Epäjumalan kuva.
"Löysin kätköpaikan aivan sattumalta", sanoi Steel. "Kun aikani kävi
siellä hieman ikäväksi, ryhdyin paremman puutteessa tarkastelemaan
komerossa olevaa epäjumalan kuvaa. Jos muistatte, kapteeni Shannon, on
sen kummallakin puolella pronssista tehty eläin, joka näyttää joltakin
kissan ja pantterin välimuodolta. Olin usein ajatellut, olivatko
ne siinä ainoastaan koristuksina, vai oliko niillä jokin erikoinen
tarkoitus. Tänään iltapäivällä annoin toiselle niistä tavallista
vahvemman sysäyksen nähdäkseni, oliko se kiinnitetty lujasti, ja
silloin se hämmästyksekseni alkoi kääntyä, samalla kuin kuului ääni,
aivankuin jokin suuri kellonkoneisto olisi alkanut käydä. Kuitenkaan
ei tapahtunut mitään muuta, kuin että kissa kääntyi puoli käännöstä
oikealle — se oli aikaisemmin istunut suoraan huoneeseen katsoen. Tein
saman kokeen toisellakin kissalla, ja tapahtui täsmälleen sama asia.
"En tiedä, olinko koskettanut jotakin jousta, vai oliko sysäys
saattanut koneiston käyntiin. Joka tapauksessa vasemmanpuolinen
kissa kääntyi puoli käännöstä vasempaan; ja samalla hetkellä, kuin
se pysähtyi, tapahtui jotakin erikoista. Epäjumalan keskeltä aukeni
aivankuin kaksoisovet. Nousin kuvan alustalle ja pistin taskulamppuni
sen sisään, ja minä vannon teille, että sen ruumis on puolillaan yhtä
isoja, ja isompiakin kiviä kuin mikään näistä! Otin niitä kourallisen
ja pistin ne taskuuni ja tulin suoraan tänne tapaamaan teitä. En
uskaltanut käyttää puhelinta pelosta, että joku syrjäinen olisi voinut
kuulla enemmän, kuin mitä kenenkään tarvitsee tietää." Dick tarkasteli
timantteja. Jokaisessa oli pieni punainen sinetti, joka osoitti sen
alkuperän.
"Malpasilla on ollut hyvä apaja", sanoi Steel, "mutta minä en ymmärrä,
miksi hän ei vapauttanut käsiään tästä tavarasta".
"Luulen voivani selittää sen", sanoi Dick. "Viime vuosina on
timanttimarkkinoilla ollut niin paljon liikatuotantoa, että hinnat
ovat laskeutuneet minimimääräänsä. Senvuoksi Malpas ei tahtonut myydä
timanttejaan, ennenkuin hinnat olivat taas kohonneet entiselleen.
Sitten on vielä muistettava toinenkin seikka: timantit ovat varma
rahain sijoitustapa ja Mukavin muoto omaisuutta siirrettäessä paikasta
toiseen. Mies, joka suunnittelisi kiireellistä lähtöä pois maasta,
voisi kantaa useita miljoonia käsilaukussa! Suljittehan tietysti
jälleen sen epäjumalan oven?"
Steel nyökkäsi.
"Onneksi ei huoneessa ollut silloin ketään muuta kuin minä. Käänsin
kissat takaisin entiseen asentoonsa, ja ovet sulkeutuivat."
Shannon poimi timantit pöydältä, pani ne tavalliseen sokeriastiaan ja
lukitsi sen kassakaappiinsa.
"Muut kivet on vietävä pois vielä tänä iltana", sanoi hän. "Kokoamme ne
käsilaukkuun ja viemme Scotland Yardiin."
Audrey oli ollut äänettömänä ja hämmästyneenä kuuntelijana, ja Shannon
oli melkein unohtanut hänen läsnäolonsa.
"Tahdotteko tulla mukaan, Audrey? Tahdotteko nähdä, miltä miljoonan
punnan arvoinen läjä timantteja näyttää?"
Audrey seisoi epäröivänä.
"Enpä juuri tahtoisi nähdä enää sitä huonetta", sanoi hän, "mutta
uteliaisuus on yksi heikkouksistani".
Annettuaan palvelijalleen ankarat ohjeet pysyä arkihuoneessa eikä
poistua sieltä, ennenkuin hän palaisi, saattoi Dick seuralaisensa alas
portaita kadulle. Siellä hän kutsui auton ja käski ajamaan Portman
Squarelle.
Matkalla sinne ei syntynyt minkäänlaista keskustelua. Kukin oli
vaipunut omiin ajatuksiinsa. Jostakin omituisesta syystä johtui Dick
Shannonia mieleen korkkiruuvin kahvalla varustettu naskali ilman että
hän kykeni selittämään, mitä yhteyttä tällä aseella oli tänä iltana
tehtyyn löytöön.
Hän oli ottanut mukaansa lujan nahkaisen käsilaukun timantteja varten.
"Epäilen, etteivät ne kaikki mahdu tuohon", sanoi Steel — mikä ajatus
salaisesti huvitti Shannonia.
Steel oli jättänyt kaksi konstaapelia vartioimaan Malpasin huonetta;
kolmas oli hallissa, ja tarkastaja tuli yläkerroksesta heitä vastaan.
