lainvalvojia, lakimiehiä, Robespierre, me tiedämme mitä lain
majesteettiin kätkeytyy. Minä nauraisin nähdessäni meidät yhdessä,
joll'en ajattelisi kyyneliä, joita me puristamme ilveilyllämme. Me
tulemme ihmisille liian kalliiksi. Ei edes hyvekään ansaitsisi sitä
hintaa, minkä me pakotamme siitä maksamaan — ammoin sitten rikos.
ROBESPIERRE
Kellä ei ole ollut voimaa tehtäväänsä kestämään, sen ei olisi
koskaan pitänyt ottaa sitä. Joka ottaa tehtävän, sen on astuttava
luiskahtamatta, kunnes hän kaatuu ruhjoutuneena taakkansa alle.
CAMILLE
Minä suostun uhraamaan itseni, mutta en uhraamaan muita.
ROBESPIERRE
Hyvästi, ajattele Herault'ta.
CAMILLE
Miksi puhut sinä minulle Herault'sta?
ROBESPIERRE
Herault on vangittu.
DANTON, CAMILLE
Vangittuko? Hän lähti juuri täältä.
ROBESPIERRE
Minä tiedän sen.
LUCILE
Mutta mitä hän on tehnyt? Maximilien, mikä on hänen rikoksensa?
ROBESPIERRE
Hän on antanut kotinsa turvapaikaksi eräälle tuomitulle.
CAMILLE
Hän on tehnyt velvollisuutensa.
ROBESPIERRE
Valiokunta on tehnyt samoin.
DANTON (räjähtäen)
Tuhat tulimmaista, sinä härnäät minua! Sinä siis tahdot murhata meidät,
toisen toisensa jälkeen? Sinä hakkaat tammesta sen mahtavimmat haarat,
ennenkuin käyt käsiksi sen runkoon? — Minun juureni ovat syvällä maan
uumenissa. Ranskan kansan sydämessä. Sinä et saa niitä irti revityksi
muuten kuin surmaamalla koko tasavallan. Minun kaatumiseni on murskaava
teidät kaikki, ja ne saastaiset rotat, jotka järsivät minua, joutuvat
ensimäisinä uhreiksi. Minun pitkämielisyytenikö se rohkaisee
teitä? Syöpäläiset nousevat röyhkeästi ruumistani ylös... Se on jo
liikaa! Leijona ravisteleikse... Mutta tiedätkö sinä, surkea raukka,
että jos minä tahtoisin, minä murskaisin sinut sormellani niinkuin
täin? Eläköön sota, koska te tahdotte sitä! Vanha sota-into nousee
päähäni. Tämä ääni, joka on ollut liian kauan sorruksissa, on kuuluva
jälleen ja se on syöksevä kansan tyranneja vastaan.
CAMILLE
Me teemme rynnäkön uusiin Tuilerioihin. Ja _Le Vieux Cordelier_ on lyövä
rumpua.
(Rävähyttämättä silmäänsä Robespierre lähtee ovea kohti. Lucile, joka
kauhean levottomana, sanattomaksi pelästyneenä on kadonnut hetkeksi
viereiseen huoneeseen, tulee hädissään toisesta huoneesta, lapsi
sylissä, ja vie sen Robespierre'in luo.)
LUCILE
Maximilien!...
(Robespierre kääntyy, katsoo pientä Horace'ia, epäröi hetken, hymyilee
hänelle, sitten ottaa hänet ja istuutuu. Hän syleilee lasta, katsoo
Lucile'iin ja Camille'hin. Sitten, alati äänettömänä, hän antaa lapsen
Lucile'ille ja poistuu katsomatta kehenkään. Koko tämä kohtaus on
hyvin hillitty ja ilman mitään näkyvää mielenliikutusta muissa paitsi
Lucie‘issa.)
5. kohtaus.
Lucile, Camille, Danton
CAMILLE
Lucile raukka, sinä olet levoton?
LUCILE
Oo, Camille, Camille, kuinka varomaton sinä olet!
CAMILLE
Sinä itse kiihoitit minua äsken.
LUCILE
Ah, minä niin kadun sitä nyt!
