Murtovaras.
Mr Slick Smith oli ottanut tavakseen tehdä iltapäivävierailuja. Tämä
hänen uusi heikkoutensa lyhensi hänen nukkumisaikaansa, sillä se
merkitsi nousemista epätavalliseen aikaan — hän oli näet toisinaan
ylhäällä jo niin aikaisin kuin keskipäivällä.
Poliisin tietojen mukaan hän oli asiantuntija hotelli- ja
asuntovarkauksien alalla, mutta todellisuudessa mr Smithin taide
ulottui näiden likaisten rajojen ulkopuolelle. Keltaisten käsineittensä
herättämää huomiota aavistamatta Slick Smith käveli rauhallisesti
länteenpäin, kunnes tuli vilkasliikkeiselle Edgware Roadille, jolta
hän kääntyi pohjoiseen ja saapui verkalleen vaeltaen Maida Valelle.
Tämän hienon kadun varrella on useita kortteleita korkeimman asteen
vuokrataloja, joissa vuokrat ovat niin korkeat, että ainoastaan varakas
osakekauppias voi kuulla ne pyörtymättä. Oli siellä toisiakin taloja,
joissa sellaisten ihmisten, jotka tekivät työtä toimeentullakseen,
kannatti asua, mutta nämä viimeksimainitut eivät tällä kertaa
kiinnittäneet missään määrin Slick Smithin mieltä.
Hän pysähtyi Greville Mansionsin edustalle. Tämä komea kortteli oli
sellaisten perheiden hallussa, jotka olivat niin varakkaita, että
niiden kannatti asua suurimman osan vuotta jossakin muualla. Toisin
sanoen asunto Greville Mansionsissa edellytti tavallisesti myöskin
taloa maaseudulla, ja kolmekymmentä prosenttia huoneistoista oli
säännöllisesti ilman asukkaita kautta vuoden.
Slick Smith astui sisään hienoon eteishalliin ja kääntyi loistavasti
hymyillen ovenvartijan puoleen.
"Tahtoisin tavata mr Hilliä", sanoi hän kohteliaasti.
"Mr Hill ei ole kaupungissa, sir. Onko kysymys jostakin huoneistosta?"
"Kyllä", vastasi Slick. "Lady Kilfernin huoneiston pitäisi olla
vuokrattavana."
"Niin, se on vuokrattavana kalustoineen. Oletteko tullut
vuokratoimistosta?"
Keltainen käsine sukelsi taskuun, josta tuli esille, kahden sormen
välissä, sininen paperisuikale. Ovenvartija silmäili sitä.
"Hyvä on, sir. Tämä on määräys näyttää teille lady Kilfernin
huoneistoa. Tahdotteko tulla minun mukanani?"
Hän vei vieraan toiseen kerrokseen, avasi upean oven ja ohjasi Slickin
sisälle huoneistoon. Slick ainoastaan vilkaisi verhoilla peitettyihin
huonekaluihin ja pudisti sitten alakuloisesti päätään.
"Tämä huoneistohan onkin kadun puolella, eikö niin? Käsitin sen olevan
pihan puolella. Nukun huonosti, ja katuliikenteen melu häiritsee minua."
"Pihan puolella ei ole vapaita huoneistoja, sir."
"Kenenkä huoneisto tämä on?"
He seisoivat porraskäytävässä, ja hän osoitti hissin takana olevaa
ovea. Ovenvartija ilmoitti hänelle vuokralaisen nimen — eräs asianajaja
— samalla kuin Slick siirtyi hitaasti porraskäytävässä olevaa ison,
pihanpuolisen ikkunan luo.
"Tämä sopisi minulle mainiosti", sanoi hän. "Vieläpä paloportaatkin!
Pelkään erikoisesti tulipaloa."
Hän nojautui ulos ikkunasta ja tarkasteli alhaalla olevaa pihaa.
Hän näki enemmänkin; hän huomasi, että huoneiston n:o 9 ovessa oli
patenttilukot ja; että lujahermoinen mies voisi paloportailta ylettyä
n:o 9:n eteisen ikkunaan.
"Katsoisin mielelläni jotakin näistä pihanpuolisista huoneistoista,
mutta luultavasti se on mahdotonta", sanoi hän alakuloisesti.
