Pikku tyttö vastasi vaan: "Onhan isä sen sanonut."

Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, todisti lapsen luottamuksen lujaa

horjumatonta uskoa, ja sama tunne säteili myöskin katseesta.

Tyttö lienee ollut yhdeksän vuoden ikäinen ja hän oli suora vastakohta

muutamaa vuotta vanhemmalle toverilleen; sillä tämä oli lujarakenteinen

ja hänen vaaleakutrisesta kauniista kiharapäästään loisti suuret

siniset uhkarohkeat silmät. Tyttö sitä vastoin oli pieni hoikka olento,

jolla oli heikko ruumiinrakenne, kalpeat kasvot ja sysimusta tukka.

Hänellä oli yllään yksinkertainen mutta kaupunkilaiseen tyyliin tehty

puku, jalassa sukat ja kengät; poika oli avojaloin ja hänen harmaa

takkinsa oli yhtä kulunut kuin lyhyet nahkahousutkin, jotka tuskin

ulottuivat polviinkaan asti. Mutta poika näytti melkoisessa määrässä

pitävän huolta ulko-asustaan, sillä toiseen olkapäähän oli hänellä

kiinnitettynä punanen nauharuusu, joka oli oikeata silkkiä. Hän saattoi

tuskin olla talonpojan tai metsätyömiehen poika; siksi oli hänen

otsansa liian korkea ja kaareva, nenä ja purppuran punaset huulet liian

hienopiirteiset, ryhti liian ylpeä ja vapaa.

Ruthin viimeiset sanat olivat antaneet hänelle yhtä ja toista

mietittävää, mutta hän jätti vastaamatta kunnes viimeinen risukimppu

oli sidottu. Silloin hän sanoi epäröiden:

"Äitini, — tiedäthän etten tohdi hänestä puhua isän kuullen, sillä hän

silloin suuttuu — äitini taitaa olla niin paha; mutta minua vastaan

hän ei koskaan paha ollut, ja minä häntä ikävöin kovasti, enemmän kuin

mitään muuta. Kun minä olin noin pieni, kertoi äiti minulle niin monta

kummallista juttua. Muun muassa hän kertoi miehestä, joka etsi aarteita

ja jolle vuoret avautuivat hänen lausuessaan yhden ainoan sanan, jonka

hän tunsi. Sellaista sanaa luultavasti sinunkin isäsi etsii."

"En tiedä", vastasi tyttö. "Mutta varmaankin se oli mahtava sana, josta

Jumala loi koko maan, taivaan ja kaikki tähdet."

Ulrikki nyökkäsi. Sitte hän rohkeasti katsahti ylös ja huudahti:

"Ajatteleppas jos hän löytäisi sen sanan eikä pitäisi sitä omana

salaisuutenaan, vaan ilmoittaisi sen minulle; kyllä minä tiedän mitä

silloin pyytäisin!"

Ruth katsahti häneen kysyvästi; mutta poika huudahti nauraen:

"Enpäs sano! Mutta entäs sinä, mitä sinä pyytäisit?"

"Minäkö? Minä toivoisin, että äitini jälleen voisi puhua niinkuin

muutkin ihmiset. Mutta sinä, sinä toivoisit — —"

"Et sinä voi tietää mitä minä toivon."

"Tiedän kyllä, ihan varmaan. Sinä tahtoisit, että äitisi tulisi jälleen

kotiin."

"En, sitä en ole ajatellut", vastasi Ulrikki ja käänsi punastuen

katseensa alas.

"No mitäs sitte? Sano minulle se, en minä sitä muille kerro."

"Minä tahtoisin olla aseenkantajapoikana kreivin palveluksessa ja

että saisin ratsastaa hänen kanssaan joka kerran kuin hän lähtee

ajometsästysretkelle."

"Niin sinä!" huudahti pikku tyttö; "sitä minäkin toivoisin jos olisin

poika niinkuin sinä. Aseenkantajapoika! Jos sana voi tehdä kaikki,

niin se tekee sinusta linnan isännän ja mahtavan kreivin, ja sinä saat

vaatteetkin pelkästä sametista ja kirjavat nauhakoristeet ja silkkisen

vuoteen."

"Ja minä ratsastaisin mustalla orhiilla ja metsä peuroinensa ja

metsäkauriinensa olisi minun omani ja porvarit tuolla kaupungissa

saisivat tietää pysyvänsä kurissa!"

Tätä puhuessaan poika uhkaavasti nosti kätensä ja katseensa ja nyt

vasta hän huomasi, että alkoi putoella raskaita sadepisaroita ja että

ukkosilma oli tulossa.

Reippaasti ja taitavasti hän nosti useita risukimppuja selkäänsä, pani

yhden pikku tytönkin olalle ja lähti hänen kanssaan alas laaksoon päin.

Hän ei välittänyt yhä rankemmasti tulvaavasta sateesta, salamoimisesta

eikä ukkosen jyrinästä; mutta tytön kaikki jäsenet vapisivat.

Kaupunkiin menevän rotkon halki kulkevan tien varrella tyttö seisahtui.

Taivaalta syöksevä vesi lorisi alas molemmin puolin tietä olevia

jyrkkiä penkereitä myöten ja kokoutui rotkotien kivikkopohjalle

punertavaksi puroksi.

"Tule pois vaan!" huudahti hän ja laski jalkansa penkereen reunalle,

josta rapisten putosi alas kiviä ja sateen liottamaa soraa.

"Minua pelottaa", vastasi tyttö vavisten. "Nyt salamoi taas! Voi hyvä

Jumala, kuinka leimahtelee! — — Voi miten jyrisee!"

Hän kyykistyi aivan kuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut, pani

pienet kätösensä kasvojensa eteen ja vaipui polvilleen, jolloin

risukimppu putosi maahan. Hän oli pelkkää pelkoa täynnä ja ajatteli

aivan kuin jos hän jo olisi voinut käskeä mahtavata sanaa: "voi sana,

auta minua pääsemään kotiin!"

Poika polki kärsimätönnä jalkaa maahan katsoen tyttöä sellaisella

katseella, jossa oli sekä suuttumusta että ylenkatsetta ja mutisi

itsekseen muutamia toruma-sanoja, samalla viskaten tytön risukimpun

alas rotkotielle, johon hän pian sen jälkeen paiskasi omankin

taakkansa. Sitte hän säälimättömästi tarttui tytön käteen ja veti hänet

mukaansa jyrkänteen partaalle.

Puoleksi astuen, puoleksi luistaen, tuon tuostakin päästäen suustaan

epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin aina pitäen huolta tytön

auttamisesta kiipesi hän tytön kanssa alas jyrkkää rinnettä ja kun

he viimein olivat tulleet veteen, joka valui pitkin tietä molempain

jyrkänteiden välillä, otti hän selkäänsä kastuneet risukimput ja astui

äänetönnä eteenpäin kantaen ne kaikki, myöskin tytön kantamuksen.

Vähän matkaa kuljettuaan läpi kohisevan veden ja hitaasti alaspäin

vierivien kivien ja soran, näkivät he muutamia pärekattoisia

rakennuksia. Pikku tyttönen näytti taas tulevan vähän rohkeammalle

mielelle, sillä niiden vähäpätöisten huoneiden joukossa, jotka näkyivät

metsänreunan ja rotkotien täällä jo matalamman reunan välillä, oli myös

tytön koti ja paja, joka oli pojan isälle kuuluva.

Sadetta kesti yhä vieläkin, mutta äkillinen ukkosilma oli jo tauonnut

ja hämärä levisi kostean sumun ympäröimäin kattojen yli ja suippojen

tornien yli pikku kaupungissa, jossa katu alkoi rotkotien loppupäästä.

Ehtoon hiljaisuuden keskeytti ainoastaan muutamat yksityiset silloin

tällöin helähtävät kellonäänet, jotka myöhästyneinä ja heikompina

seurasivat sitä voimakasta kellon soittoa, jolla torninvartija sitä

ennen oli koettanut hajottaa rajuilmaa.

Ahtaassa metsälaaksossa olevan kaupungin turvallisuudesta oli pidetty

hyvä huoli, sillä sitä ympäröi muuri ja vallihauta. Ainoastaan

rotkotien varrella olevat rakennukset olivat ilman mitään suojaa.

Rotkotien suuhun tosin taisi ampua kaupungin muurin päällä olevilla

tykeillä sekä lujasta tornista hyökkäysportin vieressä; mutta porvarit

eivät pitäneet lukua tuolla ylempänä olevan huonerivin turvallisuuden

huolehtimisesta. Sitä paikkaa sanottiin Pyövelinmäeksi ja siellä asui

vaan roskaväkeä, telottaja ja köyhiä, joille ei annettu porvarin

oikeuksia. Seppä Aatami oli myöskin porvarioikeutensa kadottanut ja

Ruthin isä, tohtori Costa, oli juutalainen, joka sai olla iloissaan

siitä, että hänen suvaittiin asua täällä vanhassa jahtimestarin

puustellissa.

Kadulla vallitsi hiljaisuus. Muutamia lapsia vaan juoksenteli

vesilätäköissä ja vanha pyykinpesijä-akka pani astian vesirännin alle

kootakseen sadevettä.

Täällä mökkien ja ihmisten seassa Ruth taas rohkaisi mielensä ja pian

hän vastaan tulleen isänsä taluttaessa meni hänen ja Ulrikin kanssa

vanhempain kotiin.

Toinen luku.

Samaan aikaan kuin Ulrikki heitti kolme märkää risukimppua lattialle

uunin viereen, tohtorin keittiössä, kuljetti luostarin renki kolmea

hevosta veistämättömistä hirsistä kyhättyyn vajaan seppä Aatamin pajan

edustalla. Muhkea, jo kauvan sitte harmaapäinen munkki, joka oli

ratsastanut suurella vahvarakenteisella raudikolla, seisoi jo pajassa,

jossa tuli oli sammunut, lämmitellen käsiänsä vielä kuuman ahjon

yläpuolella.

Paja oli ollut auki, mutta kaikesta kolkutuksesta ja hoilaamisesta

huolimatta ei ollut ilmestynyt seppää eikä ketään muutakaan. Aatami oli

mennyt pois pajasta, mutta kaukana hän ei voinut olla, sillä pajasta

tupaan johtava ovikin oli lukitsematta.

Isä Benediktus ikävystyi aikaansa, ja aikansa kuluksi hän koki

huvitella itseään nostelemalla sepän suurta moukaria. Vaikkei hän

ollut mikään heikko mies oli hänestä moukarin nosteleminen kuitenkin

vaikeata; mutta Aatamin käsivoimilla ei varmaankaan ollut vaikeata

mokoman painon nostaminen ja varma ohjaaminen. Jospa mestari vaan olisi

ymmärtänyt hillitä yhtä hyvin itseään ja elämätään kuin tuota raskasta

työkaluaan!

Pyövelinmäki ei ollut oikea paikka hänen asuakseen.

Mitähän sepän isä olisi sanonut nähdessään poikansa asuvan täällä!

Luostari-isä oli varsin hyvin tuntenut tuon vanhan sepän ja paljon

hän tiesi myös pojasta ja tämän vaiheista, vaikkei enempää kuin sen

mitä juorupuheet levittelevät toisten ihmisten elämästä. Mutta nämäkin

tiedot riittivät niin että luostari-isä ymmärsi miksi Aatamista oli

tullut niin yksinäinen, vähäpuheinen, ihmisarka mies.

Eihän Aatami nuorella ijälläänkään ollut ollut sellainen, jota sanotaan

iloiseksi nuorukaiseksi.

Paja, jossa hän oli kasvanut, oli vieläkin torin varrella tuossa

pienessä kaupungissa; se oli jo ollut hänen isoisällään ja tämän isällä.

Pajamiehiä ei ollut puuttunut, suureksi harmiksi arvoisille

raatiherroille, joiden pakinoita häiritsi pajan pauke, kun se huonosti

kivitetyn torin poikki kuului istuntosaliin asti. Raatihuoneen

alakerroksessa holvissa oleville vahtimiehille oli pajan edustalla

vallitseva vilkas liike sitävastoin tervetullut ajan kulutus heidän

toimettomuudessaan.

Miten Aatami torin varrelta oli joutunut Pyövelinmäelle, on pian

kerrottu.

Hän oli ollut rehellisten ja kelpo vanhempainsa ainoa lapsi ja oppi

ammattitaitonsa isältään. Äidin kuoltua isävanhus sälliksi päässeelle

pojalleen antoi siunauksensa sekä muutaman guldenin ruokarahaksi ja

lähetti hänet mailmaan. Hän matkusti suoraa päätä Nyrnbergiin, jota

vanhus oli kehunut takomataidon korkeakouluksi. Sinne jäi Aatami

kahdeksitoista vuodeksi ja kun hän sai tiedon, että isä oli kuollut

ja hän saanut periä torin varrella olevan pajan, niin hän itsekin

ihmetteli olevansa jo kolmekymmenvuotias ja ettei hän ollut sen

pitemmälle joutunut kuin Nyrnbergiin. Mutta siellä oli hän voinut oppia

kaikki mitä muualla mailmassa kenties osattiin taidetakomisessa.

Aatami oli suuri, vahvarakenteinen ja kömpelö ja lapsuudesta alkaen oli

hän vaan hitaasti ja vastoinmielisesti siirtynyt pois siltä paikalta

mihin hän kerran oli asettunut.

'Kun oli paljon työtä, niin ei Aatami työajan päätyttyäkään hevillä

lähtenyt alasimen äärestä; jos hän oluttuopin ääressä rupesi

viihtymään, niin hän siinä pysyi viimeisenkin oluenjuojan jälkeen.

Työtä tehdessään hän oli ääneti ja ikäänkuin kuollut kaikelle mitä

hänen ympärillään tapahtui. Oluttuvassa hän harvoin puhui jonkun

sanan, ja kumminkin nuoret maalarit, kuvanveistäjät, kultasepät ja

ylioppilaat jokapäiväisten vieraitten pöydässä mielellään näkivät

tuon vankan juomatoverin ja tarkkaavaisen kuuntelijan; ja hänen

ammattitoverinsa ihmettelivät vaan sitä, mikä siihen oli syynä, että

tuo järkevä Schvaabilainen, joka ei koskaan ollut osallisena missään

kevytmielisissä kujeissa ja teki työnsä ankarimmalla vakavuudella,

pysyi heistä erillään yhtyen kevytmielisiin taiteenharjoittajiin ja

ylioppilaihin ja että hän edelleen pysyi paavinuskoisena.

Isän kuoltua olisi hän oitis voinut muuttaa torin varrella olevaan

työverstaaseen; mutta eipä tuosta muutosta niin pian valmista tullut;

ja kokonaista kahdeksan kuukautta oli kulunut ennenkun hän sai itsensä

irti riistetyksi Nyrnbergistä.

Maantiellä Schwabachin edustalla matkamiehemme saavuttivat postivaunut,

joissa kulki kiertelevä musikanttijoukkue. Siinä oli paremmanpuoleista

väkeä, joka sai esiytyä ruhtinastenkin ja kreivien huviksi ja heitä oli

seitsemän henkeä. Isä ja neljä poikaa soittelivat viulua, altoviulua

ja rebebeä [Vanhanaikuinen kielisoitin] ja molemmat tyttäret lauloivat

itse säestäen lauluansa luutulla ja harpulla. Vanhus kehotti Aatamia

nousemaan vaunuihin kahdeksannelle istumasijalle, joka oli tyhjänä,

sitte hän suoritti vähäisen maksunsa ja hänelle tehtiin tilaa niin että

hän joutui istumaan vastapäätä Floraa, jota hänen omaisensa kutsuivat

nimellä Florette. Musikantit olivat matkalla Nördlingeniin markkinoille

ja Aatami viihtyi heidän seurassaan niin hyvin, että hän matkan perille

saavuttuakin jäi heidän seuraansa useaksi päiväksi. Kun hän viimein

meni matkaansa, niin Florette itkeä tihrusteli; mutta Aatami marssi

eteenpäin taaksensa katsomatta. Sitte hän laskeusi kukkivan omenapuun

juurelle lepäämään ja evästään maistelemaan; mutta ruoka ei hänelle

enää maistunut ja kun hän ummisti silmänsä niin ei hän untakaan saanut,

sillä hänen piti aina vaan ajatella Florettea. Varmaan oli hän liian

aikaisin eronnut hänestä, sillä hän alkoi kiihkeästi ikävöidä tyttöä,

hänen punasia huuliaan ja muhkeata hiuspalmikkoaan. Se oli ihan

kullankellertävä; sen Aatami hyvin muisti; sillä ravintolassa, jossa

he olivat kaikki yhdessä maanneet olkivuoteella, oli Florette usein

vuoteen ääressä kammannut ja palmikoinut tukkaansa.

Hänen nauruansakin Aatami ikävöi ja olisi mielellään kerran vielä

tahtonut nähdä hänen kyyneleitä vuodattavan.

Ja sitte tuli hänen mieleensä autio paja ja sen kupeella oleva pikku

asunto pienen torin varrella ja että hän jo oli kolmenkymmenen vuoden

ijällä ja että hän jo tarvitsi vaimon.

Oma vaimo! Sellainen vaimo kuin Florette! Seitsemäntoistavuotias,

valkonen ja punanen, pelkkää iloa ja reipasta elämää! Hän ei

todellakaan ollut mikään kevytmielinen nuori mies, mutta tuona ihanana

toukokuun päivänä loikoessaan omenapuun juurella hän oli näkevinään

miten hän pelkkää iloa ja riemua nauttien asui pajassa torin varrella

yhdessä tuon vaaleatukkaisen tytön kanssa, joka oli vuodattanut

kyyneleitä hänen tähtensä. Viimein hän hyppäsi pystyyn ja koska hän

oli kerran päättänyt tänä päivänä vielä kulkea edemmäksi, niin hän

myös kulki ainoastaan pysyäkseen eilispäivän päätökselle uskollisena.

Seuraavana päivänä hän jo ennen auringon nousua oli maantiellä

matkalla, mutta tällä kertaa ei enää eteenpäin Schwarzwaldia kohti vaan

takaisin Nördlingeniin.

Jo samana ehtoona oli Florette hänen morsiamensa ja seuraavana

tiistaina hänen vaimonsa.

Häät vietettiin keskellä markkinamelua. Vihkimis-todistajina oli

kuljeksivia musikantteja, ilveilijöitä ja silmänkääntäjiä; soitosta ja

kirjavasta koreudesta ei ollut puutetta.

