_Dorothy_."
"Dorothy?" toisti Audrey rypistäen otsaansa.
Kirjeen herättämistä ristiriitaisista tunteista huolimatta hän oli
kuitenkin kokonaisuuteen katsoen iloinen. Palvelijatar oli tuskin
ehtinyt ulos, ennenkuin hän oli jo puhelimessa. Doran ääni vastasi
hänelle.
"Tietysti tulen käymään luonasi — tänään iltapäivällä, jos voin. Eikä
sinun tarvitse olla huolissasi siitä — Hollowayn tapauksesta. En voi
puhua selvemmin puhelimessa; mutta sinähän ymmärrät?"
"Kyllä, rakkaani", vastasi Doran matala ääni.
"Et ole kysynyt minulta, mitä teen täällä."
"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi Doran alakuloinen ääni. "Sinä olet
nyt Stormerin palveluksessa, eikö niin?"
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Audrey hämmästyneenä.
"Joku kertoi siitä minulle, mutta sehän on samantekevää. Tuletko siis
ja annat minulle anteeksi...?"
Audrey meni kylpyyn tuntien sydämensä keveämmäksi kuin moniin päiviin.
Syvällä hänen sydämessään oli aina ollut hellä tunne Doraa kohtaan,
ja tämän vihamielisyys oli huolestuttanut häntä hyvin suuresti. Nyt
näytti siltä, kuin olisi yksi elämän suurimmista onnettomuuksista
tullut poistetuksi. Kuitenkaan hän ei unohtanut omituista tehtäväänsä,
pukeutuessaan hän käytti hyväkseen palvelijattaren läsnäoloa saadakseen
tältä tietoja salaperäisestä mr Torringtonista.
"Hänen sanotaan olevan miljoonamiehen", sanoi palvelijatar siihen
toivottomaan sävyyn, jolla sellaiset ihmiset, joilla ei ole miljoonia,
puhuvat niistä, joilla on, "mutta minä en ymmärrä, mitä iloa hänellä on
rahoistaan. Hän ei käy milloinkaan missään, ei tee milloinkaan mitään,
istuu huoneessaan koko päivän lukien ja tupakoiden; menee hiipien ulos
illalla — ei teattereihin, niinkuin jokainen muu säädyllinen herrasmies
tekisi, vaan ainoastaan vetelehtimään pitkin katuja. Sitä en ainakaan
minä sano huvittelemiseksi. Jos minulla olisi kaikki ne rahat, niin
kyllä osaisin niitä käyttääkin! Menisin joka ilta Palais du Danseen ja
kaikkiin niihin hyviin elokuviin, joita voi katsella iltapäivisin."
"Ehkäpä hän ei osaa tanssia", sanoi Audrey.
"Hän voisi oppia", sanoi palvelustyttö. "Mies, jolla on niin paljon
rahaa, voisi oppia mitä tahansa!"
"Onko hän nyt huoneessaan?"
Tyttö nyökkäsi.
"Hän oli siellä viisi minuuttia sitten, kun vein sisään hänen
aamiaisensa. Se minun täytyy sanoa hänen hyväkseen, että hän on hyvin
kohtelias, ja hänen elintapansa ovat säännölliset. Tiedättekö, että
hän on ylhäällä jo puoli kuusi joka aamu? Se on aivan totta, miss.
Yöovenvartija saa tuoda hänelle kahvia siihen aikaan! Hän sanoo
tottuneensa niin monien vuosien aikana nousemaan ylös puoli kuusi,
ettei enää pääse siitä irti."
"Onko hänellä sihteeri?"
Tyttö pudisti päätään.
"Ei, hänellä ei ole sihteeriä, ei edes papukaijaakaan", sanoi hän
epämääräisesti.
Aamun kuluessa Audrey asettui Stormerin toimiston yhteyteen ja antoi
lyhyen raporttinsa. Se olisi voinut olla vieläkin lyhyempi, sillä
hänellä ei ollut mitään todella kerrottavaa. Mutta ilmeisesti toimisto
oli hyvin tyytyväinen siihen, että hän oli paikallaan. Se näytti olevan
helposti tyydytettävissä, ajatteli Audrey.
Kello kolme iltapäivällä hän koputti Curzon Streetin varrella olevan
talon ovea, ja hänet päästi sisään uusi palvelijatar. Doralle oli
luonteenomaista, että entisen palvelijattaren laiminlyönneistä oli
vähällä tulla hänen keskustelunsa pääaihe.
"Hän päästi sisään ihmisiä ilmoittamatta minulle, että he olivat
talossa, senjälkeen kuin minä olin antanut hänelle jyrkät ohjeet, etten
ollut kotona heitä varten." Sitten hän huomattuaan, ettei keskustelu
mennyt aivan siihen suuntaan, kuin oli suunnitellut, otti kiinni
Audreyn olkapäistä ja katsoi hellästi häntä kasvoihin. "Oletko antanut
minulle anteeksi, tyttöseni?"
