme harjottaa ihmisrakkautta, sen

he meiltä kieltävät, sillä ihmisrakkauteen kuuluu jokaisen ihmisen

asettaminen samanarvoiseksi kuin itsekin on ja ikäänkuin toisen

sydämellä tunteminen toisen puolesta, tunteminen mikä häneltä puuttuu,

mikä häntä painaa, ja että hänen kärsimyksensä, hänen ilonsa teemme

omiksemme. Tämän kristityt kielsivät juutalaisille, sillä teidän

ihmisrakkautenne lakkaa nähdessänne minut ja omaiseni; ja mikä onni

minulle siitä koituisi, jos minä yrittäisin kilpailemaan kristittyjen

kanssa puhtaimmassa halussa elää heidän mestarinsa kauneimman opin

mukaan? Juutalainen ei saa olla hyvä! Se joka laskee tämän kuorman

veljiensä hartioille, hän tekee synnin, josta minä en tunne mitään

anteeksiantamusta. Ja jos Jesus Kristus tulisi takaisin maan päälle

ja näkisi sen liittoutuneen joukkion, joka meitä ajaa takaa, niin

totisesti, Hän, joka oli ihmisrakkaus itse, Hän avaisi sylinsä meille,

avaisi sen selkiselälleen ja kysyisi: 'Missä ovat nämä vihan apostolit?

Minä en heitä tunne!'"

Tohtori vaikeni, sillä joku kävi ovessa, ja hän nousi seisoalle posket

kovasti punastuneina katsomaan viereiseen huoneeseen. Mutta seppä

pidätti häntä sanoen:

"Seisattukaa, seisattukaa! Se oli vaan Markku, joka meni ulos. Voi

tohtori! Kyllä kaiketi se on totta, mitä itse äsken sanoitte, mutta

eivätkö juutalaiset Vapahtajaa ristiinnaulinneet?"

"Ja tätä syntiä kostetaan joka päivä", vastasi Lopez. "Kuinka monta

huonoa, kuinka monta halpaa sielua onkaan minun kansassani! Kuinka

moni ihmeellinen jumalallinen hengenlahja tuhlataan halvan rahanvoiton

tähden! Enemmän kuin puolelta minun kansaltani riistetään teidän

kostonalttarinne ääressä korkeutensa ja arvonsa ja viskataan inhottavan

ahneuden valtaan. Ja tämä, kaikki tämä — — — Mutta kylliksi jo tästä

kaikesta! Se saa koko minun sisällisen olentoni kuohuksiin, ja minulla;

on teidän kanssanne muutakin puhuttavaa."

Aivan kuin kuoleman kielissä oleva, alkoi oppinut mies puhua sepän

kanssa omaistensa tulevaisuudesta. Hän ilmoitti sen paikan, mihin hän

oli piilottanut vähäisen omaisuutensa eikä jättänyt mainitsematta,

että hän yhdistymisen kautta vaimonsa kanssa oli saanut aikaan ei

ainoastaan vainoa kristittyjen puolelta, vaan myös kirouksen oman

uskonsa tunnustajain puolelta. Hän lupasi pitää Ulrikista huolta

niinkuin omasta lapsestaan jos joku onnettomuus kohtaisi seppää. Aatami

puolestaan lupasi, että jos hän saisi elää ja olla vapaana, niin hän

tekisi samoin juutalaiselle ja hänen lapsellensa.

Sillaikaa tuvan ulkopuolella tapahtui aivan toisellainen keskustelu.

Sala-ampuja oli istunut valkean ääressä kun ovi hiljaa avattiin ja

joku hiljaa mainitsi hänen nimensä. Hän kääntyi pelästyneenä, mutta

rauhottui pian, sillä se oli vaan Jörg, joka viittasi hänelle ja veti

hänet mukaansa metsään.

Markku ei hyvää odottanut, mutta hän kumminkin säpsähti kun toinen

virkkoi:

"Nyt minä tiedän minkä miehen sinä olet tänne tuonut. Se on

juutalainen. Älä huolikaan kierrellä asiata. Rajavartija kaupungista

tuli kylään ja kertoi, että se, joka juutalaisen ottaa kiinni, saa

viisitoista guldenia. Viisitoista guldenia täysipainoista rahaa. Vouti

itse maksaa rahat, koko summan yhdellä kertaa ja pastori sanoo — —"

"Minä viisi välitän teidän papeistanne ja munkeistanne", vastasi

Markku. "Minä olen ollut mukana Weinsbergin tappelussa, näetkös, minä

olen tullut tuntemaan juutalaisen rehelliseksi mieheksi, älköönkä

kukaan koskettako hiuskarvaakaan hänen päässään!"

"Juutalainen, ja kelpo mies!" sanoi Jörg nauraen. "Sen pahempi sulle,

jos et tahdo olla avullisena. Sinä joudut hirsipuussa roikkumaan ja ne

viisitoista guldenia — — — tahdotko yhdessä minun kanssani ansaita ne,

tahdotko vai etkö?"

"Voi tuhat tulimmainen sentään!" mutisi sala-ampuja ja vesi kuhisi

hänen kierossa suussaan. "Paljonko puoli on viidestätoista guldenista?"

"Seitsemän guldenin paikkeilla, arvelen ma."

"Vasikan ja porsaan hinta — —"

"Sika juutalaisesta, sehän oikein soveltuu! Täällä hän on kuin

pyydyksessä."

"Ei, se ei käy päinsä Jörg, minä vannon sieluraukkani kautta, ei käy

päinsä. Anna minun olla rauhassa."

"Kernaasti minusta nähden. Mutta ajattele tuomioistuinta. Hirsipuu on

jo kyllä kauan sinua odottanut."

"Ei, ei! Minä olen elin-ikäni ollut rehellinen ihminen ja seppä Aatami

ja hänen isävainajansa ovat sitä paitse osottaneet minua kohtaan paljon

hyvyyttä."

"No kukapa mestarille tahtoisikaan tehdä mitään pahaa?"

"Joka varasta suojelee, hän on varkaan arvoinen. Jos hän otetaan

kiinni, niin — —"

"Hän saa istua jalkapuussa viikon päivät korkeintaan."

"Ei, ei! Jätä minut heti rauhaan, taikka minä ilmoitan Aatamille, mitä

sinulla on mielessä — — —"

"Silloin minä annan ilmi ensiksi kaikista sinut, sinä hirtehinen, sinä

kelmi, sinä sala-ampuja! Sinä olet jo kauvan ollut mustissa kirjoissa.

No, joko tulet järkiisi, pässinpää?"

"Voih, voih! Mutta onhan Ulrikkikin mukana, ja minä pidän pojasta

niinkuin se olisi oma lapseni."

"Minä tulen hetkisen kuluttua ja sanon, etten voi saada mitään ajopeliä

ja otan pojan mukaani. Sitte minä annan hänen mennä liesuunsa."

"Niinpä minä sitte otan hänet luokseni. Hän auttaa minua jo yhtä hyvin

kuin aika mies. Voi, voi! Juutalainen, lempeä mies, ja hänen kaunis

vaimonsa ja pikku tyttö Ruth — — —"

"Suuria juutalaisia, pikku juutalaisia, ei mitään muuta. Itse olet

kertonut miten juutalaista ajettiin isävainajasi aikoina. No siis,

puoli kummallekin. Sisällä tuvassa on jo sytytetty valkea. Sinä saat

heitä viivytellä. Frohlinkiläiskreivi oleskelee eilispäivästä asti

metsästyslinnassa. Jos he tahtovat kulkea eteenpäin, niin johda heitä

kylään."

"Ja minä olen kumminkin koko elinkauteni ollut rehellinen mies",

vaikeroi sala-ampuja, lisäten sitte uhkaavalla äänellä: "jos sinä

kosket hiuskarvaakaan Ulrikin päässä — —"

"Mikä hölmö sinä oletkaan! Sen nälkäkurjen minä suon sulle enemmän

kuin mielelläni. Mene sinä nyt sisään, niin minä sitte tulen hakemaan

poikaa. Se on nätti summa, viisitoista guldenia!"

Neljännestunnin kuluttua tuli Jörg tupaan. Seppä ja tohtori uskoivat

sysimiestä kun tämä kertoi, että kaikki hevoset ja ajoneuvot koko

kylästä olivat päivätöissä, mutta että hän kyllä hankkisi kyytihevosen

muualta. Herra voisi antaa pojan seurata hänen mukanaan, että tämä

kuulustelisi toisen kylän taloissa. Ainahan jonkun löytäisi, joka

uskaltaisi koninsa lainata. Nuori herra oli aatelisen nuorukaisen

näköinen ja häneltä kyllä talonpoika ottaisi vastaan jonkun verran

käsirahaa. Jos hän, Jörg, näyttäisi, että hänellä oli rahaa, niin

hänen hitto perisi, sillä hän oli köyhä kuin kirkon rotta, sen ihmiset

tiesivät.

