Käsilaukku.
"Tämä alkaa jo olla kylliksi meille, luulen minä", sanoi Dick.
"Varastaminen meidän silmiemme edestä on jo hiukan enemmän, kuin mitä
yleinen mielipide tulee sietämään."
Hän tutki lattian huolellisesti mennen niinkin pitkälle, että kiskoi
ylös maton, mutta ei nähnyt merkkiäkään mistään salaluukusta. Mistä
tulikuuma ristikko oli tullut, pysyi arvoituksena.
Hän katsahti Audreyhin ja hymyili pakotetusti.
"Jos teistä ei tule paljon parempi salapoliisi, kuin mitä minä olen
ollut", sanoi hän, "tulette olemaan hyvin huono. Olemme nähneet
pahimman tapahtuman, mikä salapoliisille voi sattua."
Mutta sen illan hämmästyttävät tapahtumat eivät olleet vielä lopussa.
"Ruikuttamalla ei pääse mihinkään", sanoi Dick. "Liikkuiko
seinälaudoitus, konstaapeli?"
"Ei, sir. Pidin patukkaani tässä." Hän painoi uhkaavan näköistä
patukkaansa laudoitusta vastaan, jonka olisi täytynyt liikkua, jos
vierailija olisi käyttänyt sitä sisääntulotietä.
Kävi selville, ettei se tie ollut enää käyttökelpoinen.
"Annoin katkaista hissin sähköjohdon", sanoi Steel. "Hissi ei enää
lähde liikkeelle. Huh!"
Audrey oli tekemässä kahdesta nenäliinasta väliaikaista sidettä
hänen käteensä estääkseen ilmaa pääsemästä vaikuttamaan verekseen
palohaavaan. "En tietänyt koskaan, että vähäpätöinen asia voisi olla
niin tuskallinen", sanoi Steel ähkyen.
"Antakaa jokaisen miehen tästä lähtien pitää mukanaan oma
taskulamppunsa, tarkastaja", sanoi Dick. "Parasta on käydä hakemassa ne
nyt."
Näytti melkein siltä, kuin olisivat nämä sanat olleet sovittu merkki ja
tuntematon olisi päättänyt, mihin hintaan tahansa estää taskulamppujen
saapumisen, sillä valot sammuivat toisen kerran, ja että huoneeseen
viepä ovi sulkeutui kumahtaen, ennenkuin lähimpänä ollut konstaapeli
ehti estää sitä.
"Tulitikkuja, pian", komensi Dick tunnustellen raivokkaasti taskujaan.
Hän kuuli jostakin tulitikkulaatikon ratinaa.
"Raapaiskaa yksi, hitto vieköön!" karjui hän.
"Minä yritän juuri", vastasi Audreyn hiljainen ääni.
Raapaisu, liekin leimahdus, ja sähkölamput syttyivät samalla hetkellä
kuin tulitikkukin.
"Tämä on kamalaa", sanoi Dick, "ja..."
Audrey näki hänen suunsa jäävän auki ja silmänsä käyvän pyöreiksi.
Hän tuijotti epäjumalan kuvaa kohden. Ja siihen oli syytäkin, sillä
lattialla kuvana edessä oli nahkainen käsilaukku. Se oli iso ja uusi.
"Mistä tuo on tullut?"
Dick hyppäsi sen luo, nosti sen ylös hiukan vaikeasti ja asetti
sen pöydälle sen käsilaukun viereen, jonka hän oli tuonut mukanaan
timanttien poisvientiä varten.
"Olkaa varovainen, sir", varoitti Steel. "Ei voi tietää, mitä siinä on
sisällä!"
Shannon tunnusteli laukkua ulkoapäin pikaisin, ammattimiehelle
ominaisin ottein.
"Jos siellä on pommi, niin se on uutta lajia", sanoi hän ja tempasi
laukun auki.
Hän oli vähällä pyörtyä. Laukku oli melkein täynnä samoja keltaisia
kiviä, jotka hän oli nähnyt epäjumalan kuvan sisässä.
Hän veti syvän hengähdyksen ja viittasi Steelin tulemaan lähemmäksi.
"Luultavasti siinä on kaikki, mitä oli kuvapatsaassa?"
Mykistynyt Steel voi vain nyökätä, ja Dick otti käsilaukun käteensä ja
kumarsi syvään pronssiselle kuvapatsaalle.
"Olet omituinen vekkuli ja kammottava kaveri, mutta myöskin hyvin
palvelevainen, joten kiitoksia vain käsilaukusta! Viemme laukun heti
minun asuntooni", sanoi hän sitten ääntään alentaen. "Kun olemme
ottaneet mukaan muutkin kivet, panen ne lukon taakse päämajassa. En
tunne itseäni turvalliseksi, ennenkuin ne ovat pomminkestävien ovien
takana!"
