Eräs asunto Haymarketin varrella.
Liikenteen lakkaamattomasta pauhinasta, raskaiden autobussien
alituisesta jyrinästä sekä autojen torvien ja sanomalehtipoikien
melusta huolimatta Dick Shannonin asunto Haymarketin varrella oli
rauhallinen paikka. Korva voi tottua ääniin, jotka aluksi tekevät
kuuroksi ja hämmentävät, ja siten totuttuaan niihin eristää ne pois
kuuluvista.
Ensimmäinen merkki, jonka Dick Shannon sai siitä, että Portman Squaren
juttu oli käymässä hänen hermoilleen, oli huomio, ettei ääneneristäjä
enää toiminut. Kadulta kuuluvat äänet häiritsivät ja ärsyttivät häntä;
auton oven pamahdus sai hänet hätkähtämään.
Hän oli parhaillaan kylmäverisesti pohtimassa kaikkia Lacy Marshaltin
katoamisen ja hänen palvelijansa kuoleman yhteyteen kuuluvia seikkoja,
ja tapausten ketjussa oli neljä rengasta, joille hän ei löytänyt
sopivaa paikkaa.
Ensimmäinen niistä oli hengiltä nuijittu mies, joka oli löydetty
sumussa joesta. Toinen oli puistossa kuolleena tavattu nainen, kolmas
Tongerin kuolema, ja neljäs Marshaltin katoaminen.
Stanford oli uusi tekijä, jota siihen saakka ei oltu otettu huomioon,
taustalla esiintyvä varjomainen henkilö, jonka poliisi hyvin tunsi,
mutta joka oli tekemisissä sellaisten joukkueiden kanssa, joita
Dick ei olisi uskonut Marshaltin tunteneen, jollei tämä olisi ollut
ystävyyssuhteissa Dora Eltoniin.
Hän avasi irtolehtikannet, jotka olivat täynnä koneellakirjoitettua
käsikirjoitusta, ja käänteli hitaasti lehtiä. Siellä oli hyvin
yksityiskohtainen kertomus miehestä, joka oli ilmeisesti Laker;
lyhyempi ja vähemmän tyydyttävä kuvaus puistossa tavatusta
tuntemattomasta naisesta; ja pitkä selostus kaikesta, mikä oli
tekemisissä Tongerin kanssa. Hän luki virkistääkseen muistiaan, vaikka
osasi jo ulkoa melkein jokaisen sanan selostuksesta.
"Tonger oli puettu harmaaseen pukuun, mustiin tohveleihin,
sinijuovaiseen paitaan ja valkoiseen kaulukseen. Taskut sisälsivät 7
puntaa kovassa rahassa, 200 frangia, matkalipun Instonen lentolinjalla
Pariisiin ja takaisin (_Huomautus_ — Tonger matkusti kuolinpäivänsä
aamuna Ranskaan viemään kirjeen tuntemattomalle vastaanottajalle ja
palasi samana päivänä); vanhan kultakellon n:o 984371, kultaiset
kellonperät, kaksi avainta, taskukirjan, lääkemääräyksen bromkaliumia
varten (_Huomautus_ — Lääkemääräyksen oli antanut tri Walters,
Park Streetin varrelta, jolle Tonger oli valittanut olevansa hyvin
hermostunut ja kärsivänsä unettomuudesta) kolme 5-punnanseteliä ja
kolmikulmaisen naskalin..."
Dick katsoi kattoon. Kolmikulmaisen naskalin? Tämä kotitekoinen naskali
oli saattanut hänet ymmälle jo aikaisemmin; mutta vaikka hän oli
ottanut sen mukanaan kotiinsa toivoen, että se alituisesti näkyvillä
ollen johtaisi hänen mieleensä sen käytön, ei hän vielä ollut sitä
arvannut.
Hän avasi huoneen nurkassa olevan pienen kassakaapin, otti sieltä
pienen laatikon ja ryhtyi suurennuslasin avulla tarkastamaan naskalia.
Teknilliset asiantuntijat olivat jo tutkineet ja mitanneet sen ja
merkinneet muistiin joukon merkityksettömiä seikkoja. Se oli neljän
tuuman pituinen, tylppäpäinen ja päättyi samanlaiseen kahvaan kuin
korkkiruuvi. Se paksuni ylöspäin ja oli kahvan kohdalla melkein tuuman
paksuinen, ja sillä kohtaa olivat maallikkotyön jäljet selvästi
huomattavissa. Dick muisti varastohuoneessa näkemänsä ruuvipenkin ja
viilat ja arvasi, että tämä omituinen ase oli valmistettu siellä. Mutta
mihin tarkoitukseen?