Ymmärtäväinen porvarinpoika ja sälli olisi mieluummin tahtonut

vakavamman juhlan; mutta hänen täytyi kulkea tämän kiirastulen kautta

päästäkseen paratiisiin. Keskiviikkona hän nuoren vaimonsa kanssa

lähti Nördlingenistä markkinarattailla ja tultuaan Stuttgartiin hän

käytti osan säästämistään rahoista ostaen monenlaisia talouskapineita,

vähemmin siitä syystä, että hän tahtoi tukkia kaikkien juoruämmäin

suut, joista hän ei pitänyt lukua, vaan pikemmin kunnioittaakseen

vaimoansa omissa silmissään. Tämän hän pani kuormaksi omille

rattaille ja kuljetti sen kotiin Floretten myötäjäisinä; sillä tämä

ei ollut tuonut yhteiseen pesään muuta kuin ruusunpunaisen ja toisen

heleänvehreän hameen sekä luutun ja pienen valkosen koiran.

Kotona pajassa alkoi nyt Aatamille ihana elämä. Naapurin vaimot tosin

karttoivat hänen vaimoansa; mutta kirkossa he toki eivät voineet olla

häneen katsomatta, ja Aatamin mielestä hän istuessaan heidän joukossaan

täydellä syyllä oli kuin ruusu ohdakkeiden seassa. Kunnianarvoisten

porvarien mielestä Aatamin solmima avioliitto oli ihan inhottava;

mutta hän ei heidän apuaan tarvinnut ja Flora näytti sitäpaitsi

olevan onnellinen hänen kanssaan. Kun hän ennen vuoden kuluttua

hänelle synnytti pojan, silloin oli onni ylimmillään ja pysyi talossa

kokonaisen vuoden.

Kun Aatami silloin ehtoomessun aikaan seisoi poika olkapäällä ja

vaimo kainalossa verannalla tuoreitten palsamikukkien, aurikkelien

ja orvokkien takana, ja tunsi nenäänsä käryn palaneesta hevosen

kaviosta ja näki sällin oppipojan kanssa hevosta kengittämässä,

silloin hän ajatteli: kyllä Nyrnbergissä oli hauska ja hyvä olla

taidetakomisverstaassa ja kyllä tekisi mieleni vielä kerran takoa

jonkun kukkasen; mutta eipä käsityöläisenkään liike suinkaan ole

ylenkatsottava ja ihan vissiin on hauskin elää näin vaimon ja lapsensa

kanssa.

Iltasin hän tyhjensi oluttuopin Karitsa-ravintolassa ja kun välskäri

Siedler siellä moitti elämää kurjaksi viheliäisyyden laaksoksi, niin

Aatami hänelle nauroi vasten silmiä ja sanoi: "kun vaan oikein osaa

oivaltaa elämää, niin se on kuin ihana yrttitarha."

Florette oli miehelleen hyvä, ja niin kauvan kuin lapsi vielä oli hänen

rinnallaan, osotti hän sille täydellisesti uhrautuvaa äidin rakkautta.

Aatami puhui usein pikku tyttärestä, jonka pitäisi olla ihan äitinsä

näköinen; mutta tytärtä ei tullut.

Kun pikku Ulrikki viimein alkoi juosta kaduilla, alkoi äidissäkin

kuohua kuljeksimishalu ja hän toitotteli miehensä korviin alinomaa

samaa nuottia, että tämän piti jättää tämmöinen viheliäinen pesä ja

muuttaa pois Augsburgiin tai Kölniin, jossa olisi kaunista ja hauskaa

asua. Mutta hän jäi entiselleen asumaan ja vaikka vaimon valta Aatamin

yli olikin suuri, niin ei hän kuitenkaan saanut voitetuksi tämän

paikoillaan pysyvää luontoa.

Usein ei hänen rukouksistaan ja muistutuksistaan tahtonut loppua tulla

ja kun hän viimein meni niin pitkälle, että rupesi valittelemaan täällä

nääntyvänsä yksinäisyyteen ja ikävään, silloin pääsi miehen suuttumus

vallalle ja vaimo peljästyi, pakeni kamariinsa ja pillahti itkemään.

Jos hän jonakin päivänä tunsi itsensä tavallista rohkeammaksi, saattoi

tapahtua, että hän uhkasi mennä tiehensäkin ja etsiä sukulaisensa.

Tämä suututti miestä, joka antoi vaimonsa tuta se katkerasti; sillä

mies pysyi kaikessa lujana, yksin vihassakin, jota hän tunsi; ja kun

hän oli suutuksissaan, niin ei sitä kestänyt tunteja vaan kuukausia ja

silloin häntä eivät lepyttäneet suloiset hyväilysanat eivätkä itkut.

Vaimo oppi vähitellen vastaanottamaan miehensä tyytymättömyyden

olkapäitään kohauttamalla, ja sovittamaan elämänsä oman mielensä

mukaan. Ulrikki oli hänen lohdutuksensa ja ylpeytensä, hänen

leikkikalunsa; mutta lapsensa kanssa leikkiminen ja löpiseminen ei

hänelle riittänyt.

Kun Aatami seisoi alasimensa ääressä niin hänen vaimonsa istui kukkien

takana palkongilla ja sotamiehet raatihuoneen vahtipaikalla katselivat

korkeammalle kuin pajan edustalle ja kunnianarvoisilla raatimiehillä

oli toisellaisiakin silmäniskuja kuin vihaisia mulkoilemisia

seppä Aatamin taloa kohti; sillä Florette kukoisti yhä ihanampana

nauttimassaan rauhassa ja sen seudun ritarien joukossa useammat kuin

yksi kengitytti hevosiansa Aatamin pajassa ainoastaan saadakseen

katsella hänen kaunista vaimoaan.

Ahkerin pajassa kävijä oli kreivi Frohlingen ja Florette oppi pian

erottamaan hänen sotaratsunsa kavioiden kapseen muiden hevosten

käynnistä ja joka kerran kun kreivi tuli pajaan, oli vaimolla olevinaan

milloin mitäkin siellä askaroimista. Iltapäivällä hän usein meni

Ulrikin kanssa kävelemään kaupungin ulkopuolelle ja aina hän kulki sitä

tietä, joka johti kreivin linnaan. Sentähden ei myöskään puuttunut

toimeliaita ystäviä, jotka varottelivat Aatamia; mutta tämä heitä

palkitsi sellaisesta kielittelemisestä vankalla selkäsaunalla ja he

oppivat pitämään suunsa kiinni.

Florette oli juuri tähän aikaan taas muuttunut iloiseksi ja vilkkaaksi

ja laulaa liverteli usein kuin lintu.

Näin kului seitsemän vuotta ja kahdeksantena tuli kesällä pakoretkelle

hajotettu lippu-osasto sotaväkeä kaupungin ulkopuolelle ja laskettiin

kaupunkiin. Sotamiehet saivat kortteerin holveissa raatihuoneen alla,

mutta he oleskelivat myös paljon pajassa, sillä heillä oli paljo

korjattavaa kypäreissään, haarniskoissaan ja muissa varuksissaan.

Vänrikki oli pulska ja ylpeä junkkari, jolla oli komeat viikset ja hän

kävi kaikista ahkerammin Aatamin pajassa sekä leikki mielellään Ulrikin

kanssa kun Florette pojan kanssa tuli pajaan. Viimein lippuosasto

lähti kaupungista ja samana päivänä seppä Aatami kutsuttiin luostariin

toimittamaan muutamia korjauksia rahastokamarin rautaristikossa.

Hänen palatessaan kotiin oli Florette poissa. Ihmiset sanoivat hänen

"juosseen vänrikin perässä", ja siinä he arvasivat oikein.

Aatami ei huolinut ajaa viettelijää takaa. Mutta rakkaus ei rinnasta

lähde yhtä helposti kuin maahan pistetty keppi; se on kiinni kasvanut

tuhansilla hienoilla juurilla ja siteillä ja rakkauden kokonaan

hävittäminen on samaa kuin sydämen perinpohjainen musertaminen, johon

se on juurtunut, ja samalla koko elämän turmeleminen.

Vaikka hän itsekseen vaimoansa kirosi ja sadatteli kyykäärmeeksi,

niin hänen mieleensä kuitenkin johtui, miten iloinen, armas ja rakas

Florette oli hänelle ollut ja silloin muserretun rakkauden juuret

jälleen alkoivat versoa ja hänen sielunsa silmä näki viehättäviä kuvia,

joita hän häpesi niin pian kun ne olivat kadonneet.

Myöskin seppä Aatamin kodissa olivat salama ja rakeet hävittäneet

elämän "ihanan yrttitarhan" ja onnellisten ihmisten pienestä piiristä

hän oli joutunut onnettomien ja viheliäisten suureen laumaan.

Syyttömästi kohdannut kärsimys sisältää puhdistavia voimia; mutta

syyttömästi kohdannut häväistys ei tee ketään paremmaksi, kaikista

vähimmin sellaista miestä kuin seppä Aatamia.

Hän oli kulkenut tietänsä suoraan eteenpäin, katsomatta oikeaan tai

vasempaan, ja oli tehnyt mitä hän oikeaksi luuli; mutta nyt tuo

nuhteeton mies piti itsensä häväistynä ja kipeällä arkatuntoisuudella

hän otti itseensä ja häpeäänsä sattuvaksi kaikki mitä hän näki ja

kuuli; ja pikkukaupunkilaiset antoivat hänen tietää, että hän oli

tehnyt typerästi, kun musikantin tyttärestä teki porvarin vaimon.

Kun hän kävi ulkona niin hänestä näytti — useimmiten väärin kyllä —

ikäänkuin toinen ihminen nykäisisi toistaan ja kaikkien silmistä kasvoi

käsiä, jotka sormet ojennettuina osottelivat häneen. Kodissaan hän

ei löytänyt muuta kuin autiota tyhjyyttä, katkeraa surua ja harmia

sekä lapsen, joka lakkaamatta repi niitä haavoja, jotka polttivat ja

kalvoivat hänen sydäntään. Ulrikin täytyi unohtaa "kyykäärme", ja

Aatamin täytyi ankarasti kieltää häntä puhumasta "äitikullasta", mutta

tuskinpa kului päivääkään ettei Aatami itse häntä maininnut.

Aatami ei kauvan kestänyt pajassa torin varrella. Hän tahtoi muuttaa

Freiburgiin tai Ulmiin, saman tekevä mihin hyvänsä, kunhan vaan

jonnekin missä hän ei ollut Floretten kanssa ollut. Pian ilmestyi

halullinen ostaja ostamaan Aatamin taloa ja tuottavaa sepänliikettä.

Irtaimisto pantiin kokoon ja keskiviikkona piti uuden talon

omistajan muuttaa taloon. Silloin tuli maanantaina Aatamin työpajaan

hevoskauppias Bolz Pyövelinmäeltä. Tämä oli monen vuoden kuluessa

ollut ahkera ostaja; hän oli jo ostellut satoja paria hevosenkenkiä,

joilla hän omassa pajassaan hevosia kengitti, sillä hänessä oli

vähän sepän vikaa. Hän tuli Aatamin luo jäähyväisille, sillä hän oli

päässyt varoihin ja alankomaalla hänellä oli parempi tilaisuus hyötyä

rahoistaan kuin täällä ylhäällä metsäseudulla. Viimein hän Aatamille

tarjosi talonsa kaupaksi halvasta hinnasta.

Mestari vaan naurahti hevoskauppiaan ehdotukselle, mutta seuraavana

päivänä hän kuitenkin meni Pyövelinmäelle asuntoa katsomaan. Mäellä

oli telottajan asunto, josta paikan nimi nähtävästi oli johtunut.

Toinen viheliäinen hökkeli oli toisensa vieressä. Ovensa ulkopuolella

seisoi hölmö Ville, onneton raukka, jolle kaupungin poikaviikarit

aina tekivät jos mimmoisia kepposia, ja hän virnisteli vieläkin yhtä

typerästi kuin parikymmentä vuotta sitte; tuolla majaili Luuta-Kaisa,

jolla oli kaulassa iso pahka, sama joka aina katuojia lakasi. Harmaissa

hökkeleissä, joiden edustalla riippui joukko repaleisia liinavaatteita,

asui kaksi sysimiehen perhettä ja Ilveilijä-Kasper, kummallinen mies,

jonka Aatami poikana ollessaan oli nähnyt häpeäpaaluun kytkettynä

sekä tämän tyttäret, jotka talvella pesivät pitsejä ja kesä-aikoina

seurasivat isäänsä markkinamatkoilla.

Noissa mökeissä, joiden edustalla leikitteli niin paljon lapsia,

asui kunniallisia mutta köyhtyneitä metsänhakkaajia. Kurjuus ja hätä

oli näissä asunnoissa. Ainoastaan hevoskauppiaan talo ja vielä yksi

lisäksi olisi mennyt mukiin kaupungissakin. Viimeksi mainitussa asui

juutalainen tohtori Costa. Hän oli kymmenen vuotta sitte tullut

vieraasta maasta tähän kaupunkiin ja seisattunut tänne, sillä

tohtorin vaimo oli synnyttänyt tyttären ja myöhemmin oli tohtorin isä

sairastunut kuolintautiin. Mutta porvarit eivät tahtoneet suvaita

ketään juutalaista joukkoonsa ja niin oli muukalainen muuttanut asumaan

Pyövelinmäelle, entiseen jahtimestarin puustelliin. Talo oli ollut

autiona siitä lähtien kuin oli uusi parempi puustelli rakennettu

kauvemmaksi metsään. Kaupunki aina löysi rahan reikiä niille veroille,

jotka muukalaiselta otettiin, joiden joukossa myös oli "juutalaisvero".

Juutalainen suostui kaupungin neuvoston vaatimukseen, mutta kun pian

saatiin tietää, että hän päivät pääksytysten istui suurten kirjojen

ääressä eikä harjottanut mitään kauppaa, mutta kumminkin maksoi kaikki

käteisellä rahalla, niin häntä pidettiin kullantekijänä ja noitana.

Kaikki, jotka täällä asuivat, olivat joko perin köyhtyneitä tai

ylenkatsottuja henkilöitä ja palatessaan Pyövelinmäeltä arveli

Aatamikin, ettei hän enää kuulunut kunniallisten ja nuhteettomien

ihmisten joukkoon ja kun hän kerran tunsi itsensä häväistyksi ja

otti kaikki, yksin häpeänkin, täydellä todella, niin hän ymmärsi,

että Pyövelinmäen asukkaat olivat soveliaimmat hänelle naapureiksi.

He tiesivät joka-ikinen miltä tuntuu olla kurja ja viheliäinen ja

monella heistä oli paljoa suurempi häpeä kannettavana kuin hänellä.

Ja sitäpaitsi jos hätä käskisi hänen onnettoman vaimonsa palajamaan

miehensä luo, niin täällä oli hänelle ja hänen kaltaisilleen oikea

asuinpaikka.

Hän siis osti hevoskauppiaan talon täysin varustettuine pajoineen. Mitä

työtä hän täällä hiljaisuudessa valmistaisi, se kyllä saisi kyllin

ostajia.

Hänen ei tarvinnut katua kauppaansa.

Hänen vanha taloudenhoitajattarensa oli jäänyt hänen palvelukseensa

ja piti huolta pojasta, joka oli terve ja vankka. Itse hän tunsi

mielensä virkeämmäksi kun hän teki piirustuksia ja valmisteli useita

taiteellisia töitä. Joskus hän meni kaupunkiin ostamaan rautaa tai

hiiliä, mutta muutoin hän vältti kaikkea seurustelua porvarien kanssa,

jotka hänet nähdessään kohauttivat olkapäitään ja hänestä puhuessaan

osottivat sormella otsaansa.

Noin vuoden kuluttua sen jälkeen kun hän oli muuttanut Pyövelinmäelle

oli hänellä asia toimitettavana viilanhakkaajalle ja kävi häntä

tapaamassa Karitsa-ravintolassa. Siellä istui kreivi Frohlingenin

miehiä. Aatami ei heistä välittänyt, mutta he alkoivat häntä ärsytellä

ja tekivät hänestä pilaa. Jonkun aikaa hänen onnistui hillitä

suuttumustaan, mutta kun punatukka Valentin meni liian pitkälle, niin

kiukku sai vallan Aatamissa ja hän paiskasi Valentinin maahan. Toiset

sotilaat silloin hyökkäsivät Aatamin kimppuun ja raahasivat hänet

herransa linnaan. Siellä häntä pidettiin vankina puolen vuotta kunnes

hän vihdoin eräänä päivänä vietiin kreivin eteen, joka hänet laski

vapaaksi "Floretten kauniiden silmien vuoksi".

Siitä ajasta oli kulunut vuosikausia ja Aatami oli elellyt hiljaisesti

ja uutterassa työssä Pyövelinmäellä yhdessä poikansa kanssa. Hän ei

seurustellut kenenkään kanssa, mutta sai vihdoin tohtori Costasta

ensimäisen ja ainoan ystävän minkä kohtalo oli hänelle suonut.

Kolmas luku.

Luostarin-isä Benediktus oli viimeksi nähnyt sepän heti sen jälkeen

kuin tämä oli laskettu vankeudesta ja silloin tämä oli luostarissa

rippituolissa. Koska munkki nuoruutensa aikoina oli palvellut

keisarillisessa ratsuväessä, niin hän nyt huolimatta ylhäisestä

hengellisestä arvostaan oli rikkaan luostarin talliosaston esimies ja

ennen oli hän monta hevosta mukanaan tullut torin varrella olevaan

pajaan; vaan kun luostari oli riitautunut kaupungin kanssa, niin

Benediktus kengitytti hevoset muualla.

Ikävä tapahtuma oli häntä muistuttanut puoleksi unohduksiin joutuneesta

taitavasta mestarista ja kun tämä nyt tuli takaisin aitastaan kantaen

hiilisäkkiä, niin Benediktus häntä tervehti yhtä totisella sydämmellä

kuin lämpimästikin. Myöskin Aatami osotti iloitsevansa odottamattomasta

käynnistä ja oli valmis taidollaan palvelemaan luostaria.

"Onpa jo myöhä, Aatami", virkkoi luostarin-isä ja höllitti

vyötäisiltään sateesta kastuneen vyönsä, jota hän tavallisesti piti

ratsastaessaan. "Ukkosilma tavotti meidät matkalla. Raudikko säikähti

niin kovin jyrinää ja leimahduksia taivaalla, että se oli vähällä

temmaista Götzin käden sijoiltaan. Kolme askelta sivulle päin, yksi

eteenpäin — sillä lailla kuljettiin; sillaikaa on tullut pimeä ja

pimeässä ette edes Tekään saa kurissa pidetyksi sitä rakkaria."

"Tarkotatte kai raudikkoa?" kysyi seppä karkealla kajahtavalla äänellä

ja pisti kuivan päresoihdun palamaan rautarenkaaseen ahjon ääreen.

"Niin tarkotan, mestari. Se ei salli kengitystä; se on kuitenkin

kallisarvoinen elukka eikä meillä ole vielä sen vertaista kasvatettu.

Meillä ei kukaan sitä saa kurissa pidetyksi, mutta Te, Tehän

entisaikoina — — Ettepä, mestari, ole juuri nuorentunut näinä vuosina.

