Vipu.
Miehelle, joka on antautunut sellaiseen työhön, joka oli mr Martin
Eltonin erikoisalana, keräytyy ehdottomasti vuosien kuluessa varsin
suuri määrä asiapapereita, jotka on pidettävä turvallisessa paikassa,
missä ne eivät voi vetää puoleensa uteliaan syrjäisen huomiota. Sillä
niiden hävittäminen ja ilmituleminen on yhtä vaarallista.
Martin luotti hyvin paljon omaan muistiinsa, ja hän olikin tässä
suhteessa hyvin varustettu, sillä hän ei koskaan unohtanut pienintäkään
yksityiskohtaa. Pohtiessaan nyt niitä tärkeitä kysymyksiä, jotka
odottivat käsittelyä, ja etsiessään kaikilta suunnilta välttämätöntä
apua ja niitä vaikuttimia, joita voisi käyttää hyväkseen tämän avun
saamiseksi, hän muisti erään nelisivuisen muistiinpanon, joka oli
kirjoitettu Big Bill Stanfordin kauniilla käsialalla.
Stanford oli eräänlainen paperistrategisti. Entisaikoina oli hänen
huvinaan suunnitella paperilla jokaisen aiotun kaappauksen eri vaiheet
pienintä yksityiskohtaansa myöten. Suurin osa näistä suunnitelmista oli
tullut hävitetyksi, mutta niiden joukossa oli ollut yksi, joka Martinin
mielestä oli niin taitavasti kokoonpantu, että hän oli säilyttänyt sen,
osaksi harvinaisuutena, osaksi tulevaisuutta silmälläpitäen. Sellaiset
paperit kuin nämä säilytettiin erään pankin talletuslokerossa. Tänä
iltapäivänä oli Martin käynyt pankin holvissa ja ollut siellä puoli
tuntia tutkien papereita ja hävittäen paljon sellaista, millä ei enää
ollut arvoa. Kun hän tuli ulos, oli hänellä rintataskussaan nämä neljä
paperiliuskaa, jotka saattoivat varsin hyvin osoittautua voimakkaaksi
vivuksi Martinin tahtoessa saada Bill Stanfordin ajatukset kulkemaan
samaan suuntaan kuin hänen omatkin ajatuksensa.
Kotiin tultuaan hän kutsutti luokseen kaupunginlähetin ja antoi tälle
kirjeen Stanfordille vietäväksi. Puolta tuntia myöhemmin soi hänen
puhelimensa. Stanfordin äänensävystä hän päätti, että tämä oli huonolla
tuulella.
"Kuulepas, Martin. En minä voi juosta sinun luoksesi niinkuin mikäkin
lemmikkikoira joka kerta, kun kutsut minua. Mitä sinä tahdot minusta?"
"Tahdon puhua kanssasi. Se on todella tärkeätä."
Stanford mutisi jotakin ja sanoi sitten:
"Olisi parempi, että sinä tulisit tänne minun luokseni tänä iltana."
"Se ei tule kysymykseenkään", sanoi Martin. "Sinä saat ohjeesi minulta,
Stanford, niinkuin ennenkin, oletpa sitten Marshaltin edustaja tai et.
Sinun on oltava täällä ennen kello viittä."
"Mikä on kysymyksessä?" Stanfordin ääni oli terävä ja epäluuloinen.
"Sanoinhan sinulle, etten jouda mihinkään."
"Tule sanomaan se minulle", sanoi Elton kärsimättömästi. "Älä sano sitä
puhelimessa, jolloin puolet Lontoon poliiseista on sitä kuulemassa. Et
kai luule minun lähettävän hakemaan sinua, jollei asia olisi tärkeä,
vai mitä?"
Langan toisessa päässä oli pitkä äänettömyys, ja sitten Stanford puhui
jälleen lauhkeammalla äänellä.
"Olkoon menneeksi, minä tulen. Mutta älä luule saaneesi minua niin
pitkälle, että minun on pakko ottaa vastaan määräyksiä sinulta, Elton.
Sinulla ei ole mitään oikeutta..."
Martin Elton pani puhelimen kiinni tällä hetkellä. Hän tunsi miehensä
liian hyvin antaakseen tämän päästä vauhtiin puhelinväittelyssä.
Muutamia minuutteja yli viisi Stanford tuli, ja hän tuli ikävällä
tuulella. Martin makasi leposohvalla lempiasennossaan ja katsahti ylös
kirjasta, kun Stanford syöksyi huoneeseen.
"Mitä hiivattia sinä, Elton, tarkoitat lähettäessäsi hakemaan minua,
aivankuin olisin mikäkin kuli? Sinun on tapana..."
"Sulje ovi", sanoi Martin. "Olet koko lailla kovaääninen, ystäväni."
"Luuletko sinä, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin juosta sinun
jäljessäsi?"
Stanford oli kalpea kiukusta. Hänellä oli se ominaisuus, joka on
erikoinen rikollisille, mutta ei aivan outo lainkuuliaisemmillakaan
henkilöillä, nimittäin tavaton turhamaisuus, joka helposti loukkaantui,
kun hänen oma arvonsa oli uhattuna.
"Riitelemisessä ei ole mitään järkeä", sanoi Martin. "Asia on vakava;
muussa tapauksessa en olisi pyytänyt sinua tulemaan."
Hän nousi ylös, otti laatikosta sikarin ja sytytti sen. Sitten hän
ojensi laatikon Stanfordille, joka otti äreästi vastaan tarjotun
sikarin. Sitten Martin päästi pomminsa räjähtämään.
