Mr Smith saa naisvieraan.
Mr Slick Smithin asunnon isäntä oli suvaitsevainen, mukautuvainen
mies. Hän tiesi, että hänen vuokralaisensa eli elämän varjoisalla
puolella, mutta se ei ylentänyt eikä alentanut Slick Smithiä hänen
silmissään. Hänelle hänen vuokralaisensa oli mies, joka maksoi laskunsa
säännöllisesti, oli aina kohtelias, ei aiheuttanut mitään häiriötä
ja oli kiitollinen kaikista niistä pikkupalveluksista, joita asunnon
isäntä, hyvin arvossapidetty asianajajan apulainen, voi tehdä hänelle.
Heti kun hän sai selville Slick Smithin häpeällisen kutsumuksen, oli
hänellä ollut tämän kanssa suorasukainen keskustelu, jonka tulos
voitiin sisällyttää lauseeseen: "Te voitte tehdä, mitä tahdotte, mutta
te ette saa saattaa minua tai minun taloani huonoon huutoon."
Vieraisiin hän suhtautui kylmästi, sillä vieraat muistuttivat
salaliitosta; ja tässä suhteessa Slick Smith rikkoikin hyvin harvoin
hänen toivomuksensa.
Sinä iltana isäntä kuuli koputusta kello yksitoista. Hän meni itse
ovelle ja näki siellä nuoren ja miellyttävän näköisen naisen, jota hän
ei tuntenut ja joka, mikäli hän tiesi, oli täysin tuntematon hänen
vuokralaiselleen.
"Mr Smithkö?" sanoi hän epävarmasti. "Ei, en luule hänen olevan
sisällä, miss. Voisinko minä ilmoittaa hänelle asianne?"
"Se on hyvin tärkeä; minun täytyy saada tavata hänet", sanoi nainen
melkein järkähtämättömään sävyyn.
Isäntä epäröi. Hän ei hyväksynyt minkäänlaisia vieraita, mutta
naispuoliset vieraat kello yksitoista illalla loukkasivat häntä
määrättömästi. Ajateltuaan kuitenkin, että naisen saapumisella
voisi olla jokin tärkeä syy, että tämä voi esimerkiksi olla hänen
vuokralaisensa sisar tai tiedontuoja hänen sairaalta äidiltään, tai
jotakin yhtä puolustettavaa, hän nousi ylös portaita ja koputti ovea
saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Hän avasi oven ja astui sisään.
Huoneessa ei ollut ketään, ja hän palasi jälleen ulko-ovelle.
"Mr Smith ei ole sisällä, miss", sanoi hän, sulki oven ja palasi
piippunsa ja lakikirjansa pariin.
Hetken kuluttua hän luuli kuulevansa jonkun kulkevan alas portaita,
avasi oven ja pilkisti ulos. Kulkija oli mr Smith.
"En kuullut teidän tulevan sisään."
"En ole ollut sisällä kauan", sanoi Smith tavanmukaisella
miellyttävällä äänellään.
"Oletteko menossa ulos?"
"Kuulin koputusta ja ajattelin sen tarkoittavan minua."
"Siellä oli eräs naishenkilö, joka tahtoi tavata teitä...", aloitti
isäntä.
"Luultavasti se on hän, jota odotan", sanoi Smith.
Isäntä huomasi hetken sopivaksi korostaa auktoriteettiaan.
"Suokaa minulle anteeksi, mr Smith, mutta minä en pidä vieraista tähän
aikaan illalla, joten te ette kai pyydä häntä sisään?"
"Jos sen teen, niin ehkä saan lainata teidän arkihuonettanne",
sanoi Smith. "Luulen, että kysymyksessä on jokseenkin tärkeätä
liikeasiaa koskeva ilmoitus. Suoraan sanoen se on ystävältäni kapteeni
Shannonilta, Scotland Yardin Sherlock Holmesilta."
Isäntä tiesi, että kapteeni Shannon oli erittäin arvossapidetty,
ja suostui pyyntöön, vieläpä sytytti kaikki lamputkin palamaan
arkihuoneessa.
"Tulkaa sisään", sanoi Smith. "Oletteko kapteeni Shannonin lähettämä?"
"Kyllä", kuului vastaus — kaikki, mitä isäntä kuuli ja mikä oli
tarkoitettu hänen kuultavakseen. Ja isäntä oli tyytyväinen.
Hän kuuli matalalla äänellä käydyn keskustelun mutinaa arkihuoneesta
neljännestunnin ajan. Sitten nainen lähti pois, ja Smith tuli hänen
luokseen.
