Stanford.
Dick vei heidät poliisiasemalle ja antoi määräyksen heidän
pidättämisestään. Tullessaan alas portaita hän teki Stormerin toimiston
tytölle kysymyksen, jonka hän oli unohtanut tehdä aikaisemmin.
"Onko Eltonilla käynyt viime aikoina ketään vieraita?"
"Kyllä — Stanford. Heillä oli riitaa jostakin. En voinut saada tarkkaa
selkoa siitä, mitä riita koski — nähtävästi jotakin suunnitelmaa, sillä
en voinut kuulla oikein hyvin. Mrs Elton seisoi niin lähellä ovea, että
en uskaltanut kuunnella."
"Luuletteko Stanfordin olevan mukana tässä asiassa?"
Tyttö pudisti päätään.
"Sitä on vaikea sanoa. Minusta tuntuu, etteivät he ole mitään hyviä
ystäviä. Kuulin Eltonin kiljuvan puhelimessa Stanfordille, ja hänen
vastauksistaan päättelin, että heidän välillään oli jotakin riitaa."
"Näin Stanfordin tänä yönä", sanoi Dick Shannon miettiväisesti, "mutta
hänellä ei näyttänyt olevan mitään omallatunnollaan". Hän ojensi
tytölle kätensä. "En hyväksy yksityisetsiviä", sanoi hän raukeasti
hymyillen, "mutta alan vähitellen tottua Stormerin toimistoon".
Hän ajatteli ensin palata hotelliin kertomaan Torringtonille, mitä oli
tapahtunut, mutta sensijaan hän selitti lyhyesti asian puhelimitse
ja luvattuaan käydä hotellissa myöhemmin lähti Portman Squarelle.
Jos jokin paikka Lontoossa oli ansainnut hänen ikuisen vihansa, niin
ainakin tämä komeiden talojen kasautuma oli varmasti sellainen. Hän
koputti ja soitti ovikelloa, ja koputti jälleen. Kului kokonaista
kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai ketään kuulemaan, ja sitten
Stanford tuli itse avaamaan hänelle oven. Nähdessään salapoliisin hän
sai kasvoilleen levottoman ilmeen. Dick olisi voinut vannoa hänen
vapisevan.
"Missä on miss Bedford?" kysyi salapoliisi ilman valmisteluja. "Ja
ajatelkaa tarkkaan, ennenkuin vastaatte, Stanford. Elton ja hänen
vaimonsa ovat jo lukon takana, ja siinä vieressä on mukava koppi, johon
juuri te olisitte sopiva asukas."
Mies tuijotti häneen typerästi; hänen näytti olevan vaikea löytää
sanoja vastatakseen.
"En tiedä, mitä te tarkoitatte Audrey Bedfordista", sanoi hän lopuksi.
"Kuinka minä tietäisin? Olen ollut täällä koko illan; te itse näitte
minut täällä. Hän ei tulisi ainakaan tähän taloon." Ja sitten hän
aivankuin aavistaen, ettei Shannonilla ollut mitään tarkkoja tietoja,
jatkoi rohkeammin: "Mitä tekemistä Martin Eltonilla on minun kanssani?
Olen riitaantunut hänen kanssaan — sehän teidän pitäisi tietääkin.
Minulla oli sanasota hänen kanssaan eräästä minulle kuuluvasta
esineestä, jonka hän on hävittänyt."
"Kuka siellä on?" kuului ääni ylhäältä portaista.
"Shannon", murisi Stanford, ja Marshalt tuli aamunuttuaan napittaen
alas portaita.
"Tahdotteko tavata minua, Shannon?"
"Tulin tapaamaan Stanfordia. Audrey Bedford katosi eilen illalla
syötyään päivällistä sisarensa kanssa Curzon Streetin varrella. On
olemassa todistuksia siitä, että hänet on huumattu ja viety jonnekin.
On täysi syy uskoa, että tämä mies tietää siitä asiasta".
"Minä en tiedä mitään", sanoi Stanford äreästi.
"Tulkaa ylös minun huoneeseeni", keskeytti Marshalt.
Kaikki kolme menivät ylös lukuhuoneeseen, ja Marshalt väänsi valot
palamaan.
"Saanko nyt kuulla, mikä on kysymyksessä?"
"Olette jo kuullut kaiken, mitä teidän tarvitsee tietää, Marshalt",
sanoi Stanford töykeästi. "Tällä salapoliisilla ei ole mitään minua
vastaan. Minulla on puhtaat paperit, eikä hän voi saada minua
tunnustamaan sellaista, mitä en ole tehnyt."