"Mutta kuinka se tuli?" kysyi ymmälleen joutunut Steel, johon kivien
löytäminen teki niin järkyttävän vaikutuksen, että hän unohti
kipunsakin.
"Kivet puhalletaan ensin pois... ja lähetetään sitten takaisin
käsilaukussa! Se on uskomatonta!"
Mutta Shannonilla ei ollut mitään halua keskustella siitä asiasta.
"Poistukaamme pian tästä paikasta, ennenkuin he huomaavat
erehdyksensä", sanoi hän. "Tarkastaja, käskekää miehenne kokoamaan
tavaransa. Poistan vartionne tästä talosta."
Tarkastaja näytti ilmeisesti huojentuneelta.
"Se on paras uutinen, jonka olen kuullut pitkään aikaan, sir. Olen
mieluummin kuusi kuukautta toimessa muualla kuin yhden yön tässä
paikassa."
He marssivat ulos kadulle. Dick ojensi kätensä työntääkseen oven
kiinni, kun se sulkeutui voimakkaasti itsestään, ja huoneessa, josta he
olivat juuri poistuneet, syttyivät valot taas palamaan.
"Nyt he ovat huomanneet erehdyksensä, ja siellä syntyy vakava
hämminki", sanoi Dick katsoen kaihoten ovea. "Antaisin jotakin
saadakseni olla toisella puolella."
He kulkivat kadun poikki. Samassa näkyi valojuova ikkunassa. Joku
oli vetänyt ikkunaverhon syrjään ja katseli raosta kadulle. Silloin
paholainen pääsi irti Shannonin sydämessä — hillitön, mieletön halu
saada tämä arvoituksellinen juttu pikaiseen päätökseen.
"Minä yritän", sanoi hän.
Hänen revolverinsa kohosi, ja kolme laukausta seurasi toisiaan aivan
perätysten. Kuului lasin kilinää; valoviiru katosi.
"Tämä voi aiheuttaa minulle vakavia vaikeuksia", sanoi Shannon
ilottomasti hymyillen. "Mutta toivon sittenkin surmanneeni hänet!"
"Kenet?" kysyi säikähtynyt Audrey.
Mutta Dick ei vastannut mitään.
Pääkaupungin lakeja ei voi rankaisematta rikkoa, vaikka rikkojana
olisikin maan korkein komissaari. Poliisien pillit alkoivat viheltää,
ja kuului kiiruhtavien askelten ääniä. Kolme kypäräpäätä ilmestyi
jostakin paikalle ja niiden taakse se väkijoukko, joka tulee tyhjästä
kaikissa tällaisissa tapauksissa. Ovia ja ikkunoita avattiin Portman
Squaren varrella. Tällaista hirveätä tapausta ei ollut sattunut tämän
rauhallisen paikan koko historian aikana.
Huolimatta korkeasta asemastaan Scotland Yardissa täytyi Dickin
ilmoittaa nimensä, revolverinsa numero ja osoitteensa, ja hän
alistuikin vastaansanomatta kohtaloonsa, koska se oli pelisääntöjen
mukainen. Laukaukset olivat ainakin tuoneet saapuville heidän
tarvitsemansa auton, ja astuttuaan ensimmäiseen Dick sijoitti
käsilaukun poikittain polvilleen. Ja sen painon tuntiessaan hän tiesi,
ettei ilta ollut mennyt hukkaan.
"En tiedä, miksi ammuin — pahan tuulen, ärtyneisyyden tai muun
sellaisen takia. Olen ennen ollut koko lailla hyvä ampuja, mutta valo
ei ollut niin hyvä, kuin olisi voinut olla."
"Kuka se siellä on?" kysyi Audrey uudelleen. "Kenen luulette sen olevan
— mr Malpasinko?"
"Hän on yksi, ja siellä on luultavasti muitakin", sanoi Dick.
"Mutta ovatko he olleet siellä koko ajan?"
Dick nyökkäsi.
"Hyvin todennäköisesti."
"Huh!" Audrey leyhytteli kasvojaan kädellään. "Minusta ei tule mitään
hyvää salapoliisia! Olin vähällä ruveta kirkumaan."
"Ette kuitenkaan niin kovasti kuin minä, miss Bedford", sanoi Steel.
"Voitteko poiketa hiukan syrjään tiestänne ja viedä minut Middlesexin
sairaalaan? Minun täytyy saada tämä käsi sidotuksi."
He täyttivät hänen toivomuksensa. Sitten he ajoivat Oxford Streetin
poikki ja jatkoivat matkaansa pitkin likaisen harmaata elokuvamaata,
jona Lontoossa on Wardour Street.
"Teidän olisi pitänyt ottaa konstaapeli mukananne, kapteeni Shannon",
sanoi Audrey äkkiä vakavasti.
