Mitä Audrey näki.
Audrey Bedford näki kauheata unta. Hän oli makaavinaan korkean, kapean
tornin reunalla. Hänen siinä maatessaan hänen päätään pakotti niin,
että se oli halkeamaisillaan, torni heilui edestakaisin, ja hän sen
mukana. Joka heilahduksella tornin reuna kallistui vähitellen, ja hän
kiljahteli unissaan ja tarttui lujasti kiinni reunaan odottaen äkkiä
putoavansa alhaalla olevaan mustaan tyhjyyteen.
Päänkipu oli todellista. Se alkoi hänen silmiensä takaa, ammahti
ohimoihin ja sieltä miljoonia tulisia teitä pitkin pään takaosaan. Hän
kääntyi voihkien ja hautasi kasvonsa käsikoukkuunsa. Hänellä ei ollut
koskaan ollut sellaista päänkipua. Hän ojensi kätensä ulottuakseen
vuoteensa vieressä olevaan soittokelloon haluten sekavasti saada kupin
teetä. Hänen kielensä oli kuiva, ja suussa oli kauhea maku Hän kääntyi
jälleen, voihkaisi ja nousi istumaan.
Oli aivan pimeä, eikä hän ollutkaan maannut missään vuoteessa; hän
istui patjalla, ja hänen päällään oli huopapeite, ja kun hän ojensi
kätensä, niin se kosketti lattiaan. Hän nousi epävarmasti seisomaan
nojaten seinään estyäkseen kaatumasta, sillä hänen päässään meni
kaikki ympäri. Sitten hän alkoi seinää pitkin tunnustellen etsiä ovea,
löysi sen jonkin ajan kuluttua ja sysäsi sen auki. Ulkopuolellakin
oli pimeätä. Jonkin pitkältä tunnelilta näyttävän päässä hän näki
valonvälkettä ja hoiperteli sitä kohden. Hän huomasi olevansa lyhyessä,
kalustamattomassa käytävässä, ja hänen näkemänsä valo lähti katosta
riippuvasta paljaasta lampusta.
Eräässä pienessä huoneessa hän näki pesulaitteen ja astui ilahtuneena
sen luo. Kun hän väänsi veden vuotamaan, oli se ensin ruosteista ja
likaista, mutta muuttui vähitellen aivan puhtaaksi. Käyttäen käsiään
astianahan joi ahnaasti. Hän pesi kasvonsa; naulassa riippui pyyheliina
— näytti melkein siltä, kuin se olisi asetettu siihen erikoisesti häntä
varten, sillä koko huoneistossa ei ollut mitään muuta kalustusta kuin
patja ja huopapeite.
Hän jätti veden vuotamaan, sillä sen ääni oli hänelle jonkinlaisena
seurana. Sitten hän istuutui ikkunan reunalle ja koetti palauttaa
muistiinsa tämän kokemuksen alun. Viimeinen seikka, minkä hän muisti,
oli hänen keskustelunsa mr Torringtonin kanssa. Ei, se ei ollut
viimeinen; hän oli huoneessaan panemassa hattua päähänsä lähteäkseen
ulos. Askel askelelta hän pääsi tietoisien liikkeittensä jäljille ja
muisti lopuksi kauhusta hätkähtäen Dora Eltonin päivällispöydän ja
viinin, joka kuohui ja helmeili ja maistui niin inhoittavalta. Dora!
Hän oli vielä tylsä huumausaineen vaikutuksesta, mutta sai kuitenkin
jo nyt selville, miksi siellä oli niin pimeätä. Kaikki ikkunat
oli peitetty paksuilla luukuilla, ja luukut oli suljettu tiukasti
kiinnihakatuilla rautasalvoilla. Ponnistaen kaikki voimansa hän koetti
nostaa salpaa toisensa jälkeen; mutta vaikka hän kiersi kaikki ikkunat,
ei hän löytänyt yhtään salpaa, joka olisi antanut myöten.