Seppä kysyi sala-ampujalta, mitä tämä arveli asiasta ja tämä vastasi

vaan hiljaa möristen: "Kyllä kai taitaa paras niin olla." Enempää

hän ei sanonut, ja kun Aatami ojensi kätensä pojalle jäähyväisiksi

ja samalla suuteli poikaa otsalle ja tohtori sanoi sydämelliset

jäähyväiset, niin Markku itsekseen ajatteli olevansa petturi Juudas, ja

olisi mielellään viskannut houkuttelevat rahat hiiteen. Mutta nyt oli

jo liian myöhä.

Seppä ja Lopez kuulivat kuinka Markku levottomana huusi Jörgin

jälkeen: "Pidä tarkka huoli pojasta!" Kun Aatami taputti häntä olalle

sanoen: "Markku, sinä olet sentään uskollinen mies", niin tämä oli

ratkeemaisillaan ulvomaan kuin kahlekoira ja olisi ilmiantanut

kaikki tyyni. Mutta sitte hänestä tuntui taas kuin olisi ollut hänen

kaulassaan taas hirttonuora, jota hän jo kerran ennenkin oli saanut

maistaa, ja hän piti suunsa kiinni.

Kymmenes luku.

Aamu jo alkoi sarastaa eikä kuitenkaan kuulunut Jörgiä eikä odotettua

kyytimiestä. Vanha palvelijatar, joka muuten tavallisesti nousi

aikaisin aamusilla, nukkui niin sikeästi, kuin olisi tällä kertaa

ollut palkittava kymmenen valvotun yön hukkaan mennyt uni. Seppä taas

levottomuudesta ei voinut kauempaa kestää huoneen umpinaisessa ilmassa.

Ruth seurasi häntä ulos raittiiseen ilmaan ja kun tyttö ujosti kosketti

häneen — sillä tuon harvapuheisen tavattoman ison miehen ulkomuoto oli

hänen mieleensä aina tehnyt sen vaikutuksen, että tätä oli vaikea tai

mahdoton lähestyä — niin seppä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän

omituisella tutkivalla osanottavaisuudella ja kysyi sitte ryhtyen

suorastaan asiaan hänelle muutoin oudolla innolla:

"Onko isäsi puhunut sinulle Jesuksesta Kristuksesta?"

"On useinkin", vastasi Ruth.

"Ja rakastatko häntä?"

"Rakastanhan paljonkin. Isä sanoo, että hän rakasti lapsia ja kutsui

heitä tykönsä."

"Niin, se on totta", vastasi seppä ja punastui hävetessään epäluuloansa.

Tohtori ei seurannut toisia ja kun hänen vaimonsa huomasi, että he

olivat kahdenkesken, niin viittasi hän miehensä luoksensa.

Tämä tuli ja istui hänen viereensä vuoteelle ja tarttui vaimonsa

käteen. Vaimon heikot sormet tuntuivat vapisevan hänen kourassaan, ja

kun hän rakkaasti ja levottomana veti vaimoansa lähemmäksi itseänsä,

niin hän tunsi miten vaimon jäsenet vapisivat ja silmistä näkyi katkera

sielun tuska sekä suuri sydämen ahdistus.

"Pelkäätkö sinä?" kysyi mies rakkaasti.

Vaimo värähteli kauhistuksesta, kiersi kiihkeästi käsivartensa hänen

kaulaansa ja nyökkäsi myöntävästi.

"Jos Jumala suo, niin hevosella ajaen pääsemme jo tänään Reinjoen

laaksoon ja siellä olemme turvassa", puhui tohtori lohdutellen. Mutta

vaimo ravisti päätään kieltäen ja vastustaen ja hänen kasvoihinsa

ilmestyi ylpeä ja ylenkatseellinen ulkonäkö. Lopez osasi tutkia

vaimonsa kasvoja ja kysyi: "Sinä et siis pelkää meidän vainoojiamme?

Jokin muu sinut tekee levottomaksi?"

Vaimo nyökkäsi taas, tällä kertaa innokkaalla vilkkaudella, otti esiin

ristiinnaulitun Vapahtajan kuvan, joka hänellä oli ollut kätkettynä

peiton alla, näytti sitä miehellensä ja osotti sitte ylöspäin taivasta

kohti ja lopuksi itseään ja miestään ja kohautti olkapäitään osottaen

syvällistä katkeraa kaipausta.

"Sinä ajattelet tulevaista elämää", sanoi hän ja jatkoi sitte silmät

alas luotuina matalammalla äänellä: "Minä tiedän, sinua kiusaa pelko,

ettet saisi minua siellä kohdata."

"Niin", sai vaimo vaivaloisesti lausutuksi ja nojasi otsansa miehen

olkapäähän.

Lämmin kyynel valui tohtorin kädelle ja hänestä näytti siltä kuin

hänen oma sydämensä olisi itkenyt yhdessä rakkaan puolison kanssa,

jota levottomuus kiusasi. Hän tiesi, että tämä ajatus usein oli

katkeroittanut hänen vaimonsa elämän ja nyt hän täynnä sydämellisintä

osanottavaisuutta käänsi vaimonsa kauniin pään kasvojansa vastaan ja

antoi huulensa kauvan levätä vaimon suljetuilla silmillä. Sitte hän

rakkaasti lausui:

"Sinä olet minun, minä olen sinun, ja haudan tuolla puolen on toinen

elämä; jos ikuista oikeutta on olemassa, niin mykät siellä puhuvat

mielensä mukaan ja laulavat ihmeellistä laulua enkelien kanssa

ja tuskien kiusaamat siellä tulevat onnellisiksi. Toivokaamme,

toivokaamme kumpikin! Muistatko vielä miten minä sohvalla istuessamme

viikunapensasten vieressä luin sinulle Danten teoksista ja koin sinulle

selittää hänen jumalallista runoelmaansa? Meidän alapuolellamme kohisi

meri ja meidän sydämemme sykkivät voimakkaammin kuin sen laineet

myrskysäällä. Kuinka lempeä olikaan ilma, kuinka aurinko loisti!

Tämä mailma näytti sinusta ja minusta kahta vertaa ihanammalta kuin

se jo ennestään oli: kun me molemmat tuon jumalaisen ennustajan

ja runoilijan johdolla kauhistuen astuimme alas manalaan. Siellä

kuljeskeli muinaisajan ylevät hyvät miehet kukoistavalla niityllä

ja niiden joukossa runoilija näki yksinäisessä suuruudessa —

muistatko vielä kuinka runossa sanottiin? '_E solo in parte vidi

l'Saladino_.' Heidän joukossaan hän myös näki Saladinin, kristittyjen

voittajan, muhamettilaisen. Jos keliäkään oli avain tulevien asioiden

salaisuuksiin, Elisabeth, niin se oli Dantella. Hän on pakanalle, joka

oli totinen ihminen, puhdastahtoinen ihminen, joka innolla harrasti

hyvää ja oikeata, määrännyt kauniin paikan Tuonelassa ja samalla

minullekin arvelen ma. Rohkeutta, Elisabeth, rohkeutta!"

Kaunis hymyily kirkasti vaimon kasvot kun hänelle muistutettiin hänen

elämänsä suloisimmista hetkistä. Kun mies nyt vaikeni ja katsoi

vaimonsa silmiin ja oikealla kädellään tarttui vaimonsa käteen, niin

vaimolle tuli palava halu kerrankin, yhden ainoan kerran miehensä

kanssa rukoilla Vapahtajaa, ja hän veti kätensä miehen kädestä,

painoi ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vastaan ja rukoili huuliensa

äänettömillä liikkeillä, joita ainoastaan mies ymmärsi, ja palava

pyyntö suurissa kyynelillä täytetyissä silmissään: "Rukoile, rukoile

yhdessä minun kanssani, rukoilkaamme Vapahtajaa!"

Syvällinen sisäinen liikutus valtasi tohtorin, hänen sydämensä sykki

kiivaammin ja hän tunsi vastustamatonta halua hypähtääksensä pystyyn

ja huudahtaakseen "Ei!", ettei hän hellätuntoisen heikkouden sallisi

itseään pakottaa nöyryyttämään miehuullista henkeänsä toisen edessä,

jota hän ei pitänyt muuna kuin ihmisenä.

Mustasta puusta tehdyllä ristillä riippui elefantinluusta

taiteilijan käden leikkaama marttyyrin jalo kuva. Kun Lopez juuri

oli sysäämäisillään kuvan luotansa ja kääntymäisillään siitä pois,

katsahti hän sitä kasvoihin eikä siinä huomannut muuta kuin kärsimystä,

hiljaista kuuliaista kärsivällisyyttä ja liikuttavaa tuskaa. Samoin

kuin tämän hyvän, köyhän, vainotun, kidutetun miehen otsa vuoti verta

orjantappurakruunun alla, niin oli myöskin usein, voi, liiankin usein

hänenkin oma sydämensä vuotanut verta. Tämän äänettömän kärsimystoverin

uhmaaminen ei ollut mikään miehuullinen työ; vaan rakkaudesta osottaa

kunnioitustaan hänelle, joka oli rakkauden synnyttänyt mailmaan, näytti

Lopezin mielestä nyt suloiselta ja vastustamattomasti viehättävältä

ja niin hän pani kätensä lujasti ristiin vaimonsa käsien ympärille,

kumarsi tummat hiuksensa Elisabethin vaaleiden kiharain kanssa yhteen

ja molemmat lukivat yhdessä ensimäisen ja viimeisen kerran hartaan

hiljaisen rukouksen.