Dick nauroi.
"En pidä luultavana, että meitä ahdistetaan tämän paikan ja Scotland
Yardin välillä."
Heidän ollessaan puolivälissä Wardour Streetiä Audrey näki räikeän
valon sivelevän auton kattoa takana olevan kurkistusaukon kautta ja
kääntyi katsoakseen ulos. Juuri heidän takanaan tuli iso auto, joka
ohjasi oikealle sivuuttaakseen heidät sellaisessa paikassa, jossa
katu kapeni niin, että sille tuskin mahtui kaksi autoa vieretysten.
Melkein ennenkuin hän ehti ajatellakaan, tapahtui se, mitä oli mahdoton
välttää. Ohi ajanut auto käännähti vasemmalle ja sysäsi pienemmän
vuokra-auton jalkakäytävän reunaa vastaan, josta se ryskien hypähti
kapealle käytävälle.
Dickin ensimmäinen ajatus koski Audreyta. Silmänräpäyksessä hän
kietoi käsivartensa Audreyn ympärille ja veti hänet itseään vastaan
suojellakseen hänen kasvojaan, kun auton ikkunat särkyivät sirpaleiksi.
Samalla hetkellä auton ovi kiskaistiin auki, joku pisti kätensä sisään
ja hapuili lattiaa. Dick kääntyi ajoissa nähdäkseen käden tarttuvan
käsilaukkuun, ja hänen nyrkkinsä teki nopean liikkeen Isku osui miestä
olkapäähän, niin että tämä hetkeksi irroitti otteensa käsilaukusta,
mutta sitten mutisten jotakin suuntasi oven kautta iskun kohti Dickiä.
Shannon näki teräksen kimalluksen ja kiepahtaen ympäri, osaksi
välttääkseen iskun ja osaksi päästäkseen käsiksi revolveritaskuunsa,
hän potkaisi kaikin voiminsa ja onneksi hyvin tehokkaasti, sillä
hän kuuli voihkaisun, ja puukko putosi lasinsirpaleiden joukkoon.
Seuraavalla hetkellä hyökkääjä oli tiessään.
"Pysähdyttäkää se mies!" huusi Dick.
Hän oli nähnyt paikalle juoksevan poliisin, mutta hänen äänensä hukkui
moottorin meluun. Auto ajoi kaaressa konstaapelin ohi ja kääntyi
Shaftesbury Avenuelle kadoten näkyvistä.
Jonkin verran vaivalloisesti Dick Shannon ponnistautui ulos
autosta ja auttoi Audreyn jaloilleen. Vuokra-auto oli rikkoutunut
käyttökelvottomaksi, mutta sen kuljettajalta ei ollut loukkautunut
muuta kuin tunteet.
"Saitteko selvän numerosta?" kysyi Shannon.
"En saanut", murisi konstaapeli, "mutta se oli vähällä tehdä selvän
minusta!"
"Minä panin sen merkille", sanoi säikähtänyt autonkuljettaja. "XG.
97435."
Dick purskahti nauramaan.
"Säästän teiltä vaivan ottaa siitä selvän, konstaapeli. Se on minun
oman autoni numero! Ystävällämme on omituinen huumorin taju."
Hän selitti konstaapelille, kuka oli.
"Tarvitsen auton, mutta luulen, että lähden teidän mukananne etsimään
sitä", sanoi hän. "En tahdo olla yksinäni tämän käsilaukun kanssa."
"Onko siinä jotakin arvokasta, sir?" kysyi konstaapeli osoittaen
kunnioittavaa mielenkiintoa.
"Noin kolme miljoonaa puntaa", sanoi Shannon.
Konstaapeli oli kohteliaasti hämmästynyt. Hän hymyili aina esimiestensä
pilapuheille ja hymyili sen vuoksi nytkin.
"Missä on teidän tarkastajanne?"
"Hänen pitäisi olla täällä hetkisen kuluttua, sir. Hän tulee
tavallisesti kierrokselleen tähän aikaan. Tuolla hän tuleekin, sir,
kersantin kanssa."
Hän kiiruhti edeltä esimiestään vastaan, eikä Dick jäänyt kauaksi hänen
jälkeensä.
Muutamat sanat selittivät tilanteen, ja konstaapeli saattoi Dickin
hänen asunnolleen hyvillään siitä, että pääsi ikävästä kulkemisesta
edestakaisin pitkin katuja.
"Halloo!" huusi Dick katsoen ylös ikkunaansa. Hän oli lähtiessään
antanut palvelijalleen jyrkän määräyksen pysyä arkihuoneessa, kunnes
palaisi, mutta ikkunassa ei näkynyt mitään valoa.
"Tulkaa porraskäytävään ja pitäkää tätä käsilaukkua", sanoi hän.