"Jos tulee kysymykseen teidän kiinnipanemisenne, niin te olette
käsissäni", sanoi Dick. "Kaksi päivää sitten me löysimme erään Malpasin
talossa olevan epäjumalankuvan sisästä erinäisiä esineitä — enemmän
hiomattomia timantteja kuin olen nähnyt koskaan ennen. Ennenkuin
ehdimme viedä niitä pois, tapahtui jotakin. Timantit katosivat. Viittä
minuuttia myöhemmin valot sammuivat jälleen; joku oli erehtynyt, ja me
löysimme ne kaikki isosta ruskeasta käsilaukusta, joka on sen jälkeen
saatu säilöön." Marshaltin kasvojen ilme oli katsomisen arvoinen.
"Timantteja... epäjumalankuvassa!" Hän kääntyi hitaasti Stanfordiin
päin. "Mitä te tiedätte siitä, Stanford?"
"En mitään!" sähähti tämä.
"Kenties ette tiedä mitään siitä käsilaukusta, johon ne oli pantu —
uudesta käsilaukusta, jonka Waller, Regent Streetin varrella, on myynyt
samana iltapäivänä — myynyt teille!" Dickin syyttävä sormi osoitti
Stanfordia. "Waller selitti tänä yönä tuntevansa ostajan teiksi. Otimme
puhelun hänen kotiinsa Elthamiin. Hän muistaa myyneensä sen käsilaukun;
se oli tahrautunut sisältä, ja hän myi sen halvalla. Ja se mies, jolle
hän sen myi, olitte te!"
Stanford ei vastannut. Hän seisoi toinen käsivarsi nojaten marmoriseen
uuninreunakkeeseen katsoen isoon, tyhjään takkaan.
"Kuulitteko, mitä kapteeni Shannon sanoi?" kysyi Marshalt terävästi.
"Kuulin. Minulla ei ole mitään sanottavaa."
"Missä on Audrey Bedford?"
"Minulla ei ole mitään sanottavana", sanoi Stanford. "Voitte panna
minut kiinni, jos tahdotte. Ja mitä käsilaukkuun tulee, niin te näette
unta. Minä varastan kaikki käsilaukkuni!"
"Tunnetteko Slick Smithin?"
"Olen nähnyt hänet", sanoi Stanford äreästi. "Jos tahdotte viedä minut,
lähden kyllä", lisäsi hän sitten äkkiä raivostuen.
Dick pudisti päätään.
"En vie teitä nyt. Aion saada tämän käsilaukkua koskevan kysymyksen
perinpohjin puiduksi huomenna. Te voitte olla sellaisessa paikassa,
mistä minä voin löytää teidät, ja jos saan selville, että olette
osallinen tähän ryöstöön, tulette olemaan liian sairas ollaksenne
surullinen!"
Vaikka matka Portman Squarelta Ritz-Cartoniin olikin lyhyt, vaipui Dick
Shannon uneen, niin että autonkuljettajan oli herätettävä hänet.
"Tehän olette aivan lopussa", sanoi Torrington nähdessään salapoliisin
ja kysyi sitten kiihkeästi: "Luuletteko niiden ihmisten todellakin
tietävän? Eivätkö he valehtele?"
"Tarkoitatteko Eltoneita? He tietävät kyllä".
Torrington käveli edestakaisin arkihuoneessaan.
"Voisinko minä tavata heitä?" kysyi hän.
Dick epäröi.
"Hehän ovat pidätettyinä, eikö niin?"
"Niin, teknillisesti he ovat pidätettyinä. En ole vielä syyttänyt
heitä", sanoi Shannon. "Ei ole olemassa mitään syytä, mikä estäisi
teitä tapaamasta heitä."
Hän ei kysynyt Audreyn isältä, miksi tämä tahtoi keskustella Eltonien
kanssa. Hän tiesi, mutta ei kuitenkaan tahtonut tietää. Tiedon, jota
hänen ei ollut onnistunut saada uhkauksilla, Torrington saisi rahalla.
"Voitteko päästää heidät vapaiksi? Minä tiedän kysyväni sellaista, mitä
ette mielellänne tee, mutta minä tiedän myöskin, Shannon, ettei koko
maailmassa ole ketään, jolle Audreyn turvallisuus merkitsee enemmän
kuin teille."
Taistelu Dick Shannonin sydämessä oli lyhyt.
"Tulkaa minun mukanani", sanoi hän, ja he palasivat poliisiasemalle.