CAMILLE
Pitää sanoa mitä ajattelee. Ja sitä paitsi... (hän kohauttaa
olkapäitään) Noh! Minulla ei ole mitään pelättävää, minulla: hän pitää
minusta sittenkin, hän tulee aina puolustamaan minua!
LUCILE
Minä pelkään.
CAMILLE
Hän on enemmän peloissaan kuin me. Dantonin ääni teki jo vaikutuksensa.
Hän on niitä ihmisiä, joiden pitää pelätä niitä, joista he pitävät. Kas
niin! Meidän täytyy etsiä ystävämme ja sopia heidän kanssaan. Aika on
täperä... Tule, Danton.
DANTON (istuu paikallaan hajamielisenä)
Niin, minne me lähdemme?
CAMILLE
Hakemaan Philippeaux'ta ja Westermann'ia ja pelastamaan Herault'ia.
DANTON
Huomenna... huomenna.
CAMILLE
Liian myöhäistä.
DANTON (hyvin surullisesti, tunteen vallassa)
Lucile, lue minulle jotain, soita minulle, lohduta minua.
LUCILE
Mikä sinun on? (Seisten Dantonin takana, hän nojaa D:n olkapäähän.
Danton ottaa hänen kätensä ja painaa sen poskeaan vasten.)
DANTON
Oo, tasavalta! Hävittää itsensä. Hävittää omien kättensä työ, hävittää
tasavalta! Voittajatko vai voitetut, vähät siitä. Kummassakin
tapauksessa voitetut!
CAMILLE
Kummassakin tapauksessa voittajat, kunnian seppelöimät!
DANTON (nousten kiivaasti)
Menkäämme, ja järisyttäköön tasavalta maailmaa kaatumisensa jyrinällä...
ESIRIPPU.
TOINEN NÄYTÖS.
(Robespierre'in huone Duplayn talossa. Ikkuna. Kaksi ovea. Paljaat
valkeat seinät. Pähkinäpuinen ut uudinsänky, uutimet sini- ja
valkokukkaisesta damastista. Aivan yksinkertainen kirjoituspöytä.
Muutamia olkituoleja. Kirjakaappina käytetty hylly. Muutamia kukkia
lasissa ikkunalaudalla. Etunäyttämöllä pieni kamiini, jonka toisella
puolen tuoli, toisella jakkara. Vasemmalla oleva ovi johtaa Duplayn
pukuhuoneeseen. Ikkuna pihalle, missä puusepät tekevät työtä. Kuuluu
miten työntekijät naulaavat, höyläävät ja vahaavat. Robespierre istuu
yksin kirjoituspöydän ääressä.)
1. kohtaus.
Rouva Duplay, Robespierre.
ROUVA DUPLAY (avaa oven)
Häiritsenkö sinua, Maximilien?
ROBESPIERRE (hymyillen ystävällisesti)
Et häiritse, kansalaisetar Duplay.
(Ojentaa hänelle kätensä.)
ROUVA DUPLAY
Aina vaan työssä. Sinä et lainkaan pannut maata viime yönä.
ROBESPIERRE
Minä olin Valiokunnassa.
ROUVA DUPLAY
Minä kuulin, kun sinä tulit kotiin. Kello oli yli kolme. Vaan etkö
olisi voinut levätä sen sijaan aamulla?
ROBESPIERRE
Minä en nuku paljoa, sinä tiedät sen, — olen totuttanut ruumiini
kuuliaiseksi tahdolleni.
ROUVA DUPLAY
Sinä lupasit minulle lopettaa valvomisen. Sinä rasitut, sinä tulet
vielä sairaaksi. Ja miten meidän sitten käy?
ROBESPIERRE
Rakkaat ystävät, teidän täytyy tottua tulemaan toimeen ilman minua.
Minä en ole aina täällä.
ROUVA DUPLAY
Mitä, aiotko muuttaa pois meidän luotamme?
ROBESPIERRE (paatosta ja vilpitöntä vakavuutta sekaisin)
En — mutta kuitenkin jätän minä teidät ennenkuin luulette.
