Mr Torrington yllättää.
Vierasta, joka saapui Ritz-Carltoniin, odotettiin, eikä hän ilmoittanut
nimeään, ennenkuin ovenvartija kutsui hotellipojan.
"Saata tämä herrasmies mr Torringtonin huoneistoon", sanoi ovenvartija,
ja Martin seurasi poikaa hissiin.
Dinael Torrington, jolla oli tohvelit jalassa ja aamutakki yllä,
heitti terävän, tutkivan katseen Martiniin, kun tämä astui sisään,
ja osoittamatta mitään suurempaa sydämellisyyttä kehoitti häntä
kädenliikkeellä istuutumaan.
"Minusta tuntuu, että olen tavannut teidät aikaisemmin", sanoi Martin.
"Minä olen yhtä varma siitä, ettemme ole tavannut toisiamme, vaikka
tunnen teidät varsin hyvin kuulopuheiden perustalla", sanoi Torrington.
"Riisukaa pois päällystakkinne, mr Elton. Te pyysitte kahdenkeskistä
keskustelua, ja erinäisistä syistä olen siihen suostunut. Tehän olette
minun sihteerini lanko?"
Martin taivutti päätään vakavasti.
"Ikävä kyllä", sanoi hän.
"Niinkö?" Vanha herrasmies kohotti kulmakarvojaan. "Ah, nyt huomaan,
mitä tarkoitatte! Ajatteletteko hänen rikollista menneisyyttään?"
Hänen kasvojensa ilme oli täysin muuttumaton, mutta hänen äänessään
oli purevan ivallinen sävy, jonka Martin, joka oli herkkätuntoinen
sellaisiin seikkoihin nähden, heti huomasi.
"Sen täytyy olla suuri suru teille ja teidän vaimollenne. Se
tyttöparkahan oli sekaantunut erääseen jalokivivarkauteen, eikö niin?
En ole varma siitä, oliko hän se roisto, joka pysähdytti Suomen
kuningattaren auton Green Parkissa, vai oliko hän vain suunnitellut
varkauden."
"Jalokivet olivat hänen hallussaan, kun hänet pidätettiin", sanoi
Martin.
Keskustelu oli kehittymässä paljon vaikeammaksi kuin mitä hän oli
kuvitellut.
"Olivatko jalokivet hänen hallussaan, kun hänet pidätettiin?"
sanoi Torrington. "No, eikö se ole jo liian pahaa! Tietysti minä
tiesin kaiken sen, ennenkuin otin tuon nuoren naisen palvelukseeni,
vaikka luulenkin teidän tulleen tänne suojellaksenne minua hänen
vehkeilyiltään?"
Jälleen Martin tunsi pettymyksen aiheuttamaa kylmää vilunvärettä.
Vanha herrasmies piti häntä pilkkanaan siitä huolimatta, että hänen
kasvojensa ilme pysyi vakavana ja käyttäytymisensä kohteliaana.
"Ei, en ole tullut siinä tarkoituksessa. Tulin teitä paljon
läheisemmästä syystä", sanoi hän maltillisesti. "Annatte kai minulle
anteeksi, jos kosketan teille hyvin tuskallista asiaa?"
Torrington nyökkäsi. Hänen silmänsä olivat voimakkaiden lasien takaa
kiinnitetyt liikkumattomasti Martinin kasvoihin; hänen koko asenteensa
oli torjuva. Martin tunsi sen sillä hetkellä selvemmin kuin koskaan
ennen.
"Mr Torrington, useita vuosia sitten te jouduitte vankilaan
Etelä-Afrikassa laittomasta timanttikaupasta."
Torrington nyökkäsi.
"Niin, kysymyksessä oli salajuoni, jonka oli järjestänyt
timanttikenttien suurin roisto, eräs Lacy Marshalt, joka nyt on onneksi
kuollut. Jouduin uhriksi sillä kertaa ja, niinkuin sanoitte, vankilaan."
"Teillä oli nuori vaimo" — Martin epäröi — "ja lapsi, pieni tyttö,
Dorothy?"
Jälleen Torrington nyökkäsi.
"Vaimonne oli suuresti järkytetty vangitsemisenne johdosta eikä koskaan
jälkeenpäin antanut teille anteeksi sitä häpeää, niinkuin hän ajatteli,
jonka olitte aiheuttanut hänelle. Pian sen jälkeen kuin te olitte
joutunut vankilaan, hän poistui Etelä-Afrikasta, ja senjälkeen te ette
ole kuullut hänestä mitään, eikö niin?"
"Kerran." Sana tuli aivankuin piiskan sivallus. "Kerran, ystäväni, hän
kirjoitti — niin, kerran!"
"Hän tuli Englantiin mukanaan pienokaisensa ja vanhempi tyttärensä,
muutti nimensä Bedfordiksi ja eli täällä pienillä tuloillaan..."
"Elinkorolla", keskeytti Torrington, "jonka olin järjestänyt hänelle
ennen vangitsemistani. Siihen saakka olette oikeassa. Jatkakaa."
Martin veti pitkän hengähdyksen. Jokainen sana vaati erikoista
ponnistusta tässä ilmapiirissä. Hänestä tuntui samanlaiselta kuin
miehestä, joka koettaa hakata reikää graniittiseinään.
"Vaimovainajanne oli koko lailla kummallinen. Jostakin syystä, jonka
hän itse parhaiten tiesi, hän kasvatti Dorothyn" — Martin korosti tätä
nimeä — "siinä uskossa, että hän oli äitinsä ensimmäisen miehen tytär,
ja toiselle tytölle uskoteltiin, että Dorothy oli vanhempi. En tiedä,
mistä syystä..."