Melkein litteä kahva oli irroitettava. Siitä huolimatta oli naskalin
täytynyt olla epämukava kantaa lompakossa, niinkuin lompakon
pullistunut nahka selvästi osoitti.
Lakeria ja sitä tuntematonta naista koskevissa muistiinpanoissa
ei ollut mitään, jonka nojalla olisi voinut toivoa saada selville
naisen henkilöllisyyden. Eivät Marshaltin paperitkaan, ennenkuin
hänen asianajajansa oli vienyt ne pois, olleet antaneet Dickille
mitään vihjettä, jolla olisi ollut jotakin arvoa. Hän oli tarkastanut
kadonneen miljoonamiehen pankkitiliä; mutta tämä oli ilmeisesti
käyttänyt useita eri pankkeja, sillä siinä ainoassa, josta voitiin
päästä selville, ei hänen tilillään ollut mitään, joka olisi viitannut
suuriin omaisuuksiin. Marshaltin muutamat johtajanpaikat tuottivat
hänelle hyvin vähän tuloja, sillä ne olivat joko olemassaolostaan
taistelevia tai suorastaan vararikon partaalla olevia yhtiöitä.
Malpasin talossa toimitettu etsintä ja hänen vastakirjansa tarkastus
olivat antaneet vieläkin vähemmän tuloksia. Dick pani pois
muistiinpanot, täytti ja sytytti piippunsa ja nojautuen taaksepäin
tuolissaan johti jutun yhä uudelleen mieleensä alusta loppuun, kunnes
hänen päätään alkoi pyörryttää.
Äkkiä hän säpsähtäen suoristautui ja katsahti verhojen peittämään
ikkunaan. Hän oli kuullut ikkunalasin rapisevan sitä vastaan
heitetyistä kivistä. Oli vielä varhainen ilta, ja se näytti olevan
tarpeeton tapa huomion herättämiseksi, kun täysin hyvä sähkökello oli
käytettävissä.
Vedettyään syrjään verhot hän avasi ikkunan ja katsoi ulos, mutta ei
nähnyt mitään muuta kuin ohikulkevia jalankävijöitä, jotka pitivät
kiirettä ehtiäkseen mahdollisimman pian pois sateesta. Jonkin matkan
päässä olivat uusien kaasujohtojen asettajat kaivaneet kadun rikki,
joten ketterän ohikulkijan ulottuvilla oli siellä useita soraläjiä. Hän
palasi takaisin työhönsä, mutta oli tuskin ehtinyt istuutua, kun ikkuna
kilisi jälleen, ja tällä kertaa hän meni portaita alas ulko-ovelle.
Siellä ei ollut ketään, ja hän astui ulos kadulle. Ketään vetelehtijää
ei näkynyt oikealla eikä vasemmallakaan. Hän odotti hetkisen, sulki
oven ja palasi huoneeseensa. Sitten hän soitti kelloa kutsuen luokseen
miehen, joka oli hänen kamaripalvelijansa, autonajajansa ja, tarpeen
tullen, hänen kokkinsa.
"Joku huvittelee heittelemällä kiviä minun ikkunaani, William. Menkää
ulos takatietä, kiertäkää kadun toiselle puolelle ja pitäkää siellä
vahtia", sanoi hän. "Jos se on joku pikku poika, ei teidän tarvitsi
vaivautua ajamaan häntä takaa..."
Jälleen rapisivat kivet ikkunassa. Hän juoksi ikkunan luo, avasi sen ja
katsoi ulos. Siellä käveli kaksi miestä saman sateenvarjon suojassa,
eräs tyttö kiiltävän märässä sadetakissa kiiruhti katua alaspäin,
kolmas mies käveli hitaasti erään tytön kanssa yhteisen sateenvarjon
alla, ja siinä olivatkin kaikki mahdollisuudet. Hän viittasi
palvelijalleen.
"Istukaa tässä", sanoi hän, "niin että teidän varjonne lankeaa
ikkunanverhoille".
Hän työnsi tuolin puolitiehen ikkunan ja pöydän välille, hiipi alas
portaita, avasi oven puolen tuuman verran raolleen ja kuunteli. Samassa
hän kuuli kivien rapisevan ja juoksi ulos kadulle. Siellä oli tyttö
sadetakissa, ja Dick tarttui hänen käsivarteensa.
"No, neitiseni, mitä peliä tämä on?" kysyi hän tuikeasti ja huomasi
katsovansa Audrey Bedfordin nauraviin kasvoihin. "Mitä ihmettä...?"
