Mitä Bunny näki.
Mr Torringtonin huoneistossa Ritz-Carltonissa oli erinäisiä omituisia
piirteitä, joita Audrey ei huomannut, ennenkuin hän oli jäänyt yksin
arkihuoneeseen Torringtonin mentyä ulos. Kaikki ovet olivat varustetut
salvoilla, ja avattuaan ikkunan katsoakseen tulipaloa, joka oli
puhjennut erään melkein vastapäätä olevan talon ylimmässä kerroksessa,
Audrey hämmästyi, kun ovet lensivät auki ja kolme miestä syöksyi
samalla kertaa huoneeseen.
Yhden heistä Audrey tunsi Stormerin asiamieheksi; kaksi muuta olivat
tuntemattomia.
"Olemme pahoillamme, että olemme säikyttäneet teitä, miss", sanoi
Stormerin mies. "Meidän olisi pitänyt varoittaa teitä olemaan avaamatta
ikkunoita."
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Audrey. "Mitä olen minä tehnyt?"
"Kerron teille myöhemmin", sanoi mies sulkien ikkunan huolellisesti ja
painaen säpin jälleen kiinni.
Kun muut kaksi olivat menneet, sanoi hän:
"Te kosketitte hälytyslaitetta. Ei, te ette voi nähdä sitä, koska
ette saattanut sitä toimimaan, ennenkuin koskitte säppiin. Ei ole
ensinkään tarpeen avata ikkunoita — tässä huoneessa on erikoinen
ilmanvaihtojärjestelmä."
"Oliko se hälytys varkauden varalta?" kysyi Audrey ymmällään. "En
aavistanutkaan tekeväni jotakin niin järjetöntä."
"Sellainen on jokaisessa ikkunassa ja jokaisessa ovessa yöllä. Näytän
teille jotakin."
Vakavin ja taipumattomin yksityisetsiväkin tulee varomattomaksi sievän
tytön seurassa. Hän vei Audreyn mr Torringtonin makuuhuoneeseen, joka
oli silmiinpistävä siinä suhteessa, että siinä oli harvinaisen vähän
huonekaluja. Siellä oli kahdenmaattava sänky kaksine päänalusineen.
"Hän nukkuu tällä puolella ja on onneksi hyvin rauhallinen nukkuessaan.
Jos hän sattumalta painaa päänsä tälle päänaluselle..." Hän osoitti
sitä ja kohotti sitä varovaisesti. Sen yhdestä kulmasta tuli esiin
rihmamainen johto, joka katosi sängyn alle. "Pieninkin painallus tähän
päänaluseen hälyttäisi tänne yövartijat."
"Mutta mr Willitt ei puhunut minulle mitään siitä, että täällä on
muitakin vartijoita kuin minä", sanoi Audrey hieman harmissaan, mutta
puhkesi sitten nauramaan huomatessaan, kuinka arvoton hänen oma apunsa
olisi Torringtonille vaaran hetkellä. "Uhkaako häntä todellakin jokin
vaara?" kysyi hän.
"Sitähän ei voi koskaan tietää", sanoi mies epämääräisesti.
Iltapäivällä Audreylla oli kylliksi aikaa kirjoittaa kirje Doralle,
jonka luota hän oli lähtenyt jossakin määrin kiihtyneenä. Olihan
jotensakin järjetöntä kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, riidellä
ikää koskevasta kysymyksestä. Hänen äitinsä oli ollut niin kummallinen,
että oli täysin mahdollista, että hän oli saanut päähänsä uskotella
nuoremman vanhemmaksi. Missään tapauksessa siitä ei kannattanut
kiistellä, ja Audrey istuutui ja kirjoitti sisarelleen:
"Rakas Dora! — Luulen, että olimme kumpikin koko lailla lapsellisia.
Minä olen Dorothy tai mitä tahansa sinä tahdot, ja sinä olet minun
nuorempi sisareni! Minä olen jo alkanut tuntea sitä äidillistä
harrastusta sinua kohtaan, joka on niin luonnollista perheen päälle.
Käyn jälleen luonasi hyvin pian."
Kirjeen alle hän kirjoitti "Dorothy". Dora sai kirjeen iltapostissa.
Hän oli parhaillaan syömässä päivällistä ja ojensi sen pöydän yli
miehelleen enemmittä selityksittä.