Pitäkää lakki päässä vaan; hiuksennekin ovat koko lailla harventuneet.

Otsa on paljas niskaan asti, mutta käsivarsi on entisellään.

Muistatteko vielä miten te Rodebachissä iskitte alasimen kahtia?"

"Älkää siitä nyt puhuko", vastasi seppä jyrkästi, mutta äänenpaino

ei ollut epäystävällinen. "Huomenaamulla varhain minä sen hevosen

kengitän, tänään on jo liian myöhä."

"Enkös sitä jo arvannut!" huudahti munkki harmistuneena lyöden

kämmenet yhteen. "Te tiedätte minkälaiset välit meillä on kaupungin

kanssa siltatullin tähden. Ennemmin menee nokkosten sekaan kuin

siihen vaivaiseen pesään. Teidän tallissanne tuolla on hevosille

tarpeeksi tilaa. Eiköhän teillä olisi olkikupoa vuoteeksi köyhälle

kristiveljelle? Muuta ei tarvita, sillä minulla on evästä mukanani."

Hämillään katsahti seppä maahan. Hän ei ollut liioin vierasvarainen.

Tähän asti ei vielä koskaan ollut yksikään vieras nukkunut hänen

kattonsa alla ja kaikki oli hänelle vastoinmielistä, mikä vaan häiritsi

hänen yksinäisyyttään. Mutta hän ei voinut antaa kieltävää vastausta

ja senvuoksi hän sanoi kylmäkiskoisesti: "Minä täällä asun yksinäni

poikani kanssa; mutta jos tahdotte tyytyä täällä viettämään yönne, niin

kyllähän täällä aina tilaa on."

Luostari-isä suostui yhtä tyytyväisenä kuin jos hän olisi saanut

hyvinkin sydämellisen kutsun, ja kun hevoset ja renki olivat päässeet

katon alle, seurasi hän isäntää työpajan viereiseen asuntoon ja pani

satulapussin pöydälle.

"Kaikki on, mestari, kunnossa ja reilassa", virkkoi hän nauraen ja otti

esille paistetun kanan ja nisuleivän. "Mutta miten on viinin laita?

Jotakin lämmitystä minä tarvitsen, saatuani ratsastaessani niin paljon

vettä selkääni. Olisiko teillä kellarissa tilkka tallella?"

"Ei ole, hyvä herra", vastasi seppä. Mutta heti sen jälkeen hän näytti

muuttavan mielensä ja virkkoi: "Kyllä minä sentään voin tarjota Teille

pikarillisen."

Hän avasi seinäkaapin ja kun luostari-isä hetkisen kuluttua tyhjensi

ensimäisen pikarillisen, niin hänen suustaan pääsi pitkäveteinen sana

"ah!" ja käsi silittelemällä seurasi viinikulauksen kulkua seisattuen

vatsan tienoille varsin tyytyväisenä. Hänen huulensa maiskuttelivat

vielä vähän aikaa tunnustellen mieluista jälkimakua; sitte hän

suuret silmät vallan pyöreinä katseli seppää hyväntahtoisesti ja

virkkoi veitikkamaisesti: "jos tämmöisiä rypäleitä kasvaa teidän

havupuissanne, niin toivoisin, että hyvä Jumala olisi isä Noakille

viiniköynnöksen asemasta lahjoittanut pikku petäjän. Pyhimysteni

nimessä! arkkipiispalla ei ole parempaa pisaraa viinikellarissaan.

Antakaa minulle vielä kulaus ja sanokaa keneltä saatte tätä ihanaa

herran lahjaa?"

"Costa antoi minulle viinin."

"Noita, juutalainenko?" kysyi luostari-isä lykäten pois pikarin

luotaan. "Niin, niin", jatkoi hän puoleksi totisesti puoleksi

piloillaan, "kun asiata oikein ajattelee, niin sekin viini, jota

käytettiin ensimäisessä pyhässä ehtoollisessa ja myös Kaanaan häissä

sekä se rypäleen neste, jolla kuningas David itseään virkisti, oli

kerran ollut juutalaisen kellarissa."

Benediktus-isä oli odottanut että talon isäntä olisi hymyilyllä tai

hyväksyvällä sanalla hänelle vastannut, mutta sepän parrakkaat kasvot

pysyivät liikkumattomina kuin kuolleen ihmisen.

Luostari-isä oli vähemmin leikillisen näköinen jatkaessaan puhetta:

"Nauttikaa toki, mestari, itsekin pikarillinen. Kohtuullisesti nauttien

viini tekee ihmisen iloiseksi, ja te minusta ette näytä tyytyväisen

näköiseltä. Elämässänne ei kaikki ole käynyt toivomuksienne mukaan;

mutta kullakin ihmisellä on ristinsä kannettavana, ja Te, Tehän olette

Aatami, niinpä Teidänkin ristinne on tullut Eevalta."

Luostari-isän näin puhuessa oli seppä ottanut kätensä pois partaselta

leuvaltaan ja muutteli karvalakkiansa sinne tänne kaljulla päälaellaan.

Katkeran äreä vastaus jo oli hänen huulillaan kun hän äkkiä huomasi

Ulrikin, joka ällistyneenä oli seisattunut kynnykselle. Poika ei vielä

milloinkaan ollut nähnyt vierasta isän pöydän ääressä, paitse tohtori

Costaa; mutta hän toipui pian hämmästyksestään, astui esille ja suuteli

luostari-isän kättä. Munkki sivelsi kauniin pojan leukaa, taivutti

leikillisenä hänen päätään taaksepäin, katsoi myös Aatamiin ja huudahti

sitte: "Suun, nenän ja silmät on hän saanut vaimoltanne, mutta otsa ja

pää ovat saman muotoiset kuin Teilläkin."

Kevyt punastus lensi sepän poskille ja hän kääntyi pikaisesti pojan

puoleen ikäänkuin olisi hän jo kuullut tarpeeksi paljon, ja virkkoi

pojalle: "Myöhäänpä sinä tulet. Missä olet ollut niin kauvan?"

"Olin metsässä Ruthin kanssa; me sidoimme risukimppuja Costan

perheelle."

"Tähänkö saakka?"

"Rahel oli leiponut sima-leivoksia ja tohtori pyysi minua jäämään

heille."

"Mene nyt makuulle. Mutta ensin anna rengille tallissa vähän ruokaa

ja levitä puhtaat raidit minun vuoteelleni. Huomen aamulla varhain

tarvitsee sinun olla pajassa, meillä on hevonen kengitettävänä."

Poika katsoi isäänsä arvellen ja sanoi: "kyllä, isä, mutta tohtori on

muuttanut opetustunnit; huomenna opetus alkaa heti auringon nousun

jälkeen."

"Hyvä on, tulemme toimeen ilman sinuakin. Hyvää yötä."

Munkki kuunteli tätä keskustelua yhä tarkemmin ja yhä suuremmalla

paheksumisella. Hänen kasvonsa sillä välin muuttuivat aivan

toisennäköisiksi, sillä jo ennestään olivat nenän ja suun väliset

jäntereet kuopalla, mutta nyt ne vetäytyivät taaksepäin muodostaen

alahuulen kanssa sisään päin käännetyn kulman. Näin hän istui hetkisen

ja katseli seppää nuhtelevalla katseella. Viimein hän lykkäsi pikarin

kauas luotansa ja huudahti selvästi suutuksissaan:

"Mitä tämä on, ystävä Aatami? Juutalaisen viini olkoon menneeksi ja

simaleivokset myös, minusta nähden, vaikkei kristityn lasta tee

Jumalalle otollisemmaksi syöminen samasta kupista niiden kanssa,

joiden ylitse on tullut Vapahtajan syyttömästi vuodatettu veri; mutta

kun Te, oikeinuskova kristitty, sallitte kirotun juutalaisen opettaa

ymmärtämätöntä poikaa — — —"

"Elkäämme puhuko siitä asiasta", keskeytti seppä kiukustuneen munkin

puheen. Mutta tämä ei sallinut hillitä itseään, vaan jatkoi puhettaan

kovemmalla ja jyrkemmällä äänellä kuin ennen.

"Tahdon kyllä siitä puhua. Onko ennen kummempaa kuultu? Kastettu

kristitty, joka lähettää oman poikansa opetettavaksi uskottoman

sielunturmelijan luo!"

"Kuulkaapas pater! — — —"

"Ei, Teidän pitää kuulla, Teidän, joka olette valinnut uskottoman

sielunturmelijan opettajaksi pojallenne. Niin minä sanoin, ja se Teidän

pitää kuulla! Tiedättekö mitä se merkitsee? Se on synnin tekemistä

Pyhää Henkeä vastaan, pahin kaikista synneistä. Mikä kauhistus!

Tällainen syntitaakka hartioillanne, Te mestari, huonosti selviydytte

rippituolissa!"

"Eipä niinkään syntikuormaa eikä mitään kauhistusta!" vastasi seppä

uhalla.

Nyt syöksi veri luostari-isän poskille ja uhkaavana hän tiuskasi:

"Vai niin, herra mestari! Tuomiokapituli, sen parempi Teille, on Teitä

opettava asiata paremmin arvostelemaan. Antakaa pojan tauota käymästä

juutalaisen luona, sillä muutoin — — —"

"Muutoin?" matki seppä tuiman vakavasti katsoen munkkia kasvoihin.

Tämä mutisti suutaan nyrpistäen huuliaan vielä syvemmälle ja

silmänräpäyksen vaitiolon jälkeen hän sanoi:

"Muutoin tulee kirkon kirous ja oikeutettu rangaistus Teidän ja

juutalaisen päälle. Neuvo neuvosta. Hengellinen sääty on tullut

liian hellätuntoiseksi, emmekä isoon aikaan ole muille varoitukseksi

polttanut yhtään juutalaista."

Näillä sanoilla oli tehokas vaikutus. Seppä oli kyllä rohkea mies,

mutta luostari-isä uhkasi sellaisilla asioilla, joita vastaan hän,

seppä, tunsi itsensä yhtä voimattomaksi kuin myrskyn voimaa tai

pilvistä syöksevää salamaa vastaan. Suuri sieluntuska ilmestyi hänen

kasvoihinsa ja hätäytyneenä hän torjuvasti ojentaen kätensä vierastaan

vastaan huudahti:

"Ei, ei! Itse puolestani en enää välitä mistään, sillä ei mikään kirkon

kirous eikä rangaistus voi tehdä raskaammaksi sitä kuormaa, joka jo

on minua painamassa; mutta jos te tohtorille teette jotakin pahaa,

niin minä kiroan sitä hetkeä, jolloin Teidät kutsuin tämän kynnyksen

sisäpuolelle."

Hämmästyneenä luostari-isä katsoi häneen ja vastasi lempeämmällä

äänellä:

"Te olette, Aatami, aina kulkenut omia teitänne; mutta mille

harhatielle Te nyt poikkeatte? Onko juutalainen lumonnut Teidät vai

mikä Teidät muutoin sitoo häneen siinä määrässä, että Te hänen takiansa

istutte sen näköisenä kuin ukkosen tapaama? Ei kenenkään tarvitse

kirota sitä hetkeä, jolloin hän kutsui Benediktuksen vieraaksensa.

Rauhoittukaa ja jos Te tulette järkiinne — no hyvä Jumala! onhan

meilläkin kaksi silmää niin että toisen voimme ummistaa kun niin

soveltuu. — Onko Teillä erikoista syytä mistä olisitte Costalle

kiitollisuuden velassa?"

"On paljonkin, isä, paljon syitä", huudahti seppä, jonka ääni yhä

edelleen osotti hyvinkin aiheutettua levottomuutta ystävänsä puolesta.

"Kuulkaa, mitä minä kerron, ja kun saatte tietää mitä hän minulle

on tehnyt ja jos Teillä on hyvä tahto tuomita lempeästi, niin ette

Tuomiokapitulille kerro mitä täällä saatte kuulla — ei herra, elkää

sitä tehkö, minä sitä rukoilen Teiltä! Sillä ajatelkaa jos tohtori

minun tähteni joutuisi onnettomuuteen, niin kyllä, ihan minun tähteni —

—"

Hänen äänensä tukehtui ja hän hengitti niin kiivaasti, että hänen paksu

nahkainen esiliinansa vuoroin nousi, vuoroin laskehti.

"Rauhottukaa, mestari Aatami, rauhottukaa", virkkoi luostari-isä,

"kaikki tulee hyväksi taas, niin, kyllä kaikki taas tulee hyväksi.

Istukaa ja luottakaa minuun. Mistä ihmetöistä Teidän on tohtoria

kiittäminen?"

Seppä jäi seisomaan, huolimatta toisen kehotuksista ja hän alkoi puhua

katse alaspäin luotuna:

"Minä en ole mikään kaunopuhuja, sen vuoksi lausun ajatukseni lyhyesti.

Miten minut raahattiin vankilaan Valentinin tähden, senhän jo ennestään

tiedätte; mutta millä mielellä minä olin, sitä ei kukaan toinen voi

arvostella. Kauvas minut kuljetettiin pois kahden hevoskaakin välissä

ja tänne tuon kurjan roskaväen sekaan piti Ulrikin jäädä yksin,

sillä ei ollut ketään, joka olisi hänestä pitänyt huolta, kun vanha

palvelijani oli liki seitsemänkymmenen ijällä ja käteiset rahani olin

kaivanut maahan varmaan paikkaan ja tallessa ei ollut muuta kun yksi

leipäkakku ja muutama pieni raha, jotka tuskin riittivät kolmeksi

päiväksi. Lapseni, ainoastaan lapseni oli minulla aina silmissäni

ja olin näkevinäni sen kävelevän täällä ympäri kerjäten, tulevan

viheliäiseksi, kuolevan kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan pahin

hätä painoi mieltäni kun minut laskettiin irti ja läksin linnasta

palatakseni kotiin. Sieltä on noin parin tunnin matka, mutta nämä

tunnit minusta tuntuivat pitemmiltä kuin kaksi sydänkesän päivää.

Löytäisinkö Ulrikin vai enkö löytäisi? Ja mikä hänestä oli tullut? Oli

jo tullut pimeä kuin viimein olin saapunut tämän asuntoni edustalle.

Kaikki oli äänetöntä ja kuollutta ja ovi lukossa. Sisään minun

kuitenkin piti päästä ja minä koputin ensin sormellani ja jyskytin

sitte nyrkillä ovelle ja akkunaluukuille, mutta turhaan. Silloin tuli

sairaalan Lorelei ulos tästä viereisestä punasesta talosta. Ja nytkös

sain kuulla asioita! Vanha palkolliseni oli tullut mielipuoleksi ja

oli pantu jalkapuuhun. Ulrikki oli kuolemankielissä. Tohtori Costa oli

hänet ottanut luoksensa. Hyvä herra, kun olin saanut sen tietää, niin

mieleni ei ollut sen parempi kuin teidänkään äsken, vähän aikaa sitte;

viha sai minussa vallan ja minä häpesin ikäänkuin olisin seisonut

häpeäpaaluun kytkettynä. Minun lapseni juutalaisen luona! Minun ei

tarvinnut kauvan miettiä, vaan menin nopein askelin juutalaisen taloon.

Akkunassa näkyi valoa. Akkuna on korkealla kadusta mutta kun minä olen

pitkä, ja akkuna oli auki niin taisin helposti katsoa sisään ja sain

yleiskatsauksen koko huoneesta. Oikealla seinustalla oli sänky ja siinä

oli poika valkoisilla höyhenpatjoilla. Tohtori istui sängyn ääressä

ja piti hänen kättään omassaan. Pikku Ruth hiipi hänen kupeellensa ja

kysyi: 'no isä?' Silloin mies hymyili. — Tunnetteko, isä Benediktus,

hänet? — Hän ei ole vielä täyttänyt neljääkymmentä ikävuotta ja hänellä

on rauhallisen näköiset kalpeat kasvot. Silloin hän hymyili ja lausui

niin kiitollisena, kuin — niin iloisena kuin jos Ulrikki olisi ollut

hänen oma poikansa: 'Jumalalle kiitos olkoon, me saamme hänet pitää!'

ja pikku tyttö juoksi mykän äitinsä luo, joka istui uunin vieressä ja

keri lankaa, ja huudahti: 'äiti, äiti, hän paranee terveeksi taas!

Mutta kyllä minä olenkin rukoillut hänen puolestaan joka päivä.'

Silloin juutalainen kumartui minun poikani yli, suuteli hienoilla

huulillaan hänen otsaansa — ja minä tunsin itseni niin liikutetuksi,

että minun täytyi itkeä aivan kuin itse olisin ollut vielä lapsi, ja

siitä lähtien isä Benediktus — siitä lähtien — — —"

Seppä ei virkkanut sen enempää. Munkki nousi seisoalle, laski kätensä

Aatamin olkapäälle ja sanoi:

"Mestari, nyt on jo ilta myöhään kulunut. Näyttäkää minulle

makuusijani. Onhan päivä huomennakin ja kun on jotain tärkeätä

tehtävää, niin pitää nukkua välillä. Mutta kaikissa tapauksissa asia

pysyy niinkuin minä olen sanonut, eikä se siitä muutu, nimittäin,

ettei poika enää saa ottaa opetusta juutalaiselta. Huomenna hänen on

autettava Teitä hevosen kengittämisessä. Teidän pitää olla järkevä,

mestari Aatami."

Aatami ei vastannut, vaan kävi edellä näyttäen tulta luostari-isälle

ohjaten hänet siihen huoneeseen, missä seppä poikansa kanssa

tavallisesti makasi. Vieraalle oli valmistettu hänen oma sänkynsä,

johon oli levitetty puhtaat raidit. Ulrikki oli jo vuoteellaan ja

näytti olevan nukuksissa.

"Meillä ei ole huonetta antaa Teille erikseen", virkkoi Aatami,

osottaen samalla poikaansa. Mutta munkki oli tyytyväinen

huonetoveriinsa ja kun isäntä oli jättänyt hänet, seisoi hän kauvan

aikaa katsellen Ulrikin terveitä kauniita kasvoja.

Aatamin kertomus oli järkyttänyt hänen mieltänsä eikä hän heti

ruvennut levolle, vaan astuskeli mietiskellen ja hiljaa, ettei poikaa

häiritsisi, edestakaisin huoneessa.

Aatamilla tosiaan oli syytä olla juutalaiselle kiitollinen ja miksipä

ei voisi löytyä hyvää juutalaista?

Munkki ajatteli patriarkkoja, Moosesta, Salomonia ja profeettoja.