"Minun piti olla salaperäinen! Toivottavasti en säikyttänyt teitä.
Mutta minä tahdoin puhua teidän kanssanne, ja kun salapoliisit eivät
koskaan soita ovikelloa..."
"Mitä hemmettiä te puhutte? Tulkaa sisään. Varmasti saitte minut
säikähtämään. Mitä te heititte ikkunaan — kananruokaako?"
"Ei, kanat minä olen nyt kokonaan hylännyt. Onneksi voin nyt tulla
teidän luoksenne ilman kaitsijaa, koska olemme virkaveljiä."
Dick lähetti pois palvelijansa, joka mieluummin olisi pysynyt paikalla.
"No, neitiseni, kun nyt olette saanut tyydytetyksi sydämenne
toivomuksen ja onnistunut esiintymään täysin salamyhkäisesti, niin ehkä
tahdotte kertoa minulle, mitä tarkoitatte 'virkaveljellä'."
Audrey pisti kätensä sadetakin taskuun, otti sieltä pienen hopeatähden
ja laski sen dramaattisella liikkeellä pöydälle. Dick otti sen
käteensä, luki etupuolella olevan kirjoituksen ja katsoi toiselle
puolelle.
"Stormer?" sanoi hän aivan kuin ei olisi uskonut silmiään. "Mutta
minähän luulin teidän istuvan täydessä turvassa siellä kanalehden
toimituksessa."
"Olen kerta kaikkiaan katkaissut välini kanojen kanssa", sanoi Audrey
riisuen yltään höyryävän sadetakkinsa. "Ne ovat käyneet minulle
kohtalokkaiksi. Te ette ilmeisesti ole tottunut ottamaan vastaan
naispuolisia vieraita, ja se puhuu teidän puolestanne."
Hän soitti kelloa ja sanoi palvelijalle tämän tultua sisään:
"Hyvin kuumaa teetä ja hyvin kuumaa paahtoleipää, ja voitte keittää
minulle yhden kananmunan, tarkemmin ajateltuani tahtoisin mieluummin
jotakin vähemmän kanoja muistuttavaa. Kun saatte naisvieraan", selitti
hän, kun hämmästynyt kamaripalvelija-autonajaja-kokki oli poistunut,
"on ensimmäinen tehtävänne kysyä, tahtooko hän juoda teetä, ja seuraava
asia on kysyä häneltä, onko hänen nälkä. Sitten te siirrätte mukavimman
tuolinne takkavalkean ääreen ja sanotte huolestuneena toivovanne,
ettei hän ole saanut jalkojaan märiksi — mihin minä vastaan, etten ole
saanut. Olette ehkä hyvä salapoliisi, mutta huono isäntä."
"Kertokaa minulle nyt tämänpäiväiset seikkailunne", pyysi Dick.
Saamiaan ohjeita seuraten hän työnsi esiin tuolin, ja Audrey ojensi
kosteat kenkänsä tulta kohden.
Audrey kuvasi kokemuksensa mr Heppsiin nähden muutamilla purevilla
lauseilla, mutta hänen joutumisensa salapoliisin uralle ei ollut niin
helposti selitettävissä.
"En tiedä, mitä muuta minun on tehtävä, kuin asua hienossa hotellissa
ja pitää isällisesti silmällä erästä vanhaa, kuusikymmenvuotiasta
herrasmiestä joka ei edes tunne minua ja kaiken todennäköisyyden mukaan
tulee olemaan hyvin harmissaan minun holhouksestani. Mutta se on
kunniallista työtä, ja mr Stormer on varmastikin miellyttävämpi kuin mr
Malpas — ja inhimillisempi."
"Kuinka hän tuli kuulemaan teistä?"
"Hän kuulee kaikesta — hän on todellinen salapoliisi", sanoi Audrey.
"Vilpittömästi puhuen en tiedä kapteeni Shannon. Sivumennen sanoen
minun tulisi tehdä kunniaa teille, sillä te olette niin paljon
minua korkeammalla arvoasteeseen ja vaikutusvaltaan nähden. Olen
nähnyt Willittin aikaisemmin. Hän tuli minun luokseni Fontwelliin
samana päivänä, jolloin me satuimme yhteen — tai oikeammin teidän
autonne sattui minun autobussiini — ja minä tulin perästäpäin siihen
käsitykseen" — hän epäröi — "että mr Marshalt oli lähettänyt hänet
sinne. Minulla ei ole mitään syytä uskoa sitä, se on pelkkää vaistoa,
ja minä olen suuressa määrin riippuvainen vaistostani tullakseni
hyväksi salapoliisiksi."