Tuvan edustalla oli avara, jokapuolelta metsän ympäröimä avoin paikka,

jossa kaksi tietä meni ristiin, toistensa poikki.

Aatami oli Markun ja Ruthin kanssa tähystellyt ensin pitkin toista

tietä, sitte toista pitkin, nähdäkseen tuliko kyyditsijää. Mutta sitä

ei kuulunut eikä näkynyt.

Kun yhä kiihtyvällä levottomuudella palattiin takaisin ensimäiselle

tielle, tuli sala-ampujakin hätäiseksi. Hänen kiero suunsa lerpahteli

kummallisesti tempomalla milloin sinne, milloin tänne ja tämä oli

samalla kammottavan ja hullunkurisen näköistä, niin että Ruthin täytyi

nauraa ja sepän kysyä mikä häntä vaivasi.

Mutta Markku ei vastannut, sillä hänen hieno korvansa kuuli kaukaisen

koiran haukunnan ja hän kyllä tiesi mitä tämä merkitsi.

Alasimen ääressä kuulo heikkenee ja mestari ei vieläkään kuullut mitään

lähestyvästä vaarasta ja kysyi uudelleen: "Mikä sinua vaivaa, mies?"

"Minua viluttaa", vastasi sysimies ja värähteli, tehden naamansa

surkeaksi.

Ruth ei kuunnellut enää tätä keskustelua, sillä hän oli seisattunut,

laski kätensä korvansa taakse ja pää eteenpäin kurotettuna hän kuunteli

kaukaa kuuluvia ääniä.

Äkkiä hän päästi heikon parahduksen ja huudahti:

"Mestari Aatami, minä kuulen koiran haukuntaa!"

Seppä kalpeni ja ravisti päätänsä. Mutta Ruth väitti innokkaasti:

"Uskokaa pois, minä kuulen sen selvästi! Nyt taas koira haukkuu."

Myöskin Aatami kuuli jotain outoa ääntä metsästä.

Hän irroitti nopeasti moukarin vyöstänsä, sieppasi Ruthia kädestä ja

riensi hänen kanssaan ulos aukealle paikalle.

Lopez oli sillä välin saanut vanhuksen nousemaan nukkumasta. Kaikkien

piti olla valmiina kun Ulrikki palasi.

Innoissaan ja levotonna oli hän mennyt ulos ja kun hän näki sepän ja

tytön kiiruhtavan aukealle paikalle, juoksi hän levottomana heitä

vastaan, sillä hän luuli jonkin onnettomuuden tapahtuneen Ulrikille.

"Takaisin, takaisin!" huusi seppä ja Ruth laski irti hänen kätensä,

viittaili ja huusi samoin kerta toisensa perästä: "takaisin, takaisin!"

Tohtori totteli kehotusta ja seisattui; mutta hän oli tuskin kääntynyt

takasinpäin ennenkuin pari nuuskivaa koiraa ja heti sen jälkeen

Frohlingenin kreivi itse hevosen selässä tuli näkyviin metsästä sen

rotkotien päässä, jota myöten eilen oli tänne tultu.

Niinkuin itse auringonsankari Sigfrid komeili kreivi muhkean mustan

oriinsa selässä. Vaaleat hiukset liehuivat hänen päänsä ympärillä,

vaahtoavasta, korskuvasta hevosesta nouseva höyry ympäröitsi häntä

ikäänkuin pilvi raikkaassa talvi-ilmassa. Hän nosti korkealle

käsivartensa. Vasemmassa kädessä oli hänellä suitset, oikeassa hän

heilutteli metsästyskeihästään ja kun hän oli nähnyt Lopezin, kajahti

hänen partaisesta suustaan reipas, iloinen, riemuisa: "halloo! halloo!"

Tänään kreivi ei ajanut hirveä, vaan aivan omituista otusta,

juutalaista.

Metsästys oli onnistunut. Kuinka hyvin olivatkin koirat tehneet

tehtävänsä; kuinka uljaasti oli Emir, hänen nopea metsästyshevosensa,

pakenevia seurannut!

Miten ihana aamu!

"Halloo! halloo!" riemuitsi kreivi vieläkin kerran ja ennenkun

pakolaiset olivat ehtineet takaisin tupaan oli hän jo tohtorin sivulla,

pidätti hevosensa ja huusi:

"Kas tuossahan otukseni onkin. Polvillesi, juutalainen!"

Kreivi oli aivan yksin pitkän matkaa seuralaistensa edellä.

Kun Lopez siinä seisoi käsivarret ristissä eikä totellut hänen

käskyään, käänsi hän keihään lyödäkseen tätä keihään varrella.

Silloin Aatamissa ensi kerran monen vuoden ajalla kuohahti vanha

viha. Niinkuin tiikeri syöksi hän kreiviä vastaan ja ennenkun tämä

aavistikaan, kietoi hän tavattomat käsivartensa kreivin vyötäiselle,

tempasi hänet hevosen selästä maahan, painoi polvensa hänen rintaansa

vastaan, sieppasi vyöltänsä moukarinsa, ja iski kuoliaaksi koiran,

joka syöksi hänen kimppuunsa. Sitte hän taas heilautti asettaan

musertaaksensa tuon vihatun miehen kallon.

Mutta Lopez ei tahtonut sillä hinnalla tulla pelastetuksi ja huusi

lepyttäen:

"Laskekaa irti hänet, mestari Aatami! Säästäkää hänet!"

Samalla hän kaikin voimin tarttui sepän jo kohotettuun käsivarteen ja

kun tämä koki rimpuilla irti, huudahti hän hilliten: "Elkäämme itse

ryhtykö rankaisemaan niinkuin he tekevät!"

Vielä kerran heilahti moukari korkealle ilmaan, kerran vieläkin tarttui

juutalainen Aatamin käsivarteen, tällä kertaa käskien jyrkästi:

"Säästäkää hänet, jos olette minun ystäväni!"

Mitäpä hän kykeni tehdä seppää vastaan! Ja kuitenkin hän jälleen, kun

moukari kolmannen kerran kohosi, yritti estää hirmuista tapausta, tällä

kertaa takertuen kiinni raivostuneen miehen käsiranteeseen ja voihki,

taistellessaan pudoten polvilleen kreivin viereen: "Ajatelkaa Ulrikkia!

Tämän miehen poika oli ainoa, ainoa koko luostarissa, joka oli poikanne

Ulrikin puolella — — luostarissa — — hänen ystävänsä — — ainoa kaikkien

joukossa — — Säästäkää hänet, mestari Aatami — — Ulrikki — — Säästäkää

hänet Ulrikin tähden!"

Tässä kahakassa oli seppä vasemmalla kädellään pitänyt kiinni kreiviä

ja oikealla torjunut itsestään Lopezia. Tempaus vaan, niin murhaamaan

nostettu käsi oli vapaa taas. Mutta nyt hän sitä ei enää käyttänyt.

Hänen ystävänsä viimeinen sana oli hillinnyt hänen vimmansa.

"Siinä on, ottakaa", sanoi hän kumeasti ja ojensi tohtorille moukarin.

Tohtori otti sen. Hän nousi ylös iloisena ja kun seppä yhä vieläkin

oli kreivin rinnan päällä polvillaan, niin hän laski kätensä sepän

olkapäälle ja pyysi: "Antakaa nyt jo olla sillänsä. Tämä mies on

ainoastaan —"

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hänen huuliltaan kuului vaan

valittava, rohiseva, sydäntä vihlaseva parahdus; toisen kätensä hän

painoi rintaansa vastaan, toisen otsaansa ja kaatui lumihankeen

kaadetun petäjän kannon juureen.

Metsästä tuli juosten aseenkantaja-poika. Metsästäjä, joka oli kaatanut

tämän jalon takaa-ajettavan, tuli näkyviin aukeamalle metsässä ja

nosti korkealle jousipyssyänsä, jolla hän oli ampunut tuon mainion

laukauksen. Hänen ampumansa nuoli oli keskellä tohtorin rintaa. Voi,

olihan aseenkantajapoika lennättänyt nuolensa ainoastaan pelastaaksensa

hädässä olevan herransa juutalaisen kädessä olevalta moukarilta.

Kreivi nousi seisoalle ja veti syvään henkeänsä. Hänen kätensä tapaili

jahtipuukkoa, mutta hänen pudotessaan hevosen selästä oli puukko

tupesta luiskahtanut lumihankeen.

Aatami piti kuoleman kielissä olevaa ystäväänsä sylissään. Ruth

kiiruhti valittaen tupaan ja ennenkun kreivi vielä oli tointunut, oli

aseenkantaja jo hänen sivullansa ja nuori kreivi Lips ratsasti täyttä

vauhtia esille metsästä tulisen juoksijahevosen selässä ja hänen

kintereillään seurasi kolme metsästäjää hevosten selässä ratsastaen.

Kun he näkivät isäntänsä seisoalla maassa, astuivat hekin maahan

satulasta, Lips samalla tavoin ja nyt heidän keskuudessaan alkoi vilkas

keskustelu, jossa paljon kyseltiin ja vastaeltiin.