Ja eikös itse Vapahtajakin ja Johannes ja Paavali, jota hän rakasti

kaikkien muiden apostolien edellä, olleet juutalaisten äitien lapsia ja

kasvaneet juutalaisten keskuudessa? Ja Aatamilla, tuolla onnettomalla

miesparalla, oli ollut liiaksikin paljon vastoinkäymisiä tässä

mailmassa kärsittävänä; ja se joka luulee Jumalan hänet hyljänneen

hän helposti jättäytyy pirun huostaan. Nyt oli hän saanut varotuksen

ja nyt piti kerta kaikkiaan tulla loppu sopimattomasta menettelystä

pojan kanssa. Mitä kaikkea poika saisikaan kuulla juutalaiselta,

tällaisella ajalla, jolloin kerettiläisyys liikuskeli ylen ympäri

kuin kiljuva leijona ja istuskeli joka tien vieressä houkuttelevana

viettelijänä! Ainoastaan ihmetyön kautta oli tämä kaukainen laakso

säilynyt harha-opilta, mutta talonpojat olivat jo osottaneet, etteivät

he suoneet ritaristolle valtaa, kaupungille rikkaita tulolähteitä,

hengelliselle säädylle Jumalan heille lahjottamaa valtaa ja maallisia

rikkauksia. Isä Benediktus oli taipuvainen menettelemään lempeästi ja

tällä kertaa säästämään juutalaisenkin, — mutta ainoastaan yhdellä

ehdolla.

Riisuttuaan kaapunsa haeskeli hän seinässä naulaa, mihin hän sen

ripustaisi ja huomasi silloin seinälistan päällä rivin laudanpalasia.

Hän otti alas yhden niistä ja näki siihen piirustetun Aatamin tekemän

suunnitelman taiteelliseksi kaivon ristikoksi. Vielä katsellessaan

hän löysi lehmuspuisen taulun ja sitä valaistessaan tulisoihdulla

hän hämmästyksestä säpsähti, sillä taulu esitti tosin huonosti

piirustettua, mutta ihmeellisesti samannäköisen kuvan juutalaisesta,

tohtori Costan pään.

Harmistuneena hän pudisti päätänsä, mutta otti kuitenkin kuvan

kattolistalta, ja katseli tarkemmin tohtorin hienopiirteistä nenää

ja otsan jalomuotoista kaarevuutta. Itsekseen hän mutisi muutamia

käsittämättömiä sanoja; ja kun hän viimein huolimattomasti pani tuon

vaatimattoman taideteoksen takaisin paikoilleen, niin hänen nuori

huonetoverinsa heräsi ja melkein kerskaten sanoi:

"Herra luostari-isä, minä olen itse sen piirustanut."

"Hurskas sepän poika, sinun kaltaisesi, poikani, voisi keksiä

parempiakin esineitä partaaksensa", vastasi munkki. "Nyt sinun

pitää nukkua, ja huomisaamuna varhain nouset ylös isääsi auttamaan.

Ymmärrätkös?"

Sitte hän äreästi käänsi pojan pään seinään päin ja se lempeä mieliala,

jonka sepän kertomus oli herättänyt, oli nyt kadonnut.

Aatami salli pojan harjottaa epäjumalan palvelusta juutalaiseen nähden

ja piirtää hänen muotokuvansa. Tämä oli toki liikaa! Kiukustuneena

heittäysi munkki vuoteellensa ja alkoi miettiä, mitä oli tehtävä

tässä pahanlaatuisessa tapauksessa. Mutta pian uni lopetti hänen

mietiskelynsä.

Ulrikki nousi ylös sangen varhain seuraavana aamuna ja kun Benediktus

näki hänet päivänkoitteen valossa ja kun tuon kauniin pojan piirustama

juutalaisen kuva seinällä katseli alas häneen, niin hän yhtäkkiä sai

päähänsä ajatuksen, ikäänkuin hänen oma suojeluspyhimyksensä olisi

moisen aatteen hänen mieleensä lähettänyt, nimittäin että hänen piti

taivuttaa seppä lähettämään poikansa luostariin.

Neljäs luku.

Luostari-isä Benediktus oli tänään aivan toinen mies kuin eilisiltana

viinipikarin ääressä ja hän vältti kylmäkiskoisesti ja jyrkästi sepän

kysymyksiä, kunnes tämä viimein lähetti pois poikansa.

Väittelemättä ollenkaan vastaan oli Ulrikki avustanut isäänsä raudikon

kengittämisessä ja muutamia kertoja siliteltyään sen silmiä ja turpaa,

hyväilemällä ja ystävällisellä puhuttelulla oli poika saanut kiukkuisen

oriin lempeäksi kuin lampaan. Seppä väitti, ettei mikään hevonen

ollut koskaan voinut poikaa vastustaa hänen pienuudestaan asti. Tästä

tiedosta luostari-isä tuli varsin hyvälle mielelle, sillä hänellä oli

tiedossa vielä pari oikein hiton äksypäistä konia ja siitä opetuksesta,

jota Ulrikki saisi nauttia luostarin koulussa, voisi poika osottaa

kiitollisuuttaan hevostallissa.

Kun Aatami oli työnsä päättänyt, lausui Benediktus lyhyesti ja

jyrkästi, että Ulrikin oli lähteminen luostariin. Keskikesän aikaan

tulisi luostarin koulussa paikka avoimeksi ja se pidettäisiin pojan

varalle. Todellakin suuri hyvä työ! Mitkä tulevaisuuden toiveet

olisikaan tarjolla kun hän kasvatettaisiin yhdessä ylhäisten toverien

kanssa, ja saisi opetusta maalaustaidossakin! Antautuisiko hän

hengelliseen säätyyn vai valitsisiko maallisen ammatin, siitähän saisi

vastedes päättää. Poika saisi jonkun vuoden kuluttua valita ja itse

päättää aivan vapaasti.

Näin kaikkien harrastukset sovittiin parhaimmalla tavalla. Juutalaista

vastaan ei tarvittu menetellä ankarasti ja mestarin pojasta — jota

niin suuri vaara oli uhannut — oli pidetty hyvä huoli. Luostari-isä

ei tahtonut tietääkään mistään vastaväitteistä. Joko tulisi tohtori

syytetyksi tuomiokapitulin edessä taikka pantaisiin Ulrikki luostarin

kouluun.

Neljän viikon kuluttua, juhannuspäivänä, niin Benediktus määräsi, piti

mestarin poikansa kanssa ilmoittautua luostarin portinvartijan luona.

Aatami kaiketi lienee säästänyt useita guldenia ja olihan hänellä vielä

hyvä aika hankkia pojalle kengät ja kelvollinen puku, niin että hän

tässäkin suhteessa voisi kunnialla näyttäytyä toisten seurassa.

Tässä neuvottelussa sepän mieliala oli kuin metsänotuksen, joka on

takertunut pyydystäjän pauloihin eikä hän kyennyt oikeastaan vastaamaan

myöntävästi eikä kieltävästi. Munkki ei oikeastaan vaatinutkaan mitään

varmaa sitovaa vastausta; mutta pois ratsastaessaan hän itsekseen

ajatteli pelastaneensa ihmissielun saatanan kynsistä ja saaneensa hyvän

saaliin luostarin koululle sekä hevostallillensa. Tämä ajatus sai hänet

hyvälle tuulelle.

Aatami jäi yksin kotiin ahjonsa ääreen. Muutoin oli hän usein, kun

tunsi mielialansa raskaaksi, tarttunut suureen moukariinsa ja kovalla

työllä poistanut murheensa, mutta tänään hän antoi työkalujen olla

alallaan, sillä voimattomuuden ja tahdon puutteen tunne sai hänen

hillitsemättömän voimansa herpoutumaan. Siinä hän seisoi pää alas

vaipuneena ja ikäänkuin sortuneena miehenä. Hänessä ei liikkunut mitään

varmoja ajatuksia, joita olisi ollut mahdollinen lausua ilmi sanoilla;

mutta hänen sielunsa silmien eteen kyllä ilmestyi kuva tyhjäksi

muuttuneesta pajasta, jossa hän seisoi yksin tulen ääressä, aivan

yksin, ilman Ulrikkia. Hetkisen hän ajatteli sulkea talonsa, tarttua

poikansa käteen ja lähteä maailmalle. Mutta miten silloin kävisi

juutalaiselle? Ja miten hänelle, Aatamille, olisi mahdollista jättää

tämä paikka? Missä sitte se kurja, kirottu, suloinen, syntinen vaimo

hänet löytäisi, jos tämä häntä etsisi?

Ulrikki oli jo aikaa sitte lähtenyt metsiin juoksentelemaan. Vai

olisiko poika kenties kuitenkin mennyt tohtorin luo oppitunnille.

Tätä ajatellessaan Aatami säikähtyneenä pompahti pystyyn. Unelmistaan

heränneen haaveilijan tavoin hän kädellään pyyhkäsi silmiään ja lähti

asuntoonsa. Hän riisui pois esiliinansa, pesi kasvonsa ja kätensä

noesta ja puki päälleen pyhävaatteet, joita hän käytti ainoastaan

käydessään kirkossa tai tohtorin luona ja lähti ulos.

Ukkonen oli ilman raitistanut ja aamuaurinko paistoi ystävällisesti

Pyövelinmäen viheliäisten hökkelien katoille. Sen säteet heijastuivat

pienistä pyöreistä akkunaruuduista ja kimaltelivat rotkon reunalla

kasvavien puiden latvoissa.

Äskettäin lehtiverhoon pukeutuneet pyökkipuiden tuuheat oksat loistivat

niin iloisesti ja niin heleällä vihannuudella metsän tummain havupuiden

seasta, kuin jos kevät valtansa merkiksi olisi antanut niiden yhtyä

vakavien talvellisten toverien seuraan. Mutta eipä kevät jättänyt

honkiakaan koskematta, sillä missä sen sormi oli kajonnut oksien

huippuihin, siellä nyt pisti esiin hienoja hentoja kasvannaisia,

tuoreita kuin ruoho vesipuron varrella, viheriäisiä kuin krysopraasi ja

smaragdi.

Sisällä metsässä vallitsi hiljainen aamurauha, mutta samalla kertaa

vilkkain elämä, laulu, huilunsävelet ja viserrys. Taivaan sininen valo

tuli alas puiden oksien välitse, ja maassa sekä puissa, joka oksalla

ja puunrungolla säteili ja välkkyi kultanen auringon valo ikäänkuin

se olisi eksynyt metsään osaamatta sieltä enää pois. Korkeiden

puunrunkojen varjot lepäsivät ilmakkaina juovina yli pensastojen, yli

rehevän sammalikon ja sanajalkojen; ruohojen ja yrttien päällä oli

tuore kaste.

Pääsiäisen aikana oli luonto viettänyt virkoamisjuhlaansa ja parin

päivän kuluttua oli tulossa iloinen helluntai. Jokaisen kaadetun puun

kannosta nousee uusia vesoja, uutta vihannuutta; kalliolohkarekin

tarjoo kiinteän pohjan sadoille juurille ja sen ympärille on kasvanut

sammalpeite ja taaja verkko piikkisistä köynnöskasveista. Monen puun

rungolla jo kiipeilee metsäkierto; mustikan varvut jo tekevät hedelmää,

joka kuitenkin vielä väriltään on punertava tai vehreä. Tuhannet kukat,

valkoset, punaset, keltaset ja siniset, ovat avanneet kupunsa hennoissa

varsissaan mehiläisille, ovat levittäneet tähtensä koristeiksi metsän

vehreälle matolle taikka nousevat ylpeinä pystyyn kuin kynttilät.

Raitistavan sateen jälkeen on nopeasti kasvanut harmaita pikkusieniä

punalakkisten suurempien sienien ympärille. Tämän uhkean kasvullisuuden

alla, päällä ja ympärillä hyppelee, ryömii, lentää ja lepattelee,

surisee ja piipittää miljoonittain pienoisia lyhytikäisiä olentoja.

Mutta kukapa niistä huolii keväällisenä auringonpaisteisena aamuna

kun linnut laulavat, livertelevät, naksuttavat, kuhertelevat ja

laskettelevat lemmenääniään!

Loristen ja kohisten syöksee puro suin päin yli kallionlohkareiden,

sammaltuneiden paasien ja liukkaiden kivien välitse alas laaksoon.

Kuohuvassa vedessä on elämää, vedessä on sen iloiset asukkaat; sen

rannoilla lähteeltä laskupaikkaan asti rehottaa tuore kasvielämä, ja

veden yläpuolella sekä ympärillä paistattaa päivää ja virkistelekse

kolmas suku eläviä olennoita lepattaen ja suristen sekä kehräten

hienoja silkkilankoja.

Metsässä on pyöreä, tuuheiden puiden ympäröimä aukko, jossa savuaa

sysimiilu. Täällä ei hengitetä yhtä helposti kuin muualla metsässä.

Missä luonto vallitsee omassa vallassaan, siellä se säilyttää kauneuden

ja puhtauden, mutta missä ihminen joutuu sen kanssa tekemiseen, siellä

sen kauneus raiskataan, sen puhtaus tahritaan.

Näyttää siltä kuin aamuaurinko tahtoisi estää kytevien polttopuiden

käryävää katkua nousemasta sinitaivaalle. Pienet savuntuprut

liihottelevat pois kosteaa, ruohoa kasvavaa maanpintaa myöten lahojen

puunkantojen, korkeiden halkopinojen ja risuläjien yli, jotka

miilua ympäröivät. Sammalmaja on metsänrinteessä ja sen edustalla

istuu Ulrikki jutellen sysimiehen kanssa. Kansa tätä nimittää

"Hirsipuu-Markuksi" ja tumman harmaissa ryysyissään tämä mies on

sen näköinen, että näyttää ihan olevan vahinko hänen tähtensä,

että luonto on pukeutunut niin kauniiseen kevätpukuun. Hänellä on

leveä talonpoikaisnaama, suu on vino, ja takkuinen punanen tukka,

joka monessa kohdin on haalistuneen tai pesussa värinsä menettäneen

näköinen, roikkuu matalalla otsalla niin pitkällä, että se tyyten

peittää ja ulottuu tuuheisiin valkoisiin silmäkulmiin asti. Näiden alla

väijyy kaksi silmää, sillä ne ovat piilossa, mutta kun ne vilkuilevat

kapeasta raosta silmäripsien väliltä, niin ei pölynjyvänenkään jää

niiltä huomaamatta. Ulrikki vuoleskelee jousipyssyn nuolta ja kyselee

sysimieheltä tuontuostakin; ja kun tämä valmistautuu vastaamaan, nauraa

poika, sillä ennenkun Hirsipuu-Markku kykenee vastaamaan, täytyy hänen

kolmella tempauksella, joihin nenä ja posketkin ottavat osaa, kiskoa

kiero suunsa vaakasuoraan asentoon.

Jotakin tärkeätä nyt on keskusteltavana noiden niin toisistaan

erilaisten toverien kesken.

Ehtoohämärässä, kun päivän työt ovat lopussa, piti Ulrikin taas tulla

sysimiehen luo. Markku tietää missä muhkea metsäkauris asustelee ja hän

aikoo sen ajaa poikaa kohti, että tämä sen ampuisi. Karitsa-ravintolan

isäntä kaupungissa tarvitsee metsänriistaa, sillä ensi tiistaina

hänen tyttärensä Gretel viettää häitä. Kyllähän Markku voisi itsekin

tappaa metsäkauriin, mutta ompa jo Ulrikkikin oppinut sen konstin ja

jos tulisi tietoon, mistä tuo oiva paisti on kotoisin, niin sysimies

hyvällä omallatunnolla voisi valallaan vakuuttaa, ettei hän ollut

kaurista ampunut vaan että hän oli löytänyt sen maassa kuolleena nuoli

ruumiissa.

Ihmiset sanovat tuota sysimiestä sala-ampujaksi ja ruman liikanimensä

"Hirsipuu-Markku" on hän saanut siitä, että hän tosin hyvin kauvan

aikaa takaperin kerran roikkui hirsipuussa. Mutta hän ei kuitenkaan ole

mikään epärehellinen mies, vaan hänellä on vaan liiankin uskollisessa

muistissa se rohkea väitelmä, jota hänen vielä poikana ollessaan

metsän hakkaajat, talonpojat ja sysimiehet keskenään kuiskivat, että

"metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat kaikille vapaat".

Tätä huutoa totellen oli hänen isävainajansa seurannut kapinallisia

talonpoikia, ja Markku pysyi samassa väitteessä sekä siinä

mielipiteessä, että kaikki mikä elävää oli metsässä, kuului yhtä

hyvin hänelle kuin kaupungille, ritarille tai luostarille. Tämän

mielipiteensä vuoksi oli hän saanut kokea monta kärsimystä ja siitä

syystä hänen suunsakin oli kiero ja oli hänellä tuo ruma nimi;

sillä kerran siihen aikaan kun hänelle alkoi kasvaa partaa, oli

nyt hallitsevan herra kreivin isä hänet kohdannut juuri oitis sen

jälkeen kun hän "vapaassa" metsässä oli kaatanut hirven vasikan.

Tuon painavan otuksen kaikki neljä jalkaa sidottiin yhteen köydellä

ja Markun täytyi ottaa köyden pää hampaihinsa niinkuin suitset ja

hänen täytyi suullansa kiskoa metsänotus kreivin linnaan. Siinä oli

toinen poski mennyt halki ja tuo paha rääkkäys ei häntä miellyttänyt

eikä juuri liioin lisännyt hänen rakkauttaan kreiviä kohtaan. Kun

sitte jonkun aikaa myöhemmin alkoi kapina Styhlingenissä ja Markku

sai kuulla, että talonpojat kaikkialla nousivat aatelistoa ja pappeja

vastaan, silloin hänkin seurasi mustan-punasen-keltaista päälippua,

liittyi ensin Bulgenbachilaisen Hannu Myllerin joukkoon, seurasi

sitte Böckingeniläistä Jaakko Rohrbachia ja oli mukana silloin kun

"valkonen joukko" [Niin nimitettiin puvun mukaan erästä kapinallista

talonpoikais-joukkoa.] hävitti Neuensteinin kaupungin ja linnan.

Weinsbergissä hän näki miten Helfensteinin kreivi syöksyi talonpoikain

keihäisiin ja samoin kuin muutkin hän heilutteli lakkia korkealla

ilmassa kun jaloa kreivitärtä lantakärryillä raahattiin Heilbronniin.

Nyt piti talonpojasta tulla herra, satavuotinen sortotila piti

kukistettamaan, kohtuuttomat kiusat, kymmenysmaksut, verot ja

päivätyöt piti ijäksi päiväksi poistettaman ja niistä kahdestatoista

artikkelista, jotka hän useamman kerran oli kuullut julkiluettavan,

oli neljäs unohtumattomasta painunut hänen muistiinsa: "metsäotusten

pyynti, linnustaminen ja kalastus on jokaiselle vapaa." Sen lisäksi

oli moni opinkappale evankeliumista tullut hänen korviinsa, joka ei

ollut rikkaalle suosiollinen, mutta lupasi köyhälle taivaanvaltakunnan,

ja että viimeinen tulisi ensimäiseksi. Johtajien joukossa tosin moni

hehkui innostuksesta kurjan kansan pelastamiseksi sietämättömästä

orjuudesta ja viheliäisyydestä, mutta kun Markun kaltaiset miehet

jättivät vaimonsa ja lapsensa ja panivat henkensä sodan vaaroille

alttiiksi, niin he ajattelivat ainoastaan menneitä seikkoja, tätä

ennen kärsimiänsä vääryyksiä ja halusivat vaan saada polkea hienot

kiusaajansa karkeitten talonpoikais-jalkojen alle.

