Oli Heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja
poikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruoasta ja
menivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien
komeiden kirsikkapuiden siimekseen.
Joakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa,
alkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia
ja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes
"pieni enkeli" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa
täydeltä huutamaan ja parkumaan.
"Älä itke, sydänkäpyni", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. "Miksi
itket sinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko
maailman _pesetaat_ (eräs rahalaji)? Kuinka kauniin pojan on Jumala
minulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa,
joka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä,
kuinka hän nauraa... Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut
suuteloillani!"
Martin otti vuorossaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt,
varsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää
ihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet.
Kun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa
Joakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja
aikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet
yht'äkkiä rupesivat väräjämään.
"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi Martin.
"Älä kysy, isä", vastasi tyttö yhä suuremmassa ahdistuksessa.
"Miksi en kysyisi?" sanoi Martin hyväillen häntä. "Mikä sinua surettaa,
pieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne
ylpeys."
"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen, ja jo osaa!" huudahti Joakiina kovin
närkästyneenä.
"Älä oli milläsikään, vaimo", sanoi Martin sovinnollisesti. "Ainahan
lapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän."
"Kyllä minä hänestä saan kateuden lähtemään muutamilla selkäsaunoilla."
"Joakiina, varo itseäsi, sitä tekemästä." "En, enkä varo! Vaikkakin nuo
toiset lutukset eivät puhu mitään, niin näkee selvään, että he ovat
samassa liitossa. Mutta onko se heidän syynsä? Ei, syy on isän, joka
pilaa heidät."
"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä!
Semmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, emme tarvitse niitä etsiä."
"Samaa sanon minäkin -- sinulle!" Ja Joakiina purskahti itkuun, oikein
Magdaleenan tavoin, ja mumisi, suudellen poikaansa ja huuhtoen häntä
kyynelillään:
"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei
rakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi."
"Vaimo!" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttiansa. "Älä
lörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua... Minäkö en rakastasi
poikaani!"
"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni." Kun Martin huomasi, ettei
mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että tämä kohtuuttomasti
väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja hyvänsävyisyyttään, sekä vielä
että sama juttu tulisi joka päivä uudistumaan, vaikeni hän vähäksi
aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten vakavalla äänellä:
"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei
voi kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan
poikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin
minä rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin
minä vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi
suojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko;
mutta niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla
siitä, että Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa
kuolleet ja hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan
kasvojen edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika,
jota rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin
hän heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan
minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli
tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele,
niin kauan kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on
kuuliaisuus vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla
lupasin, että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää.
En suvaitse keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla,
lukuunottamatta että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne
ovat minun _omat_ tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja ja
suurempaa kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa,
nimi: _äidittömät_."
Kun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja
näytti katuvan kovuuttansa. Martin oijensi hänelle kätensä ja
pyyhki pois tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä
perheessä, jotta nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä
ja tunteellinen, vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen,
lopulta tulee sanoneeksi: "tapahtukoon tahtosi!"