ROUVA DUPLAY
Sen minä kiellän — minä aion lähteä ensin, ja minun ei ole kiire.
ROBESPIERRE (hymyillen)
Minä olisin levollisempi tietäessäni, että minusta ei pidettäisi niin
paljon.
ROUVA DUPLAY
Mitä? Etkö ole hyvilläsi siitä, että sinua rakastetaan?
ROBESPIERRE
Ranskan olisi parempi olla, jos se ajattelisi vähemmin Robespierreä ja
enemmän vapautta.
ROUVA DUPLAY
Vapaus ja Robespierre ovat sama asia.
ROBESPIERRE
Juuri siksi olen minä huolissani siitä. Ettei sille vain mitään
tapahtuisi.
ROUVA DUPLAY (menee ikkunan hio)
Kylläpä ne pitävät hirveätä elämää tuossa pihalla! Ihan varmasti tuo
iänikuinen naulaaminen ja höylääminen häiritsee sinua. Minä olen
ainakin kaksikymmentä kertaa sanonut Duplaylle, ettei hän antaisi
ruveta työhön niin varhain, jotteivät herättäisi sinua unesta, mutta
hän sanoo, että sinä olet kieltänyt muuttamasta mitenkään talon tapoja.
ROBESPIERRE
Niin olen. Tuo säännöllinen toimekkuus on minulle vain lepoa. Työ on
virkistystä sekä tekijälle itselleen että muille. Kun on ollut yön
kuumeisessa ajatusten pyörteessä, kuten meidän nyt täytyy yhtämittaa
olla, niin se tuo raittiin tuulahduksen ummehtuneeseen ilmaan.
ROUVA DUPLAY
Mikä työ on pitänyt sinut valveilla viime yön?
ROBESPIERRE
Ei työ, vaan huolet.
ROUVA DUPLAY
Sinä olet levottoman näköinen niinkuin varoisit jotain tuhoa.
ROBESPIERRE
Tuhoa, niin.
ROUVA DUPLAY
Etkö voi sitä estää?
ROBESPIERRE
Kaukana siitä, — minun täytyy se suorittaa.
ROUVA DUPLAY
Minulla ei ole oikeutta kysellä sinulta, mutta tänään ei saa olla
pahoillaan. Tänään on talossa merkkipäivä. Le Bas ja Saint-Just ovat
viime yönä tulleet kotiin armeijasta.
ROBESPIERRE
Onko Saint-Just palannut? Sepä hyvä — minä tarvitsen hänen
tahdonlujuuttaan.
ROUVA DUPLAY
Ai niin, unohdin sanoa — eräs kenraali tahtoisi puhutella sinua,
kenraali Westermann. Hän oli täällä varhain aamulla, mutta minä en
laskenut häntä sisään. Hän sanoi tulevansa takaisin tunnin kuluttua.
Saako hän tulla?
ROBESPIERRE
En tiedä.
ROUVA DUPLAY
Hän on odottanut kauan pihalla. Siellä sataa.
ROBESPIERRE
Hyvä.
ROUVA DUPLAY
Viime yönä vasta oli ilma! Minä tulin läpimärkänä kotiin.
ROBESPIERRE
Missä sinä olit?
ROUVA DUPLAY
Kauppahallissa. Keskiyöstä saakka sain seisoa jonossa. Kamala tungos!
En voinut torkahtaa hetkeksikään, muutoin veivät paikan. Kun ovet
avattiin, syntyi tappelu. Onneksi minä pystyn pitämään puoleni. Ja
lopuksi minun onnistui saada kolme munaa ja neljännesnaulaa voita.
ROBESPIERRE
Kolme munaa koko väelle, se ei ole juuri liikaa.
ROUVA DUPLAY
Eleonorelle, Elisabethille ja sinulle — minun kolmelle lapselleni.
ROBESPIERRE
Hyvä Duplay-muori, luuletko sinä, että minä suostun ottamaan leivän
teidän suustanne?
ROUVA DUPLAY
Sinä et saa panna vastaan — minä menin sinne juuri sinun takiasi. Sinä
olet laiha, sinulla on huono vatsa. Kunpa edes suostuisit syömään vähän
lihaa! Mutta sinä kiellät ostamasta sitä.