Niin komeasti leimuavia tulia ei sysimies milloinkaan ollut sytyttänyt

eikä ollut saanut koskaan nauttia niin rasvasia lihapaisteja taikka

niin hyvälle tuoksuavia viinejä kuin sillä aikakaudella ijästään ja

vielä paremmalle kuin mikään muu maistui kosto. Kun linna romahti

kokoon ja ylhäinen aatelisnainen kerjäsi armoa, silloin tunsi luvatun

paratiisin esimakua. Onhan pirullakin Eedenin yrttitarha hehkuvine

ruusuineen; mutta ne eivät kukoista kauvan ja kun ne lakastuvat, niin

niistä pistää esiin karkeat piikit. Näitä saivat myöskin talonpojat

pian maistaa, sillä Sindelfingenin tappelussa heidät masensi Georg von

Waldburg.

Markku joutui tämän ratsumiesten käsiin ja sai nuoran kaulaansa, mutta

ainoastaan ivan vuoksi ja muille varoitukseksi, sillä ennenkun henki

oli lähtenyt hänestä ja hänen tovereistaan, ottivat sotamiehet heidät

alas hirsipuista, leikkasivat heiltä poikki vala-sormet ja ajoivat

kepiniskuilla heidät takaisin entiseen orjuuteen.

Kun Markku vihdoin tuli kotiin, löysi hän asuntonsa takavarikkoon

otettuna ja omaisensa suurimmassa kurjuudessa. Seppä Aatamin isä, jolle

hän ennen oli hankkinut hiiliä, lunasti hänelle takaisin hänen kotinsa

ja antoi hänelle työtä ja kun sittemmin kaupunkiin tuli sotilasparvi

haeskelemaan kapinallisia talonpoikia, niin vanha mestari antoi hänen

kolme vuorokautta olla piilossa ulkohuoneessaan.

Tämän ajan jälkeen vallitsi Schwabissa taas täydellinen rauha, eivätkä

metsästys, kalastus tai metsälaitumen syöttö olleet vapaammat kuin

ennenkään.

Markulla ei ollut muita elätettävänä kuin hän itse, sillä hänen

vaimonsa oli kuollut ja hänen poikansa uittivat tukkilauttoja Mainziin

ja Kölniin, joskus Hollantiinkin asti. Seppä Aatami oli ainoa

ihminen, jolle hän oli missäkään kiitollisuuden velassa ja hän osotti

kiitollisuuttaan omalla tavallaan, sillä hän opetti mestarin pojalle

kaikellaisia asioita, jotka eivät olleet pojalle miksikään hyödyksi,

vaikka kyllä huviksi, mutta sen ohessa hän ei jättänyt omaa etuansa

valvomatta. Ulrikki oli nyt jo viidentoista ijällä ja osasi jo käyttää

jousipyssyä ja osata maaliin yhtä hyvin kuin vanha metsämies ja kun

nuorukaiselta ei puuttunut metsästysintoa, niin Markku kernaasti soi

hänelle sen vähäisen huvituksen. Mitä hän aina oli kuullut saarnattavan

ihmisten yhtäläisistä oikeuksista, sen hän myös juurrutti pojankin

sieluun ja kun Ulrikki tänään sadannen kerran ilmaisi epäilyksensä,

etteikö vaan ollut varkautta jos ampui metsän otuksia, jotka olivat

kreivin omaisuutta, niin sysimies kiskoi suunsa suoraksi ja sanoi:

"metsästys, kalastus ja metsälaitumen syöttö ovat vapaat, senhän jo

ennestään tiedät."

Poika mietti hetkisen katsellen maahan ja kysäsi sitte: "ovatkos

pellotkin?"

"Pellotko?" matki Markku ällistyneenä, "pellot? — niiden laita on aivan

toisin."

Sitä puhuessaan hän vilkasi kaurapeltoihin, joissa jo alkoi kaunis

oras kohota. "Pellot", jatkoi hän, "ovat ihmisten raivaamia ja niiden

omia, jotka ovat ne viljelleet, mutta metsän ja veden on Jumala luonut.

Ymmärrätkös? Mitä Jumala on Aatamille ja Eevalle luonut, se kuuluu

kaikille ihmisille."

Kun aurinko kohosi ylemmäksi taivaalle ja käki alkoi kukkua, niin

kuului joku moneen kertaan innokkaasti ja kaikuvalla äänellä huutelevan

Ulrikin nimeä. Nuoli, jota hän oli vuoleskellut, lensi nyt pois

jonnekin loukkoon ja lausuttuaan pikaisesti "iltahämärässä Markkuseni!"

livisti Ulrikki metsään ja oli pian taas leikkitoverinsa Ruthin luona.

Molemmat kulkivat hitaasti nauttien aamun ihanuutta pitkin puron vartta

metsässä. He poimivat kukkasia sitoakseen kimpun Ruthin äidille. Pikku

tyttö poimi aivan varovasti hyppysillään; poika tahtoi auttaa ja repi

koko kourallaan hienot kukanvarret tukuttain juuristaan irti. Tässä

toimessaan he eivät olleet vaiti. Ulrikki kertoi kerskaten että isä

Benediktus oli nähnyt tytön isän kuvan, oli sen oitis tuntenut ja

mutissut käsittämättömiä sanoja. Äidin veri oli Ulrikissa voimakas;

hänellä oli aivan toinen aatemailma kuin typeräjärkisillä pojilla

Pyövelinmäellä.

Hänen isänsä oli kertonut hänelle paljon ja tohtori vielä enemmän

avarasta mailmasta, kuninkaista, taiteilijoista ja suurista

sankareista. Hirsipuu-Markulta hän oli oppinut, että hänellä oli samat

oikeudet ja oli saman arvoinen kuin kaikki muutkin ihmiset ja Ruthin

ihmeellinen mielikuvitus täytti hänenkin sielunsa ihmeellisimmillä

kuvilla. Tyttö teki kuninkaan kruunun kukkaseppeleestä; risumökistä,

minkä hän oli rakentanut tohtorin asunnon taakse, teki tyttö loistavan

keisarin palatsin; pyöreistä kivistä kultarahoja, leivästä ja omenista

ruhtinaallisia aterioita ja kun hän oli asettanut kaksi jalkarahia

sen puisen penkin eteen, jonka päällä hän istui Ulrikin kanssa, niin

siitä tuli hopeaiset kruunausvaunut, joiden eteen oli valjastettu kaksi

maidonkarvaista uljasta hevosta. Kun Ruth oli haltijattarena, niin piti

pojan olla noitamiehenä, jos Ruth nimitti itsensä kuningattareksi, niin

piti Ulrikin olla kuninkaana.

Kun Ulrikki riehuakseen oikein kylliksensä leikki poikain kanssa

Pyövelinmäellä, niin hän aina oli heidän päällikkönsä; pikku Ruthin

hän salli itseänsä ohjata. Hän tiesi, että tohtori oli ylenkatsottu

juutalainen, Ruth juutalaislapsi, mutta hänen isänsä kunnioitti tuota

israelilaista, ja hänelle vieras ja ylhäinen, eristetty hiljaisuus ja

äänettömyys, joka ympäröi yksinäisen oppineen miehen asuntoa, vaikutti

niin kummallisesti Ulrikkiin.

Kun hän meni tähän taloon tunsi hän lievää pöyristystä ja hänestä

tuntui kuin jos hän tunkeutuisi johonkin pyhäkköön, mihin pääsy oli

kielletty. Kaikista leikkitovereista hän oli ainoa, joka sai astua

tämän kynnyksen yli ja tämänkin hän tunsi eduksi muiden edellä; sillä

huolimatta nuoruudestaan käsitti hän kuitenkin, että vähäpuheinen

hiljainen tohtori, joka tunsi kaikki mikä eli taivaassa ja maan päällä

ja sen lisäksi oli hyvä ja lempeä kuin lapsi, oli korkealla, paljon

korkeammalla kuin ne raukat, jotka Pyövelinmäellä karkeine kourineen

taistelivat olemassaolostaan.

Ulrikki uskoi tohtorista vaikka mitä, yksin mahdottomiakin ja myöskin

Ruth oli hänen mielestään jotakin erinomaista, jokin hieno taideteos,

jonka kanssa hän — hän yksin sai leikitellä.

Kyllähän joskus sattui, kun tyttö oli häntä suututtanut, että hän

tätä sanoi rumaksi juutalaispenikaksi, mutta eipä olisi Ulrikkia

kummastuttanut jos Ruth äkkiä olisi hänen eteensä ilmestynyt

prinsessana.

Kun lapset jo olivat tulleet niin lähelle kotia, että Pyövelinmäki

oli ihan heidän alapuolellaan, istahti Ruth kivelle ja laski

kukat syliinsä. Ulrikki laski yhteen omat poimimansa ja kun pieni

kukkaisvihko alkoi pyöristyä, piteli tyttö sitä hänen silmiensä edessä

ja poika arveli sitä oikein kauniiksi; mutta tyttö huokasi syvään ja

sanoi:

"Minä toivoisin, että metsässä kasvaisi ruusuja, mutta ei vähäpätöisiä

orjantappuraruusuja, vaan sellaisia kuin Portugalissa kasvaa,

täyteläisiä, punasia ja oikein tuoksuvia. Ei mikään anna parempaa

tuoksua."

Näin tapahtui aina kun he olivat yhdessä. Tyttö pääsi aina hänestä

voitolle loppumattomilla toivomuksillaan ja haluillaan ja tämä

houkutteli pojan esimerkkiä seuraamaan.

"Vai ruusuja — —" matki Ulrikki. "Kuinka kummallisesti sinä

katseletkaan!"

Tytön toivomus muistutti hänelle taikasanaa, josta he edellisenä

päivänä olivat puhelleet ja koko matkalla kotiin he juttelivat tästä

sanasta ja poika kertoi, että hän yöllä oli kolmasti herännyt sen sanan

tähden. Silloin tyttö vilkkaasti yhtyi puheeseen ja huudahti:

"Minäkin tulin sanaa ajatelleeksi, ja nyt vasta minä oikein tiedän mitä

itselleni toivoisin jos joku minulle ilmottaisi sen taikasanan. Minä

toivoisin, että me olisimme yksin mailmassa ja ettei löytyisi ketään

muita ihmisiä kuin sinä ja minä ja isä ja äiti."

"Ja minun äitini myöskin", lisäsi Ulrikki mielistellen.

"Ja sinun isäsi myöskin."

"Niin, hän myös", sanoi poika, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiiruusti

korjata unhottamansa.

Viides luku.

Aurinko paistoi kirkkaasti juutalaisen asuinhuoneen pieniin akkunoihin.

Ne olivat raollaan, että kevätilma pääsisi sisään, mutta ohuet vehreät

verhot olivat kuitenkin vedetyt niiden eteen, sillä Costa rakasti vähän

heikennettyä valaistusta ja hän piti huolta huoneensa suojaamisesta ohi

kulkevien katseilta.

Huoneissa ei ollut mitään erinomaista nähtävää, sillä seinät olivat

sisältä valkoisiksi rapatut ja seinillä ei riippunut muuta kuin

lavendeliseppele, jonka tuoksua Ruthin äiti mielellään hengitti.

Huoneen sisustukseen kuului ainoastaan piironki, useita mataloita

rahia, penkki, jonka päällä oli tyynyjä, pöytä ja kaksi yksinkertaista

karmituolia.

Jo kauvan oli mestari Aatamilla istuessaan toisella näistä kahdesta

tuolista ollut hauskimmat hetkensä, sillä hän istui siinä kun hän sai

pelata sakkipeliä Costan kanssa.

Nyrnbergissä oli Aatami joskus katsellut kun tätä jaloa peliä

pelattiin; tohtori osasi sitä perin pohjin ja oli hänelle neuvonut

kaikki pelin salaisuudet ja temput.

Parina ensi vuonna oli Costa ollut oppilastansa paljoa etevämpi, mutta

sitte tuli aika, jolloin hänen täytyi täydellä todella puolustautua

pelikumppaniansa vastaan ja nyt tapahtui tuon tuostakin, että seppä

pelissä voitti oppineen vastustajansa. Tämä oli kuitenkin paljoa

sukkelampi liikkeissään kuin Aatami, joka aseman tullessa vaikeaksi

vaipui liian pitkällisiin mietiskelyihin.

Eipä liene sakkilaudan ääressä liikkunut erilaisempia käsiä kuin

näiden kahden pelaajan, sillä toinen oli kuin musta, kömpelö

vetojuhta, toinen taas oli keveän, hienon ratsuhevosen kaltainen.

Keskikokoisen juutalaisen hahmo melkein jäi huomaamatta sepän

jättiläisvartalon rinnalla. Miten karkeapiirteinen ja ajatuksia täynnä

olikaan saksalaisen suuri vaalea pää, kuinka erinomaisen hienosti

muodostuneelta ja perin älykkäältä näytti portugalilaisen juutalaisen.

Tänäkin päivänä olivat molemmat miehet istuneet sakkilaudan ääressä,

mutta nyt ei pelattu, vaan oli keskusteltu vakavista, hyvin vakavista

asioista. Tohtori oli keskustelun ajalla noussut paikaltaan ja

levottomasti astunut edestakaisin huoneessa. Seppä istui edelleen

paikallaan.

Ystävän esiintuomat perusteet olivat saaneet hänen mielipiteensä

varmistumaan. Ulrikki oli lähetettävä luostari-kouluun.

Costalle oli mestari myös ilmottanut, mikä vaara häntä uhkasi ja tämä

oli hyvin liikutetulla mielellä. Vaara oli suuri ja turmiota uhkaava,

mutta kumminkin hänestä tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, oikein

hirveältä, että hänen täytyi jättää tämä rauhallinen sopukka. Seppä

tunsi hänkin mikä Costan mielessä liikkui ja hän virkkoi:

"Teidän mieleenne koskee kovasti, kun täytyy jättää tämä paikka. Mutta

mikä täällä Pyövelinmäellä teitä pidättää?"

"Rauha, mestari Aatami, rauha!" huudahti Costa. "Sitäpaitsi", lisäsi

hän tyynemmästi, "olen minä täällä tullut omistamaan maa-omaisuuttakin."

"Oletteko tosiaan?"

"Olen, suuri ja pieni hauta pyövelin puustellin takana ovat minun

omaisuuttani."

"Niin, on tosiaankin tukalaa, hyvin tukalaa, kun täytyy ne jättää",

vastasi seppä, painaen alas päänsä. "Kaikki tämä on teille tullut siitä

syystä, että olette osottanut hyvyyttä minun poikaani kohtaan. Huonon

palkan olette meiltä saanut."

"Palkanko?" vastasi Costa ja heikko hymy liikkui hänen huulillaan.

"En minä mitään palkkaa odota, en teiltä enkä kohtalolta. Näettekös,

mestari Aatami, minä kuulun onnettomaan seurakuntaan, joka ei ajattele

saammeko teoistamme palkan täällä maan päällä vai tuollako ylhäällä. Me

rakastamme sitä, mikä on hyvä; asetamme sen korkealle, ja teemme sitä

sen verran kun voimamme riittävät, sentähden että se on niin kaunista.

Mitä se on, jota ihmiset sanovat hyväksi? Ainoastaan se, joka säilyttää

sielun rauhan. Ja mikä on pahaa? Se on toista, sitä mikä täyttää

sielumme rauhattomuudella. Sen minä sanon teille, mestari Aatami, että

niissä ihmisissä, jotka harrastavat olla hyvät, on levollisempi ja

rauhallisempi elämä, vaikka heitä ajettaisiin niinkuin metsän petoja

kodistaan ja asunnoistaan ja kidutettaisiin kaikilla tavoin, kuin

heidän voimakkaissa vainoojissaan, jotka tekevät vääryyttä. Se joka

etsii muuta palkkaa siitä hyvästä, mitä hän tekee, kuin sitä, mikä

hyvässä itsessään on, hän on — — hänellä on vielä — — häneltä ei puutu

pettyneitä toivomuksia. Ette Te minua täältä karkoita, ettekä Ulrikki,

vaan vanha kamala kirous, joka minun kansaani vainoo missä ikinä se

etsii lepoa, se on — — se — — Minä sanon sen toisen kerran, huomenna,

tämän päivän osaksi jo riittää."

Kun tohtori jäi yksin, painoi hän kätensä lujasti otsaansa vastaan ja

huokasi syvään. Hänen sielunsa silmien ohi kulki hänen mennyt elämänsä

ja siinä hän näki sekä hirvittäviä kärsimyksiä, että ihania iloja; vaan

ei hän nähnyt hetkeäkään, jolloin hänessä olisi ollut lainauksissa

tahto tehdä hyvää. Täällä yksinkertaisen kotinsa tyynessä hiljaisessa

rauhassa oli hän elänyt monta onnellista vuotta ja nyt hänen taas

oli pakko tarttua matkasauvaan kulkeakseen ilman muuta päämaalia

kuin epämääräinen loppu pitkän raivaamattoman tien kuljettua. Hänen

onnettomuuttaan teki nyt vaikeammaksi se mikä tähän saakka oli ollut

hänen onnensa. Vaimon ja lapsen kuljettaminen mukanaan hädässä ja

kurjuudessa, se oli vaikeata, sanomattoman vaikeata; mahtoiko hänen

vaimonsa Elisabeth edes sitä kestää?

Hän kohtasi vaimonsa pienessä puutarhassa rakennuksen takana. Hän oli

polvillaan kukkapenkin ääressä ja kitki rikkaruohoja. Kun tohtori

ystävällisesti tervehti vaimoansa, nousi tämä ylös ja viittasi häntä

luokseen. "Istukaamme", sanoi tohtori ja meni vaimonsa edellä penkille

pensasaidan ääreen, joka erotti puutarhan metsästä. Siellä hän tahtoi

vaimolleen ilmottaa, että nyt oli taas kysymyksessä tämän seudun tomun

puhdistaminen jaloista.

Portugalissa kidutuslavalla oli vaimo kadottanut puhekykynsä.