"Luulen olevan parasta ottaa kaikki miehet huoneeseen siltä varalta,
että siellä sattuu jälleen jokin niistä omituista tapahtumista, jotka
ovat seurauksena aina, kun toimimme ystävämme Malpasin toivomuksia
vastaan", sanoi Dick.
Hän meni komeron luo ja veti verhot syrjään. Audrey näki nyt
ensikerran epäjumalan kauhean kuvan, joka sai hänet värisemään
vastenmielisyydestä. Hänestä näytti, että kissojen smaragdinvihreät
silmät tuijottivat uhkaavasti suoraan häneen. Steel sysäsi toista
kissaa; koneisto alkoi surista, ja kissa kääntyi hitaasti oikealle
pysähtyen sitten. Toinen kissa teki saman tempun. Kun se oli
pysähtynyt, avautuivat kuvapatsaan rinnat.
"Selvä on", sanoi Steel tyytyväisenä, ja asetettuaan tuolin kuvan
jalustalle Dick nousi sille seisomaan. Hän pisti kätensä aukkoon ja
veti sieltä kasan keltaisia kiviä.
"Ne ovat mallinmukaisia, luulen minä", nauroi Steel väristen
kiihtymyksestä.
"Varmasti", huohotti Dick. "Aivan varmasti!" Hän laskeutui alas,
pyyhki tomun käsistään ja avasi käsilaukun asettaen sen Malpasin
kirjoituspöydälle.
Samassa kuului ääni, joka sai hänet kääntymään ympäri. Molemmat
kissat olivat kääntymässä takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Nyt
ne pysähtyivät, ja ovet sulkeutuivat raksahtaen. Steel tuijotti
kuvapatsaaseen. "Siinä on jokin koneisto, josta en ole perillä", sanoi
hän. "Odottakaa — käännän ne taas takaisin."
Hän oli astunut askelen, kun tulet sammuivat, ja huone tuli pimeäksi.
"Asettukaa ovelle!" sanoi Shannon nopeasti. "Älkää päästäkö ketään ulos
eikä sisään. Yksi miehistä haparoikoon seinää pitkin tarjoilupöydän
luo ja painakoon patukkansa laudoitusta vastaan. Jos se liikkuu, niin
iskeköön. Missä ovat taskulamput?"
"Porraskäytävässä sir", vastasi tarkastajan ääni.
"Käykää hakemassa ne. Te siellä ovella, päästäkää tarkastaja ulos ja
varmistautukaa siitä, että se on hän, joka tulee takaisin."
Audrey tunsi sydämensä tykyttävän kaksinkertaisella nopeudella, ja
vaistomaisesti hänen kätensä etsi Shannonin käsivartta.
"Mitä on tapahtumassa?" kuiskasi hän pelokkaasti.
"En tiedä", vastasi Dick myöskin kuiskaten, "Pysytelkää aivan minun
takanani ja pitäkää kiinni vasemmasta käsivarrestani."
"Ovi on kiinni."
Ääni oli tarkastajan. Dick oli unohtanut, että salaiset sähkölaitteet
vaikuttivat oviin samoin kuin valaistukseenkin.
"Eikö kellään ole tulitikkuja? Mitä täällä tapahtuu?"
Se oli Steelin ääni. Hän oli ryömimässä pitkin lattiaa epäjumalan kuvaa
kohden.
"Kuulitteko jotakin, sir?"
"Luulen kuulleeni vinkuvaa ääntä. Voitteko ulottua epäjumalaan?"
"Olen... voi hyvä jumala!"
Audreyn veri jähmettyi hänen kuullessaan tämän tuskanhuudon.
"Mitä se on?" kysyi Dick.
"Kosketin jotakin melkein tulikuumaa. Epäjumalan jalustaa, luullakseni."
Toiset kuulivat hänen ähkivän tuskasta.
"Jokin palaa", kuiskasi Audrey. "Ettekö tunne hajua — kuuman raudan
hajua?"
Dick oli jo huomannut saman omituisen, kuvottavan hajun. Hän irroitti
lempeästi käsivartensa.
"Otan selville, mitä on tapahtunut", sanoi hän.
Sitten eräs konstaapeli huoneen toisessa päässä raapaisi tulen
tulitikkuun, ja samassa syttyivät myöskin sähkövalot jälleen palamaan.
Nähtävästi ei mitään oltu liikutettu. Epäjumalan kuva oli entisellään;
kissojen vihreät silmät välkkyivät kohti huonetta.
"Mitä teille on tapahtunut, Steel?"
Steel näytti kättään. Kämmenen poikki kulki tuuman levyinen
tummanpunainen juova.
"Se on palohaava", ähkyi hän.
Dick juoksi epäjumalan kuvan luo ja kosketti kädellään jalustan reunaa.
Se oli kylmä.
"Ei se ollut se, sir", sanoi Steel. "Se oli jokin muu, joka tuli ylös
lattiasta, jonkinlainen tulikuuma ristikko."
"Olipa se mikä tahansa", sanoi Dick, "meidän täytyy ensin pitää huoli
niistä kivistä".
Hän sysäsi kissat pyörähtämään; pieni ovi aukeni. Hypähdettyään
jalustalle hän pisti kätensä kuvan sisään.
Siellä ei ollut mitään!