ROBESPIERRE
Lihasta on kova puute — se on säästettävä sotilaille ja sairaille. Me
olemme säätäneet kansalaispaaston. Minun ja minun työtoverieni asia on
olla pidättyväisyyden esikuvana.
ROUVA DUPLAY
Kaikki eivät ole niin tunnontarkkoja kuin sinä.
ROBESPIERRE
Minä tiedän sen, minä olen nähnyt muutamien mässäävän keskellä yleistä
puutetta — se inhottaa minua. Jokainen noista aterioista varastaa
isänmaalta kolmisenkymmenen puolustajan voiman.
ROUVA DUPLAY,
Kyliä onkin kurjaa! Ei lihaa, ei riistaa, ei maitoruokaa. Kaikki
vihannekset on armeija takavarikoinut. Lisäksi saa olla kylmässä.
Duplay oli jo toista yötä seisomassa hiiliveneen vieressä, odottamassa
vuoroaan, ja nyt hän sai äsken tulla kotiin tyhjin käsin. Puita ei
tarvitse ajatellakaan. Tiedätkö mitä sylestä tahdotaan? — Neljäsataa
frangia. — Onneksi on kevät tulossa. Jos tätä olisi kestänyt vielä
kuukausi, olisimme me kaikki olleet mennyttä kalua. En muista
milloinkaan nähneeni näin kovaa talvea.
ROBESPIERRE
Niin, sinä olet kärsinyt, te olette kaikki saaneet kärsiä, te
naisparat, ja miten sankarillisesti! Mutta sinun täytyy myöntää, että
kaikista näistä vaivoista huolimatta te olette myös saaneet kokea
iloa, josta teillä ei ennen ollut aavistustakaan — iloa siitä, että me
kaikki, pienimmästä suurimpaan, olemme edistämässä korkeata päämäärää —
maailman vapautta.
ROUVA DUPLAY
Niin, onnellinen minä olenkin. Käyköön miten tahansa, tämä puutteen
aika tulee aina olemaan elämämme paras — nämä kärsimykset eivät ole
niitä tavallisia järjettömiä kärsimyksiä, jotka eivät hyödytä mitään.
Jokainen paastoamisemme tekee kansan rikkaammaksi. Miten uljaaksi
oletkaan tehnyt mielemme. Maximilien! Kun eilen illalla seisoin
pesemässä, ajattelin minä: vaikka minä olenkin vain vähäpätöinen
työläisnainen ja vaikka minulla ei ole huomispäivästä tietoa ja vaikka
kyllästyttää aloittaa joka aamu sama jokapäiväisen leivän jahti, niin
teen minäkin osaltani työtä isänmaan pelastukseksi. Minun vaivastani
ja ponnistuksista ei mene hukkaan mitään, kaikki vie voittoa kohti, ja
minä käyn teidän kanssanne ihmiskunnan etunenässä.
TYÖMIEHET (laulavat pihalla)
Sahoin, nauloin, vasaroin me
pyssyntukit, keihäänvarret
kestäviksi kammitsoimme:
teille aseet voitokkaat,
Tasavallan sotilaat.
ROUVA DUPLAY (hymyillen)
He ovat juuri saaneet valmiiksi pohjoisarmeijan tilauksen; vaikka
vatsat ovat tyhjät, ovat he kuitenkin tyytyväisiä.
ROBESPIERRE
Sinä suurenmoinen kansa! Mikä ilo kuulua sinuun! Ja miten voi antaa
anteeksi niille, jotka koettavat turmella tämän kieltäymyksen ja
uhrautuvaisuuden lähteen?
(Kuuluu Westermannin murinaa ulkopuolelta.)
ROUVA DUPLAY
Siellä on kenraali. Hän käy kärsimättömäksi.
ROBESPIERRE
Anna hänen tulla tänne.
(Rouva Duplay poistuu. Robespierre vilkaisee peiliin. Hänen
kasvonsa muuttuvat silmänräpäyksessä, käyvät koviksi,
liikkumattomiksi, jääkylmiksi.)