"Ettekö?" sanoi Torrington. "Tämä kaikki voi olla totta tai perätöntä.
Entä sitten?" Martin teki ratkaisevan hyökkäyksen. "Te olette siinä
luulossa, sir, että tyttärenne Dorothy on kuollut. Se ei ole totta. Hän
elää; hän on nyt Englannissa ja on minun vaimoni."
Daniel Torrington katsoi häneen; hänen silmänsä näyttivät raivaavan
itselleen tien Martinin sielun salaisiin sopukkoihin.
"Sekö teillä oli kerrottavana minulle", sanoi Torrington vihdoin, "että
pikku Dorothyni on elossa ja teidän vaimonanne?"
"Juuri se, mr Torrington."
"Ah!" Vanhus hieroi leukaansa. "Todellako?"
Seurasi kiusallinen äänettömyys.
"Tunnetteko kertomuksen minun vangitsemisestani — missä olosuhteissa se
tapahtui? Näen ettette tunne. Kerron sen siis teille."
Hän katsoi kattoon, kostutti kielellään huuliaan ja näytti palauttavan
muistiinsa tapahtuman yksityiskohdat.
"Istuin taloni stoepilla Wynbergissa — tulin aina sinne kesäksi — ja
muistan pitäneeni sylissäni pikku tyttöäni. Luultavasti tiedätte, mikä
stoep on? Se on leveä, korkea kuisti, joka ulottuu talon päästä päähän.
Näin Marshaltin tulevan pensaikon takaa ja ihmettelin, mitä hänellä
oli asiaa, kunnes näin, että hänen mukanaan oli kaksi salapoliisia.
Hän pelkäsi minua, pelkäsi tavattomasti! Kun nousin ja laskin lapsen
kehtoon, veti hän esiin revolverin ja ampui. Hän sanoi minun ampuneen
ensiksi, mutta se on valhe. En olisi ampunut ollenkaan, mutta hänen
kuulansa sattui kehtoon, ja minä kuulin lapsen kiljaisevan. Vasta
silloin minä ammuin vuorostani häntä kohden, ja hän olisi ollut
kuoleman oma, jollen minä olisi ollut niin suunniltani tuskasta lapsen
takia. Senvuoksi ammuin ohi, ja hänen toinen laukauksensa murskasi
minun sääreni. Tiesittekö sen?"
Martin pudisti päätään.
"Ettekö siis koskaan olekaan kuullut laukauksesta, joka sattui kehtoon?"
"En; se on uutta minulle."
"Niin minä ajattelinkin. Lapsi ei ollut vaikeasti haavoittunut; kuula
oli ainoastaan sattunut sen pikkuvarpaaseen ja murskannut luun —
ihmettelen, ettei vaimonne ole koskaan kertonut teille siitä", sanoi
Torrington venytellen sanojaan.
Martin oli ääneti.
"Pikku Dorothyni ei ole kuollut — olen tietänyt sen jo pitkän aikaa.
Olen etsinyt häntä, ja ystäväni Stormerin ansiosta olen hänet
löytänytkin!"
"Tietääkö hän itse sen?" kysyi Martin kalmankalpeana.
Torrington pudisti päätään.
"Ei, hän ei tiedä sitä; minä en ole sitä tahtonut, tahdoin ilmoittaa
sen hänelle vasta saatuani tehtäväni täytetyksi. Ja minä olen
uskotellut kaikille, paitsi yhdelle ainoalle miehelle, että hän on
vieras minulle. Kysykää viattomalta mr Willittilta, joka melkein
rukoili minua polvillaan ottamaan hänet sihteerikseni."
Hänen kylmät silmänsä eivät väistyneet Martinin kasvoilta.
"Teidänkö vaimonne muka on minun tyttäreni? Pyytäkää häntä tulemaan
tänne ja näyttämään minulle vasemman jalkansa. Voitte väärentää
kastetodistuksia, Elton — se pani teidät hätkähtämään, ystäväiseni —
mutta pikkuvarpaita te ette voi väärentää!"
Hän soitti kelloa.
"Saattakaa tämä herrasmies ulos", sanoi hän sisään astuvalle miehelle,
"ja kun miss Bedford palaa, niin tahdotteko pyytää häntä tulemaan
suoraan minun luokseni?"
Martin meni kotiin aivankuin unissaan, ja Dora luki tappion sanoman
hänen kalpeilta kasvoiltaan. Hän veti Martinin salonkiin ja sulki oven.
"Mikä sinua vaivaa, Martin? Tapasitko hänet?"
Martin nyökkäsi.
"Hän tietää", sanoi hän käheästi.
"Tietää..."
"Hän tietää, että Audrey on hänen tyttärensä — siinä kaikki. Hän on
tietänyt sen kaiken aikaa. Hän oli palkannut Stormerin etsimään hänet.
Ja hän aikoi ilmoittaa asian Audreylle tänä iltana. Luultavasti tiedät,
mitä tämä merkitsee sinulle ja minulle?"
Martin istui kasvot käsiin painettuina.
"Sen piti merkitä meille rikkautta", sanoi Dora, ja Martin katsahti
ylös nopeasti.
"Sinä tahdoit tehdä tämän, ja minä suostuin vastoin tahtoani. Minun
ajatukseni oli ilmoittaa Torringtonille, että Audrey on hänen
tyttärensä. Sinä sen sanoit, että ennemmin kuolisit kuin sallisit
Audreyn saada kaikki rahat. Mistä se rikos nyt tulee?"
Dora nyökkäsi hitaasti.
"Torrington tulee maksamaan saadakseen hänet takaisin, jos..."
"Jos mitä?"
"Jos hän on vielä elossa", sanoi Dora Elton, "ja jollei mitään... muuta
ole tapahtunut."