"Kysymyksessä oli tärkeämpi asia, kuin olin kuvitellutkaan", sanoi hän
vakavasti. "Kapteeni Shannon on joutunut hyvin vakavaan vaikeuteen ja
pyytänyt minua avuksi. Me näet autamme usein poliisia sen jouduttua
vaikeuksiin."
Tämä oli uutinen isännälle, mutta hän oli tyydytetty, sillä hän oli
yksinkertainen mies, joka ei ollut perillä mistään muusta kuin laista,
ja lakimiehet ovat tunnetusti lapsellisia.
Slick vaihtoi frakkipukunsa, joka hänellä oli ollut yllään palatessaan,
toiseen pukuun, veti ylleen paksun päällystakin ja otettuaan eräästä
laatikosta yhden monista ammattivälineistään liittyi naiseen, joka
odotti häntä kadunkulmassa ja jonka kanssa hän käveli aina Southampton
Rowille saakka.
Erottuaan naisesta hän jatkaessaan kulkuaan pitkin Southampton Rowia
vilkaisi taakseen ja näki välttämättömän Stormerin miehen tulevan
perässään. Kun hän kutsui auton, niin hänen varjonsa seurasi hänen
esimerkkiään. Smith ei vaivautunut katsomaankaan; hän tiesi ilman
sitäkin.
"Minne, sir?" kysyi autonkuljettaja.
"Greville Mansions, Maida Vale", vastasi Slick.
Hän saapui tähän aristokraattiseen taloon omistajan ilmein, niinkuin
hän oli oikeutettukin tekemään, koska hän oli toisessa kerroksessa
sijaitsevan hienon huoneiston väliaikainen vuokralainen.
Hissinhoitaja vei hänet ylös vaihtaen hänen kanssaan tavanomaisia
mielipiteitä ilmasta ja toivotti hänelle hyvää yötä jättäen hänet,
niinkuin luuli, nauttimaan siitä rauhallisesta unesta, joka on kaikkien
sellaisten miesten oikeus, jotka ovat kyllin varakkaita vuokraamaan
jonkun ladyn huoneiston ja maksamaan siitä kaksikymmentä guineaa
viikossa.
Samana iltana kersantti Steel ja hänen esimiehensä olivat kahtena
jäsenenä siinä kolmen miehen neuvostossa, joka oli koolla
Dickin huoneistossa. Kolmantena oli tarkastaja Marylebone Lanen
poliisiasemalta, ja keskustelu koski n:oa 551 ja sen taideaarretta.
"En ole vieläkään tehnyt lopullista päätöstä epäjumalan poisviennistä,
mutta sähkölaitokselle annetut määräykset pysyvät voimassa. Eräs
laitoksen insinööreistä on ollut puheillani, ja hän sanoo, että he
voivat katkaista virran talon ulkopuolella olevasta johtokaivosta
käsin. Mikä merkitsee sitä, ettei se voima, joka on auttanut Malpasia
ja hänen ystäviään, tule enää olemaan heidän käytettävissään."
"Minä olen sitä mieltä, että teidän on oltava sisällä talossa,
ennenkuin sähkövirta katkaistaan. Muuten se johtaisi äärettömiin
vaikeuksiin", sanoi tarkastaja.
Dick oli samaa mieltä.
"Minut tekee tyytyväiseksi tietoisuus siitä, että tulemme herpaisemaan
mr Kummituksen toiminnan, vaikka on myöskin mahdollista, että
ystävämme, kun sähkövirta katkaistaan, jää vangiksi johonkin salaiseen
piilopaikkaan, ja tulevat sukupolvet saavat ratkaistavakseen häntä
koskevan arvoituksen."
"Siinä tapauksessa", sanoi Steel, "me emme saa enää koskaan nähdä Slick
Smithiä".
Shannon nauroi.
"Luuletteko siis, että Smith on sen seuran pääpappa?"
"Olen varma siitä", sanoi toinen vakuuttavasti. "Eikö teistä ole
tuntunut merkilliseltä, että Smith on aina ollut lähettyvillä, kun
olemme nähneet näitä mielenosoituksia. Tänään iltapäivällä minä näin
hänen tulevan takakadulta heti sen jälkeen, kuin keltakäsineinen käsi
oli esiintynyt ulko-ovella. Ja hänellä oli keltaiset käsineet!"
