Takateitse.
Slick Smithin oli noudatettava tavatonta varovaisuutta. Hän tiesi, että
jokainen siviilipukuinen poliisimies Lontoossa oli häntä etsimässä,
eikä hän ollut sitä tyyppiä, jolle tekoparta antoi uutta oman arvon
tuntoa.
Sää suosi häntä; sade jatkui ja jatkui ja yhä vielä jatkui. Mr
Smith siunasi sydämessään ankaria luonnonvoimia; ne tekivät hänelle
mahdolliseksi päästä aivan niiden miesten nenien editse, jotka olivat
häntä etsimässä. Hän veti alas pehmeän huopahattunsa reunan, nosti
kauluksensa silmiinsä saakka ja kulki kadun poikki.
Taksa-autoja on harvassa sateisina päivinä, sillä sellaisetkin
henkilöt, joita autonkuljettajat sanovat "amatööriratsastajiksi",
kaivavat esiin lanttinsa ja antautuvat autohurjisteluun, josta he eivät
haaveilisikaan muissa tapauksissa. Mutta mr Smithillä oli onnea; hän
löysi ensiluokkaisen auton, joka sattumalta oli vapaana.
"Ottakaa kiinni tuo pitkä, keltainen auto. Tavoitatte sen Regent
Streetin tungoksessa. Pitäkää se näkyvissä", sanoi hän ja olikin
ehtinyt aivan Dickin kintereille, ennenkuin tämä oli selvinnyt siitä
tungoksesta, joka kasautuu varhaisina aamuhetkinäkin Oxford Circukselle.
Niinkuin Smith epäili, oli Shannon matkalla Marshaltin taloon. Kun hän
oli saanut varmuuden siitä seikasta, antoi hän autonkuljettajalleen
määräyksen muuttaa suuntaa ja astui pois autosta viidenkymmenen metrin
päässä aukiosta sellaisessa paikassa, missä häntä ei kukaan pitänyt
silmällä. Takakadut olivat tähän aikaan aamulla täynnä ääntä, sillä
autonkuljettajat olivat täydessä työssä vaunuvajoissaan, ja paria
kuorma-autoa pantiin kuntoon päivän töitä varten avonaisella kadulla.
Kaikilla näillä miehillä oli kyllin puuhaa omissa tehtävissään
ollakseen uteliaita, joten kukaan ei huomannut sitä tanakkaa miestä,
joka ilman päämäärää käveli sen aitauksen vierustalla, joka erotti
Portman Squaren varrella olevien talojen pihat tästä takakadusta.
Kukaan ei myöskään nähnyt hänen pujahtavan sisään siitä portista, joka
vei hänet Malpasin talon takapuolelle. Ja jos joku olisi nähnytkin,
niin takakaduilla oli näinä päivinä maleksinut niin paljon outoja
miehiä, että näkijä olisi pitänyt häntä salapoliisina eikä olisi
välittänyt asiasta sen enempää, sillä Portman Squaren murhan herättämä
mielenkiinto oli jo melkein kokonaan haihtunut.
Dickin, joka ei tietänyt, että häntä seurattiin, eikä olisi
siitä välittänyt, vaikka olisi tietänytkin, päästi sisään eräs
palvelustytöistä. Hänet ohjattiin heti ylös lukuhuoneeseen, missä mr
Marshalt istui yksin synkin ilmein, jota hänen vieraansa saapuminen ei
ollut omiaan poistamaan.
"Tahdon tavata Stanfordia, mr Marshalt, mutta sillä välin pyytäisin
teitä tulemaan minun mukanani tuohon salaperäiseen taloon ja kertomaan
minulle kaiken, mitä teille siellä tapahtui."
Marshalt nousi seisomaan hiukan vitkastellen.
"En pidä siitä paikasta", sanoi hän ärtyisästi, "mutta teillä on oikeus
saada tietää kaikki täsmälleen, niinkuin se tapahtui. Voitteko päästä
sinne sisään?"