2. kohtaus.
Robespierre, Westermann.
WESTERMANN (astuu sisään kiivaasti)
Saamari soikoon! Tämä ei ole liian aikaista! Minä olen seisonut kaksi
tuntia tömistämässä jalkojani sinun ovesi edessä. Peeveli, sinun
luoksesi on vaikeampi päästä kuin kapinoivaan kaupunkiin.
(Robespierre seisoo liikkumattomana, kädet selän lakana,
huulet puristettuina ja katsoo uhkamielisesti Weslermannia.
Tämä vaikenee hetkiseksi, mutta jalkaa heti.)
Minä luulin, että sinä et tahtonut ottaa minua vastaan. Desmoulins
sanoi, että minua ei laskettaisi sinun puheillesi. Mutta minä olin
vannonut, että tulisin sisään, vaikka minun pitäisi laskea ovesi
tykinkuulalla säpäleiksi... (Nauraa.) Suot kai anteeksi minun
sotilaallisen suorasukaisuuteni?
(Robespierre on yhä vaiti. Westermannin on yhä vaikeampi
saada sanansa kevyiksi ja huolettomiksi.)
Onpa sinulla peijakkaan hyvä vartiosto. Ovesi takana istuu kaunis
tyttö vahdissa ja parsii sukkia. Sen neidin kanssa ei leikitellä.
Järkkymätön kuin sinäkin. Ei olisi päässyt kuin hänen ruumiinsa yli.
No, vihollismaassa se nyt ei olisi ollut niin ikävää.
(Nauraa väkinäisesti. Robespierre on vaiti, mutta liikuttaa
kärsimättömästi käsiään. Westermann istuutuu, koettaa päästä
mukavaan asentoon. Robespierre jää seisomaan. Westermann
nousee uudelleen seisomaan.)
Jotkut pässinpäät väittävät sinua minun vihollisekseni. Sille minä
kohautan olkapäitäni. Voiko hyve olla hyveen vihollinen! Voiko
Aristides olla Leonidaan vihollinen! Menkööt hiiteen! Eikö tasavallan
bastioni ja isänmaan vallit ole luodut tukemaan toisiaan! Sellaiset
saatanat kuin me, jotka panemme kansan kunnian kaiken muun yläpuolelle,
ymmärrämme aina toisiamme, eikö niin...
(Ojentaa kätensä Robespierrelle. Tämä ei liikahda eikä vastaa.)
Etkö anna minulle kättäsi... Saamari soikoon! Se on siis totta? Sinä
olet minun vihamieheni? Sinä olet vannonut minun perikatoni? Tuhat
tulimmaista! Jos minä olisin tiennyt sen!... Olenko minä mikään roisto,
kun annat minun kaksi tuntia värjötellä pihallasi, ja kun minä viimein
pääsen luoksesi, et edes pyydä minua istumaan, vaan annat minun seisoa
tässä puhumassa saamatta sanaakaan vastaukseksi? Jumaliste!
(Polkee jalallaan lattiaa.)
ROBESPIERRE (hyytävän kylmästi)
Kenraali, te ajatte väärään suuntaan. Leonidaasta on pitkä matka isä
Duchesneen. Te etsitte esikuvianne vaaralliselta paikalta.
WESTERMANN (ihmeissään)
Miltä paikalta?
ROBESPIERRE
Mestaustorilta.
WESTERMANN (aivan lamassa)
Mutta sano minulle, kansalainen, mitä minä olen tehnyt. Mistä sinä
syytät minua?
ROBESPIERRE
Sen sanoo Yhteishyvänvaliokunta teille.
WESTERMANN
Minulla on oikeus saada tietää.
ROBESPIERRE
Kysykää omallatunnoltanne.
WESTERMANN
Se ei syytä minua mistään.
ROBESPIERRE
Minä surkuttelen sitä, joka ei enää saata kuulla katumuksen ääntä.