"Aivan oikein, sir. Minulla on pääavain tulipalon tai
onnettomuustapauksien varalta, mutta minua on jyrkästi kielletty
käyttämästä sitä muulloin."
"Pääavain?" Mr Smith oli ihastuttavasti hämmästynyt. "Mikä se sellainen
pääavain on?"
Osoittaen tyydytystä, jolla älyltään rajoitettu mies selittää jotakin,
mikä on uutta toisille ja tuttua hänelle itselleen, pisti ovenvartija
kätensä liivinsä taskuun ja otti sieltä avaimen.
"Tämä on pääavain", sanoi hän.
Slick otti sen käteensä ja tarkasti sitä suurella mielenkiinnolla.
"Kuinka merkillistä!" sanoi hän. "Se näyttää aivan samanlaiselta kuin
muutkin avaimet. Millä tavoin sitä käytetään?" Hän katsoi miestä
suoraan silmiin.
"Sitä en voi selittää teille, sir", sanoi ovenvartija vakavasti.
Hän pisti avaimen takaisin taskuunsa, ja samassa soi hissin kello.
"Suokaa anteeksi, sir -", aloitti hän, mutta Slick tarttui hänen
käsivarteensa.
"Voitteko tulla vielä takaisin? Tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne
tästä kadunpuolisesta huoneistosta", sanoi hän.
"Tulen takaisin hetkisen kuluttua, sir."
Kun hän palasi saatettuaan hissin täyden väkeä erääseen ylempään
kerrokseen, seisoi Smith miettiväisen näköisenä yhä samalla paikalla,
johon hän oli jäänyt.
"Niinkuin jo sanoin teille, sir, nämä pääavaimet..." Ovenvartija pisti
kätensä taskuunsa, ja pelästynyt ilme ilmestyi hänen kasvoilleen.
"Olen kadottanut sen!" huohotti hän. "Näittehän tekin, että Panin sen
takaisin taskuuni?"
"Aivan varmasti. Mutta tuossahan se onkin!"
Hän osoitti mattoa miehen jalkojen juuressa.
"En olisi tahtonut menettää sitä kokonaisesta Maisuudestakaan", sanoi
ovenvartija helpotuksesta huokaisten, ja jälleen kellonsoitto keskeytti
keskustelun ja kutsui hänet alas. "Teidän pitäisi mennä ylös katolle,
sir. Sieltä on hieno näköala. Vien teidät ylös hissillä."
"Kävelen mieluummin", sanoi Slick Smith.
Hän odotti, kunnes hissi oli poissa näkyvistä, ja hänen halunsa
kävelemiseen vei hänet kolmella harppauksella ovelle. Hän työnsi sitä
hiljaa, ja se aukeni niinkuin hän odotti sen tekevänkin, sillä hän oli
ovenvartijan ensikertaa poissaollessa avannut lukon, kiinnittänyt sen
sisäpuolelta säppiin ja työntänyt oven jälleen kiinni. Nyt hän päästi
varmuussäpin putoamaan ja kulki nopeasti huoneesta toiseen.
Huoneisto oli kauniisti sisustettu, ja rikkaalla asianajajalla
oli ilmeisesti taiteellisia taipumuksia, sillä hänen pienessä
ruokasalissaan riippuvien taulujen joukossa oli kaksi oikeata vanhojen
mestarien maalaamaa. Mutta Slick Smith ei ollut etsimässä maalauksia.
Hän haki helpommin kuljetettavissa olevia kalleuksia, ja viidessä
minuutissa hän oli mitä tieteellisimmällä tavalla tutkinut makuuhuoneen
läpikotaisin ja ottanut kaiken, mitä piti ottamisen arvoisena, pistäen
esineet hännystakkinsa tilavaan taskuun. Täytettyään tämän tehtävänsä
hän siirtyi tarkastamaan muita huoneita.
Hän kiinnitti erikoista huomiota keittiöön ja ruokasäiliöön
tunnustellen leipää saadakseen selville sen tuoreuden, haistellen
voita, tutkien aukaistua säilykemaitopurkkia, joka oli keittiön
pöydällä; ja lopuksi hän, aivankuin tyytyväisenä siihen, ettei siellä
ollut mitään syötäväksi kelpaavaa, hiipi eteiseen ja kuunteli ovella.