Ainoastaan silloin kun hän oli mielenliikutuksen vallassa, kykeni hän

epäselvästi änkyttämään joitakuita yksityisiä sanoja, mutta kuulo oli

hänelle jäänyt ja hänen miehensä osasi hänen silmistään arvata hänen

ajatuksensa. Suuri kärsimys oli tehnyt vaon hänen korkeaan otsaansa

ja tämäkin vako selitti paljon; sillä kun hän oli hyvällä mielellä

ja hänessä rauha vallitsi, niin vakoa tuskin näkyikään, mutta jos

hän sai kokea jotain tuskallista tai levotonta mielenliikutusta,

niin vako otsassa vetäytyi kokoon ja suureni huomattavasti. Tänä

päivänä se näytti tyyten kadonneen. Hänen vaaleat hiuksensa olivat

yksinkertaisesti ja sileästi ohimoilla ja hänen vähän eteenpäin

kumartunut vartalonsa oli kuin nuori puu, jonka myrsky oli taivuttanut

ja jolta puuttuu voimaa ja halua ojentua suoraksi.

"Kaunista!" huudahti hän puoliääneen ja ponnistamatta. Mutta hänen

kirkas katseensa todisti selvästi sitä ihastusta, jota hänen sielunsa

tunsi, ja hän osotti ympärillä olevaa vihannuutta ja sinistä taivasta

heidän päällään.

"Ihanaa, ihanaa!" vastasi tohtori lämpimästi. "Kesäkuun päivä näkyy

sinun rakkaista kasvoistasi. Olet kai oppinut täällä hyvin viihtymään?"

Elisabet nyökkäsi vilkkaasti ja painoi molemmat kätensä sydäntään

vasten. Hänen kaunopuhelias katseensa samalla huomattavasti selitti

kuinka hän tunsi olevansa hyvällä mielellä, kuinka kiitollinen ja

onnellinen hän oli täällä, ja kun mies epäröiden kysyi tuntuisiko

hänestä raskaalta jättää tämä seutu ja hakea toinen turvallisempi koti,

niin hän katsoi mieheensä ensin kummastuneena, sitte huolestuneena

ja viimein hän vilkkaasti torjuvalla liikkeellä viittasi kädellään

änkyttäen: "Ei pois, ei pois!" jolloin mies rauhoittavasti vastasi:

"Ei, ei vielä, toistaiseksi voimme olla huoleti."

Vaimo tunsi miehensä, hän oli tarkkasilmäinen ja hän sai aavistuksen

lähenevästä vaarasta. Hänen kasvoihinsa kuvastui levoton jännitys

ja raskas huoli. Ryppy hänen otsassaan vetäysi syväksi, huulilta

kuului vapiseva: "mitä? mitä?" ja silmäykset sekä liikkeet osottivat

kyselemistä.

"Älä ole levoton!" pyysi mies sydämellisesti. "Ei pidä nykyhetkeä

turmella senvuoksi, että tulevaisuus voisi tuoda jotakin

epämiellyttävää."

Hänen tätä puhuessaan oli vaimo lähestynyt häntä ja molemmin käsin

tarttunut hänen käsivarteensa. Mies tunsi vaimonsa sydämmen sykkivän

kiivaasti ja nähdessään tämän kasvoissa tuskalliset liikkeet, huomasi

hän miten syvällistä, voittamatonta kauhistusta tämä tunsi pelkästä

ajatuksesta, että vielä kerran piti lähteä mailmalle, ajettavaksi

maasta maahan, toisesta paikasta toiseen. Hänen mieleensä tuli mitä

kaikkea vaimo oli kärsinyt hänen tähtensä; intohimoisella hellyydellä

hän painoi vaimon vapisevat kädet omiin käsiinsä ja hänen mielestään

tuntui helpolta, varsin helpolta kuolla yhdessä vaimonsa kanssa, mutta

mahdottomalta, ihan mahdottomalta sysätä hänet uusiin vieraisiin

oloihin ja saattaa hänet menemään tuntemattomia kohtaloita kohden. Ja

hän suuteli vaimonsa silmiä, jotka hirveä levottomuus oli avannut selki

selälleen ja ikäänkuin ei mikään vaara, vaan pelkkä mieletön mieliteko

olisi hänet ajanut ulos mailmalle, hän huudahti: "Niin, lapseni, täällä

on paras olla! Olkaamme tyytyväiset siihen mitä meillä on. Me jäämme

tänne, niin, sen me teemme."

Vaimolta pääsi helpotuksen huokaus ikäänkuin tukala taakka olisi

nostettu pois hänen rinnaltaan, otsa taas tasottui sileäksi ja näytti

siltä kuin hänen suuret ylöspäin kohotetut silmänsä olisivat laulaneet

sydämmestä tulevaa "amen'ta".

Costan sielua himmensi synkkyys ja syvä levottomuus kun hän meni

takaisin ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vanha palvelijatar, joka

häntä oli seurannut Portugalista, oli mennyt sisään samalla kertaa

kuin hänkin ja katseli hetkisen, päätään ravistaen, hänen toimiaan.

Hän oli pieni, vanhuuden koukistama juutalaisnainen, vanha akka, jolla

oli nuorekkaasti välkkyvät tummat silmät, ja levottomat kädet, joita

hän puhuessaan tempovilla vilkkailla liikkeillä heilutteli kasvojensa

edessä.

Hän oli elänyt ja vanhentunut Portugalissa ja tultuaan pohjoisempaan

kylmempään ilmanalaan oli hän saanut reumatismin. Sen vuoksi hän

keväälläkin kääri päähänsä niin monta kirjavaa huivia kuin hänellä

oli. Talossa hän ylläpiti melkein kiusallisen tarkkaa järjestystä ja

puhtautta, osasi vähistäkin varoista valmistaa hyvää ruokaa ja osteli

kaikki mitä keittiössä tarvittiin. Ja tämä ei ollut hänelle vähäinen

asia, sillä vaikka hän jo oli ollut enemmän kuin yhdeksän vuotta

Schwarzwaldissa, niin hän oli oppinut ainoastaan muutamia saksalaisia

sanoja. Naapurit pitivät nekin portugalinkielisinä ja arvelivat,

että se kieli oli kumminkin vähän saksankielen kaltaista. Hänen

viittauksensa he ymmärsivät oivallisesti.

Hän oli vapaasta tahdostaan seurannut tohtorin isää, mutta ei

kumminkaan voinut antaa vainajalle anteeksi, että hän oli kuljettanut

hänet etelästä tähän tuimaan, ikävään maahan. Koska hän oli nykyistä

isäntäänsä lapsena kantanut käsivarsillaan, niin hän kohteli tätä

jotenkin ujostelematta. Hänen täytyi saada tietää kaikki mikä talossa

tapahtui, sillä hän tunsi itsensä talon vanhimmaksi ja sentähden myös

ymmärtävimmäksi jäseneksi ja varsin ihmeellistä oli, miten hyvin hän,

monista huiveistaan huolimatta, jotka peittivät hänen korvansa, osasi

kuulla, kun vaan tahtoi.

Tänään hän taas oli kuunnellut ja kun hänen isäntänsä yritteli istumaan

kirjoitustuoliinsa ja terottamaan hanhensulkakynää, katseli hän ensin

ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan kuuntelisi ja meni sitte

lähemmäksi ja virkkoi portugalin kielellä:

"Älkää vielä alkako, Lopez, ensin pitää Teidän kuulla minua."

"_Pitääkö_ minun?" vastasi tämä ystävällisesti.

"Jollette tahdo, niin voin kyllä mennäkin", vastasi hän ärtyneenä.

"Yhdessä kohden istuminen on tosiaan mukavampaa kuin juokseminen."

"Mitä tarkotuksesi on?"

"Luuletteko noita kirjoja tuossa Zionin muureiksi, onko Teillä halua

vielä kerran tehdä tuttavuutta munkkien kanssa?"

"Ai, ai, Rahel hyvä, oletko nyt taas ollut kuuntelemassa? Mene pois

keittiöön."

"Heti paikalla, mutta ensin tahdon puhua. Te luulette jäävänne tänne

vaimonne tähden; mutta kaukana siitä; se on tuo kirja, joka Teitä

täällä pidättää. Minä tunnen mailman, mutta Te ja vaimonne olette

kumpikin aivan kuin olisitte lapsia. Pahuus unhotetaan tuossa tuokiossa

ja hyvän pitäisi kai tulla niinkuin mannan suoraapäätä taivaasta.

Kirjojen ääressä kyllä olette mies, ja mikä melu Teistä nostettiinkaan,

kun tohtorinhattu mukananne tulitte Coimbran yliopistosta! Silloin yksi

ja toinen hoki: Lopez, herra Lopez, mikä loistava nero hän on! Entäs

nyt sitte? Jumala paratkoon! Te teette työtä minkä kerkiätte, ja minkä

palkan siitä saatte? Ette kananmunan hintaa, ette penniäkään. Lähtekää

Alankomaihin, herra setänne luo; hän pian unohtaa kirouksensa, jos

nöyryytätte itsenne hänen edessään. Minkä verran onkaan enää jälellä

niistä rahoista, jotka isänne onnistui pelastamaan?"

Tohtori tässä keskeytti vanhuksen kiihkoisan puheen lausuen ankarasti

"riittää jo!", mutta tämä ei siitä välittänyt, vaan jatkoi vielä

entistä vilkkaammin:

"Riittää, sanotte? Saan kyllä muutoin pitää hyvänäni tarpeeksi

hullutusta, mutta tänään minulta ennen leikattakoon kieleni poikki kuin

minä vaikenen. Hyvä Jumala! lapsi kulta, oletkos aivan järjiltäsi?

Mitä kaikkea onkaan päntätty sinun päähäsi! Mutta sitä ei kirjoissa

selitetä, että jos täällä tulee tietoon se mitä on tapahtunut Portossa,

että sinä olet nainut kastetun gojimin lapsen, kristityn tytön" — — —

Nämä sanat kuullessaan tohtori nousi seisoalle, laski kätensä vanhan

palvelijattarensa olalle ja sanoi juhlallisella tyynellä totisuudella:

"Joka siitä puhuu, hän voi saattaa asian ilmi, niin, sen hän voi

tehdä! Ymmärräthän, Rahel? Kyllä minä tiedän mitä tarkotat, ja tahdon

sentähden sulle sanoa, että vaimoni täällä tuntee itsensä tyytyväiseksi

ja että vaarasta vielä ei ole tietoa. Me jäämme tänne. Sitäpaitse

tiedät, että siitä saakka kuin Elisabeth tuli omakseni, karttavat

juutalaiset minua niinkuin kirottua olentoa; kristityt niinkuin

tuomittua pahantekijää. Juutalaiset sulkevat oven edessäni; kristityt

tahtoisivat avata sen — vankilan oven nimittäin, ainoastaan sen! Tänne

ei tule ketään portugalilaista, mutta Alankomaihin tulee useampikin

munkki ja juutalainen Portosta ja jos joku heistä minut tuntee ja

löytää Elisabetin luonani, niin silloin ei ole vähemmästä kysymys kuin

hänen ja minun hengestäni. Tänne minä jään, nyt sen tiedät minkätähden,

ja mene keittiöön."

Vanhus totteli vastahakoisesti. Tohtori ei istunut enää kirjoituspöydän

ääreen, vaan astuskeli kauvan tavallista nopeammin edestakaisin

kirjahyllyjensä välillä.

Kuudes luku.

Juhannuspäivä oli tulossa. Huomispäivänä piti Ulrikki lähetettämän

luostariin. Luostari-isä Benediktus oli tähän asti pysynyt levollisena,

eikä kukaan ollut tohtorille tehnyt mitään pahaa. Kuitenkin oli

kadonnut se rauhan tunne, joka hänelle ennen oli ollut niin hyvää

tekevä, ja ne varovaisuustoimet, joihin hänen täytyi ryhtyä,

häiritsivät häntä hänen työssään samoin kuin kaikki muukin, mikä hänet

saattoi yhteyteen ulkomailman kanssa.

Sepän oli pidettävä huolta, että Ulrikki varustettiin tarpeellisilla

vaatteilla. Tässä tarkotuksessa hän pojan kanssa ja hyvin varustettu

rahakukkaro mukanaan lähti matkalle, ei kotoseudulle, vaan lähimpään

suureen kaupunkiin.

Siellä oli räätälin luona moni muhkea puku valmiina, ja valikoimisen

kiihkossa Ulrikki tuli hehkuvan punaseksi poskiltaan seisoessaan

avojaloin tuota kirjavaa koreutta katselemassa. Kun hän itse sai

valita, niin hän heti valikoi puvun, jonka muuan aatelismies oli

tilannut pojalleen ja joka kokonaan kiireestä kantapäähän asti

oli toiselta puolen sininen toiselta puolen keltanen. Mutta seppä

hylkäsi sen närkästyneenä; sillä Ulrikin halu saada kirjavaa

vaatetta, muistutti hänen vaimonsa myötäjäispukuja, ruusunpunaista ja

heleänviheriää leninkiä.

Seppä valikoi sentähden kaksi tummaa pukua. Kauniskasvuiselle pojalle

ne olivat soveliaat niinkuin häntä varten tehdyt, ja kun tämä siististi

puettuna, kengät jalassa ja koulupojan lakki päässä seisoi hänen

edessään, niin Aatami ei voinut olla häntä katselematta melkein

hartaudella.

Majatalon isäntä kuiskasi mestarille, ettei hän isoon aikaan ollut

nähnyt niin kaunista poikaa, ja emäntä tuotuaan olutta pöydälle silitti

kostealla kädellään pojan vaaleita kiharoita.

Kun oli tultu kotiin, antoi mestari poikansa, puettuna uuteen

pukuunsa, käydä vierailemassa tohtorin luona. Ruth parkasi hänet

nähdessään ja käveli alinomaa hänen ympärillään, hypisteli uteliaana

jakun villavaatetta ja sen sinisiä koristeliuskoja ja taputteli

tuon tuostakin käsiään. Tytön vanhemmat olivat luulleet, että

eroaminen tuntuisi hänestä ikävältä, mutta tämä nauroi iloisesti

leikkitoverilleen vasten silmiä kun hän lausui jäähyväiset; sillä tyttö

katseli asioita omalla tavallaan, ei sellaisina kuin ne olivat, vaan

sellaisina kuin hän ne kuvasi mielessään. Sen kömpelön Ulrikin sijalla,

jommoisena tämä tänään näyttäysi, oli tytön mielestä se satuprinssi,

joksi hänen nyt piti tulla; ja pitihän pojan tulla kotiin jouluksi, ja

silloin vasta tulisi oikein hauskaksi saada leikkiä hänen kanssaan.

Viime aikoina olivat he olleet toistensa seurassa enemmän kuin ennen ja

olivat alituisesti etsineet sanaa ja yhdessä miettineet tuhansia ihania

asioita, joita poika sanan avulla taikoisi esiin itselleen, tyttö

hänelle ja muille.

Oli sapattipäivä ja sinä päivänä oli vanhalla Rahelilla tapana ja

äidillä sunnuntaina pukea Ruthin ylle pieni keltanen silkkileninki.

Tämä puku aina heleästi sattui Ulrikin silmiin, ja kun Ruthilla oli

se yllään, oli Ulrikki tavallista sävyisämpi ja teki Ruthin mieliksi

kaikin tavoin. Sentähden Ruth iloitsi, että juuri tänään oli sapatti,

ja samoin kun hän kädellään oli koetellut pojan jakkua, niin tämäkin

silitteli hänen leninkiään.

Heillä ei ollut paljo sanottavaa toisilleen, sillä muiden ihmisten

läsnäolo aina hillitsi heidän puhettaan. Mutta sen sijaan tohtori

pojalle antoi monta muistutusta ja varotusta ja rouva Elisabet suuteli

häntä ja ripusti hänen kaulaansa muistoksi pienen kultaisen sormuksen,

jossa oli kiiltävä kivi ja vanha Rahel antoi hänelle nyytin, jossa oli

ihan tuoreita leivoksia ja torttuja evääksi matkalle.

Juhannuspäivänä päivällisen aikaan oli hän isänsä kanssa luostarin

portin edessä. Siellä oli odottamassa sotilaita ja virmoja hevosia; ja

portinvartija osotti niitä sanoen, että "kreivi Frohlingen on siellä

sisällä".

Nämä sanat kuullessaan seppä kalpeni, puristi poikaansa rintaansa

vastaan niin lujasti, että tämä ähkyi ja pyysi sitte erästä luostarin

maallikko-veljistä kutsumaan luostari-isä Benediktusta. Hänelle hän

jätti lapsensa ja lähti sitte allapäin kotomatkalle.

Tähän asti ei Ulrikki ollut oikein tiennyt pitikö hänen olla iloissaan

vai peloissaan siitä että hänet pantiin luostarin kouluun. Valmistelut

olivat olleet mieluisat ja hänen turhamielisyyttään ilahutti ajatus,

että hän saisi istua samalla penkillä, kuin aateliset ja hienot

porvarien pojat; mutta kun hän nyt näki isän menevän menojaan,

tunsi hän sydämensä heltyvän ja hänen silmiinsä kohosi kyyneleitä.

Kun luostari-isä näki sen, veti hän pojan luoksensa, taputti häntä

olkapäälle ja sanoi: "pysy vaan kilttinä ja reippaana poikana,

niin saat nähdä, että täällä on paljon hauskempi olla kuin tuolla

Pyövelinmäellä."

Näistä sanoista sai poika paljon mietittävää, eikä hän taaksensa enää

katsonut kun luostari-isä hänet vei jyrkkää ajotietä myöten ylöspäin

ruokasalin ohi sisään pihamaalle.

Ristikäytävissä pihamaan ympärillä kuljeskeli munkkeja hiljaa

edestakaisin ja heistä yksi ja toinen kohotti paljaaksi ajellun päänsä

valkosen kaapunsa yli katsahtaakseen uutta oppilasta.

Pihan takana oli komea päätyrakennus, jossa oli vierasten huoneet ja

tämän rakennuksen sekä kirkon välillä oli koulun puisto, hedelmäpuilla

istutettu niitty, jonka muuri erotti maantiestä.

Benediktus avasi puisen portin ja lykkäsi Ulrikin leikkikentälle.

Täällä oli kyllä kova melu, mutta kun luostari-isä tuli näkyviin,

taukosi leikki ja Ulrikin tulevaiset leikkitoverit nykäsivät toisiaan

ja katselivat häneen tarkastavin katsein.

Luostari-isä viittasi muutamia pojista luoksensa ja teki heidät ja

sepän pojan tuttaviksi keskenään. Sitte hän vielä kerran taputteli

Ulrikin kiharaista päätä ja jätti hänet yksin toisten seuraan.

Juhannuspäivänä pojat saivat koulusta lupaa ja saivat leikitellä ja

huvitella mielin määrin.

He eivät suurestikaan pitäneet lukua Ulrikista ja töllisteltyään häneen

kylliksensä ja jonkun sanan vaihdettuaan hänen kanssaan, jatkoivat he

kesken jäänyttä yritystään viskata kiviä kirkon katon ylitse.

Ulrikki rupesi kuitenkin lähemmin tarkastelemaan tovereitaan.

