Mr Torringtonin sihteeri.
Mr Willitt oli aina hermostunut Dan Torringtonin läsnäollessa. Tällä
kertaa hän oli sitä vieläkin enemmän tämän vanhan miehen silmien häntä
tarkkaan tutkistellessa.
"Annan Stormerin päättää monista minun erikoista tarpeistani, mutta kun
sihteerin ottaminen tulee kysymykseen, niin luulen itse olevani paras
ratkaisija, mr Willitt. Tahdotteko ilmoittaa sen johtajallenne?"
Willitt vääntelehti tuolillaan hyvin epämukavassa asennossa. Hän oli
jo joutunut istumaan aivan tuolin reunalle, ja seuraava liike olisi
saattanut hänet putoamaan lattialle.
"Meillä ei ole mitään halua määrätä eikä edes ehdottaakaan, mr
Torrington", sanoi hän kömpelösti, "ja mr Stormer ymmärtää, että te
aivan hyvin kykenette hoitamaan palveluskuntaanne koskevat asiat ilman
apua. Mutta hän toivoo erikoisesti, että tämä henkilö saisi paikan."
"Antakoon Stormer sitten hänelle paikan."
Torrington poltti savuketta, joka oli pistetty pitkään mustaan
imukkeeseen, ja istui selkä takkavalkeaan päin käännettynä ja jalat
ojennettuina.
"Ottakoon Stormer kaikin mokomin sen miehen palvelukseensa — annan
hänelle siihen suostumukseni. Minä puolestani en tee mitään ehdotuksia."
"Ei se ole mies, se on tyttö", tokaisi Willitt.
"Silloin minä en missään tapauksessa ota häntä palvelukseeni", vakuutti
Torrington. "Tyttö kävisi minun hermoilleni. En ymmärrä naisia, joten
toinen puoli ajasta menisi hänen loukkaamiseensa ja toinen puoli
anteeksipyyntöihin." Hän vilkaisi Willittin masentuneisiin kasvoihin ja
naurahti. "Tämä asia näyttää olevan erikoisesti teidän sydämellänne.
Kuka se tyttö sitten on?"
"Hän on se nuori nainen, joka oli Malpasin palveluksessa."
"Malpasin!" sanoi vanha mies hiljaa. "Onko hän sattumalta sen hyvin
miellyttävän nuoren miehen, kapteeni Shannonin, ystävätär?"
"Kyllä, sir", sanoi toinen.
"Vai niin!" Torrington hieroi leukaansa. "Onko se Shannonin toivomus?"
kysyi hän lopuksi.
"Shannon ei tiedä siitä mitään; se on yksistään mr Stormerin
suunnitelma. Totta puhuen...", aloitti Willitt.
"Kas niin", sanoi toinen kuivasti. "Uskoin teidän aikaa myöten pääsevän
niin pitkälle. Kertokaa siis totuus!"
"Se tyttö on meidän palveluksessamme, ja me tahtoisimme, että teidän
lähellänne olisi joku siltä varalta, että jotakin sattuisi tapahtumaan."
"Hän on siis niitä naisia, jotka pystyvät saattamaan asiat oikealle
tolalle", sanoi vanha mies nauraen. "En enää vastustele. Käskekää hänen
tulla tänne tänään iltapäivällä. Mikä on hänen nimensä?"
"Audrey Bedford."
Nämä sanat eivät ilmoittaneet mitään Torringtonille.
"Odotan häntä kello kolme..."
"Hän on hotellissa tällä hetkellä. Ettekö tahtoisi tavata häntä nyt
heti?"
"Toitteko hänet tullessanne?"
"Hän asuu täällä", sanoi Willitt. "Suoraan sanoen, mr Torrington, hän
on saanut meiltä ohjeet omistaa huomionsa teille, ja hän on jo ryhtynyt
noudattamaan niitä ohjeita."
Torrington naurahti ja hieroi yhteen käsiään.
"Vai sillä lailla!" Mutta sitten hän muuttui vakavammaksi. "Lähettäkää
hänet tänne. Miss Bedford? Mikäli minulla on kokemusta tytöistä,
ei ole ensinkään mahdotonta, että koko minun aikani menee hänen
suojelemiseensa."