Ritari tuskin ennätti katsoakaan poikaansa, mutta aseenkantajan, joka

oli juutalaista ampunut, hän vastaanotti vihaisilla sanoilla. Sitte hän

ääni käheänä ja kiukusta puhkien käski sitoa sepän eikä tämä tehnytkään

vastarintaa, vaan alistui kaikkeen niinkuin kiltti lapsi.

Lopez ei enää tarvinnut hänen väkevää käsivarttansa.

Mykkä vaimo istui puunkannon päässä ja hänen kuolevan miehensä pää

lepäsi hänen sylissään. Vaimo oli pannut käsivartensa miehen verta

vuotavan ruumiin ympäri; jalat roikkuivat veltosti lumihangen pinnalla.

Ruth istui maassa kyttyrässä äitinsä vieressä itkeä nyyhkyttäen ja

vanha Rahel, joka oli tullut täyteen tajuntaan, painoi kuolevan otsaa

vastaan viinillä kostutettua liinaa.

Nuori kreivi meni lähelle kuolevaa. Hänen isänsä seurasi hitaasti, veti

pojan luoksensa ja lausui hiljaa ja tuskallisesti: "Minun on paha mieli

sen miehen tähden, hän on pelastanut henkeni."

Kuolettavasta haavotettu silloin avasi silmänsä, näki kreivin, pojan

ja köytetyn sepän, tunsi vaimonsa kyyneleet otsallaan ja kuuli Ruthin

tuskallisen itkun. Lempeä hymy oli hänen kalpeilla huulillaan, ja kun

hän sitte yritti kohottaa päätänsä, auttoi hänen vaimonsa häntä ja

painoi sitä lempeästi puoleensa.

Heikot huulet liikkuivat ja Lopez käänsi katseensa vaimoonsa ikäänkuin

häntä kiittääkseen ja sanoi hiljaa:

"Nuoli — — älä kajoo siihen — — Elisabeth — — Ruth, me olemme

uskollisesti pysyneet yhdessä, mutta nyt — — minä jätän teidät yksin

jälelle — — minun on pakko jättää teidät — —"

Hän vaikeni; tumma varjo himmensi hänen silmiään ja silmäluomet

painuivat hitaasti umpeen. Mutta pian hän avasi ne taas ja nyt hän

käänsi katseensa vakaasti kreiviin ja sanoi:

"Kuulkaa minua herra! Kuolevaisen puhetta pitää kuulla, vaikka hän

olisi juutalainenkin. Katsokaa tänne! Tämä on minun vaimoni, tämä

lapseni. He ovat kristityitä. Pian ovat he yksinänsä, hyljätyt, ilman

puolisoa ja isää. Seppä tuossa on heidän ainoa ystävänsä — laskekaa

hänet — he — he tarvitsevat suojelijaa. Vaimoni on mykkä — — mykkä

— yksin mailmassa. Rukoilla, kerjätä — — sitä hän ei osaa. Laskekaa

vapaaksi Aatami teidän Vapahtajanne tähden — — poikanne tähden — —

laskekaa hänet — — Pitkä matka olkoon välillänne — — hyvin pitkä

välimatka — — hänen tulee mennä heidän kanssansa — — kauas pois!

Laskekaa hänet! Minä pidätin hänen kätensä kun se uhkasi moukarilla

— tiedättehän — — moukarilla. Laskekaa hänet! Minun kuolemani — —

sovittaahan kuolema — —"

Ääni tukehtui taas kuolevalta ja kreivi katseli liikutettuna ja

epäröiden vuoroon seppää vuoroon juutalaista. Hänen poikansa poskille

valui kyyneleet virtanaan ja kun tämä näki miten isä viivytteli täyttää

kuolevan viimeistä toivomusta ja kun katse tuosta pian sammuvasta

silmästä sattui hänen omaan silmäänsä, niin hän hiipi lähemmäksi

isäänsä, joka taisteli vastakkaisia tunteita vastaan ja kuiskasi

itkusilmin hänelle:

"Herra isäni, herra isäni, huomenna on joulu-aatto. Kristuksen tähden

tehkää minun mielikseni ja täyttäkää hänen rukouksensa! Laskekaa irti

Ulrikin isä, laskekaa hänet! Tehkää se, herra isä! Minä en tahdo mitään

muuta joululahjaa."

Silloin heltyi kreivinkin sydän ja kun hän kohotti kyyneleisen

katseensa ja näki Elisabethin ja syvällisen tuskan hänen kasvoissaan,

kun hän tämän sylissä näki kuolevan, lempeän ja kauniin miehen,

niin hänen mielestään tuntui kuin olisi hän nähnyt Jumalan kärsivän

äidin ihka elävänä edessään ja oli joulujuhla — seuraavana päivänä

oli jouluaatto, ja loukattu ylpeys saatiin vaikenemaan, hän unhotti

kärsimänsä häväistyksen ja huudahti niin isolla äänellä kuin jos

hän olisi toivonut, ettei ainoakaan sana olisi jäänyt kuulematta

kuolevaiselta, jonka kuulo yhä heikkeni:

"Minä kiitän Teitä avustanne. Aatami on vapaa ja lähteköön Teidän

vaimonne ja lapsenne kanssa mihin hän itse haluaa. Kunniasanani kautta,

Te voitte rauhassa ummistaa silmänne!"

Silloin Lopez vielä kerran hymyili, nosti kättään ikäänkuin

kiittääksensä, laski sitte sen lapsensa pään päälle, katsahti Ruthiin

rakkaasti viimeisen kerran ja soperteli hiljaa:

"Elisabeth, nosta päätäni vähän ylemmäksi." Ja kun vaimo oli tehnyt

hänen pyyntönsä mukaan, katsoi hän suoraan vaimonsa kasvoihin ja

kuiskasi hiljaa: "Nukkuminen ilman unennäköjä — uusi elämä uusissa

hahmoissa ikuisessa kiertokulussa — — Ei! Näetkös, kuuletko — — _Solo

in parte_ — — Teidän kanssanne — Oi — — nuoli — — vedä nuoli haavasta!

Elisabeth, Elisabeth, — — se teki kipeää — — Nyt — — nyt — kuinka

hyljätyt ja avuttomat olimmekaan. Ja kuitenkin, kuitenkin — — Sinä —

sinä — minä — — me tiedämme mitä onni on. Sinä — minä — anna minulle

anteeksi! — — Minä annan anteeksi — — anteeksi — —"

Kuolevan käsi hervahti pois lapsen pään päältä, hänen silmänsä

painuivat umpeen, mutta lempeä hymy, johon hän oli päättänyt puheensa,

näkyi vielä kuolemankin hetkellä hänen huulillaan.

Yhdestoista luku.

Hiljaa oli kreivi lausunut "amen" kun Lopez sanoi viimeisen sanansa.

Hän meni sitte lesken luo ja koki tätä lohduttaa ystävällisillä ja

sydämellisillä sanoilla, jotka hänelle olivat omituisia.

Hän käski viimein väkensä avaamaan sepän siteet ja viipymättä viemään

hänet sekä vaimot ja lapsen maan rajalle. Hän puhui myöskin Aatamille,

mutta muutaman sanan vaan, eikä juuri iloisia puheita niinkuin

tavallisesti, vaan vakavia ja ankaria sanoja.

Ne sisälsivät käskyn mestarille, että hänen piti viipymättä jättää koko

maa ja ettei hän ikänä enää palajaisi kotiinsa.

Juutalaisen ruumis pantiin kuusen seipäistä tehdylle paarille ja

kantajat nostivat sen ylös.

Ruth vetäytyi äitinsä kupeelle sillaikaa kun kannettiin pois rakkain

mitä hänellä oli, ja kumpikin vapisi niinkuin lehti tuulessa, mutta

ainoastaan lapsi taisi itkeä.

Ne seuraajat, jotka kreivi oli jättänyt, odottivat sepän kanssa

päivälliseen asti tämän pojan palajamista, mutta silloin he antoivat

käskyn lähteä liikkeelle ja matkalle lähdettiin.

Ei sanaakaan puhuttu ennenkun seisahduttiin hiilenpolttajan asunnon

edustalla.

Mies oli kaupungissa, mutta vaimo kertoi, että poika oli ollut siellä

ja tunti sitte juossut takaisin metsään. Majatalossa sanoi akka olevan

tilaa monelle ja siellä he voisivat häntä odottaa.

Matkamiehet seurasivat akan neuvoa, ja kun Aatami oli hankkinut

vaimoväelle yösijan, meni hän vielä kerran onnettomuuspaikalle ja

odotti siellä poikaa kunnes tuli yö. Puunkannon vieressä, jossa

hänen ystävänsä oli henkensä heittänyt, rukoili hän kauvan ja lupasi

kuolleelle pelastajallensa elää ainoastaan tämän omaisten hyväksi.

Äänetön hiljaisuus vallitsi yltympärillä ja hänen mielestään tuntui

kuin hän olisi ollut kirkossa ja että jokainen puu metsässä oli

todistamassa sitä valaa, jonka hän itsellensä vannoi.

Seuraavana aamuna seppä uudelleen haki hiilenpolttajaa. Tällä kertaa

hän löysi tämän kotona ja Jörg moitti maltitonta poikaa, mutta lupasi

Markun kanssa yhdessä etsiä Ulrikin ja tulla hänen kanssaan jälestä.