Hänen korviinsa kuului hissin surina, ja kumarruttuaan hän kohotti
kirjeluukun kantta ja näki vilahduksen hissistä sen kulkiessa ohi
ylöspäin. Samassa hän pujahti ulos, sulki oven ja seisoi odottaen
hallissa, kun ovenvartija tuli alas.
"Oh, siinäkö te olettekin, sir? Ihmettelin, minne te olitte mennyt."
"Olen päättänyt ottaa lady Kilfernin huoneiston"; sanoi Smith, "mutta
luultavasti te ette hoida sitä puolta asiasta?"
"En, sir", myönsi mies. "Kiitoksia, sir."
Hän otti runsaan juomarahan, jonka Smith pisti hänen käteensä, ja
keltakäsineinen mies poistui talosta. Käveltyään jonkin matkaa pitkin
Maida Valea hän kutsui auton ja antoi sen ajajalle osoitteen erääseen
Sohossa olevaan paikkaan.
Siellä hän astui ulos autosta, poikkesi eräälle sivukadulle ja pysähtyi
pienen jalokivikaupan ulkopuolelle. Silmättyään oikealle ja vasemmalle
varmistautuakseen siitä, ettei häntä oltu seurattu, hän pujahti
hämärään kauppaan, jossa pieni kalottipäinen mies laahusti esiin verhon
takaa.
"Minkäarvoinen tämä on?" kysyi Smith ojentaen sormuksen
jalokivikauppiaalle.
"Jos antaisin teille viisi, varastaisin itseltäni."
"Jos tarjoisitte minulle viisi, surmaisin teidät", sanoi Smith
hyväntuulisesti.
Samassa ovi aukeni, ja leveäharteinen mies astui sisään.
"Halloo, Smith! Kuinka käy kauppa?"
Smith katsahti hymyillen Scotland Yardin edustajaan.
"Arvaan teidän seuranneen minun jälkiäni", sanoi hän.
"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?" sanoi toinen loukkautuneena.
"Antakaapa minun silmätä sitä sormusta."
"En ole ostanut sitä, en ole ostanut sitä!" vakuutti pieni
jalokivikauppias. "Hän tarjosi sitä minulle, mutta minä käskin hänen
ottaa sen takaisin!"
"Mistä olette saanut tämän, Smith?"
"Se on lahja Rachel-tädiltäni", sanoi mr Smith. "Se on todellakin minun
oma sormukseni, ja kapteeni Shannon olisi iloinen saadessaan todeta
saman asian."
"Shannonko?" kysyi toinen ymmällään.
"Juuri niin", sanoi Slick. "Tulkaa mukaan hänen luokseen. Mutta säästän
teiltä sen vaivan. Katsokaa sormuksen sisäpuolelle."
Salapoliisi vei sormuksen päivänvaloon ja luki kaiverruksen:
"Slickille tädiltä."
"No niin, minä..."
"Luulen, että jollette ole, niin tulette olemaan — ja minä en
aikonutkaan myydä sitä. Olin ainoastaan — asia on niin, hyvä mies",
sanoi Smith kohteliaan vilpittömästi, "että tunsin teidät astuessasi
ulos autosta, ja minusta tuntui, että minun pitäisi hankkia hiukan
hauskuutta teidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänne. Jos olisitte
ollut tehtäväni tasalla, olisitte pysähdyttänyt auton saadaksenne
selville, missä minä olin noussut siihen. Mutta sitä te ette
valitettavasti tehnyt. Tahdotteko viedä minut Shannonin luo?"
Salapoliisi nykäisi niskojaan tuimin ilmein.
"Jonakin päivänä...", uhkasi hän.
"Hyvä otsake kauniille laululle; ehkäpä kirjoitattekin sellaisen",
sanoi Slick ja käveli viheltäen koko matkan takaisin Bloomsburyyn.
Kunnes hän äkkiä huomasi, kuinka hullu oli ollut. Jos se sukkela
salapoliisi olisi pidättänyt ja tutkinut hänet... Slick Smith tunsi
selässään kylmät väreet sitä ajatellessaan.