Ovi oli lukossa; hän katsoi ulos avaimenreiästä, mutta ei voinut nähdä
mitään. Ja sitten hänen ponnistuksensa huumausaineen vaikutuksen
lisänä aiheuttivat välttämättömän tuloksen. Hän tunsi polviensa käyvän
voimattomiksi, ja hänellä oli juuri riittävästi mielenmalttia laskeutua
pitkäkseen lattialle, ennenkuin hän jälleen menetti tajuntansa. Kun hän
sitten taas tuli tajuihinsa, oli hän viluinen ja jäykkä, mutta päänkipu
oli melkein mennyt, ja hän palasi siihen huoneeseen, jossa vettä oli
saatavissa.
Hänen onnistui jonkin aikaa etsittyään sytyttää valo huoneeseen,
jossa oli ollut silloin, kun heräsi ensikerran. Huone osoittautui
olevan tyhjä, lukuunottamatta lattialla olevaa patjaa ja särkynyttä
tuolia. Ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui irroittaa tuolista
tukeva piena; se oli hänen ainoa aseensa, eikä siitä olisi ollut
suurtakaan hyötyä, jos hän olisi yrittänyt käyttää sitä silloisessa
heikossa tilassaan. Mutta se oli kuitenkin jotakin; se antoi hänelle
hiukan enemmän turvallisuuden tunnetta. Vähitellen hänen onnistui
saada loputkin tuolista palasiksi, kunnes hänellä oli käytettävänään
tukeva tuolinjalka ja osa sen selkänojaa, joiden avulla hän kävi
ikkunanluukkujen salpojen kimppuun, mutta ilman tuloksia.
Nälkäisenä ja väsyneenä hän heittäytyi vuoteelle, veti huopapeitteen
päälleen ja vaipui uneen melkein heti. Kun hän heräsi, tuntui
lämpimämmältä, ja hänen nälkänsä oli lieventynyt jäytäväksi tuskaksi.
Hän istui vuoteella koettaen ajatella. Ja silloin hän kuuli ääntä. Joku
mies puhui. Oliko se Martin? Ei, se oli Martinin ääneksi liian matala.
Hän hiipi ovelle ja kuunteli. Ja silloin hän kuuli hiipiviä askelia
portailta juuri oven ulkopuolelta.
Kuka se oli? Hänen sydämensä takoi kiivaasti. Ääni alhaalta kuului
jälleen, ja sen kuullessaan Audrey oli vähällä pyörtyä.
Se oli Lacy Marshalt! Audrey painoi käden suutaan vastaan voidakseen
olla kiljahtamatta. Lacy Marshalt, joka sanoi:
"Niin, jossakin täällä se oli..." Audrey luuli olevansa tulemassa
hulluksi. Tai ehkäpä hän olikin jo hullu! Jossakin alhaalla oli Lacy
Marshalt — ja Lacy Marshalt oli kuollut!
Ja Audreyn seisoessa siinä kauhusta jähmettyneenä askelet kuuluivat
jälleen. Kyyristyen alas hän katsoi avaimenreiästä. Heikko valo valaisi
portaita, ja hän näki miehen, mutta tämän kasvot olivat käännetyt
poispäin.
"Se oli jossakin täällä", kuului Marshaltin ääni jälleen sanovan.
Mies portaissa kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin Audreykin. Audrey näki
hänen kääntävän päätään. Hän näki pitkän nenän, terävän leuan ja
korkean, ulkonevan otsan. Malpas! Kun Audrey katsoi uudelleen, oli mies
mennyt.
Malpas ja Marshalt! Mitä se merkitsi? Audreyn jäsenet vapisivat; hänen
täytyi käyttää seinää tukenaan horjuessaan takaisin huoneeseensa.
Hän ei ollutkaan Curzon Streetillä: hän oli sen paholaisen käsissä!
Kauhu valtasi hänet, ja hetkinen hänestä tuntui siltä, kuin olisi
hänen järkensä tahtonut mennä sekaisin. Ja sitten joku koputti
hiljaa käytävän ovea. Audrey pidätti hengitystään ja odotti silmät
kiinnitettyinä siihen paikkaan, mistä kauhu tulisi sisään.