Saattomiehet kiirehtivät ja seppä lähti ilman Ulrikkia eteenpäin

luodetta kohti Reinjoen laaksoon.

Sysimies ei saanutkaan mitään palkkiota ilmi-annostaan eikä hän

myöskään voinut ansaita sanansaattajan palkkaa.

Hän oli aamulla narrannut Ulrikin ullakkokamariin ja teljennyt hänet

sinne. Hänen poissa ollessaan oli poika juossut matkaansa. Oli se

sentään kaikissa tapauksissa peijakkaan reipas ja uskalias poika, sillä

hänen oli täytynyt uskaltaa hypätä ulos ikkunasta ja sitte kiivetä

aidan yli päästäkseen ulos tielle.

Tässä luulossa ei Jörg erehtynyt, sillä kun Ulrikki oli huomannut

joutuneensa pyydykseen, oli hän hypännyt ulos ikkunasta.

Hänen täytyi varottaa ystäviänsä ja levottomuus heidän tähtensä sai

hänet kiiruhtamaan kuin siivillä lentäen.

Pari kertaa hän eksyi, mutta löysi viimein oikean tien.

Aurinko oli jo enemmän kuin puolipäivän maissa kun hän viimeinkin tuli

perille avoimelle paikalle metsässä.

Tupa oli tyhjä, ei vastausta kuulunut hänen äänekkäälle levottomalle

huudolleen.

Mihin olivat he joutuneet?

Hän etsi heidän jälkiänsä avaralla lumikedolla ja jälkiä hän löysi

liiaksikin paljon. Tuohon oli tullut jälkiä hevosten kavioista, tuossa

oli suurten ja pienten jalkojen jälkiä, tuossa oli juossut koiria

ja hyvä Jumala! — tuossa kannon juurella oli valkonen lumi tullut

punaseksi verestä.

Hän tuli kauhistuksesta äänettömäksi, mutta ei lakannut etsimästä,

hakemasta jälkiä ja tutkimasta.

Tuolla etempänä, missä lumi oli miehen pituudelta maasta poissa, ja

jossa näkyi ruohoja ja ruskeata maata, olivat miehet taistelleet

keskenään ja tuossa, — pyhä neitsyt, mitä se oli? — siinä oli hänen

isänsä moukari. Sen hän tunsi kovinkin hyvästi; se oli pienempi

moukari, jolle isä erotukseksi molemmista suuremmista, Goljatista ja

Simsonista, oli antanut nimen Taavetti, ja jota Ulrikki itse satoja

kertoja oli heilutellut.

Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja kun hän hetken kuluttua löysi

muutamia äsken taitettuja kuusen oksia ja sotamiesten hylkäämän

seipään, niin hän itsekseen arveli: "tässä on paari tehty", ja hänen

vilkas mielikuvituksensa näytti hänelle, miten hänen isänsä taisteli,

kuinka hän kaatui ja kuinka kolkko ruumis-saattue kulki eteenpäin.

Irvistelevät sotamiehet kantoivat suurta pitkää kuollutta ja hoikkaa

mustaan puettua ruumista, hänen isäänsä ja opettajaansa. Sitte tulivat

äänetön kaunis vaimo ja Ruth kahleissa ja sidottuina ja niiden perässä

Markku ja Rahel. Kaiken tämän hän oli ilmi-elävänä näkevinään edessään

ja luulipa hän ihan kuulevansa vaimoväen itkun ja valitukset. Silloin

hän vaikeroiden pani kätensä liehuville hiuskiharoilleen ja juoksenteli

sinne tänne ja tulipa silloin hänen mieleensä ajatus, että sotamiehet

kenties tulisivat takaisin häntäkin kiinni ottamaan. Pois, pois, kauas

pois! kaikui ja raikui hänen korvissaan ja hän lähti pakoon juosten

etelään päin, yhä vaan etelää kohti.

Lukuun ottamatta sitä kauraryynivelliä, jonka hän aamulla oli

saanut hiilenpolttajan luona, ei hän koko päivänä ollut syönyt

ruokapalastakaan; mutta hän ei tuntenut nälkää eikä janoa, vaan syöksi

eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, pitämättä ollenkaan vaaria tiestä.

Kauan senkin jälkeen kuin hänen isänsä toisen kerran lähti pois

aukealta paikalta metsässä, juoksi hän yhä vaan, mutta hän oli perin

hengästynyt ja hänen askeleensa tulivat hitaammiksi ja lyhemmiksi. Kuu

nousi, toinen tähti toisensa jälkeen alkoi kiilua taivaalla ja hän

kulki aina vaan eteenpäin.

Metsä oli hänen takanansa; hän oli saapunut leveälle tielle. Tätä hän

kulki etelään päin, lakkaamatta etelään kunnes hänen voimansa tyyten

uupuivat. Pää ja kädet hehkuivat kuin tuli ja kumminkin oli kylmä,

oikein pakkanen. Mutta täällä laaksossa oli vaan vähän lunta ja monessa

paikassa hän kuunvalossa näki alastoman tumman maan kamaran.

Suru oli mennyt mielestä. Väsymys, hätä ja nälkä olivat pojan tyyten

vallanneet. Hänen teki mielensä heittäytyä tien viereen nukkumaan,

mutta tuli ajatelleeksi kuoliaiksi paleltuneita ihmisiä, joista hän

oli kuullut puhuttavan ja hän laahusteli eteenpäin seuraavaan kylään.

Siellä olivat tulet jo kauvan sitte sammutetut, mutta koirat alkoivat

haukkua hänen tullessaan ja monestakin navetasta kuului lehmän

alakuloinen ammuminen. Hän oli taas ihmisten seassa. Tämä häneen

vaikutti rauhoittavasti ja hän malttoi mielensä ja haki suojaa yöksi.

Kylän viimeisessä päässä oli yksinäinen heinälato ja kuun valossa hän

näki seinässä olevan luukun.

Jospa hänen vaan onnistuisi kiivetä tuonne ylös! Laudoissa oli vähän

sijaa kynsille ja varpaankärjille ja hän päätti yrittää.

Monta kertaa hän puoliväliin päästyään luiskahti maahan takaisin,

mutta viimeinkin hän oli ylhäällä ja sai makuupaikan pehmoisissa

heinissä, suojassa katon alla. Tuoksuvain heinäin sisässä hän pian

nukkui ja unissaan hän näki ensin isänsä, verta vuotava haava leveässä

rinnassa, sitte tohtorin joka tanssasi vanhan Rahelin kanssa ja pelkkiä

sekavia vastenmielisiä kuvia. Viimeksi hän unissaan näki Ruthin.

Tyttö vei hänet metsään katajapensaan ääreen ja näytti linnunpesän,

joka oli poikia täynnä. Mutta hän suuttui noihin puoli-alastomiin

pieniin elukoihin ja hän polki ne hengiltä ja siitä tyttö valitti niin

äänekkäästi ja surkeasti, että hän siitä heräsi.

Aamu jo alkoi koittaa; hänen päätään pakotti, häntä vilutti ja hän

oli kovasti nälissään, mutta hänellä ei ollut muuta toivoa, ei muuta

ajatustakaan kuin päästä eteenpäin, ja sentähden hän taas lähti ulos,

siivosi tukkansa ja vaatteensa puhtaiksi heinistä, jotka olivat niihin

tarttuneet ja kulki edelleen etelää kohti.

Oli tullut suoja ilma ja satoi vahvasti lunta.

Astuminen kävi hänelle aina vaikeammaksi, päänsärky paheni

sietämättömäksi ja kuitenkin hän aina vaan nosteli jalkojansa; mutta

hänestä tuntui kuin olisi hänellä ollut lyijyiset kengät.

Hänen vastaansa tuli muutamia kuormarattaita, joita saattamassa oli

aseellisia sotureita, sekä talonpoikaisväkeä rukousnauhat kädessä ja

kirkkoon menossa, mutta ei kukaan ollut vielä häntä sivuuttanut.

Myöhemmin aamupäivällä kuuli hän takaansa hevosten jalkain kopinaa

ja aseiden kalinaa. Ääni tuli uhkaavalla nopeudella lähemmäksi ja

lähemmäksi.

Entäs jos ne ovat ratsumiehet!

Sydän oli pakahtumaisillaan ja kun hän kääntyi taakseen katsomaan, näki

hän tienkäänteessä monta ratsumiestä tulevan.

Vaikka oli lumituisku, niin hän kuitenkin erotti vilahtelevia aseita,

kirjavia röijyjä ja koristusnauhoja, ja nyt, nyt oli kaikki hukassa:

niissä oli Frohlingenin kreivin värit!

Jos ei maa revennyt auki hänen edessään, niin tässä ei ollut

mahdollisuutta päästä pakoon. Maantie oli sotilasten vallassa, oikealla

oli lumihanki, vasemmalla kohosi kukkula, jota maantien puolella

kömpelösti tehty muuri esti sortumasta. Tämä suojamuuri ei juuri ollut

tarpeellinen maantien vuoksi, vaan paremmin kirkkomaan tähden, jonka

likeisen kauppalan asukkaat olivat tehneet vähitellen kohoavan mäen

rinteeseen.