WESTERMANN (pakottaa itsensä tyyneksi, multa ääni värisee tuskaa ja
raivoa)
Minä kadun vain yhtä — että olen uhrannut elämäni niin epäkiitolliselle
isänmaalle. Kolmekymmentä vuotta olen sen vuoksi saanut kestää
kaikenlaista kurjuutta. Minä olen kymmenen kertaa pelastanut maan
vihollisen anastukselta. Minulle ei ole koskaan annettu mitään
tunnustusta. Kuka hyvänsä liehakoitsija voi vaaratta ilmiantaa minut
— uskotaan, mitä sotamiehet, joita olen rangaissut pelkuruuden
takia, sanovat nimettömissä kirjeissään. Minua syytetään, minua
uhataan, alennetaan virassa ja typerät narrit ja tomppelit pääsevät
minun edelleni. Minun on pakko totella jotain Rossignolia, typerää
kultaseppää, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä sota on, joka on
tehnyt itsensä tunnetuksi vain hölmöydellään ja jonka ainoat ansiot
ovat hänen halpa sukuperänsä ja jakobinien suositus. Kléber, Dubayet
ja Marceau kuluttavat voimansa vähäpätöisissä asemissa ja Niortin
pikkukauppias komentaa kahta armeijaa!
ROBESPIERRE
Tasavalta antaa enemmän arvoa päällikön tasavaltalaisen katsantokannan
lujuudelle kuin miehen sotilaalliselle kyvylle.
WESTERMANN
Antaako tasavalta arvoa myös sille että Rossignol saa aina selkäänsä?
ROBESPIERRE
Rossignolin tappioista on hänen seurueensa vastuussa eikä hän itse.
Jos Kléber, Dubayet ja Westermann ovat niin ylpeitä kyvystään, niin
antakoot sen hyödyttää päällikköä, jonka kansa on määrännyt heille!
WESTERMANN
Te tahdotte siis riistää meiltä omien tekojemme kunnian?
ROBESPIERRE
Niin.
WESTERMANN
Sotilaskunnia peloittaa teitä, te tahdotte nöyryyttää sitä, eikö niin?
ROBESPIERRE
Niin.
WESTERMANN (ivaten)
Se kai häiritsee kynäsankarien kunnianhimoa?
ROBESPIERRE
Se loukkaa tervettä järkeä ja on vapauden uhkana. Mistä te niin
ylpeilette? Tehän teette pelkästään velvollisuutenne. Siitäkö, että
panette henkenne vaaraan? Kaikkien meidän ranskalaisten päät ovat
panoksena siinä kamalassa pelissä, jota käydään tyranniutta vastaan.
Miksi kuoleman uhmaaminen olisi teille suurempi ansio kuin meille?
Me olemme kaikki vihityt voittoon tai kuolemaan. Te olette, kuten
mekin, vallankumouksen välikappaleita, kirves, jonka tulee raivata
tasavallalle tietä läpi vihollisjoukon. Se on kauhea tehtävä, joka on
otettava ilman heikkoutta, mutta myöskin ilman kerskailua. Teillä ei
ole enemmän syytä ylpeillä kanuunoistanne kuin meillä giljotiinistamme.
WESTERMANN
Sinä loukkaat sodan majesteettia.
ROBESPIERRE
Ei ole olemassa muuta majesteettia kuin hyveen majesteetti. Missä se
esiintyy, sotamiehessä, työmiehessä lainsäätäjässä, antaa tasavalta
sille kunnioituksensa. Mutta rikolliset vaviskoot! Mikään ei pelasta
heitä sen iskuilta, ei arvonimet eikä miekat.
WESTERMANN
Minuako sinä uhkaat?
ROBESPIERRE
Minä en ole maininnut mitään nimiä. Onneton, joka itse ilmiantaa
itsensä!
WESTERMANN
Tuhat tulimmaista! (Katsoo uhkaavin elein Robespierreiä, jossa ei
pieninkään väre vaihdu, ja koko ruumis vavisten menee ovea kohti
horjuvin askelin. Kääntyy takaisin.) Varo itseäsi, Sulla! Minun pääni
on lujempi kuin Custine'in. Vielä on miehiä, jotka eivät vapise
tyranniuden edessä. Minä menen Dantonin luo.
(Törmää seinää vasten, ennenkuin saa tarttuneeksi oveen,
ja poistuu kolisten.)