Nyt Dick nauroi.
"Te olette omituinen lapsi", sanoi hän.
"En pidä tuohon 'lapsi'-sanaan sisältyvästä etevämmyydestä", sanoi
Audrey hymyillen. "Minä tiedän, ettei minusta tule mitään hyvää
salapoliisia, mutta se on jokseenkin hauskaa."
"Ja se voi olla jokseenkin ikävää", sanoi Dick, kun kaikki
mahdollisuudet alkoivat käydä selville. "Se kiltti vanha herrasmies —
sivumennen, mikä on hänen nimensä?"
"Hän on miljoonamies."
"Sekään ei näytä riittävältä syyltä hänen vartioimiseensa", sanoi Dick.
Palvelija tuli juuri silloin sisään tuoden teetarjottimen, jonka hän
laski pöydälle levittämättä sille pöytäliinaa. Dick tuli toimeen ilman
tätä muodollisuutta.
"Se _on_ ammatti", sanoi Dick, "mutta ei mikään miellyttävä
tyttölapselle, vaikkakaan te, jos teitä hyvin ohjataan, ette ehkä
koskaan näe sen epämiellyttävää puolta. Joka tapauksessa olen iloinen,
että olette Stormerilla. En tiedä tarkalleen, mitä teille neuvoisin",
sanoi hän. "Minulla on tosin suunnitelma teidän tulevaisuuttanne
varten, ja minä toivon, että voisitte löytää jotakin miellyttävää
ja kaikista mahdollisista vaaroista vapaata työtä, kunnes minä olen
selvittänyt tämän Portman Squaren arvoituksen ja saanut Malpasin lukon
taakse. Ja sitten..."
"Ja sitten?" toisti Audrey, kun Dick keskeytti.
"Sitten toivon teidän antavan minun järjestää teidän asianne", sanoi
Dick levollisesti, ja hänen silmissään oli jotakin, mikä sai Audreyn
nopeasti nousemaan.
"Minun täytyy mennä kotiin", sanoi hän. "Tee oli erinomaista, paljon
kiitoksia!"
"Ette ole lopettanut paahtoleipäänne."
"Syön suuren ja vahvan päivällisen tunnin kuluttua."
Dick soitti palvelijalle ja pyysi tämän tuomaan Audreyn sadetakin, joka
oli viety keittiöön.
"Mitä sanotte, kun otan tulevaisuutenne käsiini?"
Audrey pudisti päätään.
"En tiedä. En luule, että olemme vielä päässeet sellaiseen paikkaan,
missä tahtoisin tulevaisuuteni olevan jonkun muun kuin omissa
käsissäni. Ette saa luulla minua kiittämättömäksi. Annan hyvin suuren
arvon — kaikelle, mitä olette tehnyt ja voisitte tehdä..."
Hän nauroi hermostuneesti. Punainen lampunvarjostin se kai oli
vastuussa väristä hänen poskillaan. Niillä oli varmasti sama vivahdus.
Juuri silloin palvelija palasi tuoden hänen takkinsa, ja Dick auttoi
sen hänen ylleen. Samassa kuului ovikello soivan.
"Joku ainakin tietää tien sisälle rikkomatta ikkunoitani", sanoi Dick.
"Suututtiko se teitä?" kysyi Audrey nauraen pehmeästi. "Olin porsas
tehdessäni sen, koska olette niin kiukustunut. Se oli niin helppoa;
kukaan ei nähnyt minun kohottavan kättäni ja heittävän kiviä."
William tuli taas sisään, ja häntä seurasi Steel.
Tämä nyökkäsi tytölle, sitten Dickille.
"Mitä nämä ovat?" kysyi hän ja veti taskustaan kourallisen erikokoisia
kiviä. Eräät niistä olivat yhtä isoja kuin pähkinät, yksi vielä
isompikin. Hän ammensi taskustaan pöydälle kourallisen kourallisen
jälkeen.
"Mitä nuo ovat, sir?" kysyi hän uudelleen voitonriemuisesti.
"Ne", sanoi Dick hämmästyksestään toinnuttuaan, "ovat timantteja. Noin
neljännesmiljoonan punnan arvosta."
"Ja kolme kertaa niin paljon on vielä Malpasin huoneessa", sanoi Steel.
"Epäjumalan kuva on niin täynnä! Nyt minä tiedän, miksi se kummitus
kävelee siellä!"