"Audrey, seisokaa te konstaapelin takana. Minun Williamini ei
tavallisesti laiminlyö saamiaan ohjeita."
Hallissa oli sähkönappula. Hän väänsi sitä, ja lamppu syttyi palamaan
portaiden päässä. Sitten hän avasi etuhuoneen oven. Sisällä oli pimeä,
ja kun hän painoi valonappulaa, ei tullut mitään valoa. Kurotettuaan
ylös hän huomasi, että sähkölamppu oli kierretty irti — ja aivan äsken,
sillä kuparinen lampunpidin oli vielä lammin.
Pitäen revolveriaan edessään hän kulki hallin halki ja koetti
arkihuoneen ovea. Se oli lukossa. Peräännyttyään hiukan hän kohotti
jalkansa ja potkaisi. Ovi aukeni räsähtäen, mikä sai konstaapelin
nousemaan puoliväliin portaita.
"Onko jokin hullusti, sir?"
"Pysykää siellä, missä olette!" käski Dick terävästi.
Päästyään sisään hän väänsi sähkönappulaa, ja huone tulvahti täyteen
valoa.
Ensimmäinen esine, jonka hän näki, oli William. Tämä makasi puoleksi
sohvalla ja puoleksi lattialla, ja sohvalle tihkunut veri sanoi
Shannonille kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää.
Kassakaappi oli auki, niinkuin hän oli odottanutkin. Aukiräjähdytetty
ovi riippui kiinni vain toisessa saranassa. Sokeriastia kallisarvoisine
sisällyksineen oli kadonnut.
Hän nosti Williamin sohvalle ja avasi hänen kauluksensa. William
hengitti nopeasti, ja haavan pikainen tarkastus osoitti Dickille, ettei
vamma kaikesta päättäen ollut vakavaa laatua. Se osoitti hänelle vielä
muutakin: hyökkäys oli tapahtunut vain muutamia minuutteja ennen hänen
saapumistaan.
Hän otti tarjoilupöydältä vesipullon ja pirskoitti siitä vettä
Williamin kasvoille, jolloin tämä avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi
ympärilleen.
"Tavoititteko hänet, sir?" kysyi hän innokkaasti.
"En, poikaseni, en tavoittanut häntä. Hän tavoitti sinut, kaikesta
päättäen."
William voihki, ja jättäen hänet siihen Dick avasi makuuhuoneeseensa
vievän oven ja tarkasti pikaisesti tämän huoneen. Ikkuna oli auki.
Hän sulki sen ja veti kaihtimen alas. Hän huomasi toisenkin merkin
tunkeilijan läsnäolosta. Hänen pukeutumispöytänsä kaksi laatikkoa oli
auki, ja niiden sisällys käännetty ylösalaisin. Myöskin hänen vuoteensa
oli pengottu. Ilmeisesti sieltäkin oli etsitty jotakin. Hän palasi
arkihuoneeseen ja huomasi, että palvelija oli sillä välin piristynyt
niin paljon, että kykeni pysymään istuallaan.
"Lähetän sinut sairaalaan. Tapaat siellä mr Steelin", sanoi Dick
tapaillen tilanteeseen sopivaa huumoria.
Mentyään ulos porraskäytävään hän huomasi, että siellä oli pimeä. Joku
oli sammuttanut valon.
"Kuka on sammuttanut tämän lampun?" kysyi hän.
"Oletteko siellä ylhäällä, sir?" kysyi konstaapeli hämmästyneenä.
"Luulin teidän sammuttaneen sen."
"Tulkaa ylös ja tuokaa käsilaukku. Tahdotteko tulla ylös, Audrey?"
"Käsilaukku, sir? Tehän otitte jo sen".
"Mitä?" karjaisi Dick.
"Tullessanne alas juuri äsken te sanoitte: 'Antakaa minulle käsilaukku
ja seisokaa siinä, missä olette', sir", sanoi konstaapeli vapisevin
äänin.
"Voi teitä hölmöä!" raivosi Dick. "Ettekö voinut nähdä minua?"
"Täällähän oli pimeä, sir", sanoi konstaapeli.
"Näittekö te hänet, Audrey?" kysyi Shannon.
Ei kuulunut mitään vastausta.
"Missä se nuori nainen on?"
"Täällä alhaalla, sir, lähellä ovea."
Dick kääntyi ja väänsi valon palamaan. Käytävässä ei ollut ketään muuta
kuin konstaapeli.
Harpaten kolme porrasta kerrallaan Dick syöksyi alas kadulle. Audrey
oli kadonnut!
Käsilaukku oli viety — se oli jo kyllin onneton. Mutta myöskin Audrey
oli kadonnut — se oli menetys, joka sai Dick Shannonin sydämen
muuttumaan jääksi.