3. kohtaus.
Robespierre, Eleonore Duplay.
ELEONORE (tulee Duplayn puolelta)
Viimeinkin siis lähti. Voi, Maximilien, miten levoton minä olin,
kun hän oli täällä!
ROBESPIERRE (hymyillen hellästi)
Rakas Eléonore! Kuuntelitteko?
ELEONORE
Tuon miehen ääni säikäytti minut — en voinut olla tulematta tänne ylös;
minä olin tässä vieressä, äidin pukuhuoneessa.
ROBESPIERRE
Ja mitähän te olisitte voinut tehdä, jos hänellä olisi ollut pahoja
aikeita?
ELEONORE (nolona).
En tiedä.
ROBESPIERRE (tarttuu hänen käteensä, jota Eleonore pitää selkänsä
takana)
Mitä tässä on?
ELEONORE (punastuen)
Pistooli, jonka Philippe jätti pöydälle viime yönä tultuaan kotiin.
ROBESPIERRE (ottaa sen Eleonoralta ja pitää hänen kättään omassa
kädessään)
Ei, ei, tuollaiset murha-aseet eivät saa olla tahraamassa näitä
käsiä! Ne eivät saa vuodattaa verta edes minun henkeni pelastukseksi.
Säilyköön maailmassa kaksi ystävällistä kättä, kaksi viatonta kättä,
puhdistaakseen maailman ja Robespierre'in sydämen niiden verisistä
kohtaloista — kun työ on loppuun suoritettu.
ELEONORE
Miksi panette noin henkenne vaaraan? Te ärsytitte tuota miestä, ja
häntä sanotaan rajuluontoiseksi.
ROBESPIERRE
Minä en pelkää miekanhuitojia. Kun heidät ottaa pois taistelusta, on
heidän voimansa heti tyhjää kalinaa. Heidän polvensa vapisevat, kun he
näkevät edessään sen uuden mahdin, jota heidän miekkansa ei ole koskaan
tavannut taisteluntuoksinassa — lain.
ELEONORE
Kansalainen Fouché on myös ollut täällä, mutta teidän määräyksenne
mukaan häntä ei laskettu sisään.
ROBESPIERRE
Minä olen ainiaaksi sulkenut oveni siltä, joka on häpäissyt
hirmuhallituksen majesteettia Lyonin verilöylyissä.
ELEONORE
Hän ei tahtonut lähteä täältä — hän itki.
ROBESPIERRE (kalseasti)
Krokodiilikin itkee.
ELEONORE
Hän meni teidän sisarenne luo pyytääkseen häntä puhumaan hänen
puolestaan.
ROBESPIERRE (muuttunein ilmein, levottomana ja tuskaisesti)
Oh, hyvä Jumala, silloin tulee sisareni tänne!... Tuo lurjus on
koettanut saada sisareni uskomaan, että hän rakastaa häntä — sisareni
ei välitä hänestä, mutta ihailu tuntuu naisesta aina mairittelevalta,
tulipa se miltä taholta tahansa. Sisareni koettaa varmasti puolustaa
häntä. Älkää, taivaan tähden, päästäkö häntä sisään! Sanokaa että
minulla on nyt työtä, että minä en voi ottaa ketään vastaan.
ELEONORE (hymyillen)
Te uskallatte asettua kaikkia Euroopan tyranneja vastaan, mutta teidän
sisarenne saa teidät pelästymään.
ROBESPIERRE
Hän on hyvä ihminen ja pitää minusta. Mutta hän on niin väsyttävä!
Hänen ikuinen mustasukkaisuutensa ja aikaansaamansa alituiset
kohtaukset sekoittavat pääni. Minusta tuntuu kuin voisin suostua mihin
tahansa, kun hän vain olisi ääneti.
ELEONORE
Olkaa rauhassa — äiti tietää olla varuillaan, hän ei laske
häntä sisään.
ROBESPIERRE
Rakkaat ystävät! Miten te huolehditte minun rauhastani!
ELEONORE
Me olemme siitä vastuussa kansalle.