Hautakummut, lehdettömät seljapensaat ja tuuheat sypressit

hautausmaalla olivat lumen peitossa ja kuta valkoisemmin lumi hohti

peittäen koko ympäristön, sitä huomattavammin näkyivät mustat

hautaristit lumihangessa.

Kirkkomaan taustalla oli pieni kappeli. Ulrikki huomasi sen.

Jos hänen onnistuisi päästä kiipeämällä muurin ylitse, niin hän

voisi piilottautua kappelin taakse. Ratsumiehet olivat jo hänen

kintereillään. Silloin ponnisti hän viimeiset voimansa, kiiruhti

muurista esiin pistävää kiveä kohti ja alkoi kiivetä.

Edellisenä päivänä olisi ollut vähäpätöinen asia hänelle tämänkorkuisen

muurin yli kapuaminen; mutta tänään perin väsynyt poika kömpi ylöspäin

vaivaloisesti ja luiskahteli vaan takaisin alas liukkaita kiviä

myöten, kun hän ei saanut luotettavaa käden eikä jalan sijaa kuivista

lumenpeittoisista ruohoista muurin kivien leveissä saumoissa.

Ratsumiehet olivat huomanneet hänet ja muuan nuori sotilas sanoi

vierustovereilleen: "Karkuun päässyt lurjus! Katsokaas miten tuo pikku

maankulkija käyttäytyy. Minä otan hänet kiinni!"

Samalla hän kannusti hevostansa ja juuri kun pojan oli onnistunut

päästä muurin päälle, tarttui sotamies kiinni hänen jalkaansa. Mutta

Ulrikki piteli jo kiinni hautakivestä ja kenkä jäi ratsumiehen

kouraan ja toiset sotamiehet päästivät ison naurun rähäkän. Tämä

kuului hyvin lystikkäältä, mutta levottoman poikaparan korvissa se

kuului pirulliselta pilkan hohotukselta ja karkotti hänet pakenemaan

eteenpäin. Hän oli onnellisesti päässyt jo kymmenkunnan hautakummun

ylitse, kun hän kompastui hautakiveä vastaan, joka oli lumen peitossa.

Suurella vaivalla hän vielä kerran ponnisti viimeiset voimansa, mutta

ennenkuin hän oli päässyt kappelin luo, kaatui hän uudestaan ja nyt

hänen tarmonsa oli lamaantunut. Hirveässä tuskassaan hän tarttui kiinni

hautaristiin ja rauetessaan tajuttomaksi hän ajatteli "sanaa" ja taas

tuntui hänen mielestään kuin olisi joku hänelle huutanut sen oikean

sanan, ja niinkuin hän pelkästä heikkoudesta ja väsymyksestä ei olisi

kyennyt sitä muistamaan.

Nuori sotamies ei ollut halukas antautumaan toveriansa ivalle alttiiksi

jos hän laskisi tuon nuoren maankulkijan pääsemään pakoon. Hän tiuskasi

vaan lyhyesti: "Maltappas lurjus!" viskasi kengän hautausmaalle, ojensi

suitsensa sivutoverillensa ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän oli

jo pojan kupeella. Hän ravisteli ja pudisteli poikaa, mutta turhaan.

Silloin hän tuli levottomaksi ja huusi toisille että poika luultavasti

oli kuollut.

"Ohoh! eipä henki niin vikkelästi lähde!" huusi sotilasten

harmaapartainen päällysmies. "Anna hänelle läimäys."

Nuori ratsumies nosti kättään, vaan ei iskenyt. Hän oli nähnyt Ulrikin

kasvot ja huomannut niissä jotakin, joka liikutti hänen sydäntänsä.

"Ei, ei", huusi hän takaisin. "Tule tänne ylös, Pietari! Tämä on kaunis

poika, mutta kyllä hän nyt on henkitoreissaan, se on varma."

Tämän seisahduksen aikana lähestyi kirkkomaata reippaasti ravia ajaen

myöskin se matkustaja, jonka suojelusjoukkona sotilaat seurasivat

ja hänen vanha palvelijansa. Matkustaja, joka oli keski-ikäinen

herrasmies, puettuna hienoon turkkiin suojellakseen itseään kylmältä,

oivalsi heti ensi silmäyksellä mitä tämä seisahdus merkitsi.

Hän nousi heti alas satulasta ja seurasi sotilasten johtajaa

suojamuurin päähän, jossa epätasaisista kivistä oli tehty

portaantapaiset.

Sotilas piti Ulrikin päätä sylissään ja matkustaja katseli

sääliväisesti pojan kasvoja. Vakava katse hänen kirkkaissa silmissään

ei voinut luopua pojan kasvonpiirteitä katselemasta. Kun hän oli

hetkisen seisonut häntä katsellen, viittasi hän vanhemmalle sotilaalle

ja sanoi: "nostakaa poika ylös. Me otamme hänet mukaamme, kyllä

vaunuissa aina yhdelle lisäksi tilaa on."

Matkavaunut, joista matkustaja oli puhunut, viipyivät jälempänä

hetkisen. Ne olivat nelipyöräiset pitkät vankkurit, joiden peitteeksi

oli tehty pyöreäkattoinen teltta suojaksi tuulta ja pahaa säätä

vastaan. Hevosten takana istui ajuri silpuilla täytetyssä kopassa

niinkuin hautova kana.

Turkkiin puetun herran matkakapineiden päällä ja välissä suojateltan

alla oli istumassa tai pitkällään neljä matkamiestä, jotka vaunujen

omistaja siellä täällä matkan varrella oli ottanut mukaansa ja jotka

muodostivat varsin kirjavan seurueen.

Kaksi saarnaajamunkkia, maisterit Sutor ja Stubenrauch olivat tulleet

mukaan jo Kölnissä, sillä vaunut tulivat suoraa päätä Hollannista;

ne olivat Utrechtistä kotoisin olevan taidemaalari Moorin, joka oli

matkalla kuningas Filipin hoviin. Hienot sopulinnahkaiset reunukset

mustassa lakissa ja samettisessa päällystakissa osottivat, ettei hänen

tarvinnut olla säästäväinen. Hän ratsasti komean hevosen seljässä

mieluummin kuin olisi istunut tärisevillä kuormarattailla.

Munkit olivat ottaneet parhaat paikat vaunujen perällä. He olivat

eroamattomat veikot ja melkein kuin yksi henkilö, sillä he

käyttäytyivät kuin kaksi ruumista, joilla oli yhteinen sielu. Lihava

maisteri Sutor edusti tahtoa, laiha Stubenrauch miettimistä ja

tämän kaksoisruumiin toimeenpanevaa voimaa. Kun edellinen ehdotteli

maatapanoa tai istumista, syömistä tai juomista, makaamista tai

puhelemista, niin toinen sen teki oitis ja laiminlöi harvoin

mietiskellä ja tarkasti harkituilla sanoilla tuoda esiin perusteet

miksi kysymyksessä oleva toiminta oli tehtävä juuri nyt.

Etempänä vaunuissa oli pitkänään nojaten kirstua vastaan, pulska

nuori sotilas. Hän oli varmaan reipas pöyhkeä junkkari, mutta nyt hän

äänetönnä ja alakuloisena piteli oikeata kättään haavoitettua vasenta

käsivarttansa suojelemassa niinkuin helposti särkyvää astiata.

Hänen edessään oli kasa pöyhittyjä olkia, joiden alla silloin tällöin

jotakin liikkui ja josta tuon tuostakin lyhyen väliajan kuluttua kuului

heikkoa yskimistä.

Heti kun ovi vaunujen perällä avattiin ja kylmä talvinen ilma tunkeutui

teltan alla olevaan sumuiseen puolipimeään vaunujen sisustaan, avasi

myös maisteri Sutor suunsa pitkäveteisesti ulvahtaen: huu! ja hänen

laiha toverinsa oli oitis valmis säestämään tätä huudahdusta pitkällä

moitemurinalla viivytyksestä, vedosta, kylmettymisen vaarasta j.n.e.

Kun maalarin pää näkyi oven aukossa, niin munkki tosin piti suunsa

kiinni, sillä Moor maksoi kyydin, mutta kun virkatoveri Sutor kääri

päällystakkia tiukemmin ympärilleen selvästi näyttäen tyytymättömyyttä

ja vastoinmielisyyttä, niin toinenkin teki samoin, vielä

huomattavammalla tavalla.

Näistä mielenosotuksista maalari ei piitannut yhtään, vaan pyysi

tyynesti noita kutsutuita vieraita tekemään tilaa pojallekin.

Olkikasasta silloin pisti esiin monilla kääreillä kiedottu pää.

"Nelipyöräinen lasaretti!" virkkoi pää, ja sukelsi takaisin olkien alle

aivan kuin kala, joka oli veden pinnalle kohonnut ilmaa näykkäsemään.

"Aivan niin!" vastasi taidemaalari. "Ei teidän, kelpo soturi,

tarvitse vetää sääriänne niin paljo kokoon, mutta herroja maistereita

minun täytyy pyytää, että siirrytte joko kauemmaksi toisistanne tai

likemmäksi toisianne, jotta tekisitte tilaa nahkatyynyllä sairaalle."