"Audrey Bedford on mennyt Stormerin palvelukseen, ja se lapsi on
sukkela työntekijä."
"Audrey? Tarkoitatko vaimosi sisarta?"
Martin nyökkäsi.
"Onko hän mennyt Stormerin palvelukseen? Mitä minä siitä välitän!
Stormer ei merkitse mitään minulle — eikä sinullekaan. Ja jos sinä olet
kutsunut minut Portman Squarelta vain kertoaksesi sen minulle, niin
sinä tuhlaat aikaani!"
"Sanon sinulle, että hän on sukkela työntekijä", sanoi Elton
hitaasti, "ja terävä myöskin, Stanford. Et kai ole unohtanut, että
hän oli kaksitoista kuukautta Hollowayssa sinun varastamasi tavaran
kuljettamisesta?"
"Älä sano 'sinun', vaan 'meidän'", sanoi Stanford vihaisesti.
"Älkäämme halkoko hiuksia", myönsi Martin. "Hän oli siellä aikansa.
Miltä luulet sen hänestä tuntuvan — tuskalliselta, eikö niin? Luulen,
että sinustakin tuntuisi tuskalliselta, jos olisit saanut olla
kaksitoista kuukautta vankilassa rikoksesta, jota et ole tehnyt."
Stanford silmäili häntä epäluuloisesti.
"No niin, entä sitten?" kysyi hän, kun toinen oli lopettanut.
"Luultavasti hänestä tuntuu tuskalliselta, Riitta hän on nyt saanut
uuden toimen ja suoriutuu hyvin. Miksi luulet Stormerin ottaneen hänet?"
"Sanon sen sinulle — koska hän on mennyt Stormerin toimistoon ja
juorunnut siellä kaiken, mitä hän tietää timanttivarkaudesta, ja nyt
hänet on pantu kokoamaan todistuksia. Älä unohda, että Stormerin
toimisto on melkein kaikkien Lontoossa olevien lähetystöjen
palveluksessa."
William Stanford nauroi ivallisesti.
"Hän saa koota kaikki todistukset, jotka ovat koottavissa, mitä minuun
tulee", sanoi hän. "Onko siinä kaikki?"
"Ei aivan", sanoi Martin. "Muistatko, että sinä kirjoitit pienen
taistelusuunnitelman sitä Suomen kuningattaren kaulanauhan
varkautta varten? Muistatko, kuinka sinä merkitsit muistiin kaikki
mahdollisuudet, vieläpä piirustit pienen kartan siitä paikasta
puistossa, missä auton pysähdyttämisen piti tapahtua, sekä laadit
yksityiskohtaiset ohjeet siitä, kuinka paikalta lopuksi oli
poistuttava?"
"Muistan", sanoi Stanford hetkisen ajateltuaan, "mutta se suunnitelma
hävitettiin".
"Sitä ei hävitetty", sanoi Martin tyynesti. "Se oli niin nerokas
luomus, että minä hyvin järjettömästi säilytin sen. Audrey oli täällä
kaksi päivää sitten — hän tuli minun ja Doran ollessa ulkona, ja
meni ylös Doran huoneeseen kampaamaan tukkaansa. Dora pitää minun
talletuslokeroni avainta kirjoituspöytänsä laatikossa."
Stanford katsoi tiukasti häneen.
"Entä sitten?" kysyi hän.
"Tänään minä menin pankkiin ottamaan talletuslokerostani hiukan rahaa.
Rahat olivat siellä, mutta kaikki paperini olivat kadonneet."
Stanford kävi kalpeaksi.
"Tarkoitatko, että minun suunnitelmani on mennyt niiden mukana?"
Martin nyökkäsi hyvin hitaasti.
"Juuri sitä tarkoitan", sanoi hän. "Älä nyt räjähdä", lisäsi hän
nähdessään veren kohoavan Stanfordin kasvoihin ja voimattoman raivon
kiiluvan hänen silmissään. "Tiedän olleeni hullu säilyttäessäni sen; se
olisi pitänyt hävittää heti, varsinkin kun sinä, jos muistan oikein,
mainitsit siinä nimiä. Minä olen sekaantunut tähän asiaan yhtä suuresti
kuin sinäkin ja olen yhtä suuressa vaarassa — suuremmassakin, koska
Audreylla on Doraa ja minua vastaan jotakin, mitä hänellä ei ole sinua
vastaan."
Stanford hieroi yhteen käsiään, mikä oli merkkinä siitä, että hän oli
hermostunut.
"Sinä olet saattanut minut satimeen, sinä sika!" sanoi hän raivoissaan.
"Kuinka sinä voitkaan olla niin varomaton!"
"Kuka kirjoitti nimet paperiin? Jos niitä ei olisi siinä, ei olisi
mitään hätää", keskeytti Martin. "Varsinainen syy on sinun. En
kylläkään väitä, ettei syytä olisi minussakin, mutta jos asia tulee
oikeuden eteen, ja valamiehistö on sitä mieltä, että se paperi on
riittävä todistus sinua vastaan, Stanford, niin sinun oma oveluutesi on
siihen syynä."
Stanford kohautti olkapäitään. Näennäisestä voimakkuudestaan ja
kerskaavaisuudestaan huolimatta hän oli pohjaltaan heikko, niinkuin
Martin hyvin tiesi.
"Mitä minun sitten olisi tehtävä?" kysyi hän, ja he keskustelivat puoli
tuntia keinoista ja menettelytavoista.