ROBESPIERRE
Kuinka kotinne tekee minulle hyvää! Millaista rauhaa sieluni täällä
nauttii! Se ei ole mikään itsekäs pakopaikka, kaukana ulkomaailman
myrskyistä. Ei, portti on selkoselällään isänmaan huolille, mutta
tullessaan tästä sisään ne saavat uuden, suurenmoisen leiman. Täällä
voi ottaa kohtalon miehen lailla vastaan, taivuttamatta päätään,
silmästä silmään. En ole milloinkaan astunut tämän kynnyksen yli
hengittämättä pihailmassa, sahatun puun raikkaassa tuoksussa rauhaa
ja toivoa. Duplayn rehelliset kasvot, teidän äitinne ystävällinen
ääni, teidän kätenne, Eléonore, jonka te sisarellisesti hymyillen
ojennatte minulle, kaikki tämä vilpitön kiintymys saa minut tuntemaan
korvaamattoman ja ihmeellisen onnen, oo, sen onnen, jota minä eniten
kaipaan ja jota minä tarvitsen enemmän kuin mitään muuta!
ELEONORE
Minkä onnen?
ROBESPIERRE
Luottamuksen ja uskollisuuden.
ELEONORE
Epäilettekö sitten jotakin?
ROBESPIERRE
Minä epäilen kaikkia ihmisiä. Minä näen valheen heidän katseessaan,
minä näen petoksen piilevän heidän vakuuttelujensa alla. Heidän
silmänsä, heidän suunsa, heidän kädenpuristuksensa, koko heidän
ruumiinsa valehtelee. Epäluulo myrkyttää kaikki minun ajatukseni.
Minut on luotu vienompien tunteiden ihmiseksi. Minä rakastan ihmisiä,
minä tahtoisin luottaa heihin. Mutta kuinka voi luottaa, kun näkee
heidän rikkovan lupauksensa kymmenen kertaa päivässä, myyvän
itsensä, myyvän ystävänsä, myyvän armeijansa, myyvän isänmaansa,
pelosta, kunnianhimosta, siveettömyydestä, vahingonilosta? Minä olen
nähnyt Mirabeaun, Lafayette'in, Dumouriez'n, Custine'in, kuninkaan,
aristokraattien, girondistien, hebertistien vuoron jälkeen tulevan
pettureiksi. Sotaväki olisi kaksikymmentä kertaa jättänyt isänmaan
vihollisen saaliiksi, jollei se olisi koko ajan tuntenut selkänsä
takana giljotinin varjoa. Kolme neljännestä konventista hieroo
salaliittoa konventtia vastaan. Paheita kiusoittaa se sankarillinen
kuri, jonka vallankumous on niille asettanut. Ne eivät uskalla
avoimesti käydä hyveiden kimppuun, ne kätkeytyvät säälin ja lempeyden
naamariin, pettääkseen yleisen mielipiteen, saadakseen sen rikollisille
suopeaksi ja ärsyttääkseen sen isänmaanystäviä vastaan. Mutta minä
tempaan pois naamarit, minä pakotan kansalliskokouksen näkemään,
mitä sen takana on — kavalluksen ilettävät kasvot! Minä pakotan
salaliittolaisten naamioidut rikostoverit tuomitsemaan minun kanssani
kavaltajat kuolemaan tai hukkumaan heidän kanssaan. Tasavalta on
voittava — mutta oi Jumalani, mistä sorakasoista se onkaan nouseva!
Pahe on lohikäärmeen kaltainen. Jokainen veripisara, joka putoaa, saa
eloon uusia hirviöitä. Se tarttuu parhaimpiinkin, toiseen toisensa
perästä. Toissapäivänä Philippeaux, eilen Danton, tänään Desmoulins...
Desmoulins, minun lapsuudenystäväni, minun veljeni!... Kuka on
pettävä meidät huomenna?
ELEONORE
Onko se mahdollista? Niin monta petturia! Ja teillä on siitä todisteet?
ROBESPIERRE
On, on enemmänkin kuin todisteet — siveellinen varmuus, tuo
järkähtämätön vaisto, joka ei minua koskaan petä.
ELEONORE