"Te voitte päästää vapaiksi henkilöt, jotka minä pidätin", sanoi Dick
vuorossa olevalle kersantille. "Jos tarvitsen heitä, niin tiedän, missä
he ovat tavattavissa."
Hän poistui poliisiasemalta, ennenkuin Elton ja hänen vaimonsa olivat
tulleet saapuville, ja kiipesi väsyneesti ylös asuntonsa portaita
kellon juuri lyödessä viittä.
Uskollinen William istui odottamassa.
"Pankaa herätyskello soimaan yhdeksältä. Teidän ei tarvitse vaivautua
nousemaan ylös", sanoi Dick.
Hän heitti pois kenkänsä ja kauluksensa, ja asetettuaan herätyskellon
tuolille muutaman tuuman päähän päästään hän heittäytyi vuoteelleen
täysissä pukimissa ja nukkui samalla hetkellä.
Kello yhdeksän hän heräsi musikaalisen maanjäristyksen meluun ja
meni puolinukuksissa suihkuunsa, eikä jääkylmällä vedelläkään ollut
sen tavallista vaikutusta, sillä hän nukkui seisoallaan, kun William
kurkisti ovesta ja saattoi hänet jälleen tajuihinsa.
"Saisitte paremman suihkun, sir, jos riisuisitte pois vaatteenne",
sanoi William kunnioittavasti.
Dick heräsi hätkähtäen ja huomasi olevansa puettu ja likomärkä. Hän
nautti pikaisen aamiaisen puhelinkeskustelujen lomassa. Torrington
ei ollut palannut hotelliinsa, ja tähystäjät Doughty Streetillä
eivät olleet nähneet merkkiäkään Slick Smithistä; mikä seikka ei
huolestuttanut Dickiä. Kunhan Slick Smithin vain annettaisiinkin olla
yksinään!
Dick oli soittanut ja pyytänyt Willamia korjaamaan pois aamiaisen, kun
Torrington saapui.
"Koetin taivuttaa heitä kaikin tavoin", sanoi hän istuutuen väsyneenä,
"ja mies on taipuvainen auttamaan minua. Mutta se nainen!"
"Hän pitää miestään ohjaksissaan, niinkö? Luuletteko heidän tietävän?"
"He tietävät varmasti", sanoi vanha Torrington surullisesti. "Doran
viha on kamala nähdä. Näyttää siltä, kuin kaikki se inho, jota hänen
äitinsä tunsi minua kohtaan, olisi perintönä siirtynyt Doralle ja
kohdistunut Audrey-parkaan. Tarjosin heille rahaa — lupasin heille
turvallisuuden", lisäsi hän vilpittömästi, "vaikka tiesin, ettette
hyväksyisi sitä. Sanoin, että antaisin heille niin paljon rahaa,
että he voisivat elää ylellisesti lopun ikäänsä, ja antaisin heidän
käytettäväkseen tänä aamuna lentokoneen, joka veisi heidät Ranskaan.
Mutta mikään ei voinut horjuttaa Doraa. Mies on jo aivan lamassa, mutta
Doran voimat näyttävät kasvavan samassa määrin, kuin hänen asemansa käy
vaarallisemmaksi. Stanford tietää."
"Oletteko tavannut hänet? Mikä saa teidät sanomaan, että hän tietää?"
"Se pääsi Eltonilta sattumalta. Vain nimen ensimmäinen tavu, mutta minä
olen varma siitä, että hän on siinä osallisena."
"Käyn tapaamassa häntä uudelleen", sanoi Dick. "Minun on mentävä sinne
uudelleen tänä aamuna. Aion viedä Lacy Marshaltin Malpasin taloon
nähdäkseni, mitä voin saada irti hänestä."
"Ettekö antaisi minun tulla mukaan?" kysyi Torrington kiihkeästi.
"Tahtoisin teidän menevän nukkumaan", sanoi Dick laskien kätensä
Torringtonin olalle. "Minä voin kestää tämän hiukan paremmin kuin te."
Torrington pudisti päätään.
"En voisi nukkua. Vanhat ihmiset tarvitsevat vähemmän unta kuin muut.
Onko teillä mitään sitä vastaan, että odotan täällä? Minusta on
sietämätöntä mennä yksinäni takaisin hotelliin."
Dickin auto oli tuskin kadonnut kulman taakse, kun melkein
vastapäätä olevan talon varjosta astui esiin mies, joka oli suurella
mielenkiinnolla seurannut hänen lähtöään.
Mies oli Slick Smith, joka hänkin olisi antanut tuhat dollaria
saadakseen nukkua kymmenen tuntia.