Willit pujahti ulos huoneesta ja palasi parin minuutin kuluttua
mukanaan Audrey, ja Dan Torrington tarkasti pikaisin silmäyksin tytön
päästä jalkoihin saakka.
"Mitään vähemmän salapoliisimaista en ole koskaan nähnyt", sanoi hän
päätään pudistaen.
"Ja omasta mielestäni minä tunnun vielä vähemmän salapoliisimaiselta",
sanoi Audrey nauraen puristaessaan Torringtonin kättä. "Mr Willitt
sanoo teidän toivovan, että rupeaisin teidän sihteeriksenne."
"Mr Willitt liioittelee", sanoi Torrington hyväntuulisesti.
"Ainoa asia, mitä minä _en_ toivo, on se, että rupeaisitte minun
sihteerikseni, mutta minä pelkään, että minun on pakko vastoin tahtoani
pyytää teitä ottamaan vastaan se toimi. Oletteko kykenevä sihteeri?"
"En ole", tunnusti Audrey murheellisena.
"Sitä parempi". Torringtonin hymy oli tarttuvaa lajia. "En luule, että
voisin sietää kykenevää sihteeriä — pätevyys on vaikeimmin sulatettavia
ominaisuuksia, joita yleensä voi huomata ympäristössään. Ainakaan
ette kai tule salaa aukaisemaan kirjeitäni ja valokuvaamaan niiden
sisällystä. Ja samaten olen varma siitä, että voin antaa rahojeni olla
hajallaan huoneessani tarvitsematta pelätä, että niistä katoaa mitään.
Selvä on, mr Willitt, tahdon puhua tarkemmin tämän nuoren naisen
kanssa."
Hän tunsi omituista vetovoimaa tätä tyttöä kohtaan, kummallista
mieltymystä, joka ei tehnyt hänen palkkaamistaan ainoastaan vähemmän
ikäväksi, vaan vieläpä halutuksikin asiaksi.
"Tehtävää teillä ei tule olemaan melkein mitään", sanoi hän
leikillisesti. "Työtuntinne alkavat sitten, kun todella tarvitsen
apuanne, mikä tulee tuskin koskaan tapahtumaan. Nyt muistan teidät. Te
olette se tyttö, joka joutui vaikeuksiin vuosi sitten."
Se onneton timanttivarkaus! Eikö hän saisi koskaan unohtaa sitä vuotta?
"Teillä on myöskin sisar, eikö niin?"
"Kyllä, minulla on sisar."
Torrington puri huultaan. Valo tanssi hänen silmälaseissaan hänen
tuijottaessaan takkavalkeaan.
"Huono henkilö", sanoi hän lisäten heti nopeasti:
"Antakaa minulle anteeksi, jos olen teitä loukannut."
"En ole pahasti loukkautunut; mutta en luule hänen olevan aivan niin
huonon, kuin ihmiset kuvittelevat", sanoi Audrey levollisesti.
"Ei hän olisikaan, jollei olisi joutunut naimisiin Martin Eltonin
kanssa", sanoi Torrington. "Tunnen sen herrasmiehen huomattavan hyvin,
vaikk'ei hän sitä aavistakaan. Olette ollut Malpasin palveluksessa,
eikö niin? Koko lailla omituinen herrasmies."
"Hyvin omituinen", myönsi Audrey.
"Luuletteko, että hänet saadaan koskaan kiinni?" kysyi Torrington.
"Tiedättekö, että on annettu määräys hänen vangitsemisestaan?"
"En tietänyt sitä, mutta aavistin", sanoi Audrey.
"Sievä mies, vai mitä ajattelette?"
"Mr Malpasko? Minun mielestäni hän on kauhistuttava!"
Heikko hymy laskeutui Torringtonin kasvoille.
"Onko hän teidän mielestänne kauhistuttava?" sanoi hän hitaasti. "No
niin, ehkäpä hän onkin. Saitte kai eilen illalla kokea koko lailla
järkyttävän tapauksen? — Tietystihän olette se tyttö, joka oli
Shannonin mukana silloin, kun timantit vietiin häneltä?"