Heidän joukossaan oli pieniä ja suuria, vaaleita ja tummaverisiä,

mutta ei yhtään, jonka kanssa hän ei olisi uskaltanut ryhtyä

voimankoetukseen. Tätä ensi sijassa tarkoitti hänen tarkastelunsa.

Viimein kääntyi hänen huomionsa myöskin leikkiin. Vaikka kuinka monta

kiveä olisi viskattu, niin kyllä ne putosivat liuskakiviselle katolle,

mutta eipä yksikään mennyt katon yli. Kuta kauvemmin noita turhia

ponnistuksia kesti, sitä selvemmäksi tuli ylvästelevä hymy, joka

liikkui Ulrikin huulilla, sitä vilkkaammin sykki hänen sydämensä. Hänen

katseensa tarkasteli nurmikkoa ylen ympäri, ja kun hän keksi litteän

teräväreunaisen kiven, kumartui hän nopeasti alas, pujahti ääneti

viskaajien joukkoon, heilautti ruumiinsa yläosaa pitkälle taaksepäin,

ja lennätti kiven kauniissa kaaressa ilmaan.

Kaksikymmentä paria säteileviä silmiä seurasi kiveä ja kun se katosi

näkyvistä kirkon katon taakse, niin kajahti äänekäs riemuhuuto.

Ainoastaan yksi pitkäkasvuinen mustatukkainen nuorukainen oli ääneti

ja haki, sillävälin kuin toiset pojat kehottivat Ulrikkia vielä kerran

viskaamaan, kiven hänkin ja ponnisti kaikki voimansa viskatakseen

yhtä hyvin kuin tuo äsken tullut "keltanokka" ja olikin ihan

onnistumaisillaan.

Nyt antoi Ulrikki toisen kiven seurata ensimäistä ja tämäkin heitto

onnistui. Mustatukkainen Xaver sieppasi heti uuden kiven ja kaikkien

tarkkaavaisuus kääntyi niin innokkaasti siihen, miten nyt piti käymän,

etteivät he nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, kunnes viimein

karkean matala ääni jyrkästi mutta ei kuitenkaan vihaisesti heille

huusi: "lakatkaa pojat kiviä viskelemästä! ei kirkko ole mikään

leikkikalu".

Kun pojat kuulivat nämä sanat, putosi nuoremmilta pojilta heti ne

kivet, joita he olivat tuoneet kilpailijoille, sillä se, joka heille

oli huutanut, ei ollut kukaan sen vähempiarvoinen henkilö kuin

luostarin herra apotti itse.

Pian menivät sekä pienemmät että suuremmat pojat hänen luoksensa

suutelemaan hänen kättään tai takinhihaansa ja tuo muhkea mies, joka

osasi tummilla silmillään varmasti ohjata hänen valtansa alaista

joukkoa, vastaanotti äänetönnä ja totisena tämän kunnianosotuksen.

"Vakavana toimessa, iloinen leikinteossa" oli hänen mielilauseensa.

Sitävastoin kreivi von Frohlingen, joka apotin seurassa oli tullut

koulupihalle, oli semmoisen miehen näköinen, jonka mielilauseena on:

"ei milloinkaan vakava, aina iloinen".

Kreivi ei ollut vanhentunut siitä ajasta, jolloin Ulrikin äiti

lähti liesuunsa, mutta hänen katseensa oli aina vaan yhtä iloinen

ja tiilinpunertava väri hänen kauniilla kasvoillaan, pehmoisen

vaalean täysiparran ja vilkkaiden silmien välillä todisti, että hän

yhtä paljon rakasti hyvää viiniä kuin hempeitä naisia. Kuinka hyvin

hänelle sopikaan atlas-puku ja musta samettinen lierilakki, ja kuinka

kauniisti valkoset puhvit tulivat huomioon tummansinistä väriä vastaan

hänen vaatteissaan! Kuinka ylpeästi heiluikaan keltanen ja valkonen

höyhen lakin päällä, kuinka hienot olivatkaan pitsit kaulustassa

ja rantikkaissa! Hänen poikansa, kauniin isänsä kuva, seisoi hänen

vieressään ja hän oli tuttavallisesti laskenut käsivartensa pojan

olkapäälle, ikäänkuin tämä ei olisi ollutkaan hänen lapsensa, vaan hyvä

ystävä ja toveri.

"Kas noita peevelin poikia!" kuiskasi kreivi apotille. "Näittekö miten

tuo vaaleapäinen tuolla viskasi? Minkä perheen jäseniä se nuori herra

on?"

Hengellinen ylimys kohautti vaan olkapäitään ja vastasi naurahtaen:

"Hän on Pyövelinmäen pajasta."

"Seppä Aataminko poika?" vastasi kreivi nauraen. "Helkkari soikoon!

Sainpa minä kerran rippituolissa vaikean hetken hänen äitinsä tähden.

Tukan ja silmät on poika saanut kauniilta Florettelta, muutoin hän

on isänsä näköinen. Teidän luvallanne, herra apotti, huudan pojan

luokseni."

"Sitte, sitte", vastasi luostarin johtaja ystävällisesti, kieltävällä

äänellä, joka ei sallinut vastaan väittelemistä.

"Kertokaa ensin pojille mitä olemme päättäneet."

Kreivi kumarsi kunnioittavasti, veti sitte poikansa lähemmäksi luokseen

ja odotti poikia, joita hän viittasi lähestymään.

Kun pojat tiheässä ryhmässä olivat koolla hänen edessään, huudahti

kreivi:

"Te olette jo kerran sanoneet jäähyväiset tälle rasavillille. Mitä

sanoisitte, jos minä antaisin hänen jäädä teidän seuraanne jouluun

asti? Herra apotti on niin hyvä, että suostuu pitämään hänet niin

kauvan, ja te —"

Hän ei saanut puhutuksi loppuun, sillä pojat hyökkäsivät hänen

kimppuunsa ja huusivat:

"Jää tänne Filip! Kreivi Lips jääköön tänne!"

Pieni pellavatukkainen poika vetäytyi liki äsken saatua suojelijaa,

toinen suuteli kreivin kättä, ja pari suurempaa poikaa yritti vetää

häntä pois isän luota takaisin omaan seuraansa.

Apotti katseli tätä kaikkea iloisen näköisenä ja kirkkaat kyyneleet

valuivat kreivin partaan, sillä hänellä oli herkkätunteinen sydän. Kun

hän oli malttanut mielensä huudahti hän:

"Lips jää tänne, te poikaviikarit, hän jää tänne! Ja herra apotti on

antanut luvan teille seurata minua metsästyslinnaan tekemään siellä

juhannuskokkovalkean ja siellä teiltä ei puutu viiniä eikä leivoksia."

"Eläköön kreivi von Frohlingen, hurraa! hurraa! hurraa!" kirkuivat

pojat ja jokainen, jolla oli lakki päässä, heilutti sitä korkealle

ilmaan. Ulrikki seurasi toisten esimerkkiä, ja kaikki pahat sanat,

jotka hänen isänsä oli lausunut tuosta kauniista iloisesta herrasta, ja

Markun herjaukset ritareita ja aatelismiehiä vastaan olivat unhottuneet.

Apotti ja hänen seuraajansa menivät menojaan. Kun pojat tiesivät, ettei

kukaan kuullut eikä nähnyt heitä, huudahti kreivi Lips:

"Sinä, keltanokka siellä, viskasit katon ylitse, sen minä itse näin.

Tule tänne poika! Yli katon! Kas sitähän minäkin. Se tulee voittajaksi,

joka ensin kivellä viskaa rikki akkunaruudun kirkon tornista."

Sepän poika tuli hämilleen, sillä hän pelkäsi vallattomuutta ja kavahti

herra apottia ja isäänsä. Mutta kun nuori kreivi ojensi molemmat

nyrkkinsä ja sanoi: "jos sinä saat punasen kiven, niin sinä heität

ensiksi", niin hän osotti toverin oikeata kättä ja kun punanen kivi oli

siinä kourassa, niin Ulrikki alkoi kilpailun. Hän viskasi kiven ja sai

sattumaan ikkunaan, ja poikain äänekkäästi huutaessa ilosta useampi

pyöreä lasiruutu irtautui lyijykehyksestä, putosi helisten säpäleiksi

kirkonkatolle ja sitte hiljaa alas nurmikolle. Kreivi Lips pyrskähti

äänekkäästi nauramaan, niin hauskaa se hänestä oli, ja valmistautui

hänkin samalla tavalla heittämään. Mutta nyt puinen portti paiskattiin

kiivaasti auki, ja veli Hieronymus, ankarin kaikista luostarin isistä,

tuli leikkikentälle. Kiukkuisen munkin posket hehkuivat vihasta, hänen

suustaan tulvaili hirmuisia uhkauksia ja hän katseli poikia hurjasti

mulkoilevilla silmillä, pyhästi vakuuttaen, että aijottu juhannusjuhla

peruutettaisiin, ellei jumalaton templin häpäisijä, joka oli rikkonut

tornin ikkunan, ilmoittautuisi.

Silloin nuori kreivi rohkeasti esiin ja sanoi anteeksi pyytävällä

äänellä.

"Minä sen tein, herra pater. Se sattui vahingossa. Antakaa anteeksi!"

"Sinäkö?" kysyi munkki ja hänen äänensä kaikui lempeämmin ja vähemmin

ankarasti kun hän jatkoi: "ei koskaan muuta kuin ymmärtämättömyyttä

ja ylimielisyyttä! Milloinka opit järkesi hillitsemään, kreivi Filip?

Koska se sattui vahingossa, niin olkoon anteeksi tällä kertaa".

Näin sanottuaan lähti luostarin isä pihalta. Kun hän oli sulkenut

portin jälkeensä, lähestyi Ulrikki jalomielistä toveriansa ja sanoi

niin hiljaa, että ainoastaan tämä sen oivalsi, mutta kiitollisena ja

sydämen pohjasta: "Sitä minä en milloinkaan unhota!"

"Mitä joutavia!" vastasi nuori kreivi nauraen ja pani kätensä

käsityöläisen pojan kaulaan. "Jos ei lasi helähtelisi, niin nyt minä

viskaisin. Mutta onhan päivää huomennakin."

Seitsemäs luku.

Syksy oli tullut. Koulun pihassa lenteli kellastuneita lehtiä ylen

ympäri kirkon; kirkon katolle kokoutui kottaraiset lähteäkseen

muuttomatkalle ja Ulrikki olisi mieluimmin lähtenyt heidän mukaansa,

samantekevä mihin hyvänsä. Hän ei voinut viihtyä luostarissa ja

toveriensa joukossa. Harvoin hän täällä oli mikä hän oli ollut

Pyövelinmäellä, nimittäin ensimäinen joukossa, ja kaikista harvimmin

koulussa, sillä isä oli kieltänyt Costaa opettamasta hänelle latinaa ja

siitä syystä oli hän kaikista viimeinen.

Usein poikaparka istui, kun kaikki muut olivat makuulla, lakkaamatta

palavan lampun ääressä etuhuoneessa lukemassa, mutta sekään ei

auttanut, hän ei saavuttanut tovereitaan ja kun hän mielipahalla

tunsi, että hän uutterimmista ponnistuksistaan huolimatta jäi muista

jälemmäksi, niin se katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ärtyisäksi.

Toverit eivät häntä säästäneet, ja kun he häntä sanoivat

"tallirengiksi" siitä syystä, että hänen usein piti auttaa isä

Benediktusta pahankuristen hevoskonien taltuttamisessa, niin hän

raivostui ja käytti suuria voimiansa.

Pahimmissa väleissä hän oli mustan Xaverin kanssa, jolta hän oli saanut

tuon ruman haukkumanimen.

Tämän pojan isä oli voutina pikkukaupungissa ja hän oli saanut luvan

Mikkelinmessu-juhlaksi ottaa poikansa mukaansa kotona käymään.

Kun Xaver tuli takaisin, tiesi hän kertoa Ulrikin vanhemmista

monellaisia juttuja, jotka hän oli saanut puolittain ymmärtämistään

juorupuheista. Nyt lasketeltiin suusta semmoisia puheita, joita hän ei

kuitenkaan ollut kuulevinansa, koska hän ei rohjennut niitä väittää

valheiksi, kun ne mahdollisesti voivat olla tosia. Hän tiesi varsin

hyvin, kuka tämän kaiken oli kielinyt toisille ja sentähden hän Xaverin

salakavalan ilkeyden palkitsi julkisella vihollisuudella.

Kreivi Lips tästä kaikesta ei välittänyt ollenkaan. Hän pysyi Ulrikin

parhaana ystävänä ja seurasi häntä mielellään hevostenkin luo. Hänen

vilkas sielunsa kohtasi iloisesti käsityöläisen pojan, kun tämä

kertoeli Ruthin mielikuvaelmista ja usein hän Ulrikin kanssa erkani

muista tovereista, kun oltiin ulkona leikkimässä. Mutta juuri tätä

seikkaa eivät äsken tulleelle antaneet anteeksi monet, jotka ennen

olivat olleet lähemmät tuttavat tuon ylhäisen pojan kanssa.

Kaupunkilais-poika Xaver ei ollut koskaan ollutkaan kreivin pojan

ystävä ja hänen onnistui yllyttää moni vihamieliseksi entistä suosikkia

kohtaan sentähden että tämä, kuten Xaver häntä syytti, luuli olevansa

muita parempi ja vielä enemmän Ulrikkia kohtaan joka oli puoleksi renki

ja rohkeni heitä mestaroida ja kohdella väkivaltaisesti.

Koulussa toimivat munkit pian huomasivat, miten huono sopu oli uuden

oppilaan ja hänen toveriensa välillä, ja kuinka oli kyllin syytä

arveluttavasti ravistaa päätänsä.

Benediktus ei ollut malttanut jättää mainitsematta kuka oli ollut

Ulrikin opettaja Pyövelinmäellä ja mitä juutalainen oli pojalle

opettanut, näytti kantavan kummallisia ja harmillisia hedelmiä.

Isä Hieronymus, joka pojille opetti uskontoa, joutui vallan

haltioihinsa, kun hän joutui puhumaan niistä turmiollisista opeista,

jotka kummittelivat uuden oppilaan päässä.

Kun hän, vähän sen jälkeen kuin Ulrikki otettiin kouluun, oli puhunut

Kristuksen pelastustyöstä, ja oli pojalta kysynyt, mistä mailma piti

pelastettaman Vapahtajan kärsimyksen kautta, oli tämä vastannut:

"mahtavien ja rikkaiden sortovallasta".

Toisen kerran oli hän puhunut pyhistä sakramenteista ja oli kysynyt:

"millä tavoin kristitty varmaan saa armon, jollei hän sitä tee

mahdottomaksi, s.o. tee kuolemansyntiä?" Tähän oli Ulrikki vastannut:

"kun emme kenellekään tee sellaista, joka meitä itseämme loukkaisi".

Sellaisia kummallisia puheita sai usein kuulla pojan suusta. Muutamat

oli hän kuullut Hirsipuu-Markun suusta, toiset tohtorilta, ja kun

munkit kysyivät, mistä hän oli sellaista oppinut, mainitsi hän aina

ainoastaan tohtorin, sillä munkkien ei pitänyt saada tietää mitään

hänen seurustelustansa metsänriistan varkaan kanssa.

Monista puheistaan, jotka hän oli luullut kauniiksi ja Jumalalle

otollisiksi, sai hän ankarat nuhteet ja kovat rangaistukset ja onneton,

murheellinen nuori sielu usein ei löytänyt mitään neuvoa hädässään.

Hyvän Jumalan ja Vapahtajan puoleen, joita hänen sanottiin puheillaan

herjanneen, hän ei voinut kääntyä, sillä hän pelkäsi heitä, mutta kun

hän oli menehtymäisillään sydämen tuskista, silloin hän rukoili apua

pyhältä neitsyeltä.

Sen onnettoman naisen kuva, josta hän oli kuullut puhuttavan pelkkää

pahaa, sen naisen, joka oli hänet hyljännyt ja jonka uskottomuus

antoi toisille pojille tilaisuuden ja oikeuden tehdä hänestä pilkkaa,

sulautui hänen silmissään yhteen sen puhtaan kuvan kanssa pyhästä

neitseestä, joka oli kirkossa ja jonka luostari-isä Lukas oli tuonut

mukanansa Itaaliasta.

Kaikista niistä valituksista huolimatta, joita apotille tehtiin

Ulrikkia vastaan, piti tämä häntä harhaan joutuneena, mutta paljo

lupaavana kelpo poikana ja tätä hänen arveluansa vahvistivat musikin

opettaja ja maalaustaidon opettaja Lukas, jonka paras oppilas Ulrikki

oli; mutta nämäkin molemmat olivat vihoissaan juutalaiselle, joka tämän

lahjakkaan lapsen oli houkutellut turmion tielle ja usein he kiusasivat

apottia, joka ei suinkaan ollut mikään kiihkoilija, että tämän piti

antaa kiduttamalla tutkia juutalaista.

Marraskuussa kutsuttiin vouti ja hänelle annettiin tieto niistä

harhaopeista, millä juutalainen oli turmellut kristityn lapsen sielun.

Viisas apotti halusi, että tähän aikaan, jolloin oli levinnyt

kapinallinen henki kirkon valtaa vastaan, oli vältettävä kaikkea, joka

herättäisi huomiota; mutta vouti pidätti itselleen oikeuden saada

ryhtyä tohtoria syyttämään. Kumminkin, sanoi hän, piti ensin syytettyä

vastaan hankittaman kelpaavia todistuksia. Isä Hieronymuksen piti

kirjottaa ne herjaavat lauseet, jotka hän todistajien läsnäollessa oli

pojan suusta kuullut ja adventinaikaan piti seppä ja hänen poikansa

otettaman kuulusteltaviksi.

Apotti, joka mieluimmin kaikessa hiljaisuudessa harjotti humanistisia

opinnoita, oli hyvillään kun tämä asia oli maallisen esivallan käsissä

ja hän kiihotti isä Hieronymusta pysymään varsin tarkkaavaisena.

Kolmantena adventtisunnuntaina tuli vouti uudestaan luostariin. Hänen

hevosensa olivat vaan vaivaloisesti saaneet reen kiskotuksi syvien

lumikinoksien läpi rotkotiellä ja puoleksi paleltuneena hän ensiksi

antoi johtaa itsensä ruokasaliin ja kyseli siellä poikaansa.

Tämä makasi kylmässä makuusalissa kääre silmän päälle sidottuna ja

kun vouti meni poikansa luo, sai hän kuulla, että Ulrikki oli tätä

rääkännyt.