"Viidelläkymmenellätuhannella muulla miehellä on myöskin keltaiset
käsineet", sanoi Dick. "Se on hienosti puettujen miesten muotina
Lontoossa. Voitte pitää mr Smithin mielessänne, vaikkakaan minä en ole
vakuutettu siitä, että teidän mielipiteenne on oikea."
"Jotakin kieroa hänessä on joka tapauksessa", väitti Steel. "Tarkoitan
jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. En ole nähnyt häntä koskaan ilman
Stormerin miestä kintereillään, ja Stormerin toimisto ei ryhdy niin
suureen vaivaan, jollei sillä ole hyvää otusta tähtäimessä."
Dick hymyili ajatellessaan Stormerin armeijan uusinta alokasta.
Kokous päättyi puoli yksitoista, sitten kun oli sovittu seuraavan
päivän toimenpiteistä; ja neljännestä vailla yksitoista Steel teki
kierroksensa niissä lukuisissa ja omituisissa klubeissa, joita oli
syntynyt Lontoossa sodan jälkeen. Oli tanssiklubeja ja illallisklubeja;
eräät kullatuissa salongeissa, useat salaisissa, suurin kustannuksin
huvihalleiksi muutetuissa kellareissa, joissa esiintyi välttämätön
synkapoitu orkesteri ja joiden jäsenjärjestelmä oli koko lailla vapaa.
Hän pani merkille tavanmukaiset epäsäännöllisyydet ja merkitsi ne
muistiin tulevia toimenpiteitä varten. Suoritettuaan kierroksensa hän
käveli kotiin. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun hän tuli
Upper Gloucester Placelle, missä asui, ja hänen kätensä oli jo taskussa
tunnustelemassa avainta, kun hän näki miehen kävelevän nopeasti häntä
kohden kadun toisella puolella. Nopeassa kulkijassa ei ollut mitään
epätavallista tähän aikaan yöstä eikä myöskään mitään merkillistä
siinä seikassa, että hän kantoi käsilaukkua; sillä Marylebonen asema
on kivenheiton päässä, ja viimeisillä junilla saapuneet matkustajat
kulkivat usein Upper Gloucester Placen kautta kotimatkallaan.
Hän ei tuntenut miestä, kun tämä tuli katulampun valopiiriin, mutta
käsilaukku näytti varmasti olevan tuttua mallia. Hän taisteli lyhyen
taistelun itsensä kanssa, mutta sitten hän, vaikka hänen ruumiinsa
jokainen solu vaati ankarasti unta, kääntyi takaisin ja lähti
seuraamaan käsilaukkua.
Tämä hänen toimenpiteensä johtui käytännöllisestä syystä. Sillä jos hän
silloisessa hermostuneessa mielentilassaan olisi laiminlyönyt tutustua
asiaan tarkemmin ja vakuuttautua siitä, että hänen silmänsä olivat
pettäneet hänet, olisi hän maannut valveilla tuntikausia tuomiten
laiskuuttaan. Juttu oli hieman järjetön, sillä toinen käsilaukku
muistuttaa hyvin suuressa määrin toista, ja kadun poikki katsoessa
pimeässä yössä ja riittämättömässä katuvalaistuksessa samannäköisyys on
vieläkin täydellisempi. Mutta hän oli päättänyt nähdä sen käsilaukun
lähempää ja kiirehti askeliaan, mihin hän oli pakotettu, sillä mies
hänen edellään käveli nopeasti, vaikka käsilaukku oli niin raskas, että
hän vaihtoi sen vähän väliä kädestä toiseen.
Mies kääntyi kulkemaan pitkin Harley Streetiä, mutta Steel pysytteli
perässä ja lähti lopulta suutuksissaan juoksemaan. Hän oli jo noin
kymmenen metrin päässä saaliistaan, kun mies kääntyi ja nähtyään
takaa-ajajansa seurasi hänen esimerkkiään ja alkoi juosta kääntyen
eräälle syrjäkadulle ja sukeltaen erääseen niistä kapeista kujista,
joita on runsaasti näillä seuduin. Olipa käsilaukun laita kuinka
tahansa, niin pakenijalla oli jokin syy pakoonsa, ja Steelin
poliisinvaisto sai uutta yllykettä, hän kiristi vauhtinsa äärimmilleen.
Yhtään poliisia ei ollut näkyvissä, ja käsilaukun kanssa juoksija tunsi
ilmeisesti kierroksen niin hyvin, että voi välttää vastenmielisen
kohtauksen lain edustajan kanssa, sillä hän lähti uudelleen kiertämään
samaa kierrosta. Tällä kertaa häntä ei onnistanut yhtä hyvin; nyt
oli poliisikonstaapeli passipaikallaan kadun kulmassa, ja pakenija
pysähtyi, epäröi hetkisen ja sitten, kun Steel ehti hänen kohdalleen,
pani maahan käsilaukkunsa ja sukeltaen salapoliisin käsivarren alitse
pakeni tiehensä tuulen lailla.