"Tietysti, rakkaani."
Jostakin syystä Audreysta tuntui tukalalta ja kömpelöltä. Oli
aivan kuin ilmassa olisi ollut jotakin jännitystä, jonka hän tunsi
kykenemättä sitä määrittelemään. Hänen levottomuuteensa oli ehkä syynä
Martinin poissaolo. Hän oli odottanut tapaavansa myöskin hänet; sovinto
oli epätäydellinen ilman hänen läsnäoloaan. Ja omituista oli, ettei
Dora maininnut mitään hänen poissaolostaan tai pyytänyt sitä anteeksi.
"Istuhan, rakkaani, ja anna minun katsella sinua oikein tarkasti. Et
ole muuttunut kovinkaan paljoa, etpä tosiaankaan. Kukaan ei uskoisi,
että olet vuotta vanhempi kuin minä."
Audrey katsahti häneen hämmästyneenä.
"Vuotta vanhempiko?" kysyi hän.
"Juuri siitä tahdoin keskustella sinun kanssasi. Tahdotko teetä?"
"Mutta minä en ymmärrä sinua, Dora", sanoi Audrey jättäen teetarjouksen
huomioonottamatta.
"En minä ole vanhempi kuin sinä; olen vuotta nuorempi."
Doran hidas hymy oli melkein vakuuttava.
"Olet vuotta vanhempi, lemmikkini. Äiti on vastuussa sekaannuksesta.
Jostakin syystä, jota katkerasti pahoittelen, äiti ei pitänyt sinusta,
ja hänen vastenmielisyytensä sai omituisen ilmaisumuodon, niinkuin me
syystä tiedämme."
"Minä olen aina ollut siinä luulossa, että olen syntynyt jouluk. 1 p:nä
1904", aloitti Audrey.
"Helmik. 3 p:nä 1903", sanoi Dora hymyillen. "Minulla on sinun
kastetodistuksesi. Tahdon näyttää sen sinulle."
Hän otti piirongin laatikosta pitkulaisen sinisen kirjekuoren.
"Tässä se on, rakkaani — Audrey Dorothy Bedford. Se oli äidin
ensimmäinen mies. Olen kertonut sinulle, ettei äiti koskaan nimittänyt
sinua omalla nimelläsi."
Audrey tarkasteli ymmällään ollen todistusta.
"Mutta hän puhui minulle... hän sanoi, että sinä olit vanhempi — useita
kertoja. Ja, Dora, minä muistan, että sinä olit aina yhtä luokkaa
korkeammalla kuin minä koulussa. Jos se, mitä sanot, on totta, niin
silloin minun isäni..."
"Sanoin sinulle, että sinun isäsi on vankilassa Kapkaupungissa, mutta
se ei ole totta." Dora pyyhki silmiään. "Se on _minun_ isäni", sanoi
hän murtuneesti. "Hän oli amerikkalainen, joka tuli Etelä-Amerikkaan ja
kohtasi äidin, kun tämä oli nuori leski, jolla oli ainoastaan muutaman
viikon vanha lapsi. He menivät naimisiin kolmea kuukautta myöhemmin."
Audrey putosi istumaan erääseen nojatuoliin. "Kuinka omituista!" sanoi
hän. "Mutta minä olen Audrey! Ja meidän kummankin nimi on Dorothy. Niin
täytyy olla. Mutta" — hän pudisti avuttomasti päätään — "minä en voi
uskoa, että olen vuotta vanhempi kuin sinä".
Dora hillitsi kasvavan suuttumuksensa suurella tahdon ponnistuksella,
mutta sen, mitä hän silloin juuri aikoi sanoa, keskeytti Audreyn
huudahdus.
"Minä voin todistaa olevani nuorempi!" sanoi Audrey voitonriemuisesti.
"Äiti kertoi minulle, missä minut kastettiin — eräässä kappelissa
Rosebankissa, Etelä-Afrikassa!"
Makuuhuoneessa sen huoneen yläpuolella, jossa he keskustelivat,
kuunteli Martin Elton painaen korvaansa lattiaan ja tuli äkkiä
hurjannäköiseksi. Audrey Torrington oli saatava pois tieltä! Millä
tavalla, siitä hän ei välittänyt. Hän odotti kuunnellen, ja kun
askelten ääni oli lakannut kuulumasta portaista, nousi hän ylös ja
avasi oven.
Doran ääni, naurava ja huoleton, kuului ylös hänen korviinsa, ja
samassa ulko-ovi sulkeutui, ja hän lähti alas tapaamaan vaimoaan.
"No?" kysyi Dora, mutta katsahti samassa Martinin kasvoihin ja
hätkähti, aivankuin olisi saanut iskun.
"Martin... ethän vain...?"
Martin nyökkäsi.
Erään ihmisen henki oli hänen ja sen suunnattoman suuren omaisuuden
välillä, josta hän oli haaveillut koko ikänsä. Hän oli tehnyt
päätöksensä.