"Minulla on avain, jos sähkölaitteet eivät ole toimimassa."
Hän selitti järjestelmän, jolla ovet avattiin ja suljettiin.
"Minä arvasinkin sen, kun menin sinne", nyökkäsi Marshalt. "Suoraan
sanoen sitä samaa järjestelmää tarjottiin minullekin, mutta minä
en huolinut siitä. Se olisi hyvin hankala, jos sähkövirta joutuisi
epäkuntoon."
"Virta joutuu epäkuntoon tänään iltapäivällä", sanoi Shannon.
"Järjestän niin, että se katkaistaan erilleen pääjohdosta. Tahdotteko
tulla nyt, vai odottaisitteko mieluummin siksi, kunnes olette syönyt
aamiaisenne? Minulla ei ole mitään kiirettä."
"Tulen nyt heti", sanoi Marshalt.
Hän meni alas salapoliisin kanssa ja puki yllensä sadetakin, ja he
lähtivät yhdessä viereiseen taloon. Avain kääntyi Malpasin ulko-oven
lukossa, ja ovi aukeni. Dick näki puisen kiilan hallin lattialla ja
työnsi sen terävän pään avonaisen oven alle Marshaltin seuratessa
mielenkiintoa osoittaen hänen hommiaan.
"Tahtoisitteko, että kertoisin teille kaiken, mitä minulle tapahtui
sinä iltana, jolloin minua ammuttiin? Minä tulin sisään tästä ovesta",
sanoi hän, "ja, niinkuin tiedätte, ei minua vastaanottamassa ollut
ketään."
Hän ohjasi kulun ylös portaita puhuen kaiken aikaa. Seuraavassa
kerroksessa hän pysähtyi.
"Olin jossakin näillä paikoin, kun ääni pyysi minua tulemaan sisään.
Luulen sanoneeni, että olin portaiden juuressa — ei, olen oikeammassa
sanoessani, että olin jossakin näillä paikoin."
He menivät sisälle pitkään huoneeseen, ja Dick veti auki ikkunan verhot.
"Tahdotteko nyt kuvata minulle, missä Malpas seisoi ampuessaan?
Asettukaa samaan asemaan, mr Marshalt."
Lacy meni huoneen toiseen päähän, niin että hänen selkänsä oli kätkössä
olevan kuvapatsaan kohdalla.
"Hän oli tässä", sanoi hän, "ja minä olin siinä, missä te seisotte".
"Koko asia on minulle aivan selvä." Dick puhui hyvin harkitusti.
"Luulen, että minulla oli ratkaisu jo viikko sitten — se on..."
Samassa ovi sulkeutui pamahtaen.
"Mitä se oli?" kysyi Lacy hätkähtäen.
Shannon ei ollut millänsäkään. Hän oli jo tottunut tällaisiin
tapahtumiin.
"Näyttää siltä, kuin ovet olisivat sulkeutuneet meidän takanamme."
Hän koetti työntää oven auki, mutta ei onnistunut yrityksessään. "Missä
on Stanford?" kysyi hän sitten.
"Hän on jossakin minun talossani", sanoi Marshalt hitaasti. "Kuka sen
teki?"
"Sen juuri aion ottaa selville — tänään", sanoi Shannon, "ja te tulette
auttamaan minua. Kas, nyt ovi aukeni jälleen!"
Se aukeni hitaasti.
"Se on omituista", mutisi Marshalt.
Hän meni nopeasti ulos huoneesta ja katsoi porraskaiteiden yli.
"Se on hyvin omituista! Mutta te puhuitte minulle jostakin
epäjumalankuvasta — missä se on?"
Dick meni hänen kanssaan takaisin huoneeseen ja veti syrjään verhot —
ja hätkähti huudahtaen taaksepäin. Epäjumala oli siellä — ja jotakin
muutakin. Mustalla marmorijalustalla makasi velttona, pää toisella ja
jalat toisella puolella riippuen — Big Bill Stanford!