Samalla hetkellä Steel tunsi hänet; hän oli Slick Smith! Pitikö
hänen mennä hänen perässään? Hän päätti, että käsilaukku oli hänen
varsinainen päämääränsä.
"Seuratkaa tuota miestä ja ottakaa hänet kiinni", sanoi hän
konstaapelille ja käänsi huomionsa käsilaukkuun...
Dick oli riisuutumassa, kun hänen apulaisensa syöksyi sisään silmät
loistaen kiihtymyksestä ja iso nahkainen käsilaukku kädessään.
"Katsokaapas tätä!" sanoi hän ja tempasi sen auki. Dick katsahti sen
sisään ja mykistyi hämmästyksestä.
"Timantit!" sanoi hän kuiskaten. "Ne olivat Slick Smithillä!" huusi
salapoliisi hengästyneenä. "Näin hänen kulkevan pitkin Upper Gloucester
Placea kantaen käsilaukkua ja seurasin häntä, vaikka en tietänytkään,
kuka oli kysymyksessä. Ja sitten hän pillastui, ja kun tavoitin hänet,
pudotti hän käsilaukun."
"Slick Smithkö? Mistä hän oli tulossa?"
"Park Roadin suunnalta", sanoi Steel nopeasti. "Luulin saavani
halvauksen, kun avasin käsilaukun ja näin, mitä siinä oli."
Dick otti kourallisen timantteja ja antoi niiden valua sormiensa
välitse takaisin laukkuun.
"Tällä kertaa ei saa sattua mitään erehdystä", sanoi hän. "Hakekaa
auto!"
Hän pukeutui kiireesti, ja ennenkuin hän oli ehtinyt valmiiksi,
palasi Steel takaisin, ja tällä kertaa hän ei ollut jättänyt mitään
sattuman varaan. Sillä kun he kantoivat käsilaukun alas ulko-ovelle, he
löysivät auton virkapukuisten poliisien ympäröimänä, ja neljän miehen
istuessa sisällä, kahden ohjaajanistuimella, ja yhden konstaapelin
seisoessa kummallakin sivulaudalla auto saapui Scotland Yardiin, ja
panssariholvin isot teräsovet sulkivat sisäänsä Malpasin aarteen.
"Tulkootpa nyt hakemaan sitä", sanoi Shannon. "Sillä välin..."
"Me pistämme kiinni Slick Smithin", sanoi Steel innokkaasti. "Minä
menen nyt hänen asuntoonsa."
"Te ette löytäisi häntä", sanoi Shannon. "Kuvitteletteko hänen menevän
takaisin satimeen? Jättäkää Smith minulle. Minä luulen voivani saada
hänet kiinni."
Molemmat miehet palasivat Haymarketille, missä he tapasivat
epäluuloisen Williamin ovella hyvin pieni ja hyvin likainen poika
edessään.
"Hän sanoo, että hänellä on kirje teille, eikä tahdo antaa sitä
minulle, sir."
"Hän sanoi, että antaisin sen ainoastaan kapteeni Shannonille."
"Minä olen kapteeni Shannon", sanoi Dick, mutta poika epäröi yhä vielä
luopua kirjeestä.
"Tuokaa hänet sisään", sanoi Dick kärsimättömästi, ja poika vietiin
arkihuoneeseen. Hän oli Lontoon laitakaupungin äärimmäisen repaleinen
ja likainen tuote, sukaton, melkein jalkineeton, ja hänen kasvonsa ja
kätensä olivat sitä erikoista väriä, jonka vain pienet pojat saavat
syntymään.
Pukunsa kätköistä hän sai suuren vaivan jälkeen esille jotakin
likaista, mikä näytti kolmikulmaiseksi hatuksi taitetulta sanomalehden
suikaleelta. Dick avasi sen ja näki, että se oli eräästä aamulehdestä
reväisty paperinpalanen. Sanoma oli kirjoitettu lyijykynällä sen
painamattomaan reunaan.
"Pelastakaa minut Jumalan tähden! Olen Fouldin lastaussillan luona. Se
paholainen tahtoo tehdä minusta lopun ennen aamua."
Allekirjoittajaksi oli merkitty "Lacy Marshalt"!