Audrey tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Kerrotaanko siitä sanomalehdissä?" kysyi hän, ja Torrington naurahti
jälleen.
"Ei; ainoastaan minun yksityisessä uutislehdessäni! Näittehän ne, eikö
niin? Kasoittain niitä, ihania, pieniä, keltaisia kiviä — ne kuuluvat
minulle!"
Audrey oli sanaton hämmästyksestä. Torrington esitti tämän väitteensä
aivan tavallisella äänensävyllä, aivankuin olisi sanonut: "Tämä kirja
on minun", tai: "Tämä on minun huoneeni."
Kolmen miljoonan punnan arvosta hiomattomia timantteja! Oli tuskin
uskottavaa, että tämä mies, joka niin kylmästi totesi kivien
katoamisen, voisi todellakin suhtautua siihen niin filosofisesti.
"Niin, ne ovat minun, tai olivat", sanoi Torrington. "Jokainen niistä
on varustettu Hallam & Cooldin kaivoksen sinetillä. Mainitkaa siitä
seikasta Shannonille, kun tapaatte hänet seuraavan kerran, vaikka
luulisin hänen sen tietävänkin."
"Hän ei ole koskaan puhunut siitä minulle."
"On koko joukko asioita, jotka Shannon tietää, mutta ei kerro niistä
teille, ja jonakin päivänä joku tulee järkytetyksi", sanoi Torrington.
Äkkiä hänen silmänsä sattuivat Audreyn jalkoihin, ja hän tuijotti niin
kauan hänen kenkiinsä, että hänestä alkoi tuntua epämukavalta. Ja
lopuksi Torrington teki hämmästyttävän kysymyksen.
"Kostea sää tekee hiukan pahaa, eikö niin?"
"Kyllä, hiukan", pääsi Audreylta hämmästynyt vastaus, ja sitten hän
kysyi änkyttäen: "Tekee pahaa...? Mitä tarkoitatte...? Kuinka tiesitte?"
Torrington nauroi, niinkuin Audrey ei ollut koskaan nähnyt minkään
miehen nauravan. Hänen lopettaessaan naurunsa olivat hänen silmänsä
kyynelissä. Hän näki Audreyn punastuneet kasvot ja tunsi katumusta.
"Antakaa minulle anteeksi! Minähän kiusaan teitä. Olen, nähkääs,
utelias mies ja tein teitä koskevia tiedusteluja vankilan
viranomaisilta — tohtori kertoi minulle koko joukon!"
Ja sitten hän äkkiä käänsi keskustelun sovinnaisemmille urille ja
nyökkäsi kirjoituspöytään päin.
"Tuolla on kasa kirjeitä. Vastatkaahan niihin."
"Tahdotteko sanoa, mitä minun on kirjoitettava?"
Torrington pudisti päätään.
"Se ei ole tarpeen. Niille, jotka pyytävät rahaa, voitte vastata:
'Ei'. Niille, jotka tahtovat tavata minua, voitte sanoa, että olen
Pariisissa; ja sanomalehtimiehille, jotka kirjoittavat pyytäen
haastattelua, voitte ilmoittaa, että minä kuolin viime yönä ja että
minun loppuni oli rauhallinen."
Hän pisti kätensä taskuunsa ja otti sieltä rypistyneen kirjekuoren.
"Tässä on eräs, joka tarvitsee erikoisen vastauksen", sanoi hän, mutta
ei antanut kirjettä Audreylle.
"Kirjoittakaahan: 'Ensi keskiviikkona lähtee eräs laiva
Etelä-Afrikkaan. Tarjoan teille 500 puntaa ja vapaan matkan. Jos
pidätte arvossa henkeänne, niin hyväksytte minun tarjoukseni.'"
Audrey kirjoitti nopeasti sanelun mukaan.
"Kenelle lähetän tämän?"
"Mr William Stanfordille, Portman Square 552", sanoi Torrington katsoen
kattoon hajamielisesti.