"Hänellä on enemmän älyä kuin sinulla, ystäväiseni", sanoi Martin
luettuaan kirjeen ja pantuaan sen pöydälle. "Oli järjetöntä koettaa
äkkirynnäköllä saada asiat muuttumaan. Sinun olisi pitänyt antaa
sen ajatuksen kypsyä vähitellen eikä heittää sitä hänelle aivan
odottamatta."
"Se ajatus ei ole kuitenkaan missään tapauksessa todistettavissa",
sanoi Dora lyhyesti. "Jos siitä syntyisi erimielisyyttä, niin on
olemassa kastemerkintä Rosebankissa. Sähkösanoma sinne riittäisi
osoittamaan, että Audrey puhuu totta."
Martin kiinnitti häneen mietiskelevän katseensa, ja tämän tarkastelun
ärsyttämänä Dora nousi äkkiä pois pöydästä.
"Älä mene", sanoi Martin. "Näytänkö sinulle voitto- ja tappiotilini
tältä vuodelta? Tässä on kirje, joka on sinulle varmasti
mielenkiintoinen."
Hän otti sen taskustaan ja työnsi sen Doran käden ulottuville.
"Pankistako?" Dora avasi sen nopeasti, ja hänen kasvonsa venähtivät
pitkiksi. "En tietänyt, että tiliäsi on ylitetty niin suuresti, Bunny"
sanoi hän. "Luulin sinulla olevan riittävästi arvopapereita."
"Niin minulla onkin. Mutta pankki on saanut ne tilin ylitystä vastaan,
ja arvopaperit ovat huonontuneet huomattavasti viime aikoina. Olemme
koko lailla lujilla. Myönnän, että olen ollut lujemmallakin, mutta
silloin minä en ollut niin pehmeä kuin nyt, vaan pystyvämpi aloittamaan
jälleen alusta. Mutta nyt minä olen jo liian hyvin tottunut nykyisiin
elintapoihini enkä aio ilman muuta luopua niistä. Tuo kirje ei merkitse
mitään, se vain antaa meille yllykettä. Audrey on saatava pois tieltä."
"Minne?" kysyi Dora vaimeasti.
"En tiedä vielä. Jonnekin ulkomaille, kunnes saamme asiat kuntoon."
"Mutta jos hän katoaisi, ja minä esittäisin vaatimukseni, niin
tiedettäisiin heti, että jotakin on vinossa. Et kai pidä Shannonia
järjettömänä, vai mitä?"
"Shannonia", sanoi Martin ivallisesti. "En ole huolissani hänen
takiaan. Ajattelen Slick Smithiä ja mitä se tulee maksamaan minulle."
"Minä en olisi kovinkaan huolissani hänen takiaan."
"Niin, minä luulen, ettet olisi. Mutta minä olen. Ajattelen häntä
ainoastaan Audreyn yhteydessä ja kaikkeen siihen nähden, mitä hän
tietää ja arvaa. Muistatko sen illan, jolloin lähdin ampuakseni Lacy
Marshaltin? Luulen sinun muistavan! On olemassa vain hyvin vähän
sellaisia seiniä, joita pitkin minä en osaa kiivetä, ja minä pääsin
viereisen Malpasin talon katolle juuri ennen sitä, kun melu alkoi
siellä alhaalla."
"Tarkoitatko Marshaltin murhaa?"
Martin nyökkäsi.
"Olin siellä juuri muutamia minuutteja aikaisemmin, ja Shannon
puhui totta, kun hän sanoi poliisiaseman kellon pelastaneen minun
pääni. Toisessa päässä kattoa, Marshaltin puolella, oli salapoliisi
vartioimassa. Hän ei nähnyt minua eikä sitäkään miestä joka tuli
ylös kiiveten köyttä pitkin, avasi Malpasin talon kattoikkunan ja
pudottautui siitä sisään. Minä näin ja pidin huolen siitä, että pääsin
sieltä mahdollisimman pian."
"Näitkö sen miehen, joka meni sisään kattoikkunasta? Silloinhan sinä
näit murhaajan?" huohotti Dora.
"Näin enemmänkin", myönsi Martin nyökäten päätään. "Kun hän oli päässyt
kattoikkunan alapuolella olevaan pieneen varastohuoneeseen, sytytti hän
kynttilän ja otti taskustaan tekotukan, tekonenän ja -leuan. Kun hän
oli kiinnittänyt ne paikoilleen, ei hänen oma äitinsä olisi tuntenut
häntä miksikään muuksi kuin Malpasiksi."
"Malpasiksi!" huohotti Dora. "Kuka se oli?"
"Slick Smith", vastasi Martin.