Vaikkei Xaver olisikaan tehnyt katkeria syytöksiä, niin hänen isänsä

olisi muutoinkin tuntenut itsensä ankarasti suuttuneeksi väkivaltaista

poikaa vastaan, eikä vouti tahtonut ollenkaan rauhottua sittenkään,

vaikka hänelle ilmotettiin, että pieni väkivallantekijä oli moneksi

viikoksi erotettu toisten poikien leikeistä ja oli määrätty saamaan

niukemmin ravintoa. Julmistuneena hän meni apotin luo.

Edellisenä päivänä oli Ulrikki ilman nuoren kreivin seuraa, koska

tämä jonkun pahanilkisyyden takia oli arestissa, tullut lumiselle

leikkikentälle, jossa hänen kimppuunsa oli hyökännyt Xaver ja tusina

muita toveria ja nämä olivat hänen paiskanneet lumihankeen, niin että

hän oli vähällä tukehtua. Liittoutuneet olivat tunkeneet jääkappaleita

ja lunta hänen vaatteittensa sisäpuolelle lämmintä ihoa vastaan, olivat

kiskoneet kengät hänen jaloistaan ja täyttäneet ne lumella ja sen

lisäksi oli Xaver asettunut hänen selkäänsä ja painanut hänen kasvonsa

lumeen niin että hän ei voinut enää hengittää ja oli luullut siihen

kuolevansa.

Ulrikki oli ponnistaen viimeiset voimansa onnistunut heittämään pois

päältään kiusaajansa ja pitää hänet kiini.

Kun toiset lähtivät käpälämäkeen, sai Ulrikki purkaa raivonsa voudin

poikaa vastaan ensin nyrkillään ja sitte raskaalla kengällään, joka

oli hänen vieressään. Samalla kertaa tuli tuiskuna lumipalloja joka

puolelta hänen ruumiiseensa ja kasvoihinsa; tämä kiihoitti hänen

kiukkuansa ja niinpian kuin Xaver, joka oli hänen allansa, ei enää

tehnyt vastarintaa, oli hän hypännyt pystyyn ja posket tulisena ja

nyrkit koholla huutanut: "Malttakaapa vaan te pahanilkiset pojat!

Tohtori tuolla Pyövelinmäellä tietää sanan, sen avulla hän teidät

jok'ikisen muuttaa sammakoiksi ja rotiksi!"

Nämä sanat Xaver oli tarkoin pannut muistiin ja kertonut isälleen

höystäen ne monella valheellisella lisäyksellä.

Apotti kuunteli aivan tyynenä voudin valituksia. Suuttunut isä hänen

mielestään ei ollut mikään pätevä todistaja, mutta asia näytti hänestä

kumminkin tarpeeksi tärkeältä, että hän kutsutti Ulrikin luoksensa ja

alkoi kuulustella, vaikka munkkien kokous jo oli alkanut. Juutalainen

oli tosiaan tyttärensä kanssa puhunut loitsusanasta, ja luostarikoulun

oppilas oli sillä uhkaillut tovereitansa. Tutkinto voitiin siis alkaa.

Ulrikki vietiin takaisin rangaistushuoneeseen. Siellä hänellä oli

tarjolla laihaa keittoa ja leipää, mutta hän ei koskenut kumpaankaan.

Hän oli kyllästynyt ruokaan ja juomaan eikä työkään tahtonut sujua

jouten istuessa.

Kello, jolla luostarin kaikki asukkaat kutsuttiin kokoon, kuului nyt

toisella ajalla kuin tavallisesti ja kun tuli iltamessun aika, niin

kulkusten kilinä houkutteli hänet ikkunasta katsomaan. Apotti ja isä

Hieronymus puhelivat hiljaa voudin kanssa, joka valmistautui nousemaan

rekeen.

He puhelivat hänestä, Ulrikista, ja tohtorista ja kaikki oppilaat

olivat sitä ennen kutsutut kokoon todistamaan häntä vastaan. Ei kukaan

ollut sitä hänelle sanonut, mutta hän tiesi sen kumminkin ja tohtorin

tähden häntä vaivasi sellainen levottomuus, että kylmä hiki nousi hänen

otsalleen.

Hän ymmärsi nyt selvästi, että hän oli sekottanut opettajansa sanat ja

metsävarkaan herjauspuheet ja pannut nämäkin Ruthin isän suuhun.

Hän tunsi olevansa petturi, valehtelija, kurja hunsvotti.

Hän tahtoi mennä apotin luo ja tälle tunnustaa kaikki, mutta ei

kuitenkaan tohtinut ja niin kului tuntikausia kunnes iltamessun aika

oli käsissä.

Kirkossa hän koetti rukoilla, vaan ei itsensä puolesta vaan tohtorin;

mutta vaikka hän kuinka koetti, niin hän ei tuntenut hartautta,

sillä hän ei voinut muuta ajatella kuin tuomioistuinta ja ollessaan

polvillaan kädet silmien edessä hän näki selvästi edessään juutalaisen

ja itsensä tutkittavana raatihuoneessa.

Vihdoinkin iltamessu oli lopussa.

Hän nousi ylös. Aivan häntä vastapäätä oli suuri ristiinnaulitun kuva,

ja Vapahtaja ristin päällä, joka muulloin pää kallellaan niin lempeästi

ja kärsivänä katsoi maahan, näytti tänäpäivänä katsovan häneen samalla

rankaisevana ja valittavana.

Makuuhuoneessa toverit häntä karttoivat kuin ruttotautista, mutta sitä

hän tuskin huomasikaan.

Kuunvalo ja lumen heijastus tuli kirkkaasti valaisten akkunasta sisään;

mutta hän halusi synkkää pimeyttä ja peitti päänsä tyynyihin.

Tornin kello löi kymmenen.

Hän nousi istualle ja kuunteli nukkuvien syvää hengitystä kummallakin

puolellaan ja rottien nakertamista sänkyjen alla.

Hänen sydämmensä sykki yhä kiivaammin ja pelokkaammin, mutta äkkiä

tuntui sydämmen sykkiminen taukoavan, sillä ääni oli hiljaa lausunut

hänen nimensä.

"Ulrikki!" kuiskattiin hänelle vielä kerran, ja nuori kreivi, joka

makasi viereisessä sängyssä, nousi ylös ja kumartui hänen puoleensa.

Ulrikki oli puhunut hänelle sanasta ja oli hänen kanssaan usein samoin

kuin ennen Ruthin kanssa antautunut toivomuksien alalle. Nyt Filip

hänelle kuiskasi:

"Nyt on tekeillä hyökkäys tohtoria vastaan. Apotti ja vouti on

meitä kuulustellut niinkuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta.

Mitä sanasta tiedän, sen pidän omana tietonani; sillä minun tulee

juutalaista sääli; mutta Xaver, tuo salakavala ilkiö, on asian

kääntänyt siksi, että sinä olit saanut sanan haltuusi; jo sitä ennen

tuli hän luokseni ja ilmaisi, että hänen isänsä huomen aamuna varhain

vangitsee juutalaisen ja että tämä sitte viedään piinapenkille. Ei ole

vielä ratkaistu, tuleeko hän hirtettäväksi vai poltettavaksi. Mutta

varmaan hän tulee tapettavaksi, sanoo Xaverin isä, ja Musta on siitä

iloissaan.

"_Silentium, turbatores!_" (ääneti, häiritsijät); kuului vartioivan

luostari-isän uninen ääni komentavan, jonka jälkeen molemmat pojat

laskeusivat jälleen vuoteilleen ja pysyivät hiljaa.

Nuori herra oli pian taas nukkunut, mutta Ulrikki painoi päänsä vielä

syvemmälle tyynyihin ja hän oli näkevinänsä sen ystävällisen miehen

miettivät kasvot, jolta hän oli oppinut niin paljon ja saanut kokea

niin suurta rakkautta. Sitte näyttäytyi hänen sielunsa silmien edessä

mykkä vaimo ja hänestä tuntui kuin tämä olisi taputtanut häntä poskelle

niinkuin niin usein ennenkin pehmoisella kädellään ja myöskin näki

hän Ruthin, mutta tällä ei ollut yllä keltainen silkkileninki, vaan

nukkavieru kulunut silkkinen puku ja tyttö itki painaen päänsä syliin.

Ulrikki voihki äänekkäästi. Kello löi yksitoista. Hän nousi ylös ja

kuunteli ja kun kaikki oli hiljaa, pukeutui hän äänettömästi, otti

kengät käteensä ja koetti avata päänpohjissa olevaa ikkunaa. Päivällä

se oli ollut auki, mutta nyt olivat puitteet jäätyneet kiinni. Ulrikki

ponnisti seinää vastaan ja kiskoi kaikin voimin, mutta akkuna kesti

tempauksen toisensa jälkeen. Viimein se äkkiä antoi perää ja lensi

auki. Silloin kuului hiljainen rasahdus ja narahdus, mutta vartioiva

luostari-isä ei herännyt, vaan kuului hiljaa mutisevan unissaan.

Poika seisoi siinä hetkisen liikkumatonna ja hengitystään pidättäen,

mutta sitten hän kapusi akkunalaudalle ja katseli ulos. Makuuhuone oli

luostarin toisessa kerroksessa vallin yläpuolella, mutta tavattoman

suuri leveä lumihanki oli suoja-muurin vieressä ja tämä rohkaisi

Ulrikin mieltä.

Hän teki ristinmerkin hätäisesti, hiljaa hymisi hän: "Maria, rukoile

puolestani!" sitte hän sulki silmänsä ja uskalsi hypätä.

Hänen korvissaan humahti ja kohahti, hänen äitinsä kuva suli yhteen

kirjavana sekotuksena juutalaisen kuvan kanssa. Sitte hänet nielasi

jäätikkö ja hänestä tuntui kuin sekä ruumis että sielu kohmettuisi.

Mutta tämä tunne valtasi hänet ainoastaan muutamaksi silmänräpäykseksi,

sitte hän rimpuili ylös lumihangesta, otti kengät jalkaansa ja lähti

ikäänkuin susilauman ahdistamana laukkaamaan yön selkään, alas

vuorenrinnettä, halki rotkotien, poikki mäenharjanteen ja viimein

jokivartta myöten kaupunkiin ja Pyövelinmäelle.

Kahdeksas luku.

Voudin hevoset eivät olleet kulkeneet luostarin ja kaupunginportin

välistä matkaa nopeammin kuin Ulrikkikaan.

Kun seppä hänen kolkutuksestaan oli herännyt unestaan ja tuntenut hänen

äänensä, ymmärsi hän kohta, mistä oli kysymys ja kuunteli ääneti pojan

tunnustuksia samalla kun hän yhtaikaa nopeasti, mutta varovasti kaivoi

esiin kätketyt rahansa, täytti säkin tarpeellisimmilla tavaroilla,

pisti vyönsä alle pienimmän moukarinsa ja kaatoi vettä kiiluvaan

hiillokseen. Sitte hän sulki oven ja lähetti Ulrikin Hirsipuu-Markun

luo, jonka kanssa hän jo oli tehnyt niitä näitä sopimuksia, sillä

Ilveilijä-Kasperi, joka tyttäriensä kautta sai tietää enemmän kuin

kukaan muu, oli eilen tullut hänen luoksensa kertomaan, että jotakin

oli tekeillä juutalaista vastaan.

Aatami löysi tämän vielä hereillä työssä. Hän oli varuillaan sitä

vaaraa vastaan, joka uhkasi, ja oli valmis lähtemään pakoon. Ei

valituksen sanaa, ei yhtään levotonta liikettä ilmaissut vainotun

suurta sieluntuskaa ja mestari tunsi itsensä liikutetuksi, kun hän

kuuli miten tohtori herätti vaimonsa ja lapsensa heidän unestaan.

Kovasti kauhistuneen mykän vaimon hätäisen voihkinan ja Ruthin

äänekkään itkun ja uteliaat kysymykset voitti kuulumattomiksi vanhan

Rahelin voivotusulina, kun tämä entistä enemmän huiveja käärittyinä

pään ympäri syöksi sisään ja valittaen sekä toruen vieraalla kielellä

kiiruusti haroi kokoon mitä eteen sattui. Hän oli raahannut mukaansa

sisälle suuren arkun ja viskeli siihen kynttiläjalat, saviruukut jopa

sakkipelinkin ja Ruthin vanhan nuken, jolta pää oli rikottu.

Kun kolmas tunti puoliyön jälkeen alkoi, oli tohtori valmis lähtöön.

Oven edustalla oli Hirsipuu-Markun reki, jonka eteen oli valjastettu

hänen pieni hevosensa.

Se oli kummallinen elukka, ei juuri vasikkaa suurempi, laiha kuin vuohi

ja sen lisäksi paikoittain karvanen, toisin paikoin karvaton niinkuin

villakoira, joka luo takkunsa.

Seppä auttoi mykkää rekeen, tohtori asetti Ruthin hänen syliinsä,

Ulrikki lohdutteli lasta, joka kyseli paljon, luvaten vastata sitte

myöhemmin, mutta vanha Rahel ei tahtonut luopua kistusta ja saatiin

töin tuskin istumaan rekeen.

"Tiedäthän, vuorien poikki, alas Reinjoen laaksoon, saman tekevä

mihin", kuiskasi Costa Hirsipuu-Markulle.

Tämä kiiruhti pientä hevostaan ja vastasi kääntymättäkään israelilaisen

puoleen, joka häntä oli puhutellut, vaan sepän puoleen, koska hän luuli

tämän paremmin häntä ymmärtävän kuin kirjatoukka Costa. "Rotkotietä

myöten kulkeminen ylöspäin, tekemättä mitään kierrosta, ei käy päinsä.

Kreivin jahtikoirat heti löytäisivät jälkemme, jos ne usutetaan

meitä etsimään. Ensin suurelle maantielle ja sitte Lautenhofin luona

poikkeamme oikealle tielle. Huomenna on toripäivä. Silloin tulee jo

aikaisin ihmisiä kylistä ja he kulkevat lumella niin että koirat

kadottavat jälkemme. Jospa vaan sataisi lunta!"

Kun tultiin pajan kohdalle ojensi tohtori kätensä mestarille sanoen:

"Ei tämän edemmäksi, ystävä Aatami."

"Me seuraamme mukana, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Ajatelkaa toki — —" alkoi tohtori puhua, mutta seppä keskeytti puheen:

"Minä olen tarkoin ajatellut kaikkea. Poissa on poissa. Poika, ota

säkki tohtorilta."

Ison ajan kuluessa ei vaihdettu sanaakaan.

Yö oli kylmä ja kirkas.

Miehet kulkivat kaikki kolme pehmeässä lumessa. Ei kuulunut muuta

kuin reen jalaksien narinaa ja silloin tällöin mykän naisen hiljaista

valitusta tai joku äänekkäämpi sana vanhuksen sopotuksesta itsekseen.

Ruth oli nukkunut äitinsä syliin ja hengitti raskaasti.

Lautenhofin luona johti kapea tie vuoristoon kauvas metsään.

Jyrkemmissä vastamäissä miehet auttivat pientä hevosta, sillä lunta

ulottui sen polvien yli ja hevonen köhi usein huiskuttaen päätään ylös

ja alas ikäänkuin se olisi voita kirnunnut. Kerran kun elukkaparka sai

ankaramman horkan kohtauksen, osotti Markku vehreätä villaliinaa, joka

tammalla oli kaulassa, ja kuiskasi sepälle: "kaksikymmenvuotias ja

horkka vielä lisäksi."

Pieni tammahevonen nyökki päätään hitaasti ja surkeasti ikäänkuin se

olisi tahtonut sanoa: "kyllä elämä sentään on kovaa, tästä kai tulee

minun viimeinen rekireissuni."

Leveät kuusenoksat raskaan lumipainon alla roikkuivat uupuneina

matkamiesten tiellä, joka paikassa puiden runkojen välillä helotti

lumipeite yksitoikkoisen valkoisena, tien ohessa olevien tummien

kallionlohkareiden huipuilla oli valkoset pehmosen lumen muodostamat

sileät lakit, metsäpuro oli pitkin reunoja jäätynyt ja ainoastaan

keskikohdalla valui vesi hitaasti kristallipintojen ja terävien

jääpuikkojen välillä ja juoksi alas laaksoon.

Niin kauvan kuin kuu valaisi, kiilsi ja välkkyi kimaltelevia valoja

lumen ja jään pinnalla; mutta sitte matkamiehillä ei ollut muuta valoa

kuin kaikki peittävän lumihangen yksitoikkoinen kajastus.

"Jospa vaan sataisi lunta!" hoeskeli sysimies. Kuta korkeammalle

tultiin, sitä syvempi oli lumihanki ja sitä tukalammaksi tuli siinä

kahlaaminen.

Tohtorin vuoksi seppä useamman kerran komensi "seis!" ja silloin

Costa meni reen luo kysymään: "Mikä nyt on?" taikka hän sanoi: "Kyllä

kaiketi jo jatkamme?" Kun kaukaa kuului ketun räkytys, jos susi laski

ulvovan äänen tai huhkain lensi puun latvoissa, niin kuului vanha Rahel

myöskin päästävän rääkkyvän äänen ja toisetkin hypähtivät säikähtyen.

Ainoastaan Markku kulki tyynenä ja antamatta narrata itseään pikku

tammahevosensa pään kohdalla, sillä hän tunsi kaikki äänet metsässä.

Aamupuolella tuli kovempi pakkanen. Ruth heräsi ja alkoi itkeä ja isä

kysyi levotonna: "Milloinka seisatumme lepäämään?"

"Tuon mäen takana, kymmenkunta jousipyssyn ampumamatkan päässä täältä."

"Rohkeutta!" kuiskasi seppä. "Asettukaa rekeen, tohtori, me toiset

lykkäämme."

Mutta Costa osotti läähättävää hevosta, ravisti päätänsä kieltävästi ja

laahusti eteenpäin.

Kummallista kaaripyssyä lienee sala-ampuja käyttänyt, sillä toinen

neljännestunti toisensa jälkeen kului eikä vieläkään oltu päästy mäen

huipulle. Sen lisäksi alkoi yhä enemmän valjeta ja hiilenpolttaja

käänteli päätänsä aina levottomammin, milloin ylöspäin, milloin

sivulle. Taivas oli pilvessä, valo ylhäällä harmaa ja sakea, ja täynnä

valkoista sumua. Lumi oli vielä häikäisevä, mutta se ei kiiltänyt eikä

kimallellut enää, vaan lähellä ja kaukana se oli kiillottaman valkonen

kuin liitu.

Ulrikki astui reen vieressä ja lykkäsi. Kun Ruth kuuli hänen ähkivän

ja puhkivan, taputti hän pojan kättä, joka oli reen laitaa vastaan, ja

tämä teki pojalle hyvää ja hän hymyili.

Kun jälleen seisahdus tapahtui, tällä kertaa mäen harjalla, niin

Ulrikki huomasi, että sysimies vainusi ilmaa ja tuiski sieramiaan kuin

koira. Ulrikki kysyi: "Mikä nyt on, Markku?"