Maalarin näin puhuessa nosti eräs sotureista vieläkin tainnoksissa

olevan pojan teltan alle suojaan.

Maisteri Sutor huomasi, että Ulrikin tukassa ja vaatteissa oli lunta ja

yrittäen nousta ylös mörähti hän vastahakoisesti: "Ei!" ja Stubenrauch

siihen innolla ja toruen lisäsi: "Jos lumi sulaa, niin tännehän tulee

oikein vetelä suo. Nämä paikat olette, mestari Moor, antanut meille,

mutta eipä suinkaan sitä varten, että perinpohjin kastuisimme, saisimme

kleinitaudin ja — — —"

Hän ei ehtinyt puhua loppuun asti ennenkun moniin kääreisiin peitetty

pää taas pisti näkyviin olkikasasta ja siihen piiloutuneen miehen

kimeä, terävä ääni kysyi:

"Olikos sen haavottuneen miehen veri, hänen jonka samarialainen korjasi

tien ohesta, kuiva vai märkä?"

Maisteri Sutor kehotti silmäniskulla Stubenrauch'ia antamaan sattuvan

vastauksen ja tämä vastasikin innokkaasti ja teeskennellen hartautta:

"Se oli Herra, joka antoi samarialaisen löytää haavoitetun tien

ohessa. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan asian laita ole sama, sillä

tuo märkä poika tyrkytetään meidän vastuksiksi, ja vaikkapa olemmekin

samarialaisia — — —"

"Niin ette kuitenkaan ole laupiaita", kuului taas olkikasasta.

Maalari nauroi, mutta sotilas löi terveellä kädellään sääreensä ja

virkkoi:

"Te siellä ulkona, antakaa tänne poika! Laskekaa hänet minun oikealle

käsivarrelleni. Siirtykää erillenne, herrat siellä. Vesi ei meitä

vahingoita, jos vaan kitsastelematta annatte viiniä tuosta vakastanne."

Maisterien täytyi nyt, tahtoivatpa tai ei, tyytyä siihen, että Ulrikki

asetettiin heidän väliinsä nahkatyynylle ja sillä välin kuin ensin

Sutor ja sitte Stubenrauch siirtyivät ahtaammalle rukoillaksensa

helminauhallisen rukouksia tainnoksissa olevan virkoamisen puolesta ja

etteivät sattuisi yhteen tuon läpimärän pojan kanssa, nousi maalari

vaunuihin ja kysymättäkään lupaa otti hän viinipullon maisterien

eväsvakasta. Sotilas avusti häntä ja pian he yhteisvoimin ja tulisen

viinin avulla onnistuivat herättämään henkiin tuon menehtyneen pojan.

Hollantilainen ratsasti pois ja vaunut jatkoivat matkaa kunnes

kulkeminen tänä päivänä päättyi Emmendingenissä. Hochburgin kreivin

sotilasten piti tästä eteenpäin tulla maalarin saattajiksi, mutta

he eivät tahtoneet lähteä ratsastamaan pyhänä joulun aattona. Tämän

vastaväitteen maalari hyväksyi, mutta kun he sanoivat, etteivät he

joulupäivänäkään ottaisi hevosta tallista ulos, niin hän kohautti

olkapäitään ja vastasi kiivastumatta, mutta jyrkästi ja mahtavasti,

että sitte kaiketi hän itse, hätätilassa heidän herransa avulla,

seuraavana päivänä veisi heidät Freiburgiin.

Emmendingenin majatalo oli suurimpia ja parhaita Freiburgin

ympäristöllä ja kun tässä vaihdettiin saattomiehiä, niin oli hyvää

tilaa sekä vieraille että hevosille.

Ulrikki meni tainnoksiin uudelleen, kun hän tuli lämpöiseen

tarjoiluhuoneeseen ja taiteilija ryhtyi häntä nyt hoitamaan niinkuin

hän olisi ollut pojan oikea isä.

Maisteri Sutor oli jo aikaa sitte tilannut joulupaistia ja Stubenrauch

kaikkea mikä sen lisäksi kuuluu hyvään ateriaan ja he olivat jo

alkaneet ottaa eteensä runsaasti, sillä välin kuin Moor yhä vielä

puuhasi hoitaen sairasta poikaa. Siinä toimessa hän sai hyvää apua

siltä pieneltä mieheltä, joka oli maannut vaunuissa olkien alla

peitossa.

Hän oli palvellut narrina ja hänen puvussaan oli vieläkin monta

merkkiä hänen entisestä toimestaan. Suuri pää huojui kapean kaulan

kannattamana, hullunkuriset kasvojen piirteet olivat alinomaa

liikkeessä; ja silloinkin kun hän ei yskinyt, liikkui suu vilkkaasti.

Kun Ulrikki taas alkoi hengittää rauhallisesti, tutki narri hänen

vaatteitaan, saadakseen jos mahdollista selkoa mistä poika oli

kotoisin. Se mitä hän löysi pojan taskuissa sai hänet arvailemaan

hurjasti ja hullunkurisesti ja eihän missään säilytyspaikassa

tavallisesti ole monellaisempaa tavaraa kuin koulupojan taskuissa, jos

koulutytön taskut jätetään lukuun ottamatta.

Ensiksikin siinä oli paperipalanen, johon oli kirjotettu latinan

kirjotusharjotus, täpösen täynnä virheitä, sitte sileä kivi, paljon

käytetty veitsi, jonka teränsuu oli lohkeamia täynnä, kappale

piirustusliitua, rautainen nuolenkärki, katkennut hevosenkengän naula,

ja haukalla metsästäessä käytettävä haarniskahansikas, jonka kreivi

Lips oli toverillensa lahjottanut. Sekään sormus, jonka tohtorin vaimo

oli jäähyväistilaisuudessa antanut Ulrikille, ei jäänyt narrilta

huomaamatta.

Pellicanus — niin oli narri nimeltään — sai tästä kaikesta aihetta

monellaisiin arvailemisiin eikä hän jättänyt yhtäkään aihetta

käyttämättä.

Samoin kuin mosaikkikuva tehdään monennäköisistä kivistä, niinpä

narrikin sadoista eri merkeistä koki saada kuvan tämän pojan

luonteesta, hänen vanhempainsa kodista, ja siitä koulusta, mistä poika

oli lähtenyt karkuun.

Narri luuli Ulrikkia hyvin rikkaan ritarin pojaksi. Siinä hän tosin

erehtyi, mutta muissa asioissa hän merkillisen terävä-älyisesti

huomasi, miten Ulrikin asian laita oli; väittipä hän varmasti, ettei

pojalla ollut äitiä; sillä sen hän päätti monesta, mikä pojalta

puuttui. Ikäänsä nähden oli poika tullut liian myöhään kouluun —

Pellicanus osasi latinaa hyvin — ja nähtävästi oli poika liian aikaisin

saanut ratsastaa, kulkea metsässä ja jahtimatkoilla.

Maalari taas pelkällä katselemisella sai pojasta vielä tarkemman

käsitteen kuin narri huomioiden ja johtopäätösten kautta.

Hän oli Ulrikkiin mieltynyt ja kun hän sai nähdä piirustuksen, joka

oli kirjotusharjotuksen takapuolella, ja jonka Pellicanus näytti, niin

hän hymyili ja tunsi mielipiteensä vahvistuvan siinä, että hän oli

päättänyt ottaa huostaansa tuon kauniin pojan, jonka kohtalo oli hänen

tiellensä tuonut. Nyt oli vaan kysymyksessä saada selvä siitä, ketkä

pojan vanhemmat olivat ja mikä oli saanut hänet koulusta pois lähtemään.

Pikku kaupungin välskäri oli iskenyt Ulrikista suonta ja pian sen

jälkeen oli tämä sikeästi nukkunut ja makasi nyt rauhallisesti. Maalari

söi yhdessä narrin kanssa. Munkit olivat jo aikaa sitte lopettaneet

ateriansa ja nauttineet päivällislepoa viereisessä huoneessa; sotilas,

joka sävyisästi istui majatalon ison tarjoiluhuoneen nurkassa ääneti ja

surullisena katsellen haavotettua käsivarttansa, sai Moorin käskystä

paistia ja viiniä.

"Voi miesparkaa", virkkoi narri osottaen tuota pulskaa nuorta miestä.

"Me olemme onnettomuudessa tovereita, toinen niinkuin toinenkin,

retuperä-rattaita kumpikin."

"Käsivarsi kyllä pian paranee", vastasi maalari; "mutta teidän

aseenne", — ja hän viittasi huuliansa "ovat kyllä uljaasti liikkeessä.

Minä ja maisterit olemme viime päiväin kuluessa oppineet tuntemaan

teidän puhelukykynne."

"Niin, niin", vastasi Pellicanus katkerasti hymyillen; "mutta kumminkin

minä viskataan romukoppaan."

"Tekö —?"

"Niin, niinhän se käy. Ettekö tiedä, mitä ylhäiset meiltä vaativat?"

"Teidän pitää sukkeluuksilla ja liikkeillä saada heidän aikansa

kulumaan."

"Mutta milloinka me saamme olla todellisia narreja, hyvä herra?

Oletteko sitä ajatellut? Onnellisilla hetkillä kaikista vähimmän.

Silloin pitää olla viisaana, varottaa liiottelusta ja näyttää

varjopuolia. Surussa, vaikeina aikoina, silloin narri, ole oikein

narri! Minkä hullunkurisemmin menettelet, sen parempi. Aseta järki

ylösalaisin ja jos oikein osaat tehtäväsi ja tunnet herrasi, niin

saat pakotetuksi hänet nauramaan niin, että vedet silmistä valuvat,

vaikka hänen juuri silloin pitäisi kurjuudesta itkemän kuin pikku

tyttö. Tekin, herra, tunnette ruhtinaat, mutta minä heidät tunnen

vielä paremmin. He pitävät itsensä jumalina maan päällä, eivätkä

tahdo alistua kuolevaisten ihmisten yleiseen kohtaloon, kärsiä kipua

ja kestää sielun tuskia. Kun sairastetaan, niin kutsutaan lääkäri

ja murheen hetkinä pitää meidän olla käsillä. Kaikki on sellaista,

jollaiseksi se käsitetään ja vakavimmassakin naamassa on joku syylä,

josta sopii laskea leikkiä. Jos kerran olette onnettomuudelle

nauranut, niin sen kärjestä on terävyys tylsistynyt. Me sen teemme

tylsäkärkiseksi, me näytämme pimeydessä valoa vaikkapa se olisikin

virvatulta — ja jos osaamme tehtävämme, niin pääsemme siihen, että

raskaan kärsimyksen möykkyisen taikinan palottelemme pieniksi

kappaleiksi; ja nämähän ruhtinaallinenkin vatsa voi sulattaa."

"Sen voi yskiväkin narri saada aikaan kun ei vaan häneltä mitään puutu

pää-nupista."

"Te erehdytte, te erehdytte tosiaan. Ihmisten elämästä ylhäiset

tahtovat nähdä ainoastaan samettisen puolen, ja miten nämä kuolevat

— se ei ollenkaan kuulu siihen. Sellainen kuin minä, — joka yskii

niinkuin minä ja tuntee ruumiistansa katoavan voiman ja ytimen, ilmi

elävä, kahdella horjuvalla jalalla kulkeva kurjuus, pahan onnen lintu,

jota on yhtä mahdoton ajatella ilman hautaa kuin metsästäjää ilman

koiria — tämmöinen huutaa strutsin korviin kun se silmänsä ummistaa:

'metsästäjät näkevät sinut; he tulevat.' Minun pitäisi vetää peite

herrani ja kärsimykseni välille, mutta sen sijaan minun olentoni

esittää ilmi elävän kärsimykseni hänen silmiensä eteen. Vaaliruhtinas

minut ajaessaan pois talostaan oli yhtä älykäs kuin jos hän olisi ollut

oma narrinsa."

"Hän on teille antanut armollisen virka-eron."

"Ja minä olen jo linnassa saanut seuraajan! Armollinen herrani tietää,

ettei hänen kauvan tarvitse maksaa armo-rahoja. Hän olisi kyllä

mielellään minut elättänyt siellä kuolemaani asti, mutta hänelle sopi

varsin hyvin se, että minä halusin Genuaan. Minkä pitempi matka on

hänen terveen ylhäisyytensä ja kuoleman kielissä olevan raukan välillä,

sen parempi."

"Miksi ette jättänyt matkaanne kevääseen?"

"Siksi että Genua on sellainen kasvihuone, jota viheliäinen kaalin

istukas ei kesällä tarvitse. Talvella on hyvä olla siellä. Minä sen

huomasin, kun kävimme herttuan luona. Tammikuun ajallakin aurinko

Liguriassa lämmittää selkäänne, eikä kenelläkään ole vaikea hengittää.

Minä kuljen Marseillen kautta. Sallitteko minun ilmaiseksi käyttää

tilaa vaunuissanne kunnes tulemme Avignoniin?"

"Varsin mielelläni! Teidän onneksenne tämä pikarillinen, Pellicanus!

Hyvä toivomus, lausuttuna joulun aikaan, helposti toteutuu."

Maalarin karkea ääni kaikui hänen tätä sanoessaan voimakkaasti ja

sydämmellisesti. Nuori sotamies oli ne kuullut ja kun taiteilija

kilisti pikaria narrin kanssa, nosti hänkin pikarinsa, joi sen pohjaan

ja kysäsi ujosti:

"Jalo herra, tahdotteko kuulla minun lausuvan maljapuheen?"

"Puhu, puhu!" huudahti taiteilija ja täytti vielä kerran soturin

pikarin; mutta soturi astui pöydän ääreen ja katsellen pikariin melkein

ujostellen hän lausui:

"Juur joulu-yönä Kristus meille

tul' vapahtajaks langenneille;

siis kättäin ylös nostaen

mä sotur' lausun toivoen:

Oi herra, kuule huokaustain,

kun sotur'parka taisteluistan

mä suuret haavat kärsien

sun puolees käännyn rukoillen!

On tässä oikein kunnon mies!

Hän sairastakin auttaa ties

ja mun vie kautta tämän maan.

Niin ota hänet istumaan

vaunuihis armias taivaan Herra

kun hälle alkaa matka kerran

täst' elon maasta kuolohon.

Sä paratiisin ilohon

vie silloin hänet ihanasti

iloitsemahan ikuisasti!"

"Oivallista, oivallista!" huudahti maalari kilahuttaen pikariansa

sotamiehen kanssa ja vaati hänet istumaan viereensä narrin seuraan.

Pellicanus katseli nyt miettiväisenä eteensä, sillä mitä haavottunut

sotamies osasi, siihen hänkin kykeni ja tällä kertaa hän tahtoi

maljapuheella kunnioittaa jalomielistä hyväntekijäänsä. Siihen häntä ei

vaatinut pelkkä kunnianhimo ja tottumus jonkun oivallisen sanan kuultua

saada se voitetuksi vielä oivallisemmalla, vaan tunsipa hän lämpimän

tunteenkin rinnassaan sitä vaativan.

Muutaman minuutin kuluttua, jolloin Moor oli keskustellut sotamiehen

kanssa, kohotti Pellicanus lasinsa, yskäsi vielä kerran ja lausui ensin

vakavasti mutta sitten yhä vilkkaammalla äänellä, josta terävä sointu

vähän erällään katosi:

"Ain' olkoon lurjus narrikin; niin oikein on,

vaan pelkkä lurjus sentään liian halpa on.

Se mua vasta oikein suurest' huvittaa

lurjuksen nahassa kun narrin nähdä saa.

Jos ylimmäisnä taikka onnen alimmilla

portailla seisoo, niin on aina hartehilla

kullakin narrinkaapu; mutta se

ken sit' ei kantaa tahdo, muutaksen

juur suurimmaksi narriks', aivan niin!

Siis kirjavana seiso sinäkin

vanhuksena kun vielä selkäkoukkuna

sä laaker' päässä muistat tätä joulua

ja lapsenlastas tuudit käsivarrellas,

mut runsaampaa kuin muut sä nautit rikkauttas;

Niin, silloin ukko valkohapsi, ryyppää vaan

sä viisauden juomaa, lahjaa taivahan!

Vaan kun sä maistat maljasta,

niin on se vähän karvasta

jos sit'ei narri makeeks' tee,

niin että mielen iloitsee.

Jollei tuo onnistuisi kuitenkaan,

niin mielees tulkoon vanha Pellican,

puol-lurjus, puoleks hölmö — vähän kumpaakin —

vaan rinnassa on hällä toki sydänkin."

"Kiitoksia, kiitoksia!" huudahti maalari puristaen narrin kättä.

"Tällaista joulua kehua täytyy. Viisautta, taidetta ja urhoollisuutta

saman pöydän ääressä. Minulle on tapahtunut niinkuin sille miehelle,

joka maantien vierestä poimi kiviä, jotka hänen matkapussissaan

muuttuivat puhtaaksi kullaksi!"

"Kivi oli murenevaista", vastasi narri, "mutta mitä kultaan tulee,

niin kyllä se minussa koetuksen kestää, jos vaan tutkitte sydäntä

ettekä taskua. Pyhän Blasiuksen kautta! minä toivoisin että oma hautani

pysyisi tyhjänä yhtä kauan kuin rahalippaanikin täällä; siihen minä

mielelläni suostuisin!"

"Niin minäkin", naureskeli sotamies.

"Sillä tavoin on helppo kulkea", virkkoi maalari. "Oli aika, jolloin

minun kukkaroni ei ollut sen rikkaampi kuin teidänkään. Siitä ajasta

saakka tiedän, millainen on mieliala köyhällä raukalla enkä sitä tahdo

unohtaa. Nyt olisi minun velvollisuuteni pitää teille maljapuhe,

mutta teidän täytyy se jättää minulle rästiksi, sillä minä en täysin

kykene teidän kieltänne puhumaan. Mutta minä toivotan vaan lyhyesti

ja suoraan, että sinä Pellicanus tulisit terveeksi ja että sinä uljas

sotamieheni saisit viettää hupaista elämää hauskasti ja kunniassa